Kalle Kniivilä: Putinin väkeä. Venäjän hiljainen enemmistö

'Nyt maassa sentään on jonkinlainen järjestys'

En sitten nähnyt/kuullut Kalle Kniivilääkään Helsingin kirjamessuilla, kun olin taituroinut omaan messuohjelmaani aikataulut ilmeisesti joiltain muilta messuilta. Tarkoitus oli. Kalle Kniivilä on Ruotsiin asettunut, Venäjään erikoistunut toimittaja, joka on opiskellut venäjää Leningradissa ja Itä-Euroopan tutkimusta Lundin yliopistossa. Kuten kansikuvasta näkyy, tämä kirja palkittiin viime vuonna vuoden parhaana tietokirjana. Se pohjaa Kniivilän vuonna 2013 tekemään haastattelumatkaan.

Miksi ihmeessä Putinin suosio on Venäjällä ollut ja edelleen pysynyt niin vahvana, vaikka häntä lännessä pidetään yleisesti vallanhimoisena yksinvaltiaana ja suurena uhkana maailmanrauhalle? Tätä kysymystä Kniivilä matkusti selvittämään, tavaten tuttaviaan ja ystäviään eri puolilla Venäjää. Hän keskustelee sekä Neuvostoliiton ajassa eläneiden eläkeläisten että näitä seuraavan sukupolven työikäisten ja tutkijoiden kanssa Moskovasta Nizni Novgorodiin, kerraten samalla ennen kaikkea uuden Venäjän mullistuksia 1990-luvun alussa, mutta myös esimerkiksi Stalinin vähittäistä maineenpalautusta. Patsaita kaadettiin, mutta Moskovan uuden metron koristelussa löytyy taas Stalinin urotekojen ylistystä. Joukkomurhaaja Stalin oli päässyt takaisin kunniapaikalle ja se tapahtui 'historiallisen oikeudenmukaisuuden' palauttamiseksi.

Neuvostoliiton romahdus oli niin suuri muutos, että lännessä niin suosittu Mihail Gorbatshov ei saanut talouden rattaita käyntiin ja vielä vähemmän häntä seuraava Jeltsin. Tämä lakkasi edes yrittämästä luoda demokraattisen yhteiskunnan instituutioita. Molemmat entiset presidentit ovat nykyään Venäjällä epäsuosittuja ja vastaavat siitä kuvasta, mikä venäläisillä on demokratiasta. Se on vääntynyt muotoon dermokratia eli paskavalta. Siinä vaiheessa työttömiä tuli jatkuvasti lisää suljetuista tehtaista, eläkeläiset myivät Moskovan kaduilla teekuppejaan saadakseen ruokaa, Jeltsin juopotteli ja venäläiset häpesivät hänen takiaan. Savuaville raunioille Jeltsinin selän takaa  asteli hyväkuntoinen ja nuorekas Vladimir Putin, jolla oli paljon etua edeltävistä tapahtumista. Öljyn hintakin nousi. Kansa oli tyytyväinen, kun joku sai vihdoinkin elämän raiteilleen, palkat maksuun ja elintason nousuun. Eikä Putinia tarvinnut hävetä, päinvastoin.

Talouden nousu on Putinin suosion tärkein taustatekijä, ja sen nikottelu pahin uhka nyt. Nykyisen valta-asemansa säilyttääkseen Putinille, kuten kaikille yksinvaltaisille johtajille, on tärkeää, että kansalaiset jättävät politiikan hänelle ja hänen lähipiirilleen. Kansa suhtautuu Venäjälläkin poliitikkoihin epäluuloisesti; ihmiset haluavat vain elää rauhassa. Demokratian halveksunta ja välinpitämättömyys on Putinille eduksi. Kansa ei protestoinut Hodorkovskin vangitsemista vastaan. Hänen katsottiin saaneen ansionsa mukaan, ryöstettyään valtion omaisuutta. Mutta muut oligarkit olivat Putinin kavereita ja antoivat hänen hallita rauhassa ja Putin antoi vastavuoroisesti heidän pitää hämärästi ansaitut rikkautensa. Vain Hodorkovski arvosteli vallan keskittämistä ja opposition vaientamista. Tavalliset venäläiset uskovat, että politiikassa raha puhuu ja ratkaisut tehdään salaisissa sopimuksissa. Äänestämisellä ei kuitenkaan voi vaikuttaa eikä siksi politiikasta kannata välittää. Korruptiota on aina ollut Venäjällä, mutta nyt se on järjestelmän kulmakiviä. - Kuten eduskuntatutkimuksen johtaja Markku Jokisipilä totesi eilisessä A-Studiossa:  perussuomalaisia pitää kiittää siitä, että iso osa siitä väestönosasta, joka aiemmin ei piitannut politikasta, saatiin siitä kiinnostumaan.

Venäjä kamppailee myös oman maahanmuutto-ongelmansa kanssa. Entisistä Keski-Aasian neuvostotasavalloista on 90-luvun alusta saakka virrannut työttömiä paremman elämän toivossa. Putinin kovatkaan toimet Krimillä tai Ukrainassa eivät synnytä suurempaa arvostelua: Putin takaa alueellisen koskemattomuuden, pitää Venäjän yhtenäisenä ja tarjoaa turvan islamisaatiota vastaan. Ja jos arvostelua esiintyy, sitä ei virallisessa mediassa enää näy. Kriittiset kanavat on suljettu. Ydinsukellusvene Kurskin uppoamisesta raportoinut toimittaja kritisoi Putinia tapahtumasta ja teki siinä samalla viimeisen juttunsa.

Kniivilän mukaan nykyajan kiiltävät kauppakeskukset, McDonaldsit ja muut länsimaisen kaupallisuuden symbolit Moskovassa ja muissa suurissa kaupungeissa harhauttavat: maaseudulla ja lähiöissä tulevat nopeasti vastaan rapistuvat juna-asemat ja köyhyys. Moskovassa ja koulutettujen keskuudessa Putinin kannatus ei ole niin suurta kuin maaseudulla, mutta Putin on kääntänyt selkänsä Pussy Riotin edustamalle räävittömälle kritiikille - suljettuaan sen suun väkivalloin, hän ei hae sen väestönosan kannatusta. Sen performanssit samoin kuin homokulkueet kuvataan virallisessa mediassa lännestä apinoidun rappion merkkeinä. Putinin tuki tulee hiljaiselta enemmistöltä maaseudun pikkukaupungeista ja vahvaa tukea antaa Venäjän ortodoksisen kirkon pää, patriarkka Kiril. Etsimättä tulee mieleen Andrei Zvagintsevin elokuva Leviathan, jossa paikallinen ortodoksinen pappi toimi puolirikollisten liikemiesten vahvana tukena.

Kun kriittinen media on Venäjällä vaiennettu, Putinin hallinto voi keskittyä rummuttamaan omia saavutuksiaan. Lännen kritiikkiin vastataan kertomalla, kuinka huonosti ovat asiat USA:ssa, jossa mustia lynkataan. Medvedeviä pidetään meillä Putinia liberaalimpana, mutta hänkin kirjoitti pari vuotta sitten maan parhaassa talouslehdessä Neuvostoliiton saavutuksista, joihin ja johon asemaan Venäjäkin voi jälleen päästä. Millä alalla Neuvostoliitto oikein oli maailman paras suurimman osan 1900-lukua? Piikkilangan valmistuksessako? - kysyy Kniivilä. - Ehkä myös Kalashnikovien, sehän on ollut menestystuote maailmalla. Toimii kuulemma aina, mudasta kaivettunakin.

Lopuksi saavutaan Andrei Saharovin kadulle Moskovassa. Talossa, jossa venäläinen ydinfyysikko, Neuvostoliiton ydinaseen kehittäjä ja myöhempi rauhanaktivisti asui, on seinässä muistolaatta, jossa lukee 'Saharov asui täällä'. Hänen vangitsijaansa, KGB:n johtohenkilöä Juri Andropovia muistellaan kilometrin päässä pidemmällä saavutusluettelolla.

Kniivilä tapaa 86-vuotiaan Ljudmila Aleksejevan, joka oli Saharovin rinnalla tärkeä henkilö Neuvostoliiton ihmisoikeusliikkeessä ja on vielä Moskovan Helsinki-ryhmän puheenjohtaja. Järjestön tarkoituksena on seurata ihmisoikeuksien toteutumista. Hän sekä viimeinen haastateltu, professori Vladimir Gelman Pietarin eurooppalaisesta yliopistosta näkevät positiivisen kehityksen mahdollisuuden kansalaisyhteiskunnan kautta. He ovat sittenkin optimistisia eivätkä usko stalinistisen järjestelmän paluuseen.

EU:n parlamentin tämän vuoden Saharov-ihmisoikeuspalkinto myönnettiin saudiarabialaiselle bloggarille Raif Badawille,joka odottaa tuhatta ruoskaniskua saudiarabialaisessa vankilassa. Hän on mm kritisoinut tapaa, jolla islamia Saudi-Arabiassa harjoitetaan. 

Kalle Kniivilän kirja on ajankohtainen ja perehtynyt paketti Putinin Venäjästä, mutta tuoreesta näkökulmasta. Miksi kannattaa lukea toimittajien tekemiä kirjoja ja myös sanomalehtiä? Koska toimittajat ovat hyvin koulutettuja, asiaansa perehtyneitä ammattilaisia. Googlaaminen ei tuota tätä tietoa, eikä some. Heitä me tarvitsemme edelleen yhtä paljon kuin aikana ennen Internetiä, selväsanaisia ja pelkäämättömiä journalisteja.

Kalle Kniivilä: Putinin väkeä. Venäjän hiljainen enemmistö
Into Kustannus 2014, 241 s
Kansi Anna Bank

Pieni helmi luettavaksi: Janne Kuutio, puupiirros sanoin

Mies huomautti, että suosikkikirjojeni listalta puuttuu Elmer Diktoniuksen Janne Kuutio, joka nyt on sinne asianmukaisesti lisätty. En tiedä, onko tämä vanhan avioparin telepatiaa, jota on vuosien aikana tullut koettua, kun muistin juuri ajatelleeni tätä. Vai sittenkin sitä kummallista muistin tempoilua, josta sunnuntain Helsingin Sanomissa oli artikkeli. Ei siinä nyt ihan tämmöisistä muistikuvista ollut puhe, vaan enemmän traumaattisista muistoista ja muistin manipuloinnista. Että muistanko väärin. Jos ajattelin niin tämän takia:

Kirjamessuilla kuuntelin Juha Hurmeen puhetta Pentti Haanpäästä ja - nähdäkseni suuren osan kuulijoista lailla - minäkin ostin novellikokoelman Ilmeitä isänmaan kasvoilla. Hurme kertoi, että novellikokoelma ei 1930-luvun kiristyvässä ilmapiirissä läpäissyt kokonaisuudessaan sensuuria ja että se vasta nyt julkaistaan alkuperäisessä muodossaan. Se kuvaa ajan henkeä, kärjistyneitä poliittisia puheita, köyhyyttä, työttömyyttä, syrjäytymistä ja tämä kaikki on tätä päivää. Ajankohtaista.

En ole lukenut vielä tätä Haanpään novellikokoelmaa, mutta se on samaa maailmaa  mistä kertoo Elmer Diktoniuksen Janne Kuutio. Luin sen muutama vuosi sitten ennen blogiaikaa, tuosta linkistä löytyy muutama muistimerkki ja wikipediasta lainaus. Ja millä tavalla Diktonius kertookaan! Hän tekee Jannesta, jätkämiehestä, tuulenhaistajasta, kovan elämän kouluttamasta epäsankarista muutamin vedoin, muhkein värein ekspressionistisen kuvan.  Kirjaa luonnehditaan takakannessa modernin suomalaisen proosataiteen aloitukseksi. Lisäksi Diktonius on itse kirjoittanut molemmat kieliversiot romaanista, ruotsin- ja suomenkielisen. Janne Kuutio, 'puupiirros sanoin' oli Diktoniukselle 'rumin ja rakkain'. Satakaksikymmentäyhdeksän sivua hätkähdyttävää proosan ja runouden välimaastossa liikkuvaa laavavirtaa. Tässä tyylinäyte:

Ei edes taivaanrantaa – vain pimeä kolo, ja se on marraskuun yö; vain yksi valoisa läiskä – ja se on lastilaituri. Kovaa kohua on meri: heittäytyy herkeämättömästi aallonmurtajan kivenhiljaisia laitoja vastaan, vihoittelee tuskasta jouduttuaan satimeen – tämä vaivainen pikkukaupunkisatama, joka ulottaa puolivalmiit laiturilonkeronsa vaahtoilevaan mereen, häiriten sen syksyistä kuohua ja murtaen sen rikki.

Liebster Award

Ketjukolaaja blogista Tahaton lueskelija laittoi minulle tämän haasteen.

Haasteen säännöt:
1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi
2. Laita palkinto esille blogiisi
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa 

5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat
Lisää palkinnon säännöt postaukseen. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Kiitos ketjukolaajalle haasteesta ja kekseliäistä kysymyksistä. Haaste on jo kauan pyörinyt blogeissa eikä mieleen tule sen enempää haastettavia kuin kysymyksiäkään, paitsi mielikirjailijoita etc – jotka selviävät kyllä blogeistakin – joten en haasta ketään. Tähän oli kuitenkin kiva vastata, joten tunnen itseni tylsimykseksi mutta yritän elää sen kanssa.

1. Ostatko kirjoja divareista vaikka et oikeasti niitä kirjoja tarvitse ja lukemattomia kirjoja on jo hylly pullollaan?

En, ostan kirjoja aika vähän, lainaan kirjastosta enimmän osan. Ostan taidekirjoja, keittokirjoja, tietokirjoja, en oikeastaan romaaneja, paitsi joskus 'matkaevääksi'. Hylly ei ole pullollaan, päin vastoin tilaa on. Ostimme uuden kirjahyllyn kun muutimme ja saman tien pistimme ison osan vanhoista kirjoista kiertoon. Silti suurin osa hyllyistä on edelleen täynnä. Kun alan lukea runojakin - se päivä koittaa - ne on ostettava, näin uskon, koska niitä ei lueta siltä istumalta vaan tunnelman mukaan.

2. Tarvitseeko ihmisen nykyään ylipäätään lukea kirjoja?
Kyllä siitä on sekä iloa että hyötyä, mutta ei tietenkään tarvitse. Kaikille meille on historia tärkeää, ja jokainen kirja kantaa mukanaan yhteistä ja yksityistä kokemusta. Kirja opettaa oivaltamaan itsestä, muista ja maailmasta, kirja lohduttaa, ilahduttaa ja opettaa levollisemmaksi tässä maailman kaaoksessa.

3. Naiset lainaavat Kuopion pääkirjastosta arviolta kolme kertaa niin paljon kirjoja kuin miehet. Ovatko Kuopion miehet suuressa vaarassa? Pitäisikö meidän huolestua miesten vähäisistä lainaamisista?

Ei. Siitä huolestuminen olisi hedelmätöntä. Huolestumisen aiheita tulee muutenkin tarpeeksi. Miehet löytävät tekemisensä, lukemisensa ja ajattelunsa sitten muualta. Ei hyödytä ketään leimata toista sukupuolta erilaisista tavoista ja nostaa omaa sen takia paremmaksi.

4. Mitä kirjoja pitäisi lukea sellaisen mieshenkilön, joka ei ole lukenut elämänsä aikana yhtään kirjaa?

Se riippuu miehestä eli siitä millainen tyyppi hän on. Jos on baarihengailija, suosittelisin aloittamaan Charles Bukowskin tai Hunter S. Thomsonin kirjoista. Jos on mökkeilijä, maalla ja luonnossa viihtyvä niin sitten Havukka-ahon ajattelija, Turgenevin Metsämiehen muistelmia, Thoreaun Elämää metsässä. Ja niin edelleen. Pääasia että siinä on jotain, josta voi löytää yhtymäkohtia omiin kokemuksiin. Se laskee kynnystä alkaa lukea, kun kirjassa on kytkentöjä omaan elämään. Parhaassa tapauksessa tyytyväinen lukija hakee lisää luettavaa.

5. Voiko kirjasta oppia miten elämään pitää suhtautua tai mitä siitä pitäisi ajatella?

Se on aika paljon vaadittu kirjalta, mutta kyllä lukeminen opettaa näkemään ja ymmärtämään paremmin maailmaa ympärillä

6. Arvaapa kummanko valitsisin: eurokossun vai sen hintaisen kirjan?

Kirjan valitsisit, jos olisi sopiva kirja tarjolla. Jos ei, valitsisit eurokossun. Mutta voi olla että et silloinkaan.

7. Jos kirjallisuus voi toimia mielipidejohtajana eikö se voi toimia myös harhaanjohtajana?

Poleeminen kirjallisuus ainakin tavoittelee mielipidejohtajuutta, mutta onnistuuko se siinä, riippuu vastaanottopäästä. Uskonnollinen, poliittinen, yhteiskunnallinen tai filosofinen kirjallisuus pyrkii saamaan seuraajia, mutta se mikä yhdelle on uskottavaa, on toiselle harhaanjohtamista. Voi toimia molempina. Lukija päättää.

8. Jos sinun pitäisi suostua siihen, että selkääsi tatuoitaisiin jokin teksti, mitä haluaisit siinä lukevan?

Give peace a chance. En haluaisi kyllä mitään tatuointeja, mutta kyllä tuo 60-luvun nuorelle sopii ja on edelleen hyvä lause. Ilman rauhaa ei ihmisen elämästä tule mitään eikä eläintenkään. (Anna rauhalle mahdollisuus, on vähän raskassoutuinen lause tatuoitavaksi.)

9. Jos tammukat osaisivat lukea perhokalastuksesta, jossa kiinnisaadut kalat päästetään vapaiksi, miten ne mahtaisivat lukemaansa suhtautua?
Iloitsisivat uudesta tilaisuudesta.

10. Onko kunnollisessa romaanissa oltava jokin selkeä sanoma?

Ei, selkeä sanoma saattaa romaanissa olla liian selkeä ja sen myötä tehdä romaanista tuputtavan eli rasittavan. Ennalta-arvattavuus ei anna lukijalle omien oivallusten iloa.

11. Puhutteleeko Sinua kansanomaisen kirjoittajan teksti vai pitääkö lukemasi kirjan olla kirjallisuuden maisterin tekstinkäsittelyohjelmalla laadittua?

Puhuttelee eikä pidä. Kirjailijoilla näyttää olevan kaikenlaisia taustoja. Sen taustan perusteella ei voi päätellä yhtään mitään.

Torstaimessut

Tämän messuilijan kamera jäi kotiin ja ihan harkitusti, kun en halua kantaa liikoja, enkä oikeastaan tuolla kuvata. Siksi koristelen juttua kukkaisilla valokuvillani, teemana antaa kaikkien kukkien kukkia. Samalla se toimii pimeän ajan kukkaterapiana.

Porhalsin Pasilaan IC-junalla laukussa aikataulutettu ohjelma, oma messuohjelma jonka olin ohjelmakalenterista tikannut ja vielä tekstiohjelmassa paikat ja ajat lihavoinut. Siispä kovaa kyytiä Eino Leinoon kuuntelemaan ekaa valintaa, Kansankodin pimeämpi puoli. Eipä löytynyt vaan esitys oli tapahtunut jo tuntia aikaisemmin. Oma ohjelmani osoittautui täysin mielikuvitukselliseksi aikataulultaan. Ainoa oikea numeerinen tieto oli päivämäärä. Jokaisen esityksen kellonaika oli - anteeksi alatyylinen ilmaisu, mutta harvoin se on näin kohdallaan - päin persettä. Tulostin ohjelman hyvissä ajoin, oliko sitten kellonajoissa tapahtunut muutoksia, en tiedä mikä oli syynä. Mutta ei hätää. Heitin paperilla olematonta vesilintua ja lähdin laukkaamaan ympäri areenaa vanhan sotaratsun lailla, pöydältä napattu virallinen messulehti oikeine aikatauluineen viuhuen.

Päädyin Wine Corneriin ja helpotukseni oli suuri kun äkkäsin siellä Tommi Melenderin keskustelemassa Ville-Juhani Sutisen kanssa David Foster Wallacesta. Olin saanut lennossa kiinni edes yhden suunnitelmani palasen. Tunteeni olivat hämmentyneet, sekä laukkaamisestani että Tommi Melenderistä. Olen aina vähän nyrpistellyt hänelle mielessäni, koska en pitänyt lukemastani Ranskalaisesta ystävästä ja pidin häntä ylimielisenä. Mistähän semmoisenkin käsityksen voi jostakusta tuntemattomasta muodostaa? Anyway, Tommi Melender puhui Wallacesta hyvin kiinnostavasti, tämän omaperäisestä, vaikean lukemisen maineesta, jonka tietenkin kuolema kruunasi, kuten taiteilijoille usein tapahtuu. Sutinen oli eri mieltä vaikeudesta ja niin olen minäkin. Wallace on yksinkertaisesti kiehtovaa luettavaa. Hän on amerikkalainen kirjailija ja hän kertoo siitä maailmasta, mutta se on myös meille tuttua. Niinpä mekin voimme hyvin tunnistaa hänen analyysinsa, diagnoosinsa, tuomionsakin, kuten Melender sanoi. Suhteeni Melenderiin parani. Olisin kuunnellut häntä kauemminkin.

Uusin voimin lähdin metsästämään uutta. En löytänyt messulehdestä pohjapiirrosta (joka siellä oli) vaan vapaa ravini jatkui. Eläkeläisten taitettu itsetunto ja Kimmo Kiljunen oli seuraava kohteeni Kirjakahvilassa. Suuret ikäluokat olivat miehittäneet/naisittaneet kaikki paikat ja tunsin itseni yllättävän ei-eläkeläiseksi, joten jatkoin eteenpäin. Vailla pohjakarttaa jatkoin Ainon metsästystä. En muistanut edellisistä kerroista noita sijainteja, ja yläkerran paikat ovat alhaalla omituisen kehnosti viitoitettuja. Mutta lopulta löysin salin, jonka sisältö pursuili käytäville.

Siellä istuivat tietenkin naapurin megatähdet Ljudmila Ulitskaja ja Lev Rubinstein, näkemiseltäni monen selän peitossa lämpötilan noustessa salissa yhä ylemmäs. Tuntuivat viihtyvän keskenään muistellessaan kirjailijoiden tapoja neuvostosensuurin aikana. Yleistä oli, että mitään mitä sai julkaista, ei arvostettu. - Mutta tuonhan voisi vaikka julkaista, oli huono arvio. Vasta myöhemmin Ulitskaja kertoi palanneensa sinä aikana vapaasti julkaistuun materiaaliin, kaikki ei ollut siinäkään asiassa niin mustavalkoista. Samizdat- kirjoitukset eli maanalaiset, itse kopioidut ja levitetyt tekstit olivat niin tavallisia, että Lev Rubinstein vitsaili jonkun kirjoittaneen koneella puhtaaksi Sotaa ja rauhaa. Toinen oli ihmetellyt, miksi kirjoittaa kirjaa uudelleen. Vastaus oli, että poika lukee vain samizdateja. Salissa nauru kulki kahdessa aallossa, ensin venäjänkielisen puheen jälkeen ja sitten nauroivat ne, joille tulkkaus oli tarpeen.

Kuuntelin Ulitskajaa vielä myöhemminkin. Siellä olimme näköjään Ompun kanssa samaan aikaan, varmaan siellä oli muitakin bloggaajia, täyttä oli. Kyseessä oli Ulitskajan uusin suomennos Tyttölapsia. Lopuksi Ulitskaja kommentoi naisten ja miesten suhdetta: suuri osa meistä naisista elää kuitenkin miehen kanssa ja päinvastoin. Hän toivoi että hakisimme enemmän toistemme ymmärtämistä ja muisti, että hänen vanha ystävänsä, miespuolinen, oli sanonut  Medeia ja hänen lapsensa luettuaan että nyt hän tietää paljon enemmän naisista. Ulitskaja oli todella sympaattisen oloinen, rento ja hyväntuulinen.

Kun kerran olin löytänyt Ainon ja Kullervon, ei tarvinnutkaan heti laskeutua alakerran raviradalle, sillä Kullervossa vietettiin Pentti Haanpään 110-vuotisjuhlia. Siellä istuivat charmikkaat miehet Matti Salminen, joka on kirjoittanut Haanpäästä elämäkerran, Pentti Haanpään tarinan, Juha Hurme ja Into-kustannuksen Timo Forss.
Haanpään elämän legendoja ja vaiheita käytiin yhdessä läpi. Juha Hurme on niin armoitettu puhuja, että hänen puheenvuoroaan alkaa odottaa kuin nälkäinen suupalaa. Teatterimies on yhdistellyt Haanpään eri novelleista joitakin teatteriproduktioita, mutta hän totesi, että Haanpää karttaa teatteria. Vaikka hänellä on hyviä dialogeja, hänen arvokkainta antiaan on ironisen pureva kertojan ääni. Haanpään novellikokoelma Ilmeitä isänmaan kasvoilla on nyt ensi kertaa julkaistu kokonaisena. Se joutui nimittäin 30-luvulla Suomen oikeiston sensuurin kouriin. Se on Hurmeen mukaan hyvin ajankohtainen; nyt kun Suomessa leikataan niin rajusti kulttuurista ja koulutuksesta, aika on samankaltainen kuin silloin. Olin muiden mukana jonossa ja tämä kirja tuli ainoana mukaan messuilta.

Kukista hedelmiin: Kustantamo Arktinen Banaani julkaisee Jarkko Vehniäisen Kamala luonto-sarjakuvakirjoja. Kärppä ja Ilves, rakastunut Hirvi ja maaninen Kettu ovat minuakin monet aamut jo naurattaneet. Näistä sankareista on julkaistu kirja Vain eläimiä.
Vehniäinen kertoi sarjakuvan alkutaipaleesta. Kärppä ja Ilves eläiminä on valittu helsinkiläisiä muutenkin ärsyttämään, kun nuo jääkiekkojoukkueet silloin nöyryyttivät stadilaisia. Huumori kuitenkin uppoaa paremmin eteläsuomalaisiin kuin hänen synnyinpaikoillaan Keski-Suomessa. Kuulemma siksi että on nähty enemmän eikä pienestä hätkähdetä. Maaninen kettu liittyy toiseen kirjaan nimeltä Minäkö hullu? joka käsittelee mielenterveyttä. Vehniäinen on saanut kuulla pilkkaavansa mielenterveyspotilaita, mutta nimenomaan päinvastaisesta on kyse, siitä että eikö meillä kaikilla ole masennusta, hulluutta, kaksisataasuuntaista - milloin enemmän, milloin vähemmän.
- Onko aihe sinulle läheinen? kysyy haastattelija seuraavan kirjan Pieruterapiaa kohdalla. - En oikeastaan pidä pieruhuumorista, sain yliannostuksen kodissani, kertoo piirtäjäkirjailija. Mutta sitä hän harrastaa, harvakseltaan mielestään, vain ärsyttääkseen niitä jotka siitä ärsyyntyvät. Itse olen vankkumaton pieruhuumorin kannattaja. Se raikastaa ilmaa, vaikkei uskoisi. Terkkuja vain ex-kollegoille, jos satutte tänne. (Vaikka myönnän, että aihe hieman jakaa meidänkin porukkaamme. Osa ei näe sen arvoa.)

Harhailin lopulta Viini & ruoka-messuille. - Signora, parmigiano, vuoi assaggiare (että haluanko maistaa), huikkaa italialainen juustomyyjä. Hänellä silmät tuikkivat vaarallisen ammattimaisesti, syöksyn eteenpäin välttyäkseni parmesaanikiekolta kainalossa. Eikä aikaakaan kun vielä komeampi nuorimies astelee eteeni. Fortum tarjoaisi nyt hyviä sopimuksia! Herre gud, ovatko he erehtyneet messuista!

Geraldine Brooks: Kirjan kansa

Huom. perhosen siipi, karva - merkityksellisiä yksityiskohtia

Missä poltetaan kirjoja siellä poltetaan lopulta myös ihmisiä. - Heinrich Heine

Haggada on nimeltään kuusisataa vuotta vanha hepreankielinen kirjoituskokoelma, ohjeistus, koodeksi. Haggada oli ja on Bosnian Sarajevon kansallismuseon kruununjalokivi. Sen luultiin tuhoutuneen Jugoslavian sodan pommituksissa, mutta juutalaisten pyhän kirjan pelasti museon kirjastonhoitaja, muslimi, joka kätki sen. Puoli vuosisataa aiemmin se pelastui natsien tuholta ja kätkettiin moskeijaan. Kokoelman erikoisuus on sen taidokas lehtikultaa sisältävä miniatyyrikuvitus. Aiemmin luultiin, että kuvitus oli kielletty juutalaisissa pyhissä kirjoituksissa, käskyn mukaan.

Kirjoituskokoelman historia punoutuu romaanissa seikkailukertomukseksi. Haggadan mysteeri avautuu sen pelastajien käsien kautta Bosnian sodasta keskiajan Espanjaan, inkvisition aikaan, ajassa taaksepäin kulkien. Rinnan historiallisten tapahtumien kanssa kulkee tohtori Hanna Heathin, vanhojen kirjojen konservointiin erikoistuneen tutkijan matka pyhän kirjan paikoille. Kadonneeksi luultu haggada on löytynyt ja kansainvälisesti arvostettu tutkija on saanut kutsun saapua Sarajevoon arvioimaan kokoelman kuntoa. Mutta miksi pergamentissa on perhosen siipi? Perhostutkija paikallistaa siiven alppi-ilmastossa viihtyvään lajiin kuuluvaksi. Tutkimusyksityiskohtien kautta matkataan Sarajevosta natseja pakenevien partisaanien mukana Alpeille, vuoden 1894 Wieniin köyhän kirjansitojan dilemmaan: millä rahalla hoidattaa kuppa?  Viinitahrat ovatkin verta ja vievät 1600-luvun Venetsiaan, ehtoollisviinistä humaltuvan katolisen papin seuraan, vääräuskoisten kirjoitusten syynääminen on rankkaa puuhaa. 'Revisto per mi' ja allekirjoitus pelasti kokoelman inkvisition kirjarovion liekeiltä.

Haggadan polku kiemurtelee Välimeren maissa ja nousee näkyviin 1400-luvun Espanjassa. Täälläkin inkvisitio on voimissaan ja juutalaisia vainotaan, convivencia on ohi - ajanjakso jolloin juutalaisten, kristittyjen ja muslimien kesken vallitsi suhteellisen rauhanomainen rinnakkaiselo. Mutta, valitettavasti tässä kohden romaanin uskottavuus alkaa horjua. Tätä ennen partisaanit ja papit, kirjansitojat ja rabbit omissa kammioissaan ovat eloisia hahmoja mutta nyt alkaa kirjailijan feministinen näkökulma kasvaa niin vahvaksi, että romaani muuttuu yhä enemmän seikkailukertomukseksi ja lähestyy - ehkäpä Tuhannen ja yhden yön tarinoita. Taidokkaiden kuvien takana on nainen, vieläpä musta. Asioiden käänteissä alkaa olla sadulle ominaista mustavalkoisuutta ja toiveunta. Ja jotenkin nykyaikainen näkökulma ja moraalin arviointitapa noin kaukaisena historiallisena aikana tökkii.

Historialliset käänteet kulkevat siis ajassa taaksepäin viiden vuosisadan ajan, kun taas tutkijatohtori Hannan kertomus kulkee kronologisesti eteenpäin. Hänen polkunsa kompastelee äiti-nimiseen kiveen, bisnesnaiseen, kuuluisaan kirurgiin, joka ei koskaan ole osannut arvostaa tytärtään, boheemia humanistia. Äidin ensimmäinen epäonni tuo käänteitä suhteisiin ja suvunkin kätkettyjä salaisuuksia paljastuu. Aika paljon mysteereitä siis. Rakkautta löytyy Sarajevon museon kätköissä, mutta tämä osuus on myös melko ohuesti ja ennalta arvattavasti kuvattu.

Olin Geraldine Brooksin Islamin naisia käsittelevästä kirjasta niin innoissani, että otin tämän seuraavaksi luettavaksi. Brooksin tietokirja ja toimittajan kirjoitustyyli teki minuun kyllä suuremman vaikutuksen kuin tämä romaani. Olisin ehkä halunnut lukea Haggadan historiasta sellaisenaan, puhdistettuna romaanin aika täyteen pakatuista tarinoista, vaikka Brooksilla selvästi on myös tarinan kertomisen kykyä. Romaanilla on tietenkin hyvin kaunis ja humaani sanoma: kuinka lohdullista on löytää sodan ja vihanpidon keskellä taiteen merkitys, kuinka se voi kaataa kaikki keinotekoiset rajat ihmisten välillä ja näyttää meissä parhaimman - kuten silloin kun muslimimies kätkee juutalaisten pyhän kirjan, jotta se säästyisi tuholta.


Geraldine Brooks: Kirjan kansa
People of the Book, suomentanut Arto Schroderus
Tammi 2009, 420 s 
Kansi Jussi Kaakinen

Eikö Turku ole vähän kuin Pariisi?

Varsinkin tämmöisenä valoisana aurinkoisena syksynä Auran rannat kahviloineen, opiskelijoineen, sillan kupeessa soittavine huilisteineen, oui oui, ihan kuin Pariisissa. Kirjaston suuntaan mentäessä kyllä saattaa tulla vastaan hyvin suomalaisen näköisiä - ja turkulaisen kuuloisia - pultsareita mutta ne on nyt rajattu pois. Ja onhan niitä vastaavia Pariisinkin siltojen tienoilla...

Petri Tamminen mainitsi Meriromaanissaan ravintola Pinellan, tuossahan se on entistä ehompana, mutta samalla vähän nousukasmaisen hienostelevana. Nuoruudessani 60-luvulla se oli vähän kallellaan, vanha rapistunut puurakennus. Se oli talvella suljettu. Siellä tuulettelin yhtenä yönä päätäni kun olimme maistaneet kaverini Tuiren kanssa ekoja kertoja hieman viiniä. Poliisi tuli meitä sitten hätyyttelemään pois terassilta. Poliisi on pop, muistan sanoneeni, reteesti, olisiko ollut Irwiniä tai jotain. Aika noloa.

Nyt on vielä aurinkoista ja valoisaa, mutta siitä tulee kohta loppu. Sitä pimeyttä tulee vielä lisää siitä tyhmästä ratkaisusta, että siirrytään talviaikaan. Olen samaa mieltä Putinin kanssa siitä, että kesäaika olisi hyvä olla aina. Miksi siirtämään kelloja taaksepäin ja pimentämään päivää illasta? Parempi olisi jatkaa kesäaikaa aina. Siinä ajassa meillä on kellot ja valoisin aika oikeassa kohdassa. -  Ohhoh, nyt huomasinkin että siellä olikin Medvedevin aikana siirrytty ainaiseen kesäaikaan, mutta Putinin aikana taas ainaiseen talviaikaan. En siis kannata Putinia tässäkään asiassa.

Helsingistä kaipaan niitä monia gallerioita, joita Turussa on paljon vähemmän. Nyt on Turun taidemuseossa kuitenkin käymässä tukholmalainen dandy, Nils Dardel. Hienoja töitä.

Vielä pari viikkoa sitten kukkivat Ruissalon kasvitieteellisessä puutarhassa ulkona ihanat daaliat. Ihan tuli Claude Monet'n puutarha mieleen.

Maalasinkin sitten siitä innoittuneena oman lummelampeni.

Ruissalon kasvitieteellinen puutarha, lummelampi, syyskuu 2015

Geraldine Brooks: Islamin naisten salattu elämä

Koraani, islam vai sen tulkinnat? Tuhatneljäsataa vuotta naisen alistamista

Löysin tämän teoksen toissakesäisestä antikvariaattien myyntitapahtumasta Turun Puutorilla, Turun Yliopiston ständiltä. Isiksen ja vanhoillisen islamin tulkinnan saadessa yhä enemmän jalansijaa Lähi-idän sotien ja kriisien alueilla, se on ajankohtainen tietopaketti fyysisesti, psyykkisesti ja yhteiskunnallisesti alistetun naisen asemasta näissä maissa, vaikka onkin ilmestynyt jo vuonna 1995 ja suomeksi vuonna 2002. - Eilinen Nobelin rauhanpalkinto Tunisian rauhankvartetille meni todellakin oikeaan osoitteeseen - sovinnon tekeminen ja neuvottelujen käyminen ääriliikkeiden kanssa - huhh! Ei mitään mihin monellakaan riittäisi kapasiteettia, kärsivällisyyttä, sietokykyä, viisautta.

Geraldine Brooks on Sydneyssä, Australiassa syntynyt toimittaja ja Pulitzer-palkittu kirjailija, joka on toiminut journalistina mm The Wall Street Journalissa ja palkittiin vuonna 1990 yhdessä toimittajamiehensä kanssa parhaasta Persianlahden sodan raportista. Hän asuu nykyään Yhdysvalloissa.

Kirja pohjaa kirjailijan kuuden vuoden pituiseen ajanjaksoon Lähi-idän maissa, jonne hän saapui vuonna 1987 päämääränään elää eri maissa yhdessä musliminaisten kanssa ja sitä kautta tutustua ja raportoida heidän elämästään. Lähtökohta on yrittää lähestymällä ymmärtää näitä maita, islamilaista yhteiskuntaa kuten myös hartaita uskovaisia näissä maissa, naisia ja miehiä.  Miksi hänen ennen niin muotitietoinen egyptiläinen tulkkinsa hylkäsi opintonsa ja verhoutui huntuun?

Vaikea on ymmärtää 'kehitystä', joka naisten kohdalla on mennyt Muhammedin ajoista 600-luvulta taaksepäin eli entistä rajoittavampaan suuntaan. Jotenkin Khomeini oli saanut naiset vakuuttuneiksi siitä, että keskiaikaisen kaavun pitäminen oli vallankumouksellista.

Ensimmäinen luku alkaa Teheranista, Khomeinin hautajaisista. - Peitä itsesi kuuluu jostain virkailijan vihainen huuto, kun tuulenpyörre nostaa kaavun helmaa. Pitäisikö hänenkin repäistä päältään likainen keskiaikainen rätti, kuten italialainen Oriana Fallaci ilmoitti tehneensä Khomeinin haastattelumatkallaan? Oppineidenkin naisten into käyttää fundamentalistien ankaria pukeutumistapoja liittyy ilmeisesti länsimaisen kulttuurin vastustamiseen. Omasta halutaan olla ylpeitä, vaikka monessa, esimerkiksi teknologisessa kehityksessä, ollaan täysin riippuvaisia länsimaisesta teollisuudesta. Tulee mieleen Hans-Magnus Enzensbergerin essee 'Kauhunkylväjät', radikaaleista häviäjistä, itsemurhapommittajista. Brooks kertoo hauskan yksityiskohdan tuaregeista: näillä paimentolaisilla on muista poikkeava hunnun käyttö. Miehet verhoavat kasvonsa huntuun, jotta 'vihollinen ei tiedä, mitä meidän mielessämme liikkuu, sotako vai rauha, mutta naisilla ei ole mitään salattavaa'. Tuaregeilla on muutenkin tasa-arvoisempi suhtautuminen naisiin, jopa seksuaalinen vapaus ennen avioliittoa on sallittua.

Kaikkialla muualla Brooks yrittää löytää Koraanista vahvistusta vallitseville, naista kuristaville tavoille, mutta ei löydä. Tulkinnanvaraa löytyy. Sunnalaiset laajentavat kaikki Muhammedin lausumat koskemaan kaikkia, shialaiset rajoittavat profeetan vaimoja koskevat säännöt koskemaan vain näitä, ei välttämättä kaikkia naisia. Huntu näyttää sekin alun perin syntyneen peittämään profeetan oman poikkeuksen sääntöihin: Muhammed nai adoptoidun poikansa vaimon, Zainabin. Kiellon tehdä näin hän kumosi kun oli saanut ilmestyksen ja sen mukaan ei mitään ongelmaa ole. Johdonmukaista käytöstä profeetalta.

Saudi-Arabiassa naisen paikka on eristettynä oman talon sisälle muiden naisten kesken, Koraania ääneen lukien. Ulos mennäkseen hänen on verhouduttava chadoriin, autoon tarvitaan miespuolinen kuljettaja, vieraiden miesten kohtaaminen esimerkiksi työssä on kielletty, koska jos hän hymyilee, vieras mies voi luulla että nainen rakastaa miestä. Tyttöjen koulunkäynti ei ole paikollista, jos isä ei sitä hyväksy. Maassa on ankarat lait haureutta vastaan, mutta käytännössä ne eivät koske miestä. Naisen todistustaakka on niin iso, että hän ottaa samalla riskin joutua syytteeseen herjauksesta. Jos hän siis elää vielä, naisen teloitus ennen oikeudenkäyntiä on todennäköinen. Että naisen suoja on heikko Englannissakin, käy ilmi esimerkistä jossa saudimies tappoi vaimonsa uskottomuudesta. Hänet tuomittiin lievemmästä intohimorikoksesta vaikka tapauksesta kävi ilmi, että kyse oli harkitusta 'kunniamurhasta'.  Moniavioisuus pohjautuu Muhammedin ajan tapaan etsiä sopua kilpailevien sukujen kanssa avioliiton kautta. Muslimien mielestä on sitä paitsi järkevämpää jakaa mies toisten naisten kanssa kuin olla ilman miestä. Sotaa käyvissä yhteiskunnissa naisia on aina enemmän. Mutta moniavioisuuskin esitetään Koraanissa vain vaihtoehtona ja suositellaan yksiavioisuutta, koska Koraani ohjeistaa kohtelemaan vaimoja tasapuolisesti ja se voi olla vaikeaa. Fundamentalistien otteen tiukkeneminen näkyy esimerkiksi siinä, että vanhemmissa ikäluokissa on liberaalimpia naisia, jotka vaativat mielenosoituksessa auton ajo-oikeutta. Nuoremmat naiset kävivät heidän kimppuunsa. - YK on järjestänyt kaksi kansainvälistä naisteemaista konferenssia, Mexico Cityssä ja Nairobissa, joissa Saudi-Arabian naisten delegaatiossa kaikki olivat miehiä.

Muhammed: Mikään kansa, joka asettaa naisen johtajakseen, ei tule menestymään

Varsinkin Jordania, mutta yllättäen myös Iran näyttää ulkoisesta ankaruudesta huolimatta suovan naiselle paljon enemmän mahdollisuuksia elämään kodin ulkopuolella eli kouluttautumiseen ja työpaikkaan, omaan elämään. Khomeini tulkitsi Koraania kirjaimellisesti. Sääntö profeetan vaimojen kotona pysymisestä koski heitä, mutta muita naisia tarvittiin kodin ulkopuolella ja siihen naisiakin rohkaistiin. Ja naispuolisia lääkäreitä, asianajajia, urheilijoita, tuottajia, ohjaajia, toimittajia ja äänittäjiä tarvittiin - erikseen miehille ja naisille, molempia sukupuolia. Silti Khomeini palautti shaahin kumoaman moniavioisuuden ja tyttöjen naimaikä on 9 vuotta.

Eniten minua huolestutti, että se islamin muoto, joka yleistyi monissa yliopistoissa, ei ollut heidän omaansa; ei egyptiläisten sallivaa perinnettä eikä palestiinalaisten edistyksellisiä pyrkimyksiä, vaan saudien varallisuuden edistämää vääristynyttä tulkintaa. Oli surkeaa ajatella kokonaisen sukupolven tuhlaavan lahjojaan tällaisen sortavan uskonnon hyväksi.

Eräs - onko se ainoa? - islamin uskonnon elämänmyönteisiä alueita, jossa ainakaan protestantit eivät juhli, on seksuaalisuus. Islamin uskonnossa sitä pidetään kaikille tärkeänä nautinnon ja ilon aiheena eikä sen piirissä ole harrastettu niin paljon synnillä leimaamista erotiikan alueella kuin mitä kristinuskon saarnaajilla on ollut tapana. Aviomiehen impotenssi on naiselle riittävä syy anoa avioeroa. - Tässä kohtaa tuli mieleen parikymmentä vuotta sitten Helsinki-Espoo lähijunassa käymäni keskustelu nuoren somalimiehen kanssa (enkä enää muista miten ihmeessä siihen ajauduin). Hän puolusti heidän suhtautumistaan naiseen: 'Mehän pidämme naista kuin jalokiveä kädessä'. - 'Olen mieluummin ihminen kuin kivi', sanoin.

Silti fundamentalistit ovat onnistuneet kiristämään tapoja entisissä liberaaleissa maissa kuten Palestiinassa, Gazan alueella (Hamas) ja Egyptissä. Olin Egyptissä turistimatkalla vuonna 1975. Hekumallista napatanssia oli tarjolla sekä kansankuppiloissa että Hotel Sheratonissa keskellä Kairoa (for non-Egyptians only!). Kirjan kirjoittamisen aikaan lajin harrastajat alkoivat olla tiukilla samoin kuin runsaslukuiset paljettikoristeisten asujen ompelijat.

Mikään uskonto ei voi kehua tasa-arvon edistämisellään, papit ja saarnaajat eli aktiivisimmat uskontojen harjoittajat ovat kaikissa uskonnoissa niitä yhteiskuntien konservatiivisimpia, myös tasa-arvoasioissa. Mikään muu suurista uskonnoista ei ole kuitenkaan 'pystynyt' sellaiseen pitkäaikaiseen naisiin kohdistuvan orjuuden ja alistamisen manifestiin kuin islam ja siellä vielä erikseen sen fundamentalistisin haara eli wahhabilaisuus, jota Saudi-Arabia toteuttaa, ja jota Isis, al-Shabaab ja Boko Haram levittävät. Brooks esittääkin ajatusleikin: mitä jos naisten sijaan puhuttaisiin mustista? Mitä maailma tekisi, jos mustat joissakin maissa olisivat vielä siinä asemassa kuin naiset useimmissa muslimimaissa? Apartheidia vastustettiin aikanaan kansainvälisillä boikoteilla.

Saudi-Arabian hallitseva saudien suku käyttää rahaa fundamentalistien pitämiseksi rauhallisina. He pelkäävät Iranin shaahin kohtaloa ja siksi kaduilla partioivilla kiihkouskovilla on käytössään kalliita autoja, joista he valvovat kansalaisia. Ja tämä maa on Yhdysvaltojen pitkäaikainen ystävä alueella! Jos ei Osama Bin Laden sitä vielä osoittanut, Isiksen ja talebanien vahvistuminen osoittaa, että pitäisi olla tarkka keitä näissä maissa pitää liittolaisena. Ja mitä on tapahtumassa Turkissa juuri nyt? Kemal Atatürkin maallinen Turkkikin alkaa Erdoganin hallinnassa kääntyä kohti islamismia.

Matka Geraldine Brooksin seurassa - vaikka parikymmentä vuotta sitten tehty - oli hyvin valaiseva, jännittävä ja opettavainen. Tunsin chadorin painon ja hikivanan selässä. Ymmärsin arabimaiden naisten ahdingon, myös naisten välisen ystävyyden. Jaoin hänen väsymyksensä keskusteluihin oppineiden iranilaisnaisten kanssa kun Salman Rushdien japanilaisen kääntäjän murha oli todiste 'islamin mahdista' mutta sitä ei ollut Iranin tekemä humanitaarinen työ rajan yli tulvivien irakilaisten pakolaisten hyväksi. Koska kukaan ei sitä huomaa mutta teloitus noteerataan.



Geraldine Brooks: Islamin naisten salattu elämä
Nine Parts of Desire - The Hidden World of Islamic Women
suomentanut Susanna Ylä-Havanka
Kustannusosakeyhtiö Nemo 2002, 352 s

Herman Koch: Lääkäri

Lisää yököttävää Illallisen tekijältä. En olekaan aikaisemmin nähnyt kirjan kannessa mainosta edellisestä romaanista. Illallinen oli ilmeisesti best seller, joten on katsottu aiheelliseksi tämä muistutus. No todellakin kuvottavia aineksia tarjoillaan tässäkin, nyt lääkärin vastaanotolla ja hänen päänsä sisällä. Kyynistä, halveksivaa yli-ihmisen asennetta löytyy hollantilaiselta yleislääkäri Marc Schlosserilta.

Vastenmielisen, ylimielisen ja kylmän oloinen päähenkilö, ensimmäisessä persoonassa, herättää vastahakoisuutta - keittoa ei haluaisi niellä - mutta hyvin nopeasti on lukija tahmaisella seitillä sidottu ja niin vain Herman Koch syöttää sopan eikä uhri voi lopettaa ennen kuin viimeinenkin pisara on nielty. Se tapahtuu arvoituksellisten vihjausten, pinnan alla väreilevän epämääräisen uhan ja ajatusmaailmaltaan tylyn päähenkilön kautta. Kyse on taas varakkaan keskiluokan mustasta satiirista.

Marc Schlosserin asiakaskuntana on 'luovien' ammattien edustajia, taiteilijoita, näyttelijöitä. Lääkäri on antelias resepteissä ja käy potilaidensa cocktailkutsuilla, teatteri- ja elokuvaensi-illoissa, haukotuksiaan peitellen. Tohtori Schlosser kantaa kaunaa joistakin asioista elämässään: hän ei ole erikoislääkäri, vaan yleislääkärinä lääkärikunnan hierarkian alapäässä.  Hänellä on kaksi tytärtä, vaikka jokainen mies haluaisi pojan. Mutta hänellä on kaunis vaimo. Tosin Carolinekin on kuin omaisuuteen rinnastettu, rakkaudesta ei ole puhe. Muutoin yleislääkäri suhtautuu potilaisiinsa välttämättömänä pahana ja pitää sisällään kasvavan halveksuntansa ja inhonsa näkemiään rumia ihmisruumiin yksityiskohtia kohtaan. Yleislääkärinä hän ei kanna vastuuta vaan tekee tutkimuslähetteitä ja reseptejä, kuuntelee luulosairaita, määrää pillereitä.

Rumiin ja lihaviin, maksaläiskiin ja karvaisiin takapuoliin kohdistuvan inhon lisäksi naisetkin saavat osansa. Naiset ovat arvokkaita vain kauniina ja nuorina. Naiset, kuten myös tyttärensä, ovat Marc Schlosserille osittain arkoja pelkureita, toisaalta myös  huumorintajuttomia, loppujen lopuksi miehen omistamia, miehen suojaa tarvitsevia naaraita.

Nauroin, vaikkei hän tarkkaan ottaen ollut sanonut mitään huvittavaa. Tiesin kokemuksesta että se toimi: mitä pikemmin naisen kanssa keskustellessaan pystyi nauramaan, sen parempi. Naiset eivät ole tottuneet siihen että heille nauretaan. He luulevat, etteivät he ole hauskoja. Eivätkä he yleensä olekaan.

Eräillä cocktailkutsuilla Marc ja hänen vaimonsa törmäävät Ralph Meieriin, Marcin potilaaseen, joka on menestynyt näyttelijä ja naistenmies, ja vielä kahden pojan isä. Kun Ralph alkaa näkyvästi kuolata Carolinen perää/n, se on virhe, jota Marc ei unohda. Ei niin, etteikö hän itse voi samalla punoa juonia Ralphin vaimon Judithin suhteen. Marc tekee tarkkoja laskelmia ja lopulta perheet ovat viettämässä yhteistä lomaa  Etelä-Euroopassa. Ralph on perheineen vuokrannut luksushuvilan kun taas Marc on perheineen päätynyt telttailemaan lähistölle rannalle. Mies ei jaa vaimonsa innostusta moiseen, se on myönnytys häneltä. Marcin kaiken kattava inho kohdistuu nimittäin myös liialliseen luontoinnostukseen:

Minä hoidan jokaista henkilöön katsomatta, mutta mikään tai kukaan muu ei herätä minussa niin suurta vihaa ja inhoa kuin niin sanottujen luontoihmisten ympäristöä säästävä lemu.

Ralph Meier järjestää huvilallaan anteliaita grillikutsuja, sukeltelee omien varhaisteini-ikäisten poikiensa ja Marcin samanikäisten tyttöjen kanssa uima-altaalla, seurustelee ja nauraa kovaäänisesti. Tohtori Marc tarkkailee, mutta ajatukset kiertävät samalla riskeissä mitä kylmä valkoviini tekee juustofonduelle, mahassa. Sulatettua juustoa sisältävät ruoat saattavat hyytyä yhdellä kertaa ja aiheuttaa mahaportin tukkeuman, uidessa vaarallisenkin. Grillijuhlinta kulminoituu juhannusiltana; hiekkaranta ja rantabaarit ovat täynnä humalaisia, bikineissä hoippuvia tyttöjä ja punakoita miehiä. Aamuun mennessä on tapahtunut rikos eikä silminnäkijöitä ole.

Romaani rakentuu takautumasta, alkaen Ralph Meierin hautajaisista. Onko Marc Schlosser syyllistynyt hoitovirheeseen - vai murhaan? Marc muuttuu draaman kuluessa mukavuudenhaluisesta, tutun rouvan kanssa pelehtivästä yleislääkäristä kostoa janoavaksi, perhettään keinoja kaihtamatta puolustavaksi lonely rideriksi, joka ei kysele oikeuksiaan. Vahvemman oikeutta tehdä näin tulee vielä puolustamaan opiskeluaikojen professoriguru. Ohimennen ja loppuun asti epämääräisistä vihjeistä paljastuva syyllinenkin sen vahvistaa: Herman Kochin päähenkilön ajatusmaailma tuo kyllä mieleen toisen Hermanin, Hermann Göringin. Olisin suonut lukevani Petri Tammisen kiltistä Vilhelm Huurnasta yhtä ahneesti kuin tästä inhottavasta Marc Schlosserista. Ei voi mitään.

Herman Koch: Lääkäri
Zomerhuis met zembad, suomentanut Sanna van Leeuwen
Siltala 2013, 447 s