Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus
Die Unmöglichkeit des vierhändigen Spiels
Suom. Helen Moster
Siltala 2012
526 sivua





Loistoristeilijä purjehtii pitkin Etelä-Amerikan rannikkoa Rio de Janeirosta Kap Hornin kautta kohti Chileä. Laivan hemmotelluille asiakkaille tarjotaan paitsi seitsemän ateriaa päivittäin, uima-altaita, kuntoilukeitaita, luistinratoja, puutarhoja myös tukea mielenterveyden ja aviosuhteiden ongelmiin - joihin luksusristeilyllä myös etsitään apua. Niitä tarjoaa keski-ikäinen psykologi ja avioliittoneuvoja Almut Schäfer, jonka parikymppinen poika Sebastian on pestautunut yksinhuoltaja-äidistään tietämättä laivan baaripianistiksi. Tai heidät on siis pestannut sama entinen Stasin päällikkö, joka nyt vastaa laivan henkilöstöstä.

Molemmat ovat entisen Itä-Saksan, DDR:n länteen muuttaneita kansalaisia. Lukija seilaa tällä luksuslaivalla vuoroin äidin, vuoroin pojan mukana. Laivan kuvastosta tulee nopeasti mieleen Titanic ja elokuvassa tarkkaan kuvatut ylelliset interiöörit, vaikka aikaa on kulunut melkein sata vuotta.  Sama kerrosten hierarkia vallitsee; yläkerrosten parvekkeelliset luksushytit, alakerrosten messi ja henkilökunnan ahtaat kopit.

 Almut elää laivalla uudelleen traumaattista elämäänsä DDR:n valtiollisen turvallisuuspalvelun valvonnan alla - petturi saattoi löytyä läheltä. Sitä hän ei pysty unohtamaan senkään takia, että hänet laivalle pestannut Bernd Gaus oli Stasin miehiä ja edelleen, uudessakin tilanteessa, 'firman' mies.  Heitä yhdistää, mutta myös erottaa, piano ja pianokonsertot, Schubert, Bach. Musiikillisesti analfabeetille tämä musiikillinen osuus ei avaudu eikä ole kovin kiinnostava, henkilöt suhtautuvat asiaan - siis käsittämättömällä -  intohimolla. Äidin tuskailu maailmalle häipyneen poikansa, sukupolvien välisen vaikean kommunikaation ja kadonneen yhteyden takia on ymmärrettävämpää.

 Hyvin taitavasti kirjailija muuttaa kieltä äidin akateemisesta, kokeneemmasta nuoren miehen nopeaan, rentoon kieleen.

Almut muistelee elämäänsä Leipzigissa, jossa Venäjä (Neuvostoliitto) oli ainoa mahdollinen matkustussuunta:

Ainoastaan Odessaan minut olisi ehkä saanut houkuteltua. Odessa oli niitä paikannimiä, joita isä käytti puheessaan satunnaisesti autuas ilme kasvoillaan. Kun hän lausui nimen ääneen, se kuulosti maagiselta, lämpimältä ilmalta ja oudon harvinaiselta eteläiseltä mereltä eikä yhtään popliinitakkisten veljessuudelmalta tai rakettiautoilta, jotka rämisivät keskuskomiteamuumioiden edessä kammottavalla harmaan-harmaan-harmaalla Punaisella torilla.

Odessa valikoitui myös peitenimeksi tympeälle ilmianto-organisaatiolle.

Sebastianin nuoren miehen tuntemuksia laivan yksinäisyydessä:

Jos on vähänkin blues, et saa missään tapauksessa mennä nojailemaan reelinkiin yöllä. Jos kuitenkin menet, ensimmäisen kolmen minuutin aikana voit vielä kuvitella olevasi joku elokuvasankari ja annat hiusten hulmuta melodramaattisesti, mutta oli asento sitten mikä tahansa, viimeistään kolmen minuutin päästä tilanne muuttuu vakavaksi ja tunnet olosi todella paskamaiseksi. Hylätyksi. Yksinäiseksi. Kodittomaksi. Koko hela hoito.

Mehukkaasti kuvataan laivalla liikkuvia tyyppejä papeista tv-julkkiksiin.

Puhvettia täydennetään kyllä jatkuvasti, minkä vuoksi kaikkea on saatavilla mihin aikaan vaan, mutta homo germanicus elakelaisis ei vaan usko sitä. Ainakaan se e halua ottaa riskiä.

Samalla kun äiti kamppailee menneisyyden muistojen kanssa, poika virittelee tunteitaan laivan sairaanhoitajaan Lindaan, ja seurustelee hyttikavereiden, tarjoilijoiden ja apumiesten kanssa. Kaveriporukka lisääntyy yllättäen neljällä nigerialaisella salamatkustajalla. Tässä vaiheessa alkaa jo tuntua, että onko näitä käänteitä jo liikaakin, mutta kyllähän tämä meidän aikaamme oleellisesti kuuluu, siinä kuin saksalaisten pako Argentiinaan sekä ennen että jälkeen toisen maailmansodan. Erilaisia saksalaisia. Näitäkin kohdataan, kun Almut kiipeää jäätikön reunalle maailman eteläisimmäissä kaupungissa Ushaiassa ja laskeutuu vanhuksen rämän auton kyydissä, saksalaisten vanhempiensa sinne tuoman ihmisen. 

Kuinka paljon ihmisen tulisi uhrata energiaa menneisyytensä likaiseen osaan?  Almut pohdiskelee hytissään yöllä. Ehkä ei ihan näin paljon ajattelee siinä vaiheessa lukija. Kirja on paksu, yli viisisataa sivua. Hetkittäin tuntui kuin olisi syönyt paksua voileipäkakkua, jossa loppumattomat DDR-muistelot eltaantunutta majoneesia. Toisaalta suomennos ja kieli on enimmäkseen hienoa ja hauskaa. Sitkeä uurastus tuli sittenkin palkituksi viehkoilla havainnoilla merestä, albatrosseista, napakoilla tyyppikuvauksilla.  Joitakin pieniä suomen kielen kielioppivirheitä siellä täällä. Ehkä saksan kieli on vaikuttanut.

Marraskuussa

odottelen aina, että sade loppuisi,  että marraskuun matala aurinko pääsee taas heittämään viistoa valoa nurmikon viimeiselle vihreälle. Tähän voisi vaikka kiepauttaa jonkun hienon runon, mutta kun olen -  vielä - vain satunnainnen runojen ohi kulkija, on käytettävä vastaan tulevia näkymiä

Kaisaniemi, Helsinki  23. marraskuuta

Josh Basell: Villipeto

Siltala, 2013
Wild Thing, suomentanut Markku Päkkilä
424 s



Aikamoinen ilotulitus tämä jännäri, kauhukertomus, seikkailutarina, joka heti ensimmäisiltä sivuilta alkoi ainakin minun päässäni elää myös elokuvallista elämäänsä, Quentin Tarantinon ohjaamana ehkä - tai mitä niitä nyt onkaan noita mykistyttäviä ohjaajia, joista ei tiedä mihin niitä elokuvia milloinkin pitäisi luokitella tai paremminkin miten suhtautua. Tästä riittäisi materaalia.

Tämä on myös jatko-osa kirjalle Niittaa noutaja, mutta voidaan lukea myös itsenäisenä teoksena, kuten tässä tapauksessa. Mutta yhdessä lukemattomista alaviitteistä, kirjailija huomauttaa että jos kiinnostuit elämästäni, aloita tuosta.

Entinen mafian palkkaama tappaja , nykyisin  mafian etsimä ja sitä todistajansuojeluohjelmassa pakoileva risteilylaivan hammaslääkäri Lionel Azimuth saa erikoisen toimeksiannon omalaatuiselta miljonääriltä. Kumppaninaan hemaiseva, suorapuheinen ja suoran toiminnan nainen, paleontologi Violet Hurst hän suunnistaa retkikunnan jäsenenä Minnesotaan, korpikylään, josta sivistys on kaikonnut. Kylässä aktiivisin on nuorten miesten kautta huumebisnestä pyörittävä kapakan emäntä, ja kylän suurin huomioarvo tulee murhista, joiden tekijäksi epäillään Loch Nessin hirviön tyyppistä järven asukkia.

Juonen käänteet ovat niin hulvattomia, että en edes osaisi niitä kerrata, mutta vauhtia, jännitystä - romantiikkaakiin piisaa niin että Ian Fleming, Bondin isä kääntyilee haudassaan. Jotain samaa nasevuutta löytyy dialogistakin (muistaakseni, luin Bond-kirjoja 60-luvulla!), mutta naisnäkökulmasta naisen rooli on onneksi kehittynyt objektista tekijäksi.

Kirjoittaja Josh Basell on amerikkalainen lääkäri ja kirjailija. Sillä selittyvät tiheästi kirjaan ripotellut alaviitteet, joissa tietoiskuina kerrotaan taustoja milloin irronneen hampaan kiinnittämisestä, milloin LSD-tokkuran vasta-aineista, joilla palautetaan toimintakyky.

Käytän huumeita enää harvakseltaan, koska vanhemmiten sitä pääsee henkisesti yhtä ailahtelevaan ja päättämättömään tilaan ilmankin..

Sen lisäksi kerrotaan runsaasti ekologisista, paleontologisista ja poliittisista yksityiskohdista!  Kirjailija tosin huomauttaa lopun viiteluettelossa - jossa viitteiden määrä ja taustatietojen kirjo yltyy lähes maaniseksi -  että tämä ei ole tietokirja vaan romaani.

Poliittisesti irvaillaan lähinnä republikaaniselle teekutsuliikkeelle. Sen tunnetuin edustaja Sarah Palin esiintyy retkikunnassa hirviöhavainnon tuomarina. Irvailusta saavat - alaviitteissä - osansa kuitenkin myös demokraatit Jimmy Carter, jonka palestiinalaismyönteisen kuvan takaa paljastetaan taloudellisia sidonnaisuuksia, samoin kuin Al Gore. Juutalaisuus, Israel ja Palestiina, ovat eräs kirjailijan sydäntä lähellä olevista teemoista, ja hän uhkaakin omistaa sille vielä huomionsa tulevassa kirjassa, ja luettelee myös läjän teoksia, joita jokaisen joka haluaa asiasta mitään lausua, tulisi lukea.

Kaikesta tästä kaoottisesta tietotulvasta huolimatta, joka kirjaa rikastaa, se on hauska.

Alan miettiä, miksi muistot ovat niin puolivillaisia, että mielikuva vieressäni istuvasta Violetista on niin merkityksetön verrattuna siihen hetkeen, kun hän istui siinä. On selvää, ettei liha ole paras mahdollinen tallennusväline, vaikka se tuntuukin välittävän aistimukset niiden tapahtumahetkellä.

Liitteenä on erillinen luku: Ehdokkaita ilmastonmuutoksen historian käännekohdaksi, jonka jälkeen paluuta ei enää ole ja mitä voidaan tehdä - kirjoittanut Violet Hurst, romaanin paleontologi ihmenainen.  Kirjoittaja käy läpi poliittisia päätöksiä ja tapahtumia vuoden 2010  marraskuusta aina vuoden 1879-83 Tyynenmeren sotaan, joka oli sota lepakon- ja lokinpaskasta. Se oli havaittu erinomaiseksi lannoitteiden raaka-aineeksi.

Nämä paikoin vihaisestikin puhisevat viitteet ja liitteet muuttavat koko kirjan hyvin erikoiseksi. Ensin se on hyvin sujuvasti ja hauskasti kirjoitettu seikkailu, sitten viitteitä alkaa rapista lisää ja lopuksi niitä kaatuu päälle. Kameleontti, jonka väri on lopulta muuttunut toiseksi.

Suomennos on erinomainen, hyvin luontevaa kieltä. Ehkä se on parempi kuin alkuperäinen, who knows!

Jaakko Hämeen-Anttila: Trippi ihmemaahan

Huumeiden kulttuurihistoria

Otava 2013, 237 s.

Historioitsijan näkökulma huumeisiinkin tuo sitä perspektiiviä, mikä minkä hyvänsä ilmiön tarkastelussa on hyväksi. Muuten olemme tiukasti oman aikamme lapsia ja heijastelemme tämän päivän asenteita. Kuusikymmenluvun nuoren mieleen ei tule, että 1800-luvun alussa suhtautuminen huumeisiin oli vapaampaa ja sääntely vähäisempää. Hippikulttuuri ja tajunnan räjäyttävät psykedeeliset huumeet olivat osa suurta mullistusta ja siis jotain ennen näkemäntötä. Näin silloin haluttiin kertoa.

No no. Ei mitään uutta auringon alla. Huumeet tai huumaavat aineet ovat kulkeneet ihmiskunnan mukana aikojen alusta ja niihin on ollut vaihtelevia suhtautumistapoja. Hämeen-Anttila käy läpi tutkijan kiihkottomuudella, aine aineelta, eri puolilla maailmaa eri aikoina sekä lääkkeinä että viihteenä käytettyjä huumeita: oopiumi, hasis, morfiini, eetteri, ilokaasu, sienet, meskaliini, LSD. 

Länsimaissa huumeet löydettiin 1800-luvun alussa, muualla maailmassa huumaaviin aineisiin oli tutustuttu aiemmin: intiaanit pureskelivat kokapensaan lehtiä, Aasiassa oli syöty, juotu ja poltettu oopiumia ja hasista, Kamtshatkassa oli kuivattu kärpässientä.

Kun oopiumi oli löytänyt tiensä länteen, sen saatavuus oli vapaata ja se oli huokeaa. Siitä tuli briteille tärkeä kauppa-artikkeli Kiinassa, joka koetti rajoittaa oopiumin leviämistä maahansa. Iso-Britannia kävi kaksi sotaa Kiinaa vastaan ja pakotti Kiinan pysymään avoimena huumekaupalle. Länsi taisteli vapaan kansainvälisen huumekaupan puolesta.

Oopiumia käytettiin myös lääkkeenä moneen vaivaan: 'Jos apteekin hyllyiltä poistettaisiin modernin lääketeollisuuden kemiallisesti valmistamat aineet, ne täytyisi täyttää oopiumijohdannaisilla'.

Aineiden ohella Hämeen-Anttila kertoo eri aineiden kulttihenkilöistä, pioneereista, tutkijoista ja heidän yksityiskohtaisista kokeiluistaan, näyistään, kokemuksistaan. 

Historian valossa näyttää siltä, että kielloilla ei ole koskaan saatu aikaan toivottua tulosta, oli sitten kyse huumeista tai alkoholista. Kieltolain aikaan alkoholin kulutus ei pienentynyt, ja kun sitä kaupattiin salaa, kaupattiin sitten väkevämpiä, jolla maksimoitiin hyöty. Samoin on käynyt huumekaupassa. Kriminalisointi on luonut huumerikollisuudesta kannattavan teollisuudenalan, jonka tuotteet ovat valvonnan ulkopuolella.

Anton Tsehov: Kirsikkapuisto
Näytelmä Suomen Kansallisteatterissa, ohjaaja Mika Myllyaho



Kuva: Wikipedia/fi

 Jos ei tunne Tšehovin näytelmää ennestään, tuskin ymmärtää Kansallisteatterin versiosta paljonkaan. - kirjoitti Suna Vuori Hesarin kritiikissä tästä esityksestä, ja teilasi sen kohtuullisen epäonnistuneeksi.

Kirjallisessa sivistyksessäni on paljon aukkoja, mm. jopa yksi lähes Tsehovin kokoinen. Novellikokoelman luin joskus, ja muistan vaikuttuneeni niiden ajattomuudesta.  Näytelmän nyt nähtyäni, täytyy sanoa, että ilmeisesti tämä hölmöys sitten pelasti minut. Odotukset olivat hyvin marginaalissa, kun en muutenkaan ole teatterin suurkuluttaja, vaan muutaman kerran olen päättänyt,  että nyt en enää astu yhteenkään teatteriin. Usein niin teatraalista.

Näytelmä kertoo venäläisen joutilaan yläluokan lakastumisesta konkurssin partaalla ilman kykyä nähdä tilaansa tai tehdä sille mitään, mukana kirjava joukko ihmisiä,  jotka dramaattisessa murroksessa uppoavat tai hyötyvät.

Se miten rooleja on muokattu verrattuna edellisiin klassikkoversioihin näytelmästä ei häiritse ollenkaan, jos ei vertailukohtaa ole. Liikkuva junavaunu, jonka sisältä lähikuvia tuodaan isolle näytölle, toimi lopulta hyvin vaikka ensin epäilytti, tultiinko tänne videonäyttöä katsomaan. Mukana on ehkä vähän ylimääräistä sälää ja temppuilua, mutta elämys siitä tulee silti. Esitys on  humoristinen, koskettava, dramaattinen. Sen verran hienoa on dialogi ja näyttelijöiden työ. Nuorissa on voimaa ja energiaa, mutta aina lumoutuu vanhan näyttelijän, Esko Salmisen,  rauhallisesta näyttelemisestä, pienten mutta tarkkojen vivahteiden ilmaisusta.

1500 natsien anastamaa taulua löydettiin Saksassa

Tämä päivän Hesarista bongattu uutinen liittyy läheisesti lähiaikoina lukemaani hienoon muistelmaan, nimittäin Edwin de Waalin kirjaan  ' Jänis jolla on meripihkan väriset silmät'. Ephrussin suku oli juuri näitä uutisessa mainittuja juutalaissukuja, joiden taideaarteet katosivat natsihallinnon myötä ja joita he eivät uutterista yrityksistä huolimatta onnistuneet palauttamaan. Itävallan sodan jälkeisen hallituksen linja oli käsittämättömän ynseä.

Tässä arvioni kirjasta:
Jänis jolla on meripihkan väriset silmät












Tästä huolimatta, vaikka uutinen tuo mieleen synkeitä asioita, ja vaikka sataa solkenaan, marraskuun harmaa ja ruskea voi hohtaa himmeästi kuin sametti.