George Saunders: joulukuun kymmenes.

Äiti teki haarahypyn todisteeksi huippukunnostaan

George Saundersin novelleissa liikutaan tunnistettavissa maisemissa, amerikkalaisessa kuvastossa, mutta marginaalissa. Ei Hollywoodin glamourissa, ei New Yorkin urbaanissa sykkeessä, mutta ehkä Texasin punaniskaseuduilla, ja syrjäseutujen lähiöissä. Tarinat etenevät ennen kaikkea mehevän dialogin kautta. Hämmästyttävintä on se kuinka kotonaan kirjailija on moniäänisessä tyyppivalikoimassaan, kuin olisi aina elänyt juuri tämän ympäristön, yhteiskuntaluokan, ikäluokan kielessä, ja kuitenkin ne ovat tyystin erilaisia. Taitavaa, jopa poikkeuksellista ainakin näin hyvin onnistuneena. Pienen pojan leikeistä ahdistuneen ja ahdistetun teini-ikäisen maailmaan. Tulevaisuuden dystooppisista valvontakeskuksista sosiaalisen nousun tehneen perheenemännän koiranpennun ostoreissuun. Kotiin palaavan sotaveteraanin nyrjähtäneestä kaleidoskoopista firman osastopäällikön kätkettyjä uhkauksia sisältävään paimenkirjeeseen.

Kun katselin Heatherin kärsimyksiä, minut täytti suunnaton turvattomuuden tunne, turvattomuus jota oli vaikea erottaa suuresta eksistentiaalisesta pahoinvoinnista; toisin sanoen miksi niin kauniit ja rakastettavat ihmisastiat joutuvat kokemaan niin suurta tuskaa? Heather näytti isolta kimpulta kipureseptoreja.

Kiusatut tyypit, pienet ja isommat, aina jossain talutusnuorassa, käyvät vain pään sisällä sankarillista taistoa vastustajiensa kanssa. Semplica-päiväkirjoissa perheenisä kirjoittaa päiväkirjaa tulevaisuuden lukijoille. Taustalla hahmottuu räikeästi eliittiin ja orjiin jakautunut yhteiskunta. Kertomuksia värittää enemmän tai vähemmän musta huumori. Nauru juuttuu kurkkuun sillä se maailma, jonka absurdius naurattaa, on lähellä ja läsnä ja sittenkin pohjimmiltaan karmea, julma.

Kunniakierroksessa teinipoika Kyle - sadistisen pilkunviilaaja-isän aikatauluttama ja ohjelmoima poika - näkee naapurin enkelitytön sieppauksen. Päivänvalo lankeaa siistille nurmikolle, mutta taustalla on häiriö. On räpyteltävä että näkee auringossa sen mitä ei haluaisi oikeastaan nähdä. Teini-ikäisten - sekä mallioppilaan että kodissa henkiseen haarniskaan puristetun pojan - ajatukset kolahtavat lukijan päähän, suuruudenhullut ja nöyrät samanaikaisesti. Tunnelmassa on samaa kuin elokuvassa American Beauty. Onko sekä koulussa että kodissa nujerretulla tyypillä mitään syytä puuttua näkemäänsä väkivallan uhkaan? Olisiko hänellä hyväkin syy olla näkemättä?

Novellissa Pentu normiperhe autoilee hakemaan koiranpentua lapsille. Äiti kelailee hirviömäistä lapsuuskotiaan ja onnittelee itseään hyvinvoivasta perheestään. Perillä on pihalle ketjuun sidottu vammainen poika, koirankakkainen matto, lihava äiti ja pieni pentu. Myyjän ja ostajan ajatukset kiertävät eri sfääreissä. Tie vie maissipellon ohi.

Pako hämähäkin sydämestä: luinko scifiä? Ainakin dystopiaa. Vangit toimivat koekaniineina laitoksessa, jossa Hämähäkin sydämessä sekoitellaan tunnekeskuksiin vaikuttavia aineita. Ihmisastioita tieteen palveluksessa. Käytettyjä kemikaaleja on koodinimi ED736, IhanaMaailma tai SynkMustaa. Kaikki tunteet kemiallisesti hoidettavissa valvontakeskuksen toimesta. Ihan kuin oltaisiin jo aika lähellä. Jos et halua osallistua, vain pako Hämähäkin sydämestä on ainoa tapa. Mutta miten?

Täällä näkee karskejakin tyyppejä. Huomasin, että Roganin niskaan oli tatuoitu rotta, rotta johon oli isketty puukko niin että se itki. Mutta silmät kyynelissäkin se puukotti pienempää rottaa, joka näytti lähinnä hölmistyneeltä.

Al Roosten on pikkukaupungin pikkukauppias ja hänelle nimetty novelli kertoo hyvin amerikkalaisesta ilmiöstä, hyväntekeväisyystapahtumasta. Tässäkin kuljetaan Alin alemmuuden tuntoisissa mietteissä ja toisaalta sankarillisissa haaveissa. Alemmuudentunto johtaa sen mukaisiin tekoihin, joista saa taas lisää hävettävää...

---ja kerran hän oli ollut jo melkein varma, että nyt ainakin ottaa vähän eteen kun naama oli painunut tiukasti Tom Reedin kivikoviin kookoksentuoksuisiin vatsalihaksiin,mutta miettiessään harjoitusten jälkeen päänsä puhki hän tajusi, että hänellä otti vähän eteen silloinkin, kun kissa istui jalkoväliin paistattamaan päivää,mikä todisti ettei hän tuntenut mitään seksuaalista Tom Reediä kohtaan, koska hän ei tuntenut vuorenvarmasti mitään seksuaalista kissaa kohtaan---

Mahtava kirjoittaja tämä George Saunders. Tunnelmassa ja tekstissä on ripaus David Foster Wallacea, mutta mustassa satiirissa masennuksen maku on vähäisempi, katse armollisempi. Absurdi hulluus kukkii, mutta lämmin empatiakin löytää kohteensa maailmassa, jossa köyhyys kasaantuu, koti on sekaisin, kaaos vallitsee ja luottokortti on perheenjäsen. Mitään valmiiksi pureskeltua ei tarjota, sitäkin enemmän yllätyksiä, hiljalleen ja osittain aukeavia arvoituksia, karuja moraliteetteja - kaikki loistavalla tyylillä ja dialogilla esitettyinä.

Viimeisessä, niminovellissa, on ensimmäisen kaltainen asetelma. On kyse auttamisen pelastavasta vaikutuksesta kenelle hyvänsä, syöpäsairaallekin.

Suomennos on huippuhyvä. Markku Päkkilä osaa. Kiitos ja kumarrus.
Vinkki napattu Suketukselta.

George Saunders: joulukuun kymmenes
Tenth of December. Suomentanut Markku Päkkilä
Graafinen suunnittelu Ilkka Kärkkäinen
Siltala 2015, 230 s

Hyvää Joulua!

Huomenna Turusta kajahtaa taas Joulurauhan julistus. Saatamme mennä paikallekin, nyt kun täällä ollaan, onhan tämä turkulainen instituutio -vaikka onkin niin kiivas ja kiukkuinen että lopussa tuleva riemullisen Joulun toivotus alkaa sitä edeltävien uhkausten jälkeen tuntua pikkuisen ohuelta.

Tälle omalle nettiseinälle ripustan sen laulun sanat, jotka minulle ovat läheisemmät, lempeämmät ja siis jouluisemmat, by John Lennon:



                       Imagine there's no heaven
                       It's easy if you try
                       No hell below us
                      Above us only sky
                       Imagine all the people
                      Living for today

                      Imagine there's no countries
                      It isn't hard to do
                      Nothing to kill or die for
                      And no religion too
                      Imagine all the people
                      Living life in peace

                  

                            

J.M. Coetzee: Huonon vuoden päiväkirja

Monessa J.M. Coetzeen romaanissa esiintyy fiktiivinen kirjailija. Niin Huonon vuoden päiväkirjassakin. Kirjailija C. on iäkäs mies, jota romaanissa kutsutaan myös nimellä Señor C. Se kuvaa sekä hänen olemustaan sivistyneenä herrasmiehenä että hänen seniori-ikäänsä. Tätä nimitystä hänestä käyttää filippiiniläinen yläkerran naapuri, nuori kaunotar Anya, jonka tomaatinpunaiseen minimekkoon vanhan miehen katse pysähtyy ensi kerran talon pesutuvassa. Kerrostalo sijaitsee Sydneyssä, Australiassa. Kohtaamisesta alkaa kirjailijan ja sihteerin suhde, työsuhde. Anya konekirjoittaa kirjailijan sanelunauhalta ja käsin kirjoituksesta tätä teosta, joka jakaantuu kahteen osaan: 1. Vankkoja mielipiteitä ja 2. Toinen päiväkirja. Näistä ensimmäinen keskittyy yleiseen, julkiseen, globaaliin ja toinen on henkilökohtaisempi, pehmeämpi, kyselevämpi.

Kirjailija C. kirjoittaa lyhyitä esseitä sekä ajattomista aiheista: uskonnosta, moraalista, musiikista, matematiikasta, kirjallisuudesta, kielestä, vanhenemisesta että päivänpolttavista - edelleen, kirja on ilmestynyt vuonna 2007 - teemoista: terrorismin torjunnasta, pakolaisuudesta, politiikasta; oikeiston ja vasemmiston tilasta (törmäsin tuttuun nimeen: Tony Judt), Guantánamon vankileiristä, historiasta ja siinä varsinkin Etelä-Afrikan apartheidista ja yliopistojen muuttumisesta liikeyrityksiksi.

Samanaikaisesti esseiden kanssa kulkee 1/3 osassa sivua alaosassa vuoropuhelu kirjailijan ja sihteerin välillä, molempien näkökulmasta. Yläkerroksesta tuleva Anya on omasta nuoremmuudestaan ja seksuaalisesta vallastaan tietoinen, shoppaileva päiväperho - mutta näin vain ensi näkemältä. Keskustelu laajenee kolmannella osapuolella kun mukaan tulee Anyan mies, köyhyydestä rahamaailmaan sijoitusneuvojaksi ponnistanut Alan. Mitä syvemmälle kirjailija pohtii äärettömiä aiheitaan, sen alhaisemmiksi käyvät pariskunnan tuumailut kirjailijan motiiveista. Naiselle motiivina on alusta alkaen näyttäytynyt vaikeasti kätketty kiinnostus häneen, säälittävä mutta niin ymmärrettävä. Alan on samaa mieltä, mutta hän näkee vanhenevassa, menneen maailman herrasmiehessä muutakin kiinnostavaa, tileillä makaavat varat, jotka yllättäen yhteisten kirjoitusprojektien kautta tulevat ajan hermolla liikkuvan pörssihain ulottuville. Kirjailija C:n maailman selitykset punoutuvat yläkerroksen kanssa käydyn vuoropuhelun kautta näin pikku hiljaa eteneväksi trilleriksi, kultivoituneet mietteet kohtaavat primitiivisten aistien maailman, klassinen sivistys nopean rahan. Mutta mikään ei ole ennalta-arvattavaa. Yhä enemmän harhaan käyvät kunkin kolmen pelaajan arviot toisistaan, seuraavasta siirrosta ja sen vaikutuksista.

Miscellaneassa, esseiden, mielipiteiden vaihtelevissa aiheissa  kirjailija C. pohtii m.m. valtion syntyä ja vertaa Kurosawan Seitsemän samuraita -elokuvaa monen afrikkalaisen valtion syntyyn, jossa aseistettu rosvojoukko ottaa haltuunsa valtion kassan ja veronkantokoneiston, päästää kilpailijansa päiviltä ja julistaa uuden aikakauden alkaneeksi,  Kooltaan rikollisjoukot vertautuvat itäeurooppalaisiin rikolliskopliin, mutta se ei estä läntistäkin mediaa seuraamasta niiden toimia kunnioittavasti, maailmanpoliittisina tapahtumina, ei rikosjuttuina. Kun rikollisliiga on kerran noussut valtioiden liigaan, se hyväksytään neuvotteluosapuoleksi. 'Me emme neuvottele terroristien kanssa, kuten emme neuvottele rikollistenkaan kanssa.'

Coetzeen vakioteema, häpeä, moraalikato toistuu tässäkin kirjassa. Valkoisen miehen häpeä afrikkalaisten kohtelusta, mutta uusia häpeämättömyyden alueita löytyy, esimerkiksi George W. Bushin hallinnon toimista Irakissa, jossa kidutus mitätöitiin juristien avulla. Vaikka kuinka kauhistelisitte, se ei meitä liikuta. Te ette meihin pysty, me olemme liian mahtavia. Kirjailija C. on seminaareissa puhunut Australiassa samoista aiheista; laillisuusperiaatteen unohtamisesta terrorismin vastaisessa taistelussa, jolloin häntä on kehotettu palaamaan sinne mistä tulikin, tai vaikka Zimbabween jos pitää sitä Australiaa parempana.

Muita tuttuja teemoja aikaisemmista lukemistani Coetzeen teoksista oli kirjailijan oikeus kirjoittaa itsensä fiktioon. Vanhenevan kirjailija C:n suhde naisiin huokuu haikeutta, rakkaus on maltillista, kukaan ei sittenkään heittäydy kokonaan, jokainen varmistelee. Toisaalta nuori nainen uskottelee itsestään suurempaa kuin mitä hän vanhalle miehelle merkitsee. Kirjailija C:n ystävä, naistenmies, womanizer, on kehittänyt itselleen - aiempaan kokemukseen perustuvan tietenkin - mielikuvaleikin, jossa voi käydä läpi uuden suhteen alusta loppuun, ryhtymättä varsinaiseen toimeen. 

J.M. Coetzee, nobelisti vuodelta 2003 on epäilemättä maailman tehokkaimpia kirjoittajia mitä tulee tiivistämiseen: vain 233 sivulla hän käsittelee syvällisesti moninaisia filosofisia, poliittisia, yhteiskunnallisia ja historiallisia teemoja ja ravistelee epämukavasti länsimaista ylimielisyyttä; tarvitaanko kilpailua, eikö symbioosi ole se hedelmällinen tila joka viidakossa vallitsee?  Samoilla sivuilla hän kirjoittaa novellin kohtaamisesta, jossa lähivalaistaan osia noista teemoista. Ja onnistuu taas saamaan lukijan herpaantumattoman valppauden tilaan, ajattelemaan toisin, enemmän.

Pari päivää sitten kuulin konsertissa Sibeliuksen viidennen sinfonian. Lopputahtien lähestyessä koin sen mahtavan, pakahduttavan tunteen, jonka herättämiseksi musiikki sävellettiin. Mietin millaista olisi mahtanut olla suomalainen siinä yleisössä, kun sinfonia esitettiin ensi kertaa Helsingissä lähes sata vuotta sitten,  ja tuntea se hyöky sisässään. Vastaus: olisin ollut ylpeä, ylpeä siitä että yksi meistä osasi sommitella sellaiset soinnit, ylpeä siitä että me ihmiset osaamme täysin tyhjästä luoda jotakin sellaista. Vastakohtana häpeäntunteille siitä, että me, meikäläiset, olemme luoneet Guantánamon. Toisaalta musiikkiteos, toisaalta tuskaa ja nöyryytystä tuottava koneisto: parasta ja pahinta mihin ihmiset pystyvät.


J.M. Coetzee: Huonon vuoden päiväkirja
Diary of a Bad Year, 2007, suomentanut Seppo Loponen
Otava 2010, 233 s

Carl Hiaasen: Takaisin luontoon

Niin paljon mahtuu pieneen hiaceen, pieneen hiaceen

'Hiaasen osoittaa jälleen, että elämä hänen takapihallaan on todella paljon absurdimpaa kuin meidän... Takaisin luontoon saa nauramaan' - New York Daily News

Yritin valloittaa uusia lajityyppejä, tämä löytyi kirjaston hyllystä 'Jännitys' ja olin aiemmin lukenut kirjailijasta positiivisen maininnan Booksyn blogista. Ei voi mitään. Minun on luovutettava sivulla 198, sivuja on 352. Ei naurata, ei kosketa, ei kiinnosta, ei tee mitään.

Tähän hiaaseen on kuormattu tavaraa kuin MacDonaldsin superbigmaciin, vai onko siellä jotain vielä yberimpää? Honey Santana on bipolaarinen ex-rouva, jonka päässä soittaa milloin mikäkin bändi samaan aikaan jonkun toisen kanssa. Hänen ja pojan Fryn elämää häiritsee  puhelinmyyntiyrityksestä Boyd Shreve, nössö luuseri, joka pettää äveriästä Lucy-vaimoaan saman firman upean Eugenien kanssa. Honey, myös upea pimu, on niin pottuuntunut päivittäisistä häiriösoitoista - ja Boydin epäkohteliaasta käytöksestä - että päättää kostaa järjestämällä feikkifirman feikkieräretken jonnekin Floridan lähistöllä sijaitsevalle saarelle. Saarella on jo ennestään porukkaa; puoli-intiaani Sammy Tigertail joka on pakenemassa seurauksia tapahtumasta, jossa hänen käsiinsä kuolee juopotteleva ja huonokuntoinen turisti, jonka on upottanut koska epäilee että joutuu vääjäämättä ja epäoikeudenmukaisesti tuomituksi (yksi teema: alkuperäväestön huono asema). Saarella hän törmää nuorisoon, josta joukosta upea nuori nainen heittäytyy väkisin seuraan. Ja lisää porukkaa rantautuu. Boydin vaimo on palkannut yksityisetsivän miehensä seksielämän seurantaan ja lisäksi vesille rientää myös Honeyn ex-mies Perry Skinner joka aavistaa pahaa, koska Fry on antanut siitä vihjeitä, siitä siis että äidillä menee taas liian lujaa. Niin ja Honeyta seuraa myös frustroitunut ihailija, jonka käsi on kipsissä, koska ex-aviomies on kostanut lähentelyt upottamalla sen, käden siis, taskurapupaljuun...

Palautan kirjan kiitollisena kirjaston hyllyyn. Kiitti mulle riitti. Mutta siis tuon tapaista, action movieta siinä on, jokuhan saattaa hyvin kiinnostua! Maistuu myös amerikkalaiselta komedialliselta absurdilta leffalta (Tarantino, Coen?).

Jean Rhys: Siintää Sargassomeri

En päässyt, halunnut päästää irti Jean Rhysistä, kun hänet äsken löysin. Hän tuli tunnetuksi vasta tästä romaanistaan Siintää Sargassomeri, joka oli sekin jo aika unohtuneen oloisena kellastuneiden vanhojen kirjojen joukossa kirjaston hyllyssä, vuonna 1968 suomeksi ilmestynyt - ja lähes jokainen sivu kulmistaan käännetty (ärsyttävä tapa). Muistan sen vilahtaneen useasti silmieni ohi. Mikä ihmeen Sargassomeri (Wikipedia: Sargassomeri on Pohjois-Atlantin osa Länsi-Intian, Bermudan ja Azorien saaristojen välissä), olen ehkä ajatellut ja hajamielisesti siirtynyt eteenpäin. Nyt kun olen lukenut sekä vasta myöhemmin 'tuntemattomuudesta' löydetyn että tunnetuimman romaanin, taidan sittenkin olla vaikuttuneempi Herra Mackenziestä. Herra Mackenzien jälkeen on minusta moderni romaani, ajatusvirtoineen, ahdistuneen ja neuvottoman ihmisen kuvineen, antisankarittarena nainen vailla määrätietoisuutta, rikkinäinen ja vaikea kohdattava. Siintää Sargassomeri on melodramaattinen klassikkoteos, sen romaanin tyyppinen josta sai sytykkeensä.

Antoinette Cosway on Jamaikan kreoli, äitinsä ja kehitysvammaisen veljensä kanssa Coulibrin tilalla asuva tyttö 1800-luvun puolivälissä. Saarella on saatettu voimaan orjien vapautuslaki. Perhe ja sen lähipiiri on  köyhtyneitä, mustien valkoisiksi neekereiksi nimittämiä entisiä orjanomistajia. Äiti on leski, hänellä on apunaan muutamia apulaisia. Coulibrin tila on rappeutuva talo keskellä trooppisten kasvien puutarhaa. Täällä entisten orjien viha leimahtaa liekkeihin. Taikausko, viha ja katkeruus menneestä purkautuvat. Antoinetten äidin uusi puoliso herra Mason, englantilainen varakas mies ei usko paikallisväestön vihaan ennen kuin on myöhäistä. Papukaijan kuoleman näkeminen ennustaa huonoa. Paikalliset tietävät, että vammainen veli perheessä ei ole sattumaa, se on tuon perheen kohtalo. Äiti sekoaa murheesta. Antoinette laitetaan luostarikouluun. Perhe on hajallaan.

Mount Calvaryn luostarin nunnat papattavat hekin kuin papukaijat. Nunnat yrittävät iskostaa oppilaisiinsa syntiä ja pelastusta ankarilla ehdoilla sekä vetoavat järjestykseen ja siveyteen, tuohon virheettömään kristalliin, jota ei voi koskaan korjata, kun se kerran on rikottu. Antoinette päättää luopua synnintunnosta ja tuntee itsensä rohkeammaksi, vapaammaksi, onnellisemmaksi.

Romaani jakautuu osiin näkökulman mukaan. Ensin kokija on Antoinette. Toinen osa on hänen aviomiehensä, Edward Rochesterin näkökulma. Rahajärjestelyjen y.m intressien takia nuorten vanhempien toimesta nopeasti järjestetty avioliitto on lyhyen tutustumisen jälkeen solmittu Jamaikan Spanish Townissa. Harmaasta Englannista saapuvalle miehelle värikylläinen, eksoottinen Länsi-Intia on ihana mutta kauhistuttava: päivän valo on liian kirkasta, yö liian musta. Hän menee sekaisin sekä vaimosta, rommista, kuumuudesta että vihamielisestä palvelusväestä, joka kuiskuttelee hänen korviinsa juoruja vaimon suvusta, jossa hulluja ja juoppoja riittää. Mustat edustavat miehelle afrikkalaista primitiivisyyttä, lihallisuutta joka taas Antoinettelle on hänen elämäänsä. Se on väriä ja tulta.

Antoinette ja Edward viettävät kuherruskuukautta Granboisin vuoristokylässä, Martiniquella. Hiki virtaa ja tunteet jylläävät. Kaikki on liikaa intohimon kalventamalle pariskunnalle. Kumpi on enemmän sekaisin, sitä on vaikea erottaa mutta tyly katse suuntautuu mieheen. Hän on niin himon riivaama että alkaa kärventyä vihasta, mustasukkaisuudesta, omistushalusta. Hiljalleen pimenevän mielenmaiseman taustalla tropiikin kukat puhkeavat öisten rankkasateiden jälkeen, yö tuoksuu medelle ja rommille - Tuli mieleen eräs vanha elokuva, Liskojen yö, jossa yli äyräiden kuohuva Richard Burton ja Ava Gardner raatelevat toisiaan.

Maisemassa hiiviskelee myös monenlaista palveluskuntaa, hevosia, lapsia, sukulaisia, jotka osallistuvat paratiisin vähittäiseen hajoamiseen. Primitiiviset intohimot vellovat, zombiet ja afrikkalainen magia kihisevät ympärillä. Hulluuden kiilto välkkyy silmissä, monissa. Miksi mies alkaa kutsua Antoinettea nimellä Bertha, hänen toisella nimellään? Antoinette ei tunne sitä omakseen, mutta Edwardille Antoinette lakkaa olemasta. Sen sijaan Bertha alkaa olla kohta valmis englantilaisen kartanon tornihuoneeseen, lukkojen taakse.

Viimeisessä osassa ollaan Englannissa, Edward Rochesterin jylhässä kotilinnassa Thornfieldissä. Antoinette on suljettuna eristetyssä huoneessaan. Romaani sulkeutuu ja liittyy tässä saumattomasti Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaaniin, josta Jean Rhys on saanut kimmokkeen. Hän kertoo tässä romaanissa Thornfield Hallin isännän ensimmäisen vaimon, ullakolle suljetun hullun naisen tarinan. Tämä rakenne klassikkoromaanin päällyskasvina on tälle romaanille lähtökohta ja kaikkialla ensimmäiseksi kerrottu, myös tämän kirjan esipuheessa. Minusta on kiusallista ja turhaa, että yhteyttä toiseen romaaniin on pidetty niin ensisijaisena tälle teokselle. Romaani on itsenäisenä luettavissa, vaikka viimeinen osio naulaakin sen hyvin tiukasti Kotiopettajattaren romaanin maisemaan.

Jean Rhys osaa tässäkin kietoa lukijan kuin liaanilla painostavan hiostavaan tunnelmaan. Ilma on paksua ja niin on uhka ja pelkokin kouriintuntuvaa. Tropiikin kuumuusko se ihmiset tekee hulluksi vai kaukaisten kulttuurien törmäys?  Kaikkea on liikaa miehelle joka tulee Englannin nummilta.

Himo, viha, elämä ja kuolema olivat pimeässä hyvin lähellä toisiaan. Paras olla tietämättä miten lähellä. Paras olla ajattelematta, hetkeäkään. Eivät lähellä toisiaan. Yhtä ja samaa... - Olet turvassa, sanoin hänelle ja itselleni. - Sulje silmäsi. Lepää. Sitten kuuntelin sadetta, unista sävelmää joka tuntui jatkuvan ikuisesti... Sadetta, satoi aina. Hukuta minut nukkuessani. Pian. 

Jean Rhys: Siintää Sargassomeri
Wide Sargasso Sea, 1966
Suomentanut Eva Siikarla
WSOY 1968, 203 s

Jean Rhys: Herra Mackenzien jälkeen

Miksi sittenkään luopua toivosta, kun niin moni ihminen oli rakastanut häntä?

Jean Rhys on tunnettu tuntemattomuudestaan, siitä kuinka hänen nuoruuden teoksensa unohdettiin. Radio-ohjelmassa häntä pidettiin kuolleena, hänestä jotakin tietäviä pyydettiin mukaan muistelemaan, ja vainaja vastasi kutsuun. - Näin kertoo Petri Tamminen, saatesanoissaan 'Olemattoman kuvia', romaanin lopussa.

Tunnetuksi Jean Rhys tuli vasta romaanistaan Siintää Sargassomeri, joka sai palkintoja ja jonka jälkeen hänen teoksensa nauttivat mainetta ja arvostusta. Hänen 'unohdetut' nuoruuden romaaninsa, kuten Herra Mackenzien jälkeen, järjestyksessä toinen, olivat kriitikoiden arvostamia, mutta suuri yleisö ei niitä löytänyt. Luulen että olivat sinä aikana liian epäsovinnaisia, moderneja. Nyt 2000-luvulla on selvästi niiden renessanssin aika. Tutkimattomia eivät ole bloginlukijan tiet, vainun tästä tiedän saaneeni Juha Makkoselta. Kiitos siitä, kannatti löytää Jean Rhys.

Jälleen kerran kuljetaan Pariisin katuja, siemaillaan fineä ja viiniä ja Pernod'ta ja konjakkia, kahviloissa, ravintoloissa ja katsellaan Seinen harmaanvihreitä aaltoja. Viimeksi tepastelin siellä Modianon viemänä, noin 1940-60-luvulla. Herra Mackenzien jälkeen on sukellus 1920-luvun Pariisiin. Eikö sitä aikaa aina kuvata iloiseksi, cancania ja juhlia, charlestonia ja dandyjä?  Mutta kuten usein elämässä käy, odotukset ja haaveet eivät toteudu, pettymykset tekevät ihmisestä hauraan, silmäkulmiin ilmestyy ryppyjä, meikki valuu milloin sateessa, milloin kyynelistä.

Julia Martin, noin 35-vuotias englantilaisnainen Pariisissa on jätetty. Hän on tottunut olemaan haluttu, mutta nuoruus ja kauneus on katoavaa. Herra Mackenzie oli hänen rakastajansa ja rahoittajansa mutta lähettää enää muutaman avustuksen kirjeitse, sen jälkeen Julia on omillaan, vailla suuntaa tai suunnitelmaa. Hän toivoo vielä kelpaavansa, hankkii uusia, vaikka käytettyjäkin vaatteita, meikkaa ja puuteroi kasvojaan. Tarkistaa toistuvasti peilistä, onko hän vielä siellä, olemassa. Sillä herra Mackenzie oli havainnut, että Julialla ei ollut minkäänlaista itsesuojeluvaistoa, hän aavisti, että Julian yhteiskunnallisen pudotuksen viime vaihe olisi käsillä, eikä enää edes kaukana. Siksi hän lähettää vielä vain viimeisen raha-avustuksen lakimiehen välityksellä. Tuohon aikaan varakkaan miehen nähtävästi kuului lopettaa suhde rakastajattareen 'kunniallisesti'. Ja niin että molemmat osapuolet ymmärtävät että tämä oli tässä.

Julia on häpeänsä vanki ja hyväksynnästä riippuvainen, hän kerjää rahaa elämiseen, hän anoo hyväksyntää mutta samalla kieltää sen. Kaipaa läheisyyttä ja torjuu sen. Ristiriitaista ja haavoittuvaista naista on vaikea ymmärtää, mutta kirjailija pakottaa siihen. Myötätunto herää ja jokainen uusi kohtaaminen, väärinymmärrys, miehen poistuminen kengät kädessä hiipien aamuviideltä, helpottuneena, koskee.

Hän sulki oven perässään ja huokaisi syvään. Oli kuin hän olisi samalla sulkenut Julian pois ajatuksistaan. Kodin henki kiertyi hänen ympärilleen - hiljaisena ja arvokkaana, osana maailmaa jossa äänet ja intohimot oli vaimennettu kuin japanilaiset kääpiöpuut, joiden kasvu tyrehdytettiin sukupolvien ajaksi. Tuttu maailma.

Miehet, herra Mackenzie, ravintolan naapuripöydästä Juliaa seurannut George Horsfield, setä Griffiths Englannissa, heillä kaikilla on rahansa, miehinen ylivaltansa. Aina uudelleen Julia toivoo, pelkää, avautuu elämästään, uskoutuu, nöyrtyy, raivostuu. 'Katsos, elämässä tulee hetki, jolloin voi lähteä yhteen suuntaan, jos on rahaa. Mutta jos ei omista mitään - ei kerta kaikkiaan mitään - eikä ole mitään mahdollisuutta hankkia mitään, silloin lähtee toiseen suuntaan.'  Hänen lepattava olemuksensa hermostuttaa, epävarmuutensa tarttuu.

Pariisista levoton nainen lähtee Lontooseen, koska hänen äitinsä tekee kuolemaa, kaunis brasilialainen nainen kylmässä ja harmaassa kaupungissa. Mutta hänetkin Julia oli jo menettänyt pikkusiskolleen Norahille. Norah on käyttäytynyt kunnollisesti, odotusten mukaisesti. Julia on epäilyttävä seikkailijatar, vaarallinen ja oikukas, samalla kuitenkin niin avuton ja yksin. Ja edelleen kerjäämässä rahaa. Takana on yksi avioerokin, kuollut lapsi. Elämän tukeva pohja jäi jonnekin lapsuuteen, sen jälkeen  kaikkialla on upottavaa suota naiselle, joka haluaisi juosta kuin poika meren rannalla, elämäniloisena, seikkailunhaluisena.

Lapsena ihminen on oma itsensä ja näkee ja tietää kaiken etukäteen. Mutta sitten ihmiselle tapahtuu jotakin eikä hän enää ole oma itsensä: hänestä tulee sellainen kuin miksi toiset hänet pakottavat. Hän kadottaa viisautensa ja sielunsa.

Kirjailija ei pelkää sankarittarensa epäonnistumisia, ei pyytele anteeksi. Lukijalle ei tarjota mahdollisuutta moralisoida. Pariisin kadut, 16 frangin hotellihuone sohvineen Quai des Grands Augustinsilla, kissanpissan hajuinen portaikko. tapettiin maalattu papukaija (ei enää raidallisia tapetteja, ne ovat pahimpia krapulaiselle), puuterirasia peilipöydällä, Pathéphone Salon jossa kuunnella gramofonia, Pernod lasissa; Julian Pariisin maisemaa lähes sadan vuoden takaa. Mutta Jean Rhys kirjoittaa kuin tänään. Miesten makeilevissa repliikeissa, joilla he tyynnyttelevät lohdutonta naista ja tekopyhyydessä jolla he varjelevat asemansa ja kunniallisen elämänsä merkkejä on jotain vanhanaikaista sievistelevyyttä. Sitä ei koskaan ole Julian hätähuudoissa, purskahduksissa. Eikä miesten ajatusmonologeissa eikä eleissä. Ne ovat ajattomia ja tuoreita.

Julia näytti suttuiselta. Silmänurkissa oli mustia pilkkuja. Nainen rupsahtaa aina niin äkkiä, herra Mackenzie ajatteli. Suru valtasi hänen mielensä. Hän sanoi: 'Sää sen kuin lämpenee. Sinun pitäisi matkustaa vaihteeksi pois. Minäkin lähden huomenna.'

Romaanin loisto ei ole sen tarinassa, juonessa, vaan sen tavassa kuvata mielen liikkeitä, naisten ja miesten, sen tavassa kuvata silmänräpäykset niin että ne tapahtuvat nyt, ei 1920-luvulla. Naisen tapa katsoa itseään, kelpaanko vielä, olen lihonnut, takki on ikäloppu, näyttää kireältä varsinkin takaa. Melkein tuon nöyryytyksen tuntee nahoissaan. Toinen taso on ajan kuva. Siinäkin tapa kuvata on sama, ei yleinen, vaan hyvin henkilökohtainen: seinällä riippuvan Modiglianin maalauksen nainen herää eloon.

Jean Rhys kirjoittaa täynnä vimmaa ja uhmaa, omakohtaisesti koetun tuntuisesti. Elämäkertatietojen perusteella sitä on paljon Herra Mackenziessä, siitä sen autenttisuus. Lopussa sankaritar on väsynyt mutta rauhallinen. Kyllä, hän voi ottaa toisen Pernod'n.


Jean Rhys: Herra Mackenzien jälkeen
After leaving Mr Mackenzie. 1930
Suomentanut Hanna Tarkka
Otava 2001, 222s