torstai 20. heinäkuuta 2017

Heinäkuinen päivä Turussa - quite many quite tall ships


Aamulla näytti leppeältä ja tyyneltä, kun Turussa oli kova tohina vasta alkamassa. Kojut ja bajamajat koristavat rantakatuja. Isojen mastojen ylväs rivistö kohoaa Wärtsilän nostokurkien tasalle. Tall Ships Races 2017 on täällä tänään. Sää ei todellakaan helli ketään.




Föri puksuttaa ahkerasti yli joen ja on saanut tilapäisen pikkuserkunkin lähemmäs satamaa. Täyttä on aamusta iltaan.






Vanha Sigyn osittain invalidina, remontin alla hyörinän keskellä.












Tässä tuli kylään pietarilaisia merirosvoja kunnon paukuttelun kera. Poistuvat sitten sunnuntaina laiva täynnä läppäreitä, kännyköitä ja muita aarteita, jos ovat kunnon rosvoja. Taitaa kuitenkin olla enempi ikuisesti lapsenmielisten miehistö kyseessä, hatuista, hiuksista ja elkeistä päätellen. Näyttävästi saapuivat ja yleisö palkitsi aplodein.





 Alkoi sataa. Olimme puun suojassa yhdessä saksalaisen nuorisoporukan kanssa, joka oli saanut tehtäväksi tehdä haastatteluja turkulaisten kanssa (jäi vähän epäselväksi keitä olivat toimeksiantajat, mutta liittyi ilmeisesti tulevaan purjehdukseen). Kysyivät kaupungin iästä, nimestä (tori, venäjän kielestä) ja muusta historiasta, eli kerroin Turun palosta ja uudesta pääkaupungista, lopuksi olimme yhteiskuvassa. - Tuohon ollaan jo totuttu, Kiinassa oli sama meininki.


'Merirosvolaiva' Shtandart perän puolelta.




Berliiniläisen kuvanveistäjän Achim Kühnin veistos Harmonia kaunistaa nimensä veroisesti Aura-jokea.





Tässä pikku föri oli törmätä hollantilaiseen Morgenster laivaan, joka oli rantautumassa.



Pikkuinen kumivene tökkimässä isoa purjelaivaa oikeaan suuntaan.





Sää oli tänään niin koleaa, että lämmin henkäys Omanista olisi ollut tarpeen. Shabab Oman oli uutukainen laivojen joukossa, laskettu vesille 2013.








Miehistö lämmitti kylmän kangistamaa yleisöä soitto- ja tanssikulkueellaan.



Tästä juhlat jatkuvat, musiikkiakin mahtuu ohjelmaan. Liam Gallagherista on puhuttu, mutta mitä nyt yhdestä Gallagherista kun Pet Shop Boys on tulossa!

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Miljenko Jergović: Sarajevolainen Marlboro



Josip Broz Tito oli kuulemma maailman ainoa jugoslaavi. Hänen kuoltuaan Jugoslavia hajosi Balkanin etnisten ja uskontosotien jälkeen nykyisiin valtioihin. Miljenko Jergović on palkittu bosniahertsegovinalainen ja kroatialainen kirjailija.  Sarajevolaisen Marlboron lyhyissä novelleissa - lastut? - nuoret ja vanhat bosniakit, muslimit, kroaatit ja serbit elävät ja kuolevat vanhassa kaupungissa, vuorten keskellä 1990-luvun alkupuolella, kun sodasta tulee päähenkilö, hallitsematon ja tuhoisa. Vaikka liekkien korkeudesta oppii erottamaan, mikä palaa ja kuinka kauan, nuori mies voi olla tyytyväinen kun saa iskettyä saksofonistilta naisen.

Pieniä kertomuksia, sirpaleita tai väläyksiä tuosta kaupungista, ajasta ja tunnelmista on 29 kpl. Omenapuu entisten naapureiden välillä oli ensin lasten omenavarkauden kohde, sitten ainoa yhdysside vihollisrajan yli. Nuorella miehellä on kuplavolkkari, uudemmassa autokannassa yleinen naurun aihe, mutta 'vanha natsidaami' on ainoa joka ei käryä omassa läjässään aamulla, yön pommitusten jälkeen. Tule takaisin, oma Hanumicani, mies huutaa kranaatin tappaman tytön perään, joka on kauan yrittänyt miestä miellyttää ja arvata mikä toinen on miehiään. Korttelikapakan miehet eivät vaadi muuta kuin oikeutta saada nauttia viimeisen ryyppynsä rauhassa. Porukkaan liittyy entinen nyrkkeilijä Banja Lukasta, joka menee sekaisin kuin käkikello aina kun raitiovaunu kilkattaa kulman ohi. Uusi kyläpäällikkö, voivodi Musa pelottelee koko kylän puolikuoliaaksi, kukaan ei uskalla häntä uhmata, ei edes silloin kun tämä ei suostu puolustamaan kyläänsä saartorenkaassa. Onnellisen rakkauden esikuvapariskunnankin sota erottaa. Miehen lompakosta löytyy toisen naisen valokuva, 'aina sinun', hänkin joka sen kirjoitti.

Novellihaasteessa 2 voi peukuttaa jotain erityistä piirrettä, mutta vain yhdessä novellissa. Tässä olisin voinut peukuttaa koko kokoelmaa sävystä ja tapahtumapaikasta, koska novellit ovat tosiaan niin lyhyitä ja ne ovat sen sodanaikaisen tunnelmansa läpäisemiä kaikki. Viimeisin Euroopassa käyty sota tulee päälle kuin mutavyöry Sarajevon kaupungissa, Bosnia-Hertsegovinassa. Tunnelmassa on kohtalon- ja jumaluskoa sekaantuneena ironiseenkin yllätyksellisyyteen. Suurin osa novelleista on minäkertojan, nuoren miehen enimmäkseen, kertomia, dialogia on vähän. Vyörytys on osittain myös väsyttävää, kiinnostavista ja koskettavista aiheista huolimatta.

Sarajevolainen Marlboro on savuke, jonka Philip Morrisin asiantuntijat kehittivät bosnialaiseen makuun perehdyttyään sitä ennen paikallisen keittiön erityispiirteisiin, kuten heidän sanotaan tehneen muuallakin. Siinä syy, miksi Marlboro maistuu eri maissa ja eri tuottajien valmistamana erilaiselta ja miksi vieras Marlboro saattaa tuottaa polttajalle epämiellyttävän yllätyksen. 


Miljenko Jergović: Sarajevolainen Marlboro
Sarajevski Marlboro, 1994, suomentanut Kari Klemelä
Savukeidas 2017, 142 s

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Ernesto Sábato: Tunneli



Mikä vahinko että kaiken takana oli jotakin selittämätöntä ja epäilyttävää! Kuinka halusinkaan erehtyä, kunka hartaasti toivoinkaan että María olisi vain tuo hetki! Mutta se oli mahdotonta: kuullessani hänen sydämensä lyönnit korvissani ja tuntiessani hänen kätensä hiuksissani synkät ajatukset liikkuivat aivojeni hämärässä kuin soistuneessa kellariloukossa; liejussa rypien, vaimeasti röhkien ne odottivat sopivaa hetkeä tullakseen näkyville.

Ernesto Sábaton romaanin nimi Tunneli osuu. Tunnelin päässä näkyy maalauksen nainen ikkunassa. Siitä lähtee buenosairesilaisen taiteilijan, Juan Pablo Castellin sukellus pimeään.
Taidenäyttelyssä nainen katsoo maalausta pitkään. Se riittää laukaisemaan taiteilijan mielikuvituksen ja näkemään naisen itselleen merkittynä, jo ennen tapaamista.

Mies onnistuu pakkomielteisen jahtaamisen jälkeen järjestämään tapaamisen ja vaikka käyttäytyy alusta alkaen mielipuolisesti, vainoharhaisesti ja omistavasti saa kuin saakin naisesta ystävän, rakastetunkin. Jonka hän tappaa. Se kerrotaan ensimmäisessä lauseessa. Taiteilija tappaa ainoan olennon, joka hänen taidettaan ymmärtää.

'Kaihdinta vasten näin varjojen liittyvän yhteen' alla Delilah -tyyppisen tunne-elämän kuvaus tässä paljastuu koko kauheudessaan ja hulluudessaan. Castel heittäytyy koko säröisen tunne-elämänsä ja haavoittuvan minänsä, murenevan järkensä voimin ns tosirakkautensa pauloihin. Kummallista kyllä, kohdekin on vakuuttunut heidän suhteensa, rakkautensa poikkeuksellisuudesta, vaikka jokainen kohtaaminen päättyy väkivallanhehkuiseen riitaan.

Ulkoista maailmaa, toimistokorttelia Buenos Airesissa, jossa taitelija ensinnä väijyy naista, tai puistonpenkkiä Recoletan puistossa, kartanoa jossain maaseudulla kuvataan ohimennen mutta Castellin, minä-kertojan pään sisään syöksytään sitäkin syvemmälle. Siinä pimeys lisääntyy päivä päivältä, sillä epäluuloinen, mustasukkaisuuden riivaama mies osaa kääntää jokaisen tavun kirjeessä, puhelussa, jokaisen eleen ja tapahtuman niin että auringon eteen liukuu musta verho

Epäilyni ja kuulusteluni verhosi kaiken kuin liaani, joka kietoutuu puiston puihin ja tukahduttaa ne hirvittävään kudelmaansa.

Hetkittäin mies oivaltaa itsekin olevalla vaarallisella tiellä, näkee oman kohtuuttomuutensa, mutta se ei häntä auta sillä pakahduttava tunne ei kuuntele järkeä.

Naisesta, María Iribarnesta ei paljoa kerrota, mutta hän on naimisissa sokean ja varakkaan miehen kanssa ja serkku sekä ranskalainen Mimi oleilevat kartanossa maaseudulla, jonne nainen häipyy. Sinne Juan Pablokin suihkii edestakaisin varmistamaan epäluulojaan.

Nopeasti leimahtanut hullu rakkaus kärventää miestä, hän muistelee alun onnea, jota lukija ei kyllä ole nähnyt. Alusta asti vinksahtanut tunne kääntyy kostonhimoiseksi peliksi, josta mies ei enää pääse irti. Sanon 'mahdollisesti' koska en milloinkaan päässyt varmuuteen siitä, että tällaiset kostotoimet todella piinasivat häntä.

Tunneli vetää lukijan mustasukkaisen ihmisen pään sisälle, kuin jättiläismustekala valtameren syvyyksiin ja sieltä on rakkaus kaukana. Sen tolkuttomuus lähestyy tragikoomisia ulottuvuuksia, mies kun on raivokkaassa häsläämisessään niin energinen. Hän vie postitoimistoon kirjeen, mutta tulee katuvalle päälle. Viattomien virkailijoiden - haaskojen - kanssa syttyy kova riita kun eivät suostu palauttamaan kirjettä miehelle, jolta kuittikin on kadonnut. Toisaalta mies myös myöntää itse rakentaneensa omien pikkutarkkojen järjestelyjen helvettinsä.

Ernesto Sábato valaisee armottomasti aika inhottavan päähenkilönsä mielen onkaloita, vailla turhia rönsyjä ja kirjoittaa tyylillä, jota ei voi kuin ihailla. Se on kestävää ja ajatonta. Hänelle on myönnetty Latinalaisen Amerikan Nobeliksi kutsuttu Cervantes-palkinto. Tunnelissa oli tukalaa mutta kiinnostavaa ja hetkittäin makaaberin hauskaakin. Kiitän tästä tuttavuudesta Hyönteisdokumenttia.

Ernesto Sábato: Tunneli 
El túnel, 1985, suomentanut Kari Veikko Salonen
Otava 1986, 144 s






maanantai 10. heinäkuuta 2017

Ian McEwan: Amsterdam



Viimeksi lukemani McEwanin Pähkinänkuori innosti käymään parikymmentä vanhemman Amsterdamin kimpuun. Mutta valitettavasti lukukokemus oli ihan plääh, pettymys.

Vanhat ystävykset Clive, säveltäjä, muusikko ja Vernon, The Judge päivälehden päätoimittaja tapaavat entisen yhteisen rakastettunsa Mollyn hautajaisissa. Molly on kuollut ennen aikojaan Alzheimeriin. Monella suunnalla aktiivisesti heiluneen, hurmaavan Mollyn kuihtuminen höppänäksi herättää kaveruksissa paitsi ihanat muistot myös kauhua omasta vanhuudesta ja lopusta - mikä ei olekaan kovin harvinaista. Niinpä he solmivat keskenään sopimuksen vastaavan tilanteen välttämiseksi.

Miehet viettävät mukavaa elämää hyvissä asemissa ja paistattelevat pitkään kypsyneessä omahyväisyydessä. Tähän mukavuuteen rakennetaan romaanissa molemmille moraalisten valintojen tienhaara; säveltäjä näkee patikkaretkellään jotain, joka ehkä kaipaisi väliinmenoa, päätoimittajalle tarjotaan mehevää skuuppia, jossa on riskinsä kun kohteena on ulkoministeri, vaikkakin inhottu.

Kaverukset ja heidän yrityksensä pelastaa itsensä ja maineensa punoutuvat toisiinsa, kuten myös heidän kohtalonsa, Amsterdamissa, jossa sekä elämä että kuolema on vapaampaa.

Nämä tympeähköt kaverit eivät nouse lentoon, he eivät kiinnosta eikä myöskään heidän tarinansa. He ovat vain pari mukavuudenhaluista nilkkiä, jotka ovat päässeet aika pitkälle. Cliven kamppailuja sävellystensä kanssa en osaa arvioida - eivät silti kiinnosta nekään - mutta Vernonin skuupit ja aikomus jossain vaiheessa julkaista Mollyn jäämistöstä esiin tulleet kuvat vaikuttavat oikeasti lapsellisilta. Väkisin pinnistellyt käänteet eivät kanna uskottavasti. McEwan ei kirjoita samalla tavoin rennosti kuin viimeisimmässä Pähkinänkuoressa. Kansi on nyt kuvaava tälle romaanille, aika tunkkainen. Romaani voitti Booker palkinnon ilmestymisvuotenaan 1998. Why on earth?

Ian McEwan: Amsterdam
1998, suomentanut Juhani Lindholm
Otava 2000, 178 s


Jotain hauskaa tänään kuitenkin. Turkulaisen marketin kassalta pätkä keskustelusta:
- no mitä Helsinkiin kuuluu?
- ihan öhömhöö ...krmh...
- tääläkin on ollu vilkasta ku oli ruisrokki, satatuhatta kävijää
- no joo valtavaa
- ja sitte meni paljo seitsemänkymppisii turkulaisii ku pääsi ilmaseks





Kesäistä saarimaisemaa Iniöstä, virmajuurta, maksaruohoa...



tiistai 27. kesäkuuta 2017

Ian McEwan: Pähkinänkuori



'Uskon syntymänjälkeiseen elämään'  toteaa Ian McEwanin Pähkinänkuoren päähenkilö, Johnin ja Trudyn syntymätön lapsi. Syntymätön päähenkilö on raikas ja - tietenkin - ennakkoluuloton tapaus, varsinainen pikkufilosofi. Hän on monesta asiasta kiinnostunut ja utelias, mutta myös huolissaan. Isä John ja äiti Trudy ovat nimittäin ainakin väliaikaisesti eronneet, koska äiti tarvitsee 'tilaa' itselleen. Myös syntymätöntä vaivaa pikkuhiljaa tilanpuute.

Johnin jättämän tilan talossa - ja Trudyssä - on kuitenkin vallannut hänen veljensä Claude, priapismista (sivistyssanavalikoimani kasvoi lukiessa) kärsivä roistomainen tyyppi, jonka ähellykset kuuluvat ja tuntuvat syntymättömän pääkoppaa vasten. Kaiken lisäksi tuo rakennusurakoitsija on 'riffimies' joka toistelee tylsyyksiä ja lopettaa mietteensä: Mutta. Eli hän on syntymättömän inhon kohde, sillä onhan lapsi solidaarinen vanhemmilleen niin kauan kuin se on mahdollista. Isä John Cairncross on sitä paitsi runoilija, köyhä mutta kaunopuheinen. Suurin huolenaihe on kuitenkin Trudyn ja Clauden pirullinen suunnitelma, jolla raivata John kuvioista ja järjestellä hänen kotinsa, vanha rappeutunut arvotalo Lontoossa osaksi pariskunnan varallisuutta. Asetelma viittaa Shakespearen Hamletiin, asia jota en olisi noteerannut mutta siitä valistetaan kansiliepeessä.

Petosta siis punotaan parhaaseen dekkarityyliin, mutta näkökulma on, hmm, etäännytetty kohtuun, mistä syntyy erityinen tunnelma: ollaan kuin samettisen verhon takana eikä kaikki edes kuulu kovin selvästi. Mitä nyt, ihmettelee syntymätön kerran jos toisenkin kuplassaan. Syntymätön - en kutsu häntä sikiöksi sillä hän on jo kovin pitkällä tiedostamisen tasossa - pohdiskelee maailmanmenoa, josta hän saa esimakua Trudyn kuuntelemien radion podcastien kautta Täytyy sanoa että pohdiskelu on jo aika akateemistakin verrattuna niihin virikkeisiin mitä äiti ja älykääpiö pystyvät tarjoamaan. (Viimeksimainittuihin kuuluvat priapistisen seksin lisäksi laatuviinit; Pinot noiria syntymätönkin on oppinut arvostamaan.) Syntymättömyys antaa hyviä mahdollisuuksia funtsia ihmiskunnan tulevaisuutta, ollako pessimistinen vai optimistinen kaikkien uhkien äärellä?

Sormeilen ahdistuneena napanuoraani. Se saa käydä stressihelmistä. Hetkinen, ajattelen. Mitä vikaa on lapsellisuudessa, minullahan lapsuus on vielä edessä? Olen kuullut riittävästi näitä puheita osatakseni jo esittää vastaväitteitä. Pessimismi on liian helppo, jopa herkullinen keino, intellektuellien tunnusmerkki kaikkialla. Se vapauttaa ajattelevat luokat ratkaisujen etsimisestä.

Äidin toiminta panee syntymättömän pohdiskelemaan moraalia. Hänestä vaikuttaa että rikoksentekijä voi sittenkin kokea ja tuntea toimintansa toisin kuin miltä se ulospäin näyttäytyy, voi omaksua itselleen toisen identiteetin. Ajankohtainen ja moderni vaihtoehtoinen totuus, siinäpä oiva ratkaisu. Valheista tulee hänen totuutensa. Syntymätön kuulee myös itseensä liittyvistä suunnitelmista ja joutuu miettimään tulevaa suhtautumistaan niihin. Mahdollinen yhteiskunnallinen pudotuskaan - kuvaukset 13. kerroksesta sijaisperheessä toi kyllä mieleen lontoolaiset tornitalot ja niiden pintamateriaalit - ei oikeuta kostoa, päättelee pikkufilosofi, sillä kosto repii sivistyksen saumat auki.

Sekä Trudyn ja Clauden vehkeilemä petos että syntymättömän tie kohti synnytyskanavaa kulkevat kohti vääjäämätöntä lopputulemaa. Matkalla intohimot purskahtelevat, hyvyys ja pahuus kamppailevat, ja syntymätön yrittää säilyttää tärkeimpänsä, rakkauden elämään. Välillä se on koetuksella ja napanuora itsemurhan välineenä houkuttaa. Jossain kohdin syntymättömän filosofis-yhteiskunnalliset mietteet saattoivat muuttua paasaukseksi, mutta enimmäkseen ajatusleikki toimi hyvin ja hajamieliset fundeeraukset palautuivat sujuvasti konkretiaan, kun menimme suihkuun.

Pähkinänkuori on  hulvaton ja liikuttava romaani, tiheätunnelmainen seikkailu, joka on kirjoitettu nautinnollisen rennolla otteella. Romaani on suomennettu aivan loistavasti. Ja mitä se Shakespearen Hamlet sanoikaan

Jumaliste, vaikka minut suljettaisiin pähkinänkuoreen, minä pitäisin itseäni äärettömän valtakunnan kuninkaana, ellen näkisi pahoja unia - Shakespeare, Hamlet

Ian McEwan: Pähkinänkuori
Nutshell, 2016, suomentanut Juhani Lindholm
Otava 2017, 200 s

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Elizabeth Harrower: Tietyissä piireissä



Elizabeth Harrower on australialainen kirjailija, jonka tunnetuin teos on vuonna 1966 ilmestynyt The Watch Tower. Tietyissä piireissä valmistui vuonna 1971, mutta kirjailija veti teoksen takaisin kustantajaltaan. Australialainen Text Publishing löysi sen uudelleen vuonna 2014 ja silloin kirjailija antoi julkaisuluvan. Syynä ensimmäiseen takaisinvetoon oli kuulemma se, että kirjailija piti teosta pinnisteltynä apurahatuotoksena. Romaanin loppua kohden aloin kyllä ymmärtää sitä ajatusta (jota syytä en siis lukiessani tiennyt, mutta ounastelin).

Alkuosa on kiinnostava ja odotuksia nostava, huolimatta paikoitellen kököstä suomennoksesta. Loppua kohden suomennos rullaa paremmin, mutta itse romaani alkaa upota loputtomasti vellovaan tunnehöttöön. Kun Zoe ja Anna pääsevät vastakkain aamiaisen ja paahtoleivän äärellä ja alkavat ruotia toistensa pääkopan tunnekeskuksen tapahtumia, teki mieli jossain vaiheessa huutaa 'poikki' ja lopulta heittää koko romaani mökin pihalla matoa kiskovan räkättirastaan niskaan. Ihan syytön, eikä edes vesilintu.

Tietyt piirit koostuvat lähinnä Howardin hyvin toimeentulevasta perheesta, joka viettää mukavaa elämää Sydneyn hienostoalueella, biologipariskunnasta: horjumattoman itseluottamuksen vankistamasta rouvasta ja tämän näkymättömämmästä miehestä, ja perheen valovoimaisista nuorista, Zoesta ja Russellista. Toinen maailmansota on takana ja maailma avoinna nuorten toteuttaa haaveitaan, Zoen elokuva-alalla ja Russellin yrityselämässä. Russell tuo kuitenkin toisenlaisen maailman tuulia ja hajuja perhepiiriin, kun hän tuo kutsuille opiskelijakaverinsa Stephen Quaylen ja tämän pikkusiskon Annan. He ovat orpoja, vähävaraisia ja varttuneet enonsa kodissa ankeissa olosuhteissa.

Tämä toisenlainen maailma ja sen muokkaama, vaikeasti miellytettävä ja kyyninen Stephen herättää Zoen. Siihen mennessä Zoe on kylpenyt onnistumistensa ja kauneutensa säteilyssä, ottanut vastaan kiitoksia ja ihasteluja, ollut varma tulevastakin menestymisestään. Ihmetellyt äitinsä tuttua, Elleniä, joka odotti muutosta ahdistavaan avioliittoonsa. 'Hän ei voinut käsittää, että jos aikuinen nainen toivoi ja odotti tapahtumaa, saattoi tapahtuma panna vastaan.' (Ehkä tässä näyte myös vähemmän onnistuneesta käännöksestä.)

Nuorten keskinäiset suhteet, rakkaus- ja parisuhteet, niin näkyvät kuin kätketyt nousevat romaanin pääteemaksi. Muu maailma, mukaanlukien nuorten alkavat työurat, kutistuu pahviseksi rekvisiitaksi ja draama kamarinäytelmäksi. Taide- ja elokuvaura vaatii lähtöä Eurooppaan, se on australialaisille selvää. Mutta rakkaus vaatii uhrautumaan, näin käy ainakin Zoelle ja sitä hän ei lakkaa ihmettelemästä ennen kuin on liian myöhäistä. Paljon tapahtuu Zoen monologeissa ja Annan päiväkirjamerkinnöissä ja sittemmin, kuten sanottua, tunteita setvitään oikein psykopatologisesti.

Annan äänensävy oli suunnattoman objektiivinen, hän katsoi suoraan eteenpäin ja tunsi, kuinka jossain näkymättömissä hänen luurankonsa huojui, kuin se olisi levää merten syvyyksissä, virtausten armoilla kaukana kimmeltävän pinnan alla.  - Öhh, ehkä tässäkin suomennos on se joka huojuu eikä luuranko?

Tietyissä piireissä jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen säilytti kiinnostuksen ja kasvatti lupaavan jännitteen. Se kytkeytyy vielä selvästi yhteiskunnalliseen todellisuuteen ja havannoi terävästi, ironisen humoristisesti hyväosaisen perheen jäsenten välisen dynamiikan. Dialogi paljastaa asenteet ja niiden julmuuden, näyttää tarkasti Zoen kasvavan epävarmuuden ja hämmennyksen. Vielä toisessakin osassa Zoen kamppailu rakkauden nimissä kantaa, mutta kolmas äityy sellaisiin sielun syövereiden läpivalaisuun että tömähdetään jo 'kysy ihmissuhteista'- palstalle. Loppua virkistää kuitenkin dramaattinen käänne, joka jopa tarjoaa yllättäen ratkaisun tunteiden raatelemien ihmisparkojen onnen etsintään. Se oli sentään helpotus.

Löysin Tietyissä piireissä lukulistalleni täältä ja sitä on luettu monissa blogeissa.

Elizabeth Harrower: Tietyissä piireissä
In Certain Circles, 2014, suomennos Laura Vesanto
Fabriikki Kustannus 2016, 22u3 s

torstai 22. kesäkuuta 2017

Alice Echols: Uhoa ja unelmia - 60-luvun jälkijäristyksiä



Alice Echols on yhdysvaltalainen kulttuurin- ja musiikintutkija, feministi ja kirjailija, joka on kirjoittanut m.m. Janis Joplinin elämäkerran Paratiisin arvet. Äkkäsin tämän kirjan kirjaston esittelypöydältä, kannesta paistaa 60-luku kauas. Siinä on musta nainen, vähän kuin Angela Davis, kiharat hippikukkasina ja psykedelisessä vastavalossa. Sattumalta kirjailija on vielä samanikäinen eli kesällä 1969, Woodstockin, Charles Mansonin ja Vietnamin sodan vastaisten mielenosoitusten kesänä, 18-vuotias.

Kuusikymmenluku hohtaa muistoissa tasa-arvon, hippi- ja rauhanliikkeen, pop- ja rockmusiikin läpimurron aikana. Mitä kaikkea silloin kaikilla rintamilla tapahtui, ja kuinka/mistä siihen oli tultu ja mitä sen jälkeen tapahtui, siitä Alice Echols kirjoittaa, mukana olleena opiskelijavaikuttajana ja myöhemmin sosiologina, tutkijana. Nais- ja mustat aktivistit nousevat puhujalavoille. Homoseksuaalit, koko gay-liike astuu hämäristä porraskäytävistä valaistujen diskopallojen alle.

Parhaimmillaan Echols kirjoittaa asiantuntevasti, samalla vetävästi populaarimusiikin, rokin, r&b:n, bluesin, folkin, diskon eri vaiheista ja rajapinnoista, trendeistä ja trendin tekijöistä, leimoista ja leimoista irti pyristelevistä.

Naistutkimusta, Yhdysvaltain feminististä ja lesboliikettä ja sen sisäistä keskustelua - usein riitelyä - koskevat artikkelit näyttävät mainiosti mihin fanaattisuus johtaa. Pohjoismaissa, meillä, naiset olivat ehkä jo lähtökohtaisesti 50-luvun jälkeen eri vaiheessa kuin pohjois-amerikkalaiset. Siksikin osa puheenvuoroista vaikuttaa tragikoomisilta.  'Heteronaiset ovat miesten takia päästään pyörällä eivätkä siksi aseta naisia etusijalle. He pettävät lesbojen asian ja samalla sanan syvimmässä merkityksessä myös omansa. Ei lujaa liikettä voi luoda, jos sisaret nussivat sortajien kanssa.' Tässä kohtaa Alice Echols paikantaa itsensä oman ikäryhmänsä mukaisesti, ainakin siltä minusta näyttää: feministit käpertyivät sisäänpäin keskittyessään omiin rajanvetoihinsa, ja ehdottoman täydellisyyden vaatimuksissaan laiminlöivät samalla muun yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja yleisen politiikan seuraamisen.

Afroamerikkalaisen kulttuurin kehityksen, sen osaksi tulleen jatkuvan kamppailun omasta identiteetistään, sen aaltoliikkeen suosion harjalle ja sieltä alas, ahtaiden rooliodotusten mukaiset mahdollisuudet toimia, blaxploitaation, puristien kritiikin, rock-kulttuurin valkaisun - monenlaiset kuolemansuudelmat Echols kuvaa läheltä ja sisältä.

Echols kertaa omaa historiaansa ja esteitä, joita on kohdannut kun sosiologit ovat  mielellään ahdasmielisesti leimanneet lähihistorian ja sen musiikkikulttuurin tutkimuksen journalistiseksi.  Hän kuvaa 60-luvun myrskyisiä keskusteluja, jatkuvaa aaltoliikettä, jota feminismin piirissä käytiin siitä, mikä on edistyksellistä ja milloin päädyttiin kaikkein vanhoillisimpien pornon ja abortin vastaisten vaikuttajien joukkoon. Feminismin suhde sukupuoliseen haluun on yksi leikkauskohta, osa feministeistä ylläpiti vanhaa mielikuvaa, jonka mukaan seksuaalisuus on miehistä ja rakkaus naisellista. Rock- ja soulmusiikki toimi Echolsilla aktivoijana. - Löysin yhtäläisyyksiä: muistin minäkin joskus 60-luvulla lukeneeni Eldridge Cleaverin, Mustat pantterit-aktivistin kirjan Sielu jäissä. 

Kirjaan on koottu eri julkaisuissa ilmestyneitä artikkeleita. Osio Sodanjälkeinen Amerikka kuvaa hippiliikkeen syntyä ja vertaa sitä edeltävään 50-luvun beatnik -liikkeeseen. Siinä missä hippiliike onnistui naamioimaan perinteiset sukupuoliroolit kukkien taakse, beatnikit olivat maskuliininen ja homoeroottinen liike.

Bob Seidemann huomauttaa, että miesten ja naisten suhteet olivat Haightissa yhtä vanhanaikaiset kuin heidän huonekalunsa. 'Hippi-ihanne oli kuin pilakuva, jossa nainen asettaa paistamaansa omenapiirakkaa ikkunalaudalle samalla kun isukki, joka on raatanut marihuanapelloilla jalona pyrkimyksenään pilven myyminen, annostelee huolellisesti kamaa muovipusseihin.'

Hippiliikkeen nopea rapistuminen käy selväksi,  kun liike löysi yhteiset intressit Helvetin enkeleiden kanssa. Nämä toimivat menestyksellisesti hippien huumevälittäjinä, mutta eivät silti muuttuneet nallekarhuiksi. Samanaikaisesti Vietnamin sota oli muuttanut nuorten miesten elämää ratkaisevalla tavalla: kutsuntojen uhka ja mahdollisuus kuolla taisteluissa jossain Vietnamin rämeiköissä oli todellinen.

Sodan jälkeen Pohjoi-Amerikan etelän asukkaita muutti sankoin joukoin teollisuuskaupunkeihin ja rockkonserteissa rodut sekoittuivat, mutta mustilla muusikoilla rajat olivat ahtaat. Vähemmistöt ja heikommassa asemassa olevat joutuvat käymään jatkuvaa kamppailua olemassaolostaan ja oikeuksistaan. Rockmusiikki tunnustaa afroamerikkalaisen perimänsä, mutta kun se lähtee muuttumaan uusiin suuntiin, mustat halutaan nähdä aina omissa lokeroissaan, muuten musiikkikriitikot ja omatkin ovat leimaamassa pettureiksi. Tätä kamppailua kävi Jimi Hendrix ja myöhemmin Michael Jackson. Stevie Wonder tiivisti asian: 'Kun minua sanotaan mustaksi muusikoksi, minut tavallaan tyrkätään tiettyyn lokeroon ja komennetaan, muistakin pysyä siellä.

Echols kuvaa vielä myöhempää diskon vallankumousta, kun se tanssimusiikkina jumputti taka-alalle rokin kitarasoundin ja muutti USA:n populaarimusiikin rodulliset realiteetit, nosti sukupuoliset vähemmistötkin tanssimaan diskopallojen alle. Ja johti myöhemmin monen mutkan kautta taas miehisen rapin suuntaan. Kirja peilaa musiikin kautta yhteiskunnan suhtautumista nais- ja mustiin tekijöihin ja sisältää vielä Lenny Kravitzin ja Joni Mitchellin haastattelut. Ensimmäisellä sivulla lainataan Michel Foucaultia: Nautinnolta ei kysytä passia eikä henkilöllisyyspapereita.

Alice Echols: Uhoa ja unelmia - 60-luvun jälkijäristyksiä
Shaky Ground - the Sixties and its Aftershocks 2002, suomentanut Liisa Laaksonen
Like 2013, 360 s







keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut



Huiluvarikset metsästivät rikkaruohojen seassa ja seivästivät jakarandojen oksiin saaliinsa, kuolleet hiiret ja myyrät. Panin luurin paikoilleen. Kokosin kaikki löytämäni veitset metalliseeen uunivuokaan, heitin hetken mietittyäni myös paistihaarukan samaan läjään ja otin vuoan mukaan yläkertaan. Sammutin valot, vedin ikkunan eteen jakkaran ja panin kiväärin sen viereen seinää vasten. Istuuduin jakkaralle, odotin, kunnes silmäni tottuivat pimeään, ja vahdin lampolan ovea viskimuki kädessä.

Nuori nainen, Jake nimeltään ja karu olemukseltaan elää kuin jossain rajatilassa, voisi olla vaikka ydinsodan jälkeinen maailma, niin lähellä on paniikki, kaikkialla pelkoa ja kuin kädestä suuhun elämistä. Luonto ympärillä, yksinäisellä saarella jossain Englannin rannikolla tunkee silmille ja iholle, sekä kauniina että arvaamattomana mysteerinä, vaarallisena uhkana. Jake pakenee jotain ja kaukaa, Australiasta saakka ja on asettunut hoitamaan omia lampaitaan kauas lähimmästä ihmisyhteisöstä. Kaikki ihmiset ovat hänelle uhka ja hän on takaa-ajettu, tai tuntee itsensä sellaiseksi. Miksi ja mitä hän pakenee, sitä keritään auki kuin villalankaa, likaista ja rasvaista. Kärpäset pörräävät suupielissä ja lampaat määkivät mudassa. Lukiessa Jaken kauhunsekainen uhkaan valmistautuminen ja eloonjäämiskamppailu tarttuu, vaikka se mistä oikein on kyse, siitä ei oikein saa selvää.

Jaken lampaita alkaa kuolla selittämättömästi. Hän herättää epäystävällistä huomiota saarelaisissa ja ennen kaikkea, hän itse näkee kaikkialla vihaa ja vastustajia, sekä häntä kiusaavissa lapsissa että pubin miesporukoissa. Evie Wyld vetää villalankakerää auki, kohti kaikkea sitä mitä Jake on kokenut ennen kuin on tässä. Joka toisessa luvussa ollaan aina kauempana menneisyydessä, keritsemässä lampaita karskien miesten seurassa, hoitamassa vanhan Oton nälkiintyneitä lampaita ja seksitarpeita, Karenin kanssa maksullisen seksin töissä. Jossain Australian länsirannikolla häämöttää alkoholistiperhe ja alkukoti. Siellä on lähtöpiste, joka sekin on yhtä kohtuuton kuin kaikki muukin nuoren Jaken elämässä.

Evie Wyldin tavassa kertoa on jotain niin hypnoottista, että lukijana uskoo lukevansa tärkeää teosta vaikka ei oikein selviä, onko se sitä tai miksi se on sitä. Karusta maailmanlopun tunnelmasta, jossa iso peto, tunnistamaton, läähättää jossain mustassa lehvästössä ja nuori nainen kasaa suojakseen keittiöveitsiä, ojasta löydetyn miehen ja koiran nimeltä Koira tulee mieleen amerikkalainen elokuva Winter's Bone, Yhdysvaltain syrjäseudulle sijoittunut draama kovapintaisesta nuoresta naisesta, jolla on kohtuuttoman kova taakka hoidettavana ja rujoja miehenkuvatuksia ympärillään.

Evie Wyld kehittää taitavasti yllätyksellisiä käänteitä, vastaan tulee koruttomia tyyppejä ja mätäneviä nurkkia. Kauempana yhteisöstään, yksin, ihminen on selvemmin osa luontoa, lähellä lintuja, toukkia, kärpäsiä, lampaita, koiria.  Trillerimäisesti tunnelma tiivistyy kohti nollapistettä, alkuräjähdystä. Silti kaikkien kauhunhetkien ja odottavien tunnelmien, ilmaan heitettyjen aavistelujen jälkeen, mitään nättiä ja selvää loppuratkaisua ei nähdä. Moni selittämätön uhka jää sellaiseksi. Se on selvää, että Jake on nuori nainen, joka on saanut niukat eväät matkalleen ja arvet selkäänsä. Kotipuheluihin toiselle puolelle maapalloa ei vastata. Ja ojan pohjalta noussut mies voi olla suurin toivon pilkahdus.

Kaikki laulavat linnut päätyi luettavakseni Suketukselta, kuinkas muuten, aina yhtä luotettavalta inspiroijalta!

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
All the Birds, Singing, 2013, suomentanut Sari Karhulahti
Tammi 2016, 285 s

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Mario Vargas Llosa: Tuhma tyttö




Intohimoinen, pakkomielteinen ja kaiken nielevä rakkaus kuluttaa Mario Vargas Llosan romaanin Tuhma tyttö päähenkilöä, perulaista Ricardo Somocurcioa. Nuorukainen tapaa Lilyn, 'chileläisen' kaunottaren Perun pääkaupungin Liman varakkaassa kaupunginosassa Mirafloresissa karnevaalitansseissa kesällä 1950. Ricardo, minäkertoja, kouluttautuu tulkiksi ja kääntäjäksi ja muuttaa Eurooppaan, haaveittensa Pariisiin. Lily on kadonnut epämääräisten huhujen ja paljastusten jälkeen, mutta hän ei katoa Ricardon sydämestä.

Lily Chilestä, sissitaistelija, toveri Arlette Kuubasta,  Mme Arnoud Pariisissa, lontoolainen yläluokkainen Mrs Richardson, tokiolaisen gangsteripomo Fukudan rakastettu; rakkaalla tuhmalla tytöllä, petollisella kameleontilla on vuosien mittaan monta nimeä. Häntä ajaa viidakon laji: kaikki keinot ovat sallittuja, jos sillä saavuttaa sen mitä haluaa. Ricardo on hänelle liian vaatimaton ja kunnianhimoton rahan maailmassa, jonka sisukas ja köyhän lapsuuden kouluttama kaunotar omaksi paikakseen on määritellyt, siinä pelissä romanttinen rakkaus ei johda mihinkään.

Rakkauden liekki polttelee kuitenkin sankaria, paikoitellen sadomasokistisin sävyin eikä hän jatkuvista päinvastaisista päätöksistään huolimatta pysty pitämään itseään erossa hunajasilmäisestä viettelijättärestään, joka vaihtaa maata ja passia edelliseen rahoittajaansa kyllästyttyään. Matkan varrella tuhma tyttö joutuu itsekin nuolemaan haavojaan ja osat vaihtuvat armottomassa tunteiden aallokossa.

Nobelisti Vargas Llosa taitaa sujuvan ja älykkään dialogin, jonka kautta henkilöt kasvavat uskottaviksi ja eläviksi yllättävissä käänteissäkin, joita ei totisesti puutu tämän mambon tulisissa pyörteissä.

- Tämä rutiini ja tämä keskinkertaisuus tappavat minut. En halua, että loppuelämäni on tällaista. Sinä et välitä, sinä olet tyytyväinen, aina parempi sinulle. Mutta minä en ole samanlainen kuin sinä, minä en osaa alistua kohtalooni. Olen yrittänyt, sinä olet nähnyt, että olen yrittänyt. En pysty. En aio viettää loppuikääni sinun rinnallasi vain myötätunnosta.

Maantieteellisestikin liikutaan aika laajalla alueella, Perusta Japaniin, ja Euroopassa päädytään lopulta Madridin Lapaviésin kaupunginosaan, juutalaisten ja kristinuskoon kääntyneiden islamilaistan suosimaan kortteliin, jonne jo 80-luvun lopulla oli kerääntynyt jo koko planeetan väestön edustajia marokkolaisiin teehuoneisiin ja jossa kolumbialaiset ja afrikkalaiset huumekauppiaat elivät rinta rinnan.

Vähintään yhtä kiinnostavaa kuin on päähenkilöiden pakkomielteinen rakkauskertomus on paikallinen ja ajankuva, jotenkin toimittajamaisesti dokumentoitu poliittinen ja yhteiskunnallinen todellisuus noissa maissa, viime vuosisadan puolivälin jälkeen. Se voisi tuntua tällaisessa romaanissa irralliselta, mutta kyllä Vargas Llosa sen hyvin taitavasti upottaa osaksi värikästä kertomustaan.

Tuhma tyttö nousee köyhyydestä kertomaan Perun luokkayhteiskunnasta ja myöhemmin Ricardo palaa Limaan. Siinä vaiheessa Perun historiaan alkaa vaikuttaa vuosikymmenien ajan maolainen sissiliike Loistava Polku - Sentero luminoso, joka sai aikaan massiivista tuhoa. Kuusikymmenluvun Lontoo riisti vähäksi ajaksi Pariisin Saint Germainilta trendikkäimmän osoitteen, kun Carnaby Street oli maailman napa. Aids korjaa satoa latinalaisamerikkalaistenkin emigranttien joukossa. Ricardo tekee työtään YK:n alaisissa organisaatioissa siirtyen kääntäjästä tulkiksi, vaikka ahdistuukin aaveena toimimisesta, tietäen että tuhmalle tytölle hänen elämänsä on keskinkertaista ja mitäänsanomatonta. Hän on kuitenkin ainoa, joka tuntee rakastettunsa ja jolle nainen, perulainen köyhän perheen suuruudenhullu tytär on elämän suurin rakkaus ja epätoivo.

Tämä seksuaalista valtakamppailua mutta samalla kuohuvaa maailmaa noin 50-30 vuotta sitten kuvaava romaani taitaa olla ensimmäinen lukemani Mario Vargas Llosalta. Vakuuttava, tyylikäs ja viihdyttävä.  Eikä olekaan ensimmäinen. Olen näköjään lukenut viisi vuotta sitten teoksen Paratiisi on nurkan takana. Tämänkin takia blogista on iloa.

Mario Vargas Llosa: Tuhma tyttö
Travesuras de la niña mala, 2006, suomentanut Sulamit Hirvas
Otava 2010, 420 s

lauantai 27. toukokuuta 2017

Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta




Zimbabwelainen maailma kaikessa korniudessaan aukeaa komeasti Petina Gappahin esittelemänä kolmessatoista novellissa. Robert Mugabe, yli-ikäinen presidentti ja diktaattori ja mielikuvituksellisiin yltävät inflaatioprosentit varjostavat kaikkien ja erityisesti köyhien elämää. Elämä virtaa voimallisena sittenkin. Gappah saa ja osaa kirjoittaa omistaan. Hän mäiskiikin heitä olan takaa; köyhiä ja juonittelevia petkuttajia, rikkaita ja korruptoituneita, yhtä lailla vaimojaan pettäviä miehiä kuin sukulaisiaan hyväksikäyttävää naista. Hän nauraa Ednalle, joka on aina valmis loukkaantumaan toisten puolesta. Maassa, missä leipäpalaan menee puolitoista miljoonaa zim-dollaria pitääkin osata nauraa. Se nauru on ihmisten pelastus sodassa ja kurjuudessa. Nauru ei ole lopulta häijyä, pikemminkin Gappah näyttää ihmisen epätäydellisyyden ja maailman todemmin kuin mustavalkoisen moralisoinnin kautta. Nelson Mandela syntyy kerran tuhannessa vuodessa, enemmän on Robert Mugabeja.

Surusävelten saatossa ministerin leski Esther on miehensä mahtipontisissa hautajaisissa, joissa luetaan samat puheet kuin aina kun aids on taas kerran korjannut korkean virkamiehen. Hän menehtyi pian pitkälliseen sairauteen, ja vaimo on tyytyväinen oltuaan vuosikausia vaimo vain sosiaalisessa mielessä. Zimbabwessa rikkaat miehet rakentavat puutarhoihinsa pikkutalon rakastajattarilleen. Sekä aids että hankkeet saada presidentti vallasta pidetään salassa. Paljon on salattavaa maassa, jossa diktaattori pitää kansaansa kyykyssä. Rosien sulhasen halkeilleet, vaaleanpunaiset huulet  kielivät siitä, minkä kaikki näkevät mutta kukaan ei sano ääneen. Niinpä jokainen katkoo tietään vahvemmalle oksalle parhaansa mukaan. Niin leskikin, jolla on tieto miehen viimeisestä toiveesta. Sekin voi olla vahva valuutta.

Ns nigerialaiskirjeitä lähetetään myös afrikkalaisille uhreille. Miehemme Genevessä voitti miljoona euroa on tyypillinen tarina, jossa petettyä potkitaan yhä syvemmälle suohon. Siinä sivussa kerrotaan Afrikan muiden maiden diplomaattien suhtautumisesta Zimbabween. Se on pilkan ja naureskelun sävyttämää. Te zimbabwelaiset, säestää Etiopian valtuutettu. Koskas teette selvän presidentistänne? Ja meidän Mengistusta, jota se hellii Hararessa.

Niminovellissa Mupandawanan tanssimestari, hinnat olivat hujahtaneet yhdessä vuodessa 97-kertaisiksi ja eräs M'dhara Vitalis Mukaro sai eläkkeen sijaan kolme paria kenkiä, puoli numeroa liian pienet.  Maine on venyvä käsite, varsinkin tällaisella paikkakunnalla, missä kaikki tuntevat toistensa kainalohien hajut. Mupandawana, koko nimeltään Gutu-Mupandawanan Kasvukeskus, on isompi kuin kylä, mutta kaupunki se ei vielä ole. Paikallinen Michael Jackson liian pienissä kengissä tanssii itsensä sanomalehteen, heti presidentin päivittäisen kuvan alle.

Petina Gappah täyttää novellinsa paikoitellen vuolaiksi värikkäistä tyypeistä, sukulaissuhteista ja ujuttaa lisäksi teksteihinsä shonan-kielisiä sanoja ja lauseita. Nämä varsinkin lauseen mittaisina jäivät eksoottiseksi mausteeksi kuten myös perheessä ja suvussa nimien edessä käytettävät, enimmäkseen kait sukulaisuutta  merkitsevät etuliitteet: Mainin'Juliana, SisiDessy, SekuruLazarus. Ne lienevät oleellisia Gappahin rennolle kirjoitusotteelle, paikallisessa dialogissa aina mukana. Jos se sen vaatii, niin hyväksyn. Gappahin tyyli ja kieli on nimittäin aivan loistavaa, nautittavaa luettavaa.

Viimeinen novelli Keskiyö hotelli Californiassa kertoo niljakkaasta myyntimiehestä, joka suupalttina ja kaikinpuolisena ketkuttajana pelastautuu tilanteesta kuin tilanteesta. Novelli on aivan hulvaton ja toi mieleeni vastaavanlaisen niljakkeen toiselta mantereelta, nimittäin australialaisen Bunny Munron Nick Caven romaanista Bunny Munron kuolema.

Novellikokoelman alkumietteeksi on valittu Jane Hirshfieldin runo 'Optimismi', jossa ihaillaan puun sitkeyttä, joustavaa perääntantamattomuutta: huomatessaan valon estyneen yhdeltä puolelta, se kääntyy toisaalle. Tästä sitkeydestä on rakennettu zimbabwelainen elämä Petina Gappahin novelleissa. Naurusta ja sitkeydestä. Kirja pääsi ehdolle Guardianin esikoiskirjapalkinnon saajaksi. 

Täälläkin luettu: Kirjaluotsi.

Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta
An Elegy for Easterly, 2009, suomentanut Seppo Loponen
Tammi, 2009, 199 s


keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Péter Gárdos: 117 kirjettä



Unkarilainen dokumentaristi  ja kirjailija Péter Gárdos kirjoitti vanhempiensa, Miklósin ja Lilin rakkaustarinan. Se onkin kertomisen arvoinen, on se sellainen todiste elämänilosta ja rakkauden voimasta. Kontrasti on sitäkin suurempi, kun molemmat nuoret ovat keskitysleiriltä selvinneitä juutalaisia, hädin tuskin hengissä kumpikin. Samalla romaani valaisee sittenkin vähemmän kuvattua aikaa holokaustin jälkeen ja naapurimme Ruotsin hyväntekijän roolia, vaikkakin Punainen Risti oli varsinainen toimeenpaneva organisaatio.

Belsenin keskitysleiriltä selvinnyt 25-vuotias Miklós kera serkkunsa Harryn ja muutaman muun kaverinsa pääsee Ruotsiin kuntoutukseen. Nälkäkuoleman partaalla käyneet nuoret ovatkin kuntoutuksen tarpeessa, alipainon lisäksi on hoidettava sairaudet. Miklósille annetaan vain muutama kuukausi elinaikaa. Aikansa hän käyttää määrätietoisesti: hän on ottanut selvää, että Ruotsissa kuntoutuu samanaikaisesti 117 hänen kotikylästään Debrecenistä kotoisin olevaa nuorta naista - ja Miklós haluaa naimisiin.

Sodan jälkeen syntyivät Suomessakin suuret ikäluokat. Sama ahneus elämälle henkii Miklósista ja hänen kavereistaan. Elossa ollaan sittenkin! Miklós on idealisti, vakaumuksellinen kommunisti ja romantikko. Hän lähestyy kaipaamaansa, vielä tuntematonta rakkautta lähettämällä kaikille kotikylän naisille kirjeet. Serkku Harry sen sijaan tarttuu niin sanotusti hetkeen, vaikka ei vaikeuksitta.

117 kirjettä herättää henkiin vuosikymmenten takaiset kuvat. Keskitysleiriltä selvinneillä ei riitä aikaa enää kärsimiseen. Ilmassa on optimismia ja toiveikkuutta. Jääräpäinen, metallihampainen, tuberkuloottinen tyhjä vaatekasa eli Miklós käy taistelua häntä hoitavan lääkärin, Lindholmin kanssa eikä suostu odottamaan kuolemaansa tyhjin toimin. Ei nyt, kun hän on selvinnyt pahimmasta. Terveyden tai sairauden kriteereitä tai jäljellä olevaa aikaa ei nyt mietitä.

Romanssin ja rakkauden sytyttäminen kirjeitse ei keneltä hyvänsä onnistu. Mutta Miklós onkin lehtimies ja runoilija. Lyhyet otteet Lilin ja Miklósin kirjeistä täydentävät pieninä etenevinä dialogin pätkinä Miklósin ja Lilin ja heidän ystäviensä uuden elämän kuvauksia. Ensin teititellään, sitten sinutellaan, sitten lähetetään yksi suudelma ja myöhemmin monta.

Peter Gardos kertoo vanhempiensa suloisen tarinan lämmöllä, aikaa ja ympäristöä tarkasti havainnoiden. Junat kolisevat, Ruotsin talvinen metsä on hiljainen. Unkari on kaukana, mutta sieltä saadaan uutisia, kadonneista äideistäkin. Lääkäri Lindholm joutuu antautumaan yhä ovelammaksi käyvän rakastuneen parin edessä. Naimapuuhat etenevät, niin, kuin juna. Koko uskomaton tarina on kerrottu huumorilla ja loistavalla dialogilla. Elämä voittaa, heti kun se saa mahdollisuuden.

- Nähtävästi minulla ei riittänyt kielitaito! Kuusi kuukautta, suunnilleen. Se teillä on jäljellä. Tiedättekö, Miklós, että kun lääkäri sanoo tällaista, se on kauheinta hänelle itselleen.
- Ymmärrän täydellisesti, herra ylilääkäri.
Siihen oli paha vastata mitään. Niinpä he istuivat siinä äänettöminä sohvan eri päissä.
He jäykistelivät vielä viitisen minuuttia kasvavan hämmennyksen vallassa. Lindholm punnitsi mielessään, oliko hänen tehtävänsä ryhtyä opettamaan kuolemaantuomittua, kehottaa arvioimaan selväjärkisesti mahdollisuuksia. Isäni taas mietti, kannattiko tuollaista paljon nähnyttä tiedemiestä vihkiä optimistiseen maailmankatsomukseen. He päättivät kuitenkin jättää toisensa rauhaan.

Vanhempiensa myöhempiä vaiheita lyhyesti lopussa kerratessaan Gárdos palaa Unkarin sodanjälkeiseen aikaan, vuoteen 1956 ja siihen romaaniin, jonka hänen isänsä oli suunnitellut kirjoittavansa mutta ei koskaan kirjoittanut, yhteisistä kauhunhetkistä matkalla kohti Saksan keskitysleirejä. Sen kirjoitti hänen puolestaan Jorge Semprún, jonka palkittu Suuri Matka mainittiin myös hänen  Kirjoittaminen tai elämä teoksessaan, jonka luin pari vuotta sitten.

Muita lukijoita: Ullan kirjat, Kannesta kanteen, Tuijata, ,KirjasähkökäyräMari A

Péter Gárdos: 117 kirjettä
Hajnali láz, 2015, suomentanut Juhani Huotari 
Siltala 2016, 257 s



sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Nigel Rodgers & Mel Thompson: Huonosti käyttäytyvät filosofit



Brittiläisten tietokirjailijoiden (historia, filosofia, taide) Nigel Rodgersin ja Mel Thompsonin tarkoitus ei ole nostaa itseään alentamalla kahdeksan valitsemansa maineikkaan filosofin kunniaa. Vaikka alkuvaroituksessa sanotaankin että tässä teoksessa mainitsematta jättäminen ei tarkoita, että k.o. filosofia voisi pitää erityisen hyväluonteisena. Tarkoitus on pelastaa filosofien muisto kiusalliselta pyhittämiseltä, palauttaa heidät kuolemattomuudestaan, kipsipäistä eläviksi ihmisiksi. Samalla kirjailijat havainnollistavat sitä yleistä totuutta, että elämän omistaminen järjelle ei välttämättä johda järkevään elämään. Siitä huolimatta he antavat täyden arvon filosofien ajatustyölle, joka tulee Huonosti käyttäytyvissä filosofeissa elämäkerta-tyyppisessä kuvauksessa esiteltyä. Tämä lyhyt summeeraus eli pikakatsaus maineikkaiden filosofien teeseihin ja historiaan oli se, joka sai minut onkimaan kassiini tämän luettavan ja monella tavalla mielenkiintoisen opuksen huhtikuun lopun maalaismarkkinoilta Turun Aurajoen rannalla.

Länsimaisen filosofian historia on sovinistista, toteavat Rodgers & Thompson. Valitut kahdeksan miespuolista filosofia ovat: Rousseau, Schopenhauer, Nietzsche, Russell, Wittgenstein, Heidegger, Sartre ja Foucault. Kattaus on arvovaltainen ja näyttää hyvin myös sen, kuinka kukin omassa ajassaan etenee ketjussa edellisen oppilaasta, ystävästä, seuraajasta omaksi autonomiseksi ja arvostetuksi ajattelijaksi, kukin vaikuttaa toiseen ja inspiroi toista filosofien maailmassa, samoin kuin taiteilijat ottavat toisiltaan vaikutteita. Ei silti ole harvinaista, että aiempi kunnioitus vaihtuu julkisen riidan kautta nälvimiseksi ja vihaksi, kuten kävi Rousseaulle ja Voltairelle. Siinä riitelivät tunne ja järki, kyynisyys ja turmeltumaton luontosuhde.

Kun teos kuvaa akateemisen filosofisen pohdiskelun rinnalla arkeen, aikaan, ympäristöön, poliittiseen tilanteeseen sidottuja filosofeja, heistä paljastuvat kriittiset - ja mielenkiintoiset - suon silmäkkeet. Sana filosofi tarkoittaa kuitenkin viisauden rakastajaa ja siksi yleisö odottaa heiltä pyrkimystä elää itse rakennettujen ideaalien mukaisesti.  Mutta: heidän inhimilliset heikkoutensa eivät automaattisesti heikennä heidän päättelynsä pätevyyttä.

Filosofille elämän käyttöohje, sen merkityksellisyys, oikea elämä ja sen mahdollisimman tyhjentävä selitys on työtä. Siksi filosofit jos ketkä osaavat myös pukea sanoiksi, solmia osaksi teoriaansa omat piirteensä, elämisen tapansa, heikkoutensa. Jean-Jacques Rousseaun vanhemmuus ei kestä lähempää tarkastelua, mutta silti hänen ajatuksensa vapaasta kasvatuksesta, demokratiasta ja ihmisen luontosuhteesta kiinnostivat ja niillä oli suuri vaikutus modernin maailman kehitykselle. Monille filosofeille, kuten Bertrand Russellille, seksuaalinen kyltymättömyys näyttäytyy suorastaan pakkomielteenä tai ainakin se ajaa heidät umpikujiin ja vie uskottavuutta omalta filosofiselta opetukselta. Ei niin helposti matemaattiselta trilogialta mutta kylläkin rauhan ja rakkauden vakuutuksilta, kun oma sekasortoinen avio- ja perhe-elämä toi maineen filosofisena elostelijana. Arthur Schopenhauer taas oli filosofian historian suurin ihmisvihaaja, ja vielä erikseen naisvihaaja - äitinsä torjumasta pikkupojasta kasvoi synkkä yksinäinen. Siitä huolimatta hän korosti seksuaalisen halun keskeisyyttä ihmisen elämässä, ennakoiden Freudin ajatuksia.

Useampi näistä filosofeista  saisi meidän ajassamme helposti heitetyn diagnoosin Asperger, autisti kuten älyn jättiläinen Ludwig Wittgenstein ('Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen'), joka kykeni viemään filosofian kävelylle kuten normaali-ihminen vie koiran; johdattaen sitä ensin yhteen suuntaan ja tuoden sen sitten takaisin. Martin Heidegger ei koskaan tehnyt selvää pesäeroa läheisestä suhteestaan natsihallintoon, mutta hänen ajattelussaan on kirjoittajien mukaan arvonsa edelleen eikä tämä arvo kokonaan katoa suuresta poliittisesta sekoilusta huolimatta. Poliittinen sekoilija oli myös Jean-Paul Sartre, joka nuoleskeli diktaattoreita mukaanlukien Stalin ja Mao, mutta teki eksistentialismista muoti-ilmiön ja jakoi kuuntelijansa; häntä rakastettiin ja vihattiin.

Uskonnonvastaisuus, ateismi oli monen filosofin vastaus kirkon opetuksiin kuten Nietzchellä, jonka päämaalina pysyi kristillisyys. Jos ihminen siirtää painopisteensä elämästä 'tuolle puolen' - olemattomuuteen - elämä jää ilman painopistettä. Henkilökohtaisen kuolemattomuuden suuri valhe tuhoaa kaiken rationaalisuuden, kaiken vaistonvaraisen luonnollisuuden - kaiken mikä on terveellistä. Nietzschen yli-ihmiskäsitteet on yleisesti ja väärin liitetty natsismiin. Nietzsche tuomitsi antisemitismin ja hänellä oli paljon sekä juutalaisia ystäviä että esikuvia filosofiassa ja musiikissa. Sen lisäksi Nietzsche ihaili ranskalaista kulttuuria ja väitti itse olevansa puolalainen, koska inhosi saksalaisia, maanmiehiään.

Natsismi elää ja voi hyvin Russellin, Wittgensteinin, Sartren ja Michel Foucaultin vaikutusaikana. Ranskalainen Sartre oli saksalaisten vankina ja vankilaoloaikanaan pohdiskeli Martin Heideggerin, ajattelijan ja natsin, ajattelua.

Huonosti käyttäytyvät naisfilosofit ovat saaneet pari sivua teoksessa, ja taas korostetaan filosofian pysyneen  pitkään fallokraattisen arroganssin linnoituksena. Naisista mainitaan Mary Wollstonecraft, joka Ranskan vallankumouksen aikaan julkaisi Naisten oikeuksien puolustuksen ja vaikutti viiveellä feministiseen ajatteluun. Epäsovinnaisista tavoista kiitetään myös Iris Murdochia, jolta lisäksi puuttui mieskollegojen älyllinen ylimielisyys. Ainoana vakavasti otettavana ehdokkaana seksuaalisesti kyltymättömien, itserakkaiden ja toisia hyväksi käyttävien filosofien joukkoon kirjoittajat mainitsevat Simone de Beauvoirin, Sartren elämänkumppanin, joka tämän kanssa vaihtoi avoimesti kokemuksiaan monista seksipartnereistaan.  - Näin ollen meillä ei ole mitään syytä uskoa, etteivät naisfilosofit olisi kyenneet yltämään yhtä suureen sekoilun määrään, jos heitä olisi ollut yhtä paljon kuin miehiä, toteavat Rodgers & Thompson tyytyväisinä.

Viimeisenä kahdeksasta käsitellään Michel Foucault, joka seksihurjasteluistaan sai AIDSin, mutta tutkittuaan sitä ennen paitsi seksuaalisuutta myös hulluutta ja sen historiaa ehti sitä ennen kiteyttää oman sanomansa vapaasta ihmisestä. Hän näki sosiaalisen kontrollin ja ihmisen leimaamisen 'normaaleiksi' ja 'epänormaaleiksi' kurin muotona, jota hän jyrkästi vastusti.

Pidin paljon Rodgersin & Thompsonin tavasta avata maineikkaiden filosofien ajatusmaailmaa ja kuvata heidän historiallista todellisuuttaan, aikaa ja ympäristöä. Liian yksinkertaiseen popularisointiinkaan ei sorruttu, muutama kysymysmerkki nousi pikku päähäni. Se on kai ihan paikallaan, kun lukee filosofian ja ajatusjärjestelmien historiasta.

Nigel Rodgers & Mel Thompson: Huonosti käyttäytyvät filosofit
Philosophers Behaving Badly, 2005
Suomentanut Mikko Metsämäki 
Ajatus Kirjat Gummerus Kustannus Oy, 2009, 268 s







tiistai 9. toukokuuta 2017

Pierre Lemaitre: Rosie



Pommiräjähdys Pariisissa. Siinä ajankohtainen alkuasetelma Pierre Lemaitren Rosiessa. Syyllisen etsintä ei tässä kestä kauaa, kun hän jo ilmoittautuu. Ensimmäinen räjähdys oli nimittäin pelkkä todiste siitä, että mies, Jean eli John, osaa. Sen jälkeen hän kattaa pöydälle omat vaatimuksensa ja nostattaa koko Pariisin poliisin, pääministerin ja presidentinkin varpailleen. Onko mies vaarallinen hullu, ovela roisto vai vankilassa murhasta epäiltynä olevan äitinsä - tuo kuuluisa mutta taka-alalle jättäytyvä Rosie -  manipuloima onneton luuseri?

Tätä solmua ylikomisario Camille Verhoeven valjastetaan tutkimaan, taas kerran tikittävä aikapommi päänsä päällä. Verhoevenilla ei nytkään ole aikaa käydä illallisella uuden ystävättärensä Annen luona tai tulla ajoissa palvelemaan nyreää kissaansa Doudouchea. Seitsemän pommia on ajastettuna jossain päin Pariisia. Vai oliko vain kuusi jäljellä kun eka paukahti jo ensimmäisellä sivulla...

Rosiessa on jotain samaa kuin Alexissa, mieleltään sairaan oloinen rikollinen on saatava pysäytettyä, uhka leijuu ilmassa, aika ei riitä. Rosiessa vuorokausi on pitkä, luvut ovat kellonaikoja. Tulevia uhkaavia tuhoja maalaillaan, mutta jotenkin jännitys ei vain oikein nyt kasva. Rosie on Lemaitren johdannon mukaan tilaustyö. Hän kertoo sen imartelevan, ja perustelee sen Camille Verhoeven-trilogian neljänneksi osaksi samoin kuin hänen ihailemansa Dumas kolme muskettisoturiaan; heitäkin oli neljä.

Tilaustyön tuntu dekkarissa on selvä, kertomus on ohut eikä draamaa ole riittävästi lihotettu, se jää luonnosmaiseksi samoin kuin sen keskeiset henkilöt. Miksi John onkin Jean ja miksi Gilbert Becaudin (sama jonka laulu Nathaliesta soi radiossa 60-luvulla) laulu Rosy et John on tärkeä  - siihen ei oikeastaan vastata. Kirjailija heittelee ilmaan erilaisia täkyjä, mutta ei vaivaudu niitä sen enempää syventämään. Ne jäivät pieninä kysymysmerkillisinä kuplina leijumaan päähäni kunnes kuivuivat kokoon. Ja: Hän ei ole liikahtanutkaan. Mikään hänessä ei ole paljastanut miltä hänestä tuntuu. Vaikka edellisellä sivulla juuri luin tyypin vapisevan kuin transsitilassa ja pari raskasta kyyneltäkin valui...Väsyin poliisin tutkintatyön esittelyyn ja kuulusteluihin, kun ei koko keissi oikein kiinnostanut. Ei auttanut, vaikka areenalle marssitettiin terrorismintorjuntayksikkö kuorma-auton kokoisine miehineen ja keinoineen, ja melkein koko Ranskan hallitus presidenttiä myöten.

Nyt saa mennä taas kymmenen vuotta ennen kuin luen seuraavan dekkarini. Murha ei kiinnosta, eivät pommit eivätkä mielenvikaiset tappajat. Ottaen huomioon kypsän ikäni, voi olla etten enää lue dekkareita. Dramaattista mutta c'est la vie.

Pierre Lemaitre: Rosie
Rosy & John 2013, suomentanut Susanna Hirvikorpi
Minerva Kustannus, 2017, 179 s

Elokuvissa: Get out

Kuva:Wikipedia
Neljä tähteä ei lämmitä, kun lopulta huomaa istuvansa elokuvateatterissa katsomassa väkivaltaista mässäilyä. Ei auta sekään, että ollaan ns. hyvällä asialla, kun miespuolinen sankari on mustaihoinen, joka seurustelee valkoihoisen tytön kanssa. Rasismille otollinen asetelma. Tytöllä on rikas perhe, ja perheenisä, psykiatri olisi äänestänyt Obamaa vielä seuraavallekin kierrokselle eikä perheessä siis viljellä kertakaikkiaan mitään rasistisia asenteita. Paitsi että sukulaistäti kokeilee mustan miehen hauista ja antaa katseensa liukua alemmas. Siinä kartanossa, jonne tytön poikaystävää viedään esiteltäväksi vanhemmille, keitellään varsinaista soppaa ja loppujen lopuksi on kyse mustien hyväksikäytöstä. Mutta se ei paljon pelasta, jos meininki on muuten infantiilia.

Alku on kyllä lupaava. Musta mies kulkee illan pimeydessä selvästi varakkaan valkoisen asujaimiston alueella, eksyksissä, auto alkaa seurata. Sen pelon tuntee nahoissaan. Hilpeä musiikki säestää, musiikin roolista tulee mieleen Kellopeli appelsiini.

Sittemmin elokuva ei lunasta lupauksiaan, vaan uskottavuus alkaa rapista monissa käänteissä yhä pahemmin. Keitokseen on sotkettu hypnoosia, degeneroituneita vanhoja sukulaisia, ja omituisesti muljauttelevia palvelijoita jotka patsastelevat ikkunassa tai jonkun pylvään takana.  Hypnoosissa sankari leijuu avaruudessa pitkähkön ajan ja siihen vaivuttamiseen riittää kun hämmentää teetä isossa kupissa. Pitääkin kokeilla tuota vielä kotosalla joskus.

Koko plöysä homma kulminoituu veren loiskumiseen sekä sisätiloissa että ulkosalla. Helpotus oli se, että ruumiita tuli vikkelään tahtiin eikä sitten henkiin jääneelle oikein riittänyt enää puhekavereita - loppu tuli yllättävän nopeasti. Vähän helpotti sekin, että musiikki oli paikoitellen intressanttia mutta ei riittävän. Onneksi ulkona oli valoisaa ja pyöräilin kotiin, ehdin vielä uutisiksi, päivän annos Emmanuel Macronia. Vive l'Europe!

Maailmalla elokuva on niittänyt mainetta rohkeana ja rasismin vastaisena, mikä kuulemma on harvinaista kauhu-genressä. Get out on pienen budjetin elokuva joka on jo tuottanut miljoonia.


Get Out, USA, 2017
Ohjaaja Jordan Peele

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja Raju Nonna



Nonna olisi itsellenikin ollut mitä sopivin nimitys, nyt kun isovanhemmuus on tullut uutena roolina yllättäen osakseni. Italiankielen pitkäaikaiselle harrastajalle se olisi omiaan. En nyt viitsi silti apinoida Saisiota, mutta hänelle se sopii mainiosti. Tosin osa-aikaisena portugalin kielisen Madeiran asukkina hän voisi olla myös avó, mutta eihän se aksentteineen ja painotuksineen suomenkielisen suuhun sovi ollenkaan niin hyvin kuin italian nonna. Eikä kuulosta yhtään niin herttaiselta.

Asiaan. Pirkko Saisio on heittäytynyt täysillä nauttimaan isovanhemmuuden iloista. Kaikkihan tietävät, että siinä missä vanhemmat ovat lapsistaan stressaantuneita, huolissaan, ongelmissa oikean kasvatuksen kanssa ja hukkumassa monenlaisten oppien viidakoissa, isovanhemmat vain nauttivat! Sitä Saisio tekee suurella sydämellä eli rakkaudella ensin Kolmivuotiaan kanssa. Kirjan lopussa Kuusivuotiaan seuraan on liittynyt Yksivuotias, zeniläisesti hymyilevä pikkusisko. Kolmi -Kuusivuotias on tyttärenpoika Remu.

Kirjaa kuvittavat pojan värikylläiset tussipiirrokset, jotka ilmaisevat paitsi riemua ja mielikuvitusta myös lahjakkuutta. Pääosa pienistä jutuista on Nonnan ja 3-4-5-6-vuotiaan keskustelua ja yhteistä vapaa-ajan viettoa. Saisio iloitsee pienen anarkistin maailman havainnoista ja mehevästä kielestä, kadehtii tämän ilmaisuja, nauttii yhdessäolosta ja laskee päiviä uuteen tapaamiseen, kun poika on taas lentänyt Madeiralta kotiinsa joululomalta. Hän ja Rekkari odottavat seuraavia lomia. Rekkari on Honksu eli Pirjo Honkasalo ja nimitys tulee virallisesta, ei niin romanttisesta sanaparista rekisteröity parisuhde. Hauskaa ironiaa sekin.

Saisiolla ja tyttärenpojalla on niin läheinen suhde, että hän on pojalle lähes salainen liittolainen kamppailuissa sekä avaruusolioita että - tietyissä tilanteissa - vanhempia vastaan. Esim. kun on salakuljetettava keittiöstä muutama keksi yöpalaksi. Salaliitto ilmenee jo nimityksessä raju Nonna. Saisio ei ole pojankaan mielestä muiden seurassa raju, vain hänellä on taito tehdä Nonnasta raju.

Kirja kuvaa pienissä dialogeissa kuin ohimennen myös lapsen kehitystä. Kuusivuotias on jo oxfordpainotteisessa päiväkodissa Isojen Poikien jengissä, jonka yletöntä vessasanojen käyttöä yritetään hillitä.

Kuten tiedämme, on sensuurilla taipumus tuottaa kekseliäitä kiertoilmaisuja ja salakieltä, Niinpä sana pylly on kuusivuotiaiden jengikielellä nykyisin sivistyneeltä sekä hieman tieteelliseltä vivahtava pebalis. Kun kuusivuotiailla jengiläisillä on housuissaan pebaliksen lisäksi myös pibelis ja kugelikset, ei britanniankielinen henkilökunta ole mahdollisesti aina ihan ajan tasalla ruokapöydässä käytävän keskustelun sisällöstä.

Ja pakkohan tähän on vielä lainata pätkä Nelivuotiaan räpistä. Funchalissa oli vietetty myöhään vuoden vaihtumista. Poika oli uudenvuodenpäivänä pahantuulinen, mutta vetäisi yllättäen rankahkon räpin.

Elämä on! Elämä on! Elämä on!
Nuuskamuikkunen soittaa torvea kovaa
ja Muumipeikko pieraisee!
Haisee, haisee, haisee,
haisee hirveästi!

Ei todellakaan tarvitse olla isovanhempi tai vanhempi Saision Spuukista ja Nonnasta iloitakseen. Saisiolla on eläytymisen kykyä, huumorintajua ja lämmin sydän teemoista ja aihemaailmoista riippumatta, ja sana on hallussa selvästi myös jälkeläisillä.

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja Raju Nonna
Siltala 2017, 194 s

Novellihaaste: Luetut novellit



Ompun/Reader why did I marry him-blogin puolen vuoden mittainen novellinlukuhaaste päättyy tänään. Luin yhteensä 50 novellia, mikä on vähän suhteutettuna megalomaaniseen arvaukseeni haasteen aikana yhteensä luettujen novellien määrästä, joka oli 2017!

Oli ilo löytää novellit uudelleen. Olen novelleista aina pitänyt, mutta jostain syystä ne helposti unohtuvat romaaneja rouskuttaessa. (Tai no, märehtiminen taitaa olla oikeampi ilmaisu, kirjablogimaailmassa lukutahtini on hitaanpuoleinen.) Kirjastokaan ei niitä kovin usein tuo framille, novellit nököttävät yksikseen ja ujoina jossain takavasemmalla. Siksi tämä haaste olikin oivallinen, niin paljon ja enimmäkseen hyvää tuli novelleissa luettua sekä tietenkin aina niin sopivan kokoisina annoksina.

Yksittäisiä novelleja luin näistä kokoelmista:

Yiyun Li: Kultapoika, smaragdityttö
Pekka Tarkka: Novellin parhaita
Aulis Ojajärvi: Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja

Luin nämä kokoelmat:

Toisaalta, kaikkea voi sattua. Venäläisiä novelleja.
Raija Siekkinen: Kaunis nimi
Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Lukemani novellien ilmestymisen aikahaitari on noin sata vuotta ja ne risteilevät ympäri maailmaa. Ykköseksi nostan Raymond Carverin. Hänellä on ainutlaatuinen, vaivattoman tuntuinen ja arkisen oloinen tapa käyttää kieltä, jolla hän kuitenkin onnistuu välittömästi nostamaan odotuksia, luomaan latauksia ja jännitteitä. Se on taiturimaista. Siinä missä Raija Siekkinen loistavissa novelleissaan sävyttää maailman alakuloisilla väreillä, Carverin pikkukaupunkien asukkaissa on jotain optimistista, usein käsittämätöntä sekin. Siksikin ne virkistävät.

Onneksi haaste näköjään jatkuu ja blogit pitävät siis novellit edelleen hyvin mielessä.




torstai 4. toukokuuta 2017

Saul Bellow: Ravelstein



Ensi tutustumiseni nobelisti Saul Bellowin tuotantoon tapahtui hänen viimeisen romaaninsa kautta. Ravelsteinin hän kirjoitti 84-vuotiaana. Se on autofiktiivinen. Ravelsteinin vastine todellisessa elämässä on Allan Bloom, Bellowin vuonna 1992 aidsiin kuollut ystävä. Chick on romaanin minäkertoja, seitsemänkymppinen, jo useamman avioliiton läpikäynyt kirjailija, joka elää nuoren assistenttinsa Rosamundin kanssa rakkauden täyteisessä liitossa.

Abe Ravelstein on professori Keskilännen tunnetussa yliopistossa, Oscar Wilde-tyyppinen sivistynyt, kulturelli, räväkkä ja anarkistinen dandy, joka polttaa kynttiläänsä molemmista päistä. Hän on HIV-positiivinen homomies, joka on kuolemaisillaan aidsin aiheuttamiin komplikaatioihin. Hän tekee kuolemaa Pariisissa, samassa ylellisessä hotellissa missä Michael Jacksonkin majailee.

Molemmat ystävykset kantavat mukanaan juutalaista perintöä; kulttuuria, sivistystä ja kärsimystä. Ravelstein on valinnut ystävänsä Chickin kirjoittamaan muotokuvansa, elämäkertansa, luovuttaa hänelle henkisen testamenttinsa. Hän oli valinnut minut tekemään hänestä muotokuvan, ja puhuessaan minulle hän puhui intiimisti mutta myös aikakirjoja varten.Viimeisissä keskusteluissaan ystävykset käyvät läpi keskeisiä filosofioitaan elämästä ja kuolemasta, ystävyydestä, rakkaudesta, seksuaalisuudesta, yhteiskunnasta, juutalaisten kohtaloista, uskonnosta,  ja kuolemanpelosta. Sillä porvaristoa hallitsee väkivaltaisen kuoleman pelko. Siitä nämä kaksi haluavat vapautua, vaikka loppu lähenee. Mitä kuolema on, vanhat miehet kyselevät toisiltaan. Ei enää kuvia, on yksi vastaus.

Teemoistaan huolimatta keskustelut käydään kevyen henkevästi; Ravelstein ei halua antaa kuolemalle viimeistä sanaa, se ei saa manipuloida hänen ajatuksiaan. Tuonpuoleista ei ole eikä siellä läheisiä, joiden uudelleennäkeminen olisikin sietämätöntä. Professorin missio on puhdistaa opiskelijansakin tuhoisista väärinkäsityksistä, normien sanelemista epätotuuksista, joita heidän järjettömät vanhempansa heille syöttivät.

Pariisi ja Ranska on poliittiselle filosofille henkinen koti, jossa hän pitää salonkejaan, järjestää illallisia, hankkii laatuvaatteensa. Pariisista on eräs juutalainen vapaa-ajattelija sanonut - wie Gott in Frankreich. Eli että jopa Jumala vietti lomansa Ranskassa. Miksi? Siksi että ranskalaiset ovat ateisteja ja heidän parissaan itse Jumala sai olla huoleton, flanööri niin kuin kuka tahansa turisti.

Kauimmas leikillisyydestä Ravelstein etääntyy tilittäessään Chickiä - joka on roolissaan kuin opetuslapsi - tämän suhteesta natsiajan kätyreihin. Näitä liikkuu sivistyneistön illallispöytien äärellä vailla menneisyyden painolastia. Muuan romanialainen professori on rakentanut sumuverhon muinaisten egyptiläisten tutkimuksesta. Sumuverho peittää lihakoukkuihin ripustetut juutalaiset Bukarestin kaduilla. Sitä tämä keskustelu tietysti kiertelee ja kaartelee: mitä juutalaisille merkitsee että niin monet muut, miljoonat muut, tahtoivat heidän kuolemaansa. Loput ihmiskunnasta karkotti heidät. 

Ravelstein kamppailee oman tiensä loppuun, sen terminaalivaihe oireilee alusta alkaen. Ystävän lähdettyä Chick käy oman taistelunsa Karibian lomalla. Vanha mies ja hänen rakastava nuorikkonsa tekevät matkan trooppiselle rannalle Länsi-Intiaan. Keskusteleva ja filosofoiva sävy muuttuu tyystin. Sairaalan käytäviltä vaihdetaan keskelle keltaisten perhosten parvia ja rantakadulla savuavia grillejä. Epäonnisen ilta-aterian seurauksena Chick päätyy teho-osastolle hallusinaatioihin, jotka vielä kerran vievät opetuslapsen gurunsa luo, mahtaviin pitoihin.

Ravelstein on kummallinen romaani. Pitkän aikaa ihmettelin, miksi pitäisi kiinnostua tämmöisestä tyypistä, jonka kerrotaan olevan säkenöivän älykäs, upea ihminen. Kun hänestä ei siis ole saanut tietää mitään ennen tätä kuolinvuoteen testamenttia. On sinänsä mielenkiintoista lukea niin toisenlaisesta elämänpiiristä, Amerikan juutalaisen sivistyneistön pohdiskeluista, jossa katetaan tarjolle sivulauseissakin monenlaista syvällistä analyysia ystävyydestä kuolemaan, vaihdellen kepeiden muoti-, ihmissuhde y.m. kuvausten seassa, kuin jossain Woody Allenin newyorkilaisessa elokuvassa. Silti jonkinnäköinen jännite jää puuttumaan enkä sittenkään oikein kiinnostunut Abe Ravelsteinista. Chickin matka trooppiselle rannalle antaa sittenkin paremman, tai ainakin houkuttelevamman kuvan Bellowin kaunokirjallisesta käsialasta, se on mitä parhainta lukunautintoa, mutta sekin jotenkin irrallinen osio tässä romaanissa. Bellow kirjoitti Ravelsteinin suuresti arvostamansa ystävän kunniaksi, kun tämä koki turhan varhaisen kuoleman seksuaalisuutensa takia. Hän oli Bellowin elämässä niin merkittävä persoona, että ansaitsi kirjailijan mielestä kuolemattomuuden romaanissa.


Saul Bellow: Ravelstein, 2000
Suomentanut Marianne Alopaeus
Tammi 2001, 302 s

torstai 20. huhtikuuta 2017

J.M. Coetzee: Häpeäpaalu



Mutta vanhat miehet, joiden joukkoon hän näyttää olevan liittymäisillään, maankiertäjät ja tyhjäntoimittajat joilla on siivottomat sadetakit, halkeillet tekohampaat ja karvaa korvissaan - kaikki he ovat joskus olleet Jumalan lapsia, joilla oli suorat raajat ja kirkkaat silmät. Voiko heitä moittia siitä, että he pitävät viimeiseen asti kiinni paikastaan aistien ihanissa pidoissa?

Elokuvassa Häpeäpaalu (ohjaaja Steve Jacobs, Australia) David Lurien roolissa on John Malkovich. Minulle Malkovich on sympaattinen näyttelijä eikä hän tuossa niljakkeen roolissakaan onnistu olemaan kovin vastenmielinen. Elokuva oli mieleenpainuva ja niinpa tuli halu jälkikäteen lukea, kuinka J.M. Coetzee on tarinan kertonut. Ei ole yllätys, että Coetzee nylkee päähenkilönsä auki kuin metsästäjä konsanaan. Avattu sielunmaisema on tympeä eikä Davidiin ole miellyttävä tutustua.

Häpeäpaalussa eletään Etelä-Afrikassa apartheidin jälkeistä aikaa. David Lurie on kahdesti eronnut 5-kymppinen korkeakoulun proffa, hänen erikoisosaamistaan on romantiikan runous. Hän kirjoittaa vapaa-aikanaan myös oopperan librettoa aiheenaan Lordi Byron ja tämän muusa kreivitär Teresa. Professorin elämä Kapkaupungissa kulkee uomissaan, opettajana hän ei tunnu välittävän opiskelijoilleen intohimoa, hän on rutinoitunut ja välinpitämätön. Viikottainen käynti prostituoidun luona saa jäädä, kun David Lurie ihastuu parikymppiseen oppilaaseen, Melaniehin. Tunne on yksipuolinen. Professori käyttää valtaansa hämmentyneeseen oppilaaseen. Vanha mies kaataa sänkyynsä nuoren naisen, josta muodostuu hänelle pakkomielle.

David pitää jääräpäisesti kiinni omista selityksistään; himo oikeuttaa hänen käytöksensä. Himo on kaikkein kiinnostavinta, sen voima lähentelee hänelle pyhyyden kokemusta. Professori ei ole valmis edes muodollisiin kompromisseihin, joita koulun tutkijalautakunta hänelle kantelujen jälkeen ehdottaa, jotta voisi jatkaa työssään. Hän ei suostu lautakunnan esittämiin katumusharjoituksiin. Tämä totuuskomissio ei onnistu. Mies ei tunnusta eikä tunne häpeää.

Coetzee on ennenkin kirjoittanut samantapaisista miehistä. Romaaneissa Nuoruus ja Kesä mies katsoi naisia melkein inhoten tai ainakin vailla lämpöä, kun nuoruuden kukkeus oli lakastunut. Samalla kaikki muu haalistuu ja menettää mielenkiintonsa, vain nuoren naisen herättämä himo on arvokasta. David on itsekäs, ylimielinen ja moraaliltaan joustava: mikä sopii itselle, on oikein. Naiset ovat Coetzeen miesten riivaajia. Naiset ovat ailahtelevaisia eikä heitä voi omistaa, vaikka mies sitä yrittää. Mutta toisten miesten kanssa hän epäilemättä muuttuu toiseksi naiseksi: la donna è mobile, toteaa David, oopperan librettoa pohtiessaan. Rumilla ja vanhoilla naisenpunkeroilla ei oikein ole arvoa hänen maailmassaan, ei sen puoleen vanhoilla rumilla miehilläkään. Coetzeen miehet eivät näytä vanhuutta arvostavan.

Skandaalin ja erottamisen jälkeen David matkustaa Kapmaassa pientä tilaa hoitavan tyttärensä luo. Tytär on valinnut toisin kuin isä: häntä ei kiinnosta olematon 'korkeatasoisempi' elämä. Lucy viljelee ja myy vihanneksia ja pitää kenneliä, on eronnut lesbosuhteesta. Apartheid on historiaa, mutta mustat, kafferit jatkavat elämäänsä vailla suuriakaan mahdollisuuksia nousta köyhyydestä. Koiratkin opetetaan ärisemään pelkästä mustan miehen hajusta.

Täällä köyhällä maaseudulla Davidille syötetään omaa lääkettään. Väkivaltaisen tapahtumaketjun jälkeen isä ja tytär joutuvat selviämään omilla tavoillaan eikä isän ole helppoa hyväksyä tyttären nöyryyttä. Lucy on valmis elämään maatilkullaan mustien ehdoilla, hän antaa anteeksi. Davidin maailma ja roolit siinä kääntyvät päälaelleen - kaikki on mietittävä uudelleen, niin vanhat naiset, koirat, tyttären valinnat kuin hänen oikeutensa puuttua niihin. Puhumattakaan Etelä-Afrikan mustista ja valkoisen syyllisyyden ikeestä. Coetzee nöyryyttää vanhaa donjuania mutapainissa perusteellisesti, ei edes Lordi Byronin ooppera nouse soimaan kaipausta, sen sijaan Lurie samaistuu hylättyyn Teresaan ja kiintyy rampaan koiraan. Häpeäpaalu alkaa sittenkin rakentua.

Taas kerran Coetzeeta lukiessa olin ristiriitaisten tunteiden vallassa. Miksi päähenkilö on niin ällöttävä kaikesta sivistyksestään huolimatta? Sivistys on pintaa, ja lopulta vähän kiinnostavaa, primitiiviset vietit johtavat meitä, ainakin professori Lurien maailmassa ja vain hänen kauttaan romaanin maailma aukeaa. Vastentahtoisesti on seurattava tyypin ajatuksia, jotka Coetzee ilmaisee paljaampina kuin ne haluaisi nähdä. Ja kyllä kai hän edustaa valkoisen miehen jälkiä Afrikassa, vallan ja alistamisen historiaa.

Tästä romaanista Coetzee sai toisen Booker-palkintonsa, ensimmäinen tuli romaanista Michael K:n elämä.