keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Ritva Siikala: Musta sielu, valkonaama. Kertomuksia elämästä ja muukalaisuudesta.



 'Suomi mustemmaksi, maailma paremmaksi'

Teatteriohjaaja Ritva Siikalan muistelmateos saa häpeämään omaa arkuutta, ennakkoluuloisuutta ja mukavuudenhalua eli kaikkia noita tunnetiloja, jotka osaltaan kannattelevat ihmisten välisiä muureja ja lopulta aiheuttavat kärsimystä. Niin vahva näyttö suomalaisella Mama Africalla, Raivoisat Ruusut-teatterin ja Taidekeskus Kassandran perustajalla on rohkeudesta, joka oikeastaan on ihmisen kohtaamista; toisen näkemistä, toiselle puhumista ja toisen kuulemista, ilman valmiita ennakkoluuloja. Niin yksinkertaiselta kuulostavaan asiaan ei ole riittävästi rohkeutta maailmassa. Ritva Siikala on helpottanut sitä niin paljon kuin yksi ihminen kykenee, hänen säteilyvaikutuksensa on laaja. Hän on varmasti estänyt monta uussuomalaista putoamasta ulkopuolisuuden pimeyteen, ottanut mukaan, rakentanut siltoja ja oppinut samalla maailmasta enemmän kuin moni muu tarkemmin suojatussa elämässään. Hän on, ei kotouttamisen, mutta kotiutumisen asiantuntija. Tuo pieni ero sanoissa kertoo kaiken sillä sanat ovat aseita.

Kirjan perusteella voi kiittää myös lapsuudenkotia, joka ei pannut hanttiin, eikä vähätellyt idealistisen tyttären haaveita maailman parantamisesta.  Kemissä kasvanut Ritva Siikala lähti jo parikymppisenä vuonna 1962 Anne Frankin päiväkirjan sytyttämänä Israeliin, kibbutsille töihin,  maksamaan Suomen velkaa yhteistyöstä natsi-Saksan kanssa. Sitä ennen hän oli ollut vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa Newarkin kaupungissa, hurmioitunut USA:n koulujen aamuseremoniassa lippuvalasta - one nation under God, indivisible, with liberty and justice for all - ja nähnyt vasta kaksi vuotta aiemmin kielletyn rotuerottelun voivan edelleen hyvin. Hurmioituminen sai hänet kysymään itseltään, olisiko hän voinut langeta myös natsien taidokkaisiin seremonioihin.

Varapresidentti Richard Nixon oli kuulemma Ghanan itsenäistymisjuhliin osallistuessaan kysynyt mustaihoiselta mieheltä vieressään: "No, miltäs tuntuu olla vapaa?" Kerrotaan että mies oli vastannut: "Sir, en minä voi sitä tietää. Minä olen Alabamasta."

Ankarat ja askeettiset olosuhteet Israelin kibbutsilla kouluttivat ensi kertaa maahanmuuttajuuteen; miltä tuntuu olla ei-kukaan. Tiskausvuoro alkoi klo 5.45 ja vieressä tiskasi Rachel, jonka käsivarteen oli poltettu Auschwitzin merkki. Parikymppinen ihminen rakastuu helposti ja niin oli Siikalakin tunteen palosta jäädä sille matkalle, mutta väliaikaiseksi tarkoitettu paluu Suomeen muuttikin kaiken. Tuli uusi rakastuminen, jota Siikala jää ihmettelemään. Nuorena koetut tunteiden palot ja kohteiden nopea vaihtuminenkin ovat yksi esimerkki siitä, kuinka Siikala ei kaihda itsensä näyttämistä epäedullisessakin valossa. Tai eihän siinä minun mielestäni ole mitään epäedullista, se on pelkästään rehellistä ja uskottavaa. Muistoja on koottu sekä päiväkirjamerkinnöistä että kirjeenvaihdosta perheen ja tuttavien kanssa.

Siikala matkusti maailmalle aikana, jolloin nuorten matkat Suomesta kaukomaille olivat vielä harvinaisia. Hänelle ne pohjustivat käsitystä maailmasta yhtenä, yhteisyyden voimasta kulttuurien ja uskontojen erilaisuudesta huolimatta. Teatterimaailmasta hän löysi sitten puolisonsa, suomenruotsalaisen Bengt Ahlforsin. Ensimmäisen lapsen jälkeen toinen adoptoitiin Etiopiasta. Lapsi matkusti asiakirjalla, jonka lomakkeessa luki Profession: Baby. Suku kasvoi sittemmin vielä tyttären gambialaisen miehen kautta Afrikan suuntaan. Siikalan suvussa oli ennestäänkin Afrikan kävijä: helluntailainen Kerttu-täti, saarnaaja joka kävi 'käännyttämässä neekereitä'.

Miehen sukuun tutustuminen vei avioparin pitkälle ja 'haastavalle' matkalle Senegal-Gambia- Ghana- Mali. Matkalla aviopari istui mm keskellä yötä oppaan jättämänä tuntemattomassa kylässä ja matkasi sitten moottoripyörän ja mopon kyydissä. Mopon takaistuimena miehellä oli peltilevy, joka kuoppaisilla teillä hiersi miehen takareidet verille. Kuvaukset Ghanasta toivat heti mieleen elokuussa lukemani romaanin Matkalla kotiin. Orjakauppa on tahrannut valkoisen ihmisen kasvot Afrikassa. Se on afrikkalainen holokausti, täydellinen tuho joka kesti viisisataa vuotta. Siihen Siikala törmää kaikkialla ja myös omaan ahdasmielisyyteensä, siihen ettei lakkaa ihmettelemästä köyhyyttä, sitä ettei hänen innostustaan otetakaan aina kiitollisuudella vaan epäluulolla vastaan, siihen että haluaa mieluummin istua gintonicin kanssa luksusvillan terassilla kuin köyhän gambialaisen muslimiperheen vieraana, kuivin suin.

Siikala kertoo matkoistaan ja muistoistaan ja pohdiskelee samalla kieltä, kulttuuria, naisten asemaa, uskontoja ja tietenkin suomalaisuutta. Kuinka ruutuvihkoon merkitty reitti aikatauluineen menetti merkityksensä maissa, joissa vain ihmisten kohtaaminen oli tärkeää, aika sen sijaan epämääräinen käsite. Essehdintä saa värinsä ja verensä konkreettisista tapaamisista. Ne ovat usein hauskaa luettavaa. Omalle nuoruuden paatokselle voi nauraa. Vaikuttaa kuin koko perhe olisi ollut edelläkävijä asioissa, joista myöhemmin tuli vallitsevia trendejä. Kuten esim kaksikielisen perheen lasten kasvattaminen kaksikielisiksi. Kolmivuotias tytär ymmärsi yllättäen kaksikielisyyden ja ryhtyi joulupöydässä tulkkaamaan äidin puhetta isälle ja päinvastoin. Olimme äimänä. Emme tienneet, miten reagoida. Naurussa oli pitelemistä. Lapsi ilmeisesti luuli, että kaksi ummikkoa oli hankkinut hänet tulkkaamaan välillään.

Uskonto tarjoaa monissa maissa rungon järjettömille säännöille, joita kuitenkin liukkaasti kierretään. Siikala ei ole iloinen ortosoksijuutalaisuuden vahvistumisesta Israeliinkaan. Hän teki uuden matkan nuoruutensa seuduille vuonna 2013 eikä tunne maata samaksi. Pelko ja taaksepäin katsominen on kangistanut kehityksen. Muurit lietsovat vihaa ja lisäävät vierautta.

Siikalan monikulttuuriset teatteri- ja taideprojektit eivät olleet pelkkää sujuvan ideoinnin toteutusta, vaikka häntä monesta on palkittukin. Uussuomalaisissakin oli monenlaisia, kaikki eivät halunneet edes yleisöksi. Teatteri on silti tarjonnut sitäkin useammalle väylän yhteisön osaksi. Siikala tuntee suurta läheisyyttä Henning Mankellin kanssa, joka oli kertonut eri kulttuureista olevien ihmisten kanssa työskentelyn Teatro Avenida Moputossa olleen hänen elämänsä suurin seikkailu.

Tämä teos on juuri nyt hyvinkin ajankohtainen, mutta vailla kliseitä ja pönötystä. Se on raikas tuulahdus, hauska ja eläväinen puheenvuoro ihmiseltä, jolla kokemusta muukalaisuudesta totisesti riittää, ja se kokemus on siirtynyt tekoihin.  Ritva Siikala toivottaa vieraat tervetulleiksi, kuten lupiinitkin, 'vieraslajit'.

Osallistun tällä Marika Oksan haasteeseen Naisen tie.

Ritva Siikala: Musta sielu, valkonaama. Kertomuksia elämästä ja muukalaisuudesta
Aula & Co, 2016, 287 s

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Tomek Tryzna: Tyttö Ei-Kukaan



"Et sä muista?" sanoo hän. "Mehän luvattiin sulle. Ja sä vannoit et sä et ala vihata. Kärsi nyt itse. Mun eläinsuojeluviikko päättyy just nyt, se on kestäny ihan liian kauan. Mä oon saanu susta tarpeeks."

Täytyy ihmetellä, että  Tyttö Ei-Kukaan -romaanin ilmestymisvuonna 1994 48-vuotias mies, elokuvakäsikirjoittaja ja ohjaaja, puolalainen Tomek Tryzna eläytyy 15-vuotiaiden tyttöjen elämään ja kuvittaa, sanoittaa sitä niin loistavasti. Ehkä hän on ryöstänyt jonkun päiväkirjan?  Niin iholle tulevat hänen päähenkilöidensä myrskyisät dialogit, ahdistuneet monologit, sateenkaaren väriset unennäöt ja keskinäisten suhteiden vaaralliset aallokot. Tyttöjen, Marysian, Kasian ja Ewan keskinäiset valtapelit naurattavat ja pelottavat. Sillä murrosikäisen maailma näyttäytyy romaanissa hyvin todellisena, kaikkine mahdollisine valintoineen dramaattisena.

Marysia/Maria/Minka/Majka (lempinimiä) Kawczak on köyhän monilapsisen perheen tytär. Isä on vapaa-aikoinaan ryypiskelevä kaivostyöläinen, äiti ylilihava ompelija. Tyttö on harras katolinen ja kiltti esikoinen, joka hoitaa sekä perheen pienet että isän illalliset. Perhe muuttaa syrjäseuduilta Wałbrzychin kaupunkiin. Ensin alkavat kuukautiset ja sitten uusi koulu. Luokassa alkavat ne armottomat pelit, jotka lapset kaikkialla osaavat. Luokan pomot haistavat uhrin köyhässä ja vanhanaikaisesti puetussa tytössä. Mutta Marysialla on tuuria, hän saa puolelleen yhden pomoista, Kasian. Tai sitten se on huonoa tuuria. Heistä tulee erottamattomat, valantehneitä.

Tyttöjen kaveruussuhde on kuin intohimoinen rakkaussuhde; muita ei oteta mukaan. Uskollisuuden valat ovat ehdottomia, valan rikkomiselle tulee hintaa. Sen vastineeksi Kasia lupaa pelastaa Marysian köyhien kuningaskunnasta, viattomien taivaasta. Marysian pelastaja on rikkaan perheen lahjakas tytär, säveltäjä, joka säveltää Afrikassa elelevälle isälleen, käy koulua kun huvittaa, testaa ympäristöään, opettajaa, kavereita, manipuloi ja valehtelee tarpeen tullen, saa hysteerisiä kohtauksia. Hän pitää itseään liian fiksuna säveltäjäksi, sillä "ajattelen liian paljon, tunnen liian vähän." Marysia oppii yhä paremmin, yhdessä peitetään jälkiä vanhemmilta, käskytetään toisiaan. Silti Marysia tietää mistä on kyse.

Mutta en vain saa paljastaa hänelle sitä millainen oikeasti olen...että olen keskinkertainen ja typerä. Minun täytyy keksiä koko ajan jotain ihmeellistä. Jotain mistä hän tykkäisi.

Toisessa osassa kaveri vaihtuu. Ewa, toinen luokan primadonnista, hyvin samalla tavoin käyttäytyvä käskyttäjä kuin Kasia alkaa bestikseksi. Kasian on nyt vuoro tulla hylätyksi ja vihatuksi. Ewan erikoislahjakkuus on seksuaalisten kokemusten kartuttaminen, miesten narraaminen. Virkavaltakin pehmenee vihreillä seteleillä, dollareilla, joita myös Ewan kodissa on löysästi tarjolla. Työläisperheen köyhä tyttö kulkee rikkaasta perheestä toiseen yhä enemmän eksyksissä. Oma perhe hävettää. Raha ei ole tärkeintä silloin kun sitä on.

Yhdeksänkymmentäluvun Puolassa varakkaat elävät jo hyvin samanlaista elämää kuin muualla länsimaissa. Maaseudulla uskonnolla on suuri merkitys, mutta Kasian ja Ewan tyttömäiset rahaa käyttävät äidit vaikuttavat amerikkalaisilta. Uskonnon eli katolisuuden merkitys Marysialle on puolalaista arkea. Kasia ja Ewa suhtautuvat siihen pilkallisesti. Marysia kohtaa uuden maailman, opettelee sen keinoja, pyytää edelleen ripillä syntejään anteeksi, vaipuu uniinsa. Tyttöjen leikki polttaa vaarallisesti ja valoja rikotaan. Tomek Tryzna hallitsee suvereenisti tyttöjen maailman, unia myöten. Hän maalaa mestarillisesti Marysian haavemaailmaa, jonne tämä sukeltaa onneaan etsimään. Itse asiassa unijaksot ovat sellaisia vyörytyksiä, että mieleen tuli parhaimmillaan Bulgakov.

"Kamaan beibi, sit daun!" sanoo hän ja naurun vetoketju aukeaa edessäni. Lasken nopeasti hänen hampaansa, 128, okei, yhtään ei puutu. Palaamme vieraiden luo, istumme. Syömme ja juomme, keskustelemme säästä... Koktail on juotu, vieraat menneet, oranssi aurinko katoaa valkoisten huviloiden taa. Lapset olen pannut jo nukkumaan, nyt menen meidän palisanterimakuuhuoneeseen. Minulla on päällä vaaleanpunainen yöpaita, kiiltävä, 35 $.

Muuten romaani kulkee napakoiden dialogien, vuolaiden monologien ja unennäköjen kautta kohti sittenkin melko yllättävää loppuratkaisua. Marysian kohtalo kovapintaisten tyttökavereidensa otteessa ja hänen raastavat yrityksensä pärjätä siinä pelissä koskettaa, mutta nuo petolliset ja paheelliset syöjättäret tekevät siitä yhdessä loppuratkaisun kanssa oikeastaan mustavalkoisen ja moralisoivan, mikä lopulta oli pieni pettymys. Päivi Paloposken suomennos on loistava ja tyttöjen dialogeihin valittu puhekieli luontevaa. Kiinnostavaa oli myös kurkistaa sisälle puolalaiseen yhteiskuntaan, jossa nuoret pitkälle meneviä pelejään pelaavat.

Romaani on Tomek Tryznan esikoisromaani, joka ilmestyi viidessätoista maassa ja oli etuliepeen esittelytekstin mukaan kansainvälinen menestys. Andrzej Wajda on tehnyt siitä elokuvan. Suomennoksen kansikuva ei kuitenkaan näytä olevan sieltä peräisin.

Tomek Tryzna: Tyttö Ei-Kukaan
Panna Nikt, 1994, suomentanut Päivi Paloposki
Otava 1997, 367 s







perjantai 8. syyskuuta 2017

Turkulaisuus hiipii takaisin

Noin kolmekymmenvuotinen taisteluni Turun murretta vastaan alkaa olla menetetty. 'Mä hierosin sitä Marseille saippuaa tohon kaulukseen ja laitoin sitte koneeseen' annoin aamulla pesuvinkkiä. Kontrolli oli ilmeisesti aamupöpperössä lepsua ja pullautin  -s:llä pidennetyn imperfektin suustani, kuin rupisammakon. Näin turkulaisuus hiipii takaisin verenkiertooni vaikka haraan vastaan. Kuin matalapaineet lännestä. Kuin ilmastonmuutos. Kuin jätevedet Talvivaarasta. Kyse on ensinnä murteesta, mutta sen vanavedessä ui koko se itse.


Tosiasiassa olen aina pitänyt Turun murretta vähän pöhkönä, ennen pois muuttoakin. Vielä enemmän muualla. Turusta mentiin ensin Joensuuhun ja meidän pikkulapset alkoivat viäntää antaumuksella. 'Mie haluun mehhuu', sanoi kaksivuotias. Ja 'sinne mäni' eräänä iltana, heitettyään vessapyttyyn jotain ja vetäen rivakasti vedet päälle.


 Murteet ovat kivoja ja maanläheisiä, ei pidä hienostella ja uskotella olevansa jotain muuta. Kaikkein kiusallisinta oli sittemmin Helsingissä kun jotkut olivat niin stadilaisia ettei paavikaan. Ja aika hassua se stadilaistenkin dallaaminen. Taitavat sentään dallaajat olla jo haudan partaalla, hekin. Saa olla murteita, ja murrekirjailijoita. Heli Laaksonen on hieno runoilija ja sympaattinen tyyppi, ainakin mitä julkisuudesta voi päätellä.






Turun tori. Paras kaikista.



Tässäkin annetaan neuvoja miten myrkkynääpikästä lähestytään.
Alkuaikoina pääkaupunkiseudulla kontrolli petti joskus jossain baarissa samalla kun puheen määrä lisääntyi. Mää sanosin saattoi livahtaa kun en enää pitänyt varaani. Monet fiksut ihmiset puhuvat Turun murretta, siitä ei ole kysymys. Hah, sanoi isäni kun ei kuullut. Hyvin fiksu ihminen. Ja Koivistokin. Mutta nämä Matti ja Teppo-vitsit: Mitä telkkarista tulee? - Uutiset ja sää - Ai mää vai? Turussa on muuten paljon komeita nuoria miehiä ja kauniita naisia. Sitten kun he puhuvat, vaikutelma ikäänkuin vaihtaa suuntaa. Vähän sama ilmiö kuin Risto Jarvan Loma-elokuvassa, kun mystinen nainen lopussa puhkeaa puhumaan: tuo mies on seurannu minnuu kuin hai laevaa. Puff - vaaleanpunainen pilvi haihtuu.



Turku, Suomen suurin hautausmaa, valisti kollega firmasta ja Hesasta lähtiessäni. Sinne päädyn ennen pitkää, appiukon viereen. Ei auta vaik kui vikisisisis.

Turussa kaikki on vanhaa tai vanhempaa. Kuten esim Kansallinen Kirjakauppa - jonka nimi ja logoväritys  tuo mieleen Ilkka Kanervan. Since 1899.


Se on kestänyt Stockmannin Akateemisen nousun ja tuhon, Bonnierin tulon. Kansallinen Kirjakauppa - pystyssä kaiken aikaa. Bukowskia lainatakseni.


tiistai 5. syyskuuta 2017

Elena Ferrante: Amalian rakkaus





Näin savukkeista nousevan savun ja projektorin heijastaman välkkyvän valokiilan ja kuvittelin kauhuissani miehiä jotka sammakoiden lailla loikkivat penkkirivien alla äitiäni kohti ja kurottelivat räpylöiden sijasta käsiä ja limaisia kieliä. Kuumuudesta huolimatta jäinen hiki peitti ihoani.

Peruutin Elena Ferranten kirjailijuuden alkuun, esikoisteokseen. Tähän mennessä olen häneltä lukenut vain erotragedian Hylkäämisen päivät - ja monet bloggaukset Napoli-sarjasta.

Amalia on kuollut ja aikuinen tytär Delia palaa hautaamaan Napolin lahteen hukkuneen äitinsä. Äiti löytyy ylellisissä rintaliiveissä, vaikka Delia muistaa äitinsä paikanneen alushousunsakin, toisille vaatteita ommellessaan. Delia näkee Amalian uudelleen ja itsensä pikkutyttönä äitinsä vaatteita sovittaessaan ja vanhoissa osoitteissa harhaillessaan. Amalian ympärille oli punoutunut jo nelisenkymmentä vuotta aiemmin verkko, jota pitelevät mustasukkainen mies, salainen ihailija Caserta ja lapset, kaikki alun perin saman napolilaisen kerrostalon asukkaita.

Delia kulkee Napolin katuja, ajaa maanalaisella ja funikulaarilla etsiessään Casertaa - Amalian salaista ihailijaa?  Vai rakastettua?  Vaiko vainoojaa? Pala palalta tytär selvittää äitinsä arvoitusta ja samalla omaa osaansa yhtenä tyttäristä. Kaikki halusivat Amaliasta itselleen.  Miehet kamppailevat hänestä ja toisiaan vastaan. Naisen osa ei näytä hääviltä Napolissa, jokaisesta sivuun katsomisesta saa maksaa nyrkiniskulla, hissivaunussa pitää vältellä miesten hiplaamista. Ferrante kuvaa Napolin miehiä raadollisesti: on tyhjää kerskaileva, höppänä eno, epävarma lapsuuden ystävä joka kituu mafian otteessa, vanhoilla päivillään naisia ahdisteleva vanhus. Ja ennen kaikkea perheenisä, joka kiusaa vaimoaan vielä parikymmentä vuotta eron jälkeenkin. Kadulla seksuaalisia hävyttömyyksiä syljetään murteella perään.

Himo, jonka Amalia miehissä sytyttää, on Delialle myrkkyä. Hän ajautuu lapsuuden ystävänsä, Casertan pojan kanssa hotellihuoneeseen, mutta ei tunne halua, hikoilee vain lakanat märäksi, niin että miehenkin himo katoaa epävarmuuden tieltä. Seksi & väkivalta on ollut käsittämätöntä tyttären kokemana, näkemänä, kuulemana.

Amalian rakkaus tuo harhailevassa vierauden tunnelmassaan ja eksistentiaalisessa ahdistuksessaan mieleen 60-luvun eurooppalaiset - ranskalaiset, italialaiset, puolalaiset -  elokuvat. Toisaalta tunnelma on hyvin etelä-italialainen; hiostavan uhkaava, kuin mafian kiristäjä olisi kintereillä. Väkivalta tuntuu imeytyneen seiniin, niin kuin Ferrante sen kuvaa. Paikallisjunakin on hidas kuin kuolinkamppailu. Mikä osa tyttärellä on pitkässä intohimon ja synkän väkivallan keitoksessa? Väkivallan kanssa elävän äidin näkeminen on jättänyt jäljen, ristiriidan, ehkä jopa syyllisyydenkin tyttäreen, sen avuttomuuden takia mihin se lapsen ajaa. Delia on halunnut olla kaikkea muuta kuin mitä äiti on ollut, mutta löytää sittenkin, lopulta, Amalian itsestään.

Tätä kirjaa ei voi lukea tuoreessa MarikaOksan Naisen tie-haasteessa, autofiktiivisenä koska Elena Ferrante on pseudonyymi eikä hänen elämästään siis tiedetä. Italiankielinen nimi  Amore molesto, voisi kääntyä vaikka 'vainoava rakkaus', englanniksi se on käännetty kiusaava ja ruotsiksi tuskallinen rakkaus. Amalian rakkaus voi tarkoittaa sitä mitä Amalia rakastaa tai Amalian rakastamista.

Muita lukijoita: MarikaOksaTuijataOmppuKulttuuri kukoistaa

Elena Ferrante: Amalian rakkaus
Amore molesto, 1992, suomentanut Taru Nyström Abeille
Avain 2005, 151 s






sunnuntai 27. elokuuta 2017

Mai Jia: Koodinmurtaja



Minun oli pakko lukea tämä kirja. Ilman ennakkovaroitusta - ehkä jokunen kiittävä arvio jostain luettuna - astuin laivaan, olin saaressa eikä minulla ollut muuta luettavaa kuin Koodinmurtaja! Lisäksi blogiharrastus on vaikuttanut lukemiseeni niin, etten pysty enää kovin helposti aloittamaani keskeyttämään. Nyt olisi pitänyt, sillä kärsimyksen malja alkoi täyttyä. Ei auta kuin uskoa sen jalostavaan vaikutukseen. - Mutta hetkinen, eikö joku juuri sanonut ettei siinä ole mitään jalostavaa? Kyllä juu, sehän oli Mark Levengood. Ja oikeassa on. Rajallisessa elämässäni on nyt elettynä monta tylsää hetkeä lisää. Ne ovat kaikki kuluneet Koodinmurtajan parissa.

Miksi ylipäänsä alan lukea mitään, jonka nimi on Koodinmurtaja? Tuon TV-sarjankin olisi pitänyt varoittaa. Jaksoin juuri ja juuri katsoa Bletchleyn nelikon ensimmäiset jaksot. Siinä alan naiset, sota-ajan koodinpurkajat, käyttävät superälyjään rikollisten jahtaamiseen. Brittien huolellista ajankuvaa, mutta aika naivistiset tarinat. Siinä jotain yhteistä tämän romaanin kanssa: pitää uskoa matemaattisen älyn ihmeellisyyteen, ihailla nerokkuutta, sen pitää riittää sisällöksi.

Kiinalainen koodinmurtaja on ihmelapsi Rong Jinzhen. Ei pitäisi asiantuntemattoman leimata, mutta koska pitkäaikainen kärsimys on tehnyt minut ärtyneeksi, totean että tässä kuvataan asperger-tyyppiä.   Minäkertoja kertoo Rong Jinzhenin historian oman, koodinmurtajan salattuun elämään kohdistuvan tutkimusmatkansa kautta. Kertomusta katkovat haastattelut, joissa kertoja haastattelee Jinzhenin siskoa, esimiestä, kollegaa, vaimoa.

Ihmelapsi hyväksytään varakkaaseen suolakauppiassukuun, sen yhden jäsenen aviottomana lapsena. Suvussa kulkee perintönä isopäisyys ja matemaattinen erityislahjakkuus. Nuoren miehen kyvyt huomataan ja hänet napataan C-kaupungin maineikkaasta N-yliopistosta Maon Kiinan valtionhallinnon salaisimpaan ytimeen, Erikoisyksikkö 701:een. Hän räjäyttää pankin ja murtaa Purppura-nimisen äärimmäisen vahvan koodin ja nälän kasvaessa, ei malta pidättäytyä seuraavasta, Mustasta. Siinä kuitenkin rikotaan kirjoittamatonta sääntöä, ei pitäisi. Salaisuuksien ytimessä tai paremminkin kynnyksellä katoaa kaikkein pyhin, Muistivihko, Rong Jinzhenin henkilökohtainen ajatushautomo. Se on Jinzhenille kuin polku Jumalan luo. Nerous kohtaa hulluuden.

Matematiikkaa, ihmelapsen varsinaista lahjakkuutta vilautetaan vain aluksi, enimmäkseen kryptoanalyysia ja koodin murtamisen saloja selvitetään filosofisen kilvoittelun tyyppisesti. Tätä historiaa kuvittavat kryptiset tyypit, muuan koodinmurtaja - vaiko sittenkin koodintekijä - Liseiwicz, joka häipyy Israeliin (vaikka muut mainitut valtiot ovat X ja Y), raajarikko, yksikönjohtaja Zheng, joka on värvääjä sekä shakkihullu, pahaenteinen esimerkki siitä mitä epäonnistuneesta koodinmurtajasta voi tulla.

Kaikki maailman salaisuudet ovat uniin kätkettyjä, ja sama pätee myös koodeihin.
- Vaikkei varajohtaja ymmärtänytkään kryptoanalyysista juuri mitään, hän tunsi syvää halveksuntaa unien kaltaisia idealistisia käsitteitä kohtaan.

Varajohtajan kaltaisia typeryksiä Rong Jinzhen joutuu kohtaamaan matkallaan, sillä keskivertoihmiset, tavalliset ovat mitättömyyksiä nerojen ja hullujen rinnalla, jotka ovat kuin tiikereitä, petojen kuninkaita, koodinmurtajien keisareita. Nerojen, ja erikseen Rong Jinzhenin suitsutus jatkuu taivaita hipoen, viimeisenä siihen yltyy tavis joka onnistuu näkemään pilkahduksen nerouden syvimmästä ytimestä. Pah ja so what? Minulle Rong Jinzhenin tarina, väärät valinnat matkalla kohti täydellistä koodia kertoi harvinaisen vähän maailmasta. Saattaa olla, että se maailma on liian kaukana. Saattaa myös olla, että salatun koodin ja sen murtamisen maailma rinnastuu romaanissa avuttoman kansalaisen asemaan totalitaarisessa maassa. Oli miten oli, sen yksi- tai monimerkityksellisyys jätti minut kylmäksi.

Romaani pohjaa omaelämäkerrallisiin aineksiin, sillä kirjailija Mai Jia on työskennellyt vuosia Kiinan tiedustelupalvelussa.

Liioittelematta voidaan sanoa, että maailman lukemattomista historian metsistä kryptoanalyysin historia on vähäsanaisin ja kylmäkiskoisin.

Vai että vähäsanaisin! Muilta osin kyllä siltä tuntui. Hymy ei neron kasvoille nouse eikä lukijankaan.

Mai Jia: Koodinmurtaja
Jie mi, 2002, suomentanut Rauno Sainio
Kustannusosakeyhtiö Aula & Co, 356 s

lauantai 19. elokuuta 2017

Zinaida Lindén: Nuorallatanssija



Nuorallatanssija on ensimmäinen novellikokoelma, jonka olen lukenut Zinaida Lindéniltä. Tätä ennen olen lukenut hänen kolme romaaniaan,  Monta maata sitten, Kirjeitä Japanista ja Ennen maanjäristystä. Kaikista pidin paljon. Lindén kirjoittaa hengittävää, rentoa, huumorilla maustettua tekstiä mutta tarkasti ja omaperäisesti varsinkin kulttuurieroja, suomalaisuutta havainnoiden. Hän on syntynyt Neuvostoliiton Leningradissa, sittemmin suomenruotsalaistunut, ja turkulaistunutkin. Turku on jokirantoineen hänen silmissään kuin Pietari pienoiskoossa.

Novellien maailmaan en päässyt ihan yhtä mutkattomasti sisälle. Niissä käydään Lapissa, viritellään pientä eroottista paikalliseen retkeilymajayrittäjään; nähdään Helsinkiä tulkin ja sukututkijan silmin, edelleen pientä latausta siinäkin; koetaan kaipausta tuntemattomaan uimahallissa;  taiteilijan suhdekokemuksia..

Voin moittia siitä vain neuvostokasvatustani. Kadehdin suomalaisia naisia. He ovat täysin vapautuneita. Jos suomalainen nainen pitää miehestä, hän tyrkyttää tälle puhelinnumeroaan. Ei mitään ongelmaa, vaikka viikko kuluu ilman miehen soittoa - nainen soittaa hänelle itse.

Juice Leskisen Syksyn säveleen rakastunut venäläis-suomalainen purkaa rakkauttaan suomi.ru-keskustelupalstalla eikä sieltäkään tavoita ymmärtäjiä. Hän jää ulkopuoliseksi sekä suomalaisten että venäläisten keskellä.

 Ja nyt pääsen lopulta siihen herkkuun, eli peukutukseen. Koko kokoelman ajan luin kieli roikkuen, kuola valuen - no vain vähän liioittelen - että tuleeko peukutettavaa. Tuli.

Peukutan hahmoa tämän kokoelman suosikkinovellissani Kumari. Siinä ollaan huipulla, nimittäin Nepalissa. Kumari on paikallinen neitsytjumalatar, joka tuo novellin kertojan, taas kerran tulkin, mieleen neuvostoliittolaisen huipun eli kahdeksanvuotiaan ihmelapsen, Polina Lebedevan. Novelli kuvaa varhaiskypsän runoilijan, Polinan kautta ihmelasten muotia, lapsia jotka valjastettiin supervallan maskoteiksi. Maskottia, joka kasvoi aikuiseksi ja hajosi maailman tuuliin, kuten tuo supervalta. Toisaalta novelli katsoo Mount Everestin huipulta yli ajan Neuvostoliitosta Perestroikan kautta nykyiseen Pietariin. Runoja kirjoittelevat pikkutytöt esiintyvät tv:ssä napa paljaana eivätkä venäläisnaiset enää haaveile muutosta Suomeen.

Ajattelin vielä peukuttaa juonta viimeisessä novellissa Ofelia. Kertoja on tavannut kiltin suomalaisen miehen, joka vaihtaa tapetit, jolla on työkalulaatikko ja vain vähän sanoja tunteidensa kertomiseen. Hänen nimensä on Paavo. Tämäkin siis parisuhdepohdintaa, rakkaudesta on kyse. Mutta en sittenkään voi sitä peukuttaa. Jotain väkisinpuserrettua tragiikkaa on sittenkin miehen yöllisissä unissakävelyissä ja onnettomassa äidissä, surun kahleissa, joita lämmin ja ymmärtäväinen nainen sitten hänestä pois terapoi. Vähemmän on enemmän, ajattelen siitä nyt.

Moniin novelleista on kasattu samantyylisiä kulttuurisia näkökulmia, venäläissyntyisen tuntemuksia suomalaisista enimmäkseen. Ne osittain puurouttavat novellin varsinaista kertomusta ja muuttuvat toisteisiksi. Pikkuisen dejà vu tai ainakin bon voyage.

Zinaida Lindén: Nuorallatanssija
Lindanserskan, 2009, suomentanut Jaana Nikula
Gummerus 2009, 179 s





tiistai 15. elokuuta 2017

Mark Levengood: Vasten auringon siltaa




Kyynikot älkööt vaivautuko tälle auringon sillalle. Mark Levengoodin optimismi kestää. Kyynikosta moni optimisti on vain naiivi ja epärealistinen idealisti. Levengoodilla on kanttia, hän on nähnyt, kokenut, sietänyt. Silti hän on säilyttänyt sen parhaansa: elämänilonsa, huumorinsa, rohkeutensa. Niitä täydentää äly, tarkka havainnointi ja sanomisen kyky.

En ole aiemmin lukenut ruotsinsuomalaisen, monialaisen kulttuurivaikuttajan ja toimittajan kirjoja.Tämä Solblekt av livet  (Elämän auringon haalistama, Auringossa haalistunut ... öhh, taitaa olla ihan hyvä suomennos tuo Katri Helenalta lainattu) on viimeisin ja luullakseni hän on ennenkin kirjoittanut tämän tyylisiä kirjoja: hyväntuulisia anekdootteja, pieniä kertomuksia omasta elämästä. Ne ovat kepeästi ja humoristisesti kerrottuja, mutta kepeyteen verhoutuu painaviakin teemoja byrokratiasta, uskonnollisesta fanaattisuudesta, suvaitsevaisuudesta, peloista, vanhenemisesta, tekopyhyydestä, ja epärehellisyydestä. Sillä se on Levengoodilla se pointti: ole se mikä olet, kelpaa itsellesi, kelpaat muillekin ja jos et kelpaa, älä sitä mieti vaan mene. Eteenpäin. Mies haluaa rohkaista ja kannustaa, omalla esimerkillään. Eihän tämmöisiä ihmisiä ole ikinä liikaa! Mutta hänkin asuu siis nykyään Ruotsissa, vaikka syntyi Yhdysvalloissa ja eli lapsuutensa Suomessa. Mukana on myös aika villi kolmiodraama, jossa päärooleissa koulun talkkari, keittiön emäntä ja kanslisti.

Suomalaisesta äidistä selviäminen karaisee kuulemma elämää varten ja suomalaisuus antaa muutenkin herkullisia eväitä mm pohjoismaiden vertailulle, vaikkakin suomalaiset tuntuvat aina kulkevan aika omaa polkua noissa vertailuissa. Jotenkin hän tuntuu sitä arvostavan, onhan siinä, suomalaisuudessa, kliseisesti ja yleistäen, paitsi kömpelyyttä ja eleganssin puutetta myös ripaus teeskentelemättömyyttä (huh mikä sana tuokin). Ei Levengood mitään kliseitä viljele, mutta jotain tuon suuntaista rivien välistä tunkee. Lisäksi helluntailainen sukuhaara totisine täteineen antaa aihetta muutamaan herkulliseen kuvaelmaan. Kieltämättä äiti vaikuttaa aika kekseliäältä: 'Leikitään piilosta. Menkää lapset piiloon.' Ja lapset menivät mutta kukaan ei tullut hakemaan. Äiti väitti sohvalta dekkarin parista yllätettynä etsineensä. Ja Mark L. ihmettelee että menivät lankaan useamman kerran.

Levengoodissa asuu pieni anarkisti, ilkikurinen ja ennakkoluuloton. Hän saattaa hyvin turvautua Kjell-Åkeen ja Leffeen, pariin ruotsalaiseen puistokemistiin kun tarvitaan 'tuttujen' allekirjoituksia ruotsalaiseen järjestelmään sisäänkirjoittautumiseen.

Kuten aina kun luen Tukholman kesäöistä, nostalgian suloiset väreet puristelevat vanhaa sydäntäni. Muistan heti nuoruuteni kesäyöt Tunnelbanan tyhjillä asemilla, sen tuoksun, sen suussa sulavan Mars-suklaan joka kolahti makeisautomaatista, sen ehdottoman elämänhalun vaikka en tiennyt millä asemalla aina olin ja mihin menossa. Ja sen etten pelännyt mitään, ei tullut mieleen että mitään voisi tapahtua. Voi kahdeksantoistavuotiasta! - No, Levengood työskentelee nuoruudessaan Sabbatsbergetin sairaalassa, kirjailija Astrid Lindgrenin asuntoa vastapäätä. Hoitaa heroinisteja ja myös salaista ystävää, puistossa asuvaa mäyrää, joka saa häneltä Vasaparkin aamuyön hämärässä säännöllisen kinkkuannoksen. Se on varmasti kiellettyä, mutta suoraan sanottuna...

Levengood ei usko että mitään hyvää tulee kärsimyksen kautta, oli kyse sitten kasvatuksesta tai kouluopetuksesta, uskosta tai terveydestä. Hänen tätinsä joi terveysmehuja, Blutsaft, koska halusi elää satavuotiaaksi. Hän onnistui osittain, kuoli 79-vuotiaana, mutta näytti satavuotiaalta..  

Elämä on eläviä varten. Aina on liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus, mutta ei koskaan ole myöhäistä saada onnellista aikuiselämää. 

Mark Levengood: Vasten auringon siltaa
Solblekt av livet, 2015, suomentanut Maija Kauhanen 
Siltala 2016, 135 s

tiistai 8. elokuuta 2017

Jean Rhys: Huomenta, keskiyö




Tuli kuljettua 1930-luvun Pariisin öisiä katuja levottoman naisen seurassa. Sasha, englantilainen nainen, l'anglaise,  asuu halvassa hotellissa, suunnittelee seuraavaa päiväänsä: missä syödä, missä ottaa aperitiivi, missä viinilasillisen päivällisen jälkeen. Ennen kaikkea nainen miettii mennyttä elämäänsä, sen nöyryytyksiä, sen pettymyksiä, rakkauksiaan, miehiään. Joisi itsensä hengiltä, sitäkin hän on ajatellut, eikä se näytä mahdottomalta. Ei riitä viinilasillinen illallisella, pari Pernodia sitä ennen, pullo punaviiniä, sitten muutama konjakki ja ehkäpä vielä muutama viski. Sitten nainen onkin kännissä kuin käki ja puhuu ranskaakin sujuvasti. Moni voisi saada juoppohulluuskohtauksen, mutta ei hän. Mitään ei tapahdu. Ilmeisesti olen vankka kuin tammi. Paitsi silloin kun itken.

Nainen - hän on ottanut uuden nimen Sasha; uusi nimi, uusi elämä -  ei päästä hetkeksikään irti itsestään, omasta ahdistuksestaan. Hän on palannut Pariisiin Lontoosta. Hän asui Pariisissa kymmenen vuotta aiemmin, vastanaineena, Ennon kanssa. Luulimme kumpikin, että toisella on rahaa. Mutta järjettömyyksiä tehdään kaikkialla. Sota on ohi. Ei enää sotaa - ei ikinä, ei ikinä, ei ikinä. Se avioliitto, lapsi, kaikki on haudattu. Nyt hän kulkee kymmenen vuotta myöhemmin samoja katuja, yksinäisenä, irrallisena, ulkopuolisena, muiden keskusteluja kuunnellen. Tu la connais, la vieille..? Minäkö vanha?

Kaikista muista ihmisistä, lähinnä miehistä, hän heijastaa omaa kuvaansa, mitä he hänestä haluavat, mitä he hänestä ajattelevat - eikä lopputulema tee häntä onnellisemmaksi. Päinvastoin. Näyttää kuin hän kärsisi entisen kaunottaren syndroomasta; mikään ei ole enää mitään, hän voisi heittäytyä virtaan, kukaan ei kaipaisi, kuuluisi hohottavaa naurua. Pitää kuitenkin käydä kampaajalla värjäyttämässä hiukset tuhkanvaaleiksi, on hankittava uusi leninki.

Sasha päättelee, että on parasta ottaa taksi, mutta minne? Jostakin ravintolasta, Montparnassella, Montmartrella tai Quartier Latinissä, hän itsensä löytää ja ihmettelee toistuvasti, mitä helvettiä siellä tekee. Raha, raha, raha. Se on aina mielessä. Mistä sitä saisi? Entä luulevatko miehet häntä rikkaaksi? Ovatko he siksi hänestä kiinnostuneita. Jatkuvaa kamppailua kovilla markkinoilla, kun keinot näyttävät naisella olevan vähäiset. Työelämää pariisilaisessa muotisalongissa, asiakkaiden vastaanottajana on kokeiltu. Sekä asiakkaat että miespuoliset pomot nöyryyttävät. Niinpä jää jäljelle tädin viikottaiseksi annosteltu perintöraha, lainasetelit, entisen miehen lahjoittama astrakaaniturkki ja heittäytyminen Pariisin yön, miesten armoille.

Nostalgian kullanhohtoinen pöly peittää 30-luvun hotellihuoneen yksityiskohdat, pesualtaan piilossa verhon takana, leveä sänky madamelle, kapeampi monsieur'lle, ravintolan käymälävahdit, Luminal-unilääkkeen, mallinukkejen sahanpurusydämen. Mutta dialogit, monologit, koko Rhysin tapa kertoa on tuoretta, ihmeellisen ajatonta, vaikka jo 80 vuotta sitten kirjoitettua. Ei mitään teeskentelyä, sievistelyä, maalailua, vaan häkellyttävän suoraa ja rajua kerrontaa, konkreettista ja pelkistettyä. Modernia.

Näen hänessä myös feministin, joka ihmettelee loppuun asti, miksi se mikä on mahdollista miehelle, ei naiselle onnistu. Luoja, että on kummallista olla nainen! Ja tuo toinen - nainen tiskin takana - aikooko hänkin tirskua tai sanoa minusta jotakin niin kovalla äänellä että minäkin sen kuulen? Siltä vaikuttaa.  Ja se, vapauden kaipuu on hänen kapinointinsa sytyttäjä, kapinointi joka kyllä yöhön mennessä lakastuu, kun monen grogin jälkeen itku alkaa. Hän on umpikujassa kuin se katu, jonka varrella hotelli sijaitsee. Kun hän joskus nostaa katseensa lasista, itsestään, hän näkee tämänkin: Tuon naistyypin minä tunnen. Tuo laji tekee likaiset työt ja saa siitä hyvin pienen palkan.  Sasha on umpikujassa, koska ei halua sitä mikä hänelle olisi tarjolla. Ei edes sen varakkaan naisen elämää, jolle kirjoitti satuja. (Ei, ei todellakaan, senkin piloille hemmoteltu kiinanpystykorva.)

Mielenkiintoista, että Raija Siekkinen on kirjoittanut saatesanat. Siinä missä Raija Siekkisen novellien alakulo on marraskuun hiipuvaa valoa ja tyhjän huoneen äänettömyyttä, Jean Rhysin Sashan masennuksessa on uhmaa, hän on itseironinen, dramaattinen ja meluisa. Yhteistä on loistelias taito luoda tunnelma, päästä ja joutua päähenkilön ihon alle.

Tunsin Sashan ennestään, hän on Julia Martin Herra Mackenzien jälkeen romaanista, hän on Jean Rhys. Tuttavuus on vaikea, synkkä ja silti, omituisella tavalla virkistävä.

Kukaan muu ei minua tunne, mutta katu tuntee. 'Ja siinä sinä', sanon kaataessani Pernodin kurkkuuni, nyt jo aika lailla humalassa. 'Salut, salut!'
(Mutta joskus paistoi aurinko... Kuljin auringonpaisteista katua ylläni iloisenvärinen leninki, sinipunaraidalinen...Sitä katua en enää koskaan kävele.)

Muita lukijoita: NipvetReader, why did I marry himUllan kirjat

Jean Rhys: Huomenta, keskiyö
Good Morning, Midnight, 1939, suomentanut Hanna Tarkka
Otava, 2002, 254 s

lauantai 5. elokuuta 2017

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin


Pojat eivät sanoneet mitään. He tuijottivat Yawia ja odottivat. 'Uskomme sitä, jolla on valtaa. Hän saa kirjoittaa tarinan tapahtuneesta. Historiaa tutkiessa joutuu siis kysymään aina itseltään: Kenen tarina puuttuu? Kenen ääni tukahdutettiin, jotta tämä ääni kuuluisi? Ensin täytyy selvittää se ja sitten kaivaa puuttuvakin tarina esiin. Niin alkaa saada asioista entistä paremman joskin yhä epätäydellisen kuvan.'

Ghanalais-yhdysvaltalainen Yaa Gyasi kertoo puuttuvia tarinoita lähtien kahden sisaruksen haarautuvasta polusta, 1700-luvun lopun Kultarannikon Cape Coastilta nykyiseen New Yorkin Harlemiin. Kahdeksan sukupolven ketju kulkee suvun matriarkka Maamesta kahtaalle: Effia naitetaan brittiläiselle orjakauppiaalle,  Esi kulkee saman orjakauppiaan myyntitavarana linnakkeen kellarin kautta valtameren yli Amerikan puolelle.

Matkalla kotiin nimeää jokaisen lukunsa aina seuraavan sukupolven etunimillä, vuorotellen kummankin sukuhaaran puolelta. Tarinoista kasvaa kronikka jonka palaset liittyvät yhteen afrikkalaiseksi sukuhistoriaksi. Puun juurella näkee tarkasti ja läheltä, kuinka orjakauppa monimutkaisine valtasuhteineen käynnistyy. Ashantit ja fantit epäilevät toisiaan yhteistyöstä orjakauppiaiden kanssa, mutta keskellä yötä majastaan kadonneesta ei kukaan tiedä. Linnoitus tiedetään. Linnoituksen yläkerrassa kaikki eivät tiedä kellariin ahdetuista nääntyvistä ihmisistä. 'Fanti- ja ewe- ja gaheimoihin kuuluvat välittäjät vartioivat vankeja ja myivät heidät sitten briteille tai hollantilaisille, kulloinkin eniten maksaneille. Kaikki olivat syyllisiä. Me kaikki olimme...me kaikki olemme.'

Matkalla kotiin piirtää ensimmäisellä sivullaan koko sukupuun nimineen. Jamesin tytär Abena saa isältään mustan kiven, kaulariipuksen joka kulkee suvun naiselta toiselle. Suvussa kulkevat unet ja painajaisetkin, tulen ja veden uhrit, on magiaa, uskovaisia ja kapinallisia. Yksi pakenee ylhäistä sukuaan alkeellisempiin oloihin saadakseen tehdä omat valintansa, päästäkseen tekemästä yhteistyötä orjakauppiaiden kanssa. Yksi päätyy niukasta vapaudesta Yhdysvalloissa rangaistusvangiksi hiilikaivokseen.

"Kävin vähän koulua Huntsvillessä ennen kuin isä joutui vankilaan. Kun poliisit pidätti isän, ne sano että isä ja koko meidän perhe oli tulossa liian koppavaks. Ne sano, että isä jätti siks vaihtamatta puolta, kun valkonen nainen tuli sitä vastaan kadulla."

Sukupuun tarinat ovat erillisiä, niissä on vain vähän jos ollenkaan liittymäkohtia edellisiin. Vain joku muisto  tai suvussa kulkeva koru. Kaikkiin tarinoihin kuuluu kuitenkin oleellisena osana rakkauskertomus - ketjun seuraava osanen syntyy.  Nuori kirjailija (s. 1989) Yaa Gyasi on kirjoittanut kunnioitettavan, tiheästi hengittävän romaanin omista juuristaan, afrikkalaisten siskojensa ja veljiensä tarinan. Sen kielessä ei ole ihan samaa lumovoimaa kuin oli NoViolet Bulawayon Zimbabwen lapsuudesta kertovassa romaanissa, Me tarvitaan uudet nimet parhaimmillaan, mutta se on ehyt ja kokonainen, Baabelin torni, joka on ollut tärkeä rakentaa. Orjuuden ja rasismin historiankirjoitukseen se antaa elävää kuvaa; haava on avoin ja vuotaa sukupolvesta toiseen.

Tässä Kirjaluotsin ja Ompun arviot.

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
Homegoing 2016, suomentanut Sari Karhulahti
Otava 2017, 373 s


sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Elokuvissa: Dunkirk


Kuva: Century. A History in Photographs. Bruce Bernard.


En ole kai koskaan törmännyt Dunkerquen englanninkieliseen muotoon, Dunkirk. En pahemmin ranskankieliseenkään, mutta muistan kyllä paikan toisen maailmansodan historiasta, nimenä, en sen paremmin yksityiskohtia. Dunkerque on pohjois-ranskalainen satamakaupunki, Englannin kanaalin rannalla. Suuri osa muusta maailmasta tuntenee sen tuosta sodanaikaisesta historiasta. Siellä suoritettiin massiivinen evakuointioperaatio, jossa pelastettiin yli 300 000 britti- ja ranskalaista sotilasta saksalaisten saartamalta ja jatkuvasti pommittamalta alueelta.

Elokuva on yhdenlainen tuntematon sotilas-versio yhdeltä sodan näyttämöltä. Pari nuorta kaveria, joiden nimiä tai taustoja ei sen enempiä kerrota, osuvat sodan kaaoksessa hiekkarannalla, kuoleman keskellä yhteen. Vielä tuossakin vaiheessa, liittoutuneidenkin puolella, eroteltiin tarkasti, ketkä olivat brittejä, ketkä ranskalaisia ja kuinka pitkälle avunanto ulotettiin. Syntyy valintatilanteita, kun merestä poimitaan pommitetuista laivoista hypänneitä. Syntyy sankareita, joilla kantti kestää auttaa kovassa paikassa paniikkiin meneviä. Englannista lähti satamäärin kalastusveneitä osallistumaan evakuointiin, ja näitä henkensä kaupalla isompien, palavien ja uppoavien laivojen joukossa puikkelehtivia veneitä seurataan, fokuksessa varsinkin yksi isä poikineen. Taivaalla risteilevät samanaikaisesti hävittäjät, saksalaiset Heinkelit ja englantilaiset Spitfiret. Yhtä kaksintaistelua seurataan koko elokuvan ajan.

Ymmärsin Hesarin arviosta (Pertti Avola), että tämä ei oikeastaan ole perinteinen sotaelokuva, vaan jotain parempaa ja jännempää. En ymmärrä mitä se olisi. Henkilöistä yksikään ei tule tutummaksi, paitsi ehkä jämerä ja sympaattinen isä brittiläisessä evakuointiveneessä. Muuten sotilaat kamppailevat milloin veden alla, milloin pinnalla, milloin kyyristyneenä rannalla tulituksen kohteena. Ja upseerit tähyilevät sankarillisesti taivaalle tai merelle.

Dialogia ei pahemmin ole. Sen sijaan on aivan massiivista sodan äänimaailmaa. Jokainen luoti, joka pamahtaa laivan metallirakenteisiin, repii tärykalvoa, jokainen laivaan osunut pommi tärisyttää penkkiä. Samanaikaisesti - turhuuden huippu - paisutteleva musiikki ei taukoa hetkeksikään. Jos jotakin inhoan, niin sitä että musiikkia käytetään elokuvassa liikaa, kuin ei luotettaisi draaman kulkuun. Kammottavaa on kun tämä koko äänimatto tuutataan nykytekniikalla avuttomien ihmisten päälle, täydellä volyymilla. En ole pitkään aikaan kaivannut niin paljon korvatulppia. Vaihtelin sormia.

Kuvaus on upeaa, värejä on muokattu. Meri on kauniin turkoosiin vivahtavaa, hiekka vaaleaa. Mutta jos ei tämä kaikki ole turhanaikaista sodan estetisointia, sotarymistelyä pahimmillaan, niin ei sitten mikään. Ja tämähän oli se sota, joka oli niin selkeä, kaikki tiesivät kuka oli pahis, jälkeenpäin. Liittoutuneet yhdessä, brittiupseerikin vakuutti lopussa jäävänsä auttamaan ranskalaisia.

Päivitys 4.8. HS/Ville Similä. Dunkirkin antamaa kuvaa ovat brittiläiset historiantutkijat täydentäneet muutamalla faktalla, jotka näyttävät tämänkin sotahistorian 'valkopesun' eli 'unohtuneita' yksityiskohtia: Punjabilaisilla (nykyisen Pakistanin, silloisen Intian alueelta) muslimeilla oli tärkeä osa evakuointioperaatiossa. Hiekalla tarvittiin hevosia, aaseja ja muuleja. Dunkerquen sankareiksi tuotiinkin satoja muuleja ja niiden punjabilaisajureita, joiden panos pelastusoperaatiossa oli merkittävä. Näitä ei perinteisten brittisankareiden mukana Dunkirkissa nähdä.

Dunkirk, Britannia, USA, Ranska, Alankomaat, 2017
Ohjaus Christopher Nolan

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet



Kun me päästään takaisin Paratiisiin guavat on loppu ja meidän mahat niin täynnä että me melkein joudutaan ryömimään. Me pysähdytään pusikkoon kakalle koska me ollaan syöty liikaa. Sitä paitsi kakalla on paras käydä ennen  kuin tulee liian pimeä koska muuten kukaan ei suostu tulemaan mukaan. Yöllä on pelottavaa käydä yksin pusikossa siksi että sinne mennessä on pakko ohittaa Taivaantien hautuumaa ja vastaan saattaa tulla kummitus. Ne, jotka on perillä asioista, sanoo että Mosesin isä, joka kuoli viime kuussa, harhailee aina välillä Paratiisissa öiseen aikaan Barcelonan jalkapallojoukkueen keltainen paita päällä.

Zimbabwessa syntynyt, Kaliforniassa nykyisin asuva palkittu kirjailija  NoViolet Bulawayo kertoo nuoren tytön kasvukertomuksen, episodeina. Kulta, päähenkilö, minäkertoja elää lapsuutensa Zimbabwessa ja muuttaa teini-iässä köyhästä hökkelikylästä Detroitiin, amerikkalaiseen lähiöön.

Kulta ja hänen kaverinsa Sbho, Chipo, Stina, Kovanaama, Luojatietää asuvat Paratiisissa, slummissa mutta vierailevat Budapestissa, rikkaiden kaupunginosassa, kiipeilevät nälkäisinä villikissoina puutarhoissa guavavarkaissa. Puista käsin, piilopaikoistaan, hökkeleiden peltiovien läpi lapset, kymmenen- yksitoistavuotiaat, todistavat kovaa elämää. Kuolema on läsnä kaikkialla, muistoissa ja nykyhetkessä. Isä palaa vuosikausien jälkeen Etelä-Afrikasta, AIDSin runtelemana. Puskutraktorit ovat jyränneet entiset kodit. Isoisä on raiskannut lapsenlapsensa. Saarnaaja, profeetta Ilmestykset Bitchington Mborro rahastaa sairauksilla ja hautajaisilla, ilmestyen paikalle kuin paviaanilauman johtaja. Guavapuista lapset seuraavat, kuinka uusi poliittinen voima, Blak power, Muutos vyöryy kadulta koteihin. Kovanaama toteaa, että pahempaa kuin se että valkoiset veivät kaiken on kun sen tekevät mustat veljet. Avustustyöntekijät ja BBC:n toimittajat valokuvaavat raskaana olevaa tyttöä, rikkinäisten housujen verhoamia takamuksia, lapset vastaavat pilkkaamalla ja ilkkumalla. Heitä ei sääliraporteilla osteta.

Koko Zimbabwen kurjuuden kuvasto tulee vastaan kuin uutisotsikoista, poliittinen sorto, köyhyys, sairaudet, kiinalaiset uusina pomoina ja huonon tavaran tekijöinä, avustustyöntekijöiden hölmö idealismi. Taikausko. Asiat eivät yllätä, mutta se mikä yllättää on Bulawayon loistelias tapa kertoa; se on vaivatonta, kevyttä; taas kerran huumorintaju pelastaa maailman! Kontrasti on järisyttävä, ei vähempää. Nuoren tytön, lapsen silmin katsotaan annettua karua maailmaa ennakkoluulottomasti ja optimisesti, sillä kaveruuden lämmin syli kantaa. Se joka on hengissä, on vahva ja itseluottamusta täynnä. Voidaan Teho-osaston oppeja seuraten tehdä aborttikin. Siihen tarvitaan henkari. Maailma ja tämä maa on rankka mutta se on oma.

Lähes raamatullinen nuotti kaikuu luvusta 'Miten he lähtivät' . Lähtö katkaisee elämän Zimbabwessa ja Kulta muuttaa tätinsä Fostalinan luo Detroitiin.

Katsokaa miten he lähtevät joukolla vaikka tietävät, etteivät saa lämmintä vastaanottoa vieraissa maissa, koska eivät kuulu niihin; vaikka tietävät, etteivät voi istua mukavasti vaan joutuvat istumaan varuillaan, koska heitä saatetaan pyytää nousemaan ja poistumaan; vaikka tietävät, että joutuvat puhumaan vaimeasti kuiskaten, koska eivät saa peittää äänillään entisten asukkaiden ääniä; vaikka tietävät, että joutuvat kävelemään varpaillaan, koska eivät saa jättää jalanjälkiä uuteen maahansa - muutenhan heidän saatettaisiin luulla vaativan sitä omakseen. Katsokaa miten he lähtevät joukolla menneet ja menetykset käsipuolessaan, katsokaa miten he lähtevät joukolla.

Michiganin Detroit eli Melikan Destroyedmichygen muuttaa kertomuksen sekä vihaisemmaksi että väläyksittäin paatokselliseksi. Se on käsitettävää; englannin kieli on suunnattoman suuri rautaovi, jonka avaimet häviää kerran toisensa jälkeen, paperittoman pakko tehdä loputtomasti työtä ja jatkuva koti-ikävä omien luo, omien odotukset Amerikkaan muuttaneille. Kun sinne runsauden lähteille on päästy, sitä pitää jakaa oman maan näännyttämille. Sen maan vaikeudesta eivät Afrikkaan jääneet tiedä, eikä muuttaneiden ylpeys kestä kertoa nöyryytyksistä.

Bulawayon kerronnan säihke himmenee Amerikan mantereella, kuvaukset amerikkalaisesta elämästä, lumesta, laihduttamisesta, lihavuudesta, kielestä lähenevät kulahtanutta kuvastoa. Täälläkin huumori pelastaa paljon. Marinan - Nigeriasta, pitää itseään Afrikan prinsessana - ja Kristalin - hiustenpidennykset mutta ei osaa kunnolla kirjoittaa englantia - kanssa vietetään aikaa katsoen filmejä, jotka sisältää voimakkaita kohtauksia, jotka saattavat olla haitallisia. Sen he tekevät äänen mykistäen ja esittäen itse hyvin harjoitellut voihkinat.

Vaikka Me tarvitaan uudet nimet nosti odotukseni taivaisiin alkupuolen loisteliaan kerronnan aikana ja ne vähän laskeutuivat Amerikan Detroitissa, romaani on taidonnäyte, NoViolet Bulawayolla on vahva oma ääni. Ja on se myös aina ja nyt ajankohtainen puheenvuoro pakolaisuudesta, tärkeimmästä syystä miksi ihmisten on lähdettävä: kun ei jossain voi elää. Ihminen on ihminen toisten kaltaistensa ansiosta, toteaa kirjailija kiitossanoissaan.

Suomentaja Sari Karhulahti on onnistunut erityisen hyvin lasten ja nuorten dialogissa ja suomennos on muutenkin mallikas.

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet
We need new names, 2013, suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2013, 292 s

torstai 20. heinäkuuta 2017

Heinäkuinen päivä Turussa - quite many quite tall ships


Aamulla näytti leppeältä ja tyyneltä, kun Turussa oli kova tohina vasta alkamassa. Kojut ja bajamajat koristavat rantakatuja. Isojen mastojen ylväs rivistö kohoaa Wärtsilän nostokurkien tasalle. Tall Ships Races 2017 on täällä tänään. Sää ei todellakaan helli ketään.




Föri puksuttaa ahkerasti yli joen ja on saanut tilapäisen pikkuserkunkin lähemmäs satamaa. Täyttä on aamusta iltaan.






Vanha Sigyn osittain invalidina, remontin alla hyörinän keskellä.












Tässä tuli kylään pietarilaisia merirosvoja kunnon paukuttelun kera. Poistuvat sitten sunnuntaina laiva täynnä läppäreitä, kännyköitä ja muita aarteita, jos ovat kunnon rosvoja. Taitaa kuitenkin olla enempi ikuisesti lapsenmielisten miehistö kyseessä, hatuista, hiuksista ja elkeistä päätellen. Näyttävästi saapuivat ja yleisö palkitsi aplodein.





 Alkoi sataa. Olimme puun suojassa yhdessä saksalaisen nuorisoporukan kanssa, joka oli saanut tehtäväksi tehdä haastatteluja turkulaisten kanssa (jäi vähän epäselväksi keitä olivat toimeksiantajat, mutta liittyi ilmeisesti tulevaan purjehdukseen). Kysyivät kaupungin iästä, nimestä (tori, venäjän kielestä) ja muusta historiasta, eli kerroin Turun palosta ja uudesta pääkaupungista, lopuksi olimme yhteiskuvassa. - Tuohon ollaan jo totuttu, Kiinassa oli sama meininki.


'Merirosvolaiva' Shtandart perän puolelta.




Berliiniläisen kuvanveistäjän Achim Kühnin veistos Harmonia kaunistaa nimensä veroisesti Aura-jokea.





Tässä pikku föri oli törmätä hollantilaiseen Morgenster laivaan, joka oli rantautumassa.



Pikkuinen kumivene tökkimässä isoa purjelaivaa oikeaan suuntaan.





Sää oli tänään niin koleaa, että lämmin henkäys Omanista olisi ollut tarpeen. Shabab Oman oli uutukainen laivojen joukossa, laskettu vesille 2013.








Miehistö lämmitti kylmän kangistamaa yleisöä soitto- ja tanssikulkueellaan.



Tästä juhlat jatkuvat, musiikkiakin mahtuu ohjelmaan. Liam Gallagherista on puhuttu, mutta mitä nyt yhdestä Gallagherista kun Pet Shop Boys on tulossa!

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Miljenko Jergović: Sarajevolainen Marlboro



Josip Broz Tito oli kuulemma maailman ainoa jugoslaavi. Hänen kuoltuaan Jugoslavia hajosi Balkanin etnisten ja uskontosotien jälkeen nykyisiin valtioihin. Miljenko Jergović on palkittu bosniahertsegovinalainen ja kroatialainen kirjailija.  Sarajevolaisen Marlboron lyhyissä novelleissa - lastut? - nuoret ja vanhat bosniakit, muslimit, kroaatit ja serbit elävät ja kuolevat vanhassa kaupungissa, vuorten keskellä 1990-luvun alkupuolella, kun sodasta tulee päähenkilö, hallitsematon ja tuhoisa. Vaikka liekkien korkeudesta oppii erottamaan, mikä palaa ja kuinka kauan, nuori mies voi olla tyytyväinen kun saa iskettyä saksofonistilta naisen.

Pieniä kertomuksia, sirpaleita tai väläyksiä tuosta kaupungista, ajasta ja tunnelmista on 29 kpl. Omenapuu entisten naapureiden välillä oli ensin lasten omenavarkauden kohde, sitten ainoa yhdysside vihollisrajan yli. Nuorella miehellä on kuplavolkkari, uudemmassa autokannassa yleinen naurun aihe, mutta 'vanha natsidaami' on ainoa joka ei käryä omassa läjässään aamulla, yön pommitusten jälkeen. Tule takaisin, oma Hanumicani, mies huutaa kranaatin tappaman tytön perään, joka on kauan yrittänyt miestä miellyttää ja arvata mikä toinen on miehiään. Korttelikapakan miehet eivät vaadi muuta kuin oikeutta saada nauttia viimeisen ryyppynsä rauhassa. Porukkaan liittyy entinen nyrkkeilijä Banja Lukasta, joka menee sekaisin kuin käkikello aina kun raitiovaunu kilkattaa kulman ohi. Uusi kyläpäällikkö, voivodi Musa pelottelee koko kylän puolikuoliaaksi, kukaan ei uskalla häntä uhmata, ei edes silloin kun tämä ei suostu puolustamaan kyläänsä saartorenkaassa. Onnellisen rakkauden esikuvapariskunnankin sota erottaa. Miehen lompakosta löytyy toisen naisen valokuva, 'aina sinun', hänkin joka sen kirjoitti.

Novellihaasteessa 2 voi peukuttaa jotain erityistä piirrettä, mutta vain yhdessä novellissa. Tässä olisin voinut peukuttaa koko kokoelmaa sävystä ja tapahtumapaikasta, koska novellit ovat tosiaan niin lyhyitä ja ne ovat sen sodanaikaisen tunnelmansa läpäisemiä kaikki. Viimeisin Euroopassa käyty sota tulee päälle kuin mutavyöry Sarajevon kaupungissa, Bosnia-Hertsegovinassa. Tunnelmassa on kohtalon- ja jumaluskoa sekaantuneena ironiseenkin yllätyksellisyyteen. Suurin osa novelleista on minäkertojan, nuoren miehen enimmäkseen, kertomia, dialogia on vähän. Vyörytys on osittain myös väsyttävää, kiinnostavista ja koskettavista aiheista huolimatta.

Sarajevolainen Marlboro on savuke, jonka Philip Morrisin asiantuntijat kehittivät bosnialaiseen makuun perehdyttyään sitä ennen paikallisen keittiön erityispiirteisiin, kuten heidän sanotaan tehneen muuallakin. Siinä syy, miksi Marlboro maistuu eri maissa ja eri tuottajien valmistamana erilaiselta ja miksi vieras Marlboro saattaa tuottaa polttajalle epämiellyttävän yllätyksen. 


Miljenko Jergović: Sarajevolainen Marlboro
Sarajevski Marlboro, 1994, suomentanut Kari Klemelä
Savukeidas 2017, 142 s

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Ernesto Sábato: Tunneli



Mikä vahinko että kaiken takana oli jotakin selittämätöntä ja epäilyttävää! Kuinka halusinkaan erehtyä, kunka hartaasti toivoinkaan että María olisi vain tuo hetki! Mutta se oli mahdotonta: kuullessani hänen sydämensä lyönnit korvissani ja tuntiessani hänen kätensä hiuksissani synkät ajatukset liikkuivat aivojeni hämärässä kuin soistuneessa kellariloukossa; liejussa rypien, vaimeasti röhkien ne odottivat sopivaa hetkeä tullakseen näkyville.

Ernesto Sábaton romaanin nimi Tunneli osuu. Tunnelin päässä näkyy maalauksen nainen ikkunassa. Siitä lähtee buenosairesilaisen taiteilijan, Juan Pablo Castellin sukellus pimeään.
Taidenäyttelyssä nainen katsoo maalausta pitkään. Se riittää laukaisemaan taiteilijan mielikuvituksen ja näkemään naisen itselleen merkittynä, jo ennen tapaamista.

Mies onnistuu pakkomielteisen jahtaamisen jälkeen järjestämään tapaamisen ja vaikka käyttäytyy alusta alkaen mielipuolisesti, vainoharhaisesti ja omistavasti saa kuin saakin naisesta ystävän, rakastetunkin. Jonka hän tappaa. Se kerrotaan ensimmäisessä lauseessa. Taiteilija tappaa ainoan olennon, joka hänen taidettaan ymmärtää.

'Kaihdinta vasten näin varjojen liittyvän yhteen' alla Delilah -tyyppisen tunne-elämän kuvaus tässä paljastuu koko kauheudessaan ja hulluudessaan. Castel heittäytyy koko säröisen tunne-elämänsä ja haavoittuvan minänsä, murenevan järkensä voimin ns tosirakkautensa pauloihin. Kummallista kyllä, kohdekin on vakuuttunut heidän suhteensa, rakkautensa poikkeuksellisuudesta, vaikka jokainen kohtaaminen päättyy väkivallanhehkuiseen riitaan.

Ulkoista maailmaa, toimistokorttelia Buenos Airesissa, jossa taitelija ensinnä väijyy naista, tai puistonpenkkiä Recoletan puistossa, kartanoa jossain maaseudulla kuvataan ohimennen mutta Castellin, minä-kertojan pään sisään syöksytään sitäkin syvemmälle. Siinä pimeys lisääntyy päivä päivältä, sillä epäluuloinen, mustasukkaisuuden riivaama mies osaa kääntää jokaisen tavun kirjeessä, puhelussa, jokaisen eleen ja tapahtuman niin että auringon eteen liukuu musta verho

Epäilyni ja kuulusteluni verhosi kaiken kuin liaani, joka kietoutuu puiston puihin ja tukahduttaa ne hirvittävään kudelmaansa.

Hetkittäin mies oivaltaa itsekin olevalla vaarallisella tiellä, näkee oman kohtuuttomuutensa, mutta se ei häntä auta sillä pakahduttava tunne ei kuuntele järkeä.

Naisesta, María Iribarnesta ei paljoa kerrota, mutta hän on naimisissa sokean ja varakkaan miehen kanssa ja serkku sekä ranskalainen Mimi oleilevat kartanossa maaseudulla, jonne nainen häipyy. Sinne Juan Pablokin suihkii edestakaisin varmistamaan epäluulojaan.

Nopeasti leimahtanut hullu rakkaus kärventää miestä, hän muistelee alun onnea, jota lukija ei kyllä ole nähnyt. Alusta asti vinksahtanut tunne kääntyy kostonhimoiseksi peliksi, josta mies ei enää pääse irti. Sanon 'mahdollisesti' koska en milloinkaan päässyt varmuuteen siitä, että tällaiset kostotoimet todella piinasivat häntä.

Tunneli vetää lukijan mustasukkaisen ihmisen pään sisälle, kuin jättiläismustekala valtameren syvyyksiin ja sieltä on rakkaus kaukana. Sen tolkuttomuus lähestyy tragikoomisia ulottuvuuksia, mies kun on raivokkaassa häsläämisessään niin energinen. Hän vie postitoimistoon kirjeen, mutta tulee katuvalle päälle. Viattomien virkailijoiden - haaskojen - kanssa syttyy kova riita kun eivät suostu palauttamaan kirjettä miehelle, jolta kuittikin on kadonnut. Toisaalta mies myös myöntää itse rakentaneensa omien pikkutarkkojen järjestelyjen helvettinsä.

Ernesto Sábato valaisee armottomasti aika inhottavan päähenkilönsä mielen onkaloita, vailla turhia rönsyjä ja kirjoittaa tyylillä, jota ei voi kuin ihailla. Se on kestävää ja ajatonta. Hänelle on myönnetty Latinalaisen Amerikan Nobeliksi kutsuttu Cervantes-palkinto. Tunnelissa oli tukalaa mutta kiinnostavaa ja hetkittäin makaaberin hauskaakin. Kiitän tästä tuttavuudesta Hyönteisdokumenttia.

Ernesto Sábato: Tunneli 
El túnel, 1985, suomentanut Kari Veikko Salonen
Otava 1986, 144 s






maanantai 10. heinäkuuta 2017

Ian McEwan: Amsterdam



Viimeksi lukemani McEwanin Pähkinänkuori innosti käymään parikymmentä vanhemman Amsterdamin kimpuun. Mutta valitettavasti lukukokemus oli ihan plääh, pettymys.

Vanhat ystävykset Clive, säveltäjä, muusikko ja Vernon, The Judge päivälehden päätoimittaja tapaavat entisen yhteisen rakastettunsa Mollyn hautajaisissa. Molly on kuollut ennen aikojaan Alzheimeriin. Monella suunnalla aktiivisesti heiluneen, hurmaavan Mollyn kuihtuminen höppänäksi herättää kaveruksissa paitsi ihanat muistot myös kauhua omasta vanhuudesta ja lopusta - mikä ei olekaan kovin harvinaista. Niinpä he solmivat keskenään sopimuksen vastaavan tilanteen välttämiseksi.

Miehet viettävät mukavaa elämää hyvissä asemissa ja paistattelevat pitkään kypsyneessä omahyväisyydessä. Tähän mukavuuteen rakennetaan romaanissa molemmille moraalisten valintojen tienhaara; säveltäjä näkee patikkaretkellään jotain, joka ehkä kaipaisi väliinmenoa, päätoimittajalle tarjotaan mehevää skuuppia, jossa on riskinsä kun kohteena on ulkoministeri, vaikkakin inhottu.

Kaverukset ja heidän yrityksensä pelastaa itsensä ja maineensa punoutuvat toisiinsa, kuten myös heidän kohtalonsa, Amsterdamissa, jossa sekä elämä että kuolema on vapaampaa.

Nämä tympeähköt kaverit eivät nouse lentoon, he eivät kiinnosta eikä myöskään heidän tarinansa. He ovat vain pari mukavuudenhaluista nilkkiä, jotka ovat päässeet aika pitkälle. Cliven kamppailuja sävellystensä kanssa en osaa arvioida - eivät silti kiinnosta nekään - mutta Vernonin skuupit ja aikomus jossain vaiheessa julkaista Mollyn jäämistöstä esiin tulleet kuvat vaikuttavat oikeasti lapsellisilta. Väkisin pinnistellyt käänteet eivät kanna uskottavasti. McEwan ei kirjoita samalla tavoin rennosti kuin viimeisimmässä Pähkinänkuoressa. Kansi on nyt kuvaava tälle romaanille, aika tunkkainen. Romaani voitti Booker palkinnon ilmestymisvuotenaan 1998. Why on earth?

Ian McEwan: Amsterdam
1998, suomentanut Juhani Lindholm
Otava 2000, 178 s


Jotain hauskaa tänään kuitenkin. Turkulaisen marketin kassalta pätkä keskustelusta:
- no mitä Helsinkiin kuuluu?
- ihan öhömhöö ...krmh...
- tääläkin on ollu vilkasta ku oli ruisrokki, satatuhatta kävijää
- no joo valtavaa
- ja sitte meni paljo seitsemänkymppisii turkulaisii ku pääsi ilmaseks





Kesäistä saarimaisemaa Iniöstä, virmajuurta, maksaruohoa...



tiistai 27. kesäkuuta 2017

Ian McEwan: Pähkinänkuori



'Uskon syntymänjälkeiseen elämään'  toteaa Ian McEwanin Pähkinänkuoren päähenkilö, Johnin ja Trudyn syntymätön lapsi. Syntymätön päähenkilö on raikas ja - tietenkin - ennakkoluuloton tapaus, varsinainen pikkufilosofi. Hän on monesta asiasta kiinnostunut ja utelias, mutta myös huolissaan. Isä John ja äiti Trudy ovat nimittäin ainakin väliaikaisesti eronneet, koska äiti tarvitsee 'tilaa' itselleen. Myös syntymätöntä vaivaa pikkuhiljaa tilanpuute.

Johnin jättämän tilan talossa - ja Trudyssä - on kuitenkin vallannut hänen veljensä Claude, priapismista (sivistyssanavalikoimani kasvoi lukiessa) kärsivä roistomainen tyyppi, jonka ähellykset kuuluvat ja tuntuvat syntymättömän pääkoppaa vasten. Kaiken lisäksi tuo rakennusurakoitsija on 'riffimies' joka toistelee tylsyyksiä ja lopettaa mietteensä: Mutta. Eli hän on syntymättömän inhon kohde, sillä onhan lapsi solidaarinen vanhemmilleen niin kauan kuin se on mahdollista. Isä John Cairncross on sitä paitsi runoilija, köyhä mutta kaunopuheinen. Suurin huolenaihe on kuitenkin Trudyn ja Clauden pirullinen suunnitelma, jolla raivata John kuvioista ja järjestellä hänen kotinsa, vanha rappeutunut arvotalo Lontoossa osaksi pariskunnan varallisuutta. Asetelma viittaa Shakespearen Hamletiin, asia jota en olisi noteerannut mutta siitä valistetaan kansiliepeessä.

Petosta siis punotaan parhaaseen dekkarityyliin, mutta näkökulma on, hmm, etäännytetty kohtuun, mistä syntyy erityinen tunnelma: ollaan kuin samettisen verhon takana eikä kaikki edes kuulu kovin selvästi. Mitä nyt, ihmettelee syntymätön kerran jos toisenkin kuplassaan. Syntymätön - en kutsu häntä sikiöksi sillä hän on jo kovin pitkällä tiedostamisen tasossa - pohdiskelee maailmanmenoa, josta hän saa esimakua Trudyn kuuntelemien radion podcastien kautta Täytyy sanoa että pohdiskelu on jo aika akateemistakin verrattuna niihin virikkeisiin mitä äiti ja älykääpiö pystyvät tarjoamaan. (Viimeksimainittuihin kuuluvat priapistisen seksin lisäksi laatuviinit; Pinot noiria syntymätönkin on oppinut arvostamaan.) Syntymättömyys antaa hyviä mahdollisuuksia funtsia ihmiskunnan tulevaisuutta, ollako pessimistinen vai optimistinen kaikkien uhkien äärellä?

Sormeilen ahdistuneena napanuoraani. Se saa käydä stressihelmistä. Hetkinen, ajattelen. Mitä vikaa on lapsellisuudessa, minullahan lapsuus on vielä edessä? Olen kuullut riittävästi näitä puheita osatakseni jo esittää vastaväitteitä. Pessimismi on liian helppo, jopa herkullinen keino, intellektuellien tunnusmerkki kaikkialla. Se vapauttaa ajattelevat luokat ratkaisujen etsimisestä.

Äidin toiminta panee syntymättömän pohdiskelemaan moraalia. Hänestä vaikuttaa että rikoksentekijä voi sittenkin kokea ja tuntea toimintansa toisin kuin miltä se ulospäin näyttäytyy, voi omaksua itselleen toisen identiteetin. Ajankohtainen ja moderni vaihtoehtoinen totuus, siinäpä oiva ratkaisu. Valheista tulee hänen totuutensa. Syntymätön kuulee myös itseensä liittyvistä suunnitelmista ja joutuu miettimään tulevaa suhtautumistaan niihin. Mahdollinen yhteiskunnallinen pudotuskaan - kuvaukset 13. kerroksesta sijaisperheessä toi kyllä mieleen lontoolaiset tornitalot ja niiden pintamateriaalit - ei oikeuta kostoa, päättelee pikkufilosofi, sillä kosto repii sivistyksen saumat auki.

Sekä Trudyn ja Clauden vehkeilemä petos että syntymättömän tie kohti synnytyskanavaa kulkevat kohti vääjäämätöntä lopputulemaa. Matkalla intohimot purskahtelevat, hyvyys ja pahuus kamppailevat, ja syntymätön yrittää säilyttää tärkeimpänsä, rakkauden elämään. Välillä se on koetuksella ja napanuora itsemurhan välineenä houkuttaa. Jossain kohdin syntymättömän filosofis-yhteiskunnalliset mietteet saattoivat muuttua paasaukseksi, mutta enimmäkseen ajatusleikki toimi hyvin ja hajamieliset fundeeraukset palautuivat sujuvasti konkretiaan, kun menimme suihkuun.

Pähkinänkuori on  hulvaton ja liikuttava romaani, tiheätunnelmainen seikkailu, joka on kirjoitettu nautinnollisen rennolla otteella. Romaani on suomennettu aivan loistavasti. Ja mitä se Shakespearen Hamlet sanoikaan

Jumaliste, vaikka minut suljettaisiin pähkinänkuoreen, minä pitäisin itseäni äärettömän valtakunnan kuninkaana, ellen näkisi pahoja unia - Shakespeare, Hamlet

Ian McEwan: Pähkinänkuori
Nutshell, 2016, suomentanut Juhani Lindholm
Otava 2017, 200 s

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Elizabeth Harrower: Tietyissä piireissä



Elizabeth Harrower on australialainen kirjailija, jonka tunnetuin teos on vuonna 1966 ilmestynyt The Watch Tower. Tietyissä piireissä valmistui vuonna 1971, mutta kirjailija veti teoksen takaisin kustantajaltaan. Australialainen Text Publishing löysi sen uudelleen vuonna 2014 ja silloin kirjailija antoi julkaisuluvan. Syynä ensimmäiseen takaisinvetoon oli kuulemma se, että kirjailija piti teosta pinnisteltynä apurahatuotoksena. Romaanin loppua kohden aloin kyllä ymmärtää sitä ajatusta (jota syytä en siis lukiessani tiennyt, mutta ounastelin).

Alkuosa on kiinnostava ja odotuksia nostava, huolimatta paikoitellen kököstä suomennoksesta. Loppua kohden suomennos rullaa paremmin, mutta itse romaani alkaa upota loputtomasti vellovaan tunnehöttöön. Kun Zoe ja Anna pääsevät vastakkain aamiaisen ja paahtoleivän äärellä ja alkavat ruotia toistensa pääkopan tunnekeskuksen tapahtumia, teki mieli jossain vaiheessa huutaa 'poikki' ja lopulta heittää koko romaani mökin pihalla matoa kiskovan räkättirastaan niskaan. Ihan syytön, eikä edes vesilintu.

Tietyt piirit koostuvat lähinnä Howardin hyvin toimeentulevasta perheesta, joka viettää mukavaa elämää Sydneyn hienostoalueella, biologipariskunnasta: horjumattoman itseluottamuksen vankistamasta rouvasta ja tämän näkymättömämmästä miehestä, ja perheen valovoimaisista nuorista, Zoesta ja Russellista. Toinen maailmansota on takana ja maailma avoinna nuorten toteuttaa haaveitaan, Zoen elokuva-alalla ja Russellin yrityselämässä. Russell tuo kuitenkin toisenlaisen maailman tuulia ja hajuja perhepiiriin, kun hän tuo kutsuille opiskelijakaverinsa Stephen Quaylen ja tämän pikkusiskon Annan. He ovat orpoja, vähävaraisia ja varttuneet enonsa kodissa ankeissa olosuhteissa.

Tämä toisenlainen maailma ja sen muokkaama, vaikeasti miellytettävä ja kyyninen Stephen herättää Zoen. Siihen mennessä Zoe on kylpenyt onnistumistensa ja kauneutensa säteilyssä, ottanut vastaan kiitoksia ja ihasteluja, ollut varma tulevastakin menestymisestään. Ihmetellyt äitinsä tuttua, Elleniä, joka odotti muutosta ahdistavaan avioliittoonsa. 'Hän ei voinut käsittää, että jos aikuinen nainen toivoi ja odotti tapahtumaa, saattoi tapahtuma panna vastaan.' (Ehkä tässä näyte myös vähemmän onnistuneesta käännöksestä.)

Nuorten keskinäiset suhteet, rakkaus- ja parisuhteet, niin näkyvät kuin kätketyt nousevat romaanin pääteemaksi. Muu maailma, mukaanlukien nuorten alkavat työurat, kutistuu pahviseksi rekvisiitaksi ja draama kamarinäytelmäksi. Taide- ja elokuvaura vaatii lähtöä Eurooppaan, se on australialaisille selvää. Mutta rakkaus vaatii uhrautumaan, näin käy ainakin Zoelle ja sitä hän ei lakkaa ihmettelemästä ennen kuin on liian myöhäistä. Paljon tapahtuu Zoen monologeissa ja Annan päiväkirjamerkinnöissä ja sittemmin, kuten sanottua, tunteita setvitään oikein psykopatologisesti.

Annan äänensävy oli suunnattoman objektiivinen, hän katsoi suoraan eteenpäin ja tunsi, kuinka jossain näkymättömissä hänen luurankonsa huojui, kuin se olisi levää merten syvyyksissä, virtausten armoilla kaukana kimmeltävän pinnan alla.  - Öhh, ehkä tässäkin suomennos on se joka huojuu eikä luuranko?

Tietyissä piireissä jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen säilytti kiinnostuksen ja kasvatti lupaavan jännitteen. Se kytkeytyy vielä selvästi yhteiskunnalliseen todellisuuteen ja havannoi terävästi, ironisen humoristisesti hyväosaisen perheen jäsenten välisen dynamiikan. Dialogi paljastaa asenteet ja niiden julmuuden, näyttää tarkasti Zoen kasvavan epävarmuuden ja hämmennyksen. Vielä toisessakin osassa Zoen kamppailu rakkauden nimissä kantaa, mutta kolmas äityy sellaisiin sielun syövereiden läpivalaisuun että tömähdetään jo 'kysy ihmissuhteista'- palstalle. Loppua virkistää kuitenkin dramaattinen käänne, joka jopa tarjoaa yllättäen ratkaisun tunteiden raatelemien ihmisparkojen onnen etsintään. Se oli sentään helpotus.

Löysin Tietyissä piireissä lukulistalleni täältä ja sitä on luettu monissa blogeissa.

Elizabeth Harrower: Tietyissä piireissä
In Certain Circles, 2014, suomennos Laura Vesanto
Fabriikki Kustannus 2016, 22u3 s

torstai 22. kesäkuuta 2017

Alice Echols: Uhoa ja unelmia - 60-luvun jälkijäristyksiä



Alice Echols on yhdysvaltalainen kulttuurin- ja musiikintutkija, feministi ja kirjailija, joka on kirjoittanut m.m. Janis Joplinin elämäkerran Paratiisin arvet. Äkkäsin tämän kirjan kirjaston esittelypöydältä, kannesta paistaa 60-luku kauas. Siinä on musta nainen, vähän kuin Angela Davis, kiharat hippikukkasina ja psykedelisessä vastavalossa. Sattumalta kirjailija on vielä samanikäinen eli kesällä 1969, Woodstockin, Charles Mansonin ja Vietnamin sodan vastaisten mielenosoitusten kesänä, 18-vuotias.

Kuusikymmenluku hohtaa muistoissa tasa-arvon, hippi- ja rauhanliikkeen, pop- ja rockmusiikin läpimurron aikana. Mitä kaikkea silloin kaikilla rintamilla tapahtui, ja kuinka/mistä siihen oli tultu ja mitä sen jälkeen tapahtui, siitä Alice Echols kirjoittaa, mukana olleena opiskelijavaikuttajana ja myöhemmin sosiologina, tutkijana. Nais- ja mustat aktivistit nousevat puhujalavoille. Homoseksuaalit, koko gay-liike astuu hämäristä porraskäytävistä valaistujen diskopallojen alle.

Parhaimmillaan Echols kirjoittaa asiantuntevasti, samalla vetävästi populaarimusiikin, rokin, r&b:n, bluesin, folkin, diskon eri vaiheista ja rajapinnoista, trendeistä ja trendin tekijöistä, leimoista ja leimoista irti pyristelevistä.

Naistutkimusta, Yhdysvaltain feminististä ja lesboliikettä ja sen sisäistä keskustelua - usein riitelyä - koskevat artikkelit näyttävät mainiosti mihin fanaattisuus johtaa. Pohjoismaissa, meillä, naiset olivat ehkä jo lähtökohtaisesti 50-luvun jälkeen eri vaiheessa kuin pohjois-amerikkalaiset. Siksikin osa puheenvuoroista vaikuttaa tragikoomisilta.  'Heteronaiset ovat miesten takia päästään pyörällä eivätkä siksi aseta naisia etusijalle. He pettävät lesbojen asian ja samalla sanan syvimmässä merkityksessä myös omansa. Ei lujaa liikettä voi luoda, jos sisaret nussivat sortajien kanssa.' Tässä kohtaa Alice Echols paikantaa itsensä oman ikäryhmänsä mukaisesti, ainakin siltä minusta näyttää: feministit käpertyivät sisäänpäin keskittyessään omiin rajanvetoihinsa, ja ehdottoman täydellisyyden vaatimuksissaan laiminlöivät samalla muun yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja yleisen politiikan seuraamisen.

Afroamerikkalaisen kulttuurin kehityksen, sen osaksi tulleen jatkuvan kamppailun omasta identiteetistään, sen aaltoliikkeen suosion harjalle ja sieltä alas, ahtaiden rooliodotusten mukaiset mahdollisuudet toimia, blaxploitaation, puristien kritiikin, rock-kulttuurin valkaisun - monenlaiset kuolemansuudelmat Echols kuvaa läheltä ja sisältä.

Echols kertaa omaa historiaansa ja esteitä, joita on kohdannut kun sosiologit ovat  mielellään ahdasmielisesti leimanneet lähihistorian ja sen musiikkikulttuurin tutkimuksen journalistiseksi.  Hän kuvaa 60-luvun myrskyisiä keskusteluja, jatkuvaa aaltoliikettä, jota feminismin piirissä käytiin siitä, mikä on edistyksellistä ja milloin päädyttiin kaikkein vanhoillisimpien pornon ja abortin vastaisten vaikuttajien joukkoon. Feminismin suhde sukupuoliseen haluun on yksi leikkauskohta, osa feministeistä ylläpiti vanhaa mielikuvaa, jonka mukaan seksuaalisuus on miehistä ja rakkaus naisellista. Rock- ja soulmusiikki toimi Echolsilla aktivoijana. - Löysin yhtäläisyyksiä: muistin minäkin joskus 60-luvulla lukeneeni Eldridge Cleaverin, Mustat pantterit-aktivistin kirjan Sielu jäissä. 

Kirjaan on koottu eri julkaisuissa ilmestyneitä artikkeleita. Osio Sodanjälkeinen Amerikka kuvaa hippiliikkeen syntyä ja vertaa sitä edeltävään 50-luvun beatnik -liikkeeseen. Siinä missä hippiliike onnistui naamioimaan perinteiset sukupuoliroolit kukkien taakse, beatnikit olivat maskuliininen ja homoeroottinen liike.

Bob Seidemann huomauttaa, että miesten ja naisten suhteet olivat Haightissa yhtä vanhanaikaiset kuin heidän huonekalunsa. 'Hippi-ihanne oli kuin pilakuva, jossa nainen asettaa paistamaansa omenapiirakkaa ikkunalaudalle samalla kun isukki, joka on raatanut marihuanapelloilla jalona pyrkimyksenään pilven myyminen, annostelee huolellisesti kamaa muovipusseihin.'

Hippiliikkeen nopea rapistuminen käy selväksi,  kun liike löysi yhteiset intressit Helvetin enkeleiden kanssa. Nämä toimivat menestyksellisesti hippien huumevälittäjinä, mutta eivät silti muuttuneet nallekarhuiksi. Samanaikaisesti Vietnamin sota oli muuttanut nuorten miesten elämää ratkaisevalla tavalla: kutsuntojen uhka ja mahdollisuus kuolla taisteluissa jossain Vietnamin rämeiköissä oli todellinen.

Sodan jälkeen Pohjoi-Amerikan etelän asukkaita muutti sankoin joukoin teollisuuskaupunkeihin ja rockkonserteissa rodut sekoittuivat, mutta mustilla muusikoilla rajat olivat ahtaat. Vähemmistöt ja heikommassa asemassa olevat joutuvat käymään jatkuvaa kamppailua olemassaolostaan ja oikeuksistaan. Rockmusiikki tunnustaa afroamerikkalaisen perimänsä, mutta kun se lähtee muuttumaan uusiin suuntiin, mustat halutaan nähdä aina omissa lokeroissaan, muuten musiikkikriitikot ja omatkin ovat leimaamassa pettureiksi. Tätä kamppailua kävi Jimi Hendrix ja myöhemmin Michael Jackson. Stevie Wonder tiivisti asian: 'Kun minua sanotaan mustaksi muusikoksi, minut tavallaan tyrkätään tiettyyn lokeroon ja komennetaan, muistakin pysyä siellä.

Echols kuvaa vielä myöhempää diskon vallankumousta, kun se tanssimusiikkina jumputti taka-alalle rokin kitarasoundin ja muutti USA:n populaarimusiikin rodulliset realiteetit, nosti sukupuoliset vähemmistötkin tanssimaan diskopallojen alle. Ja johti myöhemmin monen mutkan kautta taas miehisen rapin suuntaan. Kirja peilaa musiikin kautta yhteiskunnan suhtautumista nais- ja mustiin tekijöihin ja sisältää vielä Lenny Kravitzin ja Joni Mitchellin haastattelut. Ensimmäisellä sivulla lainataan Michel Foucaultia: Nautinnolta ei kysytä passia eikä henkilöllisyyspapereita.

Alice Echols: Uhoa ja unelmia - 60-luvun jälkijäristyksiä
Shaky Ground - the Sixties and its Aftershocks 2002, suomentanut Liisa Laaksonen
Like 2013, 360 s