Lina Wolff: Ruumiit jotka hautasimme

Kansi Jenni Saari

Gandhi sanoi, että silmä silmästä sokeuttaa koko maailman. Muhammad Ali sanoi, että if you kill my dog, you better hide your cat.

Lina Wolffin ihmeellisten kertomusten puutarha täyttyy taas makaaberin mustista kukkasista. Eikä se ole mikään yllätys enää, luettuani häneltä tätä ennen neljä teosta. Ruumiit jotka hautasimme tykittää kahlitsemattoman mielikuvituksen voimalla ja kertomisen ilosta. Sitä Lina Wolffilla enimmäkseen näyttää höystävän leikki rajoja ylittävällä kauhulla tai pöyristyttävällä ällötyksellä.

Nyt ei liikuta Ranskan, Italian tai Espanjan eleganteissa vanhoissa kaupungeissa vaan Skånen maaseudulla Hörbyn kylässä, kirjailijan synnyinpitäjässä, Lundin kaupungin tuntumassa. Kylällä on synkkä historia kidutuskuolemantapauksineen ja itsemurhineen. Itsemurhan tehneistä kuuluisin on seudulla syntynyt kirjailija Victoria Benedictsson, johon kertomuksessa viitataan kirjailijattarena. Hänen haamunsa tuntuu leijailevan tienoolla, joka on täynnä pervoja, pedofiilejä ja vatipäitä. 

Minä olen nähnyt monia sliipattuja pedofiilejä ja vatipäitä istumassa kapakoissa ihan muualla - huomattavasti kosmopoliittisemmissa paikoissa kuten Lundissa, Malmössä tai Tukholmassa - ja noissa kapakoissa vatipäät ovat yrittäneet puvun, kirjakielen ja putsatun ja puleeratun naaman avulla kätkeä todellisen minänsä.

Seutua katsellaan kahden teini-ikäisen, juuriltaan (tervehenkisen?) pohjoisruotsalaisen perheen lapsen silmin. Peggy ja Jolly, minäkertoja, on sijoitettu skånelaiseen perheeseen vanhempien kuoltua liikenneonnettomuudessa. Sijaisäidin ja sijaisisän - joista käytetään näitä nimityksiä alusta loppuun - elämä on karskia: heillä on sikala ja romuttamo, sijaisäiti käy vielä töissä sikojen keinosiementämössä. Pariskunta on onneton, lapsettomuus on painanut, mies hakee seksiä muualta, nainen suree kaikkia keskenmenojaan. Eikä puhe ole kaunista. Pontikka väkevöittää pariskunnan riitoja.

Kylää piinaavat vanhat hirmuteot ja sijaisäiti alkaa keskittyä yhä enemmän omaehtoiseen salapoliisityöhön. Epäiltyjä siunaantuu kohtuullisen tiheään tahtiin, epäilyttävästä divarinpitäjästä kapakassa notkuvaan tyyppiin. Divarinpitäjästä tulee läheinen paljon lukevalle Peggylle. Jolly seuraa sivusta sekä kyläläisten että sijaisäitinsä suoraviivaista toimintaa, jossa on enemmän tekojen kuin ajattelun painotusta.

Myöhemmin pihalla kasvaa omenapuita, joiden alle on haudattu sekä koiria että epätoivottuja tyyppejä. 

Sisarukset seuraavat touhua kasvavan kauhun vallassa, koska fiksuina tyyppeinä *) näkevät elämänkaaren, jota eivät itselleen toivo, mutta heidän mahdollisuutensa irrottautua sijaiskodin mallista näyttävät haastavilta. Lina Wolff ei kuitenkaan jätä mitään ns uskottavan juonen kuljettelun varaan, vaan avaa kertomuksen uusille väylille. Niinpä pihalle pölähtää kaksi chileläistä pakolaista. He eivät ole keitä hyvänsä, toinen on kouluttautunut oikeuslääkäri. Mikä toisaalta taas on hyvinkin uskottavaa, diktaattorit ovat aina ensimmäiseksi vainonneet kouluttautunutta väkeä.

Tappaminen voi olla taidetta, mies selitti - ja olen urallani kohdannut ihmisiä, jotka hallitsevat tuon taiteenlajin. He eivät koskaan puhu tappamisesta eivätkä murhaamisesta. He puhuvat tilien tasaamisesta.

Niin paljon kuin romaanin kansiin onkin painettu ylistyssanoja, ja se voitti vielä Ruotsin arvostetuimman August-prisetin vuonna 2025,  koin Ruumiit jotka hautasimme jotenkin muodottomana kertomuksena Wolffilta aiemmin lukemiini verrattuna. Ruumiita napsahtelee tuon tuosta, kuka kuolee äkillisesti sairastuen, kuka tapaturmaisesti ja sitten ne omenapuiden alle haudatut, puolivahingossa tai määrätietoisesti tapetut. Niiden kohdalla sivistyneiden pakolaisten toimesta viitataan Dostojevskin Rikokseen ja rangaistukseen ja kysymykseen onko oikein tappaa muita ihmisiä, koska uskoo tietävänsä heitä paremmin, mikä on oikein ja mikä väärin. Olisiko siis tässä eräs teemoista tälle kirjalle, jossa puuhakas porukka tekee yhteistyössä selvää jälkeä useasta nilkiksi päättelemästään tyypistä.

*) Luettuani tämän jälkeen muita lukukokemuksia ja myös kirjailijan Helsinki Litin haastattelusta raporttia, löysin kirjailijan oman luonnehdinnan Jollystä, kertojasta. Hän ei ole "penaalin terävin kynä". Tätä en huomannut - mistä se mahtaa kertoa... Minusta Jolly oli vain teini-ikäinen, joka yritti saada selvää aika makaabereista tapahtumista ympäristössä eikä sillä tavalla määrätietoinen tyyppi  kuin Peggy-siskonsa.

Lina Wolff: Ruumiit jotka hautasimme
Liken vi begravde, 2025, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Otava, 2026, 232 s

Lina Wolff: Lihan aika

Ihmiset voivat tulla luoksemme ongelmallisine lihoineen, ja me autamme heitä löytämään sielunsa.

Aika on mitä sopivin siirtyä kirjan siivin Madridin kuumille kaduille ja Välimeren aalloille. Lina Wolff ja Lihan aika eivät kuitenkaan tarjoa mitään tavanomaista paistattelua etelän lämmössä. Päin vastoin Lihan aika ei viivyttele viedessään lukijan mukanaan mysteerin ja kiristyvän trillerin tunnelmiin, mustan huumorin maustein. Kerronnasta ja barokkimaisista luostaritunnelmista sekoitettuna satiiriin nykyajan tosi-tv-ilmiöstä tulee mieleen sekä italialainen Elena Ferrante että hollantilainen Herman Koch. Siinä miten kauhistuttava pahuus on puettu simppeleihin kuoriin, ja miten joustavasti moraalista oikeutusta voikin muokata sopimaan omiin tarkoituksiin.

Nainen, kirjailija Ruotsista tulee kirjoitusresidenssiin Madridiin, ennestään tuttuun kaupunkiin. Hän on osaksi aikaa pestautunut auttamaan dementoituneen miehen vaimoa ja on löytänyt auttamisesta merkitystä ja rauhaa elämäänsä. Baarissa häneen ripustautuu epätoivoinen pelokas mies, Mercuro. Miehen vaimo on jättänyt tämän uskottomuuden takia. Ex-vaimo kärsii sen lisäksi kuolemaan johtavasta sydänsairaudesta. Ainoa vaihtoehto on sydämensiirto.

Saadakseen vaimonsa takaisin Mercuro on hakenut osallistujaksi nosteessa olevaan Lihan aika -nimiseen netti-tv-ohjelmaan, jossa ratkotaan pettyneiden ja katkerien sekä kostonhimoisten ihmisten ongelmia omaperäisin ja julkisuudelta kätketyin tavoin. Sitä ennen osallistujilta vaaditaan täydet valtuudet niihin.

Ohjelman tiimi koostuu kahdesta juontajasta ja pelottavasta, ikivanhasta nunnasta Luciasta. Osallistujille avautuu ovi omalakiseen salattuun maailmaan, jossa mikään ulkopuolisen yhteiskunnan säännöistä ei häiritse päätettyä korjausprosessia eikä auta katuvia perääntymään sieltä. Naisen tarvitsema uusi sydän sopii ohjelman ideaan. Sekä vaimo että Mercuro osallistuvat vuorollaan ohjelmaan. Session aikana miehelle alkaa valjeta hänen kannaltaan tukala tilanne.

Kekseliäissä juonen käänteissä kertomus valaisee vallanhimon ja manipulaation tehoa, kun ne saavat vapaasti kukoistaa, vieläpä yleisön suosion myötätuulessa. Elokuvallinen juoni (sopisi hyvin Peter Greenawaylle) seuraa ensin naisen ja ahdistetun miehen yhteistä pakomatkaa rannikolle ja toisessa osassa fokus vaihtuu Lucian, ohjelman arvoituksellisen nunnan näkökulmaan. Vasta siinä vaiheessa selviää edellisen päähenkilön nimi, nunna kirjoittaa Bennedithille kirjeitä. Hengelliseen ammattiin päätynyt Lucia tulee karskista taustasta, hän on teurastajan tytär. Lukija alkaakin haistaa veren hajua. 

Kirjailija, Bennedith, jää jatkossa nunnan varjoon. Lucian polkua teurastajan perheestä luostariin kuvataan tarkasti vanhempien tarinaa myöten. Siinä sivutaan myös Francon ajan diktatuurin julmuuksia. Nunna Lucia tulee luostarityössään kouluttaneeksi myös seuraajansa ja nuoresta Adasta kehittyy varsinainen piiskuri, sellaisia joille tosi-tv-ohjelmissa on kysyntää. Nietzschen opeista puhutaan tytön kohdalla. 

Eikä tässä vielä kaikki, mukana kuvioissa pyörii tyhmä ruotsalainen turistiäijä sekä pari kiinalaista elinten metsästäjää. Lina Wolff pyörittää keitoksen yhä sakeammaksi, koska voi. Ja osaa. Lukijana on sekä pyörryksissä että koukuttunut. Vastaan tulee sekä metoo-ajan feminismiä, pyyteetöntä auttamista että julmia miehiä ja naisia, tasapuolisesti. Tarjolla on tuhdisti moneen suuntaan houkuttavaa eksistentiaalista pohdintaa, josta ei ota selvää. I feel stupid but on a much higher level.

Sirkka-Liisa Sjöblom on suomentanut romaanin erinomaisen tarkasti ja huolellisesti, kiitos ja kumarrus! Lina Wolff on aikamoinen lumooja.

Lina Wolff: Lihan aika

Köttets tid, 2019, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

Otava, 2025, 233 s

Lina Wolff: Riivaus

Kävikö nyt niin, että luen peräjälkeen kaksi romaania, joissa naiset rakastuvat hulluuden partaalle ja alkavat ajelehtia tunteiden vankina, mietin aloittaessani Lina Wolffin Riivausta. Tämän kirjailijan tiedän provosoivan ja hätkäyttävän, hän ei anna takeita turvallisesta tilasta. Päin vastoin Lina Wolff ravistaa lukijoitaan myllyssä ja syöksyy mielellään paljastuneisiin pimeisiin onkaloihin. Ne liittyvät usein seksiin, valtataisteluun, alistamiseen, vinksahtaneisiin parisuhteisiin - vai ovatko ne sittenkin tavallisia parisuhteita? Vaikea sanoa, kun puhutaan halusta, riippuvuudesta, alistamisesta eli intiimeistä asioista, joissa vietit sumentavat järjellistä käytöstä.

Aika pian Italian Firenzessä kulkevan naisen polku eroaa täysin helsinkiläisen Valvojan tyyppisestä rakastujasta, mielen maisemaltaankin. Parilla ei ole kertomuksessa virallisia nimiä, mies on maskuliininen karhu, josta nainen on innoissaan. Minniksi mies kutsuu naista, siis Mikki päättelee nainen miehestä, vaikka omassa päässään hän nimeää miehen Siistiksi. Se on miehen ulkokuorta, hajustettua ja voideltua päätä, sen minkä muutoksen nainen sai aikaan. Niin että mies kelpaa paremmin myös muille naisille. Lopulta nimi on ironinen, koska pari liukuu nopeasti mustasukkaisuuden ja väkivallan kehään eikä mies näytä millään tavalla siistiltä.

Kieliä kääntävä nainen - kuten kirjailija itsekin on kielitaitoinen kääntäjä - hautoo omia neuroosejaan, ilmaisujen hakemista tietystä sanasta kaikilla kielillään, fiksoitumista tapaan, ja löytää huonoon kierteeseen monia syitä itsestään. Siisti on naistenmies, perinteinen äijä, jonka maskuliinisuus ei kestä kyseenalaistamista. Nainen ei haluaisi haluta tätä miestä, siihen hän on liian koulutettu ja sivistynyt. Hänen ei pitäisi suostua väkivaltaisen miehen rakastetuksi, väkivallan kohteeksi. 

Miehenä eläminen on kuin vapaamatkustaisi hienon laivan yläkannella näkymistä nauttien. Itse sitä kamppailee arktisella alueella paatissa, jonka moottorit yskivät ja uhkaavat milloin tahansa leikata kiinni, ja toivoo, että voisi seilata vielä muutaman meripeninkulman kunnon vauhtia joutumatta jäävuorten saartamaksi.

Riivaus kertoo naisen itsepetoksesta, yrityksestä muovata itsensä miestä miellyttäväksi aina uusin myönnytyksin. Lakata rimpuilemasta ja antautua rikottavaksi vastaan hangoittelematta. Tie on kivinen; mies raivostuu entistä helpommin, nainen halveksii itseään etsiessään miehen heikkouksia joita sohia. Nainen onkin miehen mielestä kotoisin tohvelisankareiden maasta, Ruotsista, sellainen ei Italiassa vetele, mies opettaa.

Molemmat tajuavat sairauden, väkivallan ja sen riippuvuuden, mitä nainen kutsuu riivaukseksi. Hänestä heillä on molemmilla riivaajansa. Seksi aiheuttaa mustelmia, kiima on myrkkyä, josta on päästävä eroon. Pari päätyy terapeutille miehen aloitteesta. Dottoressa analysoi naista, ei ainutlaatuisena tapauksena, vaan esimerkkinä tyypillisestä tapauksesta, jossa pahoinpidelty ottaa vastuun tilanteesta. Kun asiakas on lukenut Junginsa, hän ei arvosta terapeuttia, jolla ei näytä olevan kokemusta miehistä, onhan hän sohvan kokoinen lihavuori. Ei vaikka häntä käsketään lähtemään heti pois.

Lina Wolff ei pelkää nostaa kierroksia makaaberille tasolle. Naisen suhdelaiva päätyy kaikista paikoista Katrina-myrskyn jälkeiseen New Orleansiin, keskelle trooppista suoaluetta, kuin vertauskuvana mätänevistä rakkaussuhteista, joihin itsekunnioituksensa menettänyt nainen on ajautunut. Louisianan hetteiköt gangstereineen maailmanlopun maisemissa jättävät varjoonsa jo överimmät oopperakohtaukset. Hengästyttävä pyörre kouraisee vatsasta, lukijana alkaa rukoilla loppua kärsimykselle. 

Aivan hirveä hospodar tämä Lina Wolff!

Lina Wolff: Riivaus
Djävulsgreppet, 2022, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Otava, 2023, 217 s

 

Lina Wolff: Rakastajat

Jos auto- tai biofiktio genrenä kyllästyttää, tässä on romaani, joka rakentuu lujasti kirjailijan taidolle punoa kiinnostavaa ja yllätyksellistä juonta. Ruotsalaisen Lina Wolffin Rakastajissa tuoksuu "vanhan ajan" romaanin vahva aromi, mutta kerronta ja kieli on samanaikaisesti modernia ja psykologinen henkilökuvaus armottoman hienopiirtoista. Tarkan kuvauksen taustalla häilyy arvoituksellisuus kuin Mona Lisan salaperäinen hymy. 

Rakastajien kolme osaa linkittyvät henkilöhahmojen kautta, ja kertomus liikkuu sulavasti kulloisenkin keskushenkilön mukana Tukholman vauraista merenrantamaisemista Italian rappeutuvan aristokratian palatsiin Marchen maakunnassa.

Miessukukuntahan on sellainen, että mitä paremmin siihen tutustuu, sitä huonommin sitä ymmärtää, mutta silti siitä lumoutuu yhä enemmän. Enkä tarkoita nyt vain seksiä.

Ensimmäisen osan Ellinorilla on tavallisen onnetonta mieshistoriaa kodittomaksi päätyvän Johnnyn ja päihdevetoisen Klausin kanssa ennen kuin tapaa miehen deittisivustolla ja päätyy asumaan miehen, eksentrisen kirjallisuuskriitikon Caliston luokse. Mies ihailee erästä kirjailijaa, Maxia, jonka uuden romaanikäsikirjoituksen ainoan kappaleen on saanut luettavakseen. Käsikirjoitus kulkee punaisena lankana tapahtumien taustalla. Toinen kirjailija, ranskalainen Michel Houellebecq, kummittelee myös sekä kriitikon kirjahyllyn takaosaan kätkettynä että ajatuksissa, naisvihan läpitunkemana esikuvana. Mutta hän, Houellebecq on myös sanonut että ihmisen on paljaan, sileän ihonsa vuoksi vaikea elää ilman kosketusta. Parin seksi ilmentää kamppailulajia sekin ja sillä on seurausvaikutuksia mystiselle käsikirjoitukselle.

Sitä voi piilotella koko elämänsä, eikä kukaan huomaa mitään, ei edes ihminen itse. Mutta hirviö on olemassa, ja se tahtoo ravintoa. Suosikkikirjailijani tietää, että ihminen on enimmäkseen hirviö, mutta jossain kaiken paskan keskellä piilee  jotakin. 

Ellinor on tavallinen kouluttamaton nainen, joka vaikuttaa ajelehtivan tilanteisiin ja etsivän jotain mikä hyödyttäisi häntä eteenpäin. Tunteet ovat etääntyneen rauhallisia, mutta hän kiinnostuu miehestä ja lukee hyllyn taakse piilotetut kirjatkin kuin löytääkseen niistä avaimen tuon miehen sydämeen. Millä saan hänet rakastumaan itseeni? Kysymys yllättää lukijan, koska nainen on vaikuttanut myös hallitun välinpitämättömältä tässä erikoisessa suhdepelissä.

Toisen osan keskushahmona käsikirjoituksen kirjoittaja, kirjailija Max Lamas haaveilee unelmiensa polyglottinaisesta, Lolitasta, kahdeksaa kieltä puhuvasta rakastajattaresta, koska pitkäaikainen vaimo tekee jatkuvasti selväksi, ettei mies eivätkä tämän ajatukset jaksa häntä enää kiinnostaa. Vaimo näyttää miehen silmissä muuttuvan yhä arkisemmaksi.  Sokea, mystinen kaunotar Mildred jää saavuttamatta. Yhdentekevä aulavirkailija sen sijaan kiinnostuu. Miehelle tuo nainen on sopiva ylimielisen julmuuden osoittamiseen, dramaattisin reaktioin. 

Wolff kertoo lopulta aika kliseisistäkin suhteista, itseensä ihastuneiden miesten naispuolisista haavekuvista, oudoista ja etäisistä kaunottarista ja oman erillisen tiensä löytäneistä naisista.

Kolmannen osan kertoja on Lucrezia, roomalaisen markiisittaren, nonnan lapsenlapsi. Italialaisen palatsin marmoripöly alkaa rapista lukijan päälle jo ensivilkaisulla nimestä Lucrezia. Palatsin peilisaleissa hiippailevat palvelijoiksi kutsutut eteläamerikkalaiset miehet, joilla on oma näkökulmansa riitelevän suvun sisäiseen elämään ja peilaileviin tapoihin. Kuten ruoste raiskaa raudan, itsetutkiskelu mädättää sielun, sanoi palvelija. 

Rakastajat on ruotsinkielisenä kirjoitettu nimellä De polyglotta älskarna eli monikieliset rakastajat. Tähänkin osioon liittyy kirjallisuus ja kieli ylemmän ja alemman yhteiskuntaluokan peilinä. Tytön isoäiti, isän äiti, on halunnut nostaa köyhän perheen statusta ostamalla suurteoksen. Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä jää seitsenosaisena kirjahyllyyn. Aristokraattisen perheen ei tarvitse todistella mitään. Perheellä on salaisuus nimeltä Claudia, Lucrezian mieleltään hauras äiti, kaunotar. Hän asteleekin näyttämölle nostaen jännitettä pienessä piirissä oikukkaana, mutta pelottavan tarkkanäköisenä.

Lina Wolffilla on virkistävän erilainen suhtautuminen naisen ja miehen välisiin suhdepeleihin, siinä on jotain saalistajan  suoraviivaista ahneutta ja röyhkeyttä. Kuitenkin kyse on vallasta, riippuvuudesta, rakkauden etsinnästä, sen menettämisestä ja seksistä. Puhe on myös valheista, joita ihmiset kertovat itselleen ja toisilleen. Suhdepelejä hän tutkii leikkisästi, sekoittaen arkisia kuvauksia ja kirjallista sivistystä kiinnostavasti. Se antaa mahdollisuuden suhtautua molempiin sukupuoliin lempeän ironisesti; tällaisia me ihmiset olemme haluinemme ja haaveinemme, arpia tulee mutta eteenpäin.

Ovelasti jo kerran lähellä tuhoa käynyt käsikirjoitus, narulle kuivumaan ripustettu, solmii yhteen monipolvisen tarinan, joka parhaimman kaunokirjallisuuden tapaan kantaa mukanaan moninaisia viitteitä kirjalliseen sivistykseen, merkityksiä ja tulkintoja kokonaisen aarrearkullisen - ollen samalla viihdyttävä, hauska ja älykäs - ja kaikki tämä loisteliaalla tyylillä.

Lina Wolff: Rakastajat
De polyglotta älskarna, 2016, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Otava, 2024, 240 s

Lina Wolff: Många människor dör som du

Onneksi löysin Lina Wolffin novellit! Olin ajautunut tylsyyden tilaan kannettuani kirjastosta epälukuisan määrän kirjoja, joita en saanut luettua alkua pidemmälle, yhden sentään puoleen väliin. Sen jälkeen oli entistä tympeämpi olo. Jo nimi kertoo jotain tästä novellikokoelmasta. Se ei ole mitään "hyvän mielen" lukemistoa, mutta sitäkin enemmän Många människor dör som du -kokoelman novellit herättävät uteliaisuutta, pistävät ihmettelemään outoja käänteitä, vievät mukanaan kekseliäisiin maailmoihin. Nimestä voisi päätellä lajityypiksi dekkarin, mutta näin ei ole. Näyttämönä toimii useimmiten espanjalainen kaupunki, Barcelona, Valencia ja Madrid ainakin, muutama novelleista sijoittuu Ruotsin Skåneen. 

Enimmäkseen on kyse ihmissuhteista, monenkirjavista, monen ikäisistä. Puhutaan rakkaudesta ja sen etsinnästä. Puhutaan odotuksista ja haaveista löytää kadonnut nuoruus uudesta rakastumisesta. Puhutaan pettymyksistä ja peloista. Novellit värjäytyvät punamustalla; viha ja rakkaus, mustasukkaisuus, kateus, häpeä. Hyväksikäytön viidakossa tunteita herää ja kuolee. Kuka käyttää hyväksi ja ketä, se ei aina ole selvää, roolit elävät. Suomenruotsalaisen Hannele Mikaela Taivassalon kerronnassa olen lukenut jotain samaa. Ehkä myös ripauksen Milan Kunderaa voi maistaa lukiessa.

Matkalle näiden novellien mukana pääsee viivyttelemättä. Espanjan novellit tuoksuvat ja maistuvat siltä, punaviiniltä, helteiseltä kaupungilta, härän vereltä. Cavapulloja poksautellaan. Ruotsissa maisemat ovat kesympiä ja tutumpia, mutta sielläkin avautuu näkymiä kuin Roy Anderssonin elokuvista, koska fasadit kätkevät yllättäviä tapahtumia. 

Ensimmäisen novellin, Ingenmansland kertoja on kuin Almodóvarin elokuvasta Naisia hermoromahduksen partaalla. Mustasukkainen nainen on pestannut etsivän varjostamaan miestään. Asioiden kärjistyessä palkattu etsivä joutuu tiukkaan paikkaan. Toisessa kertomuksessa nuori tyttö löytää töitä epämääräisen naapurinsa toimistosta ja alkaa hiljalleen toivoa ylenevänsä, ennen kuin paikalle kopistelee ylivoimaisen pätevä nuori nainen. Bisnes ja pomon ja uuden naisen kehkeytyvä suhde kukoistavat, mutta vievät heidät liiketaloudellisesti holtittomille teille ja sillä on seurauksensa.

Det börjar med att man känner att ens liv inte har några riktiga känslor. Som om livet egentligen vore någon annanstans. Sen tror man att det ska komma bara något speciellt händer, som att en viss person uppmärksammar en, eller dylikt. Sen nöjer man sig med att man inte har det värre än andra. Sen att tristessen är ofrånkomlig och att alla andra lider just så mycket som man själv.

- Och sen? - Sen dör man.

Wolff kertoo yhtä luontevasti naisen kuin miehen näkökulmasta. Huumori on mustaa, dialogit lakonisia. Kertomuksissa ei pysähdytä, elämä rullaa eteenpäin kaupungin kaduilla. Novellissa Kirke 13-vuotias imee aikuisen naisen oppeja isosiskolta, joka on käynyt rintaoperaatiossa. Koulussa hermostutaan tytön opiskelumotivaation katoamisesta. Rehtori yrittää vakuuttaa koulunkäynnin tärkeydestä, mutta tyttö näkee rehtorin silmissä jotain syttyvän, kun tyttö sanoo seksin olevan hauskempaa. Liian myöhään rehtori kääntää katseen parkkipaikalle. 

Odette Klockare kertoo vanhan naisen halusta oppia soittamaan pianoa ja hänen nuoresta opettajastaan. Yhteisö ympärillä haistaa skandaalin käryä eikä kaihda keinoja hajun lähdettä etsiessään. Véronica on nimi härkätaisteluun kuuluvalle liikesarjalle. Novellissa mies suunnittelee lapsenomaisen tyttöystävänsä kosintaa mahdollisimman dramaattisessa hetkessä. Se ei ole helppoa, mutta yllätyksenä tarjoutuu suunnittelematon hetki, sillä life is what happens while you're busy making other plans, sanoi Lennonkin.

Tätä lukiessa ei tullut tylsää hetkeä, kuten voi nähdä jo novellien nimistä: När hon pratar om patriarkatet, Snuff, Krönika över en oplanerad trohet, Tänk dig ett levande träd.

Tack Hannele, muistaakseni näin Lina Wolffin nimen blogissasi.

Lina Wolff: Många människor dör som du
Albert Bonniers Förlag, 2009, 214 s