Taidepläjäys ja moottoripyörällä ajamisen taito

'Kesä'-Suomi kutsui. Lähdimme pörräämään moottoripyörällä kohti Taidekeskus Salmelaa Mäntyharjulla. Taidetta löytyikin runsain mitoin sekä luonnonkauniista maisemasta, puutarhasta että useisiin rakennuksiin levittäytyvistä taidenäyttelyistä plus puutarhan veistoksista. Ja mahtavaa, että nykyään saa valokuvata taidenäyttelyissä! Tässä pieni kattaus Marjatta Tapiolan, Marika Mäkelän ja muutaman muun hienoista teoksista.

Marjatta Tapiolan hienoilla viivoilla jämäköiksi muotoutuvat sarvipäät, vahvat härät, hirvet, minotaurukset jymistivät seinillä, maankamara pöllyten.












Toinen toistuva teema ovat kallot, hienoissa väreissä.

Seuraavassa huoneessa Marika Mäkelän ornamenttiset teokset kuin timantit kimmelsivät yhdessä Arvo Siikamäen sulavien pronssiveistosten kanssa, ylevässä harmoniassa.

Jan Neva: Katedraali

Helena Vaari -niminen taiteilija tekee tekstiilikollaaseja. Tässä Kastehelmi -niminen teos (vapaa konekirjonta, applikaatio, kirjottu pitsi)

Kuva rakentuu ohuenohuista langoista, silmiä hivelevä lopputulos!









Saman taiteilijan Art Deco 1925 tekstiilikollaasi (vapaa konekirjonta, applikaatio)

Taide jatkuu luonnossa, myös ulkopuolella silmä lepää. Järvellä soudeltiin.

Kuvassa uskollinen BMW moottoripyörä sekä Suomen taitavin moottoripyöräilijä. Tämän tietävät harvat; mm. minä ja eräs autoilija, joka kerran pysähtyi viereemme pienellä maantiellä kertoakseen että on ilo seurata, kuinka kauniisti mies ajaa moottoripyöräänsä.

Takaistuimella on sitten ihan oma meininkinsä kypärän sisällä ja ulkopuolella. Milloin on uni, milloin joku muu hätä, milloin laulu raikaa ja enimmäkseen nuotin vierestä. Kaiken kaikkiaan meno on kuitenkin freesimpää kuin autolla. Freesi tarkoittaa että tunnen ohimennen rantatien kukkien ja veden tuoksun, mutta myös kylmän, räntäsateen sattuessa reitille.

Kymmenisen vuotta sitten ajelimme Ruotsissa ja Norjassa. Onko mahdollista, että Ruotsissa sataa vielä enemmän kuin Suomessa? Silloin ajoimme Etelä-Ruotsissa ja Gotlannissa seuranamme ainainen vattenfestival. Sinä kesänä tulimme Suomen puolelle Tornionjokilaakson kautta. Alkoi helle ja moottoripyöränkin päällä oli kuuma. Tein silloin sen virheen, että avasin takin. Moottoritiellä 120 km/h vauhdissa kävin sitten jatkuvaa kamppailua irtiottoa tekevän takkini kanssa. Takapenkilläkin voi olla äksöniä.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Viides kirja

Minulla ei ole ollenkaan mielikuvitusta, sanoo tässä viidennessä autofiktiossaan Pohjoismaiden tämän hetken kuuluisin kirjailija. Senpä vuoksi  ja johdonmukaisesti hänen suurin menestyksensä tuleekin kuuden kirjan romaanisarjasta, jossa hän kertoo tähänastisen elämänsä tapahtumat, kasvunsa ja kehityksensä pienestä pojasta keski-ikäiseksi mieheksi. Suuren huomion ja kansainvälisen kuuluisuuden myötä monet kirjailijat ja kriitikot arvioivat menestystä,  Karl Ove Knausgårdin sanomiset ja olemiset alkavat olla suurennuslasin alla, megaluokan tähtien tyyliin. Kuten osoitti loppukevään kohu Ruotsissa, jossa häntä kirjoitetun romaanin perusteella syytettiin pedofiliasta. Keskustelu jatkui ja Knausgård nimitti ruotsalaisia kykloopeiksi (sille löytynee tarkempia perusteluita ruotsalaisissa sanomalehdissä julkaistussa artikkelissa). Kirjailija Jonas Gardell vastasi, ettei heteromies kestä mitään verrattuna heihin, homomiehiin. Hesarissa toimittaja pohdiskeli, olisiko menestys samaa luokkaa, jos Karl Ove olisikin Karla.

Onko Knausgård pedofiili, homo, hetero, poliittisesti epäkorrekti, mies vai nainen, se on lukijalle sivuasia. Oleellista on hänen tapansa kirjoittaa, joka on ainutlaatuinen. Luulin olevani jo väsynyt Knausgårdin elämään. Toistoa tulee. Kirjat eivät ole kronologisia. Jossain vaiheessa tätä viidettä lukiessani rimpuilin vastaan. Ajattelin, etten enää jaksa näitä juopotteluja, naisobjekteja, krapulamorkkiksia, häpeää ja Knausgårdin omassa navassa rypemistä. Mutta kiinnostus ei sammunut koskaan kokonaan ja pieni kytevä tuli lähtikin uudestaan palamaan - ja luin tämänkin osan kevyesti loppuun. Koska mies vaan osaa kirjoittaa niin hyvin, niin moni ajatus on tuore, koskettava ja viisas - tai ainakin kiinnostava. Näin ei moni osaa kirjoittaa, vaikka yrittäisi, vaikka haluaisi, vaikka aiheena olisi niinkin tuttu kuin oma elämä.

Knausgårdin tekstissä arkiset asiat, esineet ja ympäristöt tulevat lähelle, hyvin lähelle - kahvipisara imeytyy pöytäliinaan, katse osuu vihanneskojuun ja porkkanaan. Siitä muisti siirtyy puutarhatöihin, mustaan multaan, se oli elokuuta, syyskuuta, miksi olin onnellinen silloin?  Karl Ove on usein raivostuttava, ärsyttävä, sovinistinen, lapsellinen, armoton ja julma, itselleen ja muille. Oliko Yngve joku vitun luuseri - veljen bileet eivät vedä. Kaikki ne tunteet, häpeälliset ja heikot, on kuvattu vaivaannuttavan peittelemättä. Ja rakkaus ja parisuhde. Niin myös uuden rakastumisen pakahduttava tunne, joka kasvaa pienten katseiden, vaihdettujen hymyjen, haparoivien sanojen kautta. Se tiivistyy kuin jännityskertomus, lopulta he ovat kahdestaan, elokuvan pääpari, kaikki muu häipyy sumuun. I just met a girl named Maria. Mutta tämä on romaani elämästä eikä se siis pääty happy endiin. Seuraa rooli parisuhteessa:

Robert oli ylpeä tyttöystävästään, Gunvorin siskosta, ja tiesi missä mentiin. Hän käyttäytyi tätä kohtaan aina kunnioittavasti ja näytti palvovan heidän eroavaisuuksiaan. Minä en ollut ylpeä Gunvorista, en sillä tavalla, en tiennyt missä mentiin enkä ainakaan käyttäytynyt Gunvoria kohtaan kunnioittavasti.

Viidennessä kirjassa Knausgård on parikymppinen kirjailijaksi tahtova nuori mies, joka opiskelee Bergenissä Skrivekunstakademietissa. Bergenin sumuiset maisemat, märät kadut vuonon rannalla ovat hänen milloin horjuvien, milloin määrätietoisten askeltensa näyttämönä. Opiskelun alku on nöyryyttävää; pääsy opiskelemaan oli saavutus. mutta kanssaopiskelijoiden tylytys ja opettajien niukat kiitokset lyttäävät. - Tyylini on jossain Hamsunin ja Bukowskin välillä, esittäytyy Karl Ove, 20 v, mutta se ei vakuuta muita. Miestä vaivaa valtava itsekritiikki ja pätemättömyyden tunne, joka poistuu vain toistuvien ja entistä suurempaa häpeää aiheuttavien humalatilojen kautta. Juopotteluseurana on veli Yngve ja tämän jo vakiintuneet bändi- ja opiskelukaverit. Tuttavien joukossa on aloittelevia, julkaiseviakin kirjailijoita, joita Knausgård arvostaa korkealle, joiden tuotokset näyttävät kaikin puolin kypsemmiltä. Sen lisäksi häntä vaivaa sosiaalinen pelko, loputon itsetarkkailu, joka saa hänet pysymään seurassa mykkänä vaikka tuntikausia ja lopulta riehumaan humalassa hulluna ja aamuun mennessä kaiken unohtaneena. Veritahrat takissa, vieras polkupyörä oven edessä ovat yhtä arvoitusta. Naiset aiheuttavat paineita ja lopulta välirikon veljenkin kanssa yhteisen ihastumisen kohteen takia. Kirjassa tulee uudelleen vastaan isän kuolema, isän jonka dominoiva, itsekeskeinen ja kylmä suhtautuminen varjostaa veljesten elämää, isän jonka hyväksyntää Karl Ove hakee loppuun asti, jonka kuolema alkoholiin on helpotus.

Punaisena lankana kulkee koko ajan kirjailijuuden opiskelu, jatkuva lukeminen, harjoittelu ja kirjallisuudesta keskustelu. Hän saa ohjeita opettajiltaan, hän opiskelee lukemalla Dostojevskia, Proustia, Hamsunia ja monia Norjan tunnetuimpia kirjailijoita (joita muuten tunnen hyvin huonosti). Hänellä on paljon lahjakkaita ystäviä, jotka löytävät paikkansa, ovat jo esikoiskirjailijoita. Hän kahlaa läpi kirjavuoria, mutta osaa kustantajien hylkäyskirjeet ulkoa. Helpolla ei Knausgård pääse sinne missä nyt on. Se on kovaa työtä.

Kirjan lopussa mies on kolmekymppinen, takana on uskottomuuteen loppunut parisuhde ja samasta syystä loppunut avioliitto Tonjen kanssa, jonka piti olla loppuelämän rakkaus.  Kymmenen vuoden aikana Karl Ove asuu Bergenissä, Kristiansandissa, Norwichissa Englannissa ja saarella Norjan rannikolla.

Sivuvaunu oli tehty kylpyameesta jonka hän oli hitsannut kiinni pyörään. Hän talutti hökötyksen esiin, levitti kättään, take a seat. Kömmin ammeeseen ja istuuduin epäröiden. Hän käynnisti pyörän ja kaartoi tielle, ja sitten me lähdimme köröttelemään kohti kaupunkia. Ihmiset tuijottivat minua jalkakäytäviltä ja autoista. Lähes kaksi metriä pitkä norjalainen pottakypärä päässä huristi kylpyammeessa pitkin Norwichin katuja. 

Karl Ove työskentelee kehitysvammalaitoksessa, mielisairaalassa, radiotoimittajana, kirjallisuuskriitikkona ja opiskelee kirjallisuutta. Kolmekymmentävuotiaana hän saa julkaistuksi ensimmäisen romaaninsa Ute av verden ja kokee ensi kerran, mitä on olla julkaissut kirjailija, jota haastatellaan, kutsutaan esitelmöijäksi, kysytään asioista. Esikoisteosta kiitellään, se saa palkintoja. Se ei tunnu oikeastaan miltään, mutta kirjailija jättää Bergenin ja Oslonkin taakseen. Edessä on Tukholma.

Nuori Karl Ove kulkee siis viidennessä kirjassa Bergenin sateisia katuja tuskaillen, ahdistuneena kirjoittamisen vaikeudesta, umpikujista mutta keski-ikäinen Knausgård kirjoittaa siitä romaanin. - Kiitos hyvästä suomennoksesta.


Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Viides kirja.
Min kamp. Femte bok
Suomentanut Katriina Huttunen
Like 2015, 683 s

Peilityyni ilta

Eilen oli vihdoin semmoinen kesäilta, joka tänä kesänä on ollut harvinaista herkkua: peilityyni. Yön laulajat kuuluivat kauas. Rannan mesiangervot tuoksuivat. Juuri sitä kesäillan taikaa, josta lauletaan. Pieni kuunsirppi peilaili itseään veden pinnasta.

Tämän kuvaussession jälkeen kömmin petiin. Yläpuolellani lautakaton kulmassa kyyhöttää musta lukki. Ehdotin sen hävittämistä. - Senkin raakalainen, sillä voi olla lapsia, sanoi mies. - Sen nimi on Tekla, sanoi sisko. Se asuu meillä.  Näillä mennään - kuten toimittaja sanoi meteorogille.

Leena Krohn: Erehdys

Kirjablogit vapauttavat ennakkoluuloista. Olin jo lokeroinut Leena Krohnin itselleni epäkiinnostavaksi: tulevaisuuden dystopiat – ei kiitos. Lisäksi olen vaistonnut hänessä jotain matemaattisen teoreettista eli vaikeaa, jotain joka vain ei onnistu itseäni koskettamaan tai paremminkin jotain jota en tajua. Luettua elämää-blogista löysin tästä uusimmasta teoksesta Elinan viekoittelevan arvion. Todellakin, tämä oli mukava ensitutustuminen Leena Krohniin. Mutta ehkä tämä ei olekaan 'tyypillistä' Leena Krohnia?

Romaanissa on ovela rakenne: Kirjailija E. ajaa toiselle paikkakunnalle, jossa on järjestetty lukemis- ja keskustelutilaisuus kirjastossa, 'kirjallinen ilta'. Kirjailija lukee novellejaan lukijoilleen. Novellit seuraavat romaanissa aina yleisökommentteja ja 'keskustelua'. Katkeavatkin välillä, esimerkiksi huutoon 'ei kuulu'. Tavallinen tilanne kirjailijalle nykyään, epäilemättä. Kirjailijan on näyttävä ja kuuluttava. Yleisöä on odotuksia enemmän, mutta se on huonosti käyttäytyvää,  näpyttelee puhelimiaan ja tablettejaan, heittää loukkaavia kommentteja, paljastuksia ja vihjailuja. Välinpitämättömyyttä ja vihamielisyyttä saa kirjailija E. osakseen. Kirjailija E. on miespuolinen, eronnut, muuta hänen menneisyydestään ei kerrota, nykyisyys josta lukuilta on kirjan pituinen esimerkki, vaikuttaa tukalalta. Kontrasti verkossa roikkuvan, ei missään läsnäolevan yleisön ja kertomuksensa kirjoittaneen ja niitä lukevan kirjailijan välillä on äärimmäinen. 

Novellit kertovat väärinkäsityksistä, harhoista, muistista, unohtamisesta, ihmisen kuoleman pelosta ja ikuisen elämän tavoittelusta. Ensimmäisen kohdalla mieleeni tuli, kukapa muu kuin tuttu ranskalainen – Modiano! Taas on jokin hahmo kadunkulmassa tutun näköinen, jostain menneisyyden tapahtumasta joka ei palaudu mieleen. Mutta jatkossa Krohn vetää kyllä pidemmän korren minusta, kertomustensa aiheiden monipuolisuuden ja yllätyksellisyyden takia. Eikä häviä tyylissäkään. Novellissa Retroterapeutti Käyrä retroterapeutti lupaa muuntaa ne muistot jotka hävettävät ja kaduttavat - tarjolla on siis henkistä kauneuskirurgiaa. Rouva Kaskas epäilee: mutta vasta muistoni tekevät minusta sen mikä olen. Digitaalinen kuolemattomuusinstituutti lupaa ikuista elämää digitaalisessa muodossa. Eikö se olekin jo tätä päivää?  - Kirjailija E:n yleisökin kyselee missä päin instituutti pitää kurssejaan.

Lukuillan yleisö kyseenalaistaa jokaisen kertomuksen ja kirjailijan vastauksen. Kirjastovirkailijaa myöten kirjailija E. kohtaa penseää suhtautumista. Nykyinen yleisö on etupäässä omien älylaitteidensa kanssa, paikalla mutta poissa. Kirjailija E:n nöyryytys vaikuttaa loputtomalta.

Tragikoomiset kertomukset on nimetty herkullisesti: Täti Angiina kokoelmasta Pieni verenkuva tai Puutarhojen hiljaisuudessa kokoelmasta Naisia omissa huoneissaan. Päähenkilö, keski-ikäinen nainen on hurahtanut miniatyyrimaisemien rakentamiseen. Lapsellinen harrastus ei lähipiirin mielestä ole enää sopivaa eikä varsinkaan tervettä.

Kirjailija kurkottaa arjessa näkyvän tuolle puolen; emme tiedä kaikkea emmekä kykene kaikkea selittämään. On pimeässä hohtava valo ilman valon lähdettä, 'pieni kuu', on itsestään muuttuva miniatyyrimaisema. Ne ovat ihmeitä: olen lukevinani kertomuksista panteistista rakkautta maailmankaikkeutta kohtaan. Ajan kuluminen on armollista: unohdus on anteeksiantoa. Kuinka turhaan olimmekaan joskus onnettomia.

Niin syyllisyys kuin saavutuksetkin kuluvat pois, ja meidän pelkomme, toiveemme ja erehdyksemme ovat ohi kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Leena Krohnin tiiviit tekstit kertovat tästä ajasta ja ajattomuudesta, samanaikaisesti ja monesta mielen maisemasta palasia kairaten. Ne ovat täynnä viisautta, mutta ovat myös hauskoja. Kirja on nopeasti luettu, mutta jättää paljon mietiskeltävää.

Kirjailija E. ajaa tilaisuuden jälkeen pois samaa reittiä, jossa tulomatkalla oli harhanäyn takia aiheuttaa onnettomuuden. Paluumatkalla on toisen harhan vuoro.

Kuinka turhaan välttelinkään Leena Krohnia, erehdyksessä!


Leena Krohn: Erehdys

Teos 2015, 155 s

Dokumenttielokuva: Amy

Kuva: Wikipedia

Ei elämä ole niin vaikeaa, jos vain saa elää riittävän kauan. Jotain sen suuntaista lausahti Tony Bennett, 8-kymppinen laulaja, jonka kanssa Amy Winehouse duetoi vähän ennen kuolemaansa, 27-vuotiaana. Tony Bennett on dokumentissa eräs niistä – harvoista? - ihmisistä, jotka vielä viime vaiheessa antoivat lahjakkaalle laulajattarelle arvoa ja hyväksyi hänet sellaisena kuin hän oli siinä hetkessä, niin kuin sen ikäinen viisas ihminen osaa. Amy Winehousen unelma duetosta idolinsa kanssa ehti toteutua.

Muuten Amy Winehousen elämässä oli monta syöveriä, jotka yhtyivät isoksi mustaksi tunneliksi. Juutalaisen, Pohjois-Lontoossa asuvan perheen vanhemmat erosivat kun Amy oli 13-vuotias. Amy kaipasi etäiseksi jäänyttä isäänsä, joka dokumentin perusteella näyttää kiinnostuvan tyttärestään vasta menestyksen myötä. Isä tuo kameraryhmän paikalle kun tytär halusi olla isän kanssa kahdestaan.

Miksi nainen rakastuu mitättömään ja hyväksikäyttävään tyyppiin eli miksi naiset rakastuvat renttuihin? Amyn rakastettu Blake Fielder-Civil näyttää dokumentissa naisia ja huumeita rakastavalta lierolta, mutta hänestä Amy laulaa ja heidän eronsa sai Amyn kirjoittamaan lauluja (Back to Black) sekä käyttämään rankasti alkoholia. Vasta iso menestys toi kaverin takaisin hänen luokseen. Katsoja ei sitä olisi toivonut. Hän opasti Amya crackin ja heroiinin maailmaan kun rahasta ei enää ollut puutetta. Yhdessä he halusivat myös katkaisuhoitoon. Rehab, Winehousen tunnetuin kappale, kertoo siitä. Laulajattarella oli itselläkin kova veto päihteisiin. Katkaisukeino huumeille löytyi alkoholista. 

Amyn äiti kertoo tyttärensä syömishäiriöstä, kuinka tämä jo alle parikymppisenä oli havainnut hyväksi tavaksi laihtua syömällä vapaasti kunhan sitten tyhjentää itsensä.

Amy Winehouse liittyy dokumentin kertoman perusteella monen lahjakkaan tähden joukkoon, joille suuri suosio merkitsi nopeampaa tuhoa. Ei vain 27-vuotiaana kuolleiden rokkareiden joukkoon – hän piti itseään jazz-, soul- ja rhythm & blueslaulajattarena – vaan sellaisten tähtien joukkoon kuin Marilyn Monroe, Elvis, Michael Jackson. Tähti, josta kaikki repivät itselleen palasia. Media, paparazzit, eivät antaneet luurangoksi laihtuneelle laulajalle hetken rauhaa. 'Herättäkää Amy', naureskeltiin Grammy palkintojenjakotilaisuudessa. 'Juoppolalli' totesi juontaja ja yleisö hörähti nauramaan. Missä vaiheessa muutos tapahtui? Ensin haastatteluissa näkyy arvostavaa suhtautumista, aplodeja, palkintoja. Yleisö buuaa viimeisen konserttikiertueen konsertissa Serbiassa, jossa laulaja koikkelehtii lavalla, ei laula, istuu sivussa oudosti hymyillen. Media on häikäilemätön sensaation nälässään, toimittajat näyttävät työssään todella häijyiltä: kohde on heikossa kunnossa, nyt kimppuun. Tuli mieleen luontodokumentit ja haaskalinnut. 

Suurimman osan dokumentin materiaalista oli tallentanut Amyn nuoruuden ystävä. Juuri noista varhaisemmista kotivideoista näkyy, kuinka iloinen, sanavalmis ja älykäs nuori nainen Amy Winehouse oli. Sitäkin surullisempaa on seurata alamäkeä. Maailmalle jäi musiikki ja ääni,joka kuuluu samaan luokkaan kuin Billie Hollidayn ja Ella Fitzgeraldin, sanoo Tony Bennett.


Amy
ohjaus: Asif Kapadia, UK 2015

Jorge Semprún: Kirjoittaminen tai elämä

Mistä johtuu että linnut kaikkosivat Ettersbergistä? hän kysyy
- Krematorion haju, sanon hänelle. - Poltetun lihan haju.
Hän katsoo ympärillään olevaa Ilm-joen rannan ihastuttavaa maisemaa. Kaukana näkyy linnan torni, sen barokkikellotapuli, joka hallitsee maisemaa korkealta rinteeltä alhaalla virtaavalle joelle saakka.
- Ehkä ne palaavat nyt? hän kuiskaa.

Jorge Semprún eli kuoleman Buchenwaldissa. Näin hän sanoo ja vastustaa sinnikkäästi filosofi Wittgensteinin väitettä, että se kokemus ei olisi ihmiselämässä mahdollinen.  Espanjalainen, Ranskassa suuren osan elämäänsä elänyt ja ranskaksi tämänkin teoksen kirjoittanut Semprún joutui natsien vangitsemaksi toisen maailmansodan loppupuolella 1943 yhdessä ystävänsä kanssa miehitetyssä Ranskassa. Hän jäi henkiin päin vastoin kuin kymmenettuhannet muut tälläkin kuoleman leirillä. Amerikkalaiset vapauttajat katsoivat kauhuissaan leirillä henkiin jääneitä ja vangitut näkivät kokemuksensa heidän silmiensä kautta. Tämä tapahtui huhtikuussa 1945. Sen jälkeen Semprúnin oli valittava elämän tai kirjoittamisen välillä. Unohdus toi elämän, kirjoittaminen merkitsi muistamista, sukellusta kuolemaan. Hän valitsi elämän, mutta kirjoitti kokemuksensa 16 vuotta myöhemmin.

Ymmärrän, että tämän maanpäällisen helvetin kokeneille muun maailman unohtaminen, kokemuksen kieltäminen tai vähättely ajan myötä oli pahinta - ja se ettei haluta kuulla siitä. Siksi heidän on täytynyt huutaa, kirjoittaa, kertoa, tai he tekivät itsemurhan. Kuten italialainen Primo Levi, jonka Auschwitzin kokemuksista kirjoittamat kirjat antoivat Semprúnille voimaa kirjoittaa omistaan. Sillä hänkin tiesi kantavansa kuoleman muiston kahleita koko loppuelämänsä, vaikka halusi unohtaa. Vasta kuudentoista vuoden jälkeen hän on valmis sukeltamaan noihin muistoihin.

Wittgensteinin lisäksi Semprún käy katkeraa keskustelua filosofi Martin Heideggerin kanssa, joka valitsi täydellisen hiljaisuuden juutalaisten joukkotuhon ollessa käynnissä, natsihallinnon poliittinen oppi ja käytännön toimet tiedossa. Hän kertoo yliopistoaikansa tapahtumasta, jossa Heideggerin juutalaissyntyinen opettaja Husserli oli joutunut epäsuosioon Saksan etnisissä puhdistuksissa. Heidegger oli sen seurauksena poistanut omistuskirjoituksensa opettajalleen omasta teoksestaan Oleminen ja aika. Omistuskirjoitus oli ennen natsismia julkaistuissa painoksissa.

Semprún kuvaa keskitysleirin järjestelmällistä tehokkuutta, kammottavan tuttua jo monista dokumenteista ja elokuvista, mutta omakohtaisuus ja näkökulma on erilainen: pääosassa leirillä on vankitovereiden tunneyhteys, kuoleman varmuus ja löydetyn ystävyyden arvo nöyryyttävissä oloissa. Vangit rekisteröitiin Buchenwaldissa ammatin mukaan. Hyödylliset pidettiin hengissä. Semprúnille antoi jälkikäteen elämänuskoa tieto, että hänet vastaanottanut toinen vankitoveri oli kirjannut hänen ammatikseen 'Stukkateur', koristerappari oikean nimikkeen 'Student' sijaan. Että hän voisi pysyä hengissä. Vangeilla oli vapauden paikkansa, joista ensimmäinen oli löyhkäävä yhteiskäymälä, natsiupseereiden hajun takia vieroksuma paikka. Toinen oli tartuntatautien parakki. Varsinaiseen sairaalaan joutumista piti välttää viimeiseen asti, sieltä poistuttiin vain krematorion piippujen kautta. Näissä parakeissa solmittiin ystävyyssuhteita, salaliittoja mutta kuultiin myös monet viimeiset sanat. Vielä vapautuksen jälkeenkin.

Jorge Semprún oli espanjalainen (ex-)kommunisti ja Espanjan sisällissodan aikana Francon vastustaja. (Francon jälkeen hän toimi muutaman vuoden Espanjan kulttuuriministerinäkin. Tulee mieleen Ranskan André Malraux ja meidän Claes Andersson myöhemmin.)  Kirjassa hän kertoo myös palkintoja saaneen kirjansa Suuri Matka julkaisusta ja sen saamasta vastaanotosta. Samoihin aikoihin Espanjan kommunistipuolueessa käydään samaa stalinistien ja humanistien välistä taistelua kuin muuallakin Euroopassa ja kirjailija erotetaan puolueesta. Ei näytä nyt yllättävältä, että Buchenwald rakennettiin sulkemisensa jälkeen uudelleen keskitysleiriksi ja toimi vielä 5 vuotta uusien isäntiensä, Stalinin joukkojen hallitsemana entisessä tehtävässä, nyt saksalaisten vankien säilytyspaikkana.

Keskitysleirikokemusten ohella Semprún pohtii aikansa älymystöä (Aragon, Sartre, Proust). Franz Kafka ja hänen teoksensa Kirjeitä Milanalle tulee kirjailijalle mieleen naisesta prahalaisessa kahvilassa ja antaa aihetta pohdiskella Kafkan näennäisesti ympäröivästä maailmasta irrallista, ajatonta kirjallista tuotantoa. Matkalla Prahasta Bukarestiin hän toteaa - pettyneenä - että Kafkan kirjallisuus oli enemmän kiinni vallitsevassa todellisuudessa kuin kommunistien teoreettinen, väkinäinen ja tukehduttava keskustelu. Stalinistisen maailman kafkamainen todellisuus oli paljastumassa.

Ei mitään kevyttä kesälukemista siis vaan väkevä muistelma ja filosofinen essee pahuudesta, julmuudesta, mutta myös ystävyydestä ja rakkaudesta, jota muuten monet naiset leirin jälkeisessä ajassa Semprúnille osoittavat - sekä lihallista että henkistä - auttaen paluuta elämään.

Löysin maininnan kirjasta Antti Majanderin juhannusesseestä Helsingin Sanomissa. Olin jo jättää kirjan kesken, kun levottomasti polveilevat filosofiset mietiskelyt risteilivät ahdistavan julmuuden kanssa, mutta jokin kirjoittajan pakottavassa tarpeessa kertoa esti sen. Voisiko sanoa kunnioitus sitä kohtaan, että ihminen on kärsinyt noin paljon, jäänyt henkiin ja haluaa kaikesta kertoa - niin enkö minä nyt jaksa lukea sitä loppuun mukavissa oloissani? Sen lisäksi kirjoitustyyli on hienoa ja taitavaa, miellyttävääkin lukea, jos niin voi sanoa kun aihe on tämä. Kaunokirjallisuutta paljon raportoidusta aiheesta, mutta tämä ei ole raportti. Tästä yhden elämän kuoleman kokemuksesta täytyi kertoa aikalaisille ja seuraavalle sukupolvelle. Ja seuraavalle.

Jorge Semprún: Kirjoittaminen tai elämä
L'écriture ou la vie
Suomentanut Irmeli Koistinen
Like 2000, 331 s

Lintuja, kukkia ja merta

Vähempi lukemista on kuulunut viime aikoina tähän aina niin sosiaaliseen mökkiolemiseen. Täällä vaan laiskotellaan, seurustellaan, retkeillään, tehdään puutarhahommia - vasemmalla kädellä kylläkin, kun ei varsinaisia multasormia ole sukuun siunaantunut - ratkotaan ristisanoja porukalla ja tietenkin bongaillaan lintuja & muita luontoilmiöitä. Kirjan kanssa oleminen on kutistunut pariin minuuttiin ennen nukahtamista. Se on kyllä väärin mitä hyvänsä kirjaa kohtaan, mutta se korjautuu ennemmin tai myöhemmin.

Nyt on ihana todeta, että kylmä ja sateinen kevät ja alkukesä näkyy saariston karussa luonnossa ennen näkemättömänä rehevyytenä; kukat ovat tavallista suurempia, villiruusupensaat täynnä kukkia, karuimmat luodotkin puskevat virmajuurta, rantakukkaa, mansikkaa, maksaruohoa, jopa lehdokkia. Ja joutsenpariskunta lipuu ylväänä lähisalmessa kahden uuden poikasensa keralla.

Lehdokki on kovin arkinen nimi tälle yön kuningattarelle; ennen kuin havaitsee sen majesteetillisen kukkakruunun on jo ylen hienostunut tuoksu viestittänyt sen läsnäolosta hämärässä iltaisessa metsässä - vasta silloin tuoksun tuntee. Ruotsalaiset ovat nimenneet sen kauniisti: nattfiol.