Lina Wolff: Lihan aika

Ihmiset voivat tulla luoksemme ongelmallisine lihoineen, ja me autamme heitä löytämään sielunsa.

Aika on mitä sopivin siirtyä kirjan siivin Madridin kuumille kaduille ja Välimeren aalloille. Lina Wolff ja Lihan aika eivät kuitenkaan tarjoa mitään tavanomaista paistattelua etelän lämmössä. Päin vastoin Lihan aika ei viivyttele viedessään lukijan mukanaan mysteerin ja kiristyvän trillerin tunnelmiin, mustan huumorin maustein. Kerronnasta ja barokkimaisista luostaritunnelmista sekoitettuna satiiriin nykyajan tosi-tv-ilmiöstä tulee mieleen sekä italialainen Elena Ferrante että hollantilainen Herman Koch. Siinä miten kauhistuttava pahuus on puettu simppeleihin kuoriin, ja miten joustavasti moraalista oikeutusta voikin muokata sopimaan omiin tarkoituksiin.

Nainen, kirjailija Ruotsista tulee kirjoitusresidenssiin Madridiin, ennestään tuttuun kaupunkiin. Hän on osaksi aikaa pestautunut auttamaan dementoituneen miehen vaimoa ja on löytänyt auttamisesta merkitystä ja rauhaa elämäänsä. Baarissa häneen ripustautuu epätoivoinen pelokas mies, Mercuro. Miehen vaimo on jättänyt tämän uskottomuuden takia. Ex-vaimo kärsii sen lisäksi kuolemaan johtavasta sydänsairaudesta. Ainoa vaihtoehto on sydämensiirto.

Saadakseen vaimonsa takaisin Mercuro on hakenut osallistujaksi nosteessa olevaan Lihan aika -nimiseen netti-tv-ohjelmaan, jossa ratkotaan pettyneiden ja katkerien sekä kostonhimoisten ihmisten ongelmia omaperäisin ja julkisuudelta kätketyin tavoin. Sitä ennen osallistujilta vaaditaan täydet valtuudet niihin.

Ohjelman tiimi koostuu kahdesta juontajasta ja pelottavasta, ikivanhasta nunnasta Luciasta. Osallistujille avautuu ovi omalakiseen salattuun maailmaan, jossa mikään ulkopuolisen yhteiskunnan säännöistä ei häiritse päätettyä korjausprosessia eikä auta katuvia perääntymään sieltä. Naisen tarvitsema uusi sydän sopii ohjelman ideaan. Sekä vaimo että Mercuro osallistuvat vuorollaan ohjelmaan. Session aikana miehelle alkaa valjeta hänen kannaltaan tukala tilanne.

Kekseliäissä juonen käänteissä kertomus valaisee vallanhimon ja manipulaation tehoa, kun ne saavat vapaasti kukoistaa, vieläpä yleisön suosion myötätuulessa. Elokuvallinen juoni (sopisi hyvin Peter Greenawaylle) seuraa ensin naisen ja ahdistetun miehen yhteistä pakomatkaa rannikolle ja toisessa osassa fokus vaihtuu Lucian, ohjelman arvoituksellisen nunnan näkökulmaan. Vasta siinä vaiheessa selviää edellisen päähenkilön nimi, nunna kirjoittaa Bennedithille kirjeitä. Hengelliseen ammattiin päätynyt Lucia tulee karskista taustasta, hän on teurastajan tytär. Lukija alkaakin haistaa veren hajua. 

Kirjailija, Bennedith, jää jatkossa nunnan varjoon. Lucian polkua teurastajan perheestä luostariin kuvataan tarkasti vanhempien tarinaa myöten. Siinä sivutaan myös Francon ajan diktatuurin julmuuksia. Nunna Lucia tulee luostarityössään kouluttaneeksi myös seuraajansa ja nuoresta Adasta kehittyy varsinainen piiskuri, sellaisia joille tosi-tv-ohjelmissa on kysyntää. Nietzschen opeista puhutaan tytön kohdalla. 

Eikä tässä vielä kaikki, mukana kuvioissa pyörii tyhmä ruotsalainen turistiäijä sekä pari kiinalaista elinten metsästäjää. Lina Wolff pyörittää keitoksen yhä sakeammaksi, koska voi. Ja osaa. Lukijana on sekä pyörryksissä että koukuttunut. Vastaan tulee sekä metoo-ajan feminismiä, pyyteetöntä auttamista että julmia miehiä ja naisia, tasapuolisesti. Tarjolla on tuhdisti moneen suuntaan houkuttavaa eksistentiaalista pohdintaa, josta ei ota selvää. I feel stupid but on a much higher level.

Sirkka-Liisa Sjöblom on suomentanut romaanin erinomaisen tarkasti ja huolellisesti, kiitos ja kumarrus! Lina Wolff on aikamoinen lumooja.

Lina Wolff: Lihan aika

Köttets tid, 2019, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

Otava, 2025, 233 s

Hanna Lantto: Bilbao

 

Kansi Markko Taina

Olen syntynyt bilbaolaiseksi Oulun yliopistollisessa keskussairaalassa. Viimein, kahdenkymmen vuoden ja kahdeksan kuukauden iässä, ymmärrän mihin kuulun ja mistä olen kotoisin.

Parikymppinen Elina lähtee Erasmus vaihto-opiskelijaksi Espanjan Baskimaan Bilbaoon 2000-luvun alkupuolella. Hän on opiskellut Suomessa espanjan filologiaa, mutta pian painopiste on vaihtunut baskikieleen. Kaupunki vie nopeasti nuoren naisen mukanaan, siitä tulee hänen rakkautensa kohde. Hän omaksuu kielen poikkeuksellisen nopeasti, saa oman juhlivan kaveripiirin, ja kaupungin öiset kadut baareineen tulevat läheisiksi, kuten myös yhteiset kämpät läheisimpien ystävien kanssa. Kaupungissa hän tuntee viimein olevansa kotonaan; saa meluta, riekkua, tanssia ja puhua aamuun asti, vaikka vuorokausia putkeen. Ilmapiiri on vapaa ja innostava. Viini ja monet muut juomat virtaavat, amfetamiini antaa lisävauhtia.

Hanna Lanton Bilbao alkaa yleismaailmallisena, ajattomana opiskelijaelämän kuvauksena. Solmitaan uusia tuttavuuksia, syödään ja juodaan, nautitaan suussasulavia ruokia, tavataan rentoja tyyppejä, opitaan paikallisia tapoja - kaikki on Elinalle kiinnostavaa ja loputtoman jännittävää. 

Baskinuoret ovat kiihkeän baskimielisiä, ja niin on Elinakin. Mielenosoituksia itsemääräämisoikeuden puolesta järjestetään ja niihin osallistutaan energisesti. Espanjalaiset koetaan ylimielisinä vallanpitäjinä. Asetelmassa on paljon samaa kuin pohjoisirlantilaisten suhteessa englantilaisiin. Elokuvissa ja dokumenteissa kuvattu Francon aika tuleekin mieleen kansalliskaartilaisista, jotka yöllä pysäyttävät nuorten auton ja aloittavat tiukan tarkastuksen. He ihmettelevät, kuinka suomalainen on siellä, eikä Madridissa, upeassa kaupungissa. Hukkaat täällä aikaasi näiden peikkojen kanssa.

Omaelämäkerrallinen kertomus etenee kahdessa aikajaksossa. Elina palaa Bilbaoon tekemään väitöskirjaansa kymmenen vuotta myöhemmin. Siinä vaiheessa hän on jo saanut kiittävää huomiota tutkimuksistaan ja työstään sekä Suomessa että Baskimaalla. Kirjan luvut alkavat sitaateilla baskilaisen Miguel de Unamunon runoista, espanjan- ja suomenkielisinä.

Väitöskirjan tekeminen on yksinäistä työtä, mutta siihen tuovat vaihtelua Bilbaon baari-illat. Erään myöhäisen aamuyön tunteina hän jää yksin tuntemattoman miehen kanssa. Hauska jutustelu vaihtuu odottamatta lähentelyyn ja raiskaukseen, jota hän ei heti suostu itselleenkään tunnustamaan sellaiseksi. Onhan hän akateeminen ja pärjäävä nuori nainen, ei mikään hyväksikäytettävä reppana. Kun hän avautuu tapahtumasta, ystävä syyttää häntä. Välirikko seuraa.

Baskimaan kohtalo rinnastuu kertomuksessa Elinan kokemuksiin väkivallan kohteena. Elinan trauma nimittäin ei häviä, hän kerää uusia vastaavia kokemuksia. Kun raiskattu ajautuu toistamaan kokemuksensa, kirjailijalla on siihen selitys: ”Se on tapa ottaa tilannetta takaisin omiin käsiin. Ihminen saattaa myös kaivata korjaavaa kokemusta ja sen takia palata raiskaajansa luo tai elää vaikkapa pitkään väkivaltaisessa suhteessa. Sitä haluaa uskoa, että seuraavalla kerralla tilanne menee paremmin.” (HS 8.3.25)

Ansioituneesta yliopistotutkimuksestaan huolimatta Elina ei ole rauhoittunut keski-ikään. Bilbaon kadut kutsuvat ja uudelleen hän päätyy samaan tilanteeseen, vieraiden miesten hyväksikäyttämäksi. Ja inhoaa itseään. Tapahtumien ohessa kerrataan Suomessa seurattuja oikeusjuttuja humalaisten naisten raiskauksista ja siitä oikeuslaitoksen pyörityksestä, jossa raiskaajat nähdään vähemmän syyllisinä kuin vahvassa humalassa ollut uhri.

Kuitenkin Elinan baskilaiset ja suomalaiset kaverit ihmettelevät, eikö hänellä ole mitään rajoja. Ei ole, sillä häntä on kolme. Kunnianhimoinen tutkimustyötään urakoiva filologi, loputtomasti juhliva baarikärpänen ja kolmantena herkkä ja haavoittuva lapsi. Tämä persoonallisuusanalyysi avasi päässäni vanhan levysoittimen ja sieltä lähti soimaan Tuula Amberlan/Jukka Alihangan vanha kipale Lulu.

Lululla oli kolme mieltä
Lululla oli kolme mieltä
Ja yksi niistä valtasi hänet iltaisin
Hän illalla kohtasi rappiomiehet
Illalla kohtasi rappiomiehet
Myrkystä kuiskien, rumuutta palvoen

Bilbao oli vaikea luettava. Aihe, seutu, kieli kiinnostaa, kaikki on kerrottu tyylillä ja tarkasti. Päähenkilö, joka ei lakkaa lyömästä päätään seinään ärsyttää ja surettaa. Ei terapia, ei puoliso, eikä menestys opinnoissa saa häntä katkaisemaan vahingollista kierrettä. Jokin on särkynyt perusteellisesti, eikä mikään näytä itsetuhoista kuviota korjaavan.  Häpeä ja itseinho on katettu kaikille nähtäväksi. Voi vain toivoa, että traumasta kirjoitettu kirja on vahvistanut ja että tämän umpikujan päässä näkyisi valoa. 

Olen ollut vuosia sitten viikon patikointimatkalla San Sebastianista - baskiksi Donostia - Bilbaoon. Bilbao jätti minuun aivan päinvastaisen muistikuvan, minusta kaupunki tuntui jotenkin uhkaavalta ja ilottomalta, Guggenheim ei sitä muuttanut. Ehkä minulla oli vain koti-ikävä ja olin talsinut liian kauan Baskimaalla. Hanna Lanton rakkaus Bilbaoon on säilynyt, kovista kokemuksista huolimatta.

Hanna Lantto: Bilbao
Tammi/WSOY, 2025, 322 s

Deborah Levy: Kuumaa maitoa

Kansi: Elina Warsta, solmu.nu

Äiti oli pitkä. Hän oli kietaissut neuletakin harteilleen. Hän oli tehnyt töitä koko aikuisikänsä ja hänellä oli ajokortti, mutta muinaisessa Kreikassa hän ei olisi ollut kansalainen eikä liioin muukalainen. Hänellä ei olisi ollut minkäänlaisia oikeuksia antiikin raunioissa, kokonaisen kulttuurin jäännöksissä, sillä siinä kulttuurissa hän oli täytettävä astia. Minä olin hänen tyttörensä ja olin heittänyt astian lattialle ja hajottanut sen pirstaleiksi.

Kansikuvassa leijuu meduusa polttiaislonkeroineen. Niitä, myrkyllisiä ja polttavia esiintyy  Espanjan Almerían rannikkovesistä. Sinne ovat rantautuneet myös Deborah Levyn romaanin Kuumaa maitoa päähenkilö Sofia ja hänen äitinsä Rose Britanniasta. Äiti ja tytär vaikuttavat  meduusojen lailla ajelehtivan epämääräisine ongelmineen. Rose potee mystistä tautia, joka on vienyt häneltä kävelykyvyn, puuduttanut jalat tunnottomiksi. Siihen ei ole löytynyt diagnoosia. Turistirannikolla sijaitsee tohtori Gómezin yksityisklinikka, jonka potilaaksi Rose on korkeaa maksua vastaan kirjautunut. Rosen tauti vaikuttaa ennen kaikkea neuroosilta, luulotaudilta ja pakkomielteeltä. Äiti on oireineen ja oikkuineen kahlinnut tyttären vaivalloiseen elämisen tapaansa. Kävelykyvyttömyys vaikuttaa vaihtelevan, toisinaan unohtuvan. Tohtori aloittaa hoidot määräämällä kaikki toista kymmentä lääkettä lopetettavaksi.

Sofia on jättänut etnologian/antropologian - mikä noiden ero sitten on, en tiedä - alan väitöskirjansa kesken ja elättää sittemmin itsensä Coffee Housen tarjoilijana. Äiti ja tytär ovat läheiset, osin äidin oireiden pakottamana tilanteena. Tytär on alkanut ontua äidin heikkoja jalkoja myötäillen, tuntien niiden kivut ominaan. Sofian isä on häipynyt maisemista jo tämän murrosiän aikana. Varakas kreikkalainen isä elää Ateenassa tyttärensä ikäisen naisen kanssa, tuoreen vauvan vanhempana.

Eksentrinen tohtori Gómez ja hänen apulaisensa ja tyttärensä Julietta aloittavat tutkimukset raskaasti lääkityn Rosen dilemmasta. Klinikan kupolin malliseen ulkopintaan on joku tekstannut puoskari. Sofia päätyy äidistä vapaina hetkinään selvittelemään omia tunteitaan vastaan tulevien saksalaisen ompelijattaren Ingridin ja espanjalaisen hengenpelastajan Juanin kanssa. Molemmat vetoavat häneen eroottisesti. Suhde Ingridiin näyttää kätkevän väkivallan uhkaa, kun taas Juan edustaa klassista etelän romanssia yötaivaan alla rannalla rakasteluineen. Sofia on epävarma ja helposti alemmuudentuntoinen ihmisten kanssa.

Kuumaa maitoa etenee tiheänä ja tarkkanäköisenä kuvauksena moninaisista suhteista ja olosuhteista Espanjan kuumassa kesässä. Saksalainen Ingrid harrastaa paikallisten vaatteiden tuunausta ja kirjontaa. Hänen poikaystävänsä on varakas yritysvalmentaja Matthew. Tohtori Gómez on kiinnostuneempi tiineestä kissastaan kuin potilaistaan. Hänen tyttärensä Julietta tekee hoitotyön ohella taidetta ja nauttii alkoholia kaikkina vuorokaudenaikoina. Sofiaa kuormittavat ihmiset, meduusat meressä, paikallinen loputtomasti haukkuva kahlekoira, kuumuus ja hyttyset. Paine purkautuu, kun hän heittää lattialle maljakon, väärennös antiikin kreikkalaisesta. Se on kuin symboli isän hylkäämän tyttären haavasta. Hän lähtee vuosien jälkeen tapaamaan isäänsä Ateenaan. 

Deborah Levy kirjoittaa tajunnanvirtamaisesti Sofian silmin kaikesta kohdatusta ja nähdystä, naisen äiti- ja isäsuhteista, odotuksista ja pettymyksistä, velvollisuudesta ja oman identiteetin etsinnästä. Varsinaista juonta ei ole näiden kohtaamisten lisäksi - äidin taudinkuva jatkaa mielikuvituksellista kehitystään. Ammattikriitikot ovat verranneet Man Booker -palkintoehdokkaana ollutta romaania sekä Elena Ferranten Tyttären varjoon että Virginia Woolfiin. Kyllä, sama outo ja ahdistavakin tunnelma kuin Ferrantella ja sama sisäisten mielenliikkeiden sekoittuminen unenomaisiin näkyihin kuin Woolfilla. Kaikessa on myös feministinen katsanto; naisten on riuhtaistava itsensä irti. Lisäksi monet myytit ja mytologiat, meduusat, käärmeet ja symbolit värittävät antropologin maisemaa, sekä sisäistä että ulkoista.

Lukukokemus oli erikoinen, outo ja häilyvä ennen kuin pääsin tähän sisälle - juhannuskin saattoi vaikuttaa keskittymiskykyä heikentävästi. Ylimalkaan koko ihanasti kukkiva kesäkuu ei oikein suosi lukemista. Myöhemmin osasin taas arvostaa Deborah Levyn kiehtovaa tapaa katsoa maailmaa ja ilman muuta viihdyttävääkin tapaa kertoa siitä.

Deborah Levy: Kuumaa maitoa
Hot milk, 2015, suomentanut Sari Karhulahti
Kustantamo S&S, 2023, 319 s

Andrea Abreu: Pilvipeitto

Taloja alkoi nousta ylärinteeseen kuin multasieniä neulasmaton alle sateen kostuttamaan maahan. Ensimmäiset talot nousivat maasta männikköön tulivuoren juurelle, vulkaanin helmaan; vulkaaniksi mummu sitä kutsui ja puhui aina helmasta, ihan kuin vulkaani olisi Shakira. Ylimpänä olevien talojen katot ja terassit täyttyivät männynkävyistä ja monesti näytti etteivät ne mitään ihmisasumuksia olleet, vaan noitien ja haltijoiden koteja. Loput alueesta, se puoli missä ei ollut enää taloja, oil pelkkää syvänvihreää ryteikköä. Tulivuoren erotti ainoastaan niinä päivinä kun taivas oli pilvetön, eli käytännössä ei koskaan. Siitä huolimatta kaikki tiesivät, että pilvimassan takana asui 3718 metriä korkea jättiläinen, joka saattoi halutessaan sytyttää kylän tuleen.

Päästyäni Andrea Abreun kanssa Teneriffan maisemiin lukujumini helpotti vihdoin. Lukujumi manifestoitui neljän kirjan pinon palauttamisessa kirjastoon, joita kaikkia nakersin haluttomasti. Miksi lukisin elämäkertaa runoilijasta jonka runoja en ole lukenut?  Jostain blogista innostuin eräästä 90-luvun Keltaisen kirjaston romaanista, joka maistui ummehtuneelta. Vielä yksi runokirjakin lisäsi tuskaani. Mikä siinä on, että sisäinen algoritmini tarjoaa jatkuvasti Venäjää? Putinin alttaripoika ei enää napannut. Šiškin kirjoitti jo aiheesta - Venäjän ortodoksikirkon ja diktaattorin suhteesta - sekä tyylikkäästi että informatiivisesti. 

Tämän jälkeen pääsin hyrisemään kissamaisesti lukutuolissani, sillä Abreun Pilvipeiton tapaista en ole lukenut koskaan - siitä näkökulmasta, sillä tyylillä, siitä ympäristöstä. Sen maailma on kaukana turisteille tutusta Teneriffasta. Se vie köyhään kylään jyrkillä vihreillä rinteillä, joiden kaikkien takana, enimmäkseen sumuisen pilvipeiton alla lymyää tulivuori. Teiden alueelle Teneriffan turisteja kuljetetaan päiväretkille. Vuoren nimeä ei kirjassa mainita, mutta se on kylän asukkailla kaikilla takaraivossa. Pilvipeitto lepää rinteiden yläpuolella ja toisinaan sitä täydentää Saharan hiekkamyrskyistä nouseva Calima-sumu. Ranta on kaukana, liftausmatkan päässä.

Kahdelle noin kymmenvuotiaalle tytölle, Isoralle ja minäkertojalle, turistit, ulkkarit, grigit ovat vain taustalla näkyvää rekvisiittaa, tyhmiä ja osaamattomia, punaiseksi palaneita. Tytöt sen sijaan pujottelevat kuin vuorikauriit kotimaisemissaan, imeskelevät käenkaalia saniaismetsässä, pujahtavat hieman hullun Carmenin keittiöön syömään, leikkivät Juanita Banaanin - joka on kai virallisesti Juanito - kanssa, katsovat telenoveloita, tanssahtelevat, hyräilevät Aventuraa, ja hinkkaavat itseään ja toisiaan, pimperojaan. 

Isora on räväkkä ja paha suustaan ja sitä toinen ihailee, Isoran rohkeutta ja itsevarmuutta. He ovat parhaat kaverit, mutta Isora on se joka päättää ja johtaa. Isoralla alkoivat menkatkin jo 9-vuotiaana, joten hän on kaikessa edellä, rinnan mitalla. Ainoa, mistä kertoja ei ole kateellinen, on Isoran äidittömyys. Isora asuu komentelevan mummonsa kanssa, joka panee hänet säännöllisesti sipulikeittokuurille, koska tyttö on lihava. Isora taas on päätynyt oksentelemaan aterioitaan. Telenoveloiden kaunottaret ja barbiet määrittelevät ihannetta. Kertojan äiti siivoaa turistien jätöksiä etelän hotelleissa, isä rakentaa siellä loma-asuntoja. Etelä tekee miehet alakuloiseksi, vahvistavat kylän naiset. 

Tytöt tekevät havaintojaan, tutkivat itseään ja toisiaan. Hinkuttavat keskenään, telenoveloista ja tirkistyksistä on saatu oppia. Kertomus hengittää kasvavien tyttöjen mukana. Heitä kiinnostaa seksi, hinkutusta harrastetaan kun siltä tuntuu, usein. Köyhyyden vastapainona voi nähdä, että lapset kasvavat vapaina syyllisyydestä, jota ainakin luterilaisissa maissa on osattu masturbointiin liittää. Isora on pitelemätön. Häntä eivät pelota opettajan varoitukset. Mummoa hän kutsuu bitchiksi, se on mummo englanniksi, hän valistaa kieltä taitamatonta. Paras kaveri, minäkertoja taas on hänelle nimeltään shit - ja se on toisesta rajua ja ihanaa.

Eritteiden tahma, ruokailut mojokastikkeineen, nylkyttävät koirat, ristinmerkkejä tekevät vanhat naiset rukousnauhoineen, viiniä ryystävät miehet, pihoilla rönsyävät puutarhat ruusuineen, sammakoineen - kaikesta kasvaa elämälle tuoksuva/haiseva virta, jota Abreu kuvaa ällistyttävällä voimalla. Se on taustamaisemaa nuorten tyttöjen mielenmaisemalle, kaiken nielevälle uteliaisuudelle ja elämän kiihkolle. Lapset kasvavat kuin piikkipensaat, villeinä ja ympäristölle alttiina, aikuiset ovat kaukana, heistä ei ole tukea, siksi heidän neuvojaan ei edes kaivata. Läsnä olevat aikuiset ovat liian vanhoja, hulluja tai sitten opettaja. Seksuaalisuus vaanii kaikkialla vaarallisena ja viekoittavana. Kaikkea kokeillessa väkivallan uhka ja pelon tunnelma tiivistyy kuin kasvava sadepilvi, rakkaus vaihtuu vihaan äkillisesti. Vulkaanin tuhon minäkertoja maalaa jo unessaan, koko saari häipyy sen mukana. 

Kiivaasti kasvavien lasten seikkailujen, tunteiden vuoristoradan ja paikalliskuvauksen lisäksi Pilvipeitossa ei oikeastaan ole juonta, paitsi lopun yllätyskäänne - tyylikkäästi kuvattu tulivuoren purkaus tyttöjen mikrokosmoksessa.

Anni Valtosen (HS) arviossa romaania verrattiin meksikolaiseen  FernandaMelchoriin. Jotain yhteistä tuossa virtaavassa vimmaisessa kielessä onkin. Minusta Pilvipeitto on kuitenkin kevyempi tunnelmaltaan kuin lukemani Hurrikaanien aika, se ei ole niin toivoton. Johtunee sekä päähenkilöiden iästä että maantiedosta: Teneriffan köyhätkin seudut lienevät  hivenen paremmassa jamassa kuin Meksikon vastaavat. 

Sari Selander on suomentanut romaanin loistavasti. Uskon että hän on tavoittanut alkuperäisen kielen sävyt, tyttöjen oman kielen, kiroilut, laulujen sanat, tunnemyrskyjen monologit täydellisesti.

Andrea Abreu: Pilvipeitto
Panza de burro, 2020, suomentanut Sari Selander
Siltala, 2024, 192 s

Lina Wolff: Många människor dör som du

Onneksi löysin Lina Wolffin novellit! Olin ajautunut tylsyyden tilaan kannettuani kirjastosta epälukuisan määrän kirjoja, joita en saanut luettua alkua pidemmälle, yhden sentään puoleen väliin. Sen jälkeen oli entistä tympeämpi olo. Jo nimi kertoo jotain tästä novellikokoelmasta. Se ei ole mitään "hyvän mielen" lukemistoa, mutta sitäkin enemmän Många människor dör som du -kokoelman novellit herättävät uteliaisuutta, pistävät ihmettelemään outoja käänteitä, vievät mukanaan kekseliäisiin maailmoihin. Nimestä voisi päätellä lajityypiksi dekkarin, mutta näin ei ole. Näyttämönä toimii useimmiten espanjalainen kaupunki, Barcelona, Valencia ja Madrid ainakin, muutama novelleista sijoittuu Ruotsin Skåneen. 

Enimmäkseen on kyse ihmissuhteista, monenkirjavista, monen ikäisistä. Puhutaan rakkaudesta ja sen etsinnästä. Puhutaan odotuksista ja haaveista löytää kadonnut nuoruus uudesta rakastumisesta. Puhutaan pettymyksistä ja peloista. Novellit värjäytyvät punamustalla; viha ja rakkaus, mustasukkaisuus, kateus, häpeä. Hyväksikäytön viidakossa tunteita herää ja kuolee. Kuka käyttää hyväksi ja ketä, se ei aina ole selvää, roolit elävät. Suomenruotsalaisen Hannele Mikaela Taivassalon kerronnassa olen lukenut jotain samaa. Ehkä myös ripauksen Milan Kunderaa voi maistaa lukiessa.

Matkalle näiden novellien mukana pääsee viivyttelemättä. Espanjan novellit tuoksuvat ja maistuvat siltä, punaviiniltä, helteiseltä kaupungilta, härän vereltä. Cavapulloja poksautellaan. Ruotsissa maisemat ovat kesympiä ja tutumpia, mutta sielläkin avautuu näkymiä kuin Roy Anderssonin elokuvista, koska fasadit kätkevät yllättäviä tapahtumia. 

Ensimmäisen novellin, Ingenmansland kertoja on kuin Almodóvarin elokuvasta Naisia hermoromahduksen partaalla. Mustasukkainen nainen on pestannut etsivän varjostamaan miestään. Asioiden kärjistyessä palkattu etsivä joutuu tiukkaan paikkaan. Toisessa kertomuksessa nuori tyttö löytää töitä epämääräisen naapurinsa toimistosta ja alkaa hiljalleen toivoa ylenevänsä, ennen kuin paikalle kopistelee ylivoimaisen pätevä nuori nainen. Bisnes ja pomon ja uuden naisen kehkeytyvä suhde kukoistavat, mutta vievät heidät liiketaloudellisesti holtittomille teille ja sillä on seurauksensa.

Det börjar med att man känner att ens liv inte har några riktiga känslor. Som om livet egentligen vore någon annanstans. Sen tror man att det ska komma bara något speciellt händer, som att en viss person uppmärksammar en, eller dylikt. Sen nöjer man sig med att man inte har det värre än andra. Sen att tristessen är ofrånkomlig och att alla andra lider just så mycket som man själv.

- Och sen? - Sen dör man.

Wolff kertoo yhtä luontevasti naisen kuin miehen näkökulmasta. Huumori on mustaa, dialogit lakonisia. Kertomuksissa ei pysähdytä, elämä rullaa eteenpäin kaupungin kaduilla. Novellissa Kirke 13-vuotias imee aikuisen naisen oppeja isosiskolta, joka on käynyt rintaoperaatiossa. Koulussa hermostutaan tytön opiskelumotivaation katoamisesta. Rehtori yrittää vakuuttaa koulunkäynnin tärkeydestä, mutta tyttö näkee rehtorin silmissä jotain syttyvän, kun tyttö sanoo seksin olevan hauskempaa. Liian myöhään rehtori kääntää katseen parkkipaikalle. 

Odette Klockare kertoo vanhan naisen halusta oppia soittamaan pianoa ja hänen nuoresta opettajastaan. Yhteisö ympärillä haistaa skandaalin käryä eikä kaihda keinoja hajun lähdettä etsiessään. Véronica on nimi härkätaisteluun kuuluvalle liikesarjalle. Novellissa mies suunnittelee lapsenomaisen tyttöystävänsä kosintaa mahdollisimman dramaattisessa hetkessä. Se ei ole helppoa, mutta yllätyksenä tarjoutuu suunnittelematon hetki, sillä life is what happens while you're busy making other plans, sanoi Lennonkin.

Tätä lukiessa ei tullut tylsää hetkeä, kuten voi nähdä jo novellien nimistä: När hon pratar om patriarkatet, Snuff, Krönika över en oplanerad trohet, Tänk dig ett levande träd.

Tack Hannele, muistaakseni näin Lina Wolffin nimen blogissasi.

Lina Wolff: Många människor dör som du
Albert Bonniers Förlag, 2009, 214 s

Adelaida García Morales: Etelä

Vahvatunnelmaiset kaksi novellia espanjalaisen Adelaida García Moralesin teoksessa tuovat etsimättä mieleen Carlos Sauran elokuvan Korppi sylissä. Novelleissa on sama mystinen, unenomainen tunnelma ja molemmissa novelleissa, niminovellissa Etelä ja toisessa Bene-nimisessä kertomuksessa, näkökulma on lapsen, joka on menettänyt läheisen. Kuoleman ja menetyksen pelko sekoittuvat lapsen arkeen kodissa, jossa on vaikea löytää lämpöä sen jälkeen kun rakkaus on kadonnut talosta. 

Etelä, El Sur on kuvattu elokuvana, joka on Suomessakin esitetty. Siitä on myös kirjan kansikuva. Novelli onkin selväpiirteisempi ja mielenkiintoisempi kuin hieman yliviritetty Bene, jossa surrealismia ja mystiikkaa on tarjolla liiankin kanssa. Ankara katolisuus varjostaa molemmissa koteja, joissa varsinkin palvelijat, hartaan uskovaiset naiset, pitävät lapsia synnin tunnossa ja käyttävät myös aikuisiin valtaansa, silloin kun siihen avautuu mahdollisuus.

Kaikki muu ripillepääsyyn liittyvä jätti minut kylmäksi, luultavasti siksi että Josefa, joka yritti olla hengellinen ohjaajani, valmensi minua seremoniaan niin tavattoman kuivakiskoisella tavalla. En voinut sietää katekismuksen ulkolukua; kirja oli minusta käsittämätön.

Teresa, Etelän minäkertoja puhuttelee itsemurhan tehnyttä isäänsä ja muistaa heidän yhteisiä hyviä aikojaan, heidän, yksinäisyydessä viihtyvien ihmisten sielun sukulaisuutta. Isällä on mystisiä kykyjä, heilurin kanssa etsintää, johon hän vihkii myös tyttärensä ja kasvattaa tämän itseluottamusta. Kodissa on kuitenkin jatkuvaa riitelyä ja rakkaudettomuutta vanhempien kesken. Isä ei välitä uskonnosta vaan halveksii harrasta palvelijaa ja tämän pyrkimystä määrätä vaimon ja tyttären hengellisyydestä.  

Isän vaikea luonne ja kompromissiton suhde muihin kasvaa novellissa hienoksi lapsen silmin nähdyksi kokonaiskuvaksi. Teresalle selviää, että isällä on Sevillassa ollut toinen nainen, äitiä tärkeämpi. Tytär kulkee isän jälkiä, löytyy kirjeitä. Kaikki kertoo samaa: yksinäisyyteen ja tiheään hiljaisuuteen ympäristönsä pakottava mies ei olisi ehkä löytänyt onnellista elämää edes elämänsä rakkauden kanssa. Vaimonsa ja lopulta tyttärensäkin hän sen sijaan työntää luotaan.

Tarina on ahdistava ja surullinen, mutta vangitsevasti kerrottu. Sisäisiä mielenliikkeitä ruokkivat tehokkaat kuvat puutarhasta, maaseudun maisemasta. Mystisestä tunnelmasta tulevat mieleen, sekä Saura että Luis Bunuel, nuo Francon ajan Espanjan taitavat kuvaajat.

Saapuessani seuraavana päivänä Sevillaan tiesin heti: jos yhä vaelsit jossakin päin maailmaa, se paikka oli tuo elävistä kivistä ja salaisesta sykkeestä tehty kaupunki. Kaupungissa leijui jotain inhimillistä, hengityksen tai syvän, pidätetyn huokauksen kaltaista. Oli kuin kaupunki itse olisi synnyttänyt asukkaansa, muovannut heidät tuhatvuotisilla käsillään.

Toisessa novellissa kertoja, nuori tyttö elää veljensä ja isänsä kanssa, äiti on kuollut. Heidän kotiinsa tulee uusi palvelija, nuori nainen Bene, jonka pikkusisko on kertojan koulutoveri. Novellissa oli aika paljon minua vieraannuttavia elementtejä, kuolleen katse jonkun silmissä, kuolleita puutarhassa öisin. Asuuko naisessa pahuus vai onko se yhteisön kiihkokatolisten vanhempien naisten tuomio nuoresta naisesta, joka ilmeisesti joutui lapsuudessaan hyväksikäytetyksi? Novellissa Bene on melodraamaa kuin oopperassa, intohimoa ja synkkiä katseita, lasittuneita ja kalseita. Nainen houkuttaa sekä isää että poikaa. Ehkä novelli kulkee kaiken kaikkiaankin liiaksi samoilla poluilla kuin ensimmäinen.

En ole ihan vakuuttunut tuosta toisesta tarinasta, mutta tyyli on Moralesilla hallussa, se on paikoitellen runoa ja teoksen suomentaja on Tarja Roinila, joka kuoli liikenneturmassa viime vuonna. Tästäkin suomennoksesta voi nähdä, että se oli meille käännöskirjallisuuden lukijoillekin suuri menetys.

Kerrankin hain tarkoituksella kirjaa Helmet-haasteeseen: kirjan nimessä on ilmansuunta. (Tätä ennen tuli jo kahlattua ajankohtaista kirjailijaa eli löysin Salman Rushdien novellikokoelman Itä, länsi, jonka jätin sitten kesken siinä vaiheessa kun hän novellissa Yorick jäljitteli Tristram Shandyn tyyliä eikä ihan onnistu siinä.)

Adelaida García Morales: Etelä
El Sur seguido de Bene, 1985, suomentanut Tarja Roinila
Like, 1992, 94 s

Mercè Rodoreda: Timanttiaukio

Minun oli tehtävä itseni korkiksi että jaksaisin: jos en olisi korkkia, ja sydämeni lunta, vaan olisin kuin ennenkin, lihaa ja verta - sellainen että kun nipistetään se tekee kipeää - en olisi koskaan päässyt niin pitkän ja korkean sillan yli.

Espanjan katalaanit protestoivat näinä päivinä Barcelonan kaduilla. Plaça del Diamant, Timanttiaukio löytyy edelleen sieltä, ilmeisesti ihan kaupungin sydämessä. Tänne katalonian kielellä kirjoittanut Mercè Rodoreda sijoittaa samannimisen romaaninsa tapahtumat ja henkilöt. Enkä ole koskaan lukenut mitään tämän tapaista. Tarkoitan sen mystistä tapaa imeä lukija magneettikenttäänsä.

Natàlia, minäkertoja kohtaa nuorena naisena itsevarman pojan, Quimetin, joka päättää ensinäkemältä, että tytöstä tulee hänen kuningattarensa, vaimonsa. Tytöltä ei sen kummemmin kysytä, hän alistuu, köyhänä ja äidittömänä hänen sisältään on kadonnut kyky haluta mitään itselleen. Mies ei välitä edes hänen oikeasta nimestään, vaan nimeää hänet uudelleen Colometaksi, Kyyhkystytöksi. Se siitä kuningattaresta. Häntä käskevät ensinnä mies, sitten isä, sitten miehen kaverit, sitten Enriqueta-rouva... Nuorta naista viedään kuin juhtaa remontoitavaan vuokra-asuntoon, palvelemaan miestään ja tämän ystäviä, valmistamaan aterioita, ja kuulostelemaan miehensä vaivoja ja olotiloja. Ei niin, etteikö rakkauttakin olisi, mustasukkaisuutta myös puolin ja toisin.

Aika on Timanttiaukiossa Espanjan sisällissodan kynnyksellä 1930-luvulla. Ulkona Barcelonan kaduilla tunnelma kiristyy köyhien ja varakkaampien työnantajien välillä. Sisällissota lähestyy, miehet lähtevät tasavaltalaisten puolella sotaan, Espanjan kansalliskaartia vastaan. Barcelona on tasavaltalaisen Espanjan pääkaupunki. Natàlialla on kaksi pientä lasta ja 4-kymmenpäinen kyyhkysparvi hoidettavanaan.

Onko nainen jotenkin simppeli, hidasälyinen vai miksi hän alistuu aina lisääntyvään raadantaan ja näyttää sopeutuvan kaikkeen?  Naisen identiteetti on hajonnut kokonaan, tallottu katukiven rakoihin, ja vasta yksinäisyys irrottaa hänet näkemään itsensä. Sitä ennen Natàlia kuvailee tarkkaan askareensa, kyyhkysten hoidon, kotinsa sisustuksen, siivoamansa talon kerrokset, pöydät ja pöytäliinat, sen pihan portit ja tavat soittaa kelloa jotta portti avattaisiin, talon koppavan isännän, joka tietää puolensa ja oikeutensa ja miten siivoojan tuntipalkka lasketaan. Mutta vasta kyyhkysistä hän huomaa voivansa päättää jostain enemmästä kuin kyyhkynen.

Ja kotilo, joka oli onnistunut sulkemaan sisäänsä kaikki meren valitukset, oli minulle enemmän kuin ihminen. Yksikään ihminen ei pystyisi elämään jos sen sisällä kävisi koko ajan sellainen kohin. Ja kun pyyhin pölyjä kotilosta, kuuntelin aina hetken sitä ääntä.

Timanttiaukiota ja sen via dolorosaa keventää siellä kulkevien ihmisten, nuorten miesten ja naisten, ystävien, naapurinrouvien elämänmakuinen, kaunistelematon mutta myös vivahteikas kuvaus. Oikeastaan vain 'työtakkiherraksi' kutsuttu varakkaan talon herra edustaa johdonmukaista nilkkiyttä. Muut näyttävät ihmisiltä, enemmän tai vähemmän hyviltä ihmisiltä. Ja heidän muotokuviinsa on sipaistu valoa tuovaa huumoria.

Tietenkin romaani kuvaa suuria ahdingon aikoja, köyhän äidin kamppailua sisällissodan aikana. Natàlia ajautuu äärimmäisiin valintatilanteisiin nälkää näkevien lastensa kanssa. Siitä huolimatta naisen sisäinen maailma kuvataan vahvana, mielikuvituksellisena, rikkaana eikä siitä voi olla kiinnostumatta. Naisen näkemisen tapa on niin haavanlehtimäisen herkkää että sitä on melkein vaikea kestää. Barcelonan kadut, puistojen penkit, aprikoosipuusta lehahtavat linnut samoin kuin kaupassa kiiltelevät oliivitölkit, kaikki on niin läheltä kuvattu että yhdestä lauseesta avautuu ovia; pääsen sisälle niihin huoneisiin, niille kaduille. Koko sisukkaan naisen maailmaan, josta lopulta löytyy aikaa unille, ja tajunnanvirtamaiselle ajatusten vyörylle.

Ja tunsin ajan kulumisen voimakkaasti. En tarkoita pilvien ja auringon ja sateen ja yötä koristavien tähtien aikaa, en keväiden enkä syksyjen aikaa keväiden ja syksyjen toistuvassa virrassa, en aikaa joka laittaa puihin lehdet ja repii ne pois, en sitä joka saa kukat puhkeamaan ja lakastumaan ja maalaa ne värikkäiksi, vaan sisälläni etenevää aikaa, jota ei voi nähdä mutta joka muovaa vähitellen meitä kaikkia.

Mercè Rodoreda: Timanttiaukio
La plaça del Diamant, 1962, suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä
Otava, 1988, 207 s

Ben Lerner: Lähtö Atochan asemalta

Eniten minua kiinnosti, aluksi, tämä ympäristö: kävellä arkiaamuna Madridissa, päätyä Pradon museoon ja asettua Rogier van der Weydenin Kristuksen ristiltäoton edustalle. Ja toiseksi näkökulma: amerikkalainen nuori runoilija Adam Gordon, maineikkaan säätiön stipendiaattina tutkimassa Espanjan sisällissotaa ja runojensa suhdetta siihen. Ja kolmanneksi se, että tämä minäkertoja ja kokija on kaikesta epävarma, ulkopuolinen ja kompleksinen. Maailma on sekaisin eikä sitä ainakaan selvennä pillereiden napsiminen, hasiksen pössyttely ja se, että Adam latkii kaikkea muuta paitsi vettä.

Museossa taide on paikallaan kehyksissä. Jo sieltä voi aloittaa itsereflektion; onko minun tapani katsoa taidetta oikea. Onko oma kokemus yhtä syvällinen kuin miehen, joka purskahtaa itkuun maalauksen edessä? Vai onko se sittenkin syvällinen kokemus syvällisyyden puuttumisesta? Ymmärrän nuorenmiehen tilanteen äärimmäisenä stressitilana: ihminen on valinnut tulla vieraalle maaperälle yksin, tulla vieraalle kielialueelle kunnianhimoisen tavoitteen kanssa, ei pelkkänä turistina, eikä tämän projektin tarvitse ketään muuta oikeasti kiinnostaa. Silti siihen ja oman tekemisen merkitykseen olisi hyvä uskoa.

Taiteilijan omakuva on itseironista satiiria, omien möhläysten perkaamista raadollisuuteen asti, väärinkäsityksiä, suosion kalastelua teeskentelyn kautta, huonommuuden tunteita, kateutta, mustasukkaisuutta, voitonriemua ja tappion lamaannusta. Hän valehtelee äitinsä kuolleen, ja saakin lohdutusta ymmärtävältä naiselta. Hän valehtelee isänsä olevan fasisti - vaikka tuo lempeä mies siirtää hämähäkin ulos pihalle paperinpalalla - koska arvelee saavansa myötätuntoa espanjalaisilta aktivisteilta. Runoilija vaeltaa taiteilijuutensa kivistä polkua ja velloo monenlaisissa tunnelmissa. Lukijalle se kaikki näyttäytyy inhimillisenä ja tragikoomisena, hauskana ja kamalana.

Koin jotain, mikä muistutti voimantunnon kuohahtamista, voiman havaita maailma kuin lasin takaa, ja tällainen irrallisuus kytkettynä vähentyneeseen tarpeeseeni tai kykyyni nukkua antoi minulle jonkinlaista vampyyrimaista energiaa, joskin se myös teki minusta oman saaliini.

Adam hengailee Madridin kaduilla päämäärättömästi ja vatvoo itseään suhteessa toisiin, 'taidettaan' suhteessa taiteeseen, runouttaan, 'kyvyttömyyteni liikuttua runoista liikutti minua'. mutta niin hän vain pikkuhiljaa ajelehtien - kuin Mikko Rimmisen pussikaljottelijat - löytää itsensä lähempää niitä piirejä, jotka hän omakseen tuntee eli vasemmistoälykköjä taiteilijoita. Puutteellisen espanjankielen - jota meluisa baariympäristö ei helpota - hän ratkaisee ilmeilemällä. Valituilla ilmeillä on tarkoitus osoittaa älykkyyttä, sarkasmia, ironiaa; kaikkea korkealla henkisellä tasolla operoivan taiteilijan arsenaalista. Siinä liikutaan hauraalla jäällä, sillä espanjalaisten vilkas keskustelu pyrähtelee salamannopeasti tunnelmasta toiseen. Vieraan kielen keskellä kirjailijalle/runoilijalle avautuu myös mahdollisuus lukuisiin rinnakkaisiin tulkintoihin kuulemastaan. Madridiin nimittäin tullaan siinä tarkoituksessa, että edetään baarista baariin, hankkiudutaan yhä kovempaan känniin ja päädytään veivaamaan monikerroksiseen discoon raivokkaan teknon tahdissa.

Kaikkialla runoilija tarkastelee ympäristöään sekä erikseen että erityisen syventyneesti itseään siinä, etäältä. Näin itseni ikään kuin pihalta käsin. Tätä itsereflektointia harrastetaan kohtalaisen kauan ilman suurempia ulkoisia tapahtumia. Vasta kun Adam on päässyt kunnolla piireihin, hänen salaperäisyytensä vankkenevan kielitaidon myötä vähentyessä, kääntäjänsä Teresan ja tämän galleristiveljen kautta, ja lähituntumaan toisenkin naisen, Isabelin kanssa, hänen kamppailunsa alkaa koskea enemmän naisia, ja vähemmän  runoutta. Siinäkin itseluottamuksen liekki lepattaa vaihtelevasti, mutta tarina alkaa vetää vauhdikkaammin kun päästään vähän kauemmas runoilijan navasta ja sen tarkastelusta. Silti, naisia väijyvät muutkin, ja herättävät runoilijassa epämiellyttäviä tuntemuksia: Carlos hymyili hymyä, jonka koin voitonriemuisena, postkoitaalisena.

Adam Gordon oli kaikesta kohelluksesta ja häsläämisestään huolimatta, tai sen takia, hauska ja koskettava tuttavuus. Hänen nolostuttavat mokansa toivat mieleen tunnelmia jostain nuoruudesta, asioita joita ei haluaisi muistaa.  Osasin varsinkin samaistua ulkopuolisuuden tunteeseen vieraskielisellä alueella, siihen epätoivoon kun ei ole pääsyä lämpöiseen ja iloiseen piiriin, kun ei ole kieltä. Ovelasti Adam kuitenkin raivasi tiensä.

Mutta en onnistunut toden teolla aloittamaan espanjankielisen kaunokirjallisuuden lukemista koska jouduin turvautumaan sanakirjaan niin usein, että lauseiden liike jumiutui. Koin lauseet aina hiukkasrykelminä, en koskaan aaltoina; en ollut kyllin kärsivällinen lukeakseni samaa kappaletta yhä uudelleen kunnes sanojen pisteet sulautuisivat viivaksi.

Ben Lerner on palkittu runoilija ja prosaisti, tämä on hänen autofiktiivinen esikoisromaaninsa. Siinä on paljon runoa, leikittelyä kielellä, rajattomuutta. Runoa hän mätkii kuin lapsi resuista nalleaan, tuota taidemuodoista kuolleinta. Sen opin, että runo ei kerro mistään. Näin hän valistaa espanjattaria, useammin kuin kerran. Runoa tai proosaa, romaani on mielettömän hauska, Lerner kirjoittaa tyylillä, ja suurella intohimolla.

Samasta aiheesta: Omppu.

Ben Lerner: Lähtö Atochan asemalta
Leaving the Atocha Station, 2011, suomentanut Artturi Siltala
Siltala 2017, 226 s

Geraldine Brooks: Kirjan kansa

Huom. perhosen siipi, karva - merkityksellisiä yksityiskohtia

Missä poltetaan kirjoja siellä poltetaan lopulta myös ihmisiä. - Heinrich Heine

Haggada on nimeltään kuusisataa vuotta vanha hepreankielinen kirjoituskokoelma, ohjeistus, koodeksi. Haggada oli ja on Bosnian Sarajevon kansallismuseon kruununjalokivi. Sen luultiin tuhoutuneen Jugoslavian sodan pommituksissa, mutta juutalaisten pyhän kirjan pelasti museon kirjastonhoitaja, muslimi, joka kätki sen. Puoli vuosisataa aiemmin se pelastui natsien tuholta ja kätkettiin moskeijaan. Kokoelman erikoisuus on sen taidokas lehtikultaa sisältävä miniatyyrikuvitus. Aiemmin luultiin, että kuvitus oli kielletty juutalaisissa pyhissä kirjoituksissa, käskyn mukaan.

Kirjoituskokoelman historia punoutuu romaanissa seikkailukertomukseksi. Haggadan mysteeri avautuu sen pelastajien käsien kautta Bosnian sodasta keskiajan Espanjaan, inkvisition aikaan, ajassa taaksepäin kulkien. Rinnan historiallisten tapahtumien kanssa kulkee tohtori Hanna Heathin, vanhojen kirjojen konservointiin erikoistuneen tutkijan matka pyhän kirjan paikoille. Kadonneeksi luultu haggada on löytynyt ja kansainvälisesti arvostettu tutkija on saanut kutsun saapua Sarajevoon arvioimaan kokoelman kuntoa. Mutta miksi pergamentissa on perhosen siipi? Perhostutkija paikallistaa siiven alppi-ilmastossa viihtyvään lajiin kuuluvaksi. Tutkimusyksityiskohtien kautta matkataan Sarajevosta natseja pakenevien partisaanien mukana Alpeille, vuoden 1894 Wieniin köyhän kirjansitojan dilemmaan: millä rahalla hoidattaa kuppa?  Viinitahrat ovatkin verta ja vievät 1600-luvun Venetsiaan, ehtoollisviinistä humaltuvan katolisen papin seuraan, vääräuskoisten kirjoitusten syynääminen on rankkaa puuhaa. 'Revisto per mi' ja allekirjoitus pelasti kokoelman inkvisition kirjarovion liekeiltä.

Haggadan polku kiemurtelee Välimeren maissa ja nousee näkyviin 1400-luvun Espanjassa. Täälläkin inkvisitio on voimissaan ja juutalaisia vainotaan, convivencia on ohi - ajanjakso jolloin juutalaisten, kristittyjen ja muslimien kesken vallitsi suhteellisen rauhanomainen rinnakkaiselo. Mutta, valitettavasti tässä kohden romaanin uskottavuus alkaa horjua. Tätä ennen partisaanit ja papit, kirjansitojat ja rabbit omissa kammioissaan ovat eloisia hahmoja mutta nyt alkaa kirjailijan feministinen näkökulma kasvaa niin vahvaksi, että romaani muuttuu yhä enemmän seikkailukertomukseksi ja lähestyy - ehkäpä Tuhannen ja yhden yön tarinoita. Taidokkaiden kuvien takana on nainen, vieläpä musta. Asioiden käänteissä alkaa olla sadulle ominaista mustavalkoisuutta ja toiveunta. Ja jotenkin nykyaikainen näkökulma ja moraalin arviointitapa noin kaukaisena historiallisena aikana tökkii.

Historialliset käänteet kulkevat siis ajassa taaksepäin viiden vuosisadan ajan, kun taas tutkijatohtori Hannan kertomus kulkee kronologisesti eteenpäin. Hänen polkunsa kompastelee äiti-nimiseen kiveen, bisnesnaiseen, kuuluisaan kirurgiin, joka ei koskaan ole osannut arvostaa tytärtään, boheemia humanistia. Äidin ensimmäinen epäonni tuo käänteitä suhteisiin ja suvunkin kätkettyjä salaisuuksia paljastuu. Aika paljon mysteereitä siis. Rakkautta löytyy Sarajevon museon kätköissä, mutta tämä osuus on myös melko ohuesti ja ennalta arvattavasti kuvattu.

Olin Geraldine Brooksin Islamin naisia käsittelevästä kirjasta niin innoissani, että otin tämän seuraavaksi luettavaksi. Brooksin tietokirja ja toimittajan kirjoitustyyli teki minuun kyllä suuremman vaikutuksen kuin tämä romaani. Olisin ehkä halunnut lukea Haggadan historiasta sellaisenaan, puhdistettuna romaanin aika täyteen pakatuista tarinoista, vaikka Brooksilla selvästi on myös tarinan kertomisen kykyä. Romaanilla on tietenkin hyvin kaunis ja humaani sanoma: kuinka lohdullista on löytää sodan ja vihanpidon keskellä taiteen merkitys, kuinka se voi kaataa kaikki keinotekoiset rajat ihmisten välillä ja näyttää meissä parhaimman - kuten silloin kun muslimimies kätkee juutalaisten pyhän kirjan, jotta se säästyisi tuholta.


Geraldine Brooks: Kirjan kansa
People of the Book, suomentanut Arto Schroderus
Tammi 2009, 420 s 
Kansi Jussi Kaakinen

Mendoza, Eduardo: Kissatappelu. Madrid 1936
Luettu 10/2012

Uusi espanjalainen romaani joka sijoittuu Espanjan sisällissotaa edeltävään tulehtuneeseen tilanteeseen Espanjassa. Englantilainen Velasquezin taiteeseen hurmioitunut taidehistorioitsija Anthony Whitelands kutsutaan arvioimaan rikkaan perheen taideaarteita. Siinä hän sitten sotkeutuu itselleen vieraisiin poliittisiin juonitteluihin, rakastuu herttuan tyttäreen etc. Henkilökavalkadissa vilahtaa jopa Francisco Francoa, muita kabinettipolitikkoja, tuulta haistavia viranomaisia, jopa venäläinen vakooja. Jostain syystä juoni ei vain sytytä eikä henkilöiden kohtalosta kiinnostu riittävästi. Ei oikein toimi.
 

Näin loppuu Ina Ruokolaisen arvio ’Keskisuomalaisessa’:

Vauhti on melkoinen. Jossain pimeällä kujalla lukija tajuaa, ettei kirjailijan ole edes tarkoitus syventää ihmiskuvia tai tapahtumien taustoja. Eduardo Mendoza on kirjoittanut historiallisia romaaneja ja hulluttelevia salapoliisiromaaneja. Kissatappelu on kummallinen hybridi, josta ei synny edes terävää veijariromaania. Aihe on kutkuttava, tulos hampaaton.

Zafon, Carlos Ruiz: Tuulen varjo
 Luettu 11/2006

 Barcelonalaisen kirjailijan Barcelonaan sijoittuva tiiliskivi, bestseller. Monimutkainen ihmisiä ja tyyppejä vilisevä kudelma, jossa ei aina tiedä kenen kintereillä ollaan. Flunssan takia sain sentään luettua vähän pidemmissä pätkissä, että joku tolkku säilyi. Nuori mies seuraa pakkomielteisesti unohdettujen, kätkettyjen romaanien kirjoittajan elämää, josta löytyy aviottomia, kiellettyjä lapsia, kielletyn rakkauden hedelmiä, fasismin aikaisia vainoja ja murhia etc niin paljon että alkaa jo pyörryttäää ja menee vähän överiksikin. ‘Muistan vain hänen huuliensa kosketuksen ja hänen salaisen valansa, jonka suljin sydämeeni ja jonka muistaisin elämäni jokaisena päivänä.’ (s.471). W.S. Sebaldin ‘Austerlitz’ - teoksen tapaan kirjaa on täydennetty paikallisilla mustavalko -valokuvilla, jotka lisäävät mystistä tunnelmaa.