Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

Vahvat lukuelämykset sen kun vaan jatkuvat tässä blogissa. Kuuntelin viime vuoden Helsingin kirjamessuja verkosta ja mm Silvia Hosseinin haastattelun hänen tuoreimmasta kirjastaan Kirjallisuuden kiihottava historia. Tuon haastattelun perusteella osasinkin hieman odottaa, tai ainakaan en yllättynyt niin paljon tästä ensi tutustumisesta kirjailijan tuotantoon. Rohkea, viisas, huumorintajuinen nainen, pienellä ripauksella eksoottisia mausteita, sellaisen vaikutelman kirjailijasta sain, mutta sitä en arvannut, että lankesin ihan fanitukseen tämän kirjan luettuani. Aika usein riemastuin ja annoin aplodeja. Silvia Hosseini on syntynyt Teheranissa suomalaisen äidin ja iranilaisen isän tyttärenä ja muuttanut Suomeen pikkulapsena, oliko se nyt 2-vuotiaana.

Tie, totuus ja kuolema oli minulle aivan täydellinen kombo tietopakettia kirjallisuudesta, historiasta, geopolitiikasta, maantiedosta, rahan vallasta, feminismistä... ja intiimiä kertomusta Silvia Hosseinin seikkailuista maalla, merellä ja lääkärin vastaanotolla. Unohtamatta erotiikkaa - sekä suolistoa ja sen tuotoksia. Aiheiden kirjon Hosseini solmii kokoelmaansa kuin säkenöivään iranilaiseen mattoon, täynnä elämisen riemua - siihen kuuluvan kärsimyksen, pettymysten ja kuoleman varjoja kaihtamatta.

Tie ja matka rinnastuvat kirjoissa elämään. Hosseinille matkustaminen on kuin hengittämistä ja luontevasti kirjoista valikoituu tarkasteltavaksi Jack Kerouacin klassikko Matkalla, mutta Yhdysvallat ei kuitenkaan saa häntä lumoutumaan odotusten mukaisesti, ei edes San Francisco tai Kalifornia muutenkaan. Hän tuntee itsensä aivan liian sosiaalidemokraattiseksi sikäläisen hienostorouvan seurassa.

Elämän merkkinä oli sentään terassille eksynyt ponteva lintunen, joka lauleli keuhkojensa täydeltä kuin minikokoinen enkeli - varmaan ihan vain siitä riemusta, että onnistui pelkällä olemassaolollaan pilkkaamaan ihmislajin khakihousuista mitäänsanomattomuutta.

Näitä nasevia luonnehdintoja Tie, totuus ja kuolema tarjoilee nautinnoksi asti. Linnuista on muutenkin kirjassa oma lukunsa, jossa kirjailija tunnustaa rakkautensa niihin mutta varsinkin mustarastaaseen, ja tutkii samalla lintujen ja ihmisen suhdetta niin Wrightin veljesten maalauksissa kuolleista linnuista kuin runoilijoiden, laulajien ja kirjailijoiden kohtaamisissa. 

Sisilian Syrakusa on luonteva paikka muistella arabien loistokasta historiaa, joka tuntuu uskomattomalta nykyisten arabivaltioiden vanhoillisten hallintojen ja uskontojen näivettämässä todellisuudessa, mutta niin vain Hosseini todistaa arabien istuttaneen Eurooppaan paitsi appelsiinin myös renessanssin siemenen. Aiheesta olen ehtinyt jonkin dokumentin katsoa ja kirjoistakin lukea, mutta kirjailija virkistää näkymää katuja kulkien, Montalbanon reittejä seuraten.

Olin innoissani kirjailijan raikkaasta vastarannan kiiskeydestä suhteessa nykyisiin feministeihin, koska itsekin olen kyllästynyt siihen vihan täyteiseen ja kuitenkin jotenkin kliseiseen keskusteluun, jota näkyvät ja kuuluvat nuoremman polven feministinimet julkisuudessa ovat käyneet. 

Minulle sen sijaan on käynyt toisin: koska jostain syystä aivoissani kaikki kiertää aina vastapäivään, olen miesten kirjoja lukiessani joutunut uudelleen arvioimaan suhdettani feminismiin.

- En oikein tiedä, miten lähtisin louhimaan tuollaisen kommentin möhkälemäistä typeryyttä. Tässä oli kyse ns miesten tarinoista, jolla määritteellä feministeinä itseään markkinoivat leimaavat kirjat vähäarvoisiksi. SH nostaa esimerkkeinä Olli Jalosen Taivaanpallon ja Merenpeiton sekä Edward St Aubinin Patrick Melrose -romaanit. En voisi olla enempää samaa mieltä. Kirjat ovat yleisinhimillisiä kertomuksia lapsen vaikeuksista sortavassa ympäristössä, yhteiskunnassa laajasti ja perheessä. Vaikka ei sano tietävänsä, miten lähteä louhimaan sitä typeryyttä, hän päätyy analysoimaan feministisen nykykeskustelun yksisilmäisyyttä ja taaksepäin katsomista, mm Saara Turusen Medusa-näytelmän ja romaanin Sivuhenkilö kautta.

Totuus-osiossa käsitellään yhteiskuntaa ja rahan valtaa, naisten tapoja elättää itsensä hierarkisessa miesten maailmassa. Pääoman kasautumisesta on hyötyä vain sille, jolle se kasautuu, toteaa SH ja päätelmästä olisi Marxkin samaa mieltä. 

Mieleeni tulevat eräät isäni iranilaiset asiakkaat, jotka ihastuivat Suomen-vierailullaan Ruoholahden Citymarkettiin. He kutsuivat sitä Ruoholahden sijaan Ruhollahiksi, mikä oli heidän mielestään hysteerisen hauskaa, koska he ostivat sieltä kaljaa.

Samassa osiossa SH kirjoittaa kirjeitä rakastetulleen Suomessa matkaltaan synnyinmaassaan Iranissa, jossa asuu tätinsä luona. Kirjeet herättivät päässäni ihania kuvia uljaista maisemista ja tuli haikea olo. Miksi en koskaan ehtinyt matkustaa Iraniin (kuten en ehtinyt Laatokallekaan)? Miksi pösilöt diktaattorit hallitsevat kauniita maita, voivat sulkea ne muilta ja kiusaavat kansaansa? - Lukijallekin kirjoitetaan kirje otsikolla Kuka minä olen?  Kuinka lukea kirjailijaa joka on kirjoittanut tämän kirjan. 

Leonard Cohenin runous ja musiikki ovat kirjailijalle läheisiä. Siksikö hän päätyy avioeron jälkeen Hydran saarelle, jossa Cohenin ystäväpiiri vietti hippielämää joskus 60-luvulla? Toinen kuolema Kuolema-luvussa on pikkuveljen menehtyminen 14-vuotiaana. Näistä murheellisista tunnelmista päästään loppunousuun. Vai voiko noin edes sanoa, kun on kyse kärsimyksestä joka jatkuu? 

- Perseeni räjähti elokuussa 2019.  Kivulloinen tila saa diagnoosin perianaaliabsessi. Mutta tässäkin SH käyttäytyy harvinaisella tavalla, ei halua käpertyä häpeämään vaivaansa, vaan levittää suolensa ja sen vaurioituneen toiminnan kaikille luettavaksi. Me tämän onnellisen maan asukkaat voimme olla ylpeitä vielä yhdestä asiasta: bideesuihkusta. Kuinka onnellinen Ludvig XIV Aurinkokuningas olisikaan ollut, jos se olisi ollut hänelläkin käytettävänä. Hänelläkin oli nimittäin anaalifisteli. Joka leikattiin ja leikkaus onnistui! La Grande Opération. Tietenkin SH käy Versaillesissa operaationsa jälkeen.

Vaiva kuulostaa kamalalta, mutta en voi olla ihailematta sitä historiallisen hauskaa tapaa, jolla SH raportoi siitä lukuisilla kakkajutuilla, sekä nykypäivästä että tuolta kolmensadan vuoden takaa. Totta kai hän on ansainnut Aurinkokuningatar-tittelin! Ludvig XIV oli niin suosittu, että moni fani halusi saman operaation itselleen, ilman fisteliäkin. Hallitsijan toipumista juhlittiin ja Versailles'n hovisäveltäjä Jean-Baptiste Lully sävelsi Grand Dieu Sauve le Roi -rukouksesta laulun. Tarinan mukaan se olisi siirtynyt Händelin mukana Englantiin, jossa se tunnetaan nykyisin nimellä God Save the Queen.

Britit kiistävät tämän jyrkästi, mutta on hyvinkin mahdollista, että he esittävät kansallislaulunaan sävelmää, joka kertoo Ranskan kuninkaan peräreiästä. Happy and glorious!

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema
Gummerus, 2021, 237 s

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

Luin edelleen hyvin ajankohtaisen sarjakuvateoksen vuodelta 2011, suomennos on vuodelta 2012. Kanadalais-ranskalaisen sarjakuvataiteilijan ja maailmanmatkaajan Guy Delislen kirja raportoi hänen ja hänen perheensä vuoden pituisesta oleskelusta Jerusalemissa. Hänen vaimonsa oli hallinnollisissa tehtävissä Lääkärit ilman rajoja (Médecins Sans Frontières, MSF) -järjestössä Gazan alueella. 

Perhe saa asunnon Jerusalemin arabikorttelista. Eri alueiden erot käyvät nopeasti selväksi. Vaikka kaikki maksavat veroja, kaikkia ei koske esimerkiksi jätehuolto. Taksiakin voi olla todella hankala saada menemään perille asti. Perheen pikkulapsetkin pitää viedä päiväkotiin pitkiä reittejä, koska muuri eri asujaimistojen välillä sirpaloi kaupunkia ja tarkastuspisteet hidastavat kulkemista.

Kirja tarjoaa kiinnostavan ja omakohtaisen näkymän sekä pyhään kaupunkiin että muualle Israeliin ja palestiinalaisalueille. Katukuvien yksityiskohtia ja arjen päivittäisiä tilanteita tutkiessa pääsee ällistyttävän helposti kokemaan paikallistunnelmaa, ehkä jopa paremmin kuin elokuvasta, kuvaa kun voi tutkia mielin määrin.

Piirtäjä vaeltelee ympäri Jerusalemia ja Israelia, palestiinalaisten Länsirantaa ja Ramallahia myöten, sekä yksin, perheensä tai naapurin pikkulapsi-isän kanssa. Jerusalem on täynnä Raamatun historiaa, mutta kohteet usein vaikeasti saavutettavia, aukioloajat muuttuvat tai eivät päde, ovet sulkeutuvat. Tuntuu kuin ihmisten tylyttäminen olisi vallitseva tapa. Piirtäminenkin riittää syyksi hätistää paikalta. Toisaalta pienestä kristitystä kirkosta löytyy lähes boheemin oloinen pappi, joka tarjoaa ylimääräistä huonetta piirtäjälle työhuoneeksi.

Teksti on toteavaa, piirrokset tarkkoja: rakennukset, kirkot, asumukset, kirjavien väestönosien asut, sotilaat aseineen näyttävät koko tämän loputtomasti kiehuvan Lähi-idän kolkan kadunkulkijan silmin. On kuitenkin helpottavaa, että näkijällä on huumorintajua spontaaneille tilanteille, joita niitäkin sentään on, koomisia sattumuksia. Vaikka Jerusalem on kaikkien kolmen suurimman uskonnon pyhä kaupunki ja nykyisin hyvin konfliktiherkkä, Delislellä on ulkopuolisen tarkkailijan neutraali asenne (vaikka kiittääkin uskontojen kiistoja seuratessaan Jumalaa ateismistaan, tiskaamisen lomassa).

Valtion äärimmäinen militarismi ei kuitenkaan voi olla näkymättä joka kadunkulmassa ja alueiden rajapaikoilla. Aseita näkyy lenkkeilijöiden selässä. Liipasinherkkyys lisää hermostusta. Sanoisin, että tämä on melko hermojaraastava paikka, toteaa eräs tuttu. Olisi pöljää ammuttaa itsensä vain siksi, että kuskaa banjonsoittajaa Palestiinaan. Jopa MSF -logo autossa saattaa kiihdyttää jonkun kävelijän tarttumaan tiiliskiveen.

Kaikkein hulluinta on meno siirtokuntien alueilla. Ultraortodoksit miehet eivät käy työssä, vaan opiskelevat päivät pitkät tooraa ja keskittyvät alueilla asuvien palestiinalaisten häirintään, valtaamalla taloja, kasaamalla esteitä teille, sabotoimalla viljelyksiä. Kirjan mukaan he saavat tukea Yhdysvaltojen äärikristityiltä lahkoilta. Vuosikymmenten varrella tapahtuneita yhteenottoja kerrataan siellä täällä. Tietenkin kaikki kalpenevat tämänhetkisen verilöylyn rinnalla. Hallituksilla on väliä, maltillisten hallitusten aikana tilanne rauhoittuu, äärisuuntien kovat otteet vahvistavat äärisuuntia molemmilla puolilla. Palestiinalaisten nöyryyttäminen oli jo 2013 arkipäiväistä touhua kansainvälisesti kiellettyjen siirtokuntien kasvavilla alueilla. Ei tässä mitään uutta ole, siitä on kirjoitettukin yhtä kauan, myös romaaneja, mm Susan Abulhawa romaanissaan Rakkaudetonta maailmaa vastaan.

Israelin juutalaistenkin keskuudessa on kirjavaa taustaa. Kirgisiasta muuttaneiden ashkenasijuutalaisten illalliskutsuilla aterian lopuksi kumotaan muutama lasi vodkaa; venäläistä perinnettä täällä. Uskonnollisuus ja konservatiivisuus on väkevintä Jerusalemissa, kun taas kansainvälisesti pääkaupunkina pidetty Tel Aviv on liberaali ja moderni. Joka tapauksessa Israel on ainoa länsimainen demokratia keskellä autoritaarisia naapureitaan. Siksi avointa kritiikkiä voi esiintyä jopa entisten sotilaiden keskuudessa, jotka ovat muodostaneet Breaking the silence-järjestön. He vastustavat palestiinalaisten sortoa.

Ulkopuoliselle syntyy helposti käsitys, että israelilaiset tekevät sen itse, nimittäin elämänsä vaikeammaksi tällä kaikella - kielloilla, rajoituksilla, syrjinnällä, vihalla, aseilla.

Delislen perheen arki on kuitenkin myös leikkipuistoja, juhlia, retkiä, uusia ystäviä. Palestiinalaisten keskuudessa Ramallahissa hän tapaa myös aktiivisia sarjakuvataiteilijoita. Eräs heistä kommentoi Delislen tekemää piirrosta Bethlehemin hautausmaasta, jonka taustalla näkyy muuri ja vartiotorni: Huomaatko, että meitä pidetään silmällä kuolleinakin. Haluavat varmistaa, ettemme vain enää nouse ylös. Delisle päätyy myös pitämään työpajaa opiskelijoille. Siinä on omat vaikeutensa.

Kirja esittelee toinen toistaan hyytävämpiä esimerkkejä leppymättömästä vihasta, josta ei tunnuta pääsevän eroon. Niin ei tarvitsisi olla, eikä ole aina ollutkaan.

Tässä kuvataan lähes sadan vuoden takaista keskinäisen avunannon tilannetta.

... ja nykypäivän tilanne hermopaineineen

Merkintöjä Jerusalemista voitti vuoden parhaan albumin palkinnon Angoulèmen sarjakuvafestivaaleilla 2012. Kiitos Marjatta, että löysin tämän monella tavalla inspiroivan kirjan, ei vähiten hienon ja selkeän piirrosjäljen takia. Pitäisi hankkia tämä kirja hyllyyn ja tutustua muihin hänen tekemiinsä opuksiin. Ei taida ihan kääntyä äänikirjaksi tämä, se minua vähän hihityttää. 

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista
Chroniques de Jérusalem, 2011, suomentanut Saara Pääkkönen
WSOY 2012, 333 s

Jyrki Lehtola, Tuija Siltamäki: Sinä riität. Lopunaikojen opas

Työpaikan jatkuvan vaihtamisen ongelma on se, että tietää yhä vähemmän, mitä tekee työkseen ja sitten kun sen lopulta hahmottaa, on aika mennä terapiaan tai vaihtaa työpaikkaa, koska "nyt on uusien haasteiden aika". Terapian ongelma on se, että siinä siirretään systeemiset ongelmat yksittäisten työntekijöiden psyykkisiksi heikkouksiksi. Ei työntekijä tarvitse terapiaa, vaan järkevää tekemistä, ja koko työn konsepti vallankumousta ennen kun suomalainen työelämä on täynnä heikkoja valittajia, joista kukaan ei tiedä, mitä ne tekevät työkseen, vaikka päivittävät siitä jatkuvasti sosiaaliseen mediaan.

Kirjailija, kolumnisti Jyrki Lehtola ja toimittaja, kolumnisti Tuija Siltamäki ampuvat pamflettimaisessa esseekokoelmassaan myrkkynuolia ja pilkkakirveitä kohti ajassa vellovia ilmiöitä, asenteita ja ajatuksia niiden takana sekä niitä edustavia julkisuuden henkilöitä. Armoa ei anneta, rapatessa roiskuu reippaasti. Sanan säilä leiskuaa ja pikimusta huumori kukkii siihen malliin, että lukijana ei tiedä voiko tälle edes nauraa, aika usein kyllä naurattaa. Kuvittelen kirjan kirjoitustilannetta, kuinka kirjoittajat syöttävät toisilleen ja innostuvat varsinaiseen ilotulitukseen. 

Onko tämä säädytöntä juoruilua, häijyä satiiria vai molempia, vaihdellen ja samaan aikaan? Toisaalta kohteet eivät ole yhteiskunnan heikompiosaisia, vaan ajassa hyvin pärjääviä influenssereita, julkkiksia ja sellaiseksi haluavia, joiden fotoshopattuja pintoja hieman raaputetaan, onton päältä. Kirjallisuuden kenttäkin pääsee linkoon. Stadilaista omahyväisyyttä rescue-koirineen ja risottoineen haistellaan maalaistyrkkyjen nenällä. Sanna Marinin tietä hallintotieteitä opiskelevasta robotti-imurista kukoistavaksi poliitikoksi kuvataan hapankaalitrendin mukana. Työelämä muodikkaine tyhjän puhumishöttöineen saa osansa. Kirkkoakaan ei säästetä, sen uudet markkinointimiehet Teemu Laajasalo ja Kari Kanala höyhennetään perusteellisesti. Kirkot ovat todellakin entisestään tyhjentyneet eikä sambajumalanpalvelus vakuuta tässä mankelissa. 

Terapia-ala on villi viidakko ja sen siistimiseksi on tarvittu seurantaa ja jatkuvaa säätelyä. Siksi se onkin hedelmällinen alue kärjekkäille huomioille. Tekijät noudattavat pohjimmiltaan eettistä käytöstapaa, oikeita diagnooseja tai sairauksia ei kyseenalaisteta, sen sijaan kylläkin muotiterapian tarvetta ja diagnoosien hakua jatkuvan oman navan syynäyksen seurauksena. Tämä ilmiö on ilmeisesti valtoimenaan rehottava tarha varsinkin somessa ja influenssereiden keskuudessa.

"Haluan tässä kohtaa painottaa, että myös itsediagnosointi on validia", "CC" kirjoittaa Instagrammissa. VALIDIA, ihana sana, kiitos kiitos, mutta valitettavasti koko vitun idea on se, että itseään ei voi diagnosoida, vaan diagnoosin tekee ammattilainen jaettujen kriteerien ja käsitysten pohjalta, koska diagnoosi ei ole vain sana, jonka voi kirjoittaa someprofiiliin vaan sen pohjalta mietitään, millaista hoitoa  kaivataan.

Polarisoitunutta seksikeskustelua tutkitaan sekä nais- että miesvihan näkökulmasta ja päädytään tutkailemaan huomiotalouden superammattia, seksuaaliterapeuttia, joka ei enää puhu emättimestä vaan vapauttavasti vulvasta ja vaginasta. - emättimestä muokattiin laadukas latinisti... 

Kirjallisuudesta, kotimaisesta kirjallisuudesta (joka entisinä aikoina oli etupäässä nariseva mies kirjahyllynsä edessä) onkin paljon sanottavaa, esmerkiksi sen entisen miesvaltaisuuden uudesta uomasta, jossa nuoret miehet haukkuvat naisia netissä.

Vanhan ajan äijämentaliteetin edustajia kirjallisuudessa on Jari Tervon, Tervon Ukko-koiran ja Tervon turkulaisveljen Reijo Mäen lisäksi enää vain muutama viimeisillään pihisevä vanhus, ja nekin yrittävät pelokkaina teeskennellä ajassa elävää feministiä, vaikka jatkoilla käsi edelleenkin lipsahtaa sinne, minne käsi on vuosikymmeniä tottunut lipsahtamaan, en se minä ollut, se oli Panu Rajala.

Teemakokonaisuuksien väliportaina toimii 10 kysymystä eri aiheista - demokratia, taide, Mika Aaltola, asuminen, ulkonäkö, seksi - ja (polyamoriasta). Houkuttelevia sitaatteja olisi kuin meheviä vadelmia joka sivulla noukittavissa, kuten myös Joel Haahtelasta... Kustannusala uusine kirjoittajineen, kiireineen ja äänikirjoineen saa ruoskasta sekin.

Kustantamot julkaisevat romaanina minkä tahansa kirjoitusharjoituksen, jos kirjailija vain on jollain tasolla ’kiinnostava’, seurustelee jonkun itseään tunnetumman kanssa, on jonkun tunnetun lapsi, osasi joskus tanssia tai on valmis romaanillaan synnyttämään keskustelun, joka ei liity romaaniin, vai kirjoittajaan.

Sinä riität on hauska, fiksu ja täynnä teräviä oivalluksia ja analyyseja nykyajasta. Kirja on niin sakeaa tekstiä, että kestäisi hyvin toisen lukukerran. Näennäisen helposti soljuva teksti sisältää tarkasti mietittyä ja muotoiltua asiaa ja antaa paljon ajattelemisen aihetta. Tässä puheenvuorossa ollaan joka tapauksessa sekä pienen ihmisen ihmisarvon että oikean sivistyksen asiaa ajamassa. Kahden eri sukupolven edustajat ovat yhdessä puristaneet timanttiset kiteytykset ajasta, jossa juuri nyt eletään.

Viimeisessä luvussa vaikuttaa kuin alun maalaistyrkky saisi uudelleen puheenvuoron. Hulvaton kertomus seuraa pariskunnan matkaa Helsinkiin, opiskelijatyttären luo: Isolla kirkolla sattuu ja tapahtuu. Matkakertomus työväenopiston kirjoituspiirin arvosteltavaksi. 

Jyrki Lehtola, Tuija Siltamäki: Sinä riität. Lopunaikojen opas
Siltala, 2023, 275 s

Iida Turpeinen: Elolliset

Mutta laukausta seurasi pettymys. Dodon liha on kauheaa, karvasta ja sitkeää, mutta sitten nokkela merimies keksi keinon: kun dodon paisti sivellään jättiläiskilpikonnan rasvalla, sen liha muuttuu mureaksi ja pehmeäksi, ja näin yksi eläin auttaa nielemään toisen. Eräs onnekas matruusi väitti maistaneensa molempia maukkaudestaan kuuluisia jättiläisiä, ja hän vannoi merilehmän voittavan kilvan. Sen liha oli voita ja mannaa, ja sen rasva paloi traanilampussa savuttamatta ja levitti huoneeseen vienon, houkuttavan tuoksun.

Valtava Stellerinmerilehmä oli vielä eläessään 1742 helppo saalis ihmiselle, lempeä otus, joka ei ymmärtänyt vaaraa ihmisessä. Nälkää näkeville merenkulkijoille se oli myös herkullinen. Beringin retkikunta, joka oli tuona aikana etsimässä meritietä Aasiasta Amerikkaan oli haaksirikkoutunut ja menehtymässä nälkään, kun he näkivät oudon, valaan kokoisen eläimen. Retkikunnan mukana matkusti tutkija Georg Wilhelm Steller, jonka mukaan merilehmä nimettiin. Ihmisen ensi kohtaamisesta eläimen kanssa kului vain 27 vuotta kun sen satapäiset laumat oli tapettu viimeiseen yksilöön. 

Ihmisen jälki maailman muiden elollisten keskuudessa on Iida Turpeisen vaikuttavan esikoisteoksen (HS palkinto 2023) ihmistä suurempana aiheena. Kirjan alussa ja lopussa kohdataan se, mitä merilehmästä on maailmassa jäljellä: sen uudelleen koottu luuranko Helsingin luonnontieteellisessä museossa, jolla on yksi muutamasta näytteillä. Merilehmä ja luuranko kuulostaa museaaliselta, jota se onkin, mutta Iida Turpeinen tutustuttaa lukijan hellyyttävään otukseen mukaansatempaavalla kertomuksella historiallisesta tutkimusmatkasta ja sen jälkeisistä eläintieteilijöiden ponnisteluista säilyttää tieto kadonneesta. Historia tulee eläväksi muutamissa episodeissa alkaen tuosta 1700-luvun Beringin retkikunnasta, 1800-luvun Venäjän Alaskan kuvernaattiin, Aleksanterin Keisarillisen Yliopiston anatomian laitokselle ja aina 1950-luvun Helsingin eläinmuseoon.

Kuinka voisikaan olettaa, että 1700-luvun ihminen tajuaisi harppuunallaan tappaneensa viimeisen yksilön jostain lajista, kun ei se uhka nykyihmiselle kaikkine teknisine välineineen ja seurantoineen näytä olevan selvää? Tai ainakin siihen havahdutaan monen lajin kohdalla liian myöhään. Kirjailija kiittää kirjan lopussa kaikkia niitä lajeja, jotka kirjan kirjoittamisen aikana ovat kuolleet sukupuuttoon, kädellisestä kalasta Polynesian saarilla eläneeseen kotiloon. Havainto sukupuuttoon kuolemisesta oli kolmesataa vuotta sitten niin uusi, että siihen suhtauduttiin epäuskoisesti. Eikä ihmisen oikeutta alistaa kaikki muut lajit omiin käyttötarkoituksiinsa myöskään kyseenalaistettu. 

Merilehmissä yhdistyvät myytti ja todellinen eläin, eikä siitä voi kirjoittaa kirjoittamatta merenneidoista. Yhteys on niin vahva, että niiden lahko on nimetty merenneitojen mukaan, ne ovat sireenieläimiä, seireenejä.

Ensimmäinen episodi, Beringin retkikunnan matka varsinkin toi mieleen Olli Jalosen Taivaanpallon ja muitakin historian meriretkistä ammentavia kertomuksia, kuten Beata Uusman Naparetken ja Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat. Iida Turpeinen siirtyy sulavasti  luonnontieteen faktoista kuvaamaan retkikunnan olosuhteita, menetyksiä, tapoja pysyä hengissä Kamtšatkan koillisilla seuduilla haaksirikon jälkeen ja kohtaamisia noiden sulokkaiden jättiläisten kanssa. Melankolinen tunnelma ja hartaan keskittynyt tapa eläytyä maailmasta kadonneen eläimen kamppailuun olemassaolostaan saa nieleskelemään lukiessa. 

Elollisten ihmishahmoista rakentuu virkistävän yllätyksellinen historiallisten kertomusten kaari. Heitä kaikkia yhdistää merilehmä. Ensimmäiset, 1700-luvun matkaajat näkevät sen elossa ja loput haluavat kiihkeasti saada omistukseensa sen luurangon, he ovat tutkijoita ja tiedemiehiä tai, kuten toisessa osassa, Alaskan kuvernööri, Hampus Furuhjelm. Hänkin jahtaa luurankoa eläintieteen professorin puolesta. Mukana 1800-luvun episodissa on myös käytännöllinen Anna-vaimo sekä kuvernöörin omalaatuinen sisar, kaikkien kummaksuma epilepsiaa sairastava nainen, joka sittemmin löytää itsensä tieteellisten näytekappaleiden järjestäjänä ja luetteloijana. Kuvernöörille annettua tehtävää seurataan Annan näkökulmasta, joka tuo kiinnostavaa ja huolellisesti tutkittua ajan ja paikan kuvausta. Halutut ja arvokkaat luut herättävät myös monenlaista ahneutta ja vallanhalua.

Vuonna 1844 joukko kalastajia tapaa ruokkiparin pienellä islantilaisella saarella. He vääntävät nurin herkullisten lintujen niskat, ja sitten ruokit ovat lopussa, niin yllättäen ettei yksikään luonnontutkija tule kirjanneeksi lajista kattavia havaintoja, ja äkkiä kukaan ei enää tiedä, millaisella äänellä ruokki kutsui poikasiaan.

Merilehmän kohtalotovereita ovat muun muassa siivetön ruokki ja Amerikan muuttokyyhky, jonka parvet aikoinaan mustasivat taivaan. Nekin olivat "yllättäen" kadonneet. Luonnonystävät ja lintuharrastajat pitivät kauan keräämiään munakokoelmia osoituksena syvällisestä harrastuksesta, mutta osallistuivat samalla sankoin joukoin lintupopulaatioiden kutistamiseen.

Viimeisessä osassa kuvataan pakahduttavasti helsinkiläisen John Grönvallin havahtumista 1950-luvulla omien munakokoelmiensa tyhjyyteen. Grönvall seisoo kaapistojen keskellä, ja ensimmäistä kertaa kokoelman rauha särkee hänen korviaan. - Grönvall on kuitenkin mukana yhdistyksessä, joka huolehtii lintujen pesimärauhasta Aspskärissä, Loviisan edustalla. Nyttemmin se on luonnonsuojelualuetta.

Elollisten vastaanotto on ollut poikkeuksellinen. Siitä on otettu jo neljä painosta kahden kuukauden sisällä julkaisusta. Romaanin käännösoikeuksista on kilpailtu maailmalla suurten kustantamoiden kesken ennennäkemättömässä mittakaavassa. Toistaiseksi oikeudet on myyty 19 kielialueelle, joista merkittävimpinä mainittakoon Yhdysvallat ja Iso-Britannia, Saksa, Ranska, espanjankielinen maailma, Italia, Hollanti ja Ruotsi. (HS 16.11.2023)

Iida Turpeinen: Elolliset
Kustantamo S&S, 2023, 296 s