Jen Beagin: Viileä vaalea

Big Swiss ja Rebekah. Siinä salanimet kahdelle naiselle, jotka kohtaavat kummallisia polkuja. Ensin Rebekah alias Greta tutustuu työssään Big Swissiin alias Flaviaan. Gretan työnä on litterointi, Om (!) -nimisen seksuaaliterapeutin vastaanotolla äänitettyjen sessioiden puhtaaksikirjoitus. Luonnollisesti työhön kuuluu sitoutuminen ehdottomaan vaitioloon ja luottamuksellisten tietojen salassapito. Kuinka ollakaan, viittäkymppiä lähestyvä Greta huomaa kiinnostuvansa viileä-äänisestä naisesta, joka on ammatiltaan gynekologi. Nuori, alle 3-kymppinen Flavia on kokenut traumaattisia asioita samalla paikkakunnalla, Hudsonin kaupungissa. Greta on äitinsä itsemurhan jälkeen ollut vuosikymmeniä jumissa, joten häntä kiehtoo Flavian kylmän viileä suhtautuminen kokemukseensa, hän ei suostu uhriksi. Keskushenkilöiden ohella vastaanotolta kuvataan asiakkaiden monenkirjavia seksikokemuksia ronskisti.

REP: Se mottasi mua leukaan. Näetkö tän mustelman? Se sanoo, että mun kyrpä aktivoi sen, ööh - hitto, mä en nyt muista sitä sanaa - OM: Peräpukamat? REP: Feministisen raivon. OM: Okei.

Naiset tutustuvat koiriensa kautta koirapuistossa tilanteessa, jossa toinen, Greta tuntee toisesta paitsi äänen, myös pitkälti intiimejä asioita. Siitä johtuen hän haksahtaa lisääntyvään kierteeseen salaten myös oman nimensä.  Flavia taas ei tiedä itsestään, että hänkin saattaa rakastua naiseen. Hän on nimittäin avioliitossa Luken kanssa, parilla ei ole suuria ongelmia, mutta kylläkin lapsihaaveita. Seksi vain on naiselle kuin hampaiden harjaamista, ei kovin sykähdyttävää. Kaikki muuttuu, kun hän ja Greta pääsevät lähituntumaan toistensa kanssa. Siinä vaiheessa Greta on rakastunut niin perusteellisesti, ettei voi enää paljastaa totuutta itsestään ja työstään.

Newyorkilaisen Jen Beginin Viileä vaalea tuntuu tv-sarjaksi tai elokuvaksi käsikirjoitetulta (ja bingo! löysinkin siitä vahvistuksen netistä). Siinä on paljon aineksia: terapiaa, rakkautta, seksiä, väkivaltaa (ne traumat), mielialahäiriöitä, mehiläisiä, miniaaseja, koiria. Hulvattomia vaan ei vulvattomia intiimejä kohtauksia ropisee naisten kohtaamisissa 1700-luvulta peräisin olevassa talossa, jossa Greta asuu Sabinen vuokralaisena. Sabine, omaperäinen boheemi nainen (Frances McDormand ehdottomasti elokuvassa), oman tiensä kulkija ymmärtää sekä mehiläisiä, miniaaseja että ihmisiä. Hän antaa ihmisten ja eläinten olla mitä ovat. Hänelläkin on traumansa tietenkin, hän kuitenkin antaa niiden määrittää itseään vähiten kaikista. Eteenpäin ja valoon, taitaa olla hänen filosofiansa. Siinä auttavat ainakin kaikki eläimet, pienimmistä ötököistä alkaen.

Kirjan kansiliepeessä kuvataan Om-terapeutin edustavan new age-henkistä terapiaa. En ole asiantuntija, mutta en löytänyt siitä kovin paljon sen suuntaista (googlen mukaan), enemmän tavanomaisen oloista terapiapuhetta. Sitä on liikaa samoin kuin muutakin rönsyilevaa dialogia tässä puheliaassa, paikoitellen oikein hauskassakin amerikkalaisessa nykyromaanissa. Parhaimmillaan Viileä vaalea on ihmistyyppien ja varsinkin koirien ja muiden eläinten kuvauksissa, mm Walter-kukon ylpeästä askelluksesta ja koiran mustasukkaisuudesta miniaasien saadessa liikaa huomiota. Maria Lyytisen suomennos on mainio.

Walter käveli jostakin syystä hyvin ryhdikkäästi ja näytti siltä kuin olisi vasta noussut hevosen selästä. "Miksi se kävelee kuin John Wayne?" "Se harjoittelee soidintanssiaan", Greta sanoi. "Tulevia kanoja varten."

Terapiakeskustelut eivät oikeastaan satirisoi tuota "new age-henkistä" terapiaa vaan niissä on vakavaksi tarkoitettuja oivalluksia, tyyppiä Ehkä Big Swiss voisi opettaa hänelle jotain elämästä. Vastuun kantamisesta. Itsesäälin juurimisesta ja korvaamisesta kenties jollakin hedelmällisemmällä.

Huvittavaa, kuinka monenlaiset romaanit saattavat herättää eloon nuoruuden kokemuksiani Sveitsistä. Tässä tietenkin Big Swiss on sieltä kotoisin ja muistelee Geneven kirkonkelloja, jotka soivat aina yhtä aikaa, tasatunnein kaupungin joka kulmalla, enkä ole koskaan kuullut mitään yhtä melankolista mutta samalla kaunista. Luulen, että siksi Sveitsissä on niin korkea itsemurhakuolleisuus. - Sama havainto minulla Baselin sunnuntaiaamuista, ahdistavaa ensimakua kalvinistisen maan puritaanisuudesta.

Viileän vaalean jälkeen haluaisin nähdä miniaasin, en tarkoita vertauskuvallista pientä ihmisaasia, vaan ihan oikean pienen aasin. 

Jen Begin: Viileä vaalea
Big Swiss, 2023, suomentanut Maria Lyytinen
Otava 2023, 389 s

Sōseki Natsume: Kokoro

Ikkunaluukkujen takaa kuulen vaimeasti hyönteisten surumielisen sirinän, muistutuksen siitä että kasteinen syksy on taas varkain tullut. Vaimoni ei aavista mitään, hän nukkuu viereisessä huoneessa viattoman rauhallista unta. Kun kirjoitan, kynäni terästä lähtee hienoinen suhahdus joka piirrolla. Istun tyynenä paperin ääressä. Jos rivini joskus ovatkin vinoja, se johtuu tottumattomuudestani, ei siitä että mieleni kuohuisi.

Japanilaisen Sōseki Natsumen Kokorolla voisi osallistua klassikkohaasteeseen, se on kirjoitettu vuonna 1914. Kirjailija kuoli pari vuotta myöhemmin. Kai Nieminen on suomentanut romaanin vuonna 1985. Suomennoksessa ei mikään töki, se on oikein sujuva ja kauniskielinen. Ainoa mikä maistuu hieman koomiselta sanavalinnalta on sensein suomennos maisteriksi. Nykyään maailman kutistuttua www'n myötä - ja jo sitä ennen budolajit ja japanilaisen perinteen henkiset harjoitukset olivat tuttuja meilläkin - sensein merkitys opettajana, mestarina on tiedossa ja jätettäisiin ehkäpä tässä yhteydessä kääntämättä. Ainakin meidän maisteri-nimityksemme on minusta jotain muuta. Tässä ei ole kyse oppiarvosta.

Maisteri eli sensei on romaanin toinen keskushahmoista, toinen on hänen nuori ihailijansa, seuraajansa voisi sanoa, alussa lukioikäinen opiskelija, minäkertoja. Sensei nousee etualalle romaanin jälkipuoliskolla pitkässä kirjeessä nuorukaiselle. Romaani kuvaa yksityiskohtaisesti japanilaista elämäntapaa sata vuotta sitten. Voin kuvitella, että se kuvattuna elokuvassa näyttäisi muinaiselta, ainakin tuohon kulttuuriin vihkiytymättömän silmissä. Ällistyttävää on kuitenkin se, kuinka ajatonta ja pätevää on ihmisluonnon (eli kokoron, ihmissydämen, mielen) kuvaus tässä romaanissa, siksi se on edelleen lukuelämys ja ilmiselvä klassikko.

Vahvistuin käsityksessäni japanilaisesta kulttuurista tässäkin lukukokemuksessa. Perinteisessä filosofiassaan - jota japanilaiset lajit ja vaikka teeseremoniat esimerkiksi edustavat - se on ankara elämän hallinnan pyrkimyksessään ja vaatimukset yksilölle ovat kovia.  Kokorokin kuvaa oikeastaan molempien päähahmojen, nuoren ja vanhemman, ihannetta olla hyvä, jalo, ylevä, ja sitä pettymystä, kun erilaiset inhimilliset kokemukset ja koettelemukset romuttavat kaiken. Ihminen alkaa inhota epäonnistunutta itseään ja samalla koko maailmaa.

Nuori minäkertoja ilmentää ajatuksissaan sensein tapaamisen jälkeen aina ja kaikkialla tapahtuvaa irtautumista omista vanhemmistaan. Uusi esimerkilliseksi koettu opettaja ja hänen ajatuksensa houkuttavat, vanhemmat ovat auttamatta vanhan sukupolven edustajia. Tässä kertomuksessa he ovat maalaisia maalaisten tapoineen, joita poika vertaa alati sykkivän Tokion moderniin maailmaan. Tunteet ovat molemminpuolisia, vanhemmatkin tuntevat olonsa epämukavaksi; lapsi on muuttunut toiseksi.

Sitäpaitsi minä aina kotiin tullessani toin vanhempieni mielestä mukanani jotakin omituista tokiolaisuutta. Ennen muinoin sanottiin että joku levitti kristityn hajua kungfutselaiseen kotiin; samalla tavoin vanhempani nyt suhtautuivat siihen mitä minä toin: se ei sopinut heille. Tietenkin yritin kätkeä sen, mutta se oli perinpohjin pinttynyt minuun, ja vaikka arvelin ettei se paljastuisi, se aina joskus osui heidän näkyvilleen. Minun oli lopulta ikävä olla kotona. Halusin pian päästä takaisin Tokioon.

Isä ja perhe työntyvät kuitenkin olosuhteiden muututtua nuorukaisen elämään tiiviimmin isän sairastuessa. Sairastumista ja potemista, hoitoja - etupäässä peräruiskeet ja vuodelepo - kuvataan moninaisesti ja yksityiskohtaisesti. Synkästä tilanteesta huolimatta nämä episodit antoivat kertomukselle oman koomisenkin sävynsä, ajan etäisyydellä luettuna. Kotona poika joutuu kohtaamaan entistä hankalammin vanhempien odotukset. Hän ei halua toimia omassa elämässään niiden mukaan, mutta ei myöskään paljastaa mitään heille. 

Nuoren miehen ja sensein kautta Natsume kuvaa, kuinka idealismi törmää elämän kovettamaan kyynisyyteen. Senseikään ei ole lopulta se mestari, jonka nuorimies hänessä ensinnä näkee. Sensei on joutunut pettymään eikä se ole häntä jalostanut. Sensei on vaimoineen kauan elänyt eristäytynyttä elämää ja kaiken sen taustaa hän avaa pitkässä kirjeessään. Nuorukaisen oma kiirastuli tulee vastaan kolmiodraamassa. Hän on houkutellut hyvän ystävänsä asumaan samaan, äidin ja tyttären vuokraamaan taloon, jossa on itse vuokralaisena. Ystävykset rakastuvat kiihkeästi ja toisistaan tietämättä tyttäreen. Keinot ovat monet rakastetun voittamiseksi eikä nuori mies selviä kiusauksesta tavalla josta voisi olla ylpeä.

Olin yhtä järkälettä, en tiedä pelon vai tuskan järkälettä. Äkkiä vain jähmetyin päästä varpaisiin kovaksi kuin kivi tai rauta. Jäykistyin niin, etten kyennyt edes hengittämään. Onneksi sitä ei kestänyt kauan. Ja ensimmäinen ajatukseni oli: 'Olen hävinnyt! Jäin toiseksi!'

Natsumea on sanottu Japanin modernistisen suunnan edustajaksi ja Haruki Murakami on nostanut kirjailijan näkyvyyttä mainittuaan tämän yhdeksi esikuvakseen. Sitä en ihmettele, niin taitavasti hän kuvaa ristiriitoja perinteiden ja nykyajan paineessa samoin kuin sukupolvien välillä. Kokoroon oli helppo uppoutua, se antoi paljon ajattelemista ja samalla lumosi tunnelmallaan. Se on ainoa suomennos Sōseki Natsumelta. - Eipä olekaan ainoa, vaan kuten ensimmäinen kommentti alla kertoo, novellikokoelma ilmestyi suomeksi viime vuonna.

Sōseki Natsume: Kokoro, 1914, suomentanut Kai Laitinen

Tammi, 1985, 228 s

Bengt Jangfeldt: Immanuel Nobel ja hänen poikansa tsaarien Venäjällä

Minusta tuli Bengt Jangfeldt -fani luettuani hänen kirjansa Panoksena elämä - Majakovski ja hänen piirinsä ja Axel Munthe - tie Caprin huvilalle. Olinkin innoissani, kun luin lehdestä viime vuonna, että häneltä on ilmestynyt uusi ja suomennettukin teos, joka tässä vaiheessa näyttää suorastaan pääteokselta. Pureutuuhan se Ruotsin tunnetuimman ja arvostetuimman nimen, Nobelin historiaan. Lähes 500-sivuinen teos on painava, paksulehtinen ja kuvitettu historia, josta luin ensimmäiset 100 sivua viime syksynä.

Sain Immanuel Nobelin ja hänen poikiensa historian pyydettynä syntymäpäivälahjana viime kesän lopulla. Huomasin pian, että tässä on niin yksityiskohtaista teknistä (höyrykone- etc) asiaa yrityshistorian alkuajoilta, että nyt en taida saada tätä luettua. Onneksi sopivalla lukutunnelmalla on aikansa ja saumansa. Puoli vuotta myöhemmin ja riittävän monen romaanin jälkeen aloin oikein kaivata jotain tietopohjaista, ja historia kiinnostaa aina. Niin vain tämäkin Bengt Jangfeldtin teos osoittautui minulle turhan seikkaperäisen alun jälkeen vetäväksi ja monipuoliseksi sukuhistoriaksi ja yleisesti kuvaukseksi maailman myllerryksestä ajanjaksolta, joka alkoi lähes 200 vuotta sitten.

Nobelit olivat monessa sukupolvessa poikkeuksellisen lahjakasta ja energistä sukua.  Kaiken lisäksi määrätietoiseen toimeliaisuuteen yhdistyi harvinaisella tavalla halu tehdä hyvää laajemminkin ympäröivälle yhteiskunnalle ja tekniikan keksintöihin perustuvalle kehitykselle. Ei vain pöydältä tippuvia murusia tässä tapauksessa. Siitä ovat tämän päivän nobelistit se esimerkki, jossa nimi edelleen tulee näkyviin. Kaikki muu Nobelin suvun toiminta on jo nykypäivän ihmisille enimmäkseen unohtunut ajan saatossa, mutta on monialaisesti nykyisessä  teollisuushistoriassa mukana. - Kuinkas sattuikaan, tänään esitetään näköjään tv ykkösellä Nobelin veljeksistä 3-osainen historiadokumentti klo 19. Se onkin tosi kiva katsoa tämän kirjan jälkeen. *)

Sukukronikka kattaa ihmiselon vaiheista kaikki: lapsia syntyi paljon, heitä myös kuoli tauteihin, Alfred sairasti koko elämänsä syfilistä, useimmat Nobelin miehistä kuolivat ennen 70-vuotispäiväänsä, sotia syttyi, öljykenttiä ja tehtaita rakennettiin, matkusteltiin Ruotsista Suomeen ja Venäjälle, Bakun öljylähteille ja Keski-Euroopan kylpylöihin. Keksinnötkin vaativat uhrinsa, yksi pojista kuoli nitroglyseriinillä tekemänsä kokeen räjähdyksessä.

Yhteinen epätavallinen elämänkohtalo hitsasi Nobelien perheen yhteen: isän pako Ruotsista, menestys Pietarissa, konepajan alamäki ja kaatuminen, Ludvigin taistelu velkojia vastaan, uusi menestyvä liiketoiminta, öljyn löytäminen Bakusta ja maailman suurimpiin kuuluneen öljy-yhtiön kehittyminen. Nobelit olivat perhekeskeistä väkeä. Heidän kirjoittamansa kirjeet kertovat voimakkaasta yhteenkuuluvuuden ja solidaarisuuden tunteesta eri sukupolvien sisällä ja välillä, ja he vaikuttavat viihtyneen parhaiten keskenään.

Nobelin palkinto yhdistetään Immanuelin pojista Alfrediin, mutta koko suku toimi yhdessä ja veljekset tukivat toisiaan eri vaiheissa yrityksen kasvaessa yhä kansainvälisemmäksi. Isää Immanuelia kuvataan yleisnerona, jollaisia ei enää tapaa: arkkitehti, keksijä, insinööri, rakentaja - ja kaikki tämä vain muutaman vuoden koulutuksella. Seuraavien sukupolvienkin pojille (poikia syntyi tyttöjä enemmän, ja aika suosi tietenkin poikia yritystoiminnassa) näytti usein keskeytetty koulu riittävän ja sieltä siirryttiin omiin keksintöihin ja töihin isän perustamiin tehtaisiin ja konepajoihin - kehittämään toimintaa ja keksimään uutta. 

Maailma oli Nobelien keksintöjen alkuaikoihin, 1800-luvun puolivälissä kartoissa hyvin eri näköinen kuin tänään. Suomi kuului Venäjään, jonka pääkaupunki oli Pietari. Sinne Immanuel pakeni, kun näytti että velkavankeus uhkasi Ruotsissa. Sinne oli muodostunut Pietarin ruotsalaisten yhteisö, joiden keskuudessa Nobelin suku lopulta oli arvostetuin. Näyttää, että suvun miehissä oli kahden tyyppisiä: toisia keksiminen ja yrityksen perustaminen innosti jo ennen kuin rahoitus oli selvillä, toiset olivat tarkempia kamreereja, kuten Alfred. Tuo pisara yleisinhimillistä hyvän tekemistä näyttää kulkeneen Immanuelista läpi muutaman sukupolven viimeiseen Venäjällä Branobelin (lyhenne venäläisestä nimestä Veljekset Nobel) teollisuus-, kauppa- ja kuljetusimperiumia johtaneeseen pojanpoikaan Emanueliin. Yhtiö oli venäläinen, minkä Venäjän bolshevikit mielellään unohtivat. Venäjän vallankumoukseen loppui kukoistavan yrityksen kasvu ja kehitystyö kuten myös sen ponnistukset parantaa omien yhtiöiden kautta myös työläisten oloja maassa.

Nikolai I:n Venäjää leimasi vahva, lähes klaustrofobinen nationalismi ja vieraisiin vaikutteisiin suhtauduttiin hyvin epäilevästi ideologisen tartuntavaaran vuoksi.

Viimeinen kuva Ludvig Nobelista.

Isä Immanuel olisi epäilemättä näinä aikoina saanut ADHD-lääkityksen helposti, hän oli hyperaktiivinen ja äkkipikainen. Kirjassa koko suvun perhekeskeisyys, mutta myös erilaiset persoonallisuudet piirtyvät kiinnostavasti runsaan kirjeenvaihdon kautta. Varsinkin Ludvig Nobel, Immanuelin poika, joka vastasi yhtiön kehityksestä sen vahvimman kasvun aikana, oli varsinainen filantrooppi. Hänestä esimerkiksi keksintöjä ei pitäisi patentoida, ne kuuluivat hänestä kaikille, koko maailman eduksi. Samoin hän halusi että tehtaan omistajalla on suora yhteys työntekijöihin. Tehdaspaikkakunnilla rakennettiin työläisille kokonaisia kortteleita taloineen uusimmilla mukavuuksilla, keskuslämmityksellä, vesijohdoilla ja niihin perustettiin lastentarhoja ja kouluja kohottamaan tarvittavan työvoiman koulutustasoa.

Alkuun isä Immanuelin kekseliäisyydellä ei näytä olleen rajoja, konepajoja syntyi erilaisten tuotteiden valmistamiseen: kattotuoleja, ikkunankarmeja, pyöriä, ratakiskonauloja, rautaisia huonekaluja, ruumisarkku valekuolleelle (avattavissa), keskuslämmitysjärjestelmä, miinoja, vaneritaloja... Immanuel lupasi keksiä koneet, muut saivat hoitaa yhtiön hallinnolliset asiat.

Myöhemmin isän työtä jatkavien poikien kesken syntyi riitojakin, heillä oli kaikilla lahjakkuuksia, mutta toisten tie oman yritysimperiumin johtoon oli mutkaisempi. Dynamiitti-imperiumi oli Alfredin, joka asettui asumaan Ranskaan, kun taas Robert Nobel oli Bakun öljyteollisuuden kehittäjä ja Ludvig monialaisen konepajateollisuuden johtaja Pietarissa. Alfredilla raha virtasi tasaisesti kun taas kaksi muuta veljestä toimivat isommilla riskeillä ja kamreeriveli joutui luotonantajaksi. 

Tuntuu nyt vaikealta kuvitella, että 1800-luvun loppupuolella Venäjä oli Jangfeldtin mukaan eräänlainen Euroopan Amerikka. Kehitys tyssäsi ensimmäiseen maailmansotaan ja sen jälkeisiin tapahtumiin. Venäjälle lähdettiin monesta Pohjoismaastakin paremman toimeentulon perään. Näistä ihmisistä Nobelit löysivät monia kykyjä omaan palvelukseensa. Heillä näytti olevan erityisen tarkka vainu teknisille lahjakkuuksille. 

Alfred: Olen pohjimmiltani sosiaalidemokraatti, joskin maltillinen sellainen, ja uskon vakaasti suurten perittyjen omaisuuksien olevan onnettomuus, joka vain veltostuttaa ihmiskuntaa.

Marta Nobel opiskeli lääkäriksi ja rahoitti modernin kirurgian
opetusklinikan perustamista Pietarissa

Kaikki perheen yritykset kukoistivat ja kasvoivat arvossa vuosi vuodelta niin, että kaikki perheenjäsenet lapsineen, puolisoineen olivat lopulta miljonäärejä. Senkin jälkeen, kun pääosa omaisuudesta kansallistettiin Venäjällä boshevikkien toimesta vallankumouksen aikana. Kaikkien tehtaiden, koneiden ja laivaston lisäksi Nobelit menettivät kokonaisia rakennuksia Pietarin-Petrogradin-Leningradin keskustassa. Toisaalta heillä oli jo pitkään menestyneinä miljonääreinä omaisuus hajautettu ympäri maailmaa ja arvopapereita, joten heillä säilyi stoalainen asenne näissäkin myrskyissä.  

Insinöörit raahattiin ulos työpaikalta, kastettiin öljyyn ja kieritettiin höyhenissä ja untuvissa, sitten heidät työnnettin kottikärryillä öljykentältä ja kipattiin kompostikasaan, muisteli insinööri Uno Åberg, joka toimi päällikkönä monilla porauskentilla vuosina 1907-20. 

Työläisten olot eivät kai sitten olleet kaikkialla niin ihanteelliset mitä Nobelit olivat suunnitelleet, koska työläiset vihasivat päällystöä. Olennaista Nobelin veljesten ja muiden Venäjällä toimineiden yritysten johdolle oli, että he enimmäkseen ajattelivat kaaoksen olevan tilapäistä ja tilanteen tasaantuvan niin, että yritystoiminta voisi taas jatkua. Se oli virhe, mutta siinäkin vaiheessa Nobelin perhe teki onnistuneita siirtoja. He onnistuivat myymään suuren osan sittemmin arvottomaksi osoittautuneita osakepapereitaan amerikkalaiselle Standard Oilille - joka luuli tehneensä hyvät kaupat, ennen kuin vallankumouksen jälkeinen Neuvostoliitto osoittautui pitkäikäiseksi. 

Kirja kertoo tämän harvinaisen lahjakkaan suvun tarinan lisäksi paljon Venäjästä ja kolkosti myös sen, kuinka huono hallinto ja alemmuuden tunto läntisten naapureiden suhteen saa aikaan kärsimystä kaikille osapuolille, kuten tälläkin hetkellä nähdään.

Loistavan historiateoksen ovat esimerkillisesti suomentaneet Ulla Lempinen ja Pekka Tuomisto, sekä kielellisesti että tyylillisesti mallikas suomennos viimeistelee arvokkaan kirjan.

Bengt Jangfeldt: Immanuel Nobel ja hänen poikansa tsaarien Venäjällä

Immanuel Nobel & Söner: svenska snillen i tsarernas Ryssland, 2020, suomentaneet Ulla Lempinen ja Pekka Tuomisto

Siltala, 2023,  480 s.

*) Dramatisoitu dokumentti on ilmeisesti vientiä ajatellen tehty englannin kieliseksi (suomenkielisellä tekstityksellä), vaikka on ruotsalaista tuotantoa, mikä on minusta omituinen ratkaisu. Veljesten ruotsiksi kirjoittamia kirjeitä luetaan ääneen englanniksi  ja Bengt Jangfeldt selostaa englanniksi, pienellä ruotsiaksentilla samoin kuin toinen asiantuntija, Nobelin sukua edustava nainen.

Edna O'Brien: Maalaistytöt

Ei kansikuvaa, sen sijaan hyvin kulunut varastosta löytynyt nide, jossa takakannessa museaalinen varauslappu.
 Piti kuvata sekin, enpä ole nähnyt tuollaista vuosikymmeniin.

Edna O'Brien, irlantilainen kirjailija, elää edelleen, hän on nyt 93-vuotias. Sain suosituksen hänen esikoisteoksestaan Maalaistytöt luettuani hänen toisen suomennetun romaaninsa Paheellinen elokuu vuodelta 1970. Tunnistin hyvin saman rouhean, omaperäisen käsialan. Kerrontatyyli on samanaikaisesti lyyristä, tarkkaa ja töksähtävää. Suomennos on hieman vanhentunut. 

Maalaistytöt ilmestyi vuonna 1961 ja kuvaa sotien jälkeistä Irlantia, sen maaseudun köyhyyttä ja takapajuista ilmapiiriä. Köyhyys tunkee O'Brienin kuvauksissa läpi raakana, kaiken samentavana kokemuksena. Se tuntuu kylminä asumuksina, näkyy siivottomina pihoina, harvahampaisina suina ja maistuu keitetyltä kaalilta. Romaani on kuitenkin tunnelmaltaan optimistinen, koska se kuvaa kahden seikkailunhaluisen nuoren tytön kasvua ja myöhemmin lähtöä kotikylästään suureen maailmaan eli Dubliniin.

Caithleen Brady, minäkertoja asuu pienellä tilalla maalaiskylässä, Dublinin lähellä äitinsä, isänsä, muutaman lehmän, kanojen, koiran ja parin apumiehen kanssa. Äidin ja tyttären elämää varjostaa väkivaltainen juoppo isä. Hänen kotiintuloaan pelätään. Kaikki muuttuu, kun äiti pakomatkallaan sukulaisten luo hukkuu. Caithleen muuttaa asumaan naapuriperheeseen, jossa asuu myös hänen paras ystävänsä Baba. Ystävyys on pikemminkin sattumaa, he ovat samanikäisiä ja naapureita. Cait on mietteliäs tarkkailija, itsevarma Baba riehuu hillittömästi joka suuntaan, jota ominaisuutta toinen sekä pelkää että ihailee. Cait vetää pidemmän korren pärjäämällä koulussa. He kuitenkin karistavat yhdessä ankaran luostarikoulun pölyt jaloistaan ja kaaliliemet muistoistaan, hankkimalla itselleen potkut. Dublin here we come.

Maisema ympärillä ei hemmottele ruusuilla ja kartanoilla, mutta Caitia ja Babaa mitkään vastoinkäymiset nunnaluostarin jälkeen eivät jarruta. He janoavat kokemuksia rakkaudessa, haaveilevat seikkailuista ja ovat varmoja viehätysvoimastaan. Baba antaa vauhtia kohtaamisille ja Cait seuraa perässä. 

Kukaan ei olisi voinut arvata, että olin lähdössä matkalle miehen kanssa. Olin pannut hansikkaani laukkuun, etteivät ne kastuisi. Ne olivat äidin valkoiset nahkahansikkaat. Nappien kohdalla oli ranteessa ruostetahroja, mutta muuten ne olivat ihanat.

Vain kotikylässä on yksin hänen salaisuutensa, Mr Gentleman, keski-ikäinen naimisissa oleva mies, joka on kiinnostunut alussa vain 14-vuotiaasta tytöstä. Miehellä on vaikeasti ääntyvä ranskankielinen nimi, siksi hän on Mr Gentleman. Suhdetta ei kuvata meidän, paheksuvan yhteiskunnan silmin. Kirjailija kuvaa tytön lumoutumista miehestä moralisoimatta, yhtenä elämän ruusunpunaisista haaveista. Lukija näkee tytön kulkevan petollista polkua, pakkaavan matkalaukkua vailla tietoa määränpäästä, luottavaisena. Miestäkään ei esitetä klassisena vokottelijana, hän on surullisen oloinen ja hetkittäin Cait näkee hänet oikeassa valossa, vanhana.

Maalaistytöt kuvaa elokuvallisen tarkasti Irlannin maaseudun köyhän väen puutteenalaista elämää, aikuisten alistumista vaihtoehdottomuuteen, naapurin Brennanin perheen eläinlääkäri-isän ja huvittelunhaluisen Martha-äidin suhdetta. Kaikkea tätä aidosti nuoren tytön silmin, joka ei osaa moralisoida, vain todeta asiat ympärillä. Kuten teini-ikäisille kaikkina aikoina, kaikki kiinnostava tapahtuu jossain muualla. Aina löytyy aika ja paikka hullutella; kaikesta voi selvitä kun on nuori. Nuoruus ja viattomuus kulkevat käsi kädessä silloinkin, kun synniksi nimetty kiinnostaa eniten. Sen raikkauden Edna O'Brien tavoittaa Maalaistytöissä täydellisesti.

Ainoa hetki, jolloin olen kiitollinen siitä että olen nainen, on silloin kun vedän verhot eteen, riisun vanhat vaatteeni ja valmistaudun lähtemään ulos. Minuutti minuutilta jännitys kasvaa. Harjaan tukkani valon alla ja sen värit ovat kuin syksyn lehtiä auringossa. Varjostan silmäluomeni mustalla ja ihmettelen sitä salaperäistä ilmettä, minkä se antaa silmilleni.

Maalaistytöt on itse asiassa ensimmäinen osa trilogiasta, josta vain se on suomennettu. Olisipa hienoa saada suomennos myös kahdesta jälkimmäisestä, esim Kerttu Juvalta! Edna O'Brienin seurassa ei ikävysty.

Edna O'Brien: Maalaistytöt
The Country Girs, 1961, suomentanut Maini Palotie
Otava, 1961, 264 s

Tässä vielä kirjan etuliepeeseen liimattuja varteenotettavia kirjastolainojen käyttöohjeita 60 vuoden takaa, edelleen päteviä! (Paljon huutomerkkejä käytössä. Osa ohjeesta kulunut pois.)

Maria Peura: Esikoinen

Eihän ole olemassakaan häiriintyneitä lapsia, on vain häirittyjä lapsia.

Maria Peuran Esikoisesta  tuli tuntuma, että olen lukemassa vähän aikaa sitten lukemani Agneta Pleijelin En Vinter i Stockholm sisarteosta, kolmisenkymmentä vuotta nuoremman kirjailijan omaelämäkerrallista intiimiä teosta. Pidempi tauko naisiin kohdistuvasta väkivallasta olisi voinut olla paikallaan lukujärjestyksessäni, mutta varaukset tupsahtelevat lainattavaksi niin ettei järjestystä etukäteen tiedä. Molemmat ovat tyylikkäitä, riipaisevia romaaneja. 

Pleijelin fokus kohdistuu rakkaussuhteisiin ja miehen harjoittamaan henkiseen väkivaltaan, Peuralla lähtötilanteessa parisuhde on fyysisen pahoinpitelyn ja alkoholismin mustaama. Se heittää pitkän varjonsa varsinaiseen aiheeseen, äidin ja lapsen selviytymiseen traumasta. Esikoinen purkaa tuon väkivallan haurastuttaman suhteen kehitystä. Kirjailijoita yhdistää viha-rakkaussuhde omaan äitiin ja itsesyytökset siitä, että on suostunut pitkään sietämään itseen kohdistuvaa väkivaltaa. Peura potee myös syyllisyyttä adhd-diagnoosin saaneen poikansa vaikeuksista ja väliaikaisesta huostaanotosta.  

Sattumalta juuri eilen taisin lukea artikkelin huostaanoton ongelmista ja - tilastojen valossa - sen pysyvyydestä, vanhempien ja lapsen päinvastaisista toiveista huolimatta. Prosessissa näyttää olevan kritiikille ja tutkinnalle syytä. Erilaisia risteäviä intressejä riittää tälläkin alueella, ulkopuolisilla asiantuntijoillakin on sidoksensa.

Peuran Esikoinen on avoimesti omaelämäkerrallinen, minäkertojan suulla kerrottu. Hänen poikansa tapaus on tilastollisesti vähemmän tavallinen, sillä poika palaa tiukimman asteen lastensuojelun kontrollista takaisin kotiin. 

Kirjan luvut ovat lyhyitä, sivut usein vajaita. Teksti hengittää ja muistuttaa paikoitellen proosarunoa. Mitä lyhyempi teksti on sivun ylälaidassa, sitä painavammalta se vaikuttaa.

Kun lapseni katoaa, vain minä etsin häntä. Ja sitten häntä etsivät ne, jotka pyydän, houkuttelen ja ylipuhun tähän tehtävään. Ja sitten taas vain minä. 

Kiteytetyissä väläyksissä edeltävätkin sukupolvet hahmottuvat luonnoksina. Etelästä pohjoiseen muuttaneet vanhemmat sopeutuvat. Siellä oli kaksi tapaa elää: ryypättiin pyhää henkeä tai ryypättiin viinaa, ryypättiin kunnes kaaduttiin. Ei välimuotoja.

Aika vaihtelee nyky-hetkestä menneisiin tapahtumiin, joista tämän perheen kuviot rakentuvat. Nykyhetkessä kirjailija hoitaa ikääntyviä vanhempiaan, isää ja äitiä, joka on putoamassa muistisairauden pimeään. Aiemmin tässäkin äiti-tytär -suhteessa näyttää vallinneen äidin taholta armoton asenne. Omasta epävarmuudesta kai se ketjuuntuu, tuo epäluottamus. Masennusta on.

"Mutta ethän sinä voi synnyttää!" Ei, ei huutomerkkiä, ei äiti parahtanut. Hän vain totesi. Toteamukseen ilman parahdusta, ilman huutomerkkiä, sisältyy käsittämättömin. Minun äitini sivuutti minun tunteeni. Minun äitini mitätöi minut. - - - "Sinä hukutat sen", hän totesi samalla tunteettomuudella, kun lapseni oli jo syntynyt, ja kerroin, että olimme menossa vauvauintiin.

Peuran kertomuksessa on varjoja mutta ei ilman valoa. Syyllisyyttä on itsessä, syitä löytyy vanhemmista. Kuten vanhempansa hänkin on syyllinen sekä poikansa onnettomuuteen että onnellisuuteen. Molempia on. Kodit ovat lukevia, kirjoittavia, sivistyneitä, toimeentulevia, läheisiä tarvittaessa tukevia. Ehkä siinä juuri on se ratkaiseva ero, kenen lapsi kuitenkin pääsee pinnalle. En kyllä ole uskoa lukemaani, kun masentunut kirjoittaa äidilleen ja tämä vastaa, ettei se ole hänen yksinoikeutensa. Olivatko noin karskit äidit tyypillisiä sodan kokeneessa sukupolvessa? Sanoihan minunkin kiltti äitini puhelimessa, kun itkin vauvan valvottaman yön jälkeen, että älä nyt ainakaan toista lasta hanki. Myötätuntoa kerjäsin.

Lapsi päätyy päihdekokeiluihin ja sen mukaiseen kaveriseuraan ja vapaa-ajanviettotapaan. Äiti taistelee lapsensa hengestä. Muita vaihtoehtoja ei ole kuin eristävä lastensuojelu, vaikka sekin sisältää väkivallan kuvioita. Niitä ei kirjailija ei hyväksy, mutta toisenlaista mahdollisuutta ei ole tarjolla. Maria Peura kirjoittaa lapsestaan äidin verellä, täynnä rakkautta. Se oli nimittäin selvää alusta alkaen, äidin riemu syntyneestä esikoisesta oli rajatonta, ei vähäisintäkään epäilyä. Elämälläni oli tarkoitus. Runon kieli hivelee keskellä kauheita näkymiä. Kaikesta voi lukea, että lapsen huostaanotto merkitsee hänelle rotkon reunalla horjumista, vaikka huostaanotto on viimeinen keino ja väistämätöntä.

Nyt aikuinen lapsi oli lukenut romaaniversion ennen julkaisua ja hyväksynyt kaiken hänestä kerrotun mitään muuttamatta.

Esikoinen on rehellinen ja kaunis kirja elämän syvistä vesistä. 

Maria Peura: Esikoinen
Otava, 2023, 320 s