Kuva: Madeira Live

 

Onde fica o hotel?
 
Tämä matami lähtee nyt viikoksi Madeiralle. Mukana on Pekka Borgin Sumumetsistä paahderinteille opas levadapoluille. Ostin jo uudet Ecco goretex kengät, jotta vaeltaminen sujuu. Paha vain, että jo aamulla vähän pyörrytti lukemani levadareittien selostukset. Kärsin kaikkien muiden kammojen lisäksi myös korkean paikan kammosta. Jonkin verran kokemusta kyllä on edelliseltä kerralta noin 15 vuotta sitten. Mutta laitan kengät joka tapauksessa jalkaan kun menen kulmabaariin. Lisäksi mukana seuraa John Banvillen Todistajan kirja, josta en ota selvää - onko aika sekopäistä vai todella hieno... Ja varman päälle: Kjell Westön Hägring 38.


Até logo!

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja

Like 2014, 534 s

Min kamp. Fjerde bok. Suomentanut Katriina Huttunen 

 Lävitseni kävi värähdys

Neljännessä kirjassa Karl Ove on jo vanha tuttu. Kuten edellisissäkin kirjoissa, ajassa ei liikuta kronologisesti vaan pikku hyppäyksiä ajassa taaksepäin ja takaisin tapahtuu. Suurimmaksi osaksi tässä ollaan kuitenkin 18/19-vuotiaana ylioppilaana koulunsa taakse jättäneen, ja ensimmäisessä työpaikassaan opettajan sijaisena toimivan nuoren miehen elämässä ja pään sisällä. Samalla hypnoottisella tyylillä, tarkan yksityiskohtaisella, tajunnan virtaa seuraavalla tavalla tuohon nuoren miehen levottomaan elämään tulee imaistuksi mukaan. Välillä itsekin ihmettelin, miksi tämä on kiinnostavaa. Paljon lyhyemminkin tästä olisi voinut kertoa, toistoa oli. Uskon kuitenkin, että juuri tämä hidas ja leveä virta on se taika. Tutuksi ja läheiseksi tulemisen tunne syntyy monenlaisten pikkuisten arkisten kuvioiden kautta, jotka Knausgård huolellisesti, aikaa ja vaivaa säästämättä raportoi. Viisisataa sivua ilman erillisiä lukuja, vain pieniä välikkeitä. Niin Knausgård pakottaa lukijan olemaan tauotta mukana kaikessa, ja näin tulee tehtyä.

Håtfjordin pikkukaupunki Pohjois-Norjassa ja sen ala- ja yläaste on Karl Oven työpaikka vuoden ajan. Reservaatti, jonne ei ole helppoa saada päteviä opettajia. Hädin tuskin oppilaita vanhemmat lukion päättäneetkin käyvät. Aikaan sisältyy pohjoisen kaamos, joka näyttää samanlaiselta kuin Suomessa: ryyppäämistä. Pienen paikkakunnan ihmiset suhtautuvat tulijoihin mutkattomasti; kaikki otetaan mukaan säädystä, iästä ja sukupuolesta riippumatta. Paikkakunnan kemuihin osallistuvat kaikki, 13-vuotiaista 7-kymppiseen. Tuntemattomat äijät kutsuvat nuoren miehen illanviettoon kera vodkapullon.

Pääjuonne on naiset, seksi ja sen puute, ja rakkaus. Neitsyys on se synkeä salaisuus, jota Karl Ove kantaa mukanaan samalla tarkasti huolehtien, ettei se paljastu. Hän on hyvännäköinen, oppilaitaan pari vuotta vanhempi sijaisope, joka kuolaa usean tytön perään. Tunne on usein myös molemminpuolinen. Mahdollisuuksia päästä neitsyyden taakasta tarjoutuu, mutta pelko epäonnistumisesta toteuttaa itseään kerran toisensa perään. Toiveiden täyttymys tuhraantuu parissa sekunnissa ja sen jälkeenkin pitää vielä esittää jotain muuta. Tirskuvien tyttöjen joukossa on tummasilmäinen Andrea, jonka muistoa Karl-Ove vaalii samoin kuin kouluajan Hannen. Nämä ovat runotyttöjä, heitä ei sekoiteta niihin, joiden takapuolista haaveillaan samasta puutteesta kärsivien kollegoiden kämppäkaveri Nils Erikin ja Tor Einarin kanssa.

Nuoret naiset täyttävät Karl Oven pään ja sen mikä jää yli hän omistaa kirjoitusharjoituksille ja musiikille, sillä hän on varma omasta kutsumuksestaan: hänestä tulee vielä kirjailija ja suuri. Hän aikoo vielä näyttää veljelleen, joka kehuu hänen novellejaan mutta ei usko niiden julkaisuun.  Hän saa kesälomallaan musiikkitoimittajan paikan Kristiansandin paikallislehdessä ja saa sitä kautta mainetta ja taskurahaa levyvarastonsa kartuttamiseen. Tässä vaiheessa veljesten vanhemmat ovat eronneet ja isä kasvattaa uutta perhetta. Isä ja tämän kasvava jano, välinpitämättömyys ja kovuus, jonka kanssa Karl Ove yrittää tulla toimeen, häilyy tässäkin kirjassa mukana loputtomana painajaisena. Miehen väistämätön tuho viinan viemänä, johon ei edes uusi vaimo ja perhe auta, näkyy taustalla. Isoveli Yngve on hyvä kaveri ja ratkaissut isäongelman jo mutkattomasti, ei ole enää tekemisissä eikä saavu paikalle. Isän uusi koti on muualla ja helpotus on suuri, veljekset yrittävät unohtaa virtahevon olohuoneessa.

Isän esimerkki ei toimi alkoholista vieroittavana, päinvastoin runsas ja hyvin humalahakuinen juominen on pääasiallinen viihdyke Håtjordissa, humala on ihanaa ja krapulapäivän häpeä suurta kun Karl Ove muistelee yrittäneensä suudella 13-vuotiasta. Ahdistus on selvänä sitäkin suurempaa ja aiheuttaa loputonta itsetutkiskelua, pelot toteutuvat, epävarmuus on suurta. Opettajana hän saavuttaa pieniä psykologisia voittojakin sekä poikaporukan kingistä että tukemalla koulun pihalla syrjittyä pullukkaa poikaa.  Tämä ottaa häntä luottavaisesti kädestä kiinni aiheuttaen nuoressa opessa hämmennystä.

Lumoojattaria tulee siis vastaan sekä bussissa, koulussa että kaupassa. Testosteroni näin isoina pitoisuuksina alkaa jo vanhempaa naista pyörryttää ja tämä loputon hehkumo vähän puuduttaa. Hanne, Irene, Ine, Liv, Andrea, Cecilie, Vivian, Camilla – lävitseni kävi vavahdus... Onneksi seksuaalisen epätoivon synkkä jyly välillä vaimenee ja antaa tilaa muillekin teemoille. Kirjallisuuskeskustelua Nils Erikin kanssa:

 - Thomas Mann ei ollut ihan täyspäinen, sanoin. - Tämähän on silkkaa antisemitismiä! Nils Erik katsoi minua. -Entä jos se onkin ironiaa? - Ironiaako? Niinkö luulet? - Hänethän tunnettiin ironian mestarina. - Tarkoitatko ettei hän oikeastaan ollut tuota mieltä? - Joo. - En usko, sanoin, sillä minua inhotti kun Nils Erik ojensi minua. Sitä hän teki aika usein.  

Pidin tästä pätkästä, sillä ironia on kinkkinen juttu. Sitä ei Knausgård itse viljele, hänen tyylinsä on pohjattoman avoin ja vilpittömän oloinen. Raikasta. Itseään hän ei myöskään esitä suotuisassa valossa; Karl Ove on usein ällöttävän omahyväinen juopotteleva teinikolli.

Kesällä musiikkitoimittaja ja tuleva kirjailija päätyy Roskilden festarille kaverilta lainattuine telttoineen. Telttaan kaatuu myös Vilde, ei mikään haaveiden kaunotar, mutta ponteva nuori nainen. Meno on hervotonta, sillä lopussa kiitos seisoo.

Pajtim Statovci - Onnittelut!

Kissani Jugoslavian tekijä voitti tänään Helsingin Sanomain vuoden parhaan esikoiskirjan palkinnon. En ole toistaiseksi lukenut muita ehdokkaita, mutta olin tästä voittajasta innostunut. 'Romaanin henkilöt edustavat vain itseään, eivät kokonaisia kansakuntia', toteaa kirjailija kuvatekstissä päivän lehdessä.  Maahanmuuttaja-termi ja sen kautta tulkituksi tuleminen on ilmeisen kyllästyttävää, ja varsinkin sen epäjohdonmukainen käyttö. Somalialainen tai irakilainen kun on niin helposti vain sitä, kun taas ranskalainen tai saksalainen on niin paljon muuta ensiksi. Sitä paitsi jos on muuttanut Suomeen 2-vuotiaana, niin onko silloinkin maahanmuuttaja? Joka tapauksessa minusta kirjassa kiinnostavaa oli myös albaaniperheen historian kuvaus, kaikkien muiden teemojen ja lumoavan kielen lisäksi. Nappivalinta! 

Päivän Hesarin haastattelu loppuu hauskasti. Kirjailija ihmetteli, miksei häneltä kysytä miltä hänestä tuntuu voittaa tämä palkinto. 'Ihan mielettömältä...' Kulttuuritoimittaja isossa lehdessä on helposti niin viisas ja analyyttinen, että toinen voi ihan turhautua kun ei pääse puhumaan ilostaan yhtään mitään. Tarkkailijan roolissa/HS 14.11.15.

Patrick Modiano: Kadonnut kortteli

WSOY 1987, 171 s 
Quartier perdu (1984), suomentanut Jorma Kapari
Päällys Adam Korpak

Ensi tutustumiseni tämän vuoden nobelistiin, jota yleisimmin luonnehdittiin yllätykseksi. En ihmettele. Ei tämä mitään kerronnan juhlaa ole, mutta enemmänkin oudon tunnelman mukana kellumista. Mutta se tunnelma on kyllä myös kihisevällä tavalla odotuksia herättävä ja siihen unimaailmaan tulee kuin mukaan imaistuksi. Kuin kulkisi sumuisella kadulla, jossa aina jokin yksityiskohta terävöityy ja vie seuraavaan. Osa yksityiskohdista muodostaa sitten toisiinsa liittyviä ketjun osasia, sumuun taas kadotessaan.

Sumussa kulkija on englantilainen kirjailija Ambrose Guise, joka saapuu Pariisiin tapaamaan japanilaista kustantajaansa Tatsukea, mutta jääkin pariksi viikoksi kaupunkiin. Pariisi onkin itse asiassa kirjailijan synnyin- ja kotikaupunki nuoreksi aikuiseksi. Hän on siellä syntynyt ja asunut Jean Dekker -nimisenä nuorena miehenä, mutta vaihtanut maata ja identiteettiä. Käynti Pariisissa, josta hänen on tarkoitus palata vaimonsa ja lastensa kanssa lomaa viettämään, venyy pariksi viikoksi. Sinä aikana Ambrose kulkee Pariisin helteisiä ja autioituneita katuja yöllä ja päivällä, palaa nuoruuteensa Jean Dekkerinä. Hän asuu vuoroin hotellissa, jossa hotellin portieri itsepäisesti mainostaa hänelle Haywardin yksityistä turistiautoa Pariisiin tutustumiseksi, vuoroin itsemurhan tehneen ystävänsä, lakimies Rocroyn asunnossa, jossa muistojen arkistot avautuvat.

Yökahvilassa hän tapaa sattumalta paikalla elokuvaa tekevässä ihmisjoukossa entisen puolitutun, joka johdattaa hänet kummalliselle yölliselle autoilulle. Valkoinen Lancia ajaa tiettyä reittiä joka ainut yö. Mies on varma, ilman näkyvää todistetta, että autoa ajaa heidän molempien tuntema elokuvaohjaaja Georges Maillot. Yhtä salaperäisesti jatkuu Ambrosen/Jeanin Pariisin matka; uusi kohdattu ihminen, talo, ravintola tuo mieleen taas seuraavan kytkennän nuoruuden muistoihin.

Vähitellen vastaan tulee muistojen tärkein henkilö: Carmen Blin. Jean D. lukee Val de Gracessa kirjaa 'Kuinka he ovat tehneet omaisuutensa' ja joutuu siellä varakkaan Lucien Blinin vaimon, Carmenin laukkujen rahtaajaksi. Sitä kautta hän päätyy sekalaiseen seuraan, Carmenin rakastetuksi ja epätodelliseen, sekä huumeiden että alkoholin voimalla yöllä juhlivien joukkoon. Mitä he kaikki tekivät päiväsaikaan? Minä näin heitä vain öisin. Jean D. päivystää Carmenin luona kunnes samettikengissä hiipivä hovimestari kertoo rouvan heränneen ja aamiainen voidaan nauttia ennen kuin uusi yökierros alkaa. Kaikissa näissä tulikärpäsissä ja kiiltomadoissa oli niin vähän todellisuutta että heidän kuolemansakin...

Tämä omituisten, arjesta irti olevien ihmisten kavalkadi, ja eksistentialistinen angsti Pariisin kaduilla toi mieleen ranskalaiset Jean-Luc Godardin 60-luvun elokuvat, jotka nauttivat suurta arvostusta ja joita inhosin. En löytänyt niistä mitään, minusta keisarilla ei vain ollut vaatteita. Tästä mielleyhtymästä huolimatta pidin lukukokemusta silti kohtuullisen jännittävänä outoudessaan ja tunnelma piti tiiviisti otteessaan. Mutta nämä 171 sivua riittivät, enkä ihan heti jaksaisi saman tapaista haahuilua seurata, vaikka se onkin aika hyvä kiteytys ihmisen elämästä.

Yritän kuvitella Farmeria joka kääntyy kadunkulmassa kesäkuun lämpimässä sateessa ilman sadetakkia. Ja Carmenia yhdeksäntoista ikäisenä. Hän tulee metroaukosta ennen ulkonaliikkumiskieltoa ja menee miehen luo. Talojen päädyt, jalkakäytävät, suihkulähde ovat samat, ja olen varma että siihen aikaan Pariisissa oli yhtä polttavan kuumia kesäkuukausia kuin tänään.

Tähän sopii tunnelmaltaan hyvin Edward Hopperin maalaus Night hawks vaikka onkin toiselta mantereelta.

Kuva: Wikipedia

Kate Atkinson: Museon kulisseissa

WSOY, 1997, 333 s

Behind the Scenes at the Museum, suomentanut Leena Tamminen

Päällyksen kuva Sarah Perkins, typografia Kirsikka Mänty

Vielä toinen löytö Yrjönkadun divarista.

Ruby Lennoxin suku on kuin iso tammi Yorkin kaupungissa pohjois-Englannissa, ikivanhan kadun varrella, via praetorialla, jota pitkin espanjalaislegioona joskus historian hämärissä marssi. Ruby pannaan alulle Kaupan, lemmikkieläinkaupan, yläkerrassa, kun George on taas kotiutunut Punch Bowlista ja Bunty on nukkuvinaan. Tästä lähtee Rubyn kertomus, tämän ison tammen 1900-luvun historia, alkaen isoäidin äidistä Alicesta päättyen oman äidin Buntyn hautajaisiin. Sukutarina sisältää hitaasti aukeavia mysteereitä, kuoliko Alice vai katosiko hän, lasten traagisia kuolemia ja kaksi maailmansotaa. Tämä on topakoiden ja työteliäiden naisten historiaa. Naiset ovat pahoja suustaan, puunaavat ja leipovat, hoitavat lapsia ja pyöräyttävät uusia sitä mukaa kun heikot ja vastuuttomat häntäheikit niitä pubikäyntien välissä tekaisevat. Naisten haaveet karkaavat enimmäkseen ulottumattomiin, dramaattiset ja rohkeat valinnat osoittautuvat sittenkin vääriksi. Bunty kasvattaa tyttäriään niin kovalla kädellä, että aikuiset lapset lähtevät maailmalle mahdollisimman kauas, Australiaan asti. Perhe kokee tragedioita, jotka kasaavat syyllisyyttä eloon jääneille. Monilapsisessa perheessä sisarusten välillä käydään jatkuvaa kilpailua suosiosta; elossa oleva ei saavuta kuolleen pyhitettyä arvoa.

Rubyn tarina nykyajassa (tai no, 1970-luvulle ulottuva aika) lomittuu 'Alaviite I-XI' – osioiden kanssa, joissa edellisten sukupolvien nuoret kamppailevat omassa ajassaan. Isoäidin äiti Alice repii itsensä irti köyhästä elämästä juopon miehensä kanssa mutta köyhän elämä Marseillessa, kiertelevän valokuvaajan vaimona ei ole haaveiden täyttymys. Tuon ajan nuoret miehet päätyvät ensimmäisen maailmansodan juoksuhautoihin ja yhtä sattumanvaraisesti sota puuttuu seuraavankin sukupolven nuorten orastaviin rakkaustarinoihin. Valokuvat jäävät ja löytyvät laatikoiden uumenista tai medaljongeista.

Tämä on minusta hyvin englantilainen romaani: se on suorapuheinen ja kaunistelematon, huumori on ironista, makaaberiakin, kaikelle saa nauraa. Ihmisen elämä voi päättyä sivulauseessa kuin kärpäslätkällä läpsäyttäen. Silti naurussa on itkua eikä ihmiskuvakaan ole mustavalkoinen: arjen ahertajista on sankareiksi siinä kuin kruunupäistä. Paikallisväri on vahvaa Yorkin kaupungin vanhoilla kaduilla, kuin myös Kanadassa, jossa Lillian, suvun boheemi nainen pakenee kotiorjan roolia lapsi mukanaan tai Shetlandin saarilla jonne Ruby rantautuu lintujen seuraan. Suku on laaja, tarina kuljettaa mukanaan suurta henkilömäärää, mutta taitavasti kaikki kuitenkin pysyvät mukana. Loppuvaiheessa kirjailija on ehkä turhankin huolellisesti päätellyt joka ikisen hahmonsa kohtalon, eikä mikään jää avoimeksi. Kirjailijan rakastava katse käy Englannin vanhoissa kaupungeissa, puistoissa, linnoissa ja historiassa; mitä kaikkea nimettömät heimot, keltit, roomalaiset, viikingit ja muut ovat jälkeensä jättäneet.

Romaani tarjoaa mehevästi kerrottuja dramaattisia kohtaloita, psykologisesti tarkkoja ihmistyyppejä ja hienon ajankuvan (1900-1970). Lisäksi kielenkäyttö on notkeaa ja hauskaa. Suomentajankin ansiota tietysti.

Iltaisin Niamh ja Siobhan ja minä istumme Benedettissä, Leith Walkin poikkikadulla sijaitsevassa italialaisessa kahvilassa, jonka punaiset muovilaminaattipöydät ja höyryävät kromikoneet näyttävät lämpimän kutsuvilta. Itse Benedettit ovat elävää oopperaa, synkkä ja melodramaattinen italialaisperhe jonka keskinäisistä suhteista ei saa selkoa – loputon saatto isoäitejä ja sisaria ja serkkuja jotka vuorottelevat tiskin takana ja heittelevät toisilleen salaperäisiä sanoja kuin kukkia.

Kirja on saanut Englannissa Whitbread Book of the Year -palkinnon ja on palkittu Ranskassakin.