Maria Maunsbach: Bara ha roligt

För om det är något jag verkligen vill, så är det att vara kär. Och vara ihop med någon.

Enteellisesti Bara ha roligt lähtee liikkeelle Malmön keskustan vanhasta vesitornista, joka kaupunkilaisten puheessa tunnetaan nimellä Kuken. Sen lähellä Lydia tuntee olonsa kotoisaksi.

Onpa hauskaa mummoikäisenä lukea alle kolmekymppisen malmölaisnaisen elämästä, arjesta ja juhlasta ja varsinkin rakkauselämästä, vielä kun Maria Maunsbach kirjoittaa vetävällä ja rennolla tyylillä, suoraan ja ronskisti. Jotenkin myös omituista, että löysin niinkin paljon yhteisiä tunnelmia omiin 60-luvun lopun seikkailuihin Tukholman kesässä. Tosin olin noin 10 vuotta nuorempi, kakara, naiivi ja kokematon. Mutta sama nälkä uusille kokemuksille ja rakastumiselle. Tuli myös mieleen toinen ruotsalaisen nuoren naisen arkea ja ahdistusta kuvaava teos, Moa Romanovan Alltid fucka upp. Molemmissa päähenkilön itsetutkiskelussa on vahvasti mukana tämän ajan perusrakenteet, puhelin, some ja Tinder, deittailu.

Lydia tapaa Johanneksen arkeaan vahvasti rytmittävien bileiden jälkimainingeissa. Johannes on lähes kymmenen vuotta vanhempi arkkitehtiopiskelija, 4-vuotiaan Gretan sinkkuisä. Lydia tekee työtä kaupungin virastossa tiedottajana - se näyttää hoituvan vasemmalla kädellä eikä työ tuota sressiä. Sen sijaan työpaikallakin on paljon ystäviä, jotka ovat hyvin perillä hänen vaihtuvista suhteistaan ja tavastaan heittäytyä viipymättä intiimisuhteisiin. Bileissäkin vilahtelee entisiä KK tyyppejä (knullkompis, panokaveri?). Johanneksenkin kanssa ollaan naimassa heti ensikohtaamisella. Sillä seksi on Lydialle hänen vahvuutensa, sillä hän on osoittanut arvonsa. Hän haluaa miellyttää ja noudattaa toisen toiveita. Lyda on suomeksi totella, joten Lydia nimenä sopii hänelle, joustavalle ja sopeutuvalle naiselle.

I den här frysdisken finns stora påsar med is, om man ska ha fest, säger Johannes.

Ei luulisi, että mies joka ensi tapaamisella syö kaurahiutaleita sokerin kanssa, pitää leivänpaahdinta lattialla ja innostuu esittelemään lähikauppansa pakastealtaita, saisi Lydian miettimään vakavaa parisuhdetta juuri tämän miehen kanssa. Nuori nainen on kuitenkin ehtinyt harrastaa villiä ja vapaata elämää vaihtuvine seksikumppaneineen niin kauan, että hän näyttää olevan valmis taipumaan monenlaiseen henkiseen akrobatiaan saadakseen hyväksyntää  juuri Johannekselta, itsekeskeiseltä ja omiin sääntöihinsä tiukasti pitäytyvältä mieheltä.

Vakituinen seurustelusuhde on se, mikä puuttuu. Hän ei halua olla se, jonka kanssa voi Bara ha roligt.  Hän haluaa käydä Johanneksen kanssa käsi kädessä Ikeassa, istua bussissa vierekkäin ja uskoa, että rakkaus on ainakin tulossa, jos ei vielä ihan siltä tuntuisikaan. Tillsammans på Ikea, va, viskar han och kysser mig på kinden. Hit ska vi åka många gånger i framtiden. 

Jokainen yhteinen kohtaaminen näyttää vaivalloiselta. Bara ha roligt hersyttää näitä odotusten törmäyksiä riemastuttavaan tahtiin ja osuva dialogi näyttää kuinka mennään rytinällä päin seinää. Mikä saa naisparan jatkamaan ryömien aivan ääliömäisen tyypin kanssa? Se mikä lukijalle valkenee heti ensiaskeleilla, ei vain saavuta Lydiaa. Täydellinen lojaalius miehen tarpeille on parisuhteen hinta. Hiljaa mielessään hän protestoi, hymyillen, nyökytellen.

Lydia äheltää vimmatusti, alistuu, nöyrtyy, yliymmärtää, vaikka projekti näyttää tuhoon tuomitulta. Siinä ohessa on virkistävää lukea nuoren naisen arjen touhuista kotona ja keittiössä, aika kunnianhimoisesta kokkauksesta, Malmön kapakoista, ystävistä ja niistä bileistä. Kokkaaminen on todella Lydialla hallussa, joten ymmärtää että Johanneksen suunnittelema porsaankieli, joka sittemmin korvautuu harmaalla maksamuhennoksella ei ole mikään varsinainen viettelyateria.

Maunsbachilla on huumorintajua, kykyä näyttää tohelous onnistuneilla dialogeilla. Hetkittäin suuri kaipaus, suuren rakkauden metsästys tuo mukaan ripauksen haikeaa virettä. Lydia on kuin traaginen klovni, rehvakka ja naurava, mutta pinnan alla kyynelehtivä. 

Så är det ju med dem som man aldrig fick men ville ha. Det gör ont när de väljer någon annan. Inte för att man är kär fortfarande, men för att de överhuvudtaget har kapacitet att älska någon. Det vill man helst inte tänka på.

Mrs Karlsson johdatti minut tutustumaan Maria Maunsbachiin. Miellyttävä tuttavuus.

Maria Maunsbach: Bara ha roligt
Brombergs, 2018, 249 s

Vigdis Hjorth: Onko äiti kuollut

Kansi: Elina Warsta

Se mitä kaipaan on ulottumattomissa. Todennäköisimmin olisin äidin tavattuani yhtä viisas kuin ennenkin, tai tyhmempi, koska olisin voinut puhua äidin kanssa vain säästä.

Kestää jonkin aikaa ennen kuin Vigdis Hjorthin edellinen romaani, Perintötekijät lakkaa kummittelemasta taustalla. Sen verran vahvasti jo alkuasetelma sen palauttaa mieleen. Variaatioksi samasta teemasta suomentaja Katriina Huttunen sitä kuvaa. Äidin ja tyttären välillä polttelee Onko äiti kuollut -romaanissakin, jossa äiti välttelee yhä kiihkeämmin yhteyttä etsivää tytärtä.

Maailmalla menestynyt taiteilija Johanna palaa kuusikymppisenä Osloon 30 vuoden poissaolon jälkeen. Hän on jäänyt Yhdysvalloissa leskeksi, aikuinen poika on muuttanut Tanskaan. Johannan välit yli 80-vuotiaaseen äitiin ja pikkusiskoon Ruthiin ovat katkenneet vuosia sitten, isän kuoleman aikoihin. Isän hautajaisiin Johanna ei tullut ja se on ollut ratkaiseva tapahtuma äidille ja siskolle. Sitä ennenkin välit ovat tulehtuneet Johannan valinnoista ja irtiotosta, erosta vanhempien hyväksymästä aviopuolisosta ja uudesta avioliitosta vanhemman taideopettajan kanssa.

Nyt hän on taas kaupungissa, valmistamassa retrospektiivistä näyttelyään, mutta varsinkin ottaakseen yhteyttä äitiin. Se ei niin vain onnistu. Äiti ei vastaa puhelimeen eikä viesteihin, ei sähköpostiin eikä perinteisiin kirjeisiin. Siskolta tulee harvakseltaan kehotuksia jättää äiti rauhaan ja uhkauksia seurauksista, jos näin ei tapahdu. Taide on myös eräs lopullisista syistä välirikkoon: teokset Lapsi ja äiti 1 ja 2 oslolaisessa galleriassa osuvat pahasti äidin kuvaan itsestään. Kuva ei ole se, jonka äiti haluaisi näyttää, siitä huolimatta että tulkinta ei ole taiteilijatyttären tarkoittama.

Yhä tiukkenevassa pakkomielteessään saada yhteys äitiin Johanna turvautuu keinoihin, jotka saavat hänet näyttämään viisivuotiaalta. Hän vakoilee äitiään, milloin auton takaa, milloin äidin asuintalon takapihan pensaikkoon tekemästään piilosta. Seuraa autolla äidin kulkua kadulla, seuraa tätä kirkkoon ja isän haudalle jouluna. Johanna asuu vuokraamassaan mökissä lähistöllä, tuntureilla. Siellä hän seuraa syksyn vaihtumista talveksi. Vain komeasarvinen hirvi näkyy ainoana elollisena otuksena maisemassa ja tuo tarpeellista vaihtelua äidin kotikadulle.

Ulkoisesti ei romaanissa tämän väijymisen ohella tapahdu muuta, mutta päiväkirjanomaisessa intiimissä monologissa sitäkin enemmän. Äidin ja tyttären haavainen suhde ja sen historia palautuu Johannan muistikuvissa lapsuudesta nuoruuden välirikkoon. Alistunut ja uhriutuva äiti on Johannan itseymmärryksessä projisoinut oman avuttomuutensa Johannaan, jota on yrittänyt hallita lapsuudesta saakka, siinä onnistumatta. Siskon suhteen hän sen sijaan on onnistunut. 

Vanhenevaa naista kiusaa avoin haava, katkennut yhteys äitiin, tarve saada keskustella, ymmärtää, päästä edes jollain tavalla lähemmäs äitiä, josta on ollut aikoinaan niin riippuvainen. Muistoissa on läheisiä hetkiä äidin kanssa. Sellaisia, joissa he olivat kahden, Johanna piirtämässä, äiti ihailemassa piirrosta, nauramassa Johannan tavalle matkia ankaraa isoäitiä. Sillä isoäidin ankaruus on periytynyt perhettä hallitsevalle isälle, kaiken pahan juurisyylle. Äitikin osasi joskus heittäytyä, uskalsi kertoa näkemästään epätavallisesta isosta keltaisesta linnusta, osti kerran menolipun Yellowstoneen. 

Johanna lähestyy äitiä omalla tavallaan, sillä muuta tapaa ei enää äidin ja siskon rakentamalta muurilta löydy. Hauras äiti näyttää syyttömältä uhrilta, mutta Johanna ei hyväksy asetelmaa. Hän haluaa näyttää äidille, että alistuminen sovinnaisiin sääntöihin on ollut väärin, sillä on tehty lapselle vahinkoa. Äiti on myös kärsinyt, siitä todistavat valkoiset arvet käsivarressa, vaikka äiti ei ole niitä näyttänyt.

Ethän ole tehnyt mitään väärää? En uskonut että olin mutta en voinut olla varma. 

Äiti on Johannan silmissä väistänyt vanhemman vastuuta. Hän ei ole pitänyt tyttären puolta, hän ei ole uskaltanut. Sen tytär haluaa näkyviin. Kaikesta huolimatta hän etsii merkkejä siitä, että edelleen merkitsee jotain äidille. Eikö vihakin tarkoita ettei ole välinpitämätön? Tytär seuraa pakkomielteisesti äitiään, tutkii tämän roskapussia, kuvittelee äitinsä ja siskonsa rauhallista illanviettoa. Hän vakuuttaa itseään siitä, että äiti pysyttelee kaukana ja vaiti vain siskon painostuksesta. Ettei äiti ole häntä sittenkään kokonaan  hylännyt.

Tyttären yritys selvittää vaikeaa lapsuutta ja välirikkoa raastoi, paikoin sen jankutus puudutti, mutta oli myös tehokasta. Hylätyn tyttären pakkomielle muuttuu hiljalleen fyysiseksi tunteeksi. Johanna seuraa tunturimajansa ikkunasta hirveä, joka näyttää tulleen hulluksi hieroessaan isoja sarviaan oksiin yrittäessään kuoria niistä ylimääräistä nahkaa. Samaa työtä tytär tekee vapautuakseen äidin hylkäämisen kuonasta. 

Välirikot ja riidat ovat suvuissa tavallisia. Keskusteluun kehotetaan, mutta joskus ihmiset ovat niin kaukana toisistaan, että kaikki ovat onnellisempia arpeutuneine haavoineen kuin "keskustellen". Tämä entinen perhe näyttää sellaiselta. Pettymys siitä, ettei äitiä enää ole sellaisena kuin parhaissa muistoissa, kirvelee. Äidistä jäävät vain säännöt vaatteiden liottamisesta, spagetin kypsyydestä ja muutama lattea sanonta. Synkkää yksinpuhelua Vigdis Hjorth kirjoittaa pettämättömällä tyylillä.

Vigdis Hjorth: Onko äiti kuollut
Er mor død, 2020, suomentanut Katriina Huttunen
Kustantamo S&S, 367 s

Åsa Larsson: Musta polku

Arkiksi kutsutaan pientä jalasmökkiä, jonka tapaisia voi nähdä esimerkiksi Tornionjärven jäällä talvisaikaan. Kevättalvella 2005 Abiskon kylässä, Kiirunan kunnassa Pohjois-Ruotsissa sellaisesta mökistä lähtee Musta polku Åsa Larssonin rikosromaanissa, joka on kolmas osa 6-osaista Rebecka Martinsson-sarjaa. 

Vanhat tutut, pahoin edellisessä keississä kolhittu Rebecka toipumassa synnyinseudullaan sekä kiirunalaiset rikoskomisariot, riuskaotteinen Anna-Maria Mella ja hänen jäyhä kollegansa Sven-Erik Stålnacke tavataan entisissä talvisissa maisemissa. Jalasmökistä yhteys kytkeytyy jo suureen maailmaan. Pohjois-Ruotsin tunturimaisemissa on nimittäin myös ison rahan edustushuviloita. Musta polku seuraa rahan liikkeitä melkein kuin MOT:n toimittaja Panaman papereita. Ei Panamaan, vaan Afrikkaan, Ugandan koko maailmaa ja pahimpia gangstereita houkuttaviin kaivoksiin.

Pilkkijä löytää arkista murhatun naisen. Rikostutkimuksista paljastuu yhteys Kallis Mining-nimiseen yritykseen ja sen kaivosyhtiöön Northern Explore Abhen, jossa pääomiaan on kerryttänyt Mauri Kallis ja hänen siivellään entinen kauppakorkeakoulun opiskelukaveri, sittemmin täysipäiväisesti hummaileva rikkaan perheen vesa Diddi Wattrang ja tämän sisko, filmitähden glamouria mutta myös älyä omaava Inna Wattrang, juristi joka taitavana verkostoitujana hankkii yritykselle rahoitusta ja sijoittajia. Mauri Kallis käyttäytyy kuin ovelimmat mafiosot, ei pröystäile näkyvästi, sen saavat hoitaa kimallukseen tottuneet yhtiökumppanit. Arkista löytynyt murhan uhri on Inna. 

Alkuasetelmasta ei itse rikostutkimus pääse kovin vikkelästi liikkeelle. Koko rikastunut poppoo, sivu sivulta kasvavine sidosryhmineen käydään juurta jaksain läpi. Mauri on lapsuudessa kovia kokenut hahmo, jonka kunnianhimo ja nälkä ei uuden alun jälkeen laannu. Varakas sisaruspari Diddi ja Inna on melko kaavamainen kuva syntymässä perityn elintason huonoista puolista. Diddin päihteinen elämäntapa vie alennustilaan, saavuttamaton, miehiä vaihtava Inna on ikuisesti levoton. Oma lukunsa on Maurin siskopuoli, taiteellinen Ester, jolla on erityinen selvänäkökyky. Hän on kuin maaginen Lapin noita, joka näkee tulevia tapahtumia, kantaen mielenterveydeltään järkkyneen taiteilijaäitinsä perimää. Varakkailla miehillä on kauniit ja hyvin puetut, mutta laiminlyödyt vaimot. Lisää nimiä ja muistoja tippuu välähdyksinä vastaan, milloin unissa, milloin kenenkin herätessä humalastaan. Mauri häärää hovinsa keskipisteenä ja yrittää estää huonompaan jamaan päätynyttä Diddiä häiritsemästä bisneksiään. Inna on ollut aina kaikkien miesten mielessä.

Kalliksen upeasta Reglan kartanosta, jossa bisneseliitti vaihtuvine vieraineen ja henkilökuntineen majailee, palataan kodikkaan Anna-Maria Mellan sänkyyn, jossa ihana aviomies piereskelee unissaan, mutta pienen Gustavin tuoksuviin hiuksiin voi upottaa nenänsä. Anna-Marian luonteenlaatu ja elämäntapa edustaa edelleen hyvää, rehellistä ja oikeaa elämää, vastakohtana degeneroituneelle rahaeliitille. Hän on kursailematon ja hoitaa hommansa. Sillä sen hän ja kollega, sekä varsinkin taas avuksi tuleva Rebecka Martinsson osaavat. Rebecka on toipumassa pitkästä traumastaan, mutta itsellekin julkilausumaton ihastuminen esimieheen, kaukana Tukholman asianajotoimistossa työskentelevään Månsiin ei vain ota laantuakseen. Vain unissaan Rebecka sallii itselleen intohimoiset kohtaamiset.

Täytyy ilmeisesti pitää pieni tauko Åsa Larssonista, koska Musta polku ei missään vaiheessa napannut kunnolla. Henkilöitä, heidän välisiä kytköksiään, suhteita ja muistoja tuli vastaan tiheään tahtiin, mutta heitä oli liikaa ja niin he jäivät etäisiksi. Vaikutti, että kirjailija oli itsekin kiinnostuneempi kirjavasta kavalkadista henkilöhahmoja ja heidän historiastaan kuin varsinaisesta rikostutkimuksesta, joka kutistui kuin pieneksi juonteeksi, joka sitten oli kaivettava esille unohduksista.

Kertomus etenee pitkälle ennen kuin polku aika äkillisesti avautuu isoksi baanaksi, jossa ollaankin jo Ugandan presidentin ja kenraalin välisessä mittelössä, korruptioineen ja aseineen. Loppuun, liian myöhään, saadaankin sitten kunnon rytäkkä, jossa on tarjolla iso annos epäuskottavuutta. Kuten Sudentaipaleessa, tähänkin on Esterin hahmossa upotettu maaginen yliluonnollinen osuus, joka minulle maistui keinotekoiselta. 

Åsa Larsson: Musta polku
Svart stig, 2006, suomentanut Katriina Savolainen
Otava, 2007, 367 s

Frank Furu, Linda Bondestam: Ni är inte min mamma

Ni är inte min mamma (julkaistu myös suomeksi nimellä Mutta te ette ole äiti) on mahtavasti toteutettu kuvakirja jokaiselle yksin vieraaseen maahan saapuvalle pakolaislapselle. Sellaiselle kuin esikouluikäinen Aysha. Tekstiä on vähän, mutta oleelliset tuntemukset on sitäkin osuvammin sanoitettu. Tuntemukset erilaisuudesta, ulkopuolisuudesta, äidin ja kodin ikävästä. Kuinka lapsen mieli sanattoman ja eleettömän pinnan alla raivoaa ja etsii ulospääsyä avuttomuuden ja eksymisen tilasta.

 

Vieraassa kodissa asiat ovat järjestyksessä, ihmiset haluavat hyvää, mutta mikään ei ole oikeasti mitään. Eivät vieraiden ymmärtämiset ja yritykset olla kiinnostuneita.  

Aysha haluaisi välillä vain nukkua ja herätä anjeron tuoksuun. (Se on ilmeisesti somalialainen aamiaisruoka, jotain pannukakkua muistuttavaa.) Muistot kotoa ovat värikkäitä, uudessa maassa värejä ei ole. Eikä varsinkaan kukaan ole äiti. 

Kirjassa on onnistuneesti ja selkeästi käsitelty lapsen kohtaamia tilanteita, hyvää tarkoittavia ihmisiä, jotka eivät silti koskaan voi täyttää onttoa paikkaa lapsen sydämessä. Aysha yrittää löytää tavan olla vieraiden ihmisten lähellä, hyväksyä heidät siinä. Håll om mig och lova. Lova att jag får vara med min mamma.

Kuinka monella yksin saapuneella pakolaislapsella äiti on vielä elossa? Ei ehkä kovin monella.

Teos on pietarsaarelaisen Frank Furun esikoisteos, hän on työskennellyt yksin tulleiden pakolaisten kanssa. Helsinkiläisen Linda Bondestamin kuvat välittävät ihailtavan pelkistetysti tunnelman erilaisissa arjen ympäristöissä, Suomen katukuvasta afrikkalaiseen maisemaan, vähän saman tyyppisesti kuin Hesarin Matti Pikkujämsä osuu kohteeseen. Niissä on tarkkaa havainnointia, oleellisen näkemistä ja lämmintä huumoria. Ni är inte min mamma voitti Punni-kirjallisuuspalkinnon tänä vuonna.

Frank Furu, Linda Bondestam: Ni är inte min mamma
Förlaget & Berghs, 2021

Mihail Šiškin: Kaunokirjoituksia

Venäläinen kirjallisuus on ollut ei-totalitaarisen tietoisuuden keino pysyä hengissä Venäjällä. Totalitaarinen tietoisuus tuli reippaasti toimeen käskyillä ja rukouksilla.

Mihail Šiškinin lukeminen tekee hartaaksi; niin hienoa, ajatonta, painavaa - sivistynyttä, mutta ei koskaan totista patsastelua. Hartauteen sekoituu melankolia, tätä on venäläisyys parhaimmillaan, se joka nyt näyttää uppoavan mustaan liejuun, vierauden muurin taakse. Mitä se venäläisyys on, lukijalle, katsojalle, satunnaiselle turistille, se on aika abstrakti kokemus. Siihen tiivistyy vuosikymmenten aikana luetut venäläiset klassikot, Tolstoista Dostojevskiin, Pushkinista Tsehoviin, Bulgakovista Dovlatoviin ja Šiškiniin. Sillä on oma umpioitu arominsa, väittää Šiškin, jolle Bunin ja toinen emigranttikirjailija, Nabokov ovat läheisiä. Hyvinhän tuokin on kiteytetty. Venäläisiltä kirjailijoilta on tottunut lukemaan tietynlaista absurdia huumoria, joka on ollut ilmiselvä keino säilyä hengissä kirjailijana sortavan hallinnon alamaisena.

Minulle venäläisyys on vahva sekoitus mielikuvia ja muistijälkiä hienoista kirjoista ja elokuvista, musiikista ja maalauksista. Volgan lauttureita, tsaareja ja orjia, vankileirejä ja tyranniaa. Vodkaa ja suolakurkkua, 70-luvun valuuttabaareja Leningradissa. Tiedetään, että aikojen kuluessa venäläistä älymystöä on muuttanut Venäjän ulkopuolelle sankoin joukoin. Kuten Mihail Šiškin joka on asunut Sveitsissä jo vuodesta 1995. Kaikista maista, Sveitsissä! Sitä hän tuntuu itsekin ihmettelevän. Ja pohdiskelee myös sitä, kuinka säilyttää omakielisyytensä toisessa maassa. Sen hän tiesi jo poikana, ettei halunnut elää orjien maassa, josta ei saa matkustaa ulkomaille.

Kaunokirjoituksia on novellikokoelma, joka puolestaan osoittaa sen, että tälle kirjaston sivuhyllylle pitäisi eksyä useammin. Sieltä palaa helmenkalastajana. Monotonisuudesta ei ole pienintäkään vaaraa tällä matkalla sateenkaaren kaikissa väreissä. Kertomuksissa kuljetaan kirjailijan omaelämäkerrallisissa kokemuksissa, esseetyyppisissä kirjailijuuden ja kielen merkityksissä sekä intohimoisissa suhteissa.

Selkeästä kerronnasta lukija paiskataan yllättäen keskelle juonikkaita ihmissuhdekuvioita, joista ei monenkaan sivun jälkeen ota selvää, kuka puhuu kenelle. Kuvio alkaa hahmottua kuin varkain. Niistä varsinkin Sokeasta soittoniekasta tuli mieleen toinen loistava venäläinen nykykirjailija, jolla on erityisen viehko nimi, Dina Rubina. Siinä kieli leikkii ja vie lukijaa ainakin kolmiodraamaan, salattuun rakkauteen ja nimet ropisevat sekä virallisina että suomalaisparan sekoittavina venäläisinä hellittelyniminä. Tässä oli kieltämättä vähän nabokovilaista naurua, minä kirjoitan näin, koska voin. Itse asiassa sitä samaa asennetta pilkistää myös novellissa Kaunokirjoituksen oppitunti. Juuri kun tulee ajatelleeksi, että tämä kirjaimiin uppoutuminen on mielipuolista - Ж tuo hämmästyttävä niveljalkainen riikinkukko - joku sanoo Te olette järjiltänne, Jevgeni Aleksandrovitš!. 

Kirjoitetun lain mukaan oli puhuttava totta, mutta kirjoittamaton sanoi: jos kerrot totuuden, siitä sopasta et selviä.

Takissa oli tamppi - novellissa Šiškin muistaa lapsen oivallukset koulussa, jossa äiti toimi rehtorina. Se on oikeastaan äidin muistolle omistettu kertomus. Äiti, joka joutui tasapainottelemaan jo silloin tiukkenevan oikeaoppisuuden kourissa. Parhaat professorit katosivat, "kosmopoliitteja" vainottiin. Äidin päiväkirja ja valokuvat tuhoutuivat tulipalossa, ja poika kokee syyllisyyttä teini-ikäisen ehdottomuudesta, mykkäkoulusta, jolla aikoinaan rankaisi äitiään.

Pyhän Markuksen kellotorni kertaa merkillisen rakkaustarinan, Lidia Kotšetkovan ja Fritz Brupbacherin välillä. Kaksi lääkäriä, poliittista aktivistia, toinen Zürichistä, toinen venäläinen löytävät toisensa vallankumouksellisuuden hurmoksessa. Siinä missä mies alkaa vuosien myötä asettua aloilleen ja haaveilla perheestä, nainen omistautuu tuleville utopioille ja vallankumouksen asialle, löytämättä perhehaaveille oikeaa aikaa. Lidialle oma äiti, idealisti josta tuli joutilas porvarisdaami, on pelottava esimerkki. Niin alkavat näivettyä harvinaisen sitkeänkin miehen tunteet. Novelli on todellisuuspohjainen, arkistoista löytynyt kirjeenvaihto on kertonut sekä pariskunnan rakkauden että naisen idealismin murheellisesta rapistumisesta. Vallankumous oli valhetta. Kansa oli valhetta. Kaikki kauniit sanat - valhetta, valhetta, valhetta.

Kaunokirjoituksia -kokoelma virkisti monella tapaa. Hauskaa on myös törmätä omiin kokemuksiin, kuten nyt Dina Rubinaan ja Elias Canettin Pelastunut kieli-muistelmaan. Canettia vainosi kauan 2-vuotiaalle leikiksi tarkoitettu kielen leikkaaminen. Sveitsissä lastenlaulut ovat pysyneet samoina 30 vuotta. Au pair-perheessäni Zürichissä laulettiin samaa laulua, jota Šiškinin perheessä: Schlaf, Kindlein, Schlaf ...Novellissa Kattila ja tähdenlento kirjailija palaa sukunsa sodanaikaiseen historiaan, keskeltä sveitsiläisiä vuoristopolkuja. (Grüezi tervehditään vastaantulijaa, muistan minäkin hyvin alppiretkeltäni.) Hän löytää lopulta enonsa, Boris Šiškinin, matkan pään: tämä teloitettiin Norjassa sotavankina, juutalaisena. Tätä samaa historian vaihetta on kerrattu Ylen (ja Yle Areenan) historiadokumentissa, Vaietut arktiset sodat.

Kirjan lopussa on oivallisen suomentajan, Vappu Orlovin jälkikirjoitus Šiškinin tähänastisista vaiheista ja kokoelman novelleista.

Mihail Šiškin: Kaunokirjoituksia, 2015, 2016, suomentanut Vappu Orlov
WSOY, 2016, 294 s

Yahya Hassan. Runot

OLEN ITSE SAANUT AIKAAN KAIKEN TÄMÄN MIELETTÖMYYDEN

NIMENI ON YAHYA HASSAN

JA VANHEMPANI TOIVOIVAT ETTEN OLISI SYNTYNYT

TOIVON SAMAA HEISTÄ

VÄHINTÄÄN SEN ETTÄ HE OLISIVAT SYNTYNEET KUOLLEINA

Sääli nuorta miestä, tanskalais-palestiinalaista Yahya Hassania, niin täynnä vihaa ja itseinhoa, rikottu ihminen. Claes Andersson sanoi jotain sen tapaista, että kirjailija tarvitsee haavansa ja arpensa, mutta harva kai näin monia. Sillä tässä ei ole kyse vain kulttuurisista ristiriidoista muslimi-maahanmuuttajien perheessä tanskalaisen liberaalissa yhteiskunnassa.

Ensimmäiset ja syvimmät haavansa Yahya sai poikasena isänsä väkivallan kohteena, kuten sisaruksensa ja äitinsäkin. Isä ei läpsäytellyt, lapset laitettiin riviin ja maila viuhui niin, että sormiin tuli pysyviä jälkiä, myöhemmin katkesi käsivarsi. Tällä tavoin nujerretaan ihminen kaikissa kulttuureissa, ei kukaan kestä vanhemman systemaattista pahoinpitelyä missään, pahoinpitelyä, johon syy löytyy aina ja jolta  kukaan ole turvassa. Kodin sisällä ei löydy suojaa isältä, äitikin saa osansa ja on välillä ulos karkotettuna. Sellaisen lapsuuden jälkeen jokaisella on vähemmän eväitä minkään koettelemuksen kestämiseen mitä maailma tarjoaa.

VIISI LASTA RIVISSÄ JA ISÄ MAILA KÄDESSÄ

YHTEISITKUA JA LAMMIKOLLINEN KUSTA

(runosta LAPSUUS)

Yahya Hassan huutaa kokemuksensa versaaleilla, isoilla kirjaimilla ja välimerkeittä, koska semmoisia ne ovat. Vaikka mies löytää kirjoittamiselleen kanavansa ja ymmärtäjänsä, vaikka hän kusettaa, ryöstää, varastaa ja nussii eikä ymmärrä olla kiitollinen kohtaamastaan ystävyydestä, isän kasvot kangastelevat kaiken takana. Niistä ei pääse irti lukijakaan näissä proosarunoissa. Niin syvänpunaisella verellä runot on kirjoitettu.

Yahya Hassan syntyi Tanskassa, mutta vanhemmat lähtivät aikoinaan Libanonista. Lomamuistoja -runossa isä pysäyttää auton vuoristotiellä matkalla Beirutiin. Hänen on rukoiltava, sillä hän on nähnyt naisen ajavan avoautoa yläosattomissa.

Lapsuuden jälkeen alkaa rikkonainen koulutie, jota leimaavat näpistykset ja ilkivalta serkkujen kanssa, yritykset auttaa sisaruksia vanhempien pahoinpitelyltä. Kun pikkuveli kusi sänkyyn hänet herätettiin nyrkiniskuin. 

Yahya löytää häntä kannustavia tanskalaisia, hänen lahjakkuutensa huomataan, häntä rohkaistaan kouluttautumaan. Mutta hän on sittenkin aina ählämi neekeriystävänsä kanssa ja heitä yhdistää taskujen kääntäminen, potkut uhrin mahaan, katuryöstöt ja pidätykset, hanskat taskussa ja työkalut laukussa.

Ilmestyttyään Tanskassa vuonna 2013 Yahya Hassan herätti suurta kohua. Löysin kirjan etsiessäni ensi kertaa Helmet-haasteen kohtaan sopivaa luettavaa: 17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua. Kohun syynä oli tietenkin maahanmuuttovastaisia ilahduttanut kuvaus tämän muslimiperheen karmeasta todellisuudesta, sen seurauksista ja Yahya Hassanin peittelemättömästä vihasta sekä isäänsä että tämän edustamaa uskonnollista tapakultturia kohtaan. Siihen sisältyy esimerkiksi siskon tulevaisuus nuorena tyttönä huomattavasti vanhemmalle miehelle naitettavana.

...

TOINENKIN MUSLIMI GELLERUPPARKENISTA

LÖYTÄÄ TIENSÄ RAPPUUMME 

ARVIOI JÄLKELÄISIÄ

HALUAA EMÄNNÄKSI ISOSISKONI

SISKONI PITÄÄ LAITTAA RUOKAA JA TOTELLA

SYNNYTTÄÄ 10 PIKKU VARASTA JA KATKAISTA VÄLIT

JOS HEISTÄ TULEE VÄÄRÄUSKOISIA 

(runosta KOP KOP)

Seuraava runo on otsikoitu Allah on tietämättömyyttä. Vihaan huntujanne ja koraanejanne ja lukutaidottomia profeettojanne (runosta "JOUDUT HELVETTIIN VELJENI")  Yahya Hassan sai runoistaan tappouhkauksia, mutta myös menestystä. Kirja on ollut myyntimenestys Tanskassa ja se on käännetty monille kielille.

Yahya Hassan kuoli 24-vuotiaana. Se tekee tämän kauhean mutta tehokkaan tekstin, fragmentaaristen runojen lukemisesta entistä kirvelevämmän kokemuksen.

...

EHKÄ ANSAITSEN KORKEAKOULUPAIKAN

SILLOIN PÄÄSISIN POIS GETOSTA!

SILLOIN ÄITINI OLISI MINUSTA YLPEÄ!

SILLOIN VOISIN OLLA VALHEELLINEN ESIKUVA

VELJELLENI

(runosta PITKÄ RUNO)

Yahya Hassan. 2013, suomentanut Katriina Huttunen
Tammi, 2014, 167 s