Laurent Gaudé: Hurrikaani

Hirmumyrskyt Irma, Jose, Maria etc tyrskyivät uutiskuohuissa ja kirjaston sivupöydälle oli nostettu Laurent Gaudén Hurrikaani, joka kertoo ihmisistä keskellä yhtä Yhdysvaltojen tuhoisinta, kalleinta ja huonoiten jälkihoidettua hurrikaania, Katrinaa New Orleansissa vuonna 2005.

Hurrikaanissa myrsky jää sittenkin statistin osaan, pääosassa ovat New Orleansin mustat, köyhät ja kiusatut. Kirjailija tuntee heitä kohtaan syvää myötätuntoa, ymmärtää heidän uhmaansa ja vihaansa.

Satavuotias neekerinainen, Josephine Linc. Steelson on matriarkka, jota ei komennella edes evakuointibussiin. Ennen myrskyä hänen tapanaan on astua joka aamu bussiin, joka ajaa parempiosasten kortteleihin ja pakottaa nuo ihmiset näkemään itsensä. Keanu Burns on lähtenyt kaupungista ja Rosen luota vuosia aikaisemmin, saanut hommia öljynporauslautalla ja onnettomuuden jälkeen pahan trauman. Rose on masentunut yksinhuoltaja, poikansa Byronin alkuperästä kärsivä äiti. Pastori käy Parish Prisonin vankilassa vaikka mustat vangit käyvät melkein käsiksi kaltereiden välistä. Kaltereiden takana on mustia miehiä, jotka jäävät selleihinsä kun vankilan koirat viedään ilmastoiduissa autoissa suojaan tulvalta.

Hurrikaani lähestyy ensin hajuna, sitten myrskynä ja tulvana, tuoden kaduille alligaattorit. Sen etenemistä seurataan pieninä palasina, kuin uutiskameran kautta, joka kohdistuu lyhyinä väläyksinä eri henkilöihin. Hurrikaani on kuitenkin pelkkä taustakulissi, jonka tarkoitus on näyttää ihminen raadollisena, aitona ja riisuttuna, kuten ajatellaan katastrofiolosuhteiden tekevän. Siitä voi olla monta mieltä.

Olin ensin täysin hurrikaanin imussa. Seurasin jännittyneessä odotuksessa New Orleansin värikylläistä katukuvaa, nousin bussiin satavuotiaan neekerinaisen jäljessä, kärsin öljynporauslautan onnettomuuden Keanu Burnsille synnyttämistä painajaisista, seurasin Rosen luovuttamisen makuista ahdistusta, viivyin vankilassa, jossa mustat, kuka mistäkin syystä tai syyttä, elävät kapenevaa elämäänsä. Kuuntelin pastorin, valkoisen miehen yhä sekopäisempää monologia Herransa kanssa.

Mutta. Itse hurrikaanin pyyhältäessä voimalla kaupungin yli, Hurrikaanin imu oudosti latistui samanaikaisesti. Liian pieniin palasiin pilkotut väläykset henkilöiden kulloiseenkiin tilanteeseen tekivät  vääjäämättä draaman kaaresta silppua. Jännite katosi kun tulva valtasi kaupungin. Niinhän se tekee. Kaikki hukkuu siihen suurempaan näytelmään. Samalla tarinat kehittyivät jotenkin ennalta arvattavasti - etten sanoisi amerikkalaisen kolmen tähden elokuvan tyylisesti. Mutta ei neljän tai viiden tähden. Kirjailijan oikeutettu myötätunto hahmojaan kohtaan muuttuu saarnaavaksi paatokseksi. Vaikka he sen myötätunnon ansaitsevat, he samalla etääntyvät eikä heidän kohtalonsa enää kosketa. Olisin melkein toivonut hurrikaanin jääneen tulematta, koska lupaavasti alkaneet jännitteet huuhtoutuivat tulvan alle. Luonnonmullistus puolestaan saa toimia kaltoin kohdelluille ihmisille kostajana koko kurjasta elämästä, onhan se tuhovoimassaan, ainakin hetkellisesti, tasapuolinen kaikille.

Minä, Josephine Linc. Steelson, kurja neekeri myrskyn keskellä, tiedän että luonto puhuu pian. Pian tunnen itseni aivan pikkuruiseksi, mutta odotan sitä kärsimättömästi, koska on jaloa tiedostaa oma merkityksettömyytensä ja tajuta, että yksi tuulenpuuska voi tehdä meistä selvää niin että jäljelle ei jää mitään, ei edes häilyvää muistoa yhdestä pienestä ihmiselämästä.

Muita lukijoita: Villasukka kirjahyllyssä, Lukuneuvoja, Kirjaluotsi

Laurent Gaudé: Hurrikaani
Ouragan, 2010, suomentanut Maija Paavilainen
Bazar Kustannus Oy, 2012, 219 s

Suomi 100 vuotta lukupiiri: Novelli jokaiselta vuosikymmeneltä: 1910-20-30-luku

Lukupiirissä käsiteltiin ensimmäisellä kerralla Joel Lehtosen novelli, Kuolleet omenapuut - tai miksikä ei perunoita? vuodelta 1918. Kirjakauppias Aapeli Muttisen omenapuut ovat kuolleet, paljosta huolenpidosta huolimatta. Kuolleita omenapuitaan katsellessaan Aapeli käy läpi muita haaveitaan, hameväkeä myöten ja näkee niidenkin kurkottaneen liian korkealle. Miksipä ei tosiaan perunoita, hän hymähtää lopuksi. Kuten rahvas oli kirjakauppiaalle jo aikaisemmin ehdottanut. Yllättävän freesi on edelleen tämä satavuotias novelli.

Kaksikymmenlukua edusti Maria Jotunin novelli Onnellinen Heliina vuodelta 1928. Maria Jotunista tulee ensinnä mieleen vain yksi ja se on Huojuva talo ja siitä vielä erikseen Kari Heiskanen ja hänen roolinsa inhana aviomiehenä. Aika moni taitaa edelleen liittää sen roolin häneen lähes saumattomasti, niin aidolta se vaikutti.

Onnellinen Heliina on ovela, sekä novellina että itse päähenkilö. Novelli on kirjemuotoinen: Karliina ja Heliina, siskokset kirjoittavat toisilleen. Karliina on maalle jäänyt piikatyttö, Heliina kaupunkiin muuttanut. Karliinan kirje on täynnä pientä soimausta ja varoittelua, kun sisko on lähtenyt matkoihinsa, hänestä huolettoman oloisesti. Luulitko siellä olevan helpompaa tahi noin vain kultakaloja ongittavan.

Odotukset nousevat siihen suuntaan, että nyt tästä alkaa se Suomi-filmien mieron tie, jossa kaupungin iloihin harhautunut nainen sortuu synteihin. Mutta ei! Heliina ei suostu kärsimään, vaikka onkin joutunut luopumaan arvokkaimmastaan ruotsalaiselle nätille pojalle. Mokoma ei enää edes tunne. Heliina ei jää toisen perään itkemään eikä katumaan. Päinvastoin, poikahan oli nätti, ymmärtäähän sen. Hän on itsekin nätti ja uskoo kaiken kääntyvän parhain päin. Yllätys on se, että näin käykin. Lukijalle valmiiksi kivetty tie helvettiin hajoaa taivaan tuuliin, kun Heliina panee tuulemaan. Onnistuupa Heliina vielä voittamaan puolelleen anoppinsa siskonkin, kertomalla tälle maalta nälkähistorioita ja kärsimystarinoita. On hauska nähdä, miten sen pienet silmät päässä pyörivät ja se nauttii kauheasti, kun on kurjuutta, suurempaa kuin hänen, ja vedet kihahtavat sen tirrasilmiin ja taas se huokaelee.

Novelli on optimistisen ja ovelan Heliinan takia kerta kaikkiaan peukutuksen väärti. Mainio hahmo! (jätän symbolin pois, koska en saa muokattua sopivan kokoiseksi)  Novellihaaste2.

Kolmekymmenluvun edustajana luettiin Volter Kilven Jäällävaeltaja kokoelmasta Pitäjän pienempiä. Se on lähes Onnellisen Heliinan vastakohta. Vanhus, Taavetti Lindqvist, vetää kelkkaansa kotia kohti pitkin jäistä merenselkää. Kelkka on kukuillansa kaadettua katavarunkoa. Vähän samoin kuin Joel Lehtosen Aapeli Mutikainen omenapuidensa kuihtumista murehtiessaan, Taavettikin kelaa elämäänsä rankkaa kuormaansa vetäessään. Kotona ei odota muuta kuin valmiiksi veistetty ruumisarkku. Ei kovin hilpeää sisältöä, mutta lukemista sekä vaikeuttaa että sittenkin innoittaa Volter Kilven mielikuvituksellinen kielenkäyttö.

Joka vuosi tätäkin työtä, aukkoluotojen kolumista niillä kallionkuruilla ja vuorenkalteitten suojissa, joissa katava tuulen tuiverten yltämättömissä ja lampaan hampaan niistämättömänä on lykännyt varrenpehkoa suorilleen luonnollisille pensailleen ja kykkääntorkoilleen.

Osaksi kieli katoaa taivaan tuuliin tai vaatii ainakin uudelleen lukemista. Loppujen lopuksi novellista nousee - yess! - konflikti jota voin peukuttaa. Konflikti syntyy Taavetin pään sisällä. Hän on koko elämänsä uhrannut perheelleen, lapsilleen, vaimolleen Serafiialle. Koko sille köyhälle ja kiittämättömälle porukalle, joista lapsista jokainen vuorollaan häipyi ja paukautti oven perässään. Pikkuhiljaa valkenee, että Taavetilla saattaa olla osuutta asiaan. Hän muistelee lastensa silkkisiä pellavapäitä hellyydellä - liian myöhään. - Mitä ovat ihmiset muuta minulle tehneet kuin vääryyttä? Taavetti ihmettelee. Tämä sokeus omalle käytökselle on järkyttävää ja kun vanhus nyt vetää viimeistä kuormaa ankarissa olosuhteissa, hänen sokeutensa alkaa säälittää. Mielenkiintoista lukea Volter Kilpeä, hän takoo kielestä ihan omanlaisensa työkalut.

Jäävaeltajan luin saaristossa, kun oltiin laittamassa mökkiä talviteloille. Saa nähdä, tuleeko tänäkään talvena sitä maisemaa kuin Jäävaeltajassa. Kustavia se taitaa olla, aika lähellä näitä kuvia.

Ritva Siikala: Musta sielu, valkonaama. Kertomuksia elämästä ja muukalaisuudesta.

 'Suomi mustemmaksi, maailma paremmaksi'

Teatteriohjaaja Ritva Siikalan muistelmateos saa häpeämään omaa arkuutta, ennakkoluuloisuutta ja mukavuudenhalua eli kaikkia noita tunnetiloja, jotka osaltaan kannattelevat ihmisten välisiä muureja ja lopulta aiheuttavat kärsimystä. Niin vahva näyttö suomalaisella Mama Africalla, Raivoisat Ruusut-teatterin ja Taidekeskus Kassandran perustajalla on rohkeudesta, joka oikeastaan on ihmisen kohtaamista; toisen näkemistä, toiselle puhumista ja toisen kuulemista, ilman valmiita ennakkoluuloja. Niin yksinkertaiselta kuulostavaan asiaan ei ole riittävästi rohkeutta maailmassa. Ritva Siikala on helpottanut sitä niin paljon kuin yksi ihminen kykenee, hänen säteilyvaikutuksensa on laaja. Hän on varmasti estänyt monta uussuomalaista putoamasta ulkopuolisuuden pimeyteen, ottanut mukaan, rakentanut siltoja ja oppinut samalla maailmasta enemmän kuin moni muu tarkemmin suojatussa elämässään. Hän on, ei kotouttamisen, mutta kotiutumisen asiantuntija. Tuo pieni ero sanoissa kertoo kaiken sillä sanat ovat aseita.

Kirjan perusteella voi kiittää myös lapsuudenkotia, joka ei pannut hanttiin, eikä vähätellyt idealistisen tyttären haaveita maailman parantamisesta.  Kemissä kasvanut Ritva Siikala lähti jo parikymppisenä vuonna 1962 Anne Frankin päiväkirjan sytyttämänä Israeliin, kibbutsille töihin,  maksamaan Suomen velkaa yhteistyöstä natsi-Saksan kanssa. Sitä ennen hän oli ollut vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa Newarkin kaupungissa, hurmioitunut USA:n koulujen aamuseremoniassa lippuvalasta - one nation under God, indivisible, with liberty and justice for all - ja nähnyt vasta kaksi vuotta aiemmin kielletyn rotuerottelun voivan edelleen hyvin. Hurmioituminen sai hänet kysymään itseltään, olisiko hän voinut langeta myös natsien taidokkaisiin seremonioihin.

Varapresidentti Richard Nixon oli kuulemma Ghanan itsenäistymisjuhliin osallistuessaan kysynyt mustaihoiselta mieheltä vieressään: "No, miltäs tuntuu olla vapaa?" Kerrotaan että mies oli vastannut: "Sir, en minä voi sitä tietää. Minä olen Alabamasta."

Ankarat ja askeettiset olosuhteet Israelin kibbutsilla kouluttivat ensi kertaa maahanmuuttajuuteen; miltä tuntuu olla ei-kukaan. Tiskausvuoro alkoi klo 5.45 ja vieressä tiskasi Rachel, jonka käsivarteen oli poltettu Auschwitzin merkki. Parikymppinen ihminen rakastuu helposti ja niin oli Siikalakin tunteen palosta jäädä sille matkalle, mutta väliaikaiseksi tarkoitettu paluu Suomeen muuttikin kaiken. Tuli uusi rakastuminen, jota Siikala jää ihmettelemään. Nuorena koetut tunteiden palot ja kohteiden nopea vaihtuminenkin ovat yksi esimerkki siitä, kuinka Siikala ei kaihda itsensä näyttämistä epäedullisessakin valossa. Tai eihän siinä minun mielestäni ole mitään epäedullista, se on pelkästään rehellistä ja uskottavaa. Muistoja on koottu sekä päiväkirjamerkinnöistä että kirjeenvaihdosta perheen ja tuttavien kanssa.

Siikala matkusti maailmalle aikana, jolloin nuorten matkat Suomesta kaukomaille olivat vielä harvinaisia. Hänelle ne pohjustivat käsitystä maailmasta yhtenä, yhteisyyden voimasta kulttuurien ja uskontojen erilaisuudesta huolimatta. Teatterimaailmasta hän löysi sitten puolisonsa, suomenruotsalaisen Bengt Ahlforsin. Ensimmäisen lapsen jälkeen toinen adoptoitiin Etiopiasta. Lapsi matkusti asiakirjalla, jonka lomakkeessa luki Profession: Baby. Suku kasvoi sittemmin vielä tyttären gambialaisen miehen kautta Afrikan suuntaan. Siikalan suvussa oli ennestäänkin Afrikan kävijä: helluntailainen Kerttu-täti, saarnaaja joka kävi 'käännyttämässä neekereitä'.

Miehen sukuun tutustuminen vei avioparin pitkälle ja 'haastavalle' matkalle Senegal-Gambia- Ghana- Mali. Matkalla aviopari istui mm keskellä yötä oppaan jättämänä tuntemattomassa kylässä ja matkasi sitten moottoripyörän ja mopon kyydissä. Mopon takaistuimena miehellä oli peltilevy, joka kuoppaisilla teillä hiersi miehen takareidet verille. Kuvaukset Ghanasta toivat heti mieleen elokuussa lukemani romaanin Matkalla kotiin. Orjakauppa on tahrannut valkoisen ihmisen kasvot Afrikassa. Se on afrikkalainen holokausti, täydellinen tuho joka kesti viisisataa vuotta. Siihen Siikala törmää kaikkialla ja myös omaan ahdasmielisyyteensä, siihen ettei lakkaa ihmettelemästä köyhyyttä, sitä ettei hänen innostustaan otetakaan aina kiitollisuudella vaan epäluulolla vastaan, siihen että haluaa mieluummin istua gintonicin kanssa luksusvillan terassilla kuin köyhän gambialaisen muslimiperheen vieraana, kuivin suin.

Siikala kertoo matkoistaan ja muistoistaan ja pohdiskelee samalla kieltä, kulttuuria, naisten asemaa, uskontoja ja tietenkin suomalaisuutta. Kuinka ruutuvihkoon merkitty reitti aikatauluineen menetti merkityksensä maissa, joissa vain ihmisten kohtaaminen oli tärkeää, aika sen sijaan epämääräinen käsite. Essehdintä saa värinsä ja verensä konkreettisista tapaamisista. Ne ovat usein hauskaa luettavaa. Omalle nuoruuden paatokselle voi nauraa. Vaikuttaa kuin koko perhe olisi ollut edelläkävijä asioissa, joista myöhemmin tuli vallitsevia trendejä. Kuten esim kaksikielisen perheen lasten kasvattaminen kaksikielisiksi. Kolmivuotias tytär ymmärsi yllättäen kaksikielisyyden ja ryhtyi joulupöydässä tulkkaamaan äidin puhetta isälle ja päinvastoin. Olimme äimänä. Emme tienneet, miten reagoida. Naurussa oli pitelemistä. Lapsi ilmeisesti luuli, että kaksi ummikkoa oli hankkinut hänet tulkkaamaan välillään.

Uskonto tarjoaa monissa maissa rungon järjettömille säännöille, joita kuitenkin liukkaasti kierretään. Siikala ei ole iloinen ortosoksijuutalaisuuden vahvistumisesta Israeliinkaan. Hän teki uuden matkan nuoruutensa seuduille vuonna 2013 eikä tunne maata samaksi. Pelko ja taaksepäin katsominen on kangistanut kehityksen. Muurit lietsovat vihaa ja lisäävät vierautta.

Siikalan monikulttuuriset teatteri- ja taideprojektit eivät olleet pelkkää sujuvan ideoinnin toteutusta, vaikka häntä monesta on palkittukin. Uussuomalaisissakin oli monenlaisia, kaikki eivät halunneet edes yleisöksi. Teatteri on silti tarjonnut sitäkin useammalle väylän yhteisön osaksi. Siikala tuntee suurta läheisyyttä Henning Mankellin kanssa, joka oli kertonut eri kulttuureista olevien ihmisten kanssa työskentelyn Teatro Avenida Moputossa olleen hänen elämänsä suurin seikkailu.

Tämä teos on juuri nyt hyvinkin ajankohtainen, mutta vailla kliseitä ja pönötystä. Se on raikas tuulahdus, hauska ja eläväinen puheenvuoro ihmiseltä, jolla kokemusta muukalaisuudesta totisesti riittää, ja se kokemus on siirtynyt tekoihin.  Ritva Siikala toivottaa vieraat tervetulleiksi, kuten lupiinitkin, 'vieraslajit'.

Osallistun tällä Marika Oksan haasteeseen Naisen tie.

Ritva Siikala: Musta sielu, valkonaama. Kertomuksia elämästä ja muukalaisuudesta
Aula & Co, 2016, 287 s

Tomek Tryzna: Tyttö Ei-Kukaan

"Et sä muista?" sanoo hän. "Mehän luvattiin sulle. Ja sä vannoit et sä et ala vihata. Kärsi nyt itse. Mun eläinsuojeluviikko päättyy just nyt, se on kestäny ihan liian kauan. Mä oon saanu susta tarpeeks."

Täytyy ihmetellä, että  Tyttö Ei-Kukaan -romaanin ilmestymisvuonna 1994 48-vuotias mies, elokuvakäsikirjoittaja ja ohjaaja, puolalainen Tomek Tryzna eläytyy 15-vuotiaiden tyttöjen elämään ja kuvittaa, sanoittaa sitä niin loistavasti. Ehkä hän on ryöstänyt jonkun päiväkirjan?  Niin iholle tulevat hänen päähenkilöidensä myrskyisät dialogit, ahdistuneet monologit, sateenkaaren väriset unennäöt ja keskinäisten suhteiden vaaralliset aallokot. Tyttöjen, Marysian, Kasian ja Ewan keskinäiset valtapelit naurattavat ja pelottavat. Sillä murrosikäisen maailma näyttäytyy romaanissa hyvin todellisena, kaikkine mahdollisine valintoineen dramaattisena.

Marysia/Maria/Minka/Majka (lempinimiä) Kawczak on köyhän monilapsisen perheen tytär. Isä on vapaa-aikoinaan ryypiskelevä kaivostyöläinen, äiti ylilihava ompelija. Tyttö on harras katolinen ja kiltti esikoinen, joka hoitaa sekä perheen pienet että isän illalliset. Perhe muuttaa syrjäseuduilta Wałbrzychin kaupunkiin. Ensin alkavat kuukautiset ja sitten uusi koulu. Luokassa alkavat ne armottomat pelit, jotka lapset kaikkialla osaavat. Luokan pomot haistavat uhrin köyhässä ja vanhanaikaisesti puetussa tytössä. Mutta Marysialla on tuuria, hän saa puolelleen yhden pomoista, Kasian. Tai sitten se on huonoa tuuria. Heistä tulee erottamattomat, valantehneitä.

Tyttöjen kaveruussuhde on kuin intohimoinen rakkaussuhde; muita ei oteta mukaan. Uskollisuuden valat ovat ehdottomia, valan rikkomiselle tulee hintaa. Sen vastineeksi Kasia lupaa pelastaa Marysian köyhien kuningaskunnasta, viattomien taivaasta. Marysian pelastaja on rikkaan perheen lahjakas tytär, säveltäjä, joka säveltää Afrikassa elelevälle isälleen, käy koulua kun huvittaa, testaa ympäristöään, opettajaa, kavereita, manipuloi ja valehtelee tarpeen tullen, saa hysteerisiä kohtauksia. Hän pitää itseään liian fiksuna säveltäjäksi, sillä "ajattelen liian paljon, tunnen liian vähän." Marysia oppii yhä paremmin, yhdessä peitetään jälkiä vanhemmilta, käskytetään toisiaan. Silti Marysia tietää mistä on kyse.

Mutta en vain saa paljastaa hänelle sitä millainen oikeasti olen...että olen keskinkertainen ja typerä. Minun täytyy keksiä koko ajan jotain ihmeellistä. Jotain mistä hän tykkäisi.

Toisessa osassa kaveri vaihtuu. Ewa, toinen luokan primadonnista, hyvin samalla tavoin käyttäytyvä käskyttäjä kuin Kasia alkaa bestikseksi. Kasian on nyt vuoro tulla hylätyksi ja vihatuksi. Ewan erikoislahjakkuus on seksuaalisten kokemusten kartuttaminen, miesten narraaminen. Virkavaltakin pehmenee vihreillä seteleillä, dollareilla, joita myös Ewan kodissa on löysästi tarjolla. Työläisperheen köyhä tyttö kulkee rikkaasta perheestä toiseen yhä enemmän eksyksissä. Oma perhe hävettää. Raha ei ole tärkeintä silloin kun sitä on.

Yhdeksänkymmentäluvun Puolassa varakkaat elävät jo hyvin samanlaista elämää kuin muualla länsimaissa. Maaseudulla uskonnolla on suuri merkitys, mutta Kasian ja Ewan tyttömäiset rahaa käyttävät äidit vaikuttavat amerikkalaisilta. Uskonnon eli katolisuuden merkitys Marysialle on puolalaista arkea. Kasia ja Ewa suhtautuvat siihen pilkallisesti. Marysia kohtaa uuden maailman, opettelee sen keinoja, pyytää edelleen ripillä syntejään anteeksi, vaipuu uniinsa. Tyttöjen leikki polttaa vaarallisesti ja valoja rikotaan. Tomek Tryzna hallitsee suvereenisti tyttöjen maailman, unia myöten. Hän maalaa mestarillisesti Marysian haavemaailmaa, jonne tämä sukeltaa onneaan etsimään. Itse asiassa unijaksot ovat sellaisia vyörytyksiä, että mieleen tuli parhaimmillaan Bulgakov.

"Kamaan beibi, sit daun!" sanoo hän ja naurun vetoketju aukeaa edessäni. Lasken nopeasti hänen hampaansa, 128, okei, yhtään ei puutu. Palaamme vieraiden luo, istumme. Syömme ja juomme, keskustelemme säästä... Koktail on juotu, vieraat menneet, oranssi aurinko katoaa valkoisten huviloiden taa. Lapset olen pannut jo nukkumaan, nyt menen meidän palisanterimakuuhuoneeseen. Minulla on päällä vaaleanpunainen yöpaita, kiiltävä, 35 $.

Muuten romaani kulkee napakoiden dialogien, vuolaiden monologien ja unennäköjen kautta kohti sittenkin melko yllättävää loppuratkaisua. Marysian kohtalo kovapintaisten tyttökavereidensa otteessa ja hänen raastavat yrityksensä pärjätä siinä pelissä koskettaa, mutta nuo petolliset ja paheelliset syöjättäret tekevät siitä yhdessä loppuratkaisun kanssa oikeastaan mustavalkoisen ja moralisoivan, mikä lopulta oli pieni pettymys. Päivi Paloposken suomennos on loistava ja tyttöjen dialogeihin valittu puhekieli luontevaa. Kiinnostavaa oli myös kurkistaa sisälle puolalaiseen yhteiskuntaan, jossa nuoret pitkälle meneviä pelejään pelaavat.

Romaani on Tomek Tryznan esikoisromaani, joka ilmestyi viidessätoista maassa ja oli etuliepeen esittelytekstin mukaan kansainvälinen menestys. Andrzej Wajda on tehnyt siitä elokuvan. Suomennoksen kansikuva ei kuitenkaan näytä olevan sieltä peräisin.

Tomek Tryzna: Tyttö Ei-Kukaan
Panna Nikt, 1994, suomentanut Päivi Paloposki
Otava 1997, 367 s

Turkulaisuus hiipii takaisin

Noin kolmekymmenvuotinen taisteluni Turun murretta vastaan alkaa olla menetetty. 'Mä hierosin sitä Marseille saippuaa tohon kaulukseen ja laitoin sitte koneeseen' annoin aamulla pesuvinkkiä. Kontrolli oli ilmeisesti aamupöpperössä lepsua ja pullautin  -s:llä pidennetyn imperfektin suustani, kuin rupisammakon. Näin turkulaisuus hiipii takaisin verenkiertooni vaikka haraan vastaan. Kuin matalapaineet lännestä. Kuin ilmastonmuutos. Kuin jätevedet Talvivaarasta. Kyse on ensinnä murteesta, mutta sen vanavedessä ui koko se itse.


Tosiasiassa olen aina pitänyt Turun murretta vähän pöhkönä, ennen pois muuttoakin. Vielä enemmän muualla. Turusta mentiin ensin Joensuuhun ja meidän pikkulapset alkoivat viäntää antaumuksella. 'Mie haluun mehhuu', sanoi kaksivuotias. Ja 'sinne mäni' eräänä iltana, heitettyään vessapyttyyn jotain ja vetäen rivakasti vedet päälle.

 Murteet ovat kivoja ja maanläheisiä, ei pidä hienostella ja uskotella olevansa jotain muuta. Kaikkein kiusallisinta oli sittemmin Helsingissä kun jotkut olivat niin stadilaisia ettei paavikaan. Ja aika hassua se stadilaistenkin dallaaminen. Taitavat sentään dallaajat olla jo haudan partaalla, hekin. Saa olla murteita, ja murrekirjailijoita. Heli Laaksonen on hieno runoilija ja sympaattinen tyyppi, ainakin mitä julkisuudesta voi päätellä.

Turun tori. Paras kaikista.

Tässäkin annetaan neuvoja kuinka lähestyä myrkkynääpikästä.

Alkuaikoina pääkaupunkiseudulla kontrolli petti joskus jossain baarissa samalla kun puheen määrä lisääntyi. Mää sanosin saattoi livahtaa kun en enää pitänyt varaani. Monet fiksut ihmiset puhuvat Turun murretta, siitä ei ole kysymys. Hah, sanoi isäni kun ei kuullut. Hyvin fiksu ihminen. Ja Koivistokin. Mutta nämä Matti ja Teppo-vitsit: Mitä telkkarista tulee? - Uutiset ja sää - Ai mää vai? Turussa on muuten paljon komeita nuoria miehiä ja kauniita naisia. Sitten kun he puhuvat, vaikutelma ikäänkuin vaihtaa suuntaa. Vähän sama ilmiö kuin Risto Jarvan Loma-elokuvassa, kun mystinen nainen lopussa puhkeaa puhumaan: tuo mies on seurannu minnuu kuin hai laevaa. Puff - vaaleanpunainen pilvi haihtuu.

Turku, Suomen suurin hautausmaa, valisti kollega firmasta ja Hesasta lähtiessäni. Sinne päädyn ennen pitkää, appiukon viereen. Ei auta vaik kui vikisisisis.

Turussa kaikki on vanhaa tai vanhempaa. Kuten esim Kansallinen Kirjakauppa - jonka nimi ja logoväritys  tuo mieleen Ilkka Kanervan. Since 1899.

Se on kestänyt Stockmannin Akateemisen nousun ja tuhon, Bonnierin tulon. Kansallinen Kirjakauppa - pystyssä kaiken aikaa. Bukowskia lainatakseni.

Elena Ferrante: Amalian rakkaus

Näin savukkeista nousevan savun ja projektorin heijastaman välkkyvän valokiilan ja kuvittelin kauhuissani miehiä jotka sammakoiden lailla loikkivat penkkirivien alla äitiäni kohti ja kurottelivat räpylöiden sijasta käsiä ja limaisia kieliä. Kuumuudesta huolimatta jäinen hiki peitti ihoani.

Peruutin Elena Ferranten kirjailijuuden alkuun, esikoisteokseen. Tähän mennessä olen häneltä lukenut vain erotragedian Hylkäämisen päivät - ja monet bloggaukset Napoli-sarjasta.

Amalia on kuollut ja aikuinen tytär Delia palaa hautaamaan Napolin lahteen hukkuneen äitinsä. Äiti löytyy ylellisissä rintaliiveissä, vaikka Delia muistaa äitinsä paikanneen alushousunsakin, toisille vaatteita ommellessaan. Delia näkee Amalian uudelleen ja itsensä pikkutyttönä äitinsä vaatteita sovittaessaan ja vanhoissa osoitteissa harhaillessaan. Amalian ympärille oli punoutunut jo nelisenkymmentä vuotta aiemmin verkko, jota pitelevät mustasukkainen mies, salainen ihailija Caserta ja lapset, kaikki alun perin saman napolilaisen kerrostalon asukkaita.

Delia kulkee Napolin katuja, ajaa maanalaisella ja funikulaarilla etsiessään Casertaa - Amalian salaista ihailijaa?  Vai rakastettua?  Vaiko vainoojaa? Pala palalta tytär selvittää äitinsä arvoitusta ja samalla omaa osaansa yhtenä tyttäristä. Kaikki halusivat Amaliasta itselleen.  Miehet kamppailevat hänestä ja toisiaan vastaan. Naisen osa ei näytä hääviltä Napolissa, jokaisesta sivuun katsomisesta saa maksaa nyrkiniskulla, hissivaunussa pitää vältellä miesten hiplaamista. Ferrante kuvaa Napolin miehiä raadollisesti: on tyhjää kerskaileva, höppänä eno, epävarma lapsuuden ystävä joka kituu mafian otteessa, vanhoilla päivillään naisia ahdisteleva vanhus. Ja ennen kaikkea perheenisä, joka kiusaa vaimoaan vielä parikymmentä vuotta eron jälkeenkin. Kadulla seksuaalisia hävyttömyyksiä syljetään murteella perään.

Himo, jonka Amalia miehissä sytyttää, on Delialle myrkkyä. Hän ajautuu lapsuuden ystävänsä, Casertan pojan kanssa hotellihuoneeseen, mutta ei tunne halua, hikoilee vain lakanat märäksi, niin että miehenkin himo katoaa epävarmuuden tieltä. Seksi & väkivalta on ollut käsittämätöntä tyttären kokemana, näkemänä, kuulemana.

Amalian rakkaus tuo harhailevassa vierauden tunnelmassaan ja eksistentiaalisessa ahdistuksessaan mieleen 60-luvun eurooppalaiset - ranskalaiset, italialaiset, puolalaiset -  elokuvat. Toisaalta tunnelma on hyvin etelä-italialainen; hiostavan uhkaava, kuin mafian kiristäjä olisi kintereillä. Väkivalta tuntuu imeytyneen seiniin, niin kuin Ferrante sen kuvaa. Paikallisjunakin on hidas kuin kuolinkamppailu. Mikä osa tyttärellä on pitkässä intohimon ja synkän väkivallan keitoksessa? Väkivallan kanssa elävän äidin näkeminen on jättänyt jäljen, ristiriidan, ehkä jopa syyllisyydenkin tyttäreen, sen avuttomuuden takia mihin se lapsen ajaa. Delia on halunnut olla kaikkea muuta kuin mitä äiti on ollut, mutta löytää sittenkin, lopulta, Amalian itsestään.

Tätä kirjaa ei voi lukea tuoreessa MarikaOksan Naisen tie-haasteessa, autofiktiivisenä koska Elena Ferrante on pseudonyymi eikä hänen elämästään siis tiedetä. Italiankielinen nimi  Amore molesto, voisi kääntyä vaikka 'vainoava rakkaus', englanniksi se on käännetty kiusaava ja ruotsiksi tuskallinen rakkaus. Amalian rakkaus voi tarkoittaa sitä mitä Amalia rakastaa tai Amalian rakastamista.

Muita lukijoita: MarikaOksa, Tuijata, Omppu, Kulttuuri kukoistaa

Elena Ferrante: Amalian rakkaus
Amore molesto, 1992, suomentanut Taru Nyström Abeille
Avain 2005, 151 s