Hyvää Uutta Vuotta 2022!

                                                            Aamuruusuja parvekelasissa marraskuun pakkasilla. 

                                                            Parhaimmat spektaakkelit järjestää luonto itse. 

Lukuvuosi 2021 oli taas erittäin hyvä, luin samalla tahdilla kuin ennenkin. Sillä tahdilla ei kannata esittää täällä mitään pylväitä tai piirakoita. Harrastus on hyödyllinen, hauska ja elintärkeä. Sen lisäksi olen maalannut, katsonut hyviä ja huonoja elokuvia ja sarjoja. Langalla!!!  Pieninä luppohetkinä olen myös täyttänyt ristikoita. Olen erityisen katkera, kun niitä kutsutaan helpoiksi. Ei ne mitään helppoja ole. Ristikot ovat soljuneet elämääni yhtä luonnollisesti kuin rypyt naamalleni, eräänä vanhenemisen ilmenemismuotona. Ainakin pidin niitä nuorempana mummoharrastuksena. Lapsenlapselle marraskuun kovilla pakkasilla aloitettu villatakki-neule jämähti omituisesti kainaloihin. 

Huomaan tänä vuonna löytäneeni taas useamman pohjoismaisen kirjailijan, jotka tekivät vaikutuksen. Heihin lukeutuvat Alex Schulman (tänäkin vuonna), Tove Ditlevsen ja viimeisimpänä Asta Nordenhof, timanttisia kirjoittajia jokainen. Samaan porukkaan voisi ehkä lukea myös edellisen sukupolven edustajan Christer Kihlmanin, joka kuoli tänä vuonna. Luin häneltä pienoisromaanin, joka osoittautui häkellyttävän hienoksi.

Vielä voin imeskellä kuin karamellia muistoani Salla Leponiemen Elin Danielson-Gambogi       -elämänkerrasta. Se on yhdella sanalla: ihana.

Valmistaudun seuraavaan klassikkohaasteeseen ja muistelen edellistä nappivalintaa. Camus'n Sivullinen häikäisi.

Loppuvuottakin kirkasti useampi lukuelämys, joista Pirkko Saision Passio sai ansaittua huomiota. Itselleni vahvin elämys oli Eric Vuillardin Päiväkäsky. Se on vanginnut tehokkaaseen tarkennukseen hetken, jolloin maailma oli tienhaarassa. Oli vielä mahdollista valita toisin kuin tehtiin. Vuillard avaa esiripun ja kattaa näkymän muutamaan kohtaukseen, näyttää kuinka kipinä kytee ja kuinka maailmanpaloon johtavaa liekkiä ravitaan, upeissa salongeissa, konjakkia maistellen.

Edelleen näyttää jatkavan elämäänsä netissä uudenvuodentoivotus, jonka sain noin parikymmentä vuotta sitten kollegalta sähköpostiini. Se on niin optimistinen, so cheerful...

 

Hassan Blasim: Kelloja ja vieraita

Hassan Blasimin uusimmassa, kahden pienoisromaanin muodostamassa teoksessa kohtaavat kaksi maailmaa: Isiksen miehittämä Mosulin kaupunki Irakissa ja Sololand, pakastunut paratiisi pohjolassa. Mosulissa ahtaalle joutuvat paikalliset asukkaat hirmuhallinnon tyrannisoimina, Sololandissa sinne esimerkiksi Mosulista saapuneet turvapaikanhakijat, paikallisten ennakkoluulojen ja pelkojen kohteina.

Eliaksen seikkailut Isis-maassa kertoo aika perinteiseen tyyliin nuoren pojan selviämistavoista kokin apulaisena keskellä mielivaltaa. Elias on saavuttanut Isisin luottamuksen oppivaisena poikana, hän laskettelee šarian sääntöjä Abu Qatadalle, kokkimestarille tuosta vain. 

"Tiedäthän sinä, millainen rangaistus tupakoinnista seuraa šarian mukaan?" Abu Qatada näpäytti. "Se vähän riippuu", Elias vastasi. "Joskus ne vain ruoskivat, joiltakin on katkottu sormia. Syyriassa tupakanpolttaja on kuulemma sysätty kerrostalojen katoilta alas".

Fanaattiselle uskonnollisuulle ja sen perusteille Koraanin ulkoa opettelemisineen hymyillään vinosti. Isisin määkijöitä. Samalla Mosulin dominikaaninen kirkko, Kellokirkko - johon Isis on asettautunut amerikkalaisten pommeilta suojautuakseen -  antaa tilaisuuden kerrata kristittyjen eurooppalaisten motiiveja historian kuluessa. Jälki ei ole nättiä silläkään puolella.  - opettelette ymmärtämään meitä vain siksi, että onnistuisitte valtaamaan maamme ja ryöstämään rikkautemme.

Suurten uskontojen väliin puristuksiin joutuvat mm jesidit, kuten Elias. Osana Eliaksen kertomusta kerrataan jesidien vainot ja murhat (joista kokemuksista Nadia Murad kirjoitti kirjan). Kokilla ja apupojalla on kummallakin salaisuus kirkon kellotornissa ja se tekee heistä kumppanukset muutenkin kuin keittiössä. Emiirit ja kalifit, kuskusveljekset ja itsemurhaiskijät pyörivät semmoisessa okrasoosissa, että voi uskoa olevan täysi työ erottaa kuka mitäkin esittää siitä kuka oikeasti on. Se voisi olla koomista ja mustan huumorin viiruja muhennoksessa näkyykin. Pelon ja kauhun keskellä ei mikään kauaa kuitenkaan hymyilytä. Eurooppalaiset jihadistitulokkaat pystyvät helpommin julmuuksiin kuin paikalliset värvätyt, jotka tuntevat yhteyttä kotikaupunkiinsa ja sen heimoihin. Uudet käännynnäiset pyrkivät sokeaan ehdottomuuteen. 

Seikkailu kehittyy kohti Eliaksen ja kokkimestarin pakosuunnitelmia, sen verran löyhässä hirressä he näkevät jokaisen ympärillään roikkuvan. Apua saadaan oppineelta Saralta, runoilijalta ja entiseltä apteekkarilta, joka on erään Isisin pomon lempivaimokseen valitsema ja sen seurauksena asuntoon lukittuna. Kokkien on kuitenkin tuotava hänelle ruokaa.

Eliaksen seikkailut ovat hyvinkin uskottavia ja sisältävät monia värikkäitä käänteitä sekä ronskiakin dialogia, sellaista jota kirjailijalta on tottunut näkemään, vihaista, sarkastista, hauskaa. Siitä huolimatta olin ällistynyt Hassan Blasimin hyvin erilaisesta kertomisen tavasta verrattuna tähän asti lukemaani - josta olen pitänyt paljon. Näin suppea seikkailukertomus ei vaikuta oikeastaan romaanilta, olisiko se pikemminkin käsikirjoitus jollekin, elokuvalle? 

Sololandissa päähenkilö, minäkertoja on irakilaistaustainen tulkki, entinen hyönteistutkija, joka suuntaa pohjoisen vastaanottokeskukseen auttamaan maahan saapuneita turvapaikanhakijoita. Tarinan hän kertoo vankilasta, täynnä kaunaa ja raivoa. ... minulla on yksi ainoa päämäärä: tallata lokaan tämän leuhkan Pohjolan sadunhohtoinen tarina.

Sillä tietenkin sekä entiset että uudet maahanmuuttajat tulevat törmäämään rasismiin, avoimeen ja kätkettyyn, ylemmyydentunteeseen. Heillä ei ole ollut pakolaisuudelleen vaihtoehtoja. Syyttömät ihmiset saavat karkotustuomion, jonka ovat langettaneet hullut diktaattorit, sodat ja ilmastonmuutos. Kotiseutu on muuttunut asuinkelvottomaksi. Se on lähtökohta, joka tekee tulevat koettelemukset sitäkin hankalammiksi kestää. Puuttumisen kokemus on meikäläisten brändi, menetetyn kollektiivisen identiteetin merkiksi lätkäisty leima. 

Kun he löytävät Sololandin tapaisen onnellisuuden paratiisin, heiltä kysytään: Miksi tulit tänne? Kohtaamisia sävyttää Janten laki: "Älä luule että sinä olet jotain. Älä luule että olet yhtä hyvä kuin me."

Kertoja purkaa raivokkaita tunteitaan aina niin tietäväisiä paikallisia kohtaan. Tulijoita kun kohdellaan aina yhtenä ryhmänä, johon on yksinkertaista lyödä sama leima eikä antaa minkään sitä hämmentää. Eräs järjestetty kotoutumisillallinen näyttää ensin hupaisat puolensa, kolme irakilaista saa valmisteluissaan väännettyä monenlaista erimielisyyttä ja yksi heistä on jo valmiiksi humalassa. Hän on lisäksi lotrannut itseensä voimakasta hajuvettä, mikä aina oudoksuttaa pohjolaisia, jotka ovat allergisia vähän kaikelle. 

Yhteinen ateria osoittautuu vihamieliseksi ansaksi ja kertomus kääntyy loppua kohden yllättävän aggressiiviseksi kostofantasiaksi kaikesta maahanmuuttajana koetusta ikävästä. 

Kertoja luennoi, ja paikoitelleen saarnaa maanmiehilleen. Mies on vihainen ja hänellä on siihen syynsä. Oppinut pohdinta kiinnostaa, esimerkiksi se miksi länsimaissa aina korostetaan yksilöllisyyttä, mutta maahanmuuttajat stereotyypitellään rankasti. Eivät omienkaan hölmöydet saa armoa. Kuten Eliaksen seikkailut, Sololand on sivumäärältään suppea suhteessa vastaan tuleviin käänteisiin. Niille ja henkilöhahmoille ei oikein anneta aikaa ja siksi vaikutelmasta tulee liian nopeasti täyteen sullottu kertomus. 

Tähän mennessä olenkin jo tutkinut taustoja sen verran, että luin Blasimin todellakin kirjoittaneen nämä kertomukset ensin kuvattaviksi käsikirjoituksiksi (Kirjojen kuisketta)

Hassan Blasim: Kelloja ja vieraita

Sāʿa wa-ḍuyūf, suomentanut Sampsa Peltonen
WSOY, 2021, 219 s

Irène Némirovsky: Porvarillinen komedia

Mistä näitä Irène Némirovskyn novelleja putkahtelee? Kirjailija kuoli Auschwitzin keskitysleirillä vuonna 1942 hoitamattomaan sairauteen. Hänen miehensä murhattiin samalla leirillä kaasukammiossa muutama kuukausi myöhemmin. Romaani Ranskalainen sarja ilmestyi Ranskassa postuumisti vuonna 2004, suomennos seuraavana vuonna ja muitakin novelleja on sittemmin suomennettu. Nyt tutkiessani kirjailijan historiaa huomasin, että venäjänjuutalainen perhe pakeni vallankumouksen jaloista ensin Suomeen. Hän on kirjoittanut myös Suomen ajastaan novelleja.

Némirovsky on kuvannut Suomen-aikaa kokoelmaan Sunnuntai ja muita novelleja sisältyvissä kahdessa 1930-luvulla kirjoittamassaan novellissa "Aino" ja "Viinihuurut" sekä laajasti romaanissa Le Vin de solitude''. Teksteistä kuvastuu lämpimiä muistoja vaatimattomissa oloissa vietetyistä ajoista. Suomessa vietettyyn aikaan osui sisällissota, jota Némirovsky kuvaa                                                                                  novelleissaan (Wikipedia).

 

Kokoelman kymmenen novellia on kirjoitettu vuosina 1932-42. Vallan ja vaurauden säälimätön erittelijä, Némirovsky kuvaa perheitä ja suhteita ajassa, salonkeja, peilejä ja pianonsoittoa. Mitä yksityisiä tunteita tai tunteettomuutta kätkeytyy järjestettyihin avioliittoihin, kuinka normeihin jäykistynyt nainen puhkeaa uuteen elämään salatussa suhteessa. Satunnaisia rikastumisia ja onnenpotkuja, vaikean rakkaussuhteen julmuutta ja ihanuutta verrattuna rauhalliseen neitsytelämään. Ja myös alkaneen sodan mielivaltaista aikaa, jossa tavallinen sosiaalisten suhteiden laskelmointi katoaa savuna ilmaan ja korvautuu hetken eloonjäämiskamppailulla. Autonkuljettaja on rikkaalta mieheltä kadonnut, mutta tuntemattomasta nuoresta miehestä tulee pelastus. Novelleissa ei esiinny enkeleitä eikä paholaisia, ihmiset ovat sekä armeliaita että juonikkaita. Kertoja ei heitä arvota, hän seuraa sivusta. 

Sodan jälkeen Némirovsky unohdettiin ja näköjään juuri siitä syystä, mikä novelleistakin ilmenee. Hänellä on liian paljastava ja objektiivinen katse juutalaisiinkin, aikana jolloin holokaustin jälkeinen maailma vaati muuta. Hänellä oli myös yhteistyökumppaneina "vääriä" osapuolia, antisemitistejä ja oikeistonationalisteja. Häneen on jälkikäteen lyöty "itseinhoisen" juutalaisen leimoja. Aika epäreilua, kun kirjailija on itse jo poissa. Tässä ajassa voisin kuvitella, että Némirovsky varoisi loukkaantumasta kenenkään puolesta. Tosin nyt taisin syyllistyä samaan epäreiluuteen itsekin.

Lukijana voi iloita teeskentelemättömistä ja tarkkakatseisista novelleista, joissa tekosiveys, vallan- ja rahanhimo näkyvät kaikista kulisseista riisuttuina. Novelleista tulee mieleen Mme Bovary ja viimeisestä, Herra Rosesta, sotaa pakenevia kuvaavasta eräs elokuva, loistava sellainen. Löysinkin sen lopulta: Suojelijat, joka näytettiin Teemalla kolme vuotta sitten. Siinä pääosia esittävät sodan aikana kotirintaman naiset, jotka ottavat hoitaakseen miestenkin työt. 

Irène Némirovsky: Porvarillinen komedia

Novellit ovat ilmestyneet eri julkaisuissa vuosina 1932-42

Suomentanut Leena Rantanen

Ntamo, 2021, 183 s

Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen

Sveitsiläis-saksalaisen Benedict Wellsin romaani on pojan kasvutarina, perhe- ja rakkauskertomus. Jules Moreau on sen minäkertoja ja kokija, muita näkökulmia ei käytetä. Kertomus on myös lähes kronologinen, joitakin muistumia lukuunottamatta, josta se myös alkaa. Moottoripyöräonnettomuudesta. 

Moreaun perhe näyttää ensin tavanomaiselta onnelliselta perheeltä, jossa ainoita murheita on isän jonkinnäköinen ahdistus, jota ei sen enempää pureta. Äiti sen sijaan on kaikkien seurapiirien sädehtivä keskus, perheestä ystäväpiiriin ja satunnaisiin tuttaviin. Vanhemmat kuitenkin menehtyvät traagisessa auto-onnettomuudessa, vähän Grace Kellyn tapaan, johon äitiä verrataankin ja se tapahtuu samoilla seuduillakin Etelä-Ranskassa, jossa perhe lomailee.

Sisäoppilaitos odottaa murrosikäisiä lapsia, Julesia, isosiskoa Liziä ja isoveljeä Martya. Jules kokee suurta yksinäisyyttä ja hylkäyksen pelkoa eikä enää löydä entistä vahvaa imagoaan luokan suosittuna poikana vaan tuntee itsensä oudoksi ja oudoksituksi. Sisaruksista ei ole apua, Liz on entistä villimpi ja peittää murheensa koviksen rooliin, jossa etsii aina uusia kokemuksia ja miehiä jo teini-ikäisenä. Marty on jo ennestään muiden mielestä omissa maailmoissaan tutkimassa luonnontiedettä eivätkä sisarukset odotakaan saavansa häneen mitään yhteyttä. Hän uppoaa nörtin maailmaansa, jossa osoittautuu myöhemmin internetin kynnyksellä etujoukkoihin kuuluvaksi.

Pihaan tullessani nyökkäsin Martylle. Vaikea lapsuus on kuin näkymätön vihollinen, ajattelin. Ikinä ei tiedä, milloin se iskee.

Koulussa Jules tapaa salaperäisen Alvan, joka ainoana luokasta valitsee istua hänen viereensä. Ajan kuluessa heistä tulee sydänystäviä. Heitä yhdistävät myös lapsuuden tärkeiden ihmisten menetykset. Samalla he ovat myös nuoria, jotka etsivät rakkautta. He ovat epävarmoja mutta eivät halua siltä näyttää. He pelaavat keskenään peliä, esittävät saavuttamatonta tai  välinpitämätöntä, pettymisen pelossa. 

Alva katsoi häntä tavalla, jolla ei ollut vielä koskaan katsonut minua, ja heidän puhuessaan aistin sisimmässäni tuhkanharmaan alemmuudetunteen, joka ei myöhempinä vuosina koskaan täysin kadonnut.

Näistä lähtökohdista sujuva kertomus etenee Julesin erehdysten ja oivallusten tietä ja muiden henkilöiden elämänpolkuja esitellen. Monia suhteita tulee, monet katkeavat. Aiemmin teini-ikäisinä menestystä nauttineet eivät löydäkään paikkaansa ja nössönä pidetty taas etenee määrätietoisesti kohti selkeää ja tyydyttävää työ- ja perhe-elämää. Keski-Eurooppa pysyy romaanin tapahtumapaikkana, Berliinistä Müncheniin, Etelä-Ranskasta Sveitsin alpeille. Siellä, Luzernissa, Jules ja Alva tapaavat kymmenen vuoden jälkeen uudelleen.

Kirjan kanteen on saatu John Irvingiltä adjektiivit koskettava ja ansiokas (?). Kaikinpuolisesta sujuvuudesta huolimatta minuun ei romaani täysin uponnut, jotain jäi puuttumaan. Ei vaikka traagisia käänteitä riittää ja Jules kulkee kohti kaunista ajatusta ystävyyden ja yhteisyyden merkityksestä. Koin paikoitellen sen hahmot ja runsaan psykologisoinnin kliseisiksi. Tässäkin romaanissa viitattiin Kierkegaardiin, kuten Knausgårdin viimeisimmässä. Ehkä minulla on jokin henkilökohtainen ongelma Kierkegaardin kanssa. Tämän tapaisia mietteitä ihmisen itsensä löytämisestä kirja kattaa tiheään lukijalle:

"Todellisen minänsä löytääkseen ihminen joutuu asettamaan kyseenalaiseksi kaiken, mitä hänessä on ollut jo syntymähetkellä. Ja myös menettämään yhtä ja toista, sillä usein ihminen vain tuskaa kokiessaan oppii, mikä on todella osa häntä... Ihminen tunnistaa itsensä aina kun jokin hänessä murtuu."

Mikä ei tapa, se vahvistaa. Jep. Saattaa johtua kirjailijan nuoruudesta (s.1987), että romaanin lapsuus-ja nuoruuskuvaukset tuntuvat tuoreemmilta ja eloisammilta. Loppua kohden kerronta puutuu. Kirjassa on hieman opettavainen, totinen sävy. Kuulin korvissani alppilehmien kellojen kalkatuksen ohella Baselin kolisevat kirkonkellot sunnuntaiaamuna.

Löysin tästäkin romaanista oman muistikuvani. Kun kauan elää, muistojen arkku sen kun täyttyy. Olen katsonut Pilatus-vuorta huoneeni ikkunasta Luzernissa, au-pair-kesänäni, kuten Alva ja eräs Romanov. Se herätti minussa vain koti-ikävää, kuten kaikki Sveitsissä. Sveitsitraumani on syvä. Olin iloinen, kun myöhemmässä lukuhistoriassani löysin Clarice Lispectorin, jolla oli samoja tunnelmia sieltä.   

Yksinäisyyden jälkeen on palkittu ilmestyessään Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnolla, joten se on saanut paljon arvostusta ja lukijoita. Suomennos on hyvä, siinä ei töksähdä mikään. Kirja nähdään epäilemättä vielä elokuvanakin. Se on jo valmis käsikirjoitus ranskalaiseen elokuvaan: runsaasti keskustelua ja viiniä, eroja ja vaikeita suhteita, sairauksia, mutta niukasti naurua. Juliette Binoche äitinä. 

Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen
Vom Ende der Einsamkeit, 2016, suomentanut Raimo Salminen

Aula & Co, 2021, 321 s

Asta Olivia Nordenhof: Löysää rahaa

Oletko hereillä Maggie? Olen kaivannut sinua, kerro minulle jotain.

Taisit herätä miehesi kuorsaukseen. Hän haisee kapakalta, mutta se on ehkä murheistasi pienin?

Maggie ja Kurt. Ohimennen Kurtin vaimo Ulla ja edellisetkin suhteet, lapsiakin, Sofie ja muutama unohtunut. Ja sitten, pari laivanvarustajaa, bisnesmiehiä, joihin liittyy eräs alus: Scandinavian Star. Se on haverihistoriaa, faktaa. Tuolla risteilyaluksella sattui tulipalo, useitakin, huhtikuussa 1990. 159 kuollutta, joiden joukossa syyllinen tuhopolttaja. Tai ei sittenkään, sittemmin kaiken takana häämötti vakuutuspetos.

Nämä kummallisesti ilmassa leijailevat irtokappaleet hämmästyttävät ensi alkuun kysymään, mikä tämä on, ja myös, pitääkö tätä jatkaa että selviäisi mistä on kyse. Piti ilman muuta. Tanskalaisen runoilijan ja kirjailijan Asta Olivia Nordenhofin Löysää rahaa on kirkas helmi. Ja mikä parasta, se on helminauhan ensimmäinen. Tässä on nimittäin kyse projektista Scandinavian Star-nimisestä projektista, 7-osainen, joista tämä on ensimmäinen. Lukijana on vain toivottava, että kirjailijan vankkumaton varmuus tulevasta pitää. Vaikutelman erityisestä varmuudesta antaa se, että kirjailija ilmoittaa jo ensimmäisen osan jälkeen näitä seuraavan kuusi, ei enempää eikä vähempää. 

Ihailen suuresti kirjailijaa, joka yhä paksunevien tiiliskiviromaanien aikana raapaisee näkyviin väläyksiä sieltä täältä, kertoo ne kuin lyhyinä novelleina, ja kuitenkin niistä väläyksistä rakentuu hiljalleen johdonmukainen, lumoavasti kerrottu ihmisten polku, ei sittenkään mistään irrallaan, vaan tiukasti ajassaan kiinni, kuten me kaikki, kaikkein individualistisimmatkin olemme. Ehkä siinä näkyy runoilijuus, pelkistämisen taito ja taika, joka tuottaa laiskemmallekin lukijalle virkistäviä oivalluksia; sirpaleista rakentuu kuva. Vain 145 sivusta huolimatta kuvaan ja sen maailmaan sukeltaa syvälle.

Maggien ja Kurtin elämän sirpaleita kokoaa kertoja, joka välillä puhuttelee heitä, välillä meitä, lukijoita. Ajassa poukkoillaan Kurtin ja Maggien lapsuudessa, nuoruudessa, rakkaudessa sattumanvaraisesti, muistinvaraisesti. Rikkonaisia ihmisiä nämä Tanskan Nyborgissa asustavat ovat, siksi heidän rakkaustarinansa on täynnä tulehtuneita haavoja, vaikenemista ja ohi katsomista. Seksuaalinen vetovoima leiskuu, mutta ei se tuo onnea. Maggie on nainen joka ei tunne sanaa raiskaus, se on kertojan sana.

Sinä olet pitelemätön, sinä olet niin pitelemätön, Kurt toisteli. Jos Maggie jossain sielunsa sopukassa ymmärsikin, että he olivat rakentamassa hänestä myyttiä, joka ei voisi käydä toteen, hän ei halunnut myöntää sitä.

Lukijana aloin ymmärtää ja pitää tästä hauraasta parista, näistä rikkonaisista ihmisistä, tuntea lämpöä heidän tunteissa lepattavasta liekistään. Maggiestä, jonka ainutkertainen tapa nähdä maailma on häkellyttävin kielikuvin kerrottu. Miehessä oli jotain epätodellista, aivan kuin hän olisi työntynyt täysikasvuisena mullasta ja ryhtynyt saman tien touhuamaan, säntäillyt tärkeine asiakirjoineen aulaan ja taas ulos. 

Pariskunta on onneton tavalla, joka ei ole kovin omaperäistä, siinä on puhumattomuutta, väärinymmärrystä, väkivaltaa, epävarmuutta, mutta kaikki heidän epävarmuutensa on näkyvillä. Onko se intohimoa vai mitä, rakkauttako, siitä eivät saa selvää Kurt eikä Maggie sittenkään kun se on jo myöhäistä. Ylistetty rakkaus, vaikken edes tiedä mitä se on.

Pidin myös paljon kertojasta, joka Maggien ja Kurtin läheisyydestä ponnistelee etäämmäs nähdäkseen ympäröivän maailman, rahanansainnan kovat keinot, joita ihmisiä opetetaan turhaan kunnioittamaan. Sitä hän alkaa setviä kuivakkaasti, kuin selvitystehtävän saaneena, vaikka

Mykkyys, tyhmyyden pelko, alkaa vaivata heti, kun on kyse talousasioista.

Samalla kertoja paljastaa lahjomattomasti, ettei kyse ole ydinfysiikasta. Vaan vakuutuspetoksesta siis. Ja lopulta, kuinka kylmäävää voi olla yrittäjyys, se jonka siunauksellisuutta meille toistetaan vallitsevassa poliittisessa jargonissa päivästä toiseen. Raha kasaantuu ja toisaalta tyhjenee toisten taskuista, kuten Maggien ja Kurtin, joiden repaleisessa nuoruudessa itsensä myyminen löytyy hetkellisenä ratkaisuna umpikujaan, molemmille. Eikä Kurt ole myöhemminkään niin ovela raha-asioissaan kuin ko laivanvarustajat.  

Jonkun ja jonkin on kuoltava, jotta muut voivat voittaa. Siitä aatteessa on kysymys. Kun kasaat yhtäälle, teet loven toisaalle. Kapitalismi on joukkomurha. 

Raadollinen päätelmä on tässä tapauksessa looginen. Löysää rahaa oli tänä vuonna ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. 

Tällä purjehduksella olen mukana, vaikka lopussa häämöttääkin tulipalo Scandinavian starilla. Viimeisellä sivulla reitti on jo näkyvillä. En ole varma, mistä sain vinkin tästä hyvin omaäänisestä romaanista, epäilen Mummoa matkalla.

Asta Olivia Nordenhof: Löysää rahaa

Penge på lommen (Scandinavian Star del 1.), 2020, suomentaneet Aino Ahonen ja Vappu Vähälummukka

Kustannusosakeyhtiö Teos, 2021, 145 s

Johanna Bäckström Lerneby: Familjen

Familjen (suomennettuna Perhe, Gummerus) on jokaisen maahanmuuttovastaisen märkä uni. Vastaavasti se on jokaisen pakolaisiin, maahanmuuttajiin myötämielisesti suhtautuvan lukijan painajainen. Palkittu (rikos)toimittaja Johanna Bäckström Lerneby suhtautuu toimittajana aiheeseensa avoimen kiinnostuneesti ja on innostunut päästyään ensi kertaa nauttimaan ramadan-ateriaa kirjansa fokuksessa olevaan Al Asimin (oikeasti Ali Khan) perheeseen.

Kirja palkittiin julkaisuvuotenaan 2020 Årets journalist -palkinnolla. Kirjassa hän kertoo, kuinka alun perin Libanonista lähtenyt suku asettautui Göteborgin Angered -nimiseen kaupunginosaan, noin 10 km kaupungin keskustasta. Asukkaita alueella on yli 50.000 ja sinne on alle kolmessa vuosikymmenessä syntynyt omalakinen rinnakkaisyhteiskunta, jota rikollinen suku hallitsee pelolla, väkivallalla ja rikoksilla. Suvun ominta alaa ovat murhat, kiristys, uhkaukset, huumausaineet ja aseet.

Eihän tällä klaanilla ja Calabrian 'Ndranghetalla ole paljon eroa. Pitkien aikojen kuluessa hyväksi todettuja menetelmiä on molemmilla käytössä. Tässä imaamien rukoushetket korvaavat italialaisen rikollisjärjestön historialliset rituaalit. Vaikenemisen kulttuuri, se ettei julkisillekaan rikoksille löydy myöhemmin todistajaa joka uskaltaisi oikeudessa todistaa näkemäänsä, tekee ajan mittaan poikkeavasta elämäntavasta normaalin kaikille osapuolille, niin asukkaille kuin poliisille.

Innan vittnet lämnade förhörsrummet frågade han poliserna:
- Får man en kopia på förhöret?
- Nej. Varför vill du ha en kopia? frågade polisen.
- Så att jag vet vad jag har sagt.

Kannen teksti on kuvaava: Vissa säger maffia, själva kallar de sig problemlösare. Juuri tämä tekee kirjasta niin moniulotteisen ja elävän. Se esittelee aluksi suurperheen huolehtivan isän, suvun arvostetun päämiehen, valaisee kaupunginosan historiaa ja pienyrittäjien tilannetta. Bäckström Lerneby lähtee liikkeelle kuin paikalle saapunut kuvaaja, joka antaa kameran liikkua päivällä urheilukentällä poikien pallopelissä, kahvilan takahuoneessa, imaamin keittiössä. Haastattelut seuraavat toisiaan, toimittaja pidättäytyy arvioimasta tilannetta mitenkään, esimerkiksi sekä kiristyksen uhri että "oletettu" kiristäjä kertovat näkemyksensä.

Kirjassa sukuklaanista käytetään keksittyä nimeä Al Asim, sillä loppuvaiheessa suku ei halunnut olla toimittajan kanssa tekemisissä. Heidän ystävälliset välinsä näyttävät viilenevän mitä pidemmälle kirjassa edetään. Ennen kirjaa ilmestyy nimittäin toimittajan paljon huomiota herättänyt kirjoitus Aftonbladetissa Så kontrollerar familjen en hel förort. Tämän jälkeen tutkiva toimittaja ei ollut enää perheeseen tervetullut vieras eikä imaamia enää kiinnosta keskustella tekeillä olevasta  kirjasta,  jota toimittaja on kertonut valmistelevansa. Nainen  on hyvin sinnikäs ja peloton ottaen huomioon, että vastassa on mitään keinoja kaihtamaton rikollisklaani.

On ällistyttävää lukea imaamin asusteisiin pukeutuneen harmaapartaisen miehen kertovan toimittajalle, kuinka epäoikeudenmukaista on että häntä ja hänen sukuaan vainotaan, vaikka hän päinvastoin auttaa viranomaisia sovitellessaan riitaisien osapuolten välillä. Näin ei poliisin tarvitse haaskata voimiaan, suvut ovat jo ehtineet sopia asiat keskenään oli sitten kyse chileläisen pojan murhasta tai pikkupoikien riidasta. Näin toimii yhdyskunta, joka ei luota viranomaisiin, luo omat lakinsa ja tapansa. Sitä paitsi imaami vastustaa kiivaasti Isisiä. Saattaa olla motiivi ei ole niinkään uskonnollinen, vaan kilpaileva jengi sinänsä riittää (oma päätelmä).

Kun harva heistä käy töissä, eivätkä yhteiskunnan tuet sittenkään riitä,  rikosten maailma avautuu kaikkine ansaintamahdollisuuksineen. Siitä huolimatta, että jokunen suvun pariskunnista päätyy avioeroon ja tuet lisääntyvät. Viranomaisille jää velvoite todistaa, että ero on oikea, ettei toista huoneistoa käytetä huumausainebisnekseen ja aviopari sittenkin elä yhdessä, kuten Hakim Al Asimin kohdalla näytti olevan. Varsinkin kun kulttuuri ei alun perin suosi avioeroa.

Suvun kulttuuri on tietenkin hyvin vanhakantainen eli patriarkaalinen. Perheet ovat isoja, imaamilla itselläänkin on 7 lasta. Naisia on harvoin rikoksentekijöinä; heillä on kädet täynnä kotona. Sen sijaan imaamin viisi poikaa ja näiden lapset osallistuvat monenlaisiin rikoksiin, joita kirjassa käydään läpi. Paikallisilta pienyrittäjiltä lypsetään rahaa olemattomilla tekaistuilla syillä. Se vastaa Italian mafian suojelurahoja. Kirjassa kerrataan mielenkiintoisia tapauksia, joissa pakolaisina sota-alueilta tulleet ihmiset kohtaavat suvun uhkailevia jäseniä. Sekä Somaliasta että Syyriasta tulleet miehet ovat kummissaan, he luulivat jättäneensä tällaiset toimintatavat taakseen lähdettyään rikki menneistä kotimaistaan, päästyään Ruotsiin. Tappouhkauksen jälkeen vanhempi rouva varoitti somalialaista Osmania asettumasta perhettä vastaan.

- En äldre kvinna stannade mig, hon sa stopp, de kommer göra dig illa. Jag svarade, jag tackar för det, men jag har redan flytt från kulregn i Mogadishu. De får inte göra som de gör, sa Osman.

Kirja kuvaa poliisin lähes mahdotonta tehtävää pitää yhteyttä mahtisukuun, jotta heidän kanssaan opittaisiin elämään, saadakseen heidät irti rikoksista, antaakseen heidän säilyttää kasvonsa, kun siihen on syytä, mutta ehdottomasti saattaakseen heidät vastuuseen rikoksista samoilla lakipykälillä kuin kenet hyvänsä ruotsalaisen. Yhteistyö suvun kanssa voi johtaa myös suvun aseman entisestään vahvistumiseen. 

Poliisin linjaksi muotoutuu Saksan Essenin mallin mukainen yhteistyö kaikkien viranomaisten kesken, niin poliisin, sosiaalitoimen, verohallinnon, kansaneläkelaitoksen kuin koulunkin. Lisäksi puututaan pienimpiinkin rikkeisiin, joista liukuminen on jossain vaiheessa tullut tavaksi. Ajokortitta ajaminen on tullut eräälle suvun pojalle tavaksi. Kirjan vastahakoiseksi sankariksi hahmottuu Göteborgin poliisipäällikkö Ulf Merlander, tiukka mutta suvun miehiä oikeudenmukaisesti kohtaava tyyppi.

Kaikkia seudun yrittäjiä ja heidän kokemuksiaan mallintavaa hahmoa kirjassa edustaa fiktiivinen Maria, kahvilanpitäjä, joka joutuu vuosikausien painajaiseen ja vastaamaan ex-miehensä autokorjaamon asioista. Jotka nekin olivat alun perin tekaistuja, kuten mafian syyt lypsää rahaa ovat.

Familjen on hyytävää luettavaa ja näyttää ne valtavat haasteet, joita viranomaisilla on kohdatessaan tämän tapaisen kehityksen, joka on eriytyneellä alueella päässyt melkein liian pitkälle. Aikamoinen epäonni on myös siinä, että tämmöinen klaani sattuu muuttamaan jollekin alueelle ennenkuin sen luonne on täysin näkyvissä. Siitä kärsivät paikallisten lisäksi oikeastaan eniten muut maahanmuuttajat, joihin kohdistuu sen seurauksena entistä enemmän vihaa ja syrjintää. Törmäsin netissä  myös Expressen-lehden juttuun, jonka mukaan suvun päämies on Libanonissa tuomittu useista raskaista rikoksista, mm 10 lapsen äidin murhasta. Nyttemmin suku on siihen kohdistetun huomion takia entistä tarkemman syynin kohteena, joten sillä lienee hyvät vaikutuksensa. Kirjasta on Ruotsissa tekeillä tv-sarja.

Johanna Bäckström Lerneby: Familjen, Ett reportage
Mondial, Stockholm, 2020, 299 s

Karl Ove Knausgård: Aamutähti

Taisteluni-sarjan jälkeen muistan lukeneeni jostain haastattelun, jossa Karl Ove Knausgård totesi, ettei hänellä ole lainkaan mielikuvitusta. Sen vuoksi hän arveli nimenomaan autofiktion sopivan niin hyvin itselleen. Ja genren vauhdittumiseen hänen maailmanmaineeseen nousseiden teostensa katsotaan paljon vaikuttaneenkin. Siitä häntä on myös paljon vähätelty, aivan turhaan. Että kuka hyvänsä nyt pystyy omasta arjestaan, suvustaan, perheestään ja traumoistaan kirjoittamaan, jos vain viitsisi näitä salaisuuksia kaikelle maailmalle paljastaa. Aamutähdessä Knausgård kuitenkin kääntyy toiseen suuntaan eikä autofiktiosta enää näy jälkiä sen enempää kuin kenellä hyvänsä kirjailijalla. Mielikuvitusta on tällä kertaa tarinassa sitäkin enemmän, fantasiaan asti.

Norjan rannikko, Bergenin alue vuonoineen ja metsineen pysyy edelleen tarinoiden taustamaisemana. Kesän viimeinen kuuma helle kärventää ihmisiä ja luontoa. Kuvaus rajoittuu kahteen vuorokauteen. Kirja jakautuukin kahteen osaan, ensimmäinen päivä ja toinen päivä. Josta jaottelusta tulee vähän mieleen Raamattu. Iso tähtikin nousee taivaalle. Se hohtaa ennen näkemätöntä valoa, ja saa jokaisen pysähtymään ja ihmettelemään, mikä se on, mistä se on tullut. 

Hieman samoin kuin Elizabeth Stroutin Olive -romaaneissa, tarinaa kuljettavat seudun asukkaat, kymmenisen henkilöä, joita seurataan vaihtuvin luvuin. Osa heistä on keskenään tuttuja, osa käy mielessään dialogia toisen tavatun henkilön kanssa, kuten esimerkiksi Arne, yliopiston proffa ja Egil, Raamattua opiskeleva, erakoituva eronnut mies, vauraan suvun jälkeläinen. Jostein on juopotteleva lehtimies, joka metsästää skuuppia, mutta ei nauti suurta arvostusta työpaikallaan. Kaikki kirjan miehet ovat viinalle persoja, enemmän tai vähemmän vastenmielisiä ja itsekeskeisiä tyyppejä, myös pojastaan täysin vieraantunut Egil, joka pohtii kuoleman jälkeistä elämää ja selittämättömiä asioita Raamatun ja historian kautta. Kirja loppuu hänen nimissään kirjoitettuun esseeseen: Kuolemasta ja kuolleista. Hän pohtii paljon myös Jumalan ja paholaisen olemusta, väkivaltaa ja vapautta. ... myös Jeesusta, joka todella oli Jumalan poika, kutsuttiin Raamatussa aamutähdeksi, siis Luciferiksi.

Katherine, mieheensä kyllästynyt pappi, Iselin, masentunut ja yksinäinen nuori nainen, Solveig, ylihoitaja, Turid, kehitysvammahoitaja, Vibeke, vanhan miehen nuori onnellinen vaimo - kaikki kirjan naiset ovat vastuuntuntoisia ihmisiä, jotka pitävät perheitään kasassa. Siitä ainoa poikkeus on Tove, joka sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Hän on kirjan alussa vaipunut psykoosiin ja vaeltelee kaikkien ulottumattomissa, vaihtelevasti näkyvissä mökin ympäristössä miehensä Arnen tyhjentäessä jääkaapin ja muiden kaappien viinavarastoja. Teini-ikäinen tytär siinäkin yrittää pitää seiniä pystyssä.

Knausgårdilla on taito saada tarinansa kulkemaan vetävästi ja koukuttavasti, ihmissuhteet ja dialogit virittyvät jännitteisiksi, kaupunkien kadut sykkivät helteisen kesän kourissa, metsässä huhuilevat pöllöt. Tutusti hän kirjoittaa arjen toimet tarkasti esiin, kuinka Arne leikkaa leipää, kattaa jogurtit, kuinka Katherine ostaa neljä hummeria ja kolme kiloa katkarapuja puutarhakutsuihin, kuinka keskustelu porisee pöydässä, rapuvoita sivellään. Ja metsässä ison linnun siivet suhahtavat, keltaiset silmät tuijottavat. 

Metsässä mennään myös hetteikön puolelle, eli fantasiaan. Metsästä alkaa löytyä rapistelun keskeltä päättömiksi syötyjä kissoja, tiet täyttäviä rapuja, välähtäviä silmiä, black metal yhtyeen rituaalimurhia. Suuri tähti ja pimenevä yö tuo henkilöiden eteen dramaattisia tapahtumia. Niiden välissä tehdään loputtomasti voileipiä ja juodaan määrättömästi viinaa.

En tiedä mitä on tapahtunut. Aamutähteä myötäillen voisin uskoa, että hiusten leikkuu on ollut vaikuttava tekijä. Katosiko niiden mukana paljon muutakin?  Siltä näyttää, sillä Aamutähdessä Knausgård on hieman höpsö ja ensi kertaa jopa pitkästyttävä, siitä huolimatta että tekstistä voi edelleen nähdä paljon pohtivan ja lukevan ihmisen sivistystä. Minun makuuni nyt mentiin pöheikköön ja vetelään suohon. Sekaisin menevät yksilöiden polut öisessä metsässä, Kierkegaard ja teologiset tulkinnat Raamatun lauseista. Lopputulos on turhan jaaritteleva, eksyneen oloinen sekoitus kauhua ja fantasiaa, jota teologiset ja filosofiset pohdinnat turhaan yrittävät viedä kohti valoa. Tähti himmenee.

Karl Ove Knausgård: Aamutähti
Morgenstjernen, 2020, suomentanut Jonna Joskitt-pöyry
Like Kustannus 2021, 665 s