Hans Magnus Enzensberger: Älykkyyden sokkeloissa & Kauhunkylväjät

 

Savukeidas Kustannus 2013, 85 s
Suom. Suomentajaseminaari/Turun Yliopisto
Im Irrgarten der Intelligenz. Ein Idiotenführer
Schreckens Männer: Versuch über den radikalen Verlierer

Hans Magnus Enzensberger - ja isäni

Kirjoittaja on saksalainen kirjailija, runoilija ja esseisti. Kun luin arvion tästä kirjasta, lämmin läikähdys kävi sydämessä, sillä tämä nimi oli yksi niistä, jotka muistan isäni laajasta kirjastosta. Hans Fallada oli toinen. Sitten oli vielä Hans Eklund, mutta se ei kuulu tähän. Isäni oli kirjojen todellinen heavy user, hän luki aina ja kaikkialla. Hänellä oli taskussaan veitsellä terotettu lyijykynän pätkä, jolla hän teki alleviivauksiaan ja huutomerkkejä marginaaleihin. Hän harrasti kieliä, kansainvälistä politiikkaa ja kylmän sodan aikana erityisesti kirjoja vakoojista. Tai fiktiivisiä vakoilijoita, kuten Ian Flemingin James Bond. Eläkevuosinaan vanhempani - jotka olivat kuin yhteenkasvanut puu - kävivät aina yhdessä ruokaostoksilla. Äitini parkkeerasi isäni kahvilaan kirjansa kanssa siksi aikaa kun kävi hoitamassa ostokset. Sitten he kantoivat ostokset yhdessä kotiin.
.

Asiaan. Tässä kirjasessa on kaksi esseetä, joista ensimmäinen, älykkyyden määritelmää ja mittaamista koskeva, tuli minulle yllätyksenä, koska arvion perusteella kiinnostuin vain toisesta, joka koskee terrorismia ja näköjään kokonaan unohdin tämän toisen. Mitä olisi pääteltävä tämän kirjoittajan älystä tai muistista!

Älykkyyden sokkeloissa. Johdatus idiotiaan -esseessä tämä aikansa kriittinen tarkastelija ja humanisti pureutuu siihen väärinkäytökseen, jota harjoitetaan kun itsensä älykkäiksi nimeämät asettuvat mittaamaan, määrittämään ja asettamaan arvojärjestykseen lajitovereitaan. Hän käy läpi älykkyyden keskusteluhistoriaa ja  professori Hans Jürgen Eysenckin - kylläpä näitä Hanseja riittää - laatimaa älykkyystestiä, joka on edelleen laajalti käytössä. Se testi ja vaaditut ÄO-lukemat ovat pohjana älykkäiden kerhon Mensan jäsenyydelle. Hauskasti hän pohdiskelee, miksi ei ihmisiä kuitenkaan enempää kiinnosta mainitun kerhon jäsenyys ja päättelee syyksi terveen epäluulon, jota esimerkiksi klassikkoteoksessa Kunnon sotamies Švejk kuvaillaan. Siinä henkilö epäilee älykkyyttään testattavan, tekeytyy tyhmäksi ja sabotoi näin yritystä. Kun älykkyyttä alettiin mitata, siitä sukellettiin nopeasti vaarallisemmille vesille, alettiin tutkia perinnöllisyyttä, rotuja, luokitella toisia toisia alemmiksi, syntyi ajatuksia toisten lisääntymisen rajoittamisesta eli rodunjalostuksesta. Paitsi kriitikoitaan vastaan, älykkäät mittaajat riitelevät myös keskenään. Mittausteollisuus kukoistaa, Yhdysvalloissa järjestetään vuosittain yli 500 miljoonaa älykkyystestiä lasten ja aikuisten kiusaksi. Kirjoittaa päätyy esseessään lopputulemaan, että emme vain ole yksinkertaisesti tarpeeksi älykkäitä tietämään mitä älykkyys on. 

Kauhunkylväjät. Kirjoitus radikaalista häviäjästä tutkii 'radikaalia häviäjää' - koulusurmaajaa tai itsemurhapommittajaa. Essee on ilmestynyt vuonna 2006, viisi vuotta New Yorkin pommi-iskun jälkeen. Perusteellisesti Enzensberger pohtii arabimaiden asemaa historiassa ja nyt. Islamistit ovat hänen näkemyksensä mukaan johdonmukainen seuraus arabien ja muslimimaiden itse itselleen vuosisatojen aikana rakentamasta ansasta. Se ansa on Koraaniin pohjautuva kieltojen ja rajoitusten kulttuuri, joka on pysäyttänyt kaiken kehityksen ja pitää puolet väestöstä eli naiset vailla ihmisoikeuksia. Kaikki nykyajan teknologia on saatavissa noissa maissa, mutta se tuodaan sinne, ja maksetaan öljyllä. Kirjoittajan mukaan arabikulttuurissa on vanhastaan halveksittu kaikkea länsimaista. Katkeruus, viha ja keinottomuus kasvavat siitä, että rikkaista öljyvaroista huolimatta ollaan täysin riippuvaisia länsimaisesta teknologiasta kun taas oma sivilisaatio näyttäytyy takapajuisena.  Amerikka on Suuri Saatana, mutta islamistit käyttävät internettiä, googlea, facebookia, twitteriä. Arabimaissa sen sijaan alettiin jo 1400-luvulla sabotoida painokoneiden käyttöönottoa. Vallanpitäjien sortoa on täydentänyt parhaiden tiedemiesten maastapako, aivovuoto jota verrataan Saksassa tapahtuneeseen juutalaisen eliitin karkottamiseen. 

Enzensbergerin mukaan 'häviäjyys' kärjistyy siksi, että se on arabimaissa niin rajussa ristiriidassa omakuvan kanssa. Eikö korkeampi voima luvannutkin arabimuslimeille ylivertaisuuden kaikkiin muihin yhteiskuntiin nähden? Tämä uskontoon pohjaava ylivallan ajatus törmää silmiinpistävään heikkouteen ja johtaa narsistiseen loukkaukseen, joka vaatii hyvitystä. Nykyään on vain yksi ainoa väkivaltaan valmis liike, joka kykenee toimimaan globaalilla tasolla. Se on islamismi. Tapansa toimia se on ottanut 60- ja 70-lukujen äärivasemmistolaiselta terrorismilta; ilmeet, elekieli ja vaatetus. Välineetkin ovat lännestä, räjähteistä satelliittipuhelimiin, lentokoneista televisiokameroihin.

Essee ei ole optimistinen. Kirjoittaja viittaa liberaalissa Alankomaissa koettuihin konflikteihin kun on yritetty käydä 'dialogia' vihamielisten maahanmuuttajien kanssa. Se on vain edistänyt oikeistopopulististen puolueiden nousua ja väkivallan eskaloitumista. Uskonto on terroristien antama selitys, mutta he eivät kuitenkaan ole lähtöisin tiukan uskonnollisista miljöistä. al Qaidan tunnetuista kannattajista suurin osa on koulutettuja ylä- tai keskiluokan edustajia.

Terrori ei ainoastaan ole vahingoittanut islamin arvostusta vaan myös olennaisesti huonontanut tukijoidensa elinoloja ympäri maailmaa, mutta tämä häiritsee islamisteja yhtä vähän kuin Saksan perikato aikanaan kansallissosialisteja.

Kun arabimuslimit tappavat toisia muslimeja sisäisissä konflikteissa, länsimaissa näyttäytynyt herkkähipiäisyys on poissa. Fatwoja ei siellä langeteta.

Radikaalien häviäjien iskut ovat pysyvä taustariski, kuten jokapäiväinen liikennekuolema, johon olemme jo tottuneet. Tämän uhan kanssa fossiilisista polttoaineista riippuvaisen ja jatkuvasti uusia häviäjiä synnyttävän maailman yhteisön on nyt vain elettävä.

David Foster Wallace: Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja

Siltala 2014, 314 s
Suom. Juhani Lindholm Brief Interviews with Hideous Men  
Graafinen suunnittelu Ilkka Kärkkäinen

Jälleen yksi esimerkki rajalinjojen huokoisuudesta - ja muita novelleja

Luin joitakin kuukausia sitten David Foster Wallacen Hauskaa mutta ei koskaan enää. Siitä innostuneena tartuin tähän, onko tämä nyt sitten novellikokoelma, vaikka ei se ihan senkään otsikon alle istu. Rajat paukkuvat ja romuttuvat joka suuntaan tämän kirjailijan kyydissä. Tämä on tiheää tekstiä, joka poukkoilee - nimensä mukaisesti - kuvitelluista haastatteluista perinteisempiin novelleihin. Haastattelu-novelleille on ominaista vain vastaajan äänen kuuluminen. Kysymykset ovat näkymättömiä: välikkeenä vain K. Tyypit jotka kirjoituksissa ohi vilistävät ovat masentuneita, tuskaisia, epävarmoja, karskeja ällöttävyyteen asti. Kyse on usein rakkaudesta, sen loputtomasta kaipuusta. Miesten puhetta naisista, kovaa kilpailua suosiosta, syviin syövereihin vaipumista, epäluuloa, vääriä tulkintoja, vallanhalua.

Masentuneen henkilön niin terävää lähikuvaa, että siitä lukeminen melkein kiduttaa. Itsemurhan tehnyt kirjailija tuntee alueen, terapeutit ja lääkkeet. Satirisoi terapeuttien kieltä: Masentuneen henkilön terapeutti, jonka edustama koulukunta hylkäsi transferenssin eli tunteensiirron terapiamenetelmänä ja karttoi sen takia tietoisesti vastakkainasettelua, velvollisuuksien korostamista ja kaikkea normatiivista -- ja suuntautui mieluummin arvovapaaseen kokeellis-biologiseen malliin sekä analogian ja narraation menetelmiin ---. Hauskaa mutta ei koskaa enää -teokseen verrattuna huumoria on vähemmän, tämä on selkeästi raskaampaa luettavaa. Silti teksti on inhorealistisessa ja ihmisiä magneettikuvauksen lailla läpivalaisevassa tavassaan vangitsevaa.

Eivät kaikki novellit ole aiheeltaan tai näkökulmaltaan synkkiä; mukana on nuoren ja rakastuneen vaimon seksin ja rakkauden mutta epäluulon täyteistä elämää ja haastattelu, jossa naistenmies kertoo näytösluontoisesti pokaamastaan hippitytöstä. Sekin kertomus yllättää.

'---henkilö jota kai voisi sanoa jonkinlaiseksi mysli-ihmiseksi, posthippityyppiseksi New Age-hörhöksi tai vastaavaksi - collegessa missä sosiaalisiin luokitteluihin yleensä ensimmäiseksi törmää, me sanoimme näitä tämmöisiä juuri mysli-ihmisiksi, mikä määritelmä sisälsi myslin lisäksi sandaalit, jalostamattomat luonnonkuidut, kaikenlaisen huuhaasalatiedon, emotionaalisen inkontinenssin, pitkät ja  liehuvat hiukset, äärimmilleen viedyn yhteiskunnallisen vapaamielisyyden, taloudellisen tuen vanhemmilta joita kuitenkin parjataan, paljaat jalat, hämäräperäiset vierasmaalaiset uskonnot, piittaamattomuuden hygieniasta, äitelän ja vähän teennäisen sanavaraston, koko sen ennalta arvattavan rauhaa ja rakkautta - tyylisen posthippipuheenparren joka viit-'

Novellista, jossa kuoleva isä purkaa papille elämänikäistä vihaansa poikaansa kohtaan tulee mieleen romaani Poikani Kevin. Niin armottoman arvottomana ja irrationaalisen pahana ilkimyksenä isä kuvaa jälkeläistään, joka hänelle käsittämättömästi saavuttaa sekä äitinsä että ympäröivän maailman suosion. Äidin, jota isä taas rakastaa loppuun asti, ja jonka vuoksi hän on koko elämänsä ajan inhonsa ja halveksuntansa kätkenyt. Sen salaisuuden hän haluaa kuolinvuoteellaan kertoa.

Tabuja ja teeskentelyn maailmaa Wallace tässäkin kirjassa ampuu, mutta samalla katse on niin musta, että sen näkee myös masentuneen ja - paitsi maailmaa - myös itseään inhoavan kirjailijan maisemana. Kiitos hienosta suomennoksesta!


Lukenut ja vaikuttunut myös ainakin Suketus.

Teemu Keskisarja: Viipuri 1918

Siltala 2013, 406 s
Graafinen suunnittelu Mika Tuominen

Sitä Viipuria ei enää ole, josta historioitsija, Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Helsingin yliopistossa, Teemu Keskisarja tässä kirjassa kertoo. Sinne kaihoajatkin ovat jo vuosikymmenten kuluessa käyneet vähiin. Vuoden 1918 Suomen sota alkoi Viipurista. Se oli punaisen Suomen liikennesolmu ja kansanvaltuuskunnan hallintokeskus sodan ajan,  vuoden 1918 tammikuusta huhtikuun loppuun, jolloin valkoiset valloittivat kaupungin kolmelta suunnalta ja punaiset antautuivat. Tästä sodasta kirja kertoo yksityiskohtaisesti sodan rintamien vaiheita läpikäyden, samalla sotaan osallistuvien ihmisten kohtaloita armottomissa taisteluissa ja eloonjäämiskamppailuissa kuvaten.

Lukion historian opetuksessa 60-luvun lopulla 1900-luvun historia jäi edellisten vuosisatojen jalkoihin, ainakin meidän antiikista innostuneen opettajamme luokassa. Sittemmin tästä ajasta vahvimmat kuvitukset ovat Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiasta, romaanina ja elokuvana. En ole lukenut aikaisempia historiateoksia tästä sodasta, mutta näyttää että 1970-luvulla syntyneella historioitsijalla on hyvät edellytykset neutraaliin suhtautumistapaan, vaikka tästä sodasta on puhuttu - kansalais/vapaus/sisällissodan/punakapinan lisäksi - myös 'veljessotana'. Veli veljeä vastaan oli kuitenkin harvinaista.

Keskisarja kirjoittaa niin vetävästi, että rauhaa rakastava, sotaa kammoava lukijakin voi herpaantumatta käydä läpi tämän sodan ja ajanjakson historian. Niin vastenmielistä kuin onkin samalla muistaa, että sotia syttyy koko ajan, eikä edes kaukana. Tämäkin sota kulki mieletöntä ja väistämätöntä tuhon tietään, kuolemaa kylväen, katkeruutta ja koston kierrettä synnyttäen.

Vuonna 1918 sodan osapuolina olivat Suomen köyhälistöä, punaisia eli punakaartia edustaneen kansanvaltuuskunnan armeija ja Suomen senaatin, hallituksen armeija eli valkoiset. Punakaarti sai tukea Leninin Venäjällä valtaan päässeiltä bolshevikeiltä ja Suomen hallitus Saksalta ja ruotsalaisilta vapaaehtoisilta. Ammattimainen, kouluttautunut upseeristo, vapaaehtoiset suojeluskuntalaiset, jääkärit ja maalaispataljoonat Vaasasta ja Kajaanista kohtasivat sekalaisen armeijan, joka koostui kaupunkien työläisistä ja köyhälistöstä.  Mutta illalla punaiset huomasivat olevansa perillä vain sysipimeässä metsässä ja viimaisilla pelloilla. ---Päivä tuntui täysin tarkoituksettomalta hien ja veren hukalta. Majapaikoissa heräsi kysymys: kuka saatana tämän oli käskenyt? --- Oli oikeastaan ihme, että jonkinmoinen punainen sotavoima pysyi kasassa monta kuukautta. Määrältään armeijat olivat tasavahvuisia. Sodan alussa valkoiset hallitsivat Keski- ja Pohjois-Suomea, punaiset Etelä-Suomea.  Sodan vaatimat asetäydennykset tulivat valkoisille suojeluskunnille keisarillisesta Saksasta ja punaisille rautatiekuljetuksina Venäjältä.

Tammikuu 1918 oli historian ensimmäinen hetki jossa tuhannet suomalaiset halusivat sotaa, sytyttivät sitä ja hyppäsivät liekkeihin. Maalaispataljoonaan ja punaisten rautetieretkikuntiin ei pakotettu tai edes palkattu ainoatakaan miestä.

Keskisarja on avustajineen käynyt läpi valtavan määrän kirjallisuutta, asiakirjoja ja sen ajan sanomalehtiä sekä kuvalähteitä. Näiden ja hienon kirjoitustyylin kautta historia muuttuu eläväksi eikä siitä lukeminen muodostu - aiheesta huolimatta - kohtuuttoman raskaaksi. Ajan etäännyttävä vaikutus toimii niin, että kirjoittaja silmäilee kaukaa molempia osapuolia kuin tinasotilaitaan ja samalla havainnoi heidän inhimillisiä toimintatapojaan huumorilla. Näitä havaintoja löytyy sekä valkoisten upseereiden keskinäisestä kilpailusta, kaunasta ja huonosta kemiasta kuin punaisten puolella tyypeistä, joiden olemassaolon ehtona oli köyhästä lapsuudesta saakka opittu oveluus.

Paitsi sodan kulkua, kirja kuvaa tietenkin sen aikaa ja tapoja: Ensimmäistä kertaa käytössä oli piikkilankaa, jota Suomen karjatalous ei vielä tuntenut. - - - Ahvolan taistelujen varhaisvaiheessa punaiset tuntuivat aina aloittavan aamuyhdeksältä ja lopettavan kello 17. Toimeliaisuus kesti kahdeksan tuntia niin kuin työpäivä, jonka puolesta oli hiljakkoin lakkoiltu. Valkoiset tottuivat ja tyytyivät samaan rytmiin toviksi.

Sekä punaiset että valkoiset enimmäkseen rämpivät talvisen sotansa. Suksia ei saatu riittävästi, vaikka hiihtäminen oli niitä harvoja taitoja joita kaikilla suomalaisilla siihen aikaan oli. Sinä talvena lunta riitti Etelä-Suomessakin.

Molemmilla osapuolilla oli omat sisäiset vaikeutensa. Punaisilla oleellista oli, ettei vapautta janoava köyhälistö halunnut enää käskyttäjiä, ei edes silloin kun johtajia tarvittiin. Punapäälliköt eivät voineet ylpistyä kurittomien miestensä tapattajiksi, koska rintamademokratia tappoi henkilökohtaisen kunnianhimon ylilyönnit. Venäläisistä ei ollut niin hyviksi tukijoiksi kuin oli odotettu. He kävivät nostamassa pestirahan Viipurissa ja palasivat seuraavalla junalla Pietariin. Viipurin venäläisistä moni oli myös bolshevikkien vastustajia. Kelvottomimpia venäläisiä apureitaan punaiset teloittivat. Valkoisten upseereiden keskinäinen kilpailu aiheutti miestappioita. Mannerheim närkästyi tottelemattomuudesta, kun rintamalla toimivat upseerit Sihvo ja Löfström toimivat omapäisesti. Sodan melskeissä hallinta katosi monista syistä: Omat ampuivat huonosti puettuja valkoisia, kaksitoista resupekkaa kuoli omien luodeista punikeiksi luultuina.

Viinaa kului sekä sota- että kotirintamalla. Viipurissa  toimi 24 h ravintola Ariston rintama. Sinne kaivattiin ja siellä käytiin lomalla. Kanta-asiakkaat istuskelivat pari pistoolia ja sapelia vyöllään sekä kiikari ja karttalaukku kaulallaan. Koreimmat asukokonaisudet muistuttivat joulukuusta. - -
Ariston kanta-asiakkaat eivät rynnänneet viimeiseenkään taistoon. Ravintola pysyi 'taajaan miehitettynä' 24 tuntia vuorokaudessa, vaikka kranaatit runnoivat ympäristöä ja julkisivua. 
Myös valkoisten puolella oli suurkuluttajia. Mm. eversti Löfströmin alaisena toimi Axel Rappe, joka oli enimmän ajan humalassa tai sammunut.

Kun valkoiset sotajoukot huhtikuun lopussa 1918 pääsivät Viipuriin kolmelta eri suunnalta hyökkäävän rintaman avulla, kirjassa kuvataan kaupungin tilannetta näin:

Vanhanaikaiset tykit kumahtelivat kuin syvinä bassoina. Isot kerrostalot toistivat pamaukset satakertaisena kaikuna. Kranaatteja posahteli vesipatsaiksi meressä. Rakennukset vavahtelivat kuin tuhkakupit, rautaportit helisivät lehmänkelloina. Kaukaa katsottuna loimotus ja savupatsaat sulautuivat...

Keskisarja on tutkinut paljon lähteitä sen selvittämiseksi, kuka valkoisten komentajista käski tai salli teloittaa 200 venäläistä Viipurissa 29 huhtikuuta, kaupungin valloituksen jälkeen. Selvää käskyä ei löydy, mutta hän päätyy siihen että rotuvainon toimeenpani armeija, esimiesten puuttumatta ja syynä oli 'Ainakin talven 1918 propaganda ja sortokausilla juurtuneet ajatustottumukset ryssien viheliäisyydestä'. Uhrit eivät nimittäiin olleet bolshevikkejä vaan kaupungissa asuneita virkamiehiä, valkoisten tukijoita, ja mukana oli myös muita ulkomaalaisia. Mannerheim joutui tätä tapahtumaa jälkeenpäin virallisesti pahoittelemaan.

Viimeinen luku kertoo turkulaisen sanomalehtimies Gunnar Mörnin murheellisesta kohtalosta. Hän oli idealistinen ja tunteikas Arbetet-lehden toimittaja, pienen perheen isä, joka tuli Viipuriin sodan lopulla eikä missään vaiheessa tarttunut aseeseen. Kahden turkulaistoverinsa kanssa hän yritti pakoa Viipurista veneillä saaresta toiseen, mutta jäi kiinni. Hänet toimitettiin Viipurista Tammisaareen, joka oli silloisista vankileireistä kovin. Hän ei onnistunut enää kirjoittamaan niin tehokasta armahdusanomusta, että sillä olisi mitätöinyt sotaa edeltävät kirjoituksensa. Hänet teloitettiin 'kiihottamisesta' Suomenlinnan vankileirillä 6. syyskuuta 1918.

Palasin Sorrentosta

Koti-Suomen kevääseen tarvittaisiin vauhtia. Tässä mallia Sorrenton niemimaan keväisistä puista ja kukista. Epävakaa pohjoinen ilmavirtaus pyöri Italiankin saapasta pitkin koko viikon ajan. Ei auttanut vaikka paavi julisti edelliset paavit pyhiksi, ja Sorrentossa vietettiin vappupäivän iltana karnevaalijuhlia. Luulimme ensin siellä vietettävän hyvin näyttävää vappua: kukkakuvioisia värivaloja vanhoilla kujilla, maistiaisia, yöllisiä konsertteja, performansseja - mutta ei, se olikin Festa di San Giuseppe Artigiano!

Onneksi Sorrentossa on lyhyellä etäisyydellä vaikka mitä nähtävää: Napoli, Pompei, Vesuvius, Ercolano, Capri, Ischia ja koko ihana Amalfin rannikko, Costa Amalfitana.                                               
 

Pompein muurin vierellä unikot hehkuivat uuden vihreässä metsikössä

Amalfi

Hotellin lähin kissa. Lisää löytyi läheiseltä aukiolta, pysäköityjen autojen päältä ja alta.
 Capri: Axel Munthen San Michelen - Huvila meren rannalla - maisemissa Anacaprilla:

 

Sorrento on täynnä kuningatar Victorian aikaisia palatseja, nyttemmin museoita ja hotelleja. Tässä piazzan reunalla Hotel Tramontano, jossa on asustellut aikamoinen liuta maailmankirjallisuden kuuluisuuksia, mm. Goethe, Byron, Scott, Shelley, Lamartine, Musset, Keats ja Leopardi.

Artisokkaa ja  sitruunaa. Un bicchiere di limoncello, per favore.