sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Ervo Vesterinen: Naisen ruumiin historia



Naiselle kaikki näyttäisi olevan mahdollista!

Istuin gynekologin odotushuoneessa ahdistuneena, sekä itse tutkimuksen että mieltäni vaivaavan pahan epäilyksen takia. Luulotaudiksikin sitä nimitetään. Mielikuvitukseni kukkii väärissä paikoissa, ei silloin kun alan maalata tai kirjoittaa. Mutta jos kroppani antaa aihetta pahalle diagnoosille, silloin mielikuvitukseni saa siivet. (Olen kerran vaatinut vastahakoiselta sisätautilääkäriltä peräsuolitutkimusta, koska pelkäsin pahinta. Hän ei löytänyt mitään. Tai no, ei siis sitä mitä pelkäsin.) Odottelin vuoroani gynekologille. Edellinen asiakas tuli ulos iloisena ja punaposkisena.  Ervo Vesterinen hoiti minunkin ongelmani ystävällisesti ja asiallisesti, kuin vain sympaattinen ihminen ja osaava lääkäri. Soitti vielä illalla ja ilmoitti, ettei minun tarvitse olla huolissani, kaikki on hyvin. Voi että olin huojentunut ja pidin lääkäriä erityisen huolehtivana.

Ervo Vesterinen on kirjailija, lääketieen ja kirurgian tohtori ja gynekologi. Naisen ruumiin historia on ennen kaikkea gynekologian historiaa enkä ehkä olisi sitä lukenut ilman tätä henkilökohtaista kontaktia. Minulle tulee Vesterisestä mieleen Peter Sellersin  laulama (musiikkia elokuvaan Magic Christian) 'he is not only a dentist, he is a dentist of the soul'. Luonnehdinta istuisi gynekologiin muokattuna hyvin myös tähän lääkäriin, niin hyväntahtoinen ja naisia arvostava hän on sekä kirjan että kokemuksen perusteella.

Gynekologian historia saa kyllä huokaisemaan kiitollisuudesta; kuinka kamalaa olisi ollut elää naisena antiikin tai sitä vanhempina aikoina! Tai no, eihän se muillekaan herkkua ollut sairauksien riivatessa. Naisella siihen tulee päälle vielä kuukautisten, raskauksien ja synnytysten konkreettisten ja hengenvaarallisten tilanteiden lisäksi patriarkaalisten yhteiskuntien välinpitämättömyys vahvistettuna uskontojen syyllistävillä tulkinnoilla monista naisille kuuluvista biologisista ilmiöistä. Yllättävää kuitenkin lukea, että hyvinkin kaukaisina aikoina on ollut tiedemiehissä niitäkin, joilla on ollut toisenlaisia näkemyksiä, naista ja tasa-arvoa tukevia.

Mytologiset tarut pitivät pihdeissään tiukasti antiikin kreikkalaisia, rationaalisista pyrkimyksistä huolimatta. Patologia ei ollut pitkään monista pyhyysesteistä johtuen mahdollista, joten havainto ei ei päässyt vakiintunutta oppia kovin nopeasti horjuttamaan. Humoraaliopin mukaan miehen ruumis oli kuiva ja kuuma, naisen kylmä ja kostea, sekä huokoinen kuin villa. Se, naisen ruumis, keräsi nesteiden ylimäärän, jota kuukautiset tasapainottivat. Jos ne jäivät pois, ne hakivat uusia reittejä, ja saattoivat ilmaantua nenäverenvuotoina. Humoraalioppi nestetasapainoineen piti pintansa 1800-luvulle ja siitä on vielä jälkiä uskomushoidoissa (viimemainitun luin wikipediasta).

Kohtu mystisen naiseuden ytimessä on vaivannut miehiä ankarasti halki vuosisatojen. Ennen kuin rakennetta tunnettiin, kohdun epäiltiin liikkuvan ja aiheuttavan samalla monenlaista hysteriaa, kalvetustautia ja nymfomaniaa.  Mutta eivät kaikki mielettömät naiset ole nymfomaanisia, von Haartman huomauttaa, jotkut ovat mielettömiä, jotkut taasen kärsivät mielettömistä vanhemmista.

Teos käy läpi eri aikoina vallinneita menetelmiä, jotka luin osittain kursorisesti läpi, koska niistä paistaa joka tapauksessa nykyajan naislukijalle niin paljon hölmöä ja kammottavaa, että se on suorastaan rasittavaa, monista valopilkuista huolimatta. Osoittautuu, että tälläkin alalla arabit ja persialaiset olivat eräässä historian vaiheessa valmiimpia kokeelliseen lääketieteen kehittämiseen kuin antiikin muotissa toimivat eurooppalaiset. (Sittemmin noissa maissa on otettu pelkästään askeleita taaksepäin, tai ei ole otettu mitään askeleita. Oma päätelmä).

Vesterinen vertailee miesten ja naisten seksuaalista kanssakäymistä, sen tarkoitusperiä, eroja ja yhtäläisyyksiä. Hedelmöitymisen mystiikka on vaivannut kauan, naisen ja miehen siementä on verrattu ja päätelty niinkin, että nainen pystyy itse asiaan vaikuttamaan.

Kätilön ammatin kehityksestä päästään kirjan lopulla omaan kunnanlääkärin työn muisteluun. Tuolloin hän oppi Kiuruvedellä m.m. sen, että savolaiset ymmärtävät vähemmästäkin ja että he osaavat kyllä hoitaa puhepuolen. Jätettäköön se heille, lääkärin osa olkoon tutkiminen ja hoitaminen. Hän päätteli selostaneensa savolaismiehelle sydämen vaivoista liian seikkaperäisesti. Lopuksi perehdytään Suomen synnytyslaitoksen historiaan, Turun kautta Helsingin Kätilöopistoon ja Naistenklinikalle, jonka alullepanossa, suunnittelussa ja toteutuksessa suuri panos oli Laimi Leideniuksella, joka oli ensimmäinen nainen lääketieteen professorina Helsingin yliopistossa ja Pohjoismaissa.

Gynekologilla käynnistä voi olla tällaisiakin seurauksia, että tulee siis lukeneeksi kirjan. Ervo Vesterinen on kirjoittanut muitakin teoksia omalta alaltaan ja lisäksi Rudolf Koivuun liittyviä, mm Musette ja Arlette - Rudolf Koivun paperinukkien kertomaa sekä omaelämäkerrallisen kirjan lapsuuden Töölöstä.

Ervo Vesterinern: Naisen ruumiin historia
Into, 2017, 255 s


perjantai 17. marraskuuta 2017

Novelli jokaiselta itsenäisyyden vuosikymmeneltä-lukupiiri: 2000- ja 2010-luku

Lukupiirissä luettiin 2000-luvun edustajana Rosa Liksomin lyhytproosaa kokoelmasta Maa. Puhuttiin siitä, että tekstejä ei ole nimetty ja jotkut ovat hyvin lyhyitä, puolen sivun mittaisiakin. Joten novellia parempi nimitys on lyhytproosa.

Ensimmäisessä Karita Mattilan tyyppinen (ryhmässä useampi kuin yksi oli ajatellut häntä) laulajatar lentää Wienistä Torontoon, kuvaa kauniita näkymiä hotellin ikkunasta, hoitaa esiintymisasujaan, lounastaa orkesterin promoottorin kanssa, syö illallista ja nauttii hyvästä seurasta. Kaikki on hyvin ja kauniisti kuin naistenlehden kuvauksesta. Sitten tulee yö ja painajaiset. Painajainen siirtää unennäkijän jäiseen lapsuudenmaisemaan, missä on ahdistavaa, ja kylmää ja talot ovat tyhjillään. Eikä uneksija ymmärrä unensa tarkoitusta. Lapsuus oli onnellinen. Vaivaako menestynyttä laulajatarta pelko sen, menestyksen, katoamisesta?

Toinen teksti on samalla tavoin kaksijakoinen. Siinä kiireinen bisnesnainen ajaa Espoosta kohti Helsinkiä ja vanha iskelmä radiosta romahduttaa kulissit hetkeksi. Isän ikävä muuttaa kielen meänkieliseksi ja pikkutyttö istuu jääkylmässä isänsä traktorin perässä. Maattelen, että kangistun kuoliaaksi ennenko olema perillä. Tekstissä on taikaa, se kumisee kuin Lapin noidan rumpu talviyössä. Noin joka toisella rivillä on sanoja, joita en ymmärrä mutta siitä huolimatta teksti vetää ja lumoaa. Se on alkuvoimaista, pakko käyttää sitä sanaa, siltä se tuntuu, kuin laavaa maan sisuksista. Että täälä on kaikki tuttua ja äläskelposta, mutta silti jotenki salasta. Sitten palataan autoon ja Ruoholahteen. Noin voi lapsuuden ja isän ikävä hyökätä kiireisen ihmisen kimppuun pahaa aavistamatta.

Vielä luetaan pieni pätkä, joka on seesteinen luontokuva lumisesta talosta hiljaisessa maisemassa, jota lähestyy hyvin liikuttunut kertoja. Se on kuin jonkun romaanin kaunis lopetus.

Itsenäisyyden ajan viimeisen eli kuluvan vuosikymmenen novellina luettiin Anu Kaajan Nokkosvyö kokoelmasta Muodonmuuttoilmoitus vuodelta 2015.  Novelli on kertojan kirje vakuutusyhtiölle. Kirjoittaja on yksinäinen nainen, jonka seksuaalisen väkivallan pelko on kietonut valtaansa niin perusteellisesti että painajaiset ovat muuttuneet osaksi arkea tonttuineen. Tonttuun, sellaiseen perinteiseen tonttulakilla varustettuun,  ei helposti yhdisty seksuaalisen väkivallan mielikuva, mutta tässä ollaan sen verran syvällä että tonttu on ahdistelija. Pinnalta kevyen hupaisasti kerrottu tarina vihjannee ikävistä tapahtumista menneisyydessä. Satuja, myyttejä, alapääjuttua erikoisessa keitoksessa, kirkkaalla kielellä kerrottuna. Ei voi mitään, en oikein tykännyt lukea Nokkosvyötä, sairaskertomusta mielestäni. Se voitti tänä vuonna turkulaisen Jarkko Laine-palkinnon.

P.s Pauli Tapio voitti runokokoelmalla Varpuset ja aika Helsingin Sanomien tämän vuotisen esikoiskirjapalkinnon. En tiedä runoista, mutta hänen kääntämänsä Sergei Dovlatovin romaanit kyllä. Vahva suositus niille! - tässä vaiheessa.

tiistai 14. marraskuuta 2017

Angie Thomas: Viha jonka kylvät




The Hate U Give Little Infants Fucks Everybody – THUG LIFE (Tupac Shakur)

Black Lives Matter -liike syntyi Yhdysvalloissa vuonna 2013 protestina poliisien aiheuttamille afroamerikkalaisten kuolemille. Monissa kaupungeissa eri puolilla Yhdysvaltoja on mellakoitu sen jälkeen kun mustia, aseettomia nuoria miehiä on ammuttu ja poliisit on tutkinnan jälkeen vapautettu syytteistä. Osa ampumistapauksista on ollut teloitustyylisiä.

Angie Thomas on missisippiläinen slummissa varttunut entinen teini-räppäri, joka romaanissa Viha jonka kylvät oikeastaan räppää edelleen. Niin vimmaisesti hän kertoo tarinan Starrista, Carterin perheen teinitytöstä, joka joutuu näkemään lapsuudenystävänsä ampumisen vierestä ja käymään oikeutta tämän puolesta. Poliisi ampuu nuoren Khalilin pysäytettyään tämän auton ja rakennettuaan tilanteesta riittävän, että voi tehdä tästä selvää jälkeä saman tien.

Starr on romaanin minäkertoja. Kertomus kulkee iskevän ja - rankasta aiheesta huolimatta - hauskan dialogin kautta ja poikkeaa tuon tuosta Starrin päänsisäisissä monologeissa. Niihin kirjailija on saanut niin tuoretta teini-ikäisen maailmaa, että tämmöinen 50 vuotta sitten samaa vaihetta elänyt lukija saa oivan päivityksen siihen, mitä läppää nuoret missäkin vaiheessa toisilleen heittävät, millä välineillä ja kenen kaa. Puhelimella toki. Miksi Hailey on lakannut seuraamasta Starria Tumblrissa – koska ei halua nähdä sitä paskaa sen feedissä – mutta on vielä musa, tennarimerkit, korisjengit ja vielä mustien jengit korttelissa.

Mustat köyhät taistelevat arjessa oikeuksistaan paitsi valkoisten myös omien kesken. Starrin faija Maverick on militantti aktivisti, joka on opettanut lapsilleen Mustien panttereiden kymmenen kohdan ohjelman, anteeksi pyytelemättömän asenteen ja ottanut niskoilleen toisen vankeustuomion. Mutsi on sovittelevampi mutta teräväkielisempi ja vaistoaa teini-ikäisen tyttärensä aikeet ja mielenliikkeet liiankin hyvin. Perheeseen kuuluu sisaruksia ja puoliveli. Kaikesta muodostuu lämminhenkisen ja pippurisen yhteisön kuvaus, jossa herkutellaan hyvällä läpällä ja katsotaan korisottelua yhdessä sohvalta.

Mä toljotan sitä suu auki. Se tietää, etten mä syö maitotuotteita matsien aikana. Maito pierettää mua, ja pierut tuo huonoa onnea. Mutsi virnistää. 'Jos mä tekisin annoksen? Nonparelleja, mansikkakastiketta, kermavaahtoa.' Mä peitän korvat. 'Lallallaa, mee pois LeBronin vihaaja. Lallallaa'. Niinku mä sanoin, koriskausi on meidän perheessä täyttä sotaa, ja kaikki likaiset temput otetaan käyttöön.

Asuinalueella Garden Heightissä on helpompi löytää kovia huumeita kuin hyvä koulu. Starr käy luokkansa ainoana mustana paremman kaupunginosan koulua Williamsonia. Koulukavereidensa kautta Starrille paljastuu vastaansanomattomasti ns hienovaraisen rasismin tavat, sen arkinen kieli ja se, kuinka paljon voimia vaatii kuoria sen ydin esille, ponnistella oman arvonsa puolesta. Puhumattakaan viranomaiskielestä; kuinka murhatusta mustasta nuoresta muotoillaan epäilyttävä huumediileri, jonka kohtaloa kukaan parempiosainen valkoinen ei sittenkään jaksa kauaa murehtia. Sillä loppujen lopuksi 'Brian halusi vain parantaa niiden ihmisten elämää siellä'. Hassua. Se kuulostaa Starrista tutulta. Niinhän orjanomistajatkin.

Meilläkin on dokumenteissa kerrottu, kuinka yhdysvaltalaisen poliisin varustus on samaa kuin armeijan. Tankit vyöryvät kaduilla, kyynelkaasu kirvelee ilmassa. Romaani on todellakin asenteeltaan mustavalkoinen, mutta jos joskus niin nyt se on paikallaan. Mitä se voisi muuta ollakaan? Romaanin kuvaaman maailman todellisuus on mustavalkoista. Eikä tulevaisuus näytä kovin valoisalta. Ettei vain sitten Mustien panttereiden: Huey Newtonin, Malcolm X:n, Eldridge Cleaverin ja Angela Davisin olisi otettu askeleita taaksepäin.

Viha jonka kylvät tuo lähelle gheton kadut ja mustien vuosisataisen taistelun nykytilan keskellä koko maailman ihannoiduinta maata, vapaata ja rikasta Amerikkaa. Romaanin suurin ansio on sen näkökulma, teinitytön maailma ja kieli joku vyöryy ja kuohuu kuin Missisippi, räppää riemastuttavasti ja ällistyttävästi. Suomennoksesta täydet pisteet Kaijamari Sivillille, kerta kaikkiaan loistavaa!

Chris ja Maya tulee portista sisään, ja mulla on yhtäkkiä perhosia mahassa. Mun pitäs olla jo tottunut siihen, että mun eri maailmat törmää, mut kun mä en koskaan tiedä, kumpi Starr mun pitäis olla. Mä voin puhua vähän slangia, mutta en liikaa, mulla voi olla vähän asennetta, mutta ei liikaa, etten mä oo 'nenäkäs musta tyttö'.  Mun pitää miettiä, mitä mä sanon ja miten, mutta mä en saa kuulostaa 'valkoiselta'. Jeesus että se on rasittavaa.

Angie Thomas: Viha jonka kylvät
The Hate U Give, 2017, suomentanut Kaija Sivill
Otava, 2017, 397 s


Alkuperäinen kansi






tiistai 7. marraskuuta 2017

Novelli jokaiselta itsenäisyyden vuosikymmeneltä-lukupiiri. 1970- 80-90 luku

Aurajoelta 7. marraskuuta


Orvokki Aution novelli Sininen kaappi eli hääpäivä vuodelta 1972  vie ruman väriselle ja viinan hajuiselle seitsemänkymmentäluvulle. Kerttuli ja Severi käyvät Stockmannilla hääpukuostoksilla, Helsingin maisemissa liikutaan. He ovat nuoripari, jonka vuokrayksiön saannin ehtona on että menevät naimisiin. Ovathan siinä jo vanhempienkin mielestä susiparina repalehtineet. Maistraattiin ovat menossa. Kerttuli haaveilee kaappia siniseksi maalatessaan tulevasta onnesta, Severi, toimittaja, nukkuu sohvalla punaviinipullon tyhjennettyään. Sen auvoisemmaksi ei novellin tunnelma edetessään nouse. Silkkaa matalalentoa.  Pieniä ovat naisen haaveet ja iso miehen jano. Eivätkä ne haaveet kohtaa milloinkaan. Novelli on pessimistinen, haaveet tulevat kuihtumaan tässä yksiössä.

Tässä novellissa tiivistyy 70-luvun ilmapiiri; kaupunkiin muualta rantautuneet nuoret aikuiset, neuvottomat ja juurettomat, työelämässsäkin alkoholissa marinoituvat, tanssiravintoloiden jäykkä ja synnintuntoinen tunnelma, joka vaatii lisää päihtymystä sekä vielä tiukat sukupuoliroolit.  - Orvokki Autiota muisteltiin lukupiirissä Pesärikko-trilogiasta ja kiiteltiin siinä Etelä-Pohjanmaan paikallisväristä ja maaseudun ihmisten kuvauksesta mehevine murteineen.

Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja, Joni Skiftesvikin novellikokoelma ja esikoiskirja sai Erkon palkinnon (HS esikoiskirjailijapalkinnon edeltäjä) vuonna 1983. Novellissa Näprääjä Mallun veli Junnu kertoo hänen ja Viltterin käynnistä ensikodissa. Kukkapuskamiehet käyvät katsomassa Mallua, joka on saanut lapsen. Lapsi on Viltterin ja saanut alkunsa auton takapenkillä. Junnu oli saanut puserrettua isyyden tunnustuksen - minun syy se on että sillä on paino etuakselilla. Viltteri on ikänsä näprännyt mopoja ja autoja. Lapsella on toinen käsi epämuodostunut. Sinähän olet sellainen näprääjä, kaikki jää puolitiehen. Eikä sinulla mikään pysy kunnossa, ei mopot eikä autot, toteaa teräväkielinen Mallu. Viltteri on valmis hiomaan auton osia, että kai sen lapsenkin vielä jotenkin...

Skiftesvikin nuoret pohjoisen pojat ryskyvät päin aitoja kuin vasikat kesälaitumilla, rapatessa roiskuu; tyypit elävät. Dialogi kulkee mehevänä ja kunkin tyypin suuhun erikseen sopivana. Yle Areenasta/Elävä arkisto löytyy Matti Ijäksen elokuva Katsastus, joka perustuu näille novelleille. Se on kuulemma noussut sittemmin kulttimaineeseen. Siinä näyttelevät valovoimaiset nuoret näyttelijät Kaija Pakarinen, Vesa Vierikko, Sulevi Peltola ja Markku Maalismaa.

Tove Janssonin Matka Rivieralle kokoelmasta Seuraleikki (1991), suomennos ruotsinkielisestä Brev från Klara och andra berättelser edustaa 1990-lukua. Aika yllättävää, enpä olisi edes muistanut, että Tove Jansson kirjoitti vielä niinkin myöhään. Muumit, hänen kuuluisimmat hahmonsa ja - elämäkerran perusteella - myös jonkinnäköinen ristinsä syntyivät niin paljon aiemmin. Mutta kyllä jotain muumimammasta ja Tove Janssonista on siirtynyt novellin epäsovinnaiseen vanhempaan naiseen, Lydian äitiin.

Äiti ei syntymäpäivälahjakseen mitään toivo, mutta jos nyt kuitenkin jotain, esimerkiksi matka Rivieralle. Lydia-tytär on novellin statisti, päähenkilö on äiti, taiteellinen ja heittäytyvä madame, joka ei halua käyttäytyä minkään muotin mukaan. Minä sovin kaikkialle missä satun olemaan. Äiti ja tytär matkustavat Barcelonan, ja Gaudin arkkitehtuurin kautta Rivieralle. Matkalla äidin hattu, eräs tapahtumien käynnistäjistä, vaihtuu laivamatkalla käytetystä profeetanhatusta toreadorinhattuun. Pensionaatissa Juan les Pinsin pikkukaupungissa tavataan le patron ja pikkurakki Mignon. Mignon ja äiti solmivat viharakkaussuhteen, jossa koiran suhteessa on myös rakkautta, kun taas äiti antaa vihan hallita sillä on aina hauskaa vihata hiukan silloin tällöin, sanoo äiti joka on myös kaikesta irrationaalisesta viehättynyt.

Loman aikana äiti käsittelee myös tyttären ja yleensä nuorempien halua panna vanhempi syrjään, hoitaa holhoten. Äiti ja tytär ajautuvat lomallaan monenlaisiin kohtaamisiin. Novellissa on humoristinen ja lämmin vire ja menneen maailman nostalgiaa. Eikä tippaakaan suomalaista, ei edes suomenruotsalaista, vaan kosmopoliittinen tunnelma.

Saattaa olla hieman kömpelön suomennoksenkin syytä,  mutta kertomus hypähtelee tapahtumasta toiseen kovalla vauhdilla ilman sen suurempia johdantoja, kuin sarjakuvassa ilman kuvia. Sen seurauksena ensimmäinen lukukerta meni hölmistyneenä, mutta toisella kertaa novelli avautui viehkosti ja äidin ja tyttären dialogista löytyi lisäsävyjä. Ihanaa oli novellissakin päästä pois raskassoutuisesta Suomesta Rivieran kujeilevaan atmosfääriin mondeenin madamen seurassa.
Nyt on kyllä ihan pakko peukuttaa tapahtumapaikkaa, onhan Riviera sentään jotain muuta kuin marraskuu Suomessa!

perjantai 3. marraskuuta 2017

Elena Ferrante: Loistava ystäväni. Lapsuus ja nuoruus



Mutta kun Lilaa ei ollut, olin lyhyen epäröinnin jälkeen asettunut hänen tilalleen. Tai pikemminkin tehnyt hänelle tilaa itsessäni. Kun ajattelin hetkeä, jolloin Gino oli esittänyt pyyntönsä, tunsin selvästi kuinka olin karkottanut itseni, omaksunut Lilan katseen ja puhetyylin ja käytöksen suorassa konfliktitlanteessa ja olin erittäin tyytyväinen.

Kun on lukenut uutuusromaanista sen ilmestymisen jälkeen kymmenen tai enemmän arviota, koko kirja alkaa lukematta tuntua luetulta. Elena Ferranten Loistava ystäväni alkoi jossain vaiheessa mielessäni menettää kiinnostustaan; menneen talven lumia, so last season... Tunne on turha, oma lukukokemus romaanista on tietenkin ihan eri asia kuin jonkun toisen blogissaan kertoma. Luetut arviot, plussat tai miinukset, eivät pysty hyvän romaanin lukukokemusta himmentämään. Tässä kohtaa huonosta muististakin on yllättävää etua. En varsinaisesti muista lukemistani arvioista - tungosta taisi olla noin vuosi sitten -  muuta kuin yleisesti positiivisen vastaanoton. Liitynkin tässä hymistelemään edelläni kulkevan, muistaakseni aika yksiäänisen lukijakunnan hännille: loistava Loistava ystäväni! Bravissima!

Alussa ollaan nykyajassa. Lilan aikuinen poika Rino vaikuttaa italialaiselta mammonelta, jonka äiti on hemmotellut avuttomaksi. Äiti on kadonnut jälkiä jättämättä ja poika hälyttää apuun Elenan, äidin sydänystävän lapsuuden vuosilta. Katsotaan kuka tällä kertaa vetää pitemmän korren, sanoo Elena itselleen, herättäen heti lukijan ihmettelemään. Ja näin takauman kautta alkaa tarina lapsuudesta, napolilaisesta työläiskorttelista, jostain 1950-luvun paikkeilta. Kerrostalossa asuu kymmenisen perhettä, vahtimestari Greco, suutari Cerullo, vihanneskauppias Cappuccio, baari-konditorian omistaja Solara, rautatieläinen Sarratore ja muita - ja don Achille. Lapset täyttävät piazzan ja kujat, leikkivät keskenään, juonittelevat, kiusaavat ja kostavat, seuraavat vanhempiaan, käyvät koulua, oppivat ja kasvavat. Kaikesta muodostuu värejä, valoa ja varjoja tulviva fresko. Minulle sen ovat pohjustaneet italialaiset neorealistiset elokuvat; Roberto Rossellini, Luchino Visconti, Vittorio de Sica, Anna Magnanin kaikuva ääni ja Sophia Lorenin kasvot. Siihen on kasautunut Kummisetä-elokuvien kiiltelevän pinnan alta purskahteleva väkivalta, ripauksia Roberto Savianon Gomorrasta.

Eikö oikeus toteutunut sillä, että joku hakattiin?

Napolilaisen kerrostalon pihassa Elena ja Raffaella eli Lina eli Lila tapaavat eivätkä enää pääse toisistaan. Yhtä viivyttelemättä kuin Lila paiskaa Elenan nuken pimeään kellariin Ferrante sukeltaa Elenan päähän ja paljastaa ihmismielen loputtoman vyyhdin pyrkimyksiä ja tunteita, sidoksia ja pelkoja, unelmia ja pettymyksiä. Syvyysluotaus on koko ajan liikkeessä seuraten saumattomasti päähenkilöiden kasvamista lapsista nuoriksi; jotkut piirteet säilyvät, toiset katoavat, vaihtuvat toisiksi. Vastalöydetty elämänilo, vapauden tunne ja uteliaisuus saa kolhuja kun Elena ja Lila kilpailevat koulumenestyksestä, rakkaudesta, kauneudesta ja saavat vastaansa vanhempansa ja opettajansa. Ainakin Elena kilpailee, Lilan näkökulmaa ei kerrota, koko tarina on Elenan kokemusta. Mutta sekin on todellista; Lila ei kilpailua huomaa, hän on liian ylivoimainen. Molemmat tietävät kuitenkin ystävyytensä ainutlaatuisuuden. Elena ei ole varma omasta merkityksestään Lilalle, mutta hän saa sille vahvistuksen.

Elenan ja Lilan vankka ystävyys uhmaa köyhien vanhempien pelokkuutta ja alistuneisuutta. Lilasta Elena on hänen loistava ystävänsä, mutta kaikki kertoo toista: Lila loistaa kaikessa eikä Elena ole mitään ilman häntä, ilman Lilan rohkeaa kapinaa ja itsenäisyyttä. Mihin vain Lila katseensa kääntää, juuri se on Elenasta arvokkainta; ensin luku- ja kirjoitustaito, sitten latina, kreikka, sitten yhteiskunnalliset rakenteet, politiikka, koko Napolin seudun väkivallan historia. Kuukautiset ja rinnat, siinä Elena on rinnanmitan edellä, mutta kohta Lila on tasoissa. Ja sitten - suutarintyö.

Menin kotiin hautoen tuskallista ajatusta, että olin paras olematta oikeasti paras. 

Elena on liikuttava hahmo koko varhaisnuoressa epävarmuudessaan; jatkuva mittailu tuottaa välillä omahyväistä tyytyväisyyttä, jota seuraavassa hetkessä joutuu häpeämään. Romaani kertoo karusti naisen kapean tilan napolilaisessa perheessä ja yhteiskunnassa. Napoli on camorran maata, väkivallan perinne näkyy suutarin verstaan ja kondiittorin tilassa. Köyhä on armopaloista ja tuesta aina velkaa, riippuvuudet vaikuttavat seuraavissa sukupolvissakin. Köyhä isä ja veli saa silti aina kurittaa perheen tytärtä, hän on se pohjimmainen. He saavat määrätä, jatkaako hän lukioon vai jääkö auttamaan äitiään. Heidän on valmistauduttava kostamaan tyttären/sisaren puolesta, hakattava ensin tämä.

Hän sanoi, että Solaran baari oli aina ollut camorristien ja koronkiskurien paikka, että se oli salakuljetuksen tukikohta ja siellä kerättiin ääniä Stellalle ja Coronalle, monarkisteille. Hän sanoi, että don Achille oli ollut natsifasistien vakooja, että rahat, jolla Stefano oli laajentanut kauppaansa, oli tehty mustassapörssissä.

Elena seuraa Lilaa kuin kirkasta tähteä. Lilaa, joka on vain 16-vuotias, veljensä ja isänsä suutarinverstaaseen sidottu, jolta ystävä odottaa suuria ja poikaystävä samaa mitä muut korttelissa; kaunis nainen on osoitus menestyksestä, kuin avoauto, jonka voi parkkeerata kotiinsa. Leikataanko tältäkin linnulta siivet?  - Onko Lila sittenkään niin vahva ja kaikkivoipainen, kuin Elena uskoo ja toivoo. Tiesin - ehkä toivoin - ettei mikään tietty muoto pystyisi pidättelemään Lilaa, vaan ennemmin tai myöhemmin hän rikkoisi uudelleen kaiken.

On juhlavaa lukea kertojaa, joka osaa kuvata näin syvällisesti nuoren epävarmuutta ja ristiriitoja; kaiken monimutkaisuutta. Ei muuta kuin tetralogian seuraava osa varaukseen kirjastosta. Niin kova nälkä saada tietää Lilan ja Elenan kohtalosta jäi. Niin vangitsevasti Elena Ferrante - kuka tämän pseudonyymin takana sitten onkin, ihan sama - kuvaa hyvin tuntemaansa napolilaista elämänpiiriä ja yhtä tarkasti yleisinhimillistä nuoren kasvua kipuineen kaikkineen. Rakenteilla kikkailematta, selkeällä kielellä hän kutoo mahtavan tarinan, joka kiehtoo ja viihdyttää loppuun asti täysillä eikä kaihda siinä vakavia aiheita: naisen alistettua asemaa, seksuaalista ja yhteiskunnallista väkivaltaa, korruptiota. Loistava ystäväni häikäisee kuin vesi Caprin ja Ischian rannoilla.



Elena Ferrante: Loistava ystäväni. Lapsuus ja nuoruus
L'Amica geniale, 2011, suomentanut Helina Kangas
WSOY, 2016, 362 s



keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Taidepläjäys



Koira, andalusialainen. Maalattu sanomalehtikuvasta. Kuvasta puuttuu makkara.


Kävin katsomassa Loving Vincent elokuvan, jota mainostettiin sen ainutlaatuisesta käsityöstä: käsin maalattu animaatio, yli 150 taiteiljan tekemänä. Maalaustapa jäljittelee Vincent van Goghin tyyliä, tyypillisine spiraalimuotoineen ja yhdensuuntaisine rytmikkäine siveltimen vetoineen. Elokuva mainitaan elämäkerralliseksi. Se on oikeastaan salapoliisitutkimuksen tyyppinen. Vincentin tunteman postiljoonin poika käy selvittämään, mitä oikeastaan tapahtui ennen Vincent van Goghin kuolemaa, tapaa lääkäriä ja lääkärin tytärtä jonka luona tämä asui, majatalon pitäjää, jokirannan lautturia.

Maalauksista jäljen tunnistaa hyvin, ne ovat taitavia ja vievät tunnelman aikaan ja ympäristöön. Yllättävää oli tunnistaa animaatiohahmot eli tunnistin heti Poldark-sarjan pääparin ja muutaman muun tunnetun brittinäyttelijän. Tämä oli siinä mielessä häiritsevä havainto, että ymmärsin animaation pohjana kuvatun tavallisen elokuvan, jonka päälle animaatio oli tehty. Draaman juonena kuoleman selvittely ei ihan kantanut loppuun asti. Kuvat olivat hienoja, ja takaumissa ne vaihtuivat mustavalkoisiksi valokuvanomaisiksi, mutta siitä huolimatta muotokieleen hieman puutui ja havaitsin pienen uneliaisuuden valtaavan. Loppu oli taas aika koskettava ja Starry starry night soi kauniisti ja liikuttavasti. Muutenkin äänitys oli vaikuttavan laadukasta kivikadun kopinoineen, kohisevine sateineen ja - taas kerran - brittinäyttelijöiden puhe lumoavan kaunista kuulla.

Loving Vincent, UK, 2017
Ohjaus: Dorota Kobiela, Hugh Welchman

Tässä yhteydessä julkistan toisenkin taideteokseni, voilà:


Surrealistinen nelijalkainen kanani, joka on muninut kultamunan. Tähän liittyy tapahtuma, johon sysäyksen antoi vanha reseptikokoelmani. Olin kirjoittanut uusiksi äitini vanhan ja repaleiseksi kuluneen reseptin, Kinesisk sötsur kyckling - tai jotain sinnepäin. Olin sitten somistanut reseptin pienellä kanapiirroksella. Parin päivän kuluttua kuulin keittiöstä kommentin 'piirsit sille sitten neljä jalkaa'. Olen broilerin kautta vieraantunut niin täydellisesti luonnollisesta kanasta, että olen näköjään alkanut mielessäni jalostaa kanasta broilerintuottajan unelmaa: nelikoipista! Asiaan voi myös vaikuttaa, että olen enemmän piirtänyt/maalannut koiria. Mutta turha tätä on enempää puolustella ja selitellä. Nelijalkainen kana on tullut jäädäkseen.

lauantai 28. lokakuuta 2017

Antti Tuuri: Tangopojat



Harju kertoi, että minulta oli morsian karannut falukorvin perässä Ruotsinmaalle.

Mika Ronkaisen musiikki-road movie-dokumentti -elokuvassa Laulu koti-ikävästä vanha isä ja aikuinen poika palaavat automatkallaan Suomesta halki Ruotsin Göteborgiin. Draama kasvaa pojan - Kai Latvalehto - elämänmittaisesta juurettomuuden, koti-ikävän tunteesta, josta on puhumattomuuden myötä tullut iso möykky. Matkan aikana se tihkuu hiljaisia kyyneliä. Poika on repäisty kaksi kertaa lapsuudenmaisemastaan, ensin Suomesta, sitten Ruotsista takaisin Suomeen. 

Hieno elokuva palasi mieleen Antti Tuurin Tangopojissa. Siinä ollaan keskellä 60-luvun Suomesta Ruotsiin suuntautuvaa muuttoaaltoa. Minäkertoja, Sauli soittaa haitaria Hurma-nimisessä tanssiorkesterissa, orkesterin musiikkilajina tvh eli tango, valssi, humppa. Sauli ja muusikkokaverinsa trumpetisti Harju, Kamppila ja Varpula pyörivät pitkin Etelä-Pohjanmaata, Kauhavaa, Lappajärveä erilaisista puukuljetus- y.m. paikallisyrityksistä lisätienestejä ansaitsemassa. Kiven takana se on ja sitten Hurmakin alkaa hajota, kun solisti Elina häippäsee. Elina on Saulin ei ihan salarakastettu, mutta ei ihan julkinenkaan. Samanaikaisesti leviää tieto ruotsalaisista värväreistä Vaasassa, jotka etsivät työntekijöitä Ruotsiin, Volvon tehtaille Skövdeen ja Göteborgiin. Sauli ei niin työstä innostu, mutta enemmän siitä että luulee sieltä löytävänsä kadonneen Elinan.

Tangopojissa dialogi on käännetty epäsuoraksi kerronnaksi.

Sanoin vaikenevani kokonaan ja kuuntelevani, kuinka niin iso rakkaus oli voinut roihahtaa, että Elina oli jättänyt minut ja miehensä ja koko sukunsa ja kotimaansa ja muuttanut Gustafssonin kanssa Ludvikaan. Minusta Gustafsson oli näyttänyt kuivalta käppänältä; ehkä se oli ollut tarpeeksi kuiva niin ison liekin roihauttamiseen. Elina kysyi, jaksaisinko kuunnella.

Kerrontatapa on ensi alkuun veikeää ja erilaista, mutta alkoi loppua kohden ahdistaa jotenkin kuin pakkopaita. Sen lakonisuus istuu kuitenkin harvinaisen hyvin näiden jäyhien suomalaisten kuvaamiseen. Ei siinä turhan syvälle ihmisten sieluun sukelleta, mutta tyypit piirtyvät hiljalleen omanlaisikseen. Kuten esim porukan kuskina toimiva optimistinen Varpula, jonka itseluottamus reitin tuntijana näyttää kerta toisensa jälkeen ylimitoitetulta, Laila Kinnusfani joka muistaa jokaiselle kertoa kätelleensä idoliaan vaikkei kertoja muista tätä nähneensä ja jolla ei yöpaikoista ollut puutetta hänen ulkomuodollaan koskaan. 

Nuorten miesten keskeinen ystävyys ja tuki toisilleen on muutenkin romaanin lämpimän perusvireen pohjalla; kaveria ei vieraalla maalla jätetä ja kotoa lähetetystä balkaninmakkarasta riittää toisellekin, kun yövuorosta palataan Nousevan auringon talolle. Uutta Volvoa lähdetään tienaamaan Skövden tehtaalle. Moottorien kokoomalinjoja on kaksi, toisessa suomalaiset, toisessa jugoslaavit. Ruotsinsuomalaisten keskuudesta löytyy Tangopojat ja haitarinsoittajalle työtä. Isot tähdet Suomesta käyvät esiintymässä orkesterin solisteina; Laila Kinnunen lauloi Valoa ikkunassa ja Ann-Christine Playboyn.

Nuoruus, 60-luku ja kesätyöt Tukholmassa tässä taas palasivat mieleen ja nostivat kiinnostavuutta. Tukholman Sergels Torg oli vasta rakentumassa. Slussenin sisseistä ja Finnjäveleistä puhuttiin, mutta uusina maahanmuuttajina näkyi Tukholmassa jo jugoslaaveja ja Tsekkoslovakiasta saapuneita nuoria miehiä. Mekin saimme kaverini kanssa paketin kotoa: Ylhäisten näkkileipää ja emmentaljuustoa. Sillä juhlittiin opiskelija-asuntolan keittiössä, ruotsalaiset eivät leipää osanneet tehdä ainakaan silloin. Vielä kauemmas muistoihini vei Harjun lukema kirja, norjalainen rohkea ja sensuroitu Agnar Myklen Sången om den röda rubinen. Tämän kielletyn kirjan minulle ja siskolleni kaivoi esiin saariston kesäpaikassamme hieman meitä kokeneempi kaverimme ja vihki meidät viattomat synnin salaisuuksiin, lukien rohkeimpia kohtia ääneen, ruotsiksi. Minulla ei ihan ymmärrys riittänyt kaikkeen, sekä kielen että sisällön tasolla. Taisin olla alle kymmenen.

Suomalaiset nuoret miehet ja naiset, jotka enimmäkseen kouluttamattomina ja kielitaidottomina muuttivat Ruotsiin joutuivat kyllä koville ja viina vei monia, se selviää Tangopojissakin. Lomilla päästiin sentään Suomeen näyttämään Volvoja. Ja koti-ikävä vaivasi monia, sillä kuten eräs Södertäljessä tavattu suomalainen Tangopojissa vahvistaa

Hänet oli vallannut niin hyvä mieli, että hänen oli ollut pakko pysähtyä vähän matkan päähän tanssipaikasta ja toivoa, että päästä repeäisi verisuoni ja hänelle jäisi pysyvästi tämä tunne: hän oli suomalainen ja oikeastaan enemmänkin suomalainen kuin ne, jotka olivat jääneet kotimaahan

Tietenkin kun lukee nuorten miesten työstä autotehtaalla ja propseja kuljettamassa tulee tunne, että tämä on nyt tosi miesten juttua ja minä luen nyt mieskirjailijaa. Nainen on selkeä objekti, suorastaan takaa-ajettu. Miesten maailmaa, mutta onneksi jo rooleiltaan vanhahtavaa. Sitäkin ajankohtaisempi on maahanmuuton teema. Tekee hyvää lukea, että ei niin kauan sitten suomalaiset olivat sankoin joukoin muualle pyrkimässä. Eivät ruotsalaiset yhtä hyvinä pitäneet kuin omiansa, mutta suurin osa sai kuitenkin työn, asunnon ja elämisen mahdollisuuden. Tämä on hyvä muistaa näinä aikoina.

Antti Tuuri: Tangopojat
Otava, 2016, 317 s

perjantai 20. lokakuuta 2017

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista



Turhaan turkulaiset jupisivat kun Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki siirtyi keisarillisella päätöksellä Helsinkiin vuonna 1812.  Helsinki oli pienempi paikka ja vielä pahasti palanut neljä vuotta aiemmin, mutta sen sijainti sopi uudelle hallitsijalle paljon paremmin kuin ruotsalaisten perustama läntinen kaupunki. Turku paloi sittemmin vielä perusteellisemmin vuonna 1827 ja se merkitsi kyytiä myös yliopistolle.

Kaupungin suunnittelijaksi valittiin silloisen Preussin Berliinistä kotoisin oleva Johan Carl Ludvig Engel, aiemmin jo Turussa, Tallinnassa ja Pietarissa työskennellyt, kauniista piirroskäsialasta tunnettu arkkitehti. Hän muutti pakon edessä eli työn takia perheineen Helsinkiin vuonna 1816 ja suunnitteli viipyvänsä kuusi vuotta. Engel kuoli Helsingissä vuonna 1840.

Jukka Viikilä on pukeutunut Engelin takkiin ja istahtanut tämän kirjoituspöydän äärelle. On syntynyt yöpäiväkirja, henkilökohtainen monologi, jossa saksalainen arkkitehti kuvailee tuntojaan, kokemuksiaan ja havaintojaan rakentaessaan Suomelle uutta pääkaupunkia - keisarin määräyksellä, Helsingin jälleenrakennuskomitean puheenjohtajan Johan Albrecht Ehrenströmin nimittämänä.

Viikilä kirjoittaa viehkolla kielellä, se on nykykieltä mutta sen pehmeän runollinen sävy antaa tekstille vanhahtavan klangin. Silmissään näkee mustepullon kirjoituspöydällä ja koukeroiset kirjaimet, jotka musteella muotoillaan. Engel on tehtävästään innostunut mutta samalla perheestään, vaimostaan ja tyttärestään huolestunut. Vaimo, eikä mies itsekään ole ollenkaan innostunut jäämään kylmään, pimeään ja tyhjään provinssikaupunkiin yhtään kauempaa kuin on tarpeellista. Parempi samettikangaskin piti tilata Turusta. Rakas tytär Emilie sairastelee.

Niin vain vuodet vierivät ja Helsinki rakentuu: Senaatintalo, Nikolainkirkko, Hietalahden kasarmi, Suomen keisarillinen Aleksanterin yliopisto, Lapinlahden mielisairaala, Kaivopuiston kylpylä. Engelin toimiston uusklassistisia töitä alkaa näkyä Helsingin ulkopuolellakin; Eckerön postitalosta piti tehdä isompi kuin Ruotsin Grisslehamnista että keisarin valta näkyy rajallakin.

Akvarelleissa Engelistä maalataan kuva jäykkänä ja hiljaisena miehenä, joka rentoutuu vain perheensä kanssa ja vaikuttaa enimmäkseen kuin elämän pettämältä melankoliassaan. Onneksi hän sai perustetuksi puutarhansa Bulevardin kotitalon ympärille.

Olen tilannut siemeniä Turusta Albertina Julinin apteekista. Ne toimitetaan minulle postitse. Istuttamalla puita luon varjoja ja vilpoisia levähdyspaikkoja. Ja kun puihin istuu lintuja, voin todeta istuttaneeni myös suloisia lauluja ja vallattomia pyrähdyksiä siinä missä kimalaisia, perhosia ja viheliäisiä pistoksiakin ja ehkäpä jokusen suudelmankin lehtimajan varjossa.

 Engeliä eivät paljon ilahduta viinanhuuruiset suomalaiset: riivaus on yhteinen sekä ylemmille virkamiehille että kadun köyhille. Kadut lymyävät pimeässä ahdistavan tyhjinä, räjäytystöiden ja tautien takia vaarallisina. Kuitenkin hän jossain vaiheessa Suurtoria silmäillessään havaitsee rakentaneensa Ateenan!

Yöpäiväkirjan mittainen monologi ei kovin helposti tempaissut minua mukaansa, vaikka historia alkoi elää ja hengittää, ajankuva ja Engelin elämäntyö kiinnostaa. Kaiken kaikkiaan kuitenkin runollisesta kielestään ja tutkitusta miljööstä huolimatta kuivakan tyypin monologinomainen puheenvuoro kahdensadan vuoden takaa jäi vähän pölyiseksi ja Engel itse latteaksi tuttavuudeksi. Ei niinkään akvarelli vaan enemmän semmoinen vanha öljyvärimaalaus kullatuissa raameissa, joita nyt Sinebrychoffin museossa esimerkiksi näkee. Romaani palkittiin Finlandia-palkinnolla vuonna 2016.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus 2016, 215 s


perjantai 13. lokakuuta 2017

Karl Ove Knausgård: Kesä



Kirjoitat kuin nainen, mistä se mahtaa johtua? kysyy Knausgårdilta pöydän päässä istuva nainen brasilialaisen kustantamon järjestämässä lehdistötilaisuudessa. Brasiliassa siihen ajatukseen voivat viedä monet pohjoismaisen perheenisän askareet, siivoamisia ja pyykinpesua myöten, jotka luullakseni siellä päin kuuluvat hyvin tiukasti naisten hommiin. Eiköhän kysyjä silti viitannut siihen tunteelliseen, herkän oloiseen viritykseen, joka on tunnusomaista Knausgårdille ja joka on täydellinen vastakohta kaikille miehekkyyden kliseille. Niitä kliseitä, kuluneita mielikuvia Knausgård rikkoo teksteissään ja näkökulmissaan.

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni -sarjan  kuudennen ja viimeisen osan piti olla samalla hänen kirjailijuutensa päätöspiste. Valmista. Toisin kävi, tuli ns vuodenaika-sarja, Syys, Talvi, Kevät, Kesä. Veikkaan, että lisää on tulossa. Picasso ei pystynyt enää aloitettuaan sivellintä kädestään laskemaan, maalauksia syntyi tuhansia, eikä Knausgårdkaan ilmeisesti osaa enää elää ja hengittää tuottamatta uutta tekstiä. Niin paljon kuin kirjailijaa ihailenkin ja hänen kirjoistaan nautin, uskoin arvioita, lehdissä ja blogeissa, ja luin näistä vain viimeisen, Kesän enkä välttämättä muita vuodenaikoja. Kesäähän tässä muutenkin eniten kaipaa. - Kirjoitettuani tämän valmiiksi kävin etsimässä muita lukijoita ja havaitsin, että Kevättähän onkin ilmeisesti eniten kehuttu. Joten ehkäpä sitten kevään tullen heittäydyn vielä Kevääseen.

Kirjoitustapa on tuttua Taisteluista. Se on arjesta nousevaa pohdiskelua ja tutkimista, muistoja ja nostalgiaa eli lyhyitä ja pidempiä esseitä olemassaolosta ja ihmisyydestä, taiteesta ja kirjallisuudesta, luonnosta, eläimistä ja perheestä - kuopusta, pientä tytärtä tässä kyyditään eniten paikasta toiseen ja puhutellaan erikseen, isommatkin vilahtavat taka-alalla. Suurista eksistentiaalisista ja metafyysisistä tarkasteluista, kuutamon kauneudesta, merenrannan mainingeista ja puiden tummuudesta Knausgård putoaa seuraavassa hetkessä itseensä jostain äkillisestä muistosta, ja alkaa tutkailla itseään, ahdistuu, häpeää, kehuu sittenkin, katuu taas. Jälki on jo tuttua, mutta aina hämmästyttävää monipuolisissa ja merkillisissä käänteissään, haavoittuvuuden paljastamisessa eli siis inhimillisyydessään.  Jokainen voisi kirjoittaa arjestaan, mutta Knausgårdin valtti on omaperäinen katse, jolla hän tuttuja asioita kääntää, halkaisee ja hämmentää kuin 2-vuotias pähkinää tai kärpästä. Tarkastelua hän täydentää lukeneisuudella, joka tuo kaikelle tuulen lailla kohisevalle ja äkisti pysähtyvälle pohdinnalle tutkijamaisen punnitun näkökulman. Hauskasti hän tiivistää esimerkiksi sen mitä moni saattaa etanoista ajatella, sen ohimenevän hetken verran:

Sekö etanoissa inhottaa, että ne näyttävät pieniltä, matelevilta keuhkoilta, joilla on silmät varren päässä, pieniltä maksoilta ja sydämiltä? Sekö niissä ärsyttää, että moiset luonnottomat oliot ryömivät ympäriinsä muina miehinä, syövät, lisääntyvät, ja kaiken pitää tapahtua niin saakelin hitaasti ja arvokkaasti - keitä etanat oikein luulevat olevansa?

Kesä jakautuu luontevasti kolmeen kuukauteensa ja sitä rytmittävät perheen, neljän lapsen ja yhä kauemmas taka-alalle katoavan vaimon kesäiset touhut, lasten menemiset ja tulemiset, uimarannat, puutarhagrillailut. Osa esseistä kiertyy kesäisiin luonnonihmeisiin: sadettimet, kesäinen iltapäivä, kesäsade, kesäyö, ampiaiset, lepakot, kastemadot, luumut - kaikkiin sekoittuu sekä tanakka tieto-osuus että omia muistoja, havaintoja, tuoksuja ja tunnelmia. Konkreettisetkin asiat ja esineet irtoavat omista rajoistaan mutta suoraan abstraktiin ampaistaan Älykkyydessä, Kyynisyydessä, Runsaudessa ja Toistossa, esimerkiksi. Esseiden lomassa kesä jatkuu päiväkirjamerkinnöissä.

Omaelämäkerrallisessa Taisteluni-sarjassa isän muiston riekaleet levittäytyivät eri puolille ja jatkuvat tässä, kuten Koirat-luvussa, jossa havainnollistuu kuinka isän aggressiviinen käytös on tehnyt koirasuhteesta sijaiskärsijän; Knausgård tunnistaa vihaisen koiran lähellä alistumisen mekanismin itsessään. Kuvataidetta, Anselm Kieferiä - jonka massiivisessa työtilassa vierailee - ja Edvard Munchia hän miettii kiinnostavasti.

Kuudes osa Taistelusta sisälsi mittavan Hitler-esseen. Kesään on ujutettu fiktiivinen kertomus Malmössä asuvasta vanhasta naisesta, kirjailijan isovanhempien tuntemasta. Nainen ottaa kertojan osan keskellä kappaletta -- seuraavassa lauseessa. Kertomus on siten palasina, mutta on intensiivinen ja antaa oikeastaan samalla näytteen Knausgårdin fiktion kirjoittamisen taidosta. Draaman kutkuttava kaari nousee nopeasti. Kyse on sodanaikaisesta rakkauskertomuksesta. Sama taito välähtää myös luvussa Jääpalat, jossa Knausgård maalaa muutamalla lauseella aika jännitteisen kuvan tapahtumista puutarhakutsujen verannalla, jossa nautitaan gintonicia, jääpaloilla. Mutta kokonaan kirjallisuuden fiktiolle, sen julkeudelle, kuten Knausgård määrittelee, hän ei uskalla heittäytyä. Nyt voisi isän ja isän koiruudet kuopata. Eteenpäin elävän mieli. Sillä Knausgårdin sulavaa kieltä ja tarkaksi pelkistyvää tyyliä lukee mielikseen, joten jotain ihan muutakin alan häneltä odotella.

Karl Ove Knausgård: Kesä
Om sommeren, 2016, suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry
Like 2017, 397 s




keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Novelli jokaiselta itsenäisyyden vuosikymmeneltä. 1940-50-60-luku

Lukupiirissä vuorossa 1940-luku ja Mika Waltarin novelli Urheileva kirjailija, kokoelmasta Vallaton Waltari, vuodelta 1947 Novelli on kirjemuotoinen ja rakentuu kirjailija Mika Waltarin ja Urheilijan Joulun Toimituksen välisestä kirjeenvaihdosta. Aiheena on kirjailijalta kyseiseen julkaisuun pyydetty novelli. Toimituksen edustaja, Tohtori M.Jukola. on saanut epäkiitollisen tehtävän kerjätä ja muistuttaa novellista ja sen takarajasta. Kirjailija ei saa novellia aikaan, mutta heittelee solkenaan uusia ehdotuksia eri lajeista joista voisi ehkä kirjoittaa. Kaikesta paistaa kirjailijan totaalinen tietämättömyys urheilusta. Paras urheilulaji jota hän on harrastanut on perämoottori. Käsivarret vahvistuivat. Onko verkkopalloilu urheilua vai paremminkin liikuntaa, pohdiskelee kirjailija.  Samalla kirjailija aina unohtelee mitä on tullut ehdottaneeksi itse, ja kumoaa omat ehdotuksensa toimittajan ehdotuksina. Waltari kirjoittaa hauskasti ja novelli kulkee vitsikkäästi. Kirjailija on niin hajamielinen, että lähettää vahingossa mäyräkoiransa siitostehtävää koskevan kirjeen toimittajalle. En tiedä, onko sen villanhimo perinnöllistä. Sitä mukaa kun kirjailija vatuloi, toimittaja kyllästyy. Onkohan jo tässä vaiheessa kuuluisa kirjailija myös hieman ylimielinen toimittajaa kohtaan, leikkiessään kuin kissa hiirellä?

Päivitys 12.10. Lisään tähän peukutuksen ja se on teema: kaikesta voi kirjoittaa. Tässä urheilematon kirjailija kirjoittaa urheilusta.




Veikko Huovisen Nälkävuosina kokoelmasta Hirri vuodelta 1950 sukeltaa samaan Suomen köyhän kansan kärsimyshistoriaan kuin Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Novelli on väläys pahimmasta: jäätävästä yöstä, mökin asukeista, äidistä ja lapsesta, jotka ovat jääneet ankaran talven armoille. Mökkiin jää nälkiintynyt poika, äiti lähtee ulos jäätyneelle lammelle, jotain löytääkseen. Missään ei näy toivoa, päinvastoin, yössä kulkevat vain saalistajat, susilauma ja pöllöt. Ennen susia ehtii nälkämaan pojan luo yksinäinen hiihtäjä mustassa samettiviitassa, hiihtäjästä ei jälkeäkään lumeen jää. Taivas on sinistä vilua täynnä, mitäänsanomaton taivas, mykkä ja kuuro... Novellissa humoristi-Huovinen on piilossa lumen ja jään alla. Eikä hän oikein tiedä, seuratako naarassutta rajan taakse, koiraa mökin alle vai mökissä nääntyvää pikkupoikaa.  Havukka-ahon Huoviselle vaikuttavatkin eläimet, sekä koira että sudet tutummilta kuin mökin kalvakas poika.  Nyt kävi niin, että Huovisen Nälkävuosina toi mieleen Ollikaisen Nälkävuoden, pienen mutta säihkyvän tähden kirjallisuuden tähtitaivaalla.




Lähtöpäivä Veijo Meren kokoelmasta Tilanteita vuodelta 1962 sen sijaan liikkuu edellistä ketterämmin pikkupojan ja lähipiirin maailmassa, maatilan pihapiirissä ja joen rannassa. No, eihän tässä olla enää nälänhädässä, lähellä kuolonkankeutta. Einari pyörii tuvassa mummonsa helmoissa, joka vankan mummomaisesti paaluttaa vastaukset Einarin kysymyksiin, Jumalasta Jaakkoon, syntien maastoesiintyvyydestä: maantiestä joenrantaan. Mummon aikuiset lapset heittävät ronskiin tyyliin kommenttejaan toisilleen ja lapselle. Lapsi on ylimääräinen mutta hänestä huolehditaan, silloinkin kun hän päätyy joenrantaan ja Näkin kanssa käymänsä taistelun jälkeen poimitaan rannasta mutaisena.Tässä pihapiirissä on puutteista huolimatta turvallista varttua, kaikki tuntuu kertovan. Käänne tapahtuu kun maantietä pitkin pihaan saapuu auto ja sieltä astuu nainen korkokengissä.

Veijo Meren novellissa maaseutu ja ihmiset siellä ovat ronskeja ja mutkattomia, mummo kaikkitietäväinen kun sen sijaan kaupungista ajanut auto, siinä äiti ja uusi mies, mustakiharainen, ovat kiehtovia mutta samalla outoja. Einarin maailman kirjailija on sisäistänyt elävästi kysymyksineen, päätelmineen kaikkineen. Einarin mummo, sedät ja tädit touhuavat arjessaan, asiat etenevät jouhevassa dialogissa aina siihen asti, että poikaa houkutellaan ajelulle - uuteen elämään mitä ilmeisimmin.


sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Ikitie on loistava elokuva!

Uusi klassikko on syntynyt. Niin vaikuttava on Antti Tuurin romaanista käsikirjoitettu ja kuvattu tosipohjainen elokuva Jussi Ketolasta. Lapuanliikkeen miehet muiluttavat rajan yli, Ikitielle  kauhavalaisen perheenisän, joka näkee siihenastisen elämänsä saavan lopullisen pisteen ja toisen elämän alkavan Neuvostoliiton Karjalassa kolmekymmentäluvun loppupuolella. Hänet hoidellaan valtiollisen poliisin kätyriksi Hopea-kolhoosille, seuraamaan siellä amerikansuomalaisten, kanadalaisten ja pohjoismaisten kommunistien tekemisiä. Nämä ovat saapuneet Neuvostoliittoon vapaaehtoisesti, rakentamaan työväen uutta sosialistista paratiisia, vapaata ja tasa-arvoista maailmaa.


Metsikkö on olevinaan Petroskoissa, mutta ei ole. Ihan tuossa ikkunan takana.

Elokuva on suurta draamaa: idealismi kohtaa stalinistisen terrorin, mutta vie aikansa ennen kuin idealismi suostuu rapisemaan. Siihen vaaditaan kyttäystä, uhkailua, väkivaltaa, alistamista, sortoa. Väkivallan varjossa kasvaa ystävyys yli rajojen, syttyy rakkautta.

Elokuva on näyttelijäntyön juhlaa. Tommi Korpela näyttelee vähäeleisesti. Jokainen juonne kasvoilla, väläys silmissä ilmaisee riittävästi. Kohtaukset on annosteltu sopiviksi, ei liikaa, ei liian vähän. Tanskalainen Sidse Babett Knudsen ei voisi olla kauempana roolistaan pääministerinä tv-sarjassa Vallan linnake, josta hän tuli meillä kuuluisaksi. Siksi hän yllättää maanläheisenä amerikkalaisena siirtolaisena, leskenä; leveää jenkkimurrettaan myöten täysin uskottava hahmo. Ville Virtanen ei ole ollenkaan Ville Virtanen, hän onnistuu täydellisesti amerikkalaisena kommunistina John Hillinä. Koko olemus ja puhetapa on erilainen kuin mitä olen nähnyt aiemmin. Sampo Sarkola keikaroi suomalaisena kosmopoliittina, joka ei hevillä luovu hyväntuulisesta itseluottamuksestaan.  Hannu-Pekka Björkman on hyytävä yhdistelmä pyöreän lupsakasta ulkonäköä ja kovaotteista Stalinin apuria.

Kuvaus, leikkaus, ohjaus - kaikessa näkyy täydellinen ajoitus. Tästä olisi ilmeisesti romaanin perusteella - jota en ole lukenut, mutta arvioissa näin on kerrottu - voitu tehdä paljon runsaampi ja pidempi elokuva. On maltettu, on riisuttu turhat rönsyt, on leikattu kohtauksia niin ettei jännite putoa kertaakaan. Elokuva kestää vähän alle 2 tuntia, ja on optimaalinen. - Ei puuduttavaa kolmen tunnin istumista, josta viimeksi tänään luin yhden teatterikokemuksen verran.

Mainostan vielä kieltä. Vihdoinkin suomalainen elokuva, jossa ei tarvitse kiusaantua replikoinnista, käytetystä kielestä, tavasta puhua. Ihmiset puhuvat niinkuin puhutaan, arkisesti, vihaisesti, lempeästi mutta ei keinotekoisesti, epäuskottavasti. Kielestä saa selvää, se on intensiivistä, sen sävyt seuraavat tunnelmaa tiiviisti.

Aihe ei ole hilpeä, se on rankka ja väkivaltainen, mutta elokuva ei ole toivoton. Se kertoo ihmisen sitkeydestä ja elämänhalusta. Jussi Ketola ei luovu toivosta, eikä luovuta niin kauan kuin henki pihisee. Kuten elokuvan alussa todetaan, tämä tarina, palanen viime vuosisadan historiaa meidän lähiseuduillamme, ihmisistä, joilla oli unelmia, ansaitsi tulla kerrotuksi. Väkivallalla voitaisiin aiheen perusteella mässäillä paljon enemmän. Mutta tässäkin on maltettu. Se on nykyään harvinaista.

Ikitie on järkyttävä ja vaikuttava elokuva eikä se häviä missään Hollywoodin suurtuotannoille.


Ikitie, 2017, Suomi
Ohjaus Antti-Jussi Annila


torstai 28. syyskuuta 2017

Laurent Gaudé: Hurrikaani




Hirmumyrskyt Irma, Jose, Maria etc tyrskyivät uutiskuohuissa ja kirjaston sivupöydälle oli nostettu Laurent Gaudén Hurrikaani, joka kertoo ihmisistä keskellä yhtä Yhdysvaltojen tuhoisinta, kalleinta ja huonoiten jälkihoidettua hurrikaania, Katrinaa New Orleansissa vuonna 2005.

Hurrikaanissa myrsky jää sittenkin statistin osaan, pääosassa ovat New Orleansin mustat, köyhät ja kiusatut. Kirjailija tuntee heitä kohtaan syvää myötätuntoa, ymmärtää heidän uhmaansa ja vihaansa.

Satavuotias neekerinainen, Josephine Linc. Steelson on matriarkka, jota ei komennella edes evakuointibussiin. Ennen myrskyä hänen tapanaan on astua joka aamu bussiin, joka ajaa parempiosasten kortteleihin ja pakottaa nuo ihmiset näkemään itsensä. Keanu Burns on lähtenyt kaupungista ja Rosen luota vuosia aikaisemmin, saanut hommia öljynporauslautalla ja onnettomuuden jälkeen pahan trauman. Rose on masentunut yksinhuoltaja, poikansa Byronin alkuperästä kärsivä äiti. Pastori käy Parish Prisonin vankilassa vaikka mustat vangit käyvät melkein käsiksi kaltereiden välistä. Kaltereiden takana on mustia miehiä, jotka jäävät selleihinsä kun vankilan koirat viedään ilmastoiduissa autoissa suojaan tulvalta.

Hurrikaani lähestyy ensin hajuna, sitten myrskynä ja tulvana, tuoden kaduille alligaattorit. Sen etenemistä seurataan pieninä palasina, kuin uutiskameran kautta, joka kohdistuu lyhyinä väläyksinä eri henkilöihin. Hurrikaani on kuitenkin pelkkä taustakulissi, jonka tarkoitus on näyttää ihminen raadollisena, aitona ja riisuttuna, kuten ajatellaan katastrofiolosuhteiden tekevän. Siitä voi olla monta mieltä.

Olin ensin täysin hurrikaanin imussa. Seurasin jännittyneessä odotuksessa New Orleansin värikylläistä katukuvaa, nousin bussiin satavuotiaan neekerinaisen jäljessä, kärsin öljynporauslautan onnettomuuden Keanu Burnsille synnyttämistä painajaisista, seurasin Rosen luovuttamisen makuista ahdistusta, viivyin vankilassa, jossa mustat, kuka mistäkin syystä tai syyttä, elävät kapenevaa elämäänsä. Kuuntelin pastorin, valkoisen miehen yhä sekopäisempää monologia Herransa kanssa.

Mutta. Itse hurrikaanin pyyhältäessä voimalla kaupungin yli, Hurrikaanin imu oudosti latistui samanaikaisesti. Liian pieniin palasiin pilkotut väläykset henkilöiden kulloiseenkiin tilanteeseen tekivät  vääjäämättä draaman kaaresta silppua. Jännite katosi kun tulva valtasi kaupungin. Niinhän se tekee. Kaikki hukkuu siihen suurempaan näytelmään. Samalla tarinat kehittyivät jotenkin ennalta arvattavasti - etten sanoisi amerikkalaisen kolmen tähden elokuvan tyylisesti. Mutta ei neljän tai viiden tähden. Kirjailijan oikeutettu myötätunto hahmojaan kohtaan muuttuu saarnaavaksi paatokseksi. Vaikka he sen myötätunnon ansaitsevat, he samalla etääntyvät eikä heidän kohtalonsa enää kosketa. Olisin melkein toivonut hurrikaanin jääneen tulematta, koska lupaavasti alkaneet jännitteet huuhtoutuivat tulvan alle. Luonnonmullistus puolestaan saa toimia kaltoin kohdelluille ihmisille kostajana koko kurjasta elämästä, onhan se tuhovoimassaan, ainakin hetkellisesti, tasapuolinen kaikille.

Minä, Josephine Linc. Steelson, kurja neekeri myrskyn keskellä, tiedän että luonto puhuu pian. Pian tunnen itseni aivan pikkuruiseksi, mutta odotan sitä kärsimättömästi, koska on jaloa tiedostaa oma merkityksettömyytensä ja tajuta, että yksi tuulenpuuska voi tehdä meistä selvää niin että jäljelle ei jää mitään, ei edes häilyvää muistoa yhdestä pienestä ihmiselämästä.

Muita lukijoita: Villasukka kirjahyllyssäLukuneuvojaKirjaluotsi

Laurent Gaudé: Hurrikaani
Ouragan, 2010, suomentanut Maija Paavilainen
Bazar Kustannus Oy, 2012, 219 s

tiistai 26. syyskuuta 2017

Suomi 100 vuotta lukupiiri: Novelli jokaiselta vuosikymmeneltä: 1910-20-30-luku


Lukupiirissä käsiteltiin ensimmäisellä kerralla Joel Lehtosen novelli, Kuolleet omenapuut - tai miksikä ei perunoita? vuodelta 1918. Kirjakauppias Aapeli Muttisen omenapuut ovat kuolleet, paljosta huolenpidosta huolimatta. Kuolleita omenapuitaan katsellessaan Aapeli käy läpi muita haaveitaan, hameväkeä myöten ja näkee niidenkin kurkottaneen liian korkealle. Miksipä ei tosiaan perunoita, hän hymähtää lopuksi. Kuten rahvas oli kirjakauppiaalle jo aikaisemmin ehdottanut. Yllättävän freesi on edelleen tämä satavuotias novelli.

Kaksikymmenlukua edusti Maria Jotunin novelli Onnellinen Heliina vuodelta 1928. Maria Jotunista tulee ensinnä mieleen vain yksi ja se on Huojuva talo ja siitä vielä erikseen Kari Heiskanen ja hänen roolinsa inhana aviomiehenä. Aika moni taitaa edelleen liittää sen roolin häneen lähes saumattomasti, niin aidolta se vaikutti.

Onnellinen Heliina on ovela, sekä novellina että itse päähenkilö. Novelli on kirjemuotoinen: Karliina ja Heliina, siskokset kirjoittavat toisilleen. Karliina on maalle jäänyt piikatyttö, Heliina kaupunkiin muuttanut. Karliinan kirje on täynnä pientä soimausta ja varoittelua, kun sisko on lähtenyt matkoihinsa, hänestä huolettoman oloisesti. Luulitko siellä olevan helpompaa tahi noin vain kultakaloja ongittavan.


Odotukset nousevat siihen suuntaan, että nyt tästä alkaa se Suomi-filmien mieron tie, jossa kaupungin iloihin harhautunut nainen sortuu synteihin. Mutta ei! Heliina ei suostu kärsimään, vaikka onkin joutunut luopumaan arvokkaimmastaan ruotsalaiselle nätille pojalle. Mokoma ei enää edes tunne. Heliina ei jää toisen perään itkemään eikä katumaan. Päinvastoin, poikahan oli nätti, ymmärtäähän sen. Hän on itsekin nätti ja uskoo kaiken kääntyvän parhain päin. Yllätys on se, että näin käykin. Lukijalle valmiiksi kivetty tie helvettiin hajoaa taivaan tuuliin, kun Heliina panee tuulemaan. Onnistuupa Heliina vielä voittamaan puolelleen anoppinsa siskonkin, kertomalla tälle maalta nälkähistorioita ja kärsimystarinoita. On hauska nähdä, miten sen pienet silmät päässä pyörivät ja se nauttii kauheasti, kun on kurjuutta, suurempaa kuin hänen, ja vedet kihahtavat sen tirrasilmiin ja taas se huokaelee.

Novelli on optimistisen ja ovelan Heliinan takia kerta kaikkiaan peukutuksen väärti. Mainio hahmo! (jätän symbolin pois, koska en saa muokattua sopivan kokoiseksi)  Novellihaaste2.

Kolmekymmenluvun edustajana luettiin Volter Kilven Jäällävaeltaja kokoelmasta Pitäjän pienempiä. Se on lähes Onnellisen Heliinan vastakohta. Vanhus, Taavetti Lindqvist, vetää kelkkaansa kotia kohti pitkin jäistä merenselkää. Kelkka on kukuillansa kaadettua katavarunkoa. Vähän samoin kuin Joel Lehtosen Aapeli Mutikainen omenapuidensa kuihtumista murehtiessaan, Taavettikin kelaa elämäänsä rankkaa kuormaansa vetäessään. Kotona ei odota muuta kuin valmiiksi veistetty ruumisarkku. Ei kovin hilpeää sisältöä, mutta lukemista sekä vaikeuttaa että sittenkin innoittaa Volter Kilven mielikuvituksellinen kielenkäyttö.

Joka vuosi tätäkin työtä, aukkoluotojen kolumista niillä kallionkuruilla ja vuorenkalteitten suojissa, joissa katava tuulen tuiverten yltämättömissä ja lampaan hampaan niistämättömänä on lykännyt varrenpehkoa suorilleen luonnollisille pensailleen ja kykkääntorkoilleen.

Osaksi kieli katoaa taivaan tuuliin tai vaatii ainakin uudelleen lukemista. Loppujen lopuksi novellista nousee - yess! - konflikti jota voin peukuttaa. Konflikti syntyy Taavetin pään sisällä. Hän on koko elämänsä uhrannut perheelleen, lapsilleen, vaimolleen Serafiialle. Koko sille köyhälle ja kiittämättömälle porukalle, joista lapsista jokainen vuorollaan häipyi ja paukautti oven perässään. Pikkuhiljaa valkenee, että Taavetilla saattaa olla osuutta asiaan. Hän muistelee lastensa silkkisiä pellavapäitä hellyydellä - liian myöhään. - Mitä ovat ihmiset muuta minulle tehneet kuin vääryyttä? Taavetti ihmettelee. Tämä sokeus omalle käytökselle on järkyttävää ja kun vanhus nyt vetää viimeistä kuormaa ankarissa olosuhteissa, hänen sokeutensa alkaa säälittää. Mielenkiintoista lukea Volter Kilpeä, hän takoo kielestä ihan omanlaisensa työkalut.


Jäävaeltajan luin saaristossa, kun oltiin laittamassa mökkiä talviteloille. Saa nähdä, tuleeko tänäkään talvena sitä maisemaa kuin Jäävaeltajassa. Kustavia se taitaa olla, aika lähellä näitä kuvia.


keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Ritva Siikala: Musta sielu, valkonaama. Kertomuksia elämästä ja muukalaisuudesta.



 'Suomi mustemmaksi, maailma paremmaksi'

Teatteriohjaaja Ritva Siikalan muistelmateos saa häpeämään omaa arkuutta, ennakkoluuloisuutta ja mukavuudenhalua eli kaikkia noita tunnetiloja, jotka osaltaan kannattelevat ihmisten välisiä muureja ja lopulta aiheuttavat kärsimystä. Niin vahva näyttö suomalaisella Mama Africalla, Raivoisat Ruusut-teatterin ja Taidekeskus Kassandran perustajalla on rohkeudesta, joka oikeastaan on ihmisen kohtaamista; toisen näkemistä, toiselle puhumista ja toisen kuulemista, ilman valmiita ennakkoluuloja. Niin yksinkertaiselta kuulostavaan asiaan ei ole riittävästi rohkeutta maailmassa. Ritva Siikala on helpottanut sitä niin paljon kuin yksi ihminen kykenee, hänen säteilyvaikutuksensa on laaja. Hän on varmasti estänyt monta uussuomalaista putoamasta ulkopuolisuuden pimeyteen, ottanut mukaan, rakentanut siltoja ja oppinut samalla maailmasta enemmän kuin moni muu tarkemmin suojatussa elämässään. Hän on, ei kotouttamisen, mutta kotiutumisen asiantuntija. Tuo pieni ero sanoissa kertoo kaiken sillä sanat ovat aseita.

Kirjan perusteella voi kiittää myös lapsuudenkotia, joka ei pannut hanttiin, eikä vähätellyt idealistisen tyttären haaveita maailman parantamisesta.  Kemissä kasvanut Ritva Siikala lähti jo parikymppisenä vuonna 1962 Anne Frankin päiväkirjan sytyttämänä Israeliin, kibbutsille töihin,  maksamaan Suomen velkaa yhteistyöstä natsi-Saksan kanssa. Sitä ennen hän oli ollut vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa Newarkin kaupungissa, hurmioitunut USA:n koulujen aamuseremoniassa lippuvalasta - one nation under God, indivisible, with liberty and justice for all - ja nähnyt vasta kaksi vuotta aiemmin kielletyn rotuerottelun voivan edelleen hyvin. Hurmioituminen sai hänet kysymään itseltään, olisiko hän voinut langeta myös natsien taidokkaisiin seremonioihin.

Varapresidentti Richard Nixon oli kuulemma Ghanan itsenäistymisjuhliin osallistuessaan kysynyt mustaihoiselta mieheltä vieressään: "No, miltäs tuntuu olla vapaa?" Kerrotaan että mies oli vastannut: "Sir, en minä voi sitä tietää. Minä olen Alabamasta."

Ankarat ja askeettiset olosuhteet Israelin kibbutsilla kouluttivat ensi kertaa maahanmuuttajuuteen; miltä tuntuu olla ei-kukaan. Tiskausvuoro alkoi klo 5.45 ja vieressä tiskasi Rachel, jonka käsivarteen oli poltettu Auschwitzin merkki. Parikymppinen ihminen rakastuu helposti ja niin oli Siikalakin tunteen palosta jäädä sille matkalle, mutta väliaikaiseksi tarkoitettu paluu Suomeen muuttikin kaiken. Tuli uusi rakastuminen, jota Siikala jää ihmettelemään. Nuorena koetut tunteiden palot ja kohteiden nopea vaihtuminenkin ovat yksi esimerkki siitä, kuinka Siikala ei kaihda itsensä näyttämistä epäedullisessakin valossa. Tai eihän siinä minun mielestäni ole mitään epäedullista, se on pelkästään rehellistä ja uskottavaa. Muistoja on koottu sekä päiväkirjamerkinnöistä että kirjeenvaihdosta perheen ja tuttavien kanssa.

Siikala matkusti maailmalle aikana, jolloin nuorten matkat Suomesta kaukomaille olivat vielä harvinaisia. Hänelle ne pohjustivat käsitystä maailmasta yhtenä, yhteisyyden voimasta kulttuurien ja uskontojen erilaisuudesta huolimatta. Teatterimaailmasta hän löysi sitten puolisonsa, suomenruotsalaisen Bengt Ahlforsin. Ensimmäisen lapsen jälkeen toinen adoptoitiin Etiopiasta. Lapsi matkusti asiakirjalla, jonka lomakkeessa luki Profession: Baby. Suku kasvoi sittemmin vielä tyttären gambialaisen miehen kautta Afrikan suuntaan. Siikalan suvussa oli ennestäänkin Afrikan kävijä: helluntailainen Kerttu-täti, saarnaaja joka kävi 'käännyttämässä neekereitä'.

Miehen sukuun tutustuminen vei avioparin pitkälle ja 'haastavalle' matkalle Senegal-Gambia- Ghana- Mali. Matkalla aviopari istui mm keskellä yötä oppaan jättämänä tuntemattomassa kylässä ja matkasi sitten moottoripyörän ja mopon kyydissä. Mopon takaistuimena miehellä oli peltilevy, joka kuoppaisilla teillä hiersi miehen takareidet verille. Kuvaukset Ghanasta toivat heti mieleen elokuussa lukemani romaanin Matkalla kotiin. Orjakauppa on tahrannut valkoisen ihmisen kasvot Afrikassa. Se on afrikkalainen holokausti, täydellinen tuho joka kesti viisisataa vuotta. Siihen Siikala törmää kaikkialla ja myös omaan ahdasmielisyyteensä, siihen ettei lakkaa ihmettelemästä köyhyyttä, sitä ettei hänen innostustaan otetakaan aina kiitollisuudella vaan epäluulolla vastaan, siihen että haluaa mieluummin istua gintonicin kanssa luksusvillan terassilla kuin köyhän gambialaisen muslimiperheen vieraana, kuivin suin.

Siikala kertoo matkoistaan ja muistoistaan ja pohdiskelee samalla kieltä, kulttuuria, naisten asemaa, uskontoja ja tietenkin suomalaisuutta. Kuinka ruutuvihkoon merkitty reitti aikatauluineen menetti merkityksensä maissa, joissa vain ihmisten kohtaaminen oli tärkeää, aika sen sijaan epämääräinen käsite. Essehdintä saa värinsä ja verensä konkreettisista tapaamisista. Ne ovat usein hauskaa luettavaa. Omalle nuoruuden paatokselle voi nauraa. Vaikuttaa kuin koko perhe olisi ollut edelläkävijä asioissa, joista myöhemmin tuli vallitsevia trendejä. Kuten esim kaksikielisen perheen lasten kasvattaminen kaksikielisiksi. Kolmivuotias tytär ymmärsi yllättäen kaksikielisyyden ja ryhtyi joulupöydässä tulkkaamaan äidin puhetta isälle ja päinvastoin. Olimme äimänä. Emme tienneet, miten reagoida. Naurussa oli pitelemistä. Lapsi ilmeisesti luuli, että kaksi ummikkoa oli hankkinut hänet tulkkaamaan välillään.

Uskonto tarjoaa monissa maissa rungon järjettömille säännöille, joita kuitenkin liukkaasti kierretään. Siikala ei ole iloinen ortosoksijuutalaisuuden vahvistumisesta Israeliinkaan. Hän teki uuden matkan nuoruutensa seuduille vuonna 2013 eikä tunne maata samaksi. Pelko ja taaksepäin katsominen on kangistanut kehityksen. Muurit lietsovat vihaa ja lisäävät vierautta.

Siikalan monikulttuuriset teatteri- ja taideprojektit eivät olleet pelkkää sujuvan ideoinnin toteutusta, vaikka häntä monesta on palkittukin. Uussuomalaisissakin oli monenlaisia, kaikki eivät halunneet edes yleisöksi. Teatteri on silti tarjonnut sitäkin useammalle väylän yhteisön osaksi. Siikala tuntee suurta läheisyyttä Henning Mankellin kanssa, joka oli kertonut eri kulttuureista olevien ihmisten kanssa työskentelyn Teatro Avenida Moputossa olleen hänen elämänsä suurin seikkailu.

Tämä teos on juuri nyt hyvinkin ajankohtainen, mutta vailla kliseitä ja pönötystä. Se on raikas tuulahdus, hauska ja eläväinen puheenvuoro ihmiseltä, jolla kokemusta muukalaisuudesta totisesti riittää, ja se kokemus on siirtynyt tekoihin.  Ritva Siikala toivottaa vieraat tervetulleiksi, kuten lupiinitkin, 'vieraslajit'.

Osallistun tällä Marika Oksan haasteeseen Naisen tie.

Ritva Siikala: Musta sielu, valkonaama. Kertomuksia elämästä ja muukalaisuudesta
Aula & Co, 2016, 287 s

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Tomek Tryzna: Tyttö Ei-Kukaan



"Et sä muista?" sanoo hän. "Mehän luvattiin sulle. Ja sä vannoit et sä et ala vihata. Kärsi nyt itse. Mun eläinsuojeluviikko päättyy just nyt, se on kestäny ihan liian kauan. Mä oon saanu susta tarpeeks."

Täytyy ihmetellä, että  Tyttö Ei-Kukaan -romaanin ilmestymisvuonna 1994 48-vuotias mies, elokuvakäsikirjoittaja ja ohjaaja, puolalainen Tomek Tryzna eläytyy 15-vuotiaiden tyttöjen elämään ja kuvittaa, sanoittaa sitä niin loistavasti. Ehkä hän on ryöstänyt jonkun päiväkirjan?  Niin iholle tulevat hänen päähenkilöidensä myrskyisät dialogit, ahdistuneet monologit, sateenkaaren väriset unennäöt ja keskinäisten suhteiden vaaralliset aallokot. Tyttöjen, Marysian, Kasian ja Ewan keskinäiset valtapelit naurattavat ja pelottavat. Sillä murrosikäisen maailma näyttäytyy romaanissa hyvin todellisena, kaikkine mahdollisine valintoineen dramaattisena.

Marysia/Maria/Minka/Majka (lempinimiä) Kawczak on köyhän monilapsisen perheen tytär. Isä on vapaa-aikoinaan ryypiskelevä kaivostyöläinen, äiti ylilihava ompelija. Tyttö on harras katolinen ja kiltti esikoinen, joka hoitaa sekä perheen pienet että isän illalliset. Perhe muuttaa syrjäseuduilta Wałbrzychin kaupunkiin. Ensin alkavat kuukautiset ja sitten uusi koulu. Luokassa alkavat ne armottomat pelit, jotka lapset kaikkialla osaavat. Luokan pomot haistavat uhrin köyhässä ja vanhanaikaisesti puetussa tytössä. Mutta Marysialla on tuuria, hän saa puolelleen yhden pomoista, Kasian. Tai sitten se on huonoa tuuria. Heistä tulee erottamattomat, valantehneitä.

Tyttöjen kaveruussuhde on kuin intohimoinen rakkaussuhde; muita ei oteta mukaan. Uskollisuuden valat ovat ehdottomia, valan rikkomiselle tulee hintaa. Sen vastineeksi Kasia lupaa pelastaa Marysian köyhien kuningaskunnasta, viattomien taivaasta. Marysian pelastaja on rikkaan perheen lahjakas tytär, säveltäjä, joka säveltää Afrikassa elelevälle isälleen, käy koulua kun huvittaa, testaa ympäristöään, opettajaa, kavereita, manipuloi ja valehtelee tarpeen tullen, saa hysteerisiä kohtauksia. Hän pitää itseään liian fiksuna säveltäjäksi, sillä "ajattelen liian paljon, tunnen liian vähän." Marysia oppii yhä paremmin, yhdessä peitetään jälkiä vanhemmilta, käskytetään toisiaan. Silti Marysia tietää mistä on kyse.

Mutta en vain saa paljastaa hänelle sitä millainen oikeasti olen...että olen keskinkertainen ja typerä. Minun täytyy keksiä koko ajan jotain ihmeellistä. Jotain mistä hän tykkäisi.

Toisessa osassa kaveri vaihtuu. Ewa, toinen luokan primadonnista, hyvin samalla tavoin käyttäytyvä käskyttäjä kuin Kasia alkaa bestikseksi. Kasian on nyt vuoro tulla hylätyksi ja vihatuksi. Ewan erikoislahjakkuus on seksuaalisten kokemusten kartuttaminen, miesten narraaminen. Virkavaltakin pehmenee vihreillä seteleillä, dollareilla, joita myös Ewan kodissa on löysästi tarjolla. Työläisperheen köyhä tyttö kulkee rikkaasta perheestä toiseen yhä enemmän eksyksissä. Oma perhe hävettää. Raha ei ole tärkeintä silloin kun sitä on.

Yhdeksänkymmentäluvun Puolassa varakkaat elävät jo hyvin samanlaista elämää kuin muualla länsimaissa. Maaseudulla uskonnolla on suuri merkitys, mutta Kasian ja Ewan tyttömäiset rahaa käyttävät äidit vaikuttavat amerikkalaisilta. Uskonnon eli katolisuuden merkitys Marysialle on puolalaista arkea. Kasia ja Ewa suhtautuvat siihen pilkallisesti. Marysia kohtaa uuden maailman, opettelee sen keinoja, pyytää edelleen ripillä syntejään anteeksi, vaipuu uniinsa. Tyttöjen leikki polttaa vaarallisesti ja valoja rikotaan. Tomek Tryzna hallitsee suvereenisti tyttöjen maailman, unia myöten. Hän maalaa mestarillisesti Marysian haavemaailmaa, jonne tämä sukeltaa onneaan etsimään. Itse asiassa unijaksot ovat sellaisia vyörytyksiä, että mieleen tuli parhaimmillaan Bulgakov.

"Kamaan beibi, sit daun!" sanoo hän ja naurun vetoketju aukeaa edessäni. Lasken nopeasti hänen hampaansa, 128, okei, yhtään ei puutu. Palaamme vieraiden luo, istumme. Syömme ja juomme, keskustelemme säästä... Koktail on juotu, vieraat menneet, oranssi aurinko katoaa valkoisten huviloiden taa. Lapset olen pannut jo nukkumaan, nyt menen meidän palisanterimakuuhuoneeseen. Minulla on päällä vaaleanpunainen yöpaita, kiiltävä, 35 $.

Muuten romaani kulkee napakoiden dialogien, vuolaiden monologien ja unennäköjen kautta kohti sittenkin melko yllättävää loppuratkaisua. Marysian kohtalo kovapintaisten tyttökavereidensa otteessa ja hänen raastavat yrityksensä pärjätä siinä pelissä koskettaa, mutta nuo petolliset ja paheelliset syöjättäret tekevät siitä yhdessä loppuratkaisun kanssa oikeastaan mustavalkoisen ja moralisoivan, mikä lopulta oli pieni pettymys. Päivi Paloposken suomennos on loistava ja tyttöjen dialogeihin valittu puhekieli luontevaa. Kiinnostavaa oli myös kurkistaa sisälle puolalaiseen yhteiskuntaan, jossa nuoret pitkälle meneviä pelejään pelaavat.

Romaani on Tomek Tryznan esikoisromaani, joka ilmestyi viidessätoista maassa ja oli etuliepeen esittelytekstin mukaan kansainvälinen menestys. Andrzej Wajda on tehnyt siitä elokuvan. Suomennoksen kansikuva ei kuitenkaan näytä olevan sieltä peräisin.

Tomek Tryzna: Tyttö Ei-Kukaan
Panna Nikt, 1994, suomentanut Päivi Paloposki
Otava 1997, 367 s







perjantai 8. syyskuuta 2017

Turkulaisuus hiipii takaisin

Noin kolmekymmenvuotinen taisteluni Turun murretta vastaan alkaa olla menetetty. 'Mä hierosin sitä Marseille saippuaa tohon kaulukseen ja laitoin sitte koneeseen' annoin aamulla pesuvinkkiä. Kontrolli oli ilmeisesti aamupöpperössä lepsua ja pullautin  -s:llä pidennetyn imperfektin suustani, kuin rupisammakon. Näin turkulaisuus hiipii takaisin verenkiertooni vaikka haraan vastaan. Kuin matalapaineet lännestä. Kuin ilmastonmuutos. Kuin jätevedet Talvivaarasta. Kyse on ensinnä murteesta, mutta sen vanavedessä ui koko se itse.


Tosiasiassa olen aina pitänyt Turun murretta vähän pöhkönä, ennen pois muuttoakin. Vielä enemmän muualla. Turusta mentiin ensin Joensuuhun ja meidän pikkulapset alkoivat viäntää antaumuksella. 'Mie haluun mehhuu', sanoi kaksivuotias. Ja 'sinne mäni' eräänä iltana, heitettyään vessapyttyyn jotain ja vetäen rivakasti vedet päälle.


 Murteet ovat kivoja ja maanläheisiä, ei pidä hienostella ja uskotella olevansa jotain muuta. Kaikkein kiusallisinta oli sittemmin Helsingissä kun jotkut olivat niin stadilaisia ettei paavikaan. Ja aika hassua se stadilaistenkin dallaaminen. Taitavat sentään dallaajat olla jo haudan partaalla, hekin. Saa olla murteita, ja murrekirjailijoita. Heli Laaksonen on hieno runoilija ja sympaattinen tyyppi, ainakin mitä julkisuudesta voi päätellä.






Turun tori. Paras kaikista.



Tässäkin annetaan neuvoja kuinka lähestyä myrkkynääpikästä.
Alkuaikoina pääkaupunkiseudulla kontrolli petti joskus jossain baarissa samalla kun puheen määrä lisääntyi. Mää sanosin saattoi livahtaa kun en enää pitänyt varaani. Monet fiksut ihmiset puhuvat Turun murretta, siitä ei ole kysymys. Hah, sanoi isäni kun ei kuullut. Hyvin fiksu ihminen. Ja Koivistokin. Mutta nämä Matti ja Teppo-vitsit: Mitä telkkarista tulee? - Uutiset ja sää - Ai mää vai? Turussa on muuten paljon komeita nuoria miehiä ja kauniita naisia. Sitten kun he puhuvat, vaikutelma ikäänkuin vaihtaa suuntaa. Vähän sama ilmiö kuin Risto Jarvan Loma-elokuvassa, kun mystinen nainen lopussa puhkeaa puhumaan: tuo mies on seurannu minnuu kuin hai laevaa. Puff - vaaleanpunainen pilvi haihtuu.



Turku, Suomen suurin hautausmaa, valisti kollega firmasta ja Hesasta lähtiessäni. Sinne päädyn ennen pitkää, appiukon viereen. Ei auta vaik kui vikisisisis.

Turussa kaikki on vanhaa tai vanhempaa. Kuten esim Kansallinen Kirjakauppa - jonka nimi ja logoväritys  tuo mieleen Ilkka Kanervan. Since 1899.


Se on kestänyt Stockmannin Akateemisen nousun ja tuhon, Bonnierin tulon. Kansallinen Kirjakauppa - pystyssä kaiken aikaa. Bukowskia lainatakseni.


tiistai 5. syyskuuta 2017

Elena Ferrante: Amalian rakkaus





Näin savukkeista nousevan savun ja projektorin heijastaman välkkyvän valokiilan ja kuvittelin kauhuissani miehiä jotka sammakoiden lailla loikkivat penkkirivien alla äitiäni kohti ja kurottelivat räpylöiden sijasta käsiä ja limaisia kieliä. Kuumuudesta huolimatta jäinen hiki peitti ihoani.

Peruutin Elena Ferranten kirjailijuuden alkuun, esikoisteokseen. Tähän mennessä olen häneltä lukenut vain erotragedian Hylkäämisen päivät - ja monet bloggaukset Napoli-sarjasta.

Amalia on kuollut ja aikuinen tytär Delia palaa hautaamaan Napolin lahteen hukkuneen äitinsä. Äiti löytyy ylellisissä rintaliiveissä, vaikka Delia muistaa äitinsä paikanneen alushousunsakin, toisille vaatteita ommellessaan. Delia näkee Amalian uudelleen ja itsensä pikkutyttönä äitinsä vaatteita sovittaessaan ja vanhoissa osoitteissa harhaillessaan. Amalian ympärille oli punoutunut jo nelisenkymmentä vuotta aiemmin verkko, jota pitelevät mustasukkainen mies, salainen ihailija Caserta ja lapset, kaikki alun perin saman napolilaisen kerrostalon asukkaita.

Delia kulkee Napolin katuja, ajaa maanalaisella ja funikulaarilla etsiessään Casertaa - Amalian salaista ihailijaa?  Vai rakastettua?  Vaiko vainoojaa? Pala palalta tytär selvittää äitinsä arvoitusta ja samalla omaa osaansa yhtenä tyttäristä. Kaikki halusivat Amaliasta itselleen.  Miehet kamppailevat hänestä ja toisiaan vastaan. Naisen osa ei näytä hääviltä Napolissa, jokaisesta sivuun katsomisesta saa maksaa nyrkiniskulla, hissivaunussa pitää vältellä miesten hiplaamista. Ferrante kuvaa Napolin miehiä raadollisesti: on tyhjää kerskaileva, höppänä eno, epävarma lapsuuden ystävä joka kituu mafian otteessa, vanhoilla päivillään naisia ahdisteleva vanhus. Ja ennen kaikkea perheenisä, joka kiusaa vaimoaan vielä parikymmentä vuotta eron jälkeenkin. Kadulla seksuaalisia hävyttömyyksiä syljetään murteella perään.

Himo, jonka Amalia miehissä sytyttää, on Delialle myrkkyä. Hän ajautuu lapsuuden ystävänsä, Casertan pojan kanssa hotellihuoneeseen, mutta ei tunne halua, hikoilee vain lakanat märäksi, niin että miehenkin himo katoaa epävarmuuden tieltä. Seksi & väkivalta on ollut käsittämätöntä tyttären kokemana, näkemänä, kuulemana.

Amalian rakkaus tuo harhailevassa vierauden tunnelmassaan ja eksistentiaalisessa ahdistuksessaan mieleen 60-luvun eurooppalaiset - ranskalaiset, italialaiset, puolalaiset -  elokuvat. Toisaalta tunnelma on hyvin etelä-italialainen; hiostavan uhkaava, kuin mafian kiristäjä olisi kintereillä. Väkivalta tuntuu imeytyneen seiniin, niin kuin Ferrante sen kuvaa. Paikallisjunakin on hidas kuin kuolinkamppailu. Mikä osa tyttärellä on pitkässä intohimon ja synkän väkivallan keitoksessa? Väkivallan kanssa elävän äidin näkeminen on jättänyt jäljen, ristiriidan, ehkä jopa syyllisyydenkin tyttäreen, sen avuttomuuden takia mihin se lapsen ajaa. Delia on halunnut olla kaikkea muuta kuin mitä äiti on ollut, mutta löytää sittenkin, lopulta, Amalian itsestään.

Tätä kirjaa ei voi lukea tuoreessa MarikaOksan Naisen tie-haasteessa, autofiktiivisenä koska Elena Ferrante on pseudonyymi eikä hänen elämästään siis tiedetä. Italiankielinen nimi  Amore molesto, voisi kääntyä vaikka 'vainoava rakkaus', englanniksi se on käännetty kiusaava ja ruotsiksi tuskallinen rakkaus. Amalian rakkaus voi tarkoittaa sitä mitä Amalia rakastaa tai Amalian rakastamista.

Muita lukijoita: MarikaOksaTuijataOmppuKulttuuri kukoistaa

Elena Ferrante: Amalian rakkaus
Amore molesto, 1992, suomentanut Taru Nyström Abeille
Avain 2005, 151 s






sunnuntai 27. elokuuta 2017

Mai Jia: Koodinmurtaja



Minun oli pakko lukea tämä kirja. Ilman ennakkovaroitusta - ehkä jokunen kiittävä arvio jostain luettuna - astuin laivaan, olin saaressa eikä minulla ollut muuta luettavaa kuin Koodinmurtaja! Lisäksi blogiharrastus on vaikuttanut lukemiseeni niin, etten pysty enää kovin helposti aloittamaani keskeyttämään. Nyt olisi pitänyt, sillä kärsimyksen malja alkoi täyttyä. Ei auta kuin uskoa sen jalostavaan vaikutukseen. - Mutta hetkinen, eikö joku juuri sanonut ettei siinä ole mitään jalostavaa? Kyllä juu, sehän oli Mark Levengood. Ja oikeassa on. Rajallisessa elämässäni on nyt elettynä monta tylsää hetkeä lisää. Ne ovat kaikki kuluneet Koodinmurtajan parissa.

Miksi ylipäänsä alan lukea mitään, jonka nimi on Koodinmurtaja? Tuon TV-sarjankin olisi pitänyt varoittaa. Jaksoin juuri ja juuri katsoa Bletchleyn nelikon ensimmäiset jaksot. Siinä alan naiset, sota-ajan koodinpurkajat, käyttävät superälyjään rikollisten jahtaamiseen. Brittien huolellista ajankuvaa, mutta aika naivistiset tarinat. Siinä jotain yhteistä tämän romaanin kanssa: pitää uskoa matemaattisen älyn ihmeellisyyteen, ihailla nerokkuutta, sen pitää riittää sisällöksi.

Kiinalainen koodinmurtaja on ihmelapsi Rong Jinzhen. Ei pitäisi asiantuntemattoman leimata, mutta koska pitkäaikainen kärsimys on tehnyt minut ärtyneeksi, totean että tässä kuvataan asperger-tyyppiä.   Minäkertoja kertoo Rong Jinzhenin historian oman, koodinmurtajan salattuun elämään kohdistuvan tutkimusmatkansa kautta. Kertomusta katkovat haastattelut, joissa kertoja haastattelee Jinzhenin siskoa, esimiestä, kollegaa, vaimoa.

Ihmelapsi hyväksytään varakkaaseen suolakauppiassukuun, sen yhden jäsenen aviottomana lapsena. Suvussa kulkee perintönä isopäisyys ja matemaattinen erityislahjakkuus. Nuoren miehen kyvyt huomataan ja hänet napataan C-kaupungin maineikkaasta N-yliopistosta Maon Kiinan valtionhallinnon salaisimpaan ytimeen, Erikoisyksikkö 701:een. Hän räjäyttää pankin ja murtaa Purppura-nimisen äärimmäisen vahvan koodin ja nälän kasvaessa, ei malta pidättäytyä seuraavasta, Mustasta. Siinä kuitenkin rikotaan kirjoittamatonta sääntöä, ei pitäisi. Salaisuuksien ytimessä tai paremminkin kynnyksellä katoaa kaikkein pyhin, Muistivihko, Rong Jinzhenin henkilökohtainen ajatushautomo. Se on Jinzhenille kuin polku Jumalan luo. Nerous kohtaa hulluuden.

Matematiikkaa, ihmelapsen varsinaista lahjakkuutta vilautetaan vain aluksi, enimmäkseen kryptoanalyysia ja koodin murtamisen saloja selvitetään filosofisen kilvoittelun tyyppisesti. Tätä historiaa kuvittavat kryptiset tyypit, muuan koodinmurtaja - vaiko sittenkin koodintekijä - Liseiwicz, joka häipyy Israeliin (vaikka muut mainitut valtiot ovat X ja Y), raajarikko, yksikönjohtaja Zheng, joka on värvääjä sekä shakkihullu, pahaenteinen esimerkki siitä mitä epäonnistuneesta koodinmurtajasta voi tulla.

Kaikki maailman salaisuudet ovat uniin kätkettyjä, ja sama pätee myös koodeihin.
- Vaikkei varajohtaja ymmärtänytkään kryptoanalyysista juuri mitään, hän tunsi syvää halveksuntaa unien kaltaisia idealistisia käsitteitä kohtaan.

Varajohtajan kaltaisia typeryksiä Rong Jinzhen joutuu kohtaamaan matkallaan, sillä keskivertoihmiset, tavalliset ovat mitättömyyksiä nerojen ja hullujen rinnalla, jotka ovat kuin tiikereitä, petojen kuninkaita, koodinmurtajien keisareita. Nerojen, ja erikseen Rong Jinzhenin suitsutus jatkuu taivaita hipoen, viimeisenä siihen yltyy tavis joka onnistuu näkemään pilkahduksen nerouden syvimmästä ytimestä. Pah ja so what? Minulle Rong Jinzhenin tarina, väärät valinnat matkalla kohti täydellistä koodia kertoi harvinaisen vähän maailmasta. Saattaa olla, että se maailma on liian kaukana. Saattaa myös olla, että salatun koodin ja sen murtamisen maailma rinnastuu romaanissa avuttoman kansalaisen asemaan totalitaarisessa maassa. Oli miten oli, sen yksi- tai monimerkityksellisyys jätti minut kylmäksi.

Romaani pohjaa omaelämäkerrallisiin aineksiin, sillä kirjailija Mai Jia on työskennellyt vuosia Kiinan tiedustelupalvelussa.

Liioittelematta voidaan sanoa, että maailman lukemattomista historian metsistä kryptoanalyysin historia on vähäsanaisin ja kylmäkiskoisin.

Vai että vähäsanaisin! Muilta osin kyllä siltä tuntui. Hymy ei neron kasvoille nouse eikä lukijankaan.

Mai Jia: Koodinmurtaja
Jie mi, 2002, suomentanut Rauno Sainio
Kustannusosakeyhtiö Aula & Co, 356 s