Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema

Kuvittelin olevani toisella mantereella. On näistä luettu ja nähty elokuvia: lapsia, nuoria heitteille jätettyinä, vanhemmilleen vanhempia kouluikäisinä, lehtikuvia opioidien sammuttamista vanhemmista. Kaikki lukiessa nousseet mielikuvat ovat olleet amerikkalaisista elokuvista (Winter's Bone esim) tai romaaneista tai raporteista (Hillbilly Elegy, Basquaitin leski, Rakkaudesta aseisiin). Lucia Berlinin Ilta Paratiisissa sisälsi saman suuntaista kuvastoa, myös Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton kertoi köyhyyden näivettämästä lapsuudesta. Mutta pitikin siis tehdä korjausliike Atlantin tälle puolen, Skotlannin Glasgown tuntumaan. Siellä Lisa O'Donnellin Mehiläisten kuoleman sisarukset Marnie ja Nelly kaivavat kuoppaa kodin takapihalle haudatakseen sinne vanhempansa Genen ja Izzyn. Eivät olleet rakkaita vanhempia, se tehdään heti selväksi. Meiltä oli vanhemmat aina hukassa. Nyt me sentään tiedetään, missä ne ovat.

Sisarukset ovat varttuneet teini-ikäisiksi ja sitä mukaa illuusiot elämästä ja aikuisten turvasta ovat rapisseet. Ulkopuolinen elämä näyttää muodostuvan ainoaksi uhaksi, nyt kun he ovat lopulta päässeet elämänsä suurimmista rasitteista ja siitä valtavasta pettymyksestä, mitä täysin holtittomien päihteitten käyttäjien lapsina kasvaminen on merkinnyt. Tätä uutta avautuvaa polkua kertomus seuraa pienin lakonisin luvuin, joissa 15-vuotias Marnie ja 12-vuotias Nelly kuvailevat samaa tapahtumaa vuorotellen omasta näkökulmastaan. Luvut on otsikoitu kulloisenkin minäkertojan nimellä, ja niihin liittyy kohta kolmantena osapuolena Lennie, naapurin hyväntahtoinen ja huolehtivainen homomies, mainio ruoanlaittaja ja ensimmäinen vastuullinen aikuinen tyttöjen elämässä. Päämääränä on ennen kaikkea välttyä viranomaisten toimenpiteiltä, sillä Marnien täysivaltaisuus 16-vuotiaana häämöttää. Siihen tarvitaan kekseliäitä valheita ja huumediilereitä, joita lähipiirissä on vanhastaan jo pyörinyt. Lennie on kuitenkin avainasemassa.

Kirjan selkeä rakenne on lukijaystävällinen, kertomus kulkee vaivattomasti ja kieli on tyylikkään hiottua. Tyttöjen erilaiset luonteet on tavoitettu hienosti kielessä. Marnie on sarkastinen jalat maassa-tyyppi, kun taas viulua soittavalla pikkusiskolla on ikäiselleen epätavallinen sivistynyt kielenkäyttö, ja muutakin tavallisuudesta poikkeavaa käytöstä.

Silloinkin kun olin kiitollinen, en ollut kiitollinen sellaisista asioista kuin normaalit ihmiset. "Kiitos kun et tullut kotiin vieraiden ihmisten kanssa ja valvottanut minua koko yötä soittamalla Blue Mondayta". "Kiitos kun ostit tällä viikolla kananmunia etkä crackia" "Kiitos kun ehdit viime yönä vessaan etkä paskonut sohvalle."

Kaiken kaikkiaan kertomus kääntyy hieman sadunomaiseksi loppupuolen vauhdikkaine käänteineen, kun tyttöjen vapauden tielle ponkaisee epätoivottu hahmo, ennen näkemätön isoisä, sukunsa tiennäyttäjä, sittemmin uskoon herennyt tyyppi. Palkittu Mehiläisten kuolema on makaaberi kertomus ystävyydestä, nuoruudesta, selviämisestä, joka on kerrottu tyylillä ja vetävästi; siinä ei taida olla yhtään turhaa lausetta. Sen musta huumori löytää paikkansa. Kaikissa olosuhteissa, karmeimmissakin, huumori ylläpitää elämää, se on vettä janoiselle. Siksi romaani ei oikeastaan synkistä, vaikka raajan palasia pihalta kantava koira antaisi siihen aihetta. Lisäksi kirjailija on onnistunut punomaan tyttöjen survival gameen trillerinomaista jännitystä. Loistava suomennos ilahduttaa.

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema
The Death of the Bees, 2012, suomentanut Seppo Raudaskoski
Moreeni 2013, 304 s

Monika Fagerholm: Vem dödade bambi?

Nu ska vi vända blad och en vacker dag har vi vänt så många blad
att ingenting av det här har hänt.

Loistavaa. Luin hienon romaanin ja sain samalla korjattua suhteeni Monika Fagerholmiin. Olen keskeyttänyt joskus ne Ihanat naiset rannalla ja taisin kokeilla jotain muutakin - ja päätellyt ettei hänen tyylinsä, ei lakoninen vaan vahvasti assosioiva ja rönsyilevä, sovi palikka-aivoilleni. Sympatisoin kirjailijaa henkilönä, olen kuunnellut häntä kirjamessuilla ja muuallakin. Vem dödade bambi? korjasi asian. Siitä ei tehnyt mieli päästää irti.

Lisäimua romaaniin tulee sen sijaintipaikasta, villastan, jonka kuva täydentyy pala palalta Kauniaisten muotoiseksi. Se tuli minulle hyvin tutuksi paikaksi, kun asuimme sen naapurina lähes 30 vuotta, Espoon keskuksessa. Siinä ovat väestöltään lähes toistensa vastakohdat toistensa naapureina, Espoon köyhimpiä alueita ja lähellä Kauniainen, Suomen alhaisin veroäyri ja isoimmat tulot. Grankulla bättre folk astuu tässä näyttämölle eikä kuva ole nätti, vaikka kulissit ovat komeat. Sillä vauraudenkin keskeltä voi löytyä lahoa.

Nuorten, noin lukioikäisten poikien ja tyttöjen kaverijengistä tulee se peili, jolla heijastetaan tämän yhteisön pelisääntöjä. Aika sahaa vuosien 2008 ja 2014 välillä. SE tapahtuma, väkivaltainen joukkoraiskaus paljastuu edestakaisissa muistoissa, joissa näkijänä - ja yhtenä tekijänä - on Gusten Grippe, Nathanin paras kaveri. Heitä, koulukavereita, on neljä ja lehdistö käyttää heistä sittemmin myös nimitystä kauhunelikko (vai neliapila? - skräckfyrklövern). Sitten on Cosmo, boheeminoloinen vapaa tyyppi, joka ideoi myöhemmin tapauksesta elokuvaa. Elokuvan nimi tulisi Sex Pistolsien laulusta Who killed bambi? Poikaporukan mukana kulkee muutama nuori nainen, Emmy, paljon rakastettu ja kaivattu, ja hänen kaverinsa Saga-Lill, jotka molemmat ovat nousseet kaupungin kerman nuorten bileisiin kirjavammista taustoista. Puhumattakaan levottomasta Saschasta, koulukodin kasvatista. Rakkaus sekoittaa päät. Två fools en gång in love.

Aikuisten menestyksen täyteinen elämä ajatuspajoineen (Gayn Hand! josta tulee mieleen Ayn Rand, kaikkien miljonäärien oma apostoli) ja parinvaihtoineen on kertakaikkisen herkullista kuvausta. Omituista, kun romaania lukiessa mieleen hiipi kuva au pair-ajastani Sveitsissä. Siinä istuin pöydän ääressä isäntäväen ja vieraan pariskunnan kanssa. Perheen isä oli oikea perhetyranni, varakas lääkäri, äiti kotirouva ja alkoholin suurkuluttaja. Juttelin isän kanssa ja samalla muut keskenään. "Ruhig!" eli hiljaa äijä karjaisi yllättäen vierailleen, kun näiden puheensorina häiritsi häntä. Lamaantunut hiljaisuus putosi. - Samantapainen tyyppi on romaanissa Abbe, Nathanin isä, joka vieraiden läsnäollessa nöyryyttää poikaansa. I mitt hus ber man om ursäkt. Ja siirtyy kehumaan toista poikaa. Täydellisesti piirretty tyyppi tuokin. Denna nakna patriarkala makt som en arkaisk upprepning utövas också här, i Kråkslottet och kuvar till och med Nathan, och Annelise. 

Mielenkiintoisia kuvauksia kirjassa ovat myös monet naisten väliset ystävyyssuhteet, sekä aikuisten että nuorten naisten, kuten Gustenin kansainvälinen oopperatähti-äiti Angela ja Annelise, ajatuspaja Guldfontänin julkista huomiota alati janoava bisnesnainen. Syyllisyyttä potevalle ja jonkinlaista sovitusta hakevalle Gustenille kaikki rikosta vähättelemään pyrkivät aikuiset tuottavat pettymyksen. Vähättelyn malli raiskausrikoksissa on se sama: uhrista tehdään erilaisuuden, epäilyttävyyden vuoksi syyllinen. Ja näin jatkuu sukupolvesta seuraavaan etuoikeus. Meitä eivät koske muiden lait.

Suurista kysymyksistä on puhe: moraalista, syyllisyydestä, rikoksen sovituksesta, vaikenemisen vahingosta, rakkaudesta ja ystävyydestä - ja sen loppumisesta. Kirjailija paloittelee ja syöttää teemat lukijalle haarukka-annoksina, sulavasti kielellä leikkien, muistosta ja ajasta toiseen hypähdellen. Missään ei ole kaavaa, sumusta paljastuu väläys sieltä, toinen täältä ja kuitenkin lopulta ajaudumme vääjäämättä pyörteeseen, missä kaikki tapahtuu. Samat repliikit ja lauseet toistuvat yhä uudelleen.

Allt som dig ges kan tas ifrån dig. - Being in a band, called the Disciples - Och allt var hans.

Nuorten itsetutkiskelua ja nasevan hauskaa dialogia värittävät musiikin ja runon rajapinnat. Kokonaisuudesta kasvaa omintakeinen säröinen rytmi, se on sekä painostava että suggeroiva. Se ei ole saumaton eikä sileä, sen karheus istuu kertomukseen kuin Kauniaisten lähijunaseisakkeelle töhritty haista fittu, jota sai ihailla työmatkoilla joskus.

Monika Fagerholm: Vem dödade bambi?
Förlaget, 2019, 219 s

Aito huijaus. 10 novellia nyky-Intiasta

Tein maukkaan matkan Intiaan. Titia Schuurman on koonnut ja suomentanut nämä kymmenen englanninkielistä novellia, jotka kaikki on julkaistu 2000-luvulla. Kokoelmassa on aluksi tekijän valaiseva esipuhe Intian englanninkielisestä kirjallisuudesta ja kunkin kirjailijan lyhyt esittely. Intia on 1.2 miljardin väestöineen yksi maailman suurimmista englanninkielisen kirjallisuuden markkinoista. Intialaiset kirjailijat eivät enää ole riippuvaisia länsimaiden määritelmistä menestymiselleen. Valitut kirjailijat ovat kosmopoliitteja, useat ovat asuneet ulkomailla ja moni asuu pysyvästi muualla. Novelleissa on silti hyvin intialainen maku, mausteinen, kardemumman, neilikan ja curryn tuoksut leijuvat ilmassa. En ole koskaan käynyt Intiassa, mutta kirjat paikkaavat puutetta. Aravind Adigan Valkoinen tiikeri oli ensimmäinen matkaoppaani ja loistava sellainen (Salman Rushdien Keskiyön lapset tuli kylläkin luettua jo 80-luvulla, joten ei nyt ihan ensimmäinen tuo. Korjaus)

Aito huijaus on yhdistelmä kahden novellin nimestä ja jotenkin todella onnistunut. Minusta tuntuu, että juuri Intiassa, monien uskontojen, kielten ja tarinoiden runsauden sarvessa huijaus voi olla aitoa ja aito huijausta, riippuen tulkinnoista ja tulkista. Novellit kuvaavat kiinnostavasti vanhan perinteen ja nykyaikaisen yhteiskunnan kohtaamista, äärimmäistä köyhyyttä vaurauden kulmilla sitkeän kastijaon eläessä edelleen vahvana. Tarinat ja mielikuvitus auttavat kurjuudessa ja näillekin novelleille on ominaista kevyen hilpeä tunnelma silloinkin kun kuolema tai sen vaara näyttää vaanivan lähellä.

Novelleissa on yhteiskunnallisuutta, kuten puoliniminovellissa Huijaus, joka kuvaa köyhän aseettomuutta ennakkoluulojen ja väärinkäytösten kohteena. Kuollut kameli on nykyaikainen rakkauskertomus ja voisi nimestään ja joistakin maiseman väläyksistä huolimatta tapahtua missä hyvänsä länsimaisessa kaupungissa.

Jaksan tuskin odottaa että saan tämän homman valmiiksi ja pääsen töihin, todelliseen elämään. Hänen mustat silmänsä loistivat kun hän sanoi sen, ja hetken minusta tuntui että oli tosiaan jotenkin fantastista istua päivät pitkät kopperossa välkkyvän monitorin ääressä

Minuun teki suuren vaikutuksen novelli Norsu ja Maruti, kokoelman pisin novelli. Maruti on 800-kuutioinen pieni auto, riehuvien väkijoukkojen suosikkiautoja - niin heppoisia, niin helposti kaadettavia. Maruti saa heikonkin miehen tuntemaan itsensä vahvaksi. Novellissa punotaan hienosti Delhin liikennekaaos, hääjuhlaan kulkeva norsu, Maruti ja paikoitusalueen vahdin, 17-vuotiaan Kishoren unelmien hauraus mielivaltaisten käskyttäjiensä, pysäköintifirman omistajan ja korruptoituneen poliisin kynsissä rikkaaksi kuvaelmaksi. Norsun kosketus on sekä lopullinen että pyhä. Novellin kirjoittaja Radhika Jha on esittelyn mukaan saanut kirjailijana tunnustusta erityisesti taiturillisesta kielestään. Kyllä, todella hienoa.

Olikos hyvä päivä, vai? kuiskasi ääni joka kuulosti siltä kuin ruumista olisi raahattu kuivuneessa lehtikasassa.

Aivan toisenlainen, hulvaton novelli on Manjula Padmanabhanin Syömingit, jossa länsimainen vampyyri saapuu innokkaana odottamaansa verijuhlaan. Delhin aromit saavat kuolaamaan, joskin ilmassa on myös käsittämätön pistävä vivahde, nestemäinen kosteus ja veikeitä hyttysiä. Vampyyri asettuu tietenkin nukkumaan kylpyhuoneen ammeeseen koska sen parempaa korviketta ruumisarkulle ei matkoilla ollut saatavilla. Novellissa voi varmaankin lukea monenlaisia allegorioita länsimaisesta kolonialismista ja sen jälkeisestä turismista, mutta minusta se on ennen kaikkea hirnuttavan hauska. Vampyyri on erityisen kekseliäs tavoissaan päästä eroon tyhjäksi imemästään uhrista. Pari kertaa hän oli jopa ottanut intialaisen kulin muodon ja kantanut kuormansa pään päällä keskellä päivää. Kukaan ei katsonut häntä kahta kertaa. Lopussa vampyyri kohtaa toisen ja siinä päästään sitten pohtimaan perimmäisiä totuuksia, samaan hirtehiseen tyyliin.

Sain vinkin kirjasta Margitilta ja hyvä vinkki olikin, kiitos!

Aito huijaus. 10 novellia nyky-Intiasta
Tabish Khair, Parvati Sharma, Shahnaz Habib, Radhika Jha, Jaspreet Singh, Anjum Hasan, Mridula Koshy, Janice Pariat, Philip John ja Manjula Padmanabhan.
Koonnut ja suomentanut Titia Schuurman 
Aporia, 2016, 219 s

Per Petterson: Hevosvarkaat

Norjalaisen kirjailijan Per Petterssonin uusimman romaanin suomennos Miehet minun tilanteessani arvioitiin sunnuntain lehdessä. En ollut häneen vielä tutustunut ja aloitin varmimman kautta: palkittu Hevosvarkaat on suomennettu kymmenisen vuotta sitten. Nyt se on luettu, oloni on tyhjä, kuten aina kun kirja on vienyt mukanaan. Unohdin omituiset flunssaoireet ja korvatulehduksen. Korvien suhina sekaantui norjalaisen metsän huminaan. Iloitsin joka hetkestä, en olisi jaksanut muuta tehdä ja nyt sain lukea koko romaanin lähes yhtä pötköä.

Seitsemääkymppiä lähestyvä Trond Sander on asettunut  asumaan Norjan ja Ruotsin rajaseudulle metsämökkiin koiransa Lyyran kanssa. Hän on valinnut yksinäisyyden luonnonkauniissa erämaassa ja pikkukylään muuton omista syistään.

Oli juuri tullut pimeää, moottori oli sammunut mutta valot paloivat, ja kun nostin päätäni ratista, näin ilveksen kävelevän valokeilassa tien yli vain viidentoista metrin päässä auton edessä. En ollut koskaan ennen nähnyt ilvestä, mutta tiesin kyllä mitä näin. Ilta oli täysin hiljainen ympärillämme, eikä ilves kääntynyt oikealle eikä vasemmalle. Se vain käveli. Pehmeästi, taloudellisesti, itseriittoisesti.

Hidas ja lähes meditoiva tapa, jolla kuvataan miehen arkisia toimia pimenevässä marraskuisessa maisemassa, onnistuu luomaan aavistelevan tunnelman. Kuin vastasatanut lumi peittäisi salaisuuden, joka odottaa paljastumistaan. Mutta sillä ei ole kiire eikä ole lukijallakaan. Sen verran nautinnollista on lukea Petterssonin lauseita, seurata ajan kulkua noin vuodesta 2000 sodanjälkeiseen Norjaan vuonna 1944, jolloin seudulla nähtiin vielä natsi-Saksan asemiehiä partioimassa ja kesään 1948, isän ja pojan yhteiseen.

Muistot paljastuvat pikkuhiljaa sumuverhosta, kun Trondin naapuri, tuttu vuosikymmenten takaa, palauttaa mieleen lapsuuden kokemukset. Teini-ikäinen Trond seikkailee kaverinsa Jonin kanssa jokirannan molemmin puolin, naapuritilan hevoset kiinnostavat, ratsastus ja metsästys. Taustalla Trondin isä elää salaperäistä elämäänsä kadoten pitkiksi ajoiksi perheensä arjesta. Isä toimii Saksan vastaisessa vastarintaliikkeessä ja toimittaa asiakirjoja rajan yli Ruotsiin. Hevosvarkaat -nimi liittyy sekä poikien leikkeihin että vastarintaliikkeen koodiin. Kotona isä on kaikkien ihailema ja arvostama, kätevä ja osaava mies, pojalle tahraton esikuva. Tähän maisemaan iskeytyy kaksi toisiaan seuraavaa säröä, jotka on taidokkaasti nuoren pojan silmin kuvattu. Trond havainnoi ympäristöä herkin aistein; aikuiset eivät asioitaan lapsille kerro. Päätelmät jäävät näiden itsensä tehtäviksi, sekä traagisen onnettomuuden kulku että aikuisten peitellyt suhteet.

Ihailen Hevosvarkaissa sen vaivihkaista tapaa avata menneisyyden painoa, sen polun valaisua, joka on saanut yksinäisen miehen muuttamaan metsämökkiinsä. Jännite kantaa alusta loppuun. Ihailen kauniita lauseita. Nautin mielikuvituksen lennosta: pieni ovi aukeaa menneisyyteen ja sieltä tursuavat kaikki Tuhannen ja yhden yön tarinat. Kuinka luontevasti voidaan istua lumen peittämässä maisemassa mökissä kuuntelemassa Larsia, jonka merimiesveli lähettää kortteja maailmalta. Port Saidissa - - - ilma lyö hänet melkein tainnoksiin: ylikypsien vihannesten ja vieraan lihan hajua, jollaista hän ei tiennyt tässä maailmassa olevan. Se tarina ei kuulu tähän kertomukseen, mutta kirjailija voi siihen heittäytyä koska osaa. Ei väkinäisesti vaan todella sulavasti siirrymme tuohon maailmaan. Taianomaista.

Lukemassani lehtiarviossa kerrottiin, että vanhempi kollega Pettersson olisi vaikuttanut Karl Ove Knausgårdin uraan. Kiva kuulla, koin nimittäin tyylin monissa kohdin saman oloisena (sama suomentaja myös). Semmoista konkreettista toimintaa, jota tarkka psykologinen katse syventää.

Hän tulee kuin tuleekin pöytään, ja näen että hän vilkaisee hädissään puhdasta, valkeaa paitaani. Minua ei haittaa mitä hänellä on yllään, sääntöni ovat vain minua itseäni varten, mutta ymmärrän että olipa hän aikonut sanoa mitä hyvänsä, en ole helpottanut hänen tilannettaan.

Miehen yksinolemisen halu saa selityksensä pojan ja isän dramaattisesta kesästä. Sillä on pitkä jälki aina seuraavaan sukupolveen. Tässä on mies, entinen kultahousuinen poika, joka ei enää kaipaa ihmisiä, luopumisen kokemukset, suuri pettymys isän suhteen ovat jättäneet haavansa. Hevoset ja Lyyra-koira, joka on säilyttänyt koiranpennun sisällään, saavat rakastavan kuvauksen - näihin luontokappaleisiin voi sentään luottaa. Romaanin loppu on tyylikäs. Äidin ja pojan yhteinen rahanhakumatka Karlstadiin on hilpeä ja optimistisen oloinen kuvaus paljon melankoliaa ja ahdistavia kokemuksia sisältäneeseen vanhenevan miehen muisteloon.

Minusta romaanin nimi ei ole ihan onnistunut enkä ymmärrä, kuinka niin kuvauksellisista eläimistä kuin hevosista on saatu niin mitäänsanomaton kansikuva. Katriina Huttusen suomennos on tässäkin täydellistä.

Per Petterson: Hevosvarkaat
Ut og stjæle hester, 2003, suomentanut Katriina Huttunen

Otava, 2009, 214 s

Vitsi tätä ilmastokeskustelua!

Keskustelua kotikeittiössä:

- Mitä syödään tänään - laitanko karjalanpaistia?
- Syödäänkö me liikaa lihaa?
- Me ollaan nyt syöty kalaa ja kanaa.
- Mitä sä laittaisit vain itselles?
- Jotain kasvispöperöä varmaan, mut et sä ehkä siitä...mut jos mä laitan vain naudanlihasta?
- Sika on ilmastoystävällisempää.
- Mut sika on fiksumpi.
- Kyllä nautakin on fiksu.

Näin voi lihansyöjä ajautua absurdiin umpikujaan. Tyhmempää söisi mieluummin mutta ilmaston kannalta on fiksumpaa syödä fiksumpi. Lopputulemana voi vain yhtyä Tuomari Nurmion laulun sanoihin: olen s-tanan huono ihminen.

Édouard Louis: Ei enää Eddy

"Ensimmäinen kustantaja hylkäsi kirjan sillä perusteella, että sen kuvaamaa köyhyyttä ei olisi Ranskassa ollut enää sataan vuoteen."  Tämä Édouard Louisin Ei enää Eddy - autofiktiivisen romaanin takakannen taustatieto valaisee hyvin Ranskankin jakaantunutta todellisuutta. Sitä samaa, josta on raportoitu keltaliivien mielenosoitusten yhteydessä. Samaa, josta Trumpin kannatus Yhdysvalloissa edelleen ottaa vauhtia. (USA:n ruostevyöhykkeeltä luin kuvauksen muistelmateoksessa Hillbilly Elegy).  Hyvinvoivat kansalaiset, valtaapitävät ja kulttuurieliitti suurissa kaupungeissa eivät näe kuihtuvien taajamien ja pikkukaupunkien ihmisten arkea, heidän välillään kulkee tietokatkos. Huonompiosaisilla ei ole edustajia perinteisissä puolueissa, mutta noilta alueilta populistipuolueet ovat enimmäkseen ponnistaneet nykyiseen kukoistukseen. Meilläkin.

Eddyn viisilapsinen lapsuuden perhe, oikealta nimeltään Belleguelle (söpöliini) asuu pienen teollisuuspaikkakunnan köyhemmällä puolella niukkuudessa, nälässäkin. Tänä iltana syödään maitoa, muotoilee äiti. Kaupungissa kaikki on paikalleen jämähtänyttä, karskien miesten anisviinan tuoksuinen baarielämä, vanhempien kuria säästelemätön tapa kasvattaa lapsiaan, ahtaat roolit, joita ei osata kuin jatkaa. Siinä jätkässä oli munaa. Keskinäinen kontrolli on tiukkaa ja totista. Kaikkien on kuljettava samaa rataa, umpikuja on petattu valmiiksi seuraavallekin sukupolvelle.  Pilkka ja kiusanteko seuraavat kaavasta poikkeavaa. Sellaista kuin Eddy, käsiään heiluttavaa, omituisesti kävelevää ja kimakkaäänistä poikaa.

Homoseksuaalin olemuksen itsessään tunteva tietää noissa olosuhteissa, mitä on tehtävä pärjätäkseen. Kiusaajien jokapäiväinen  höykytys on kestettävä salassa, ulkoiset merkit on karsittava minimiin, nyrkkejä käytettävä, homoja haukuttava muiden mukana ja mieluummin kovempaa, normiseurustelu aloitettava, vaikka tytön rinnat jättäisivät kylmäksi. Pojan, Eddyn on kiellettävä itsensä ja teeskenneltävä kaikki.

Tässä selviytymiskertomuksessa ei ole muita keventäviä elementtejä paitsi suunta: Eddy on nokkela löytämään tavat huijata vanhempiaan, kiusaajiaan ja kohtaamaan paineet kaveriporukasta. Joskus voi löytyä uusi vieläkin huonommassa asemassa oleva surkimus, johon kohdistaa huomio. Itsetuntemus kehittyy vauhdilla, itsepetos ei kanna. Muutoshalu ei tee muutoksesta totta. Hienosti romaani kuvaa myös pienen paikkakunnan normien kahleita, tapaa jolla jokaiselta halutaan leikata siivet. Sabrina kuvittelee suuria, leikkii hienoa rouvaa ja haluaa olla muita parempi. Niin oli käynyt perheen isällekin, joka nuoruudessaan oli vielä puolustanut kiusattua joukon edessä. --- mitä se teille kuuluu, jos se on homo?Häiritseekö se teitä?

Ei enää Eddy liikuttaa ihmisarvostaan kamppailevan pojan kasvukertomuksena ja vaikuttavana ruohonjuuritason kuvauksena nykyajan köyhyydestä keskellä vaurasta läntistä Eurooppaa.
Kaikesta epäoikeudenmukaisuudesta, ympäristön ja kodin lannistamisesta huolimatta poika selviytyy lopulta kiusaajiaan paremmin.

Kirjasta tuli ilmestyttyään Ranskassa myyntimenestys. Meilläkin kirjablogeissa ilmestyi viime vuonna noin sata arviota. Tässä vielä yksi jonon jatkoksi.

Édouard Louis: Ei enää Eddy
En finir avec Eddy Belleguele, 2014, suomentanut Lotta Toivanen
Tammi, 2019, 184 s

Liv Strömquist: Einsteinin vaimo

Oli tarkoitus ostaa Sammakon kaupasta ennen joulua lahjaksi eräs sarjakuvakirja, jonka olen tässä vaiheessa unohtanut. Se oli loppuunmyyty. Sen sijaan innokas myyjä (oletettu mies ja oletettu keski-ikäinen) hehkutti paljon Liv Strömquistin kirjoja, joista sitten päädyin tähän Einsteinin vaimoon. Olen suosittelijalle kiitollinen. Jos hyvä lukija olet arjen, patriarkaalisen yhteiskunnan ja sen historiakirjoituksen väsyttämä, Liv Strömquistin Einsteinin vaimo antaa tuhdin c-vitamiiniannoksen verran lisää virtaa purevalla huumorillaan ja terävillä kommenteillaan, luonnollisesti feministisellä sarkasmilla pippuroituna. Sarjakuva-albumi lisää myös historiatietoutta, sillä kirja pohjaa huolellisesti tutkittuun lähdemateriaaliin. Naisen historia ns merkkimiesten varjossa on aina jäänyt enemmän tai vähemmän pimentoon.

Maailmanhistorian järkyttävimmät poikaystävät on osio, jossa saamme rutkasti tietoa palvottujen nerojen arjesta. Neroista suurin on tietenkin Einstein, jonka vaimo Mileva Maric oli myös matemaatikko. He työskentelivät ja julkaisivat yhdessä, mutta avioeron myötä Einstein unohti  vaimonsa panoksen.

Kammottavien poikaystävien joukossa tapaamme myös Edvard Munchin, josta kirjassa kuvataan hauska episodi. Lopputulema on selitys siitä, mistä maineikkaassa Huuto-maalauksessa on kyse.

Muita tympeitä poikaystäviä ovat mm Marx, Picasso ja Sting, jonka hittikappale Every breath you take valaa uskoa jokaiseen psykostalkkeriin, joka ei suostu hyväksymään että entinen kumppani on siirtynyt  elämässä eteenpäin.

Se tiedetään, että lapset ovat konservatiiveja, mutta Liv Strömquist valottaa esimerkeillään, että he ovat oikeistokonservatiiveja sekä perhe-, moraali- että taideasioissa. (Tämä toimii myös toisinpäin: oikeistokonservatiivit ovat kuin lapsia, vain esittävä taide kelpaa, kuten on nähty perussuomalaisten taidekommenteista.)

Ikävystyttävät ihmistyypit-osiossa löytyy monenlaista hiipparia, professorimiestä, hyväntekeväisyyshirmua, yli-ikäistä skeittaria, historiatonta uranaista ja tämä esimerkki kapitalistisesta ilmastopoliitikosta.

Hän jää kylläkin hopeasijalle. Voittaja on ökyrikas. Tapaamme kirjassa vielä rikollisiin rakastuvia naisia - naisten hoivaamisen tarve vs miesten rooli olla eri tavoin työläs - luonnollisia eläimiä sekä Yoko Onon ja John Lennonin.

Liv Strömquistin sarjakuva-albumeista on suomennettu jo neljä ja viides on tulossa: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan tarkastelee rakkautta ja rakastumista, esimerkkinä Leonardo DiCaprio.

Liv Strömquist: Einsteinin vaimo
Einsteins nya fru, 2018, suomentanut Helena Kulmala
Sammakko, 2019, 139 s