torstai 22. kesäkuuta 2017

Alice Echols: Uhoa ja unelmia - 60-luvun jälkijäristyksiä



Alice Echols on yhdysvaltalainen kulttuurin- ja musiikintutkija, feministi ja kirjailija, joka on kirjoittanut m.m. Janis Joplinin elämäkerran Paratiisin arvet. Äkkäsin tämän kirjan kirjaston esittelypöydältä, kannesta paistaa 60-luku kauas. Siinä on musta nainen, vähän kuin Angela Davis, kiharat hippikukkasina ja psykedelisessä vastavalossa. Sattumalta kirjailija on vielä samanikäinen eli kesällä 1969, Woodstockin, Charles Mansonin ja Vietnamin sodan vastaisten mielenosoitusten kesänä, 18-vuotias.

Kuusikymmenluku hohtaa muistoissa tasa-arvon, hippi- ja rauhanliikkeen, pop- ja rockmusiikin läpimurron aikana. Mitä kaikkea silloin kaikilla rintamilla tapahtui, ja kuinka/mistä siihen oli tultu ja mitä sen jälkeen tapahtui, siitä Alice Echols kirjoittaa, mukana olleena opiskelijavaikuttajana ja myöhemmin sosiologina, tutkijana. Nais- ja mustat aktivistit nousevat puhujalavoille. Homoseksuaalit, koko gay-liike astuu hämäristä porraskäytävistä valaistujen diskopallojen alle.

Parhaimmillaan Echols kirjoittaa asiantuntevasti, samalla vetävästi populaarimusiikin, rokin, r&b:n, bluesin, folkin, diskon eri vaiheista ja rajapinnoista, trendeistä ja trendin tekijöistä, leimoista ja leimoista irti pyristelevistä.

Naistutkimusta, Yhdysvaltain feminististä ja lesboliikettä ja sen sisäistä keskustelua - usein riitelyä - koskevat artikkelit näyttävät mainiosti mihin fanaattisuus johtaa. Pohjoismaissa, meillä, naiset olivat ehkä jo lähtökohtaisesti 50-luvun jälkeen eri vaiheessa kuin pohjois-amerikkalaiset. Siksikin osa puheenvuoroista vaikuttaa tragikoomisilta.  'Heteronaiset ovat miesten takia päästään pyörällä eivätkä siksi aseta naisia etusijalle. He pettävät lesbojen asian ja samalla sanan syvimmässä merkityksessä myös omansa. Ei lujaa liikettä voi luoda, jos sisaret nussivat sortajien kanssa.' Tässä kohtaa Alice Echols paikantaa itsensä oman ikäryhmänsä mukaisesti, ainakin siltä minusta näyttää: feministit käpertyivät sisäänpäin keskittyessään omiin rajanvetoihinsa, ja ehdottoman täydellisyyden vaatimuksissaan laiminlöivät samalla muun yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja yleisen politiikan seuraamisen.

Afroamerikkalaisen kulttuurin kehityksen, sen osaksi tulleen jatkuvan kamppailun omasta identiteetistään, sen aaltoliikkeen suosion harjalle ja sieltä alas, ahtaiden rooliodotusten mukaiset mahdollisuudet toimia, blaxploitaation, puristien kritiikin, rock-kulttuurin valkaisun - monenlaiset kuolemansuudelmat Echols kuvaa läheltä ja sisältä.

Echols kertaa omaa historiaansa ja esteitä, joita on kohdannut kun sosiologit ovat  mielellään ahdasmielisesti leimanneet lähihistorian ja sen musiikkikulttuurin tutkimuksen journalistiseksi.  Hän kuvaa 60-luvun myrskyisiä keskusteluja, jatkuvaa aaltoliikettä, jota feminismin piirissä käytiin siitä, mikä on edistyksellistä ja milloin päädyttiin kaikkein vanhoillisimpien pornon ja abortin vastaisten vaikuttajien joukkoon. Feminismin suhde sukupuoliseen haluun on yksi leikkauskohta, osa feministeistä ylläpiti vanhaa mielikuvaa, jonka mukaan seksuaalisuus on miehistä ja rakkaus naisellista. Rock- ja soulmusiikki toimi Echolsilla aktivoijana. - Löysin yhtäläisyyksiä: muistin minäkin joskus 60-luvulla lukeneeni Eldridge Cleaverin, Mustat pantterit-aktivistin kirjan Sielu jäissä. 

Kirjaan on koottu eri julkaisuissa ilmestyneitä artikkeleita. Osio Sodanjälkeinen Amerikka kuvaa hippiliikkeen syntyä ja vertaa sitä edeltävään 50-luvun beatnik -liikkeeseen. Siinä missä hippiliike onnistui naamioimaan perinteiset sukupuoliroolit kukkien taakse, beatnikit olivat maskuliininen ja homoeroottinen liike.

Bob Seidemann huomauttaa, että miesten ja naisten suhteet olivat Haightissa yhtä vanhanaikaiset kuin heidän huonekalunsa. 'Hippi-ihanne oli kuin pilakuva, jossa nainen asettaa paistamaansa omenapiirakkaa ikkunalaudalle samalla kun isukki, joka on raatanut marihuanapelloilla jalona pyrkimyksenään pilven myyminen, annostelee huolellisesti kamaa muovipusseihin.'

Hippiliikkeen nopea rapistuminen käy selväksi,  kun liike löysi yhteiset intressit Helvetin enkeleiden kanssa. Nämä toimivat menestyksellisesti hippien huumevälittäjinä, mutta eivät silti muuttuneet nallekarhuiksi. Samanaikaisesti Vietnamin sota oli muuttanut nuorten miesten elämää ratkaisevalla tavalla: kutsuntojen uhka ja mahdollisuus kuolla taisteluissa jossain Vietnamin rämeiköissä oli todellinen.

Sodan jälkeen Pohjoi-Amerikan etelän asukkaita muutti sankoin joukoin teollisuuskaupunkeihin ja rockkonserteissa rodut sekoittuivat, mutta mustilla muusikoilla rajat olivat ahtaat. Vähemmistöt ja heikommassa asemassa olevat joutuvat käymään jatkuvaa kamppailua olemassaolostaan ja oikeuksistaan. Rockmusiikki tunnustaa afroamerikkalaisen perimänsä, mutta kun se lähtee muuttumaan uusiin suuntiin, mustat halutaan nähdä aina omissa lokeroissaan, muuten musiikkikriitikot ja omatkin ovat leimaamassa pettureiksi. Tätä kamppailua kävi Jimi Hendrix ja myöhemmin Michael Jackson. Stevie Wonder tiivisti asian: 'Kun minua sanotaan mustaksi muusikoksi, minut tavallaan tyrkätään tiettyyn lokeroon ja komennetaan, muistakin pysyä siellä.

Echols kuvaa vielä myöhempää diskon vallankumousta, kun se tanssimusiikkina jumputti taka-alalle rokin kitarasoundin ja muutti USA:n populaarimusiikin rodulliset realiteetit, nosti sukupuoliset vähemmistötkin tanssimaan diskopallojen alle. Ja johti myöhemmin monen mutkan kautta taas miehisen rapin suuntaan. Kirja peilaa musiikin kautta yhteiskunnan suhtautumista nais- ja mustiin tekijöihin ja sisältää vielä Lenny Kravitzin ja Joni Mitchellin haastattelut. Ensimmäisellä sivulla lainataan Michel Foucaultia: Nautinnolta ei kysytä passia eikä henkilöllisyyspapereita.

Alice Echols: Uhoa ja unelmia - 60-luvun jälkijäristyksiä
Shaky Ground - the Sixties and its Aftershocks 2002, suomentanut Liisa Laaksonen
Like 2013, 360 s







keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut



Huiluvarikset metsästivät rikkaruohojen seassa ja seivästivät jakarandojen oksiin saaliinsa, kuolleet hiiret ja myyrät. Panin luurin paikoilleen. Kokosin kaikki löytämäni veitset metalliseeen uunivuokaan, heitin hetken mietittyäni myös paistihaarukan samaan läjään ja otin vuoan mukaan yläkertaan. Sammutin valot, vedin ikkunan eteen jakkaran ja panin kiväärin sen viereen seinää vasten. Istuuduin jakkaralle, odotin, kunnes silmäni tottuivat pimeään, ja vahdin lampolan ovea viskimuki kädessä.

Nuori nainen, Jake nimeltään ja karu olemukseltaan elää kuin jossain rajatilassa, voisi olla vaikka ydinsodan jälkeinen maailma, niin lähellä on paniikki, kaikkialla pelkoa ja kuin kädestä suuhun elämistä. Luonto ympärillä, yksinäisellä saarella jossain Englannin rannikolla tunkee silmille ja iholle, sekä kauniina että arvaamattomana mysteerinä, vaarallisena uhkana. Jake pakenee jotain ja kaukaa, Australiasta saakka ja on asettunut hoitamaan omia lampaitaan kauas lähimmästä ihmisyhteisöstä. Kaikki ihmiset ovat hänelle uhka ja hän on takaa-ajettu, tai tuntee itsensä sellaiseksi. Miksi ja mitä hän pakenee, sitä keritään auki kuin villalankaa, likaista ja rasvaista. Kärpäset pörräävät suupielissä ja lampaat määkivät mudassa. Lukiessa Jaken kauhunsekainen uhkaan valmistautuminen ja eloonjäämiskamppailu tarttuu, vaikka se mistä oikein on kyse, siitä ei oikein saa selvää.

Jaken lampaita alkaa kuolla selittämättömästi. Hän herättää epäystävällistä huomiota saarelaisissa ja ennen kaikkea, hän itse näkee kaikkialla vihaa ja vastustajia, sekä häntä kiusaavissa lapsissa että pubin miesporukoissa. Evie Wyld vetää villalankakerää auki, kohti kaikkea sitä mitä Jake on kokenut ennen kuin on tässä. Joka toisessa luvussa ollaan aina kauempana menneisyydessä, keritsemässä lampaita karskien miesten seurassa, hoitamassa vanhan Oton nälkiintyneitä lampaita ja seksitarpeita, Karenin kanssa maksullisen seksin töissä. Jossain Australian länsirannikolla häämöttää alkoholistiperhe ja alkukoti. Siellä on lähtöpiste, joka sekin on yhtä kohtuuton kuin kaikki muukin nuoren Jaken elämässä.

Evie Wyldin tavassa kertoa on jotain niin hypnoottista, että lukijana uskoo lukevansa tärkeää teosta vaikka ei oikein selviä, onko se sitä tai miksi se on sitä. Karusta maailmanlopun tunnelmasta, jossa iso peto, tunnistamaton, läähättää jossain mustassa lehvästössä ja nuori nainen kasaa suojakseen keittiöveitsiä, ojasta löydetyn miehen ja koiran nimeltä Koira tulee mieleen amerikkalainen elokuva Winter's Bone, Yhdysvaltain syrjäseudulle sijoittunut draama kovapintaisesta nuoresta naisesta, jolla on kohtuuttoman kova taakka hoidettavana ja rujoja miehenkuvatuksia ympärillään.

Evie Wyld kehittää taitavasti yllätyksellisiä käänteitä, vastaan tulee koruttomia tyyppejä ja mätäneviä nurkkia. Kauempana yhteisöstään, yksin, ihminen on selvemmin osa luontoa, lähellä lintuja, toukkia, kärpäsiä, lampaita, koiria.  Trillerimäisesti tunnelma tiivistyy kohti nollapistettä, alkuräjähdystä. Silti kaikkien kauhunhetkien ja odottavien tunnelmien, ilmaan heitettyjen aavistelujen jälkeen, mitään nättiä ja selvää loppuratkaisua ei nähdä. Moni selittämätön uhka jää sellaiseksi. Se on selvää, että Jake on nuori nainen, joka on saanut niukat eväät matkalleen ja arvet selkäänsä. Kotipuheluihin toiselle puolelle maapalloa ei vastata. Ja ojan pohjalta noussut mies voi olla suurin toivon pilkahdus.

Kaikki laulavat linnut päätyi luettavakseni Suketukselta, kuinkas muuten, aina yhtä luotettavalta inspiroijalta!

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
All the Birds, Singing, 2013, suomentanut Sari Karhulahti
Tammi 2016, 285 s

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Mario Vargas Llosa: Tuhma tyttö




Intohimoinen, pakkomielteinen ja kaiken nielevä rakkaus kuluttaa Mario Vargas Llosan romaanin Tuhma tyttö päähenkilöä, perulaista Ricardo Somocurcioa. Nuorukainen tapaa Lilyn, 'chileläisen' kaunottaren Perun pääkaupungin Liman varakkaassa kaupunginosassa Mirafloresissa karnevaalitansseissa kesällä 1950. Ricardo, minäkertoja, kouluttautuu tulkiksi ja kääntäjäksi ja muuttaa Eurooppaan, haaveittensa Pariisiin. Lily on kadonnut epämääräisten huhujen ja paljastusten jälkeen, mutta hän ei katoa Ricardon sydämestä.

Lily Chilestä, sissitaistelija, toveri Arlette Kuubasta,  Mme Arnoud Pariisissa, lontoolainen yläluokkainen Mrs Richardson, tokiolaisen gangsteripomo Fukudan rakastettu; rakkaalla tuhmalla tytöllä, petollisella kameleontilla on vuosien mittaan monta nimeä. Häntä ajaa viidakon laji: kaikki keinot ovat sallittuja, jos sillä saavuttaa sen mitä haluaa. Ricardo on hänelle liian vaatimaton ja kunnianhimoton rahan maailmassa, jonka sisukas ja köyhän lapsuuden kouluttama kaunotar omaksi paikakseen on määritellyt, siinä pelissä romanttinen rakkaus ei johda mihinkään.

Rakkauden liekki polttelee kuitenkin sankaria, paikoitellen sadomasokistisin sävyin eikä hän jatkuvista päinvastaisista päätöksistään huolimatta pysty pitämään itseään erossa hunajasilmäisestä viettelijättärestään, joka vaihtaa maata ja passia edelliseen rahoittajaansa kyllästyttyään. Matkan varrella tuhma tyttö joutuu itsekin nuolemaan haavojaan ja osat vaihtuvat armottomassa tunteiden aallokossa.

Nobelisti Vargas Llosa taitaa sujuvan ja älykkään dialogin, jonka kautta henkilöt kasvavat uskottaviksi ja eläviksi yllättävissä käänteissäkin, joita ei totisesti puutu tämän mambon tulisissa pyörteissä.

- Tämä rutiini ja tämä keskinkertaisuus tappavat minut. En halua, että loppuelämäni on tällaista. Sinä et välitä, sinä olet tyytyväinen, aina parempi sinulle. Mutta minä en ole samanlainen kuin sinä, minä en osaa alistua kohtalooni. Olen yrittänyt, sinä olet nähnyt, että olen yrittänyt. En pysty. En aio viettää loppuikääni sinun rinnallasi vain myötätunnosta.

Maantieteellisestikin liikutaan aika laajalla alueella, Perusta Japaniin, ja Euroopassa päädytään lopulta Madridin Lapaviésin kaupunginosaan, juutalaisten ja kristinuskoon kääntyneiden islamilaistan suosimaan kortteliin, jonne jo 80-luvun lopulla oli kerääntynyt jo koko planeetan väestön edustajia marokkolaisiin teehuoneisiin ja jossa kolumbialaiset ja afrikkalaiset huumekauppiaat elivät rinta rinnan.

Vähintään yhtä kiinnostavaa kuin on päähenkilöiden pakkomielteinen rakkauskertomus on paikallinen ja ajankuva, jotenkin toimittajamaisesti dokumentoitu poliittinen ja yhteiskunnallinen todellisuus noissa maissa, viime vuosisadan puolivälin jälkeen. Se voisi tuntua tällaisessa romaanissa irralliselta, mutta kyllä Vargas Llosa sen hyvin taitavasti upottaa osaksi värikästä kertomustaan.

Tuhma tyttö nousee köyhyydestä kertomaan Perun luokkayhteiskunnasta ja myöhemmin Ricardo palaa Limaan. Siinä vaiheessa Perun historiaan alkaa vaikuttaa vuosikymmenien ajan maolainen sissiliike Loistava Polku - Sentero luminoso, joka sai aikaan massiivista tuhoa. Kuusikymmenluvun Lontoo riisti vähäksi ajaksi Pariisin Saint Germainilta trendikkäimmän osoitteen, kun Carnaby Street oli maailman napa. Aids korjaa satoa latinalaisamerikkalaistenkin emigranttien joukossa. Ricardo tekee työtään YK:n alaisissa organisaatioissa siirtyen kääntäjästä tulkiksi, vaikka ahdistuukin aaveena toimimisesta, tietäen että tuhmalle tytölle hänen elämänsä on keskinkertaista ja mitäänsanomatonta. Hän on kuitenkin ainoa, joka tuntee rakastettunsa ja jolle nainen, perulainen köyhän perheen suuruudenhullu tytär on elämän suurin rakkaus ja epätoivo.

Tämä seksuaalista valtakamppailua mutta samalla kuohuvaa maailmaa noin 50-30 vuotta sitten kuvaava romaani taitaa olla ensimmäinen lukemani Mario Vargas Llosalta. Vakuuttava, tyylikäs ja viihdyttävä.  Eikä olekaan ensimmäinen. Olen näköjään lukenut viisi vuotta sitten teoksen Paratiisi on nurkan takana. Tämänkin takia blogista on iloa.

Mario Vargas Llosa: Tuhma tyttö
Travesuras de la niña mala, 2006, suomentanut Sulamit Hirvas
Otava 2010, 420 s

lauantai 27. toukokuuta 2017

Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta




Zimbabwelainen maailma kaikessa korniudessaan aukeaa komeasti Petina Gappahin esittelemänä kolmessatoista novellissa. Robert Mugabe, yli-ikäinen presidentti ja diktaattori ja mielikuvituksellisiin yltävät inflaatioprosentit varjostavat kaikkien ja erityisesti köyhien elämää. Elämä virtaa voimallisena sittenkin. Gappah saa ja osaa kirjoittaa omistaan. Hän mäiskiikin heitä olan takaa; köyhiä ja juonittelevia petkuttajia, rikkaita ja korruptoituneita, yhtä lailla vaimojaan pettäviä miehiä kuin sukulaisiaan hyväksikäyttävää naista. Hän nauraa Ednalle, joka on aina valmis loukkaantumaan toisten puolesta. Maassa, missä leipäpalaan menee puolitoista miljoonaa zim-dollaria pitääkin osata nauraa. Se nauru on ihmisten pelastus sodassa ja kurjuudessa. Nauru ei ole lopulta häijyä, pikemminkin Gappah näyttää ihmisen epätäydellisyyden ja maailman todemmin kuin mustavalkoisen moralisoinnin kautta. Nelson Mandela syntyy kerran tuhannessa vuodessa, enemmän on Robert Mugabeja.

Surusävelten saatossa ministerin leski Esther on miehensä mahtipontisissa hautajaisissa, joissa luetaan samat puheet kuin aina kun aids on taas kerran korjannut korkean virkamiehen. Hän menehtyi pian pitkälliseen sairauteen, ja vaimo on tyytyväinen oltuaan vuosikausia vaimo vain sosiaalisessa mielessä. Zimbabwessa rikkaat miehet rakentavat puutarhoihinsa pikkutalon rakastajattarilleen. Sekä aids että hankkeet saada presidentti vallasta pidetään salassa. Paljon on salattavaa maassa, jossa diktaattori pitää kansaansa kyykyssä. Rosien sulhasen halkeilleet, vaaleanpunaiset huulet  kielivät siitä, minkä kaikki näkevät mutta kukaan ei sano ääneen. Niinpä jokainen katkoo tietään vahvemmalle oksalle parhaansa mukaan. Niin leskikin, jolla on tieto miehen viimeisestä toiveesta. Sekin voi olla vahva valuutta.

Ns nigerialaiskirjeitä lähetetään myös afrikkalaisille uhreille. Miehemme Genevessä voitti miljoona euroa on tyypillinen tarina, jossa petettyä potkitaan yhä syvemmälle suohon. Siinä sivussa kerrotaan Afrikan muiden maiden diplomaattien suhtautumisesta Zimbabween. Se on pilkan ja naureskelun sävyttämää. Te zimbabwelaiset, säestää Etiopian valtuutettu. Koskas teette selvän presidentistänne? Ja meidän Mengistusta, jota se hellii Hararessa.

Niminovellissa Mupandawanan tanssimestari, hinnat olivat hujahtaneet yhdessä vuodessa 97-kertaisiksi ja eräs M'dhara Vitalis Mukaro sai eläkkeen sijaan kolme paria kenkiä, puoli numeroa liian pienet.  Maine on venyvä käsite, varsinkin tällaisella paikkakunnalla, missä kaikki tuntevat toistensa kainalohien hajut. Mupandawana, koko nimeltään Gutu-Mupandawanan Kasvukeskus, on isompi kuin kylä, mutta kaupunki se ei vielä ole. Paikallinen Michael Jackson liian pienissä kengissä tanssii itsensä sanomalehteen, heti presidentin päivittäisen kuvan alle.

Petina Gappah täyttää novellinsa paikoitellen vuolaiksi värikkäistä tyypeistä, sukulaissuhteista ja ujuttaa lisäksi teksteihinsä shonan-kielisiä sanoja ja lauseita. Nämä varsinkin lauseen mittaisina jäivät eksoottiseksi mausteeksi kuten myös perheessä ja suvussa nimien edessä käytettävät, enimmäkseen kait sukulaisuutta  merkitsevät etuliitteet: Mainin'Juliana, SisiDessy, SekuruLazarus. Ne lienevät oleellisia Gappahin rennolle kirjoitusotteelle, paikallisessa dialogissa aina mukana. Jos se sen vaatii, niin hyväksyn. Gappahin tyyli ja kieli on nimittäin aivan loistavaa, nautittavaa luettavaa.

Viimeinen novelli Keskiyö hotelli Californiassa kertoo niljakkaasta myyntimiehestä, joka suupalttina ja kaikinpuolisena ketkuttajana pelastautuu tilanteesta kuin tilanteesta. Novelli on aivan hulvaton ja toi mieleeni vastaavanlaisen niljakkeen toiselta mantereelta, nimittäin australialaisen Bunny Munron Nick Caven romaanista Bunny Munron kuolema.

Novellikokoelman alkumietteeksi on valittu Jane Hirshfieldin runo 'Optimismi', jossa ihaillaan puun sitkeyttä, joustavaa perääntantamattomuutta: huomatessaan valon estyneen yhdeltä puolelta, se kääntyy toisaalle. Tästä sitkeydestä on rakennettu zimbabwelainen elämä Petina Gappahin novelleissa. Naurusta ja sitkeydestä. Kirja pääsi ehdolle Guardianin esikoiskirjapalkinnon saajaksi. 

Täälläkin luettu: Kirjaluotsi.

Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta
An Elegy for Easterly, 2009, suomentanut Seppo Loponen
Tammi, 2009, 199 s


keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Péter Gárdos: 117 kirjettä



Unkarilainen dokumentaristi  ja kirjailija Péter Gárdos kirjoitti vanhempiensa, Miklósin ja Lilin rakkaustarinan. Se onkin kertomisen arvoinen, on se sellainen todiste elämänilosta ja rakkauden voimasta. Kontrasti on sitäkin suurempi, kun molemmat nuoret ovat keskitysleiriltä selvinneitä juutalaisia, hädin tuskin hengissä kumpikin. Samalla romaani valaisee sittenkin vähemmän kuvattua aikaa holokaustin jälkeen ja naapurimme Ruotsin hyväntekijän roolia, vaikkakin Punainen Risti oli varsinainen toimeenpaneva organisaatio.

Belsenin keskitysleiriltä selvinnyt 25-vuotias Miklós kera serkkunsa Harryn ja muutaman muun kaverinsa pääsee Ruotsiin kuntoutukseen. Nälkäkuoleman partaalla käyneet nuoret ovatkin kuntoutuksen tarpeessa, alipainon lisäksi on hoidettava sairaudet. Miklósille annetaan vain muutama kuukausi elinaikaa. Aikansa hän käyttää määrätietoisesti: hän on ottanut selvää, että Ruotsissa kuntoutuu samanaikaisesti 117 hänen kotikylästään Debrecenistä kotoisin olevaa nuorta naista - ja Miklós haluaa naimisiin.

Sodan jälkeen syntyivät Suomessakin suuret ikäluokat. Sama ahneus elämälle henkii Miklósista ja hänen kavereistaan. Elossa ollaan sittenkin! Miklós on idealisti, vakaumuksellinen kommunisti ja romantikko. Hän lähestyy kaipaamaansa, vielä tuntematonta rakkautta lähettämällä kaikille kotikylän naisille kirjeet. Serkku Harry sen sijaan tarttuu niin sanotusti hetkeen, vaikka ei vaikeuksitta.

117 kirjettä herättää henkiin vuosikymmenten takaiset kuvat. Keskitysleiriltä selvinneillä ei riitä aikaa enää kärsimiseen. Ilmassa on optimismia ja toiveikkuutta. Jääräpäinen, metallihampainen, tuberkuloottinen tyhjä vaatekasa eli Miklós käy taistelua häntä hoitavan lääkärin, Lindholmin kanssa eikä suostu odottamaan kuolemaansa tyhjin toimin. Ei nyt, kun hän on selvinnyt pahimmasta. Terveyden tai sairauden kriteereitä tai jäljellä olevaa aikaa ei nyt mietitä.

Romanssin ja rakkauden sytyttäminen kirjeitse ei keneltä hyvänsä onnistu. Mutta Miklós onkin lehtimies ja runoilija. Lyhyet otteet Lilin ja Miklósin kirjeistä täydentävät pieninä etenevinä dialogin pätkinä Miklósin ja Lilin ja heidän ystäviensä uuden elämän kuvauksia. Ensin teititellään, sitten sinutellaan, sitten lähetetään yksi suudelma ja myöhemmin monta.

Peter Gardos kertoo vanhempiensa suloisen tarinan lämmöllä, aikaa ja ympäristöä tarkasti havainnoiden. Junat kolisevat, Ruotsin talvinen metsä on hiljainen. Unkari on kaukana, mutta sieltä saadaan uutisia, kadonneista äideistäkin. Lääkäri Lindholm joutuu antautumaan yhä ovelammaksi käyvän rakastuneen parin edessä. Naimapuuhat etenevät, niin, kuin juna. Koko uskomaton tarina on kerrottu huumorilla ja loistavalla dialogilla. Elämä voittaa, heti kun se saa mahdollisuuden.

- Nähtävästi minulla ei riittänyt kielitaito! Kuusi kuukautta, suunnilleen. Se teillä on jäljellä. Tiedättekö, Miklós, että kun lääkäri sanoo tällaista, se on kauheinta hänelle itselleen.
- Ymmärrän täydellisesti, herra ylilääkäri.
Siihen oli paha vastata mitään. Niinpä he istuivat siinä äänettöminä sohvan eri päissä.
He jäykistelivät vielä viitisen minuuttia kasvavan hämmennyksen vallassa. Lindholm punnitsi mielessään, oliko hänen tehtävänsä ryhtyä opettamaan kuolemaantuomittua, kehottaa arvioimaan selväjärkisesti mahdollisuuksia. Isäni taas mietti, kannattiko tuollaista paljon nähnyttä tiedemiestä vihkiä optimistiseen maailmankatsomukseen. He päättivät kuitenkin jättää toisensa rauhaan.

Vanhempiensa myöhempiä vaiheita lyhyesti lopussa kerratessaan Gárdos palaa Unkarin sodanjälkeiseen aikaan, vuoteen 1956 ja siihen romaaniin, jonka hänen isänsä oli suunnitellut kirjoittavansa mutta ei koskaan kirjoittanut, yhteisistä kauhunhetkistä matkalla kohti Saksan keskitysleirejä. Sen kirjoitti hänen puolestaan Jorge Semprún, jonka palkittu Suuri Matka mainittiin myös hänen  Kirjoittaminen tai elämä teoksessaan, jonka luin pari vuotta sitten.

Muita lukijoita: Ullan kirjat, Kannesta kanteen, Tuijata, ,KirjasähkökäyräMari A

Péter Gárdos: 117 kirjettä
Hajnali láz, 2015, suomentanut Juhani Huotari 
Siltala 2016, 257 s



sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Nigel Rodgers & Mel Thompson: Huonosti käyttäytyvät filosofit



Brittiläisten tietokirjailijoiden (historia, filosofia, taide) Nigel Rodgersin ja Mel Thompsonin tarkoitus ei ole nostaa itseään alentamalla kahdeksan valitsemansa maineikkaan filosofin kunniaa. Vaikka alkuvaroituksessa sanotaankin että tässä teoksessa mainitsematta jättäminen ei tarkoita, että k.o. filosofia voisi pitää erityisen hyväluonteisena. Tarkoitus on pelastaa filosofien muisto kiusalliselta pyhittämiseltä, palauttaa heidät kuolemattomuudestaan, kipsipäistä eläviksi ihmisiksi. Samalla kirjailijat havainnollistavat sitä yleistä totuutta, että elämän omistaminen järjelle ei välttämättä johda järkevään elämään. Siitä huolimatta he antavat täyden arvon filosofien ajatustyölle, joka tulee Huonosti käyttäytyvissä filosofeissa elämäkerta-tyyppisessä kuvauksessa esiteltyä. Tämä lyhyt summeeraus eli pikakatsaus maineikkaiden filosofien teeseihin ja historiaan oli se, joka sai minut onkimaan kassiini tämän luettavan ja monella tavalla mielenkiintoisen opuksen huhtikuun lopun maalaismarkkinoilta Turun Aurajoen rannalla.

Länsimaisen filosofian historia on sovinistista, toteavat Rodgers & Thompson. Valitut kahdeksan miespuolista filosofia ovat: Rousseau, Schopenhauer, Nietzsche, Russell, Wittgenstein, Heidegger, Sartre ja Foucault. Kattaus on arvovaltainen ja näyttää hyvin myös sen, kuinka kukin omassa ajassaan etenee ketjussa edellisen oppilaasta, ystävästä, seuraajasta omaksi autonomiseksi ja arvostetuksi ajattelijaksi, kukin vaikuttaa toiseen ja inspiroi toista filosofien maailmassa, samoin kuin taiteilijat ottavat toisiltaan vaikutteita. Ei silti ole harvinaista, että aiempi kunnioitus vaihtuu julkisen riidan kautta nälvimiseksi ja vihaksi, kuten kävi Rousseaulle ja Voltairelle. Siinä riitelivät tunne ja järki, kyynisyys ja turmeltumaton luontosuhde.

Kun teos kuvaa akateemisen filosofisen pohdiskelun rinnalla arkeen, aikaan, ympäristöön, poliittiseen tilanteeseen sidottuja filosofeja, heistä paljastuvat kriittiset - ja mielenkiintoiset - suon silmäkkeet. Sana filosofi tarkoittaa kuitenkin viisauden rakastajaa ja siksi yleisö odottaa heiltä pyrkimystä elää itse rakennettujen ideaalien mukaisesti.  Mutta: heidän inhimilliset heikkoutensa eivät automaattisesti heikennä heidän päättelynsä pätevyyttä.

Filosofille elämän käyttöohje, sen merkityksellisyys, oikea elämä ja sen mahdollisimman tyhjentävä selitys on työtä. Siksi filosofit jos ketkä osaavat myös pukea sanoiksi, solmia osaksi teoriaansa omat piirteensä, elämisen tapansa, heikkoutensa. Jean-Jacques Rousseaun vanhemmuus ei kestä lähempää tarkastelua, mutta silti hänen ajatuksensa vapaasta kasvatuksesta, demokratiasta ja ihmisen luontosuhteesta kiinnostivat ja niillä oli suuri vaikutus modernin maailman kehitykselle. Monille filosofeille, kuten Bertrand Russellille, seksuaalinen kyltymättömyys näyttäytyy suorastaan pakkomielteenä tai ainakin se ajaa heidät umpikujiin ja vie uskottavuutta omalta filosofiselta opetukselta. Ei niin helposti matemaattiselta trilogialta mutta kylläkin rauhan ja rakkauden vakuutuksilta, kun oma sekasortoinen avio- ja perhe-elämä toi maineen filosofisena elostelijana. Arthur Schopenhauer taas oli filosofian historian suurin ihmisvihaaja, ja vielä erikseen naisvihaaja - äitinsä torjumasta pikkupojasta kasvoi synkkä yksinäinen. Siitä huolimatta hän korosti seksuaalisen halun keskeisyyttä ihmisen elämässä, ennakoiden Freudin ajatuksia.

Useampi näistä filosofeista  saisi meidän ajassamme helposti heitetyn diagnoosin Asperger, autisti kuten älyn jättiläinen Ludwig Wittgenstein ('Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen'), joka kykeni viemään filosofian kävelylle kuten normaali-ihminen vie koiran; johdattaen sitä ensin yhteen suuntaan ja tuoden sen sitten takaisin. Martin Heidegger ei koskaan tehnyt selvää pesäeroa läheisestä suhteestaan natsihallintoon, mutta hänen ajattelussaan on kirjoittajien mukaan arvonsa edelleen eikä tämä arvo kokonaan katoa suuresta poliittisesta sekoilusta huolimatta. Poliittinen sekoilija oli myös Jean-Paul Sartre, joka nuoleskeli diktaattoreita mukaanlukien Stalin ja Mao, mutta teki eksistentialismista muoti-ilmiön ja jakoi kuuntelijansa; häntä rakastettiin ja vihattiin.

Uskonnonvastaisuus, ateismi oli monen filosofin vastaus kirkon opetuksiin kuten Nietzchellä, jonka päämaalina pysyi kristillisyys. Jos ihminen siirtää painopisteensä elämästä 'tuolle puolen' - olemattomuuteen - elämä jää ilman painopistettä. Henkilökohtaisen kuolemattomuuden suuri valhe tuhoaa kaiken rationaalisuuden, kaiken vaistonvaraisen luonnollisuuden - kaiken mikä on terveellistä. Nietzschen yli-ihmiskäsitteet on yleisesti ja väärin liitetty natsismiin. Nietzsche tuomitsi antisemitismin ja hänellä oli paljon sekä juutalaisia ystäviä että esikuvia filosofiassa ja musiikissa. Sen lisäksi Nietzsche ihaili ranskalaista kulttuuria ja väitti itse olevansa puolalainen, koska inhosi saksalaisia, maanmiehiään.

Natsismi elää ja voi hyvin Russellin, Wittgensteinin, Sartren ja Michel Foucaultin vaikutusaikana. Ranskalainen Sartre oli saksalaisten vankina ja vankilaoloaikanaan pohdiskeli Martin Heideggerin, ajattelijan ja natsin, ajattelua.

Huonosti käyttäytyvät naisfilosofit ovat saaneet pari sivua teoksessa, ja taas korostetaan filosofian pysyneen  pitkään fallokraattisen arroganssin linnoituksena. Naisista mainitaan Mary Wollstonecraft, joka Ranskan vallankumouksen aikaan julkaisi Naisten oikeuksien puolustuksen ja vaikutti viiveellä feministiseen ajatteluun. Epäsovinnaisista tavoista kiitetään myös Iris Murdochia, jolta lisäksi puuttui mieskollegojen älyllinen ylimielisyys. Ainoana vakavasti otettavana ehdokkaana seksuaalisesti kyltymättömien, itserakkaiden ja toisia hyväksi käyttävien filosofien joukkoon kirjoittajat mainitsevat Simone de Beauvoirin, Sartren elämänkumppanin, joka tämän kanssa vaihtoi avoimesti kokemuksiaan monista seksipartnereistaan.  - Näin ollen meillä ei ole mitään syytä uskoa, etteivät naisfilosofit olisi kyenneet yltämään yhtä suureen sekoilun määrään, jos heitä olisi ollut yhtä paljon kuin miehiä, toteavat Rodgers & Thompson tyytyväisinä.

Viimeisenä kahdeksasta käsitellään Michel Foucault, joka seksihurjasteluistaan sai AIDSin, mutta tutkittuaan sitä ennen paitsi seksuaalisuutta myös hulluutta ja sen historiaa ehti sitä ennen kiteyttää oman sanomansa vapaasta ihmisestä. Hän näki sosiaalisen kontrollin ja ihmisen leimaamisen 'normaaleiksi' ja 'epänormaaleiksi' kurin muotona, jota hän jyrkästi vastusti.

Pidin paljon Rodgersin & Thompsonin tavasta avata maineikkaiden filosofien ajatusmaailmaa ja kuvata heidän historiallista todellisuuttaan, aikaa ja ympäristöä. Liian yksinkertaiseen popularisointiinkaan ei sorruttu, muutama kysymysmerkki nousi pikku päähäni. Se on kai ihan paikallaan, kun lukee filosofian ja ajatusjärjestelmien historiasta.

Nigel Rodgers & Mel Thompson: Huonosti käyttäytyvät filosofit
Philosophers Behaving Badly, 2005
Suomentanut Mikko Metsämäki 
Ajatus Kirjat Gummerus Kustannus Oy, 2009, 268 s







tiistai 9. toukokuuta 2017

Pierre Lemaitre: Rosie



Pommiräjähdys Pariisissa. Siinä ajankohtainen alkuasetelma Pierre Lemaitren Rosiessa. Syyllisen etsintä ei tässä kestä kauaa, kun hän jo ilmoittautuu. Ensimmäinen räjähdys oli nimittäin pelkkä todiste siitä, että mies, Jean eli John, osaa. Sen jälkeen hän kattaa pöydälle omat vaatimuksensa ja nostattaa koko Pariisin poliisin, pääministerin ja presidentinkin varpailleen. Onko mies vaarallinen hullu, ovela roisto vai vankilassa murhasta epäiltynä olevan äitinsä - tuo kuuluisa mutta taka-alalle jättäytyvä Rosie -  manipuloima onneton luuseri?

Tätä solmua ylikomisario Camille Verhoeven valjastetaan tutkimaan, taas kerran tikittävä aikapommi päänsä päällä. Verhoevenilla ei nytkään ole aikaa käydä illallisella uuden ystävättärensä Annen luona tai tulla ajoissa palvelemaan nyreää kissaansa Doudouchea. Seitsemän pommia on ajastettuna jossain päin Pariisia. Vai oliko vain kuusi jäljellä kun eka paukahti jo ensimmäisellä sivulla...

Rosiessa on jotain samaa kuin Alexissa, mieleltään sairaan oloinen rikollinen on saatava pysäytettyä, uhka leijuu ilmassa, aika ei riitä. Rosiessa vuorokausi on pitkä, luvut ovat kellonaikoja. Tulevia uhkaavia tuhoja maalaillaan, mutta jotenkin jännitys ei vain oikein nyt kasva. Rosie on Lemaitren johdannon mukaan tilaustyö. Hän kertoo sen imartelevan, ja perustelee sen Camille Verhoeven-trilogian neljänneksi osaksi samoin kuin hänen ihailemansa Dumas kolme muskettisoturiaan; heitäkin oli neljä.

Tilaustyön tuntu dekkarissa on selvä, kertomus on ohut eikä draamaa ole riittävästi lihotettu, se jää luonnosmaiseksi samoin kuin sen keskeiset henkilöt. Miksi John onkin Jean ja miksi Gilbert Becaudin (sama jonka laulu Nathaliesta soi radiossa 60-luvulla) laulu Rosy et John on tärkeä  - siihen ei oikeastaan vastata. Kirjailija heittelee ilmaan erilaisia täkyjä, mutta ei vaivaudu niitä sen enempää syventämään. Ne jäivät pieninä kysymysmerkillisinä kuplina leijumaan päähäni kunnes kuivuivat kokoon. Ja: Hän ei ole liikahtanutkaan. Mikään hänessä ei ole paljastanut miltä hänestä tuntuu. Vaikka edellisellä sivulla juuri luin tyypin vapisevan kuin transsitilassa ja pari raskasta kyyneltäkin valui...Väsyin poliisin tutkintatyön esittelyyn ja kuulusteluihin, kun ei koko keissi oikein kiinnostanut. Ei auttanut, vaikka areenalle marssitettiin terrorismintorjuntayksikkö kuorma-auton kokoisine miehineen ja keinoineen, ja melkein koko Ranskan hallitus presidenttiä myöten.

Nyt saa mennä taas kymmenen vuotta ennen kuin luen seuraavan dekkarini. Murha ei kiinnosta, eivät pommit eivätkä mielenvikaiset tappajat. Ottaen huomioon kypsän ikäni, voi olla etten enää lue dekkareita. Dramaattista mutta c'est la vie.

Pierre Lemaitre: Rosie
Rosy & John 2013, suomentanut Susanna Hirvikorpi
Minerva Kustannus, 2017, 179 s

Elokuvissa: Get out

Kuva:Wikipedia
Neljä tähteä ei lämmitä, kun lopulta huomaa istuvansa elokuvateatterissa katsomassa väkivaltaista mässäilyä. Ei auta sekään, että ollaan ns. hyvällä asialla, kun miespuolinen sankari on mustaihoinen, joka seurustelee valkoihoisen tytön kanssa. Rasismille otollinen asetelma. Tytöllä on rikas perhe, ja perheenisä, psykiatri olisi äänestänyt Obamaa vielä seuraavallekin kierrokselle eikä perheessä siis viljellä kertakaikkiaan mitään rasistisia asenteita. Paitsi että sukulaistäti kokeilee mustan miehen hauista ja antaa katseensa liukua alemmas. Siinä kartanossa, jonne tytön poikaystävää viedään esiteltäväksi vanhemmille, keitellään varsinaista soppaa ja loppujen lopuksi on kyse mustien hyväksikäytöstä. Mutta se ei paljon pelasta, jos meininki on muuten infantiilia.

Alku on kyllä lupaava. Musta mies kulkee illan pimeydessä selvästi varakkaan valkoisen asujaimiston alueella, eksyksissä, auto alkaa seurata. Sen pelon tuntee nahoissaan. Hilpeä musiikki säestää, musiikin roolista tulee mieleen Kellopeli appelsiini.

Sittemmin elokuva ei lunasta lupauksiaan, vaan uskottavuus alkaa rapista monissa käänteissä yhä pahemmin. Keitokseen on sotkettu hypnoosia, degeneroituneita vanhoja sukulaisia, ja omituisesti muljauttelevia palvelijoita jotka patsastelevat ikkunassa tai jonkun pylvään takana.  Hypnoosissa sankari leijuu avaruudessa pitkähkön ajan ja siihen vaivuttamiseen riittää kun hämmentää teetä isossa kupissa. Pitääkin kokeilla tuota vielä kotosalla joskus.

Koko plöysä homma kulminoituu veren loiskumiseen sekä sisätiloissa että ulkosalla. Helpotus oli se, että ruumiita tuli vikkelään tahtiin eikä sitten henkiin jääneelle oikein riittänyt enää puhekavereita - loppu tuli yllättävän nopeasti. Vähän helpotti sekin, että musiikki oli paikoitellen intressanttia mutta ei riittävän. Onneksi ulkona oli valoisaa ja pyöräilin kotiin, ehdin vielä uutisiksi, päivän annos Emmanuel Macronia. Vive l'Europe!

Maailmalla elokuva on niittänyt mainetta rohkeana ja rasismin vastaisena, mikä kuulemma on harvinaista kauhu-genressä. Get out on pienen budjetin elokuva joka on jo tuottanut miljoonia.


Get Out, USA, 2017
Ohjaaja Jordan Peele

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja Raju Nonna



Nonna olisi itsellenikin ollut mitä sopivin nimitys, nyt kun isovanhemmuus on tullut uutena roolina yllättäen osakseni. Italiankielen pitkäaikaiselle harrastajalle se olisi omiaan. En nyt viitsi silti apinoida Saisiota, mutta hänelle se sopii mainiosti. Tosin osa-aikaisena portugalin kielisen Madeiran asukkina hän voisi olla myös avó, mutta eihän se aksentteineen ja painotuksineen suomenkielisen suuhun sovi ollenkaan niin hyvin kuin italian nonna. Eikä kuulosta yhtään niin herttaiselta.

Asiaan. Pirkko Saisio on heittäytynyt täysillä nauttimaan isovanhemmuuden iloista. Kaikkihan tietävät, että siinä missä vanhemmat ovat lapsistaan stressaantuneita, huolissaan, ongelmissa oikean kasvatuksen kanssa ja hukkumassa monenlaisten oppien viidakoissa, isovanhemmat vain nauttivat! Sitä Saisio tekee suurella sydämellä eli rakkaudella ensin Kolmivuotiaan kanssa. Kirjan lopussa Kuusivuotiaan seuraan on liittynyt Yksivuotias, zeniläisesti hymyilevä pikkusisko. Kolmi -Kuusivuotias on tyttärenpoika Remu.

Kirjaa kuvittavat pojan värikylläiset tussipiirrokset, jotka ilmaisevat paitsi riemua ja mielikuvitusta myös lahjakkuutta. Pääosa pienistä jutuista on Nonnan ja 3-4-5-6-vuotiaan keskustelua ja yhteistä vapaa-ajan viettoa. Saisio iloitsee pienen anarkistin maailman havainnoista ja mehevästä kielestä, kadehtii tämän ilmaisuja, nauttii yhdessäolosta ja laskee päiviä uuteen tapaamiseen, kun poika on taas lentänyt Madeiralta kotiinsa joululomalta. Hän ja Rekkari odottavat seuraavia lomia. Rekkari on Honksu eli Pirjo Honkasalo ja nimitys tulee virallisesta, ei niin romanttisesta sanaparista rekisteröity parisuhde. Hauskaa ironiaa sekin.

Saisiolla ja tyttärenpojalla on niin läheinen suhde, että hän on pojalle lähes salainen liittolainen kamppailuissa sekä avaruusolioita että - tietyissä tilanteissa - vanhempia vastaan. Esim. kun on salakuljetettava keittiöstä muutama keksi yöpalaksi. Salaliitto ilmenee jo nimityksessä raju Nonna. Saisio ei ole pojankaan mielestä muiden seurassa raju, vain hänellä on taito tehdä Nonnasta raju.

Kirja kuvaa pienissä dialogeissa kuin ohimennen myös lapsen kehitystä. Kuusivuotias on jo oxfordpainotteisessa päiväkodissa Isojen Poikien jengissä, jonka yletöntä vessasanojen käyttöä yritetään hillitä.

Kuten tiedämme, on sensuurilla taipumus tuottaa kekseliäitä kiertoilmaisuja ja salakieltä, Niinpä sana pylly on kuusivuotiaiden jengikielellä nykyisin sivistyneeltä sekä hieman tieteelliseltä vivahtava pebalis. Kun kuusivuotiailla jengiläisillä on housuissaan pebaliksen lisäksi myös pibelis ja kugelikset, ei britanniankielinen henkilökunta ole mahdollisesti aina ihan ajan tasalla ruokapöydässä käytävän keskustelun sisällöstä.

Ja pakkohan tähän on vielä lainata pätkä Nelivuotiaan räpistä. Funchalissa oli vietetty myöhään vuoden vaihtumista. Poika oli uudenvuodenpäivänä pahantuulinen, mutta vetäisi yllättäen rankahkon räpin.

Elämä on! Elämä on! Elämä on!
Nuuskamuikkunen soittaa torvea kovaa
ja Muumipeikko pieraisee!
Haisee, haisee, haisee,
haisee hirveästi!

Ei todellakaan tarvitse olla isovanhempi tai vanhempi Saision Spuukista ja Nonnasta iloitakseen. Saisiolla on eläytymisen kykyä, huumorintajua ja lämmin sydän teemoista ja aihemaailmoista riippumatta, ja sana on hallussa selvästi myös jälkeläisillä.

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja Raju Nonna
Siltala 2017, 194 s

Novellihaaste: Luetut novellit



Ompun/Reader why did I marry him-blogin puolen vuoden mittainen novellinlukuhaaste päättyy tänään. Luin yhteensä 50 novellia, mikä on vähän suhteutettuna megalomaaniseen arvaukseeni haasteen aikana yhteensä luettujen novellien määrästä, joka oli 2017!

Oli ilo löytää novellit uudelleen. Olen novelleista aina pitänyt, mutta jostain syystä ne helposti unohtuvat romaaneja rouskuttaessa. (Tai no, märehtiminen taitaa olla oikeampi ilmaisu, kirjablogimaailmassa lukutahtini on hitaanpuoleinen.) Kirjastokaan ei niitä kovin usein tuo framille, novellit nököttävät yksikseen ja ujoina jossain takavasemmalla. Siksi tämä haaste olikin oivallinen, niin paljon ja enimmäkseen hyvää tuli novelleissa luettua sekä tietenkin aina niin sopivan kokoisina annoksina.

Yksittäisiä novelleja luin näistä kokoelmista:

Yiyun Li: Kultapoika, smaragdityttö
Pekka Tarkka: Novellin parhaita
Aulis Ojajärvi: Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja

Luin nämä kokoelmat:

Toisaalta, kaikkea voi sattua. Venäläisiä novelleja.
Raija Siekkinen: Kaunis nimi
Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Lukemani novellien ilmestymisen aikahaitari on noin sata vuotta ja ne risteilevät ympäri maailmaa. Ykköseksi nostan Raymond Carverin. Hänellä on ainutlaatuinen, vaivattoman tuntuinen ja arkisen oloinen tapa käyttää kieltä, jolla hän kuitenkin onnistuu välittömästi nostamaan odotuksia, luomaan latauksia ja jännitteitä. Se on taiturimaista. Siinä missä Raija Siekkinen loistavissa novelleissaan sävyttää maailman alakuloisilla väreillä, Carverin pikkukaupunkien asukkaissa on jotain optimistista, usein käsittämätöntä sekin. Siksikin ne virkistävät.

Onneksi haaste näköjään jatkuu ja blogit pitävät siis novellit edelleen hyvin mielessä.




torstai 4. toukokuuta 2017

Saul Bellow: Ravelstein



Ensi tutustumiseni nobelisti Saul Bellowin tuotantoon tapahtui hänen viimeisen romaaninsa kautta. Ravelsteinin hän kirjoitti 84-vuotiaana. Se on autofiktiivinen. Ravelsteinin vastine todellisessa elämässä on Allan Bloom, Bellowin vuonna 1992 aidsiin kuollut ystävä. Chick on romaanin minäkertoja, seitsemänkymppinen, jo useamman avioliiton läpikäynyt kirjailija, joka elää nuoren assistenttinsa Rosamundin kanssa rakkauden täyteisessä liitossa.

Abe Ravelstein on professori Keskilännen tunnetussa yliopistossa, Oscar Wilde-tyyppinen sivistynyt, kulturelli, räväkkä ja anarkistinen dandy, joka polttaa kynttiläänsä molemmista päistä. Hän on HIV-positiivinen homomies, joka on kuolemaisillaan aidsin aiheuttamiin komplikaatioihin. Hän tekee kuolemaa Pariisissa, samassa ylellisessä hotellissa missä Michael Jacksonkin majailee.

Molemmat ystävykset kantavat mukanaan juutalaista perintöä; kulttuuria, sivistystä ja kärsimystä. Ravelstein on valinnut ystävänsä Chickin kirjoittamaan muotokuvansa, elämäkertansa, luovuttaa hänelle henkisen testamenttinsa. Hän oli valinnut minut tekemään hänestä muotokuvan, ja puhuessaan minulle hän puhui intiimisti mutta myös aikakirjoja varten.Viimeisissä keskusteluissaan ystävykset käyvät läpi keskeisiä filosofioitaan elämästä ja kuolemasta, ystävyydestä, rakkaudesta, seksuaalisuudesta, yhteiskunnasta, juutalaisten kohtaloista, uskonnosta,  ja kuolemanpelosta. Sillä porvaristoa hallitsee väkivaltaisen kuoleman pelko. Siitä nämä kaksi haluavat vapautua, vaikka loppu lähenee. Mitä kuolema on, vanhat miehet kyselevät toisiltaan. Ei enää kuvia, on yksi vastaus.

Teemoistaan huolimatta keskustelut käydään kevyen henkevästi; Ravelstein ei halua antaa kuolemalle viimeistä sanaa, se ei saa manipuloida hänen ajatuksiaan. Tuonpuoleista ei ole eikä siellä läheisiä, joiden uudelleennäkeminen olisikin sietämätöntä. Professorin missio on puhdistaa opiskelijansakin tuhoisista väärinkäsityksistä, normien sanelemista epätotuuksista, joita heidän järjettömät vanhempansa heille syöttivät.

Pariisi ja Ranska on poliittiselle filosofille henkinen koti, jossa hän pitää salonkejaan, järjestää illallisia, hankkii laatuvaatteensa. Pariisista on eräs juutalainen vapaa-ajattelija sanonut - wie Gott in Frankreich. Eli että jopa Jumala vietti lomansa Ranskassa. Miksi? Siksi että ranskalaiset ovat ateisteja ja heidän parissaan itse Jumala sai olla huoleton, flanööri niin kuin kuka tahansa turisti.

Kauimmas leikillisyydestä Ravelstein etääntyy tilittäessään Chickiä - joka on roolissaan kuin opetuslapsi - tämän suhteesta natsiajan kätyreihin. Näitä liikkuu sivistyneistön illallispöytien äärellä vailla menneisyyden painolastia. Muuan romanialainen professori on rakentanut sumuverhon muinaisten egyptiläisten tutkimuksesta. Sumuverho peittää lihakoukkuihin ripustetut juutalaiset Bukarestin kaduilla. Sitä tämä keskustelu tietysti kiertelee ja kaartelee: mitä juutalaisille merkitsee että niin monet muut, miljoonat muut, tahtoivat heidän kuolemaansa. Loput ihmiskunnasta karkotti heidät. 

Ravelstein kamppailee oman tiensä loppuun, sen terminaalivaihe oireilee alusta alkaen. Ystävän lähdettyä Chick käy oman taistelunsa Karibian lomalla. Vanha mies ja hänen rakastava nuorikkonsa tekevät matkan trooppiselle rannalle Länsi-Intiaan. Keskusteleva ja filosofoiva sävy muuttuu tyystin. Sairaalan käytäviltä vaihdetaan keskelle keltaisten perhosten parvia ja rantakadulla savuavia grillejä. Epäonnisen ilta-aterian seurauksena Chick päätyy teho-osastolle hallusinaatioihin, jotka vielä kerran vievät opetuslapsen gurunsa luo, mahtaviin pitoihin.

Ravelstein on kummallinen romaani. Pitkän aikaa ihmettelin, miksi pitäisi kiinnostua tämmöisestä tyypistä, jonka kerrotaan olevan säkenöivän älykäs, upea ihminen. Kun hänestä ei siis ole saanut tietää mitään ennen tätä kuolinvuoteen testamenttia. On sinänsä mielenkiintoista lukea niin toisenlaisesta elämänpiiristä, Amerikan juutalaisen sivistyneistön pohdiskeluista, jossa katetaan tarjolle sivulauseissakin monenlaista syvällistä analyysia ystävyydestä kuolemaan, vaihdellen kepeiden muoti-, ihmissuhde y.m. kuvausten seassa, kuin jossain Woody Allenin newyorkilaisessa elokuvassa. Silti jonkinnäköinen jännite jää puuttumaan enkä sittenkään oikein kiinnostunut Abe Ravelsteinista. Chickin matka trooppiselle rannalle antaa sittenkin paremman, tai ainakin houkuttelevamman kuvan Bellowin kaunokirjallisesta käsialasta, se on mitä parhainta lukunautintoa, mutta sekin jotenkin irrallinen osio tässä romaanissa. Bellow kirjoitti Ravelsteinin suuresti arvostamansa ystävän kunniaksi, kun tämä koki turhan varhaisen kuoleman seksuaalisuutensa takia. Hän oli Bellowin elämässä niin merkittävä persoona, että ansaitsi kirjailijan mielestä kuolemattomuuden romaanissa.


Saul Bellow: Ravelstein, 2000
Suomentanut Marianne Alopaeus
Tammi 2001, 302 s

torstai 20. huhtikuuta 2017

J.M. Coetzee: Häpeäpaalu



Mutta vanhat miehet, joiden joukkoon hän näyttää olevan liittymäisillään, maankiertäjät ja tyhjäntoimittajat joilla on siivottomat sadetakit, halkeillet tekohampaat ja karvaa korvissaan - kaikki he ovat joskus olleet Jumalan lapsia, joilla oli suorat raajat ja kirkkaat silmät. Voiko heitä moittia siitä, että he pitävät viimeiseen asti kiinni paikastaan aistien ihanissa pidoissa?

Elokuvassa Häpeäpaalu (ohjaaja Steve Jacobs, Australia) David Lurien roolissa on John Malkovich. Minulle Malkovich on sympaattinen näyttelijä eikä hän tuossa niljakkeen roolissakaan onnistu olemaan kovin vastenmielinen. Elokuva oli mieleenpainuva ja niinpa tuli halu jälkikäteen lukea, kuinka J.M. Coetzee on tarinan kertonut. Ei ole yllätys, että Coetzee nylkee päähenkilönsä auki kuin metsästäjä konsanaan. Avattu sielunmaisema on tympeä eikä Davidiin ole miellyttävä tutustua.

Häpeäpaalussa eletään Etelä-Afrikassa apartheidin jälkeistä aikaa. David Lurie on kahdesti eronnut 5-kymppinen korkeakoulun proffa, hänen erikoisosaamistaan on romantiikan runous. Hän kirjoittaa vapaa-aikanaan myös oopperan librettoa aiheenaan Lordi Byron ja tämän muusa kreivitär Teresa. Professorin elämä Kapkaupungissa kulkee uomissaan, opettajana hän ei tunnu välittävän opiskelijoilleen intohimoa, hän on rutinoitunut ja välinpitämätön. Viikottainen käynti prostituoidun luona saa jäädä, kun David Lurie ihastuu parikymppiseen oppilaaseen, Melaniehin. Tunne on yksipuolinen. Professori käyttää valtaansa hämmentyneeseen oppilaaseen. Vanha mies kaataa sänkyynsä nuoren naisen, josta muodostuu hänelle pakkomielle.

David pitää jääräpäisesti kiinni omista selityksistään; himo oikeuttaa hänen käytöksensä. Himo on kaikkein kiinnostavinta, sen voima lähentelee hänelle pyhyyden kokemusta. Professori ei ole valmis edes muodollisiin kompromisseihin, joita koulun tutkijalautakunta hänelle kantelujen jälkeen ehdottaa, jotta voisi jatkaa työssään. Hän ei suostu lautakunnan esittämiin katumusharjoituksiin. Tämä totuuskomissio ei onnistu. Mies ei tunnusta eikä tunne häpeää.

Coetzee on ennenkin kirjoittanut samantapaisista miehistä. Romaaneissa Nuoruus ja Kesä mies katsoi naisia melkein inhoten tai ainakin vailla lämpöä, kun nuoruuden kukkeus oli lakastunut. Samalla kaikki muu haalistuu ja menettää mielenkiintonsa, vain nuoren naisen herättämä himo on arvokasta. David on itsekäs, ylimielinen ja moraaliltaan joustava: mikä sopii itselle, on oikein. Naiset ovat Coetzeen miesten riivaajia. Naiset ovat ailahtelevaisia eikä heitä voi omistaa, vaikka mies sitä yrittää. Mutta toisten miesten kanssa hän epäilemättä muuttuu toiseksi naiseksi: la donna è mobile, toteaa David, oopperan librettoa pohtiessaan. Rumilla ja vanhoilla naisenpunkeroilla ei oikein ole arvoa hänen maailmassaan, ei sen puoleen vanhoilla rumilla miehilläkään. Coetzeen miehet eivät näytä vanhuutta arvostavan.

Skandaalin ja erottamisen jälkeen David matkustaa Kapmaassa pientä tilaa hoitavan tyttärensä luo. Tytär on valinnut toisin kuin isä: häntä ei kiinnosta olematon 'korkeatasoisempi' elämä. Lucy viljelee ja myy vihanneksia ja pitää kenneliä, on eronnut lesbosuhteesta. Apartheid on historiaa, mutta mustat, kafferit jatkavat elämäänsä vailla suuriakaan mahdollisuuksia nousta köyhyydestä. Koiratkin opetetaan ärisemään pelkästä mustan miehen hajusta.

Täällä köyhällä maaseudulla Davidille syötetään omaa lääkettään. Väkivaltaisen tapahtumaketjun jälkeen isä ja tytär joutuvat selviämään omilla tavoillaan eikä isän ole helppoa hyväksyä tyttären nöyryyttä. Lucy on valmis elämään maatilkullaan mustien ehdoilla, hän antaa anteeksi. Davidin maailma ja roolit siinä kääntyvät päälaelleen - kaikki on mietittävä uudelleen, niin vanhat naiset, koirat, tyttären valinnat kuin hänen oikeutensa puuttua niihin. Puhumattakaan Etelä-Afrikan mustista ja valkoisen syyllisyyden ikeestä. Coetzee nöyryyttää vanhaa donjuania mutapainissa perusteellisesti, ei edes Lordi Byronin ooppera nouse soimaan kaipausta, sen sijaan Lurie samaistuu hylättyyn Teresaan ja kiintyy rampaan koiraan. Häpeäpaalu alkaa sittenkin rakentua.

Taas kerran Coetzeeta lukiessa olin ristiriitaisten tunteiden vallassa. Miksi päähenkilö on niin ällöttävä kaikesta sivistyksestään huolimatta? Sivistys on pintaa, ja lopulta vähän kiinnostavaa, primitiiviset vietit johtavat meitä, ainakin professori Lurien maailmassa ja vain hänen kauttaan romaanin maailma aukeaa. Vastentahtoisesti on seurattava tyypin ajatuksia, jotka Coetzee ilmaisee paljaampina kuin ne haluaisi nähdä. Ja kyllä kai hän edustaa valkoisen miehen jälkiä Afrikassa, vallan ja alistamisen historiaa.

Tästä romaanista Coetzee sai toisen Booker-palkintonsa, ensimmäinen tuli romaanista Michael K:n elämä.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Yu Hua: Elämänkaari


Kiinan matkan kokemus jätti niin vahvan jäljen toisenlaisesta maailmasta ja kulttuurista, että piti vielä palata sinne, kun Yu Huan Elämänkaari sattui kirjaston hyllystä silmiin.

En ollut kirjailijasta kuullut aiemmin, mutta hän on kuitenkin kansainvälisesti tunnettu ja palkittukin kiinalainen kirjailija, jonka teoksia on käännetty useille eri kielille. Hän on opiskellut hammaslääkäriksi, mutta 'kyllästyi viidessä vuodessa tuijottamaan ihmisten hammaskalustoja'. Kulttuurivallankumouksen aika sattui Yun lapsuuden aikaan ja näkyy hänen kirjoissaan, niin myös Elämänkaaressa. Romaanista tehty elokuvasovitus kiellettiin Kiinassa (mutta ei kuitenkaan romaania...), mikä teki siitä bestsellerin ja siivitti kirjailijan tien maailmanmaineeseen.

Kansanlauluja keräävä minäkertoja kohtaa Kiinan maaseudulla Fuguin, vanhan miehen, joka kertoo hänelle elämäntarinansa.  Kansanlaulujen kerääminen yhdistettynä kyntöhärälle puhuvaan vanhaan mieheen herätti alkuun vaikutelman hyvin muinaisesta, suorastaan museaalisesta kertomuksesta. Vaikutelma osoittautuu vääräksi. Fugui peruuttaa vauhdilla halki Kiinan 1900-luvun myllerrysten nuoruuteensa, varakkaaseen lapsuuden kotiinsa. Fugui on nimittäin Xun perheen tuhlaajapoika. Hänelle on varattu yksityiskoulu, josta palvelijat kantavat hänet reppuselässä kotiin.

Yli kuudenkymmenen vuoden ikään ehtinyt opettaja totesi myöhemmin isälleni: 'Kunhan nuoriherra kasvaa aikuiseksi, hänestä tulee erinomainen tyhjäntoimittaja.'

Fugui kuvaa omaa hemmotellun nuorenmiehen elämäänsä, jossa hän itseoikeutettuna ja herraskaisena nuorenamiehenä viettää aikaansa bordellissa ja pelisaleissa, piittaamatta nuoresta vaimostaan tai vanhemmistaan, kunnes on pelannut sekä perheensä omaisuuden että asemansa. Edessä on pudotus kiinalaiseksi talonpojaksi, jonka työpäivä on pitkä. Koko perhe seuraa mukana, varakkaasta perheestä naitu vaimo ja äiti, jonka sidotut jalat sopivat vielä huonommin peltotöihin.

Koko Fuguin elämänkaari on kovaa kamppailua, menetykset seuraavat toisiaan. Ainoana lohtuna on, että mielivaltaisessa sisällissodassa ja sitä seuraavassa kulttuurivallankumouksessa ei rikkaidenkaan kohtalo ole helpompi, enimmäkseen vielä huonompi. Kansankommuunin joukkuejohtajat kulkevat talosta toiseen keräämässä kattiloita terästä varten. Ensin ne rikotaan ja sitten mietitään, miten ne saisi sulatetuksi. Kun kattilat on rikottu, käy käsky mennä ostamaan uusia. Hiljalleen on teurastettu kaikki kylän eläimet ja nälkä vallitsee. Kulttuurivallankumous viimeistelee mielipuolisuuden, vaikka sitä ei maaseudulla huomatakaan niin kaaosmaisena kuin kaupungeissa.

Mikään ei oikeastaan ollut muuttunut, paitsi että öisin ei enää saanut nukkua rauhassa. Yömyöhään saimme nimittäin aina kuultavaksemme puhemies Maon viimeisimmät määräykset. Silloin joukkueenjohtaja vihelsi kaikin voimin pilliinsä, ja vihellyksen kuullessaan kansa joutui kiireesti kömpimään sängyistään ja lähtemään ulos kuulutusta kuuntelemaan. Joukkueenjohtaja huusi: 'Kaikki paikalle kuuntelemaan kunnioitetun puhemies Maon suurenmoisia määräyksiä!'

Fugui muistelee mielellään menneitä virheitään kuin se olisi antanut hänelle mahdollisuuden kokea oma elämänsä uudelleen ja saada anteeksi. Elämänkaari on buddhalaisviritteinen kertomus valaistumisesta, itsekkyyden ja ahneuden pahasta. Fugui herää säännöllisesti huomaamaan läheistensä tärkeyden, kun on jo liian myöhäistä. Hän kohtelee lempeää, lampaita ruokkivaa poikaansa ankarasti. Tyttärensä hän huomaa vasta, kun tämä on naitu pois. Hän ei löydä itsestään rohkeutta puolustaa  kommuunin reilua joukkuejohtajaa kulttuurivallankumouksen tappavaa lapsilaumaa vastaan.

Onnen hetket ovat vähäisiä. Niihin lukeutuu kuumeen seurauksena mykäksi muuttuneen tyttären onnellinen avioliitto. Lyhyt silti sekin. Toinen toistaan kovempi koettelemus kiusaa Fuguita. Luulisi, että vähempikin riittäisi, mutta vanha mies ottaa kokemuksista opikseen, katkeroitumisen sijaan hänestä tulee yhä tyynempi, yhä lempeämpi ja siitä saa nauttia hänen härkänsä.

Fuguin elämänkaari, omat valinnat ja seuraukset nostavat kyyneleitä silmiin, mutta vihaksi pistää lukea taas kerran ihmispoloista tyrannien ja mielipuolien vallan kohteena. Edelleen täyttä arkea monessa maailman kolkassa.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Pierre Lemaitre: Alex


Pierre Lemaitre osaa kertojan taidoillaan vetää levottomankin lukijan hetkessä mukaansa. Tämän tiesin ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheisiin sijoittuvan Näkemiin taivaassa romaanin perusteella. Lisäksi rikoskomisario Camille Verhoevenin tutkimuksia kuvaavaa trilogiaa on blogeissakin ahkerasti luettu. Siksi tein itselleni epätyypillisen poikkeaman rikosten maailmaan. Ja väärässä järjestyksessä. Irenestä olisi pitänyt aloittaa, mutta kun vastaan tuli ensinnä Alex niin ei voi mitään.

Alku on niin tymäkkä, että olin jo vähällä lopettaa. Nuori kaunis nainen eli Alex siepataan Pariisissa tyhjällä kadulla kotimatkaltaan. Kukaan ei nähnyt tapahtumaa. Hän päätyy hylättyyn tehdashalliin killumaan alastomana puuhäkissä, syömään samaa ruokaa rottien kanssa.   Haluanko lukea jonkun mielipuolisen sadistin keksimistä kidutuskeinoista tämän enempää? - Kysymys heräsi nopeasti.

No, mikään ei tässä jännärissä ole sitä miltä näyttää. Kuka on uhri, kuka on sarjamurhaaja, kaikki roolit ehtivät vaihtua ja sehän tässä sitten pitää valppaana ja virkeänä. Poliisin, taskukokoisen ylikomisario Camille Verhoevenin ja hänen kollegoidensa arkeen palataan joka toisessa luvussa. Rikostutkijat tyypittyvät eläviksi persoonikseen, joiden väliset suhteet organisaation hierarkiassa tuovat kertomukseen huumoria ja mielenkiintoista ranskalaista paikallisväriä.

Lyhytkasvuinen Verhoeven kompensoi mahdollisen ulkoisen haittansa nopealla älyllä ja temperamentilla. Hän tarttuu tapaukseen vastentahtoisesti, koska vaimon murha sieppauksen uhrina palautuu mieleen liian läheisesti. Verhoevenia tasoittaa tarpeen tullen aristokraattisen syntyperänsä jalostama apulainen Louis, aina tyynenä mutta silti tarkkakatseisena. Kolmas muskettisoturi on pihiytensä äärimmilleen vienyt Armand, jonka taskut pullottavat ilmaisia kyniä, lehtiöitä ja hotellien aamiaispöydistä siivottuja eväitä. Verhoevenia seurataan päähenkilönä pidemmälle. Puolison, Irènen murhan jälkeen kotona odottaa pikkukisu Doudouche ja taitelijaäidin jäämistö, joka odottaa selvittämistä. Äidiltä on peräisin Verhoevenin piirustustaito, jolla hän luonnostelee epäiltyä. Äidiltä on peräisin myös rikoskomisarion lyhyys, äidin ketjutupakoinnin seurausta.

Juonta ei voi sen enempiä paljastaa, mutta sarjamurhaaja kulkee kuolemaa kylväen samalla kun silmukka kiristyy. Jälki on veristä, rikkihappo sihahtaa. En ehkä haluaisi nähdä tätä elokuvana. Lemaitre kirjoittaa kuitenkin hienoa kieltä, sekä ympäristön että psykologinen henkilökuvaus on tarkkaa ja dialogi napakkaa.

Motiivit koko tragedialle saavat selityksensä hiljalleen; koko raadollinen menneisyys paljastuu vähä vähältä. Jännitys säilyy loppuun asti. Epäilty, takaa-ajettu - uhri vai syyllinen? - on kerännyt itselleen niin paljon osaamista, että saa kuin saakin viimeisen sanan omassa henkilökohtaisessa missiossaan. Se missio ja sen oikeutus alkaa selvitä lukijallekin. Sitä ennen silmänväriä, nimeä ja paikkaa vaihtava päähenkilö - kameleontti - herättää nopeasti vaihtuvia tunteita.

Romaani voitti parhaan ulkomaisen rikosromaanin palkinnon The CWA International Dagger 2013. Vielä olisi jäljellä Verhoeven-sarjasta Irene, Camille ja Rosie.

Pierre Lemaitre: Alex, 2011
Suomentanut Sirkka Aulanko
Minerva Kustannus 2015, 405 s


maanantai 10. huhtikuuta 2017

Matkalla Kiinassa

Kiinassa on 1.2 miljardia asukasta. Miljardi on tuhat miljoonaa. Pekingissä asuu noin 23 miljoonaa ihmistä. Joka vuosi syntyy noin 20 miljoonaa kiinalaista. Näin siitä huolimatta, että maassa noudatettiin vuosia yhden lapsen politiikkaa, jonka seurauksena vanhempien suosimalla sukupuolella on nyt ongelmia parin löytämisessä.

Monessa maassa on Turku, samanlainen vanha pääkaupunki tai muuten tärkeä kaupunki, jonka uusi pääkaupunki on syrjäyttänyt. Ranskassa on Lyon, Espanjassa Cadiz, Italiassa Firenze ja Kiinassa on Xi'an. Vaikka Cadiz pääsee aika lähelle, Kiinan vanhojen kaupunkien iät päihittävät Euroopan kaupungit, puhumattakaan Suomen Turusta. Xi'an on yli 3000 vuotta vanha.

Saavuimme yölennon jälkeen sopivasti aamujumpalle. Taiji-ryhmät liikkuivat virkeinä puistossa kun meidän toista vuorokautta valveilla aloittava ryhmämme hoiperteli paikalle.



 

 

Xi'anin muslimikaupunginosassa vietettiin kolmipäiväisen vapaan aattoiltaa. Tulossa oli kevätfestarit, hautojen siivous ja sukulaisvierailut. Kiinassa, varsinkaan maaseudulla ei ole hautausmaita, vaan pitkin peltoja on siellä täällä kumpuja, jotka muuten ovat vain mättäitä, mutta koristellaan kerran vuodessa. Sweeping tombs. Samanaikaisesti vietetään kevään alkamisen juhlaa. Maisema oli muutenkin kuin Suomessa kuukautta myöhemmin, toukokuun alussa. Vieno viherrys koristi lehtipuita, kirsikka-, persikka- ja aprikoosipuut sekä magnolia kukkivat.



Tässä osassa Kiinaa ei näy paljon turisteja, ainakaan tähän vuodenaikaan, uteliaat katseet seurasivat porukkaamme. Huomio oli ystävällistä ja välillä hupaisaa. Nuoriparikin saattoi haluta kuvaan isonenän valkonaaman kanssa. Terrakottasotilaiden luona ryhmämme keräsi aina vain lisää kuvaajia, ja lopulta rintamat kuvasivat toisiaan, ja kaikki hohottivat yleisessä riemastuksen tilassa.

Paikallisten talonpoikien 1974 vahingossa löytämät tuhannet luonnollisen - ja itse asiassa isohkot - kokoiset haudanvartijat ovat nimittäin Xi'anin turistien pääkohde. Jumitimme paikalle noin parin kolmen tunnin liikenneruuhkan kautta. Välissä poikettiin vessakäynneillä, kyykkyvessassa. Ne olivat meidän porukkamme naisten yleinen kauhistuksen aihe, mutta minusta ne toimivat oikein hyvin, olivat enimmäkseen siistejä ja hajuttomia ja antoivat kaivattua jumppaa kaiken bussissa ja junissa istumisen keskellä.

Terrakottasotilaat vartioivat Kiinan ensimmäisen keisarin Qin Shihuangdin hautaa. Niitä on kaivettu esiin tuhansia, hevosiakin on joukossa ja jokaisella sotilaalla on oma yksilöllinen naamansa.

 Terrakottasotilaiden ympärille oli rakennettu massiivinen turistirysä. Sen se tietenkin ansaitsee, mutta itse kaivaukset, ja esiin tuodut sotilaat olivat sittenkin odotuksia pienempi kokonaisuus. Kaikkine oheisrakennuksineen, ravintoloineen, kauppoineen alue oli Pompeijin kokoinen, mutta itse kohde murto-osa siitä. Mutta kiinalaisia riitti, muutama ulkomaan turistikin meidän lisäksemme. Itse asiassa ruuhkiin tottuneita kiinalaisia, mummoja, pariskuntia, opiskelijoita ja perheitä vauvoineen vyöryi semmoisia määriä pitkin yhden museorakennuksen käytäviä, että paniikin lieskat alkoivat nuolla sisintäni ja peräännyin kapeasta käytävästä näkemättä jotain pronssivaunuja. Ei ole sen väärti että liiskaantuisin sinne jälkiä jättämättä, ajattelin kun sain vihdoin happea ulkoilmassa.

Seuraavana päivänä satoi. Kiinalaiset huristelivat sankoin joukoin sähkömopoilla ja niihin oli viritetty näppäriä sateensuojia.

Kuten monia vanhoja kaupunkeja, Xi'aninkin vanhinta osaa kiertävät muurit torneineen.















Pakkauduimme luotijunaan, joka kiidätti meidät 1300-luvun maisemiin, Pingyaon vanhaan kaupunkiin. Kaupunki on säilynyt vuosisatojen ajan muuttumattomana ja on Unescon maailmanperintökohteita.

Vanha kaupunkiparka oli armottoman turistiryysiksen kourissa. Kauppakujat pullistelivat kauppiaita ja juhlijoita. Vasta seuraavana päivänä, kiinalaisten viimeisenä vapaapäivänä, talot alkoivat erottua väkijoukosta. Vanhakaupunki on muurien sisäpuolella.






Hotellimme oli vanhan ylimysperheen entinen koti, ns courtyard- tai mansion-tyyppinen hotelli.




















Koiria näkyi vähänlaisesti. Syöty, tiesivät kanssamatkustajat. Kiinalaiset syövät kaikki nelijalkaiset paitsi pöydän, kuuluu yksi vitsi.



Kiinan hyvinvoiva keskiluokka asuu nyt kasvavissa kaupungeissa, mutta maaseudulla on köyhää. Kävimme Liangcunin maalaiskylässä, jossa talot ovat jääneet oman onnensa nojaan kulttuurivallankumouksen jälkeen. Omistajat häädettiin taloistaan eivätkä uudet asukkaat pystyneet rakennuksiaan kunnostamaan. Nuoret ovat lähteneet, mutta mummot asustelevat rapistuvissa taloissa.


Jo Xi'anissa se tuntui, ja edelleen Pingyaossa, pistävä katku, saastesumu kaikkialla. Olin ajatellut, että saastesumu olisi vain suurimman kaupungin, Pekingin ongelma, ja varsinkin huonolla säällä. Mutta ei. Koko tämä Kiinan kivihiiliteollisuuden ydinalue, valtava alue on harmaan maton alla, aurinkoisellakin säällä taivaan sini häipyy usvan taakse. Huonointa ilma oli seuraavassa kohteessamme, hiili- ja terästeollisuuden keskuksessa, miljoonakaupunki Taiyuanissa, jossa pysähdyimme kauniilla Jincin temppelialueella.












Last but not least:Peking kantoninkiinaksi, Beijing mandariinikiinaksi. 
Aamu alkoi keisari Yunglen Taivaan temppelin alueella. Kiinalaiset eläkeläiset viettivät siellä aikaa korttia läiskien, naiset myös käsitöissä. Jotkut venyttelivät jalkojaan siihen malliin, että notkeusliikkeet oli aloitettu noin kuusikymmentä vuotta sitten ja edelleen jatkettiin. 


















Matkalla Pekingistä kohti Kiinan muuria Mutianyuhun ulosmenoliikenteessä madellaan taas tunteja. Kaupungin kolmekymmenkerroksiset toimistorakennukset jököttävät paksussa usvassa.




Kiinan muurille vievissä köysiratahisseissä on jo enemmän ulkomaisia turisteja kuin kiinalaisia, se on selvästi ykköskohde näillä seuduilla. Onneksi paras sää sattui tähän päivään ja nyt ollaan jo niin korkeallakin, että saastesumu jäi alas. Puut kukkivat ja tuoksuvat, on lämmintä ja mahtavia näkymiä reunustavat uljaat vuoret.




















Viimeinen päivä Pekingissä on varattu (ei niin) Taivaallisen rauhan aukiolle ja keisarien Kielletylle kaupungille. Matkalla opas valistaa, että Tian'anmenin aukiolla on syytä välttää puhumasta vuoden 1989 verilöylystä, ei pidä käyttää sanoja protesti, demonstraatio eikä myöskään kommunistipuolueen vastustajan, Kuomintangin nimeä pidä mainita, koska aukiolla on tiukka järjestys ja valvojat kulkevat kaikkialla. Ei olisi tullut mieleen koko Kuomintang, mutta nyt alan pelätä itsekontrollin pettämistä. Mitä jos alan yht'äkkiä huutaa pidäkkeettömästi että kuomintang, kuomintang!... Vähän sama ilmiö kun lastentarhassa, jossa kiellettiin laittamasta kieltä pakkasella rauta-aitaan. Kyllähän sitä piti kokeilla.


Kielletty kaupunki, Ming-dynastian keisari Yonglen 1400-luvulla aloittama alue on täynnä palatseja ja aukioita, ihmismassoja, lohikäärmeitä ja muita koristeveistoksia, ihania kiinalaislapsia ja muodikkaita nuoria naisia. Aikanaan alue oli vain keisarin ja hänen hallintonsa käytössä, siitä nimi.














Maallisen tyyneyden portti vie keisarilliseen puutarhaan, jossa keisari lepäili jalkavaimoineen.



Peking on täynnä mielenkiintoisia eri ilmeisiä kortteleita, kauniita bulevardeja ja olisi ilman saastesumuaan turistille ihan mukavakin kohde. Kävimme vielä polkupyöräriksojen kyydissä Houhai-nimisessä vanhassa kaupunginosassa, jossa on vielä jäljellä järven ympärille levittäytyvien vanhojen rakennusten kortteleita. Niitä on paljon purettu ja siksi turistien lisäksi paikallisetkin käyvät siellä mielellään kuvauttamassa itseään hääkuviinsa tms.











 Ötököitä tarjolla pekingiläisellä kauppakujalla. Muuten kiinalainen ruoka Kiinassa oli kyllä oman kokemukseni mukaan maukkaampaa kuin meillä. Ateriat tuotiin aina tarjolle pyöreisiin lasipöytiin, jossa keskellä pienempi pyörivä levy. Sille aseteltiin erilaisia kasvis-, kana-, liharuokia, joista sitten noukittiin omille teevadin kokoisille lautasille puikoilla tai haarukoilla pikkuannoksia, paljon.

Ja lopuksi nautittiin Pekingin ankkaa




Moderni kauppakatu Pekingin keskustassa
.

Kiina oli kovasti tapetilla uutisissa kun Kiinan presidentti Xi Jinping poikkesi samalla viikolla Suomessa matkallaan Trumpin luo.Pitkiä juna- ja bussimatkoja sisältänyt kiertomatka päättyi sitten kahdeksan tunnin lentoon, joten istumalihakset joutuivat kyllä koetukselle.  Nyt sitten heräillään kiinalaisen kukonlaulun aikaan...