Teatteria ja taidetta lokakuisessa Helsingissä

Vastoin joskus tekemääni päätöstä "ei enää teatteria, vain elokuvaa tästä lähtien" löysin itseni Lilla Teaternista. Se on kiva pieni teatteri, jossa olen muuttuvista päätöksistä huolimatta  hyvästä teatterikokemuksesta nauttinut, useammankin kerran. Tällä kertaa syytän teatteriarvostelua, että taas unohdin kerran päättämäni. Min fantastiska väninna sai lehdessä kiittävät arviot, jolloin äkillisen ja ohimenevän aamupirteyden tilassa tulin saman tien ostaneeksi lipun. Olenhan sentään yksi miljoonista Ferrante-faneista. Romaanit on luettu ja loistava tv-sarjakin nähty, siis se osa, mikä meillä on näytetty. Ymmärtääkseni lisää on vielä tulossa, toivottavasti.

Kuvassa Hotelli Torni alkuillan valaistuksessa. Komea ja muistorikas rakennus. Monet iloiset hetket olen Tornin baareissa viettänyt. Siellä takana Yrjönkadun kulmassa lymyilee Lilla Teatern.

Tietenkin Lilla Teaternin Napolissa puhutaan ruotsia, mutta miksi en saa aina selvää Lenún puheesta, vaikka Lila puhuu ihan selkeää suomenruotsia. Myöhemmin luen jostain Västra Nylandin tai vastaavasta arviosta, että näyttelijä on enimmäkseen näytellyt suomenkielisissä rooleissa, siitä erilainen painotus ilmeisesti. En ole myöskään kaksikielinen, joten ensin pitää syyttää itseä. Muutoin tyttöjen/naisten roolit on onnistuneesti valittu, tyypiltään näyttelijät vastaavat temperamenttisen Lilan ja epävarmemman Lenún persoonia. Enemmän häiritsee se, että kohtauksia neljästä pitkästä romaanista juoksutetaan lähes kiireella läpi näyttämön, ja runsasta henkilökavalkadia näyttelee suppea joukko näyttelijöitä. On tietenkin näyttelijän ammattitaitoa muuntautua monenlaisiin rooleihin, sukupuolesta, iästä etc riippumatta. Aika pieni nainen vetää sekä Pasqualen että Enzon roolit ja siinä alkaa jo olla tahatonta komiikkaa. Pitää kiittää erikseen kohtausta opettaja Gallianon (? en muista oliko nimi tuo) kutsuilta, jossa teennäinen hienosteleva puhe oli kuvattu onnistuneesti papukaijapapatuksena. Muistin kaiken Napoli-sarjasta liiankin hyvin ja näyttämölle tuotu vertautui epäedullisesti tv-filmatisointiin. En ole varma, onko tämän tyylinen romaanitetralogia sittenkään kovin omiaan teatteriesitykseksi.

Kulutin ennen teatteria aikaani muutamassa galleriassa ja Sinebrychoffin museossa. Siellä oli parhaillaan käynnissä japanilaisten puupiirrosten näyttely Kirsikkapuun alla. Hyvin suosittu näköjään. Hienoja ne ovat, mutta jotenkin samalla niin ilottomia ja muotoon kuristettuja.  

Niinpä olikin sitä hauskempi aloittaa seuraava maalaisen päivä pääkaupungissa Viggo Wallensköldin näyttelystä HAMissa. 

Minusta japanilaisen puupiirroksen täydellinen vastakohta on Viggo Wallensköld. Hän kuvaa elämän moninaisuutta antaen mielikuvituksen ja tunteiden näkyä pintaan asti. Taiteilijan käsittelyssä omintakeiset ja ajoittain surumieliset olennot saavat osakseen myötätuntoa ja arvokkuutta. Näin kerrotaan näyttelyn esittelytekstissä ja se kiteyttää hyvin maalausten maailman, niiden lämmön. Ihmisaiheisissa töissä on mukana historiallisten valokuvien tunnelmaa, hautausmaasarja on maalauksellista, lähes abstraktia ja täynnä harmonisia väriyhdistelmiä. 

Näyttelyssä esitetään lyhyttä elokuvaa, jossa taiteilija avaa taustaansa ja maalaustensa maailmaa. Wallensköld on myös kirjoittanut viisi kaunokirjallista teosta kuvitteellisesta tiedemiehestä, mykologi Anatolij D. Mbdrinovista. Omaperäiset tarinat keskittyvät Mbdrinovin elämään ja tutkimuksiin, jotka mullistavat käsityksemme sienistä ja ihmismielestä. Hän kertoo videolla, että hänen taiteilijaisänsä on osittain antanut mallin tuolle kuvitteelliselle sienimiehelle. Minusta sekä maalaukset sieniaterioista (resepteineen) että elokuva täydensivät hienosti taiteilijan kuvaa.

Kuinka ihana onkaan maailma rikkauksineen, kun sen osaa nähdä! Ja mikä hartaushetki taidenäyttely voi olla keskellä arkea, jossa synkkyys helposti näinä aikoina ottaa vallan.

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä

Tein valtavan loikan edellisen lukemiseni maisemista Roomasta ja laskeuduin Napoliin. Nyt sentään paikallisen kirjailijan kyydissä. Elena Ferranten Napoli-sarja, tetralogia, on ilmeisesti päätökseen kirjoitettu, mutta Napoli ei lähde Ferrantesta eikä Ferrante Napolista. Tai silloinkin vain lyhyesti. Samat tutut yhteiskunnallisen kahtiajaon peruselementit nousevat esille tässä tuoreimmassakin pseudonyymi Elena Ferranten romaanissa, Aikuisten valheellisessa elämässä. Napolin varakkaammista kortteleista laskeudutaan ensin funikulaarilla, sitten metrolla kohti harmaita ja haisevia kujia, missä köyhät, riidanhaluiset ja aggressiiviset ihmiset puhuvat murteella. Parempiosaiset, kuten minäkertoja, Giovanna, myös Gianninaksi ja Giannìksi kutsuttu puhuvat yleiskielellä, mutta murre nousee riidellessä, hallinnan menetyksessä tehokkaammaksi, kun tunteenpurkaukset sitä vaativat. 

Vaikuttaa kuin Napoli Ferranten romaaneissa kertoisi samalla koko Italiasta pienoiskoossa, etelän köyhistä ja kouluttamattomista, jotka pohjoinen Italia haluaisi unohtaa ja jopa joidenkin ajatuksissa erottaa tykkänään. Napolista nuoret haluavat lähteä, karistaa itsestään sen kielen ja köyhyyden hajun, katkaista tai unohtaa siteet sinne jääviin.

Valheellisia aikuisia, heidän solmuisia afäärejään niin rakkaussuhteissa kuin vaikutusvallan peleissä seurataan teini-ikäisen (12-16 v) Giovannan silmien kautta, hänen perhepiirissään. Isä Andrea on yliopiston opettaja, äiti Nella lukion opettaja. Isä on onnistunut, hän on lähtenyt köyhistä kortteleista. Sivistynyt ja lukeva perhe näyttää aluksi harmoniselta, mutta tytär kuulee sattumalta isän arvion omasta ulkonäöstään. Hän on rumentunut ja alkanut muistuttaa isän sisarta, Vittoria-tätiä joka on perheessä vaiettu, kaiken pahan ruumiillistuma, Napolin köyhien korttelien asukas kuten myös muu siellä asuva isän sukuhaara, johon yhteydet ovat katkenneet.

Isän tyttären korviin tarkoittamaton arvostelu muuttaa Giovannan maailmaa. Hän ei enää halua miellyttää vanhempiaan, vaan tutustua toisenlaiseen Napoliin ja täti Vittoriaan, joka köyhää sukuhaaraa hillittömällä temperamentillään hallitsee. Varsinkin tädin entinen suhde perheelliseen mieheen, koko rakkaustarina vetoaa Giovannaan, kun ei oma perhekään ole ollenkaan sitä mitä on esittänyt olevansa. Vittoria taas kertoo avomielisesti koko intohimoisen eroottisen elämänsä historian, jonka onnettomaan loppuun Giovannan isällä on sormensa pelissä.

Nyt kun taas jouduin italian yleiskielen, napolilaisen puheenparren ja italialaisten kauneuden palvonnan pyörteisiin, kaikki vaikutti kovin tutulta. Mitättömistä asioista, kuten rannekorun symboliikasta riittää ylettömästi puhetta, sitä mystifioiden. Kuka sen on perinyt ja keneltä, kenellä on siihen oikeus, mitä kaikkea se edustaa. Sama rooli kuin nukeille on annettu aiemmissa lukemissani Ferranten romaaneissa. Vittoria-täti epävakaine mielentiloineen toi mieleen italialaiset neorealistiset elokuvat, joissa Anna Magnani tai Sophia Loren papattavat ja kiekuvat loputtomasti synkkien kerrostalojen sisäpihoilla. Joka ikinen ajatus tulee samalla sekunnilla ulos suusta.

Pakko on kuitenkin taas antautua Elena Ferranten kertojan taidolle. Hänellä on ilmiömäinen kyky lumota, sivut vilistävät silmissä; hänen maailmaansa uppoaa helposti. Silloinkin, kun lukijana ihmettelee mistä tässä nyt oikeastaan meuhkataan. Kasvavan nuoren tytön ajatukset ja tunteet kaikkine kuohuineen Ferrante vangitsee sellaisella intiimiydellä että sitä on pakko tässäkin romaanissa ällistellä. Aikuisten hallitulta vaikuttanut elämä alkaa haurastua, kun tyttö näkee sen perustuvan petokselle, mihinkään tunteisiin ei voi luottaa, ei edes vanhempien rakkauteen lapseensa. Kuinka sitten edes heidän vihaansa: onko edes sen kohde oikeasti niin halveksuttava?  

Minä kirjoitan minusta, sinä luet sinusta. Edellisestä esseekokoelmasta lukemani kirjailijan lause toteutuu tätä romaania lukiessani. Kohta 1: täti Vittoria. Minullakin oli täti, joka oli aikamoinen häirikkö, riidanhaluinen, epäsovinnainen ja ilmeisesti nuorempana aika holtiton. Perheissä lapsia verrataan usein vanhempiinsa, mutta vanhemmalla iällä olen vastentahtoisesti löytänyt yhtymäkohtia tätiini - onneksi en ole riidanhaluinen. Aivan samoin kuin Giovanna, joka kauhistuu löytäessään itsestään Vittorian piirteitä. Kohta 2: feminismi. Ferranten naiset kyseenalaistavat pontevasti naisille annetut perinteiset vaihtoehdot eli olemattoman koulutuksen ja miehelle alisteisen perheenäidin roolin.

Odotin huolestuneena, mitä rehtori vastaisi. Hän puhui hartaalla äänellä, kutsui isää professoriksi ja oli niin tämän lumoissa, että minua hävetti olla syntynyt naiseksi ja ajatella, että minäkin joutuisin sietämään miesten taholta vastaavaa kohtelua, vaikka olisin opiskellut, vaikka olisin kuinka tärkeässä asemassa.

Edes 60-luvun Suomen naisen asemaa ei voi verrata Napoliin - luullakseni olimme jo silloin pidemmällä - mutta seksiin liittyvissä asenteissa ollaan kenties lähempänä, muutokset siinä ovat hitaampia. Giovannaa ei aikuisten pelehtiminen houkuta, hänen silmissään kaikki pettävät ja miehet ällöttävät, vaikka hän testaileekin heihin vetovoimaansa - kunnes Roberto muuttaa kaiken. Ystävättären poikaystävä intohimon kohteena on tukala yhdistelmä ja Ferrante kuvaa liikuttavasti nuoren tytön vaihtelevia mielialoja, itsesyytöksiä ja itsepetosta. Kaikki on tuoretta kuin suoraan päiväkirjasta purettua, mutta analyysi ja havainnot ovat viiltävän tarkkoja.

Ja loppu, se on yllättävä mutta aito. Nuorelle tytölle syötetään monenlaista ihannekuvaa erotiikasta, mutta todellisuus voi olla käänteissään sen irvikuvaa. Jotain tuttua menneisyydestä, alle parikymppisen kokemuksia tuli mieleen. Ja nauratti. Nauratti Giovannan lähestymistapa kun piti päästä impeyden taakasta. Ei kovin romanttista, ei kovin kaunista, mutta käytännöllistä. Eikä mitään moralisointia. Sillä tavalla kirjoittaja, Giovanna muistelee mennyttä elämäänsä, kuin takkuista vyyhteä vailla punaista lankaa.

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä
La vita bugiarda degli adulti, 2019, suomentanut Helinä Kangas
WSOY, 2020, 366

Elena Ferrante: Tyttären varjo

Rakastan pihkan tuoksua: vietin lapsuudenkesäni uimarannoila, joita camorran sementti ei ollut ehtinyt vielä kokonaan nielaista ja jotka yleensä avautuivat heti pinjametsän takaa. Pihka on minulle loman, lapsuuden leikkien tuoksu. Jokainen kuivan kävyn naksahdus, tömähdys maahan, pinjansiementen väri tuovat mieleeni äitini nauravan suun, kun hän rikkoo tumman kuoren, ottaa esiin kellertävän siemenen ja antaa sen syötäväksi ---

Elena Ferranten kirjoja on suomennettu lisää alkupäästä, maailmanmaineeseen nouseen Napoli-sarjan jälkeen. Tyttären varjo on hänen kolmas teoksensa, vuodelta 2006.

Ferranten käsialan tunnistaa heti. Tekstistä puuttuu kokonaan miellyttämisen halu, se on rehellistä, suoraa ja kiinnostunut juuri niistä pimeimmistä ajatuksista ja tunteista, jotka itse kukin voi ymmärtää, mutta ei mielellään paljasta. Noloa ja hävettävää tapahtuu, asioita jotka halutaan enimmäkseen kätkeä ja unohtaa. Ei Ferrante. Tunteiden keskellä Ferranten romaaneissa ovat usein äidit ja tyttäret. Muita elementtejä ovat Napoli ja Camorra, mafian myrkyttämä maaperä, jossa kasvavat kantavat sitä aina mukanaan, siltä näyttää. Toinen kaupunki on Torino, joka edustaa pakopaikkaa Napolin kulttuurista. Sinne Ledakin on paennut mafian kortteleista. Feministinen näkökulma korostuu: päähenkilöt käyvät sekä ulkoista että päänsisäistä kamppailua tiukkoja rooleja ja rajoja vastaan löytääkseen oman polkunsa, ahdistuksesta, epävarmuudesta ja normeista välittämättä.

Tyttären varjon minä-kertoja Leda, keski-ikäinen, eronnut yliopistonopettaja lähtee lomamatkalle Joonianmeren rannalle, Etelä-Italiaan. Entinen mies Gianni on muuttanut Torontoon ja myöhemmin parikymppiset tyttäret ovat seuranneet perässä. Ilmenee, että äidin rooli ei ole ollut helppo. Nuoren äidin rakkauteen sekoittuu mustasukkaisuutta, kilpailuakin. Nyt ainainen huoli perheestä, tytärten hyvinvoinnista ja onnesta, on etääntynyt kauas  ja sen myötä väistynyt. Yksinäinen nainen aikoo nauttia merestä ja auringosta, hän seuraa vuokraisäntä Giovannin ja rantabaarin kauniin Ginon touhuja turistien keskellä.

Varsinkin nyt korona-aikaan ei voi helpommin päätyä Välimeren rannan tunnelmiin kuin Ferranten pinjanneulasen terävän kuvauksen lukijana. Kuvaus ei ole turistiesitteen kiiltävää ja kaunista ja juuri se tekee kaiken niin todelliseksi. Vuokrahuoneen hedelmäasetelma viikunoineen ja rypäleineen on maalauksellinen, mutta ne ovat sittenkin alta jo mädäntyneitä.

Pinjametsä oli tiheä, aluskasvillisuus risukkoinen, ja tuulen armoilla kasvaneet puunrungot näyttivät olevan kaatumaisillaan taaksepäin, kuin säikähtäneinä jotakin mereltä tulevaa uhkaa.

Aurinkotuolissa lojuen voimme seurata rannan elämää. Paikalle saapuu meluisa italialainen sukukunta, lapsineen, nuorine ja vanhempine naisineen, mahakkaine miehineen ja vaareineen. Kaunis nuori Nina, kolmivuotiaan äiti näyttää madonnamaisen esikuvamaiselta äidiltä keskellä kiljuvaa sukua. Suvun dynamiikka on Ledan silmissä täynnä sitä samaa väkivallan uhkaa, pinnisteltyä harmonian esittämistä kuin koko brutaali Napoli, karkeine murteineen. Tutkijan tarkkuudella Leda analysoi suvun suhteita ja keskinäisiä välejä etäältä ja omaan historiaansa peilaten. Napoli-sarjan tavoin Tyttären varjossakin on Elena, 3 v. Kun hän katoaa rannan täyteen ahdettujen aurinkovarjojen keskellä, Leda tempautuu napolilaisen perhekunnan dynamiikkaan tavalla, jota hän ei ollut suunnitellut, omaa toimintaansakaan käsittämättä. Ja taas on mukana myös nukke. Tämän nuken sisällä on loputtomasti likavettä ja sitä alkaa pulputa lisää Ledan oman äitiyden muistoista, syyllisyydestä kuinkas muuten. Sitä äideistä löytyy.

Tyttären varjo on yhtä maagista kerrontaa - vaan ei maagista realismia! - kuin muutkin Ferrantet, vaikka en kokonaan ymmärtänytkään Ledan kätkettyjä, äitiyden purkamattomia paineita. Italialaisen tai ainakin napolilaisen naisen alisteisemmassa asemassa lienee osansa. Ehkä myös tuossa ikuisessa bella figurassa, tuossa nuoruuden ja kauneuden loputtomassa ihailussa. Kun se väistämättä katoaa.

Elena Ferrante: Tyttären varjo
La figlia oscura, 2006, suomentanut Helinä Kangas
WSOY, 2020, 175 s

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

Neljäs ja viimeinen osa Elena Ferranten Napoli-sarjasta viimeistelee komean freskon. Elena Grecon ja Raffaella Cerullon elämät virtaavat siinä värikylläisinä ja dramaattisina 50-luvulta näihin päiviin. Tämä fresko ei jää jälkeen Mario Puzon Kummisedästä, joka kattaa noin 50 vuotta varhaisemman ajanjakson ja lähtee liikkeelle etelämpää, Sisiliasta. Aiheissa on yhtäläisyyksiä: korruptio, rikastumisen ja aseman himo, väkivalta, Italian vahvat perheet ja suvut, bella figura - pinta kaunista, pinnan alla mätää. Suurin ero on näkökulmassa. Kummisetä elää mafian lonkeroissa, miesten maailmassa, jossa naiset jäävät varjoihin, alistettuina tai häviävinä. Napoli-sarja on käänteinen kuva: naiset näkevät, ajattelevat, keskustelevat, toimivat. Miehet, sekä rikoksilla rikastuneet että rajalla pyristelevät, radikaalit poliitikot ja akateemisesti sivistyneet tulevat kadotakseen muistojen usvaan. Sillä tässä kohtaa naiset tekevät irtiottoa ikiaikaisista rooleista.

Kadonneen lapsen tarinan alaotsikko on Kypsyys - Vanhuus. Elenan vaivalloisesti käynnistyvä kirjailijan ura saa siivet, maailma avautuu Napolista Genovan kautta Euroopan suuriin kaupunkeihin ja Yhdysvaltoihin. Napolin kortteli ja Lila verkostoineen himmenee ja kutistuu. Elena tasapainoilee äitiyden, lapsuuden perheensä odotusten, uran ja rakkautensa aallokoissa. Menestyksen maku saa Elenan välttelemään Lilaa ja lapsuuden korttelin tunkkaista peliä, Solaran mafiaveljesten varjossa. Myöhemmin peili kirkastuu ja Elena alkaa kaivata sen näkemistä, itsensä tutkimista suhteessa aina älykkääseen, kapinoivaan ja salaperäiseen ystäväänsä.

Päähenkilö liikuttaa särmikkyydessään ja rehellisyydessään. Kuten oikeassa elämässä, menestys ja onni eivät kulje käsi kädessä. Elena miettii ylpeänä kirjailijuuttaan, mutta kaunaisuus ja kateus vaanivat eikä Ferrante kaihda nolojen tunnetilojen penkomista. Siitä syntyy inhimillinen muotokuva: nobody's perfect, kaukana siitä - ja hienoja oivalluksia; juuri tuolta pettymyksen täytyy tuntua kun rakkauden hurma vaihtuu tunteeseen kaikkien kliseiden toteutumisesta. Peittääkö aina äksyilevä vanha äiti jotain, joka paljastuu vasta kun on hänen vuoronsa haurastua?

Ja Lila, kaiken kätketyn tulkitsija, Solaran perheen ja sen pelien halveksija, yllättäjä ja korttelin harmaa eminenssi, mitä hän ajattelee? Kun ei Elena aina saa hänestä selvää. Voiko toinen lopulta olla etevämpi kirjailijanakin? Elena uskoo sen helposti. Kirjoittaako Lila omaa tarinaansa, uudella tietokoneellaan omassa menestyvässä Basic Sight -yrityksessään? Murrosikään tulevat tyttäret haastavat rankasti urastaan - ja toimeentulostaan - huolestunutta äitiään. Koko draaman kirjailija kertoo vaihtuvina mielenliikkeinä, konkreettisessa toiminnassa, ytimekkäissä dialogeissa. Usein luvut loppuvat äkilliseen käänteeseen, kuin viskaisi kiven korkealle ilmaan, josta se putoaa äänettömästi tyyneen veteen.

Toinen ristiriitaisen viha-rakkauden kohde - Lilan ohella - on vanha Napoli kortteleineen, Vesuviuksen juurella toreineen ja kujineen, jossa ihmisiä ammutaan, jonne heitä katoaa. Maanjäristys ravistelee kaupunkia vuonna 1980, maanjäristys jonka voimaan myöhemmin verrattiin uusia järistyksiä. Sen rajuudestakin voi olla ylpeä, kuten sen historian loistosta, kielistä ja kulttuureista. Kielessä näkyy Italian historia, sen kuinka nuori yhtenäinen Italia on. Murre esiintyy Napoli-sarjassa omana erikoisuutenaan. Hän puhui yleiskieltä, hän puhui murteella - lauseet toistuvat. Niillä kuvataan yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Yleiskieli ei kaikilta onnistu, murre kertoo usein koulutuksen puutteesta.

Kadonneen lapsen tarina on - kuten muutkin sarjan osat - vahvasti poliittinen ja yhteiskunnallinen romaani. Kuinka muuten kertoisi korruptiosta ja köyhyydestä? Se kuvaa syvällisesti vasemmiston myrskyisää 70-lukua, jolloin osa työväestöstä ja opiskelijoista tempautui dogmaattiseen fanaattisuuteen ja väkivaltaan. Aldo Moro siepattiin ja murhattiin. Radikaalien vasemmistolaisten aiheuttamaa illuusioiden ja idealismin romahtamista peilataan hienosti monesta suunnasta: opportunisti, radikaali duunari ja aatteen mies. Juudas, kavaltajakin paljastuu.

Napoli-sarja jättää pitkän ja syvän jäljen kirjallisuuteen. Eilisen lehden mukaan (HS Jukka Petäjä) romaanisarja on suositumpi ulkomailla kuin Italiassa. Voi olla, että kaikki eivät pidä sen totuudesta. Siinä voi olla syynsä Elena Ferrante pseudonyymiinkin. Suomennos on taas loistavaa työtä. Mille Grazie, Helinä Kangas!



Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina
Storia della bambina perduta, 2014, suomentanut Helinä Kangas
WSOY, 2018, 511 s

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Elena Ferrante on Italian tunnetuin nykykirjailija. Arvailu siitä, kuka pseudonyymin taakse kätkeytyy jatkuu. Koko Napoli-sarja, mukaanlukien tämä kolmas osa, antaa kuitenkin hyvän selityksen, miksi kirjailija ei halua henkilöllisyyttään paljastaa. Romaanit ovat hyvin poliittisia, myös paikallisia eivätkä anna Napolista tai Italiasta mairittelevaa kuvaa. Päinvastoin, postikorttien Napolinlahti tahriintuu vereen, camorristit hallitsevat poliitikkojen kautta pelolla, väkivallalla ja korruptiolla. Ferranten maalaama fresko Napolin viime vuosikymmenistä vuotaa verta ja puiston pensaiden alta pilkottaa ruumis. Mafian, Camorran ja kaiken machoilun ydinaluetta katsoo tässä feministi, paljastaen loistavien kulissien piilottaman mädän, naisten ahtaan tilan ja miesten vallankäytön. Vähemmästäkin syystä ihminen kirjoittaa mielellään anonyymisti.

Kolmannessa osassa Elena on kolmekymppinen perheenäiti, professorimiehensä Pietron vaimo ja pienten tyttöjen äiti, perhe on asettunut Firenzeen. Miehen suku on arvostettu ja vauras, Elena kamppailee kelvatakseen akateemiselle maailmalle, tullakseen joksikin.  Ympärillä velloo levoton 70-luku poliittisine ja kumouksellisine liikkeineen; Italiassa Punainen prikaati kyykytti perinteistä vasemmistoa ja kouluttamattomat työläiset akateemista väkeä. Elena ailahtelee akateemisten piirien ja poliittisten trendien aallokossa ja miehellä alkaa olla tuskaiset paikat militanttien opiskelijoiden keskellä.

Loistava ystävä Lila/Lina, maaginen visionääri ei ole menettänyt kykyään saada ihmisiä valtaansa, edes makkaratehtaalla, silloin kun sitä haluaa. Ystävysten suhde on jatkuvaa vihaa ja rakkautta, vaikka kilpailu on fyysisen etäisyyden takia taka-alalla. Yhteiskunnallisesta nousustaan huolimatta esikoiskirjailija Elena näyttää olevan Lilasta riippuvaisempi, mutta koko kuvio on hyvin erikoinen ja heijastaa vain osaltaan tuon merkillisen Lilan otetta kehen hyvänsä. Hänen nerokkuutensa ja oppimiskykynsä saa mafiosonkin polvilleen. Elena joutuu sietämään epävarmuutta, kun Lila raivaa tietään ystäväänsä opastaen. -- tuollaisille ihmisille pitää antaa päin näköä, sinun vikasi on se, että olet liian kiltti,uskot kaiken mitä nämä muka oppineet sanovat, aivan kuin vain heillä olisi aivot, mutta ei se niin ole --

Mutta suurin on rakkaus. Sitä kolmekymppinen perheenäitinä turhautuva Elena etsii, luulee löytävänsä, epäröi - äidin, Lilan, miehen, monen lähelle tulevan ja taas poistuvan hahmon vaikutuksesta. Mahdottoman äkäinen äiti on oma lukunsa, mutta avioliitto professorin kanssa ja tämän lahjukset pehmentävät suhdetta. Napolilaisen korttelin sukupolvet seuraavat toistensa kohtaloita, naimakauppoja ja lapsia. Solaran mafiaveljet rehvastelevat naisillaan ja hankkivat vaimosta piian kotiinsa. Latautunut hääillallinen kuvaa lähietäisyydeltä, kuinka gangsterit hoitavat verkostonsa, uudet alamaisensa ja vaimonsa.

En ole taas aikoihin lukenut mitään niin ahmimalla kuin tätä romaania. Ferrantella on ilmiömäinen taito luoda dramaattisia käänteitä. Itse asiassa jokainen luku loppuu kuin TV:n sarjafilmi, koukkuun, joka on selvitettävä taas seuraavassa luvussa. Pidän Elenan epävarmuudesta, ahdistuksesta, rehellisyydestä millä hän kuvaa hävettäviä ajatuksia, kiihkeydestä millä hän luopuu yhteiskunnallisesta pohdiskelusta kun raivokas rakkaus alkaa repiä omille poluille. Siinä on paljon sellaista mihin osaan samaistua. Kaikkein helpointa oli samaistua Elenan pohdiskeluun 70-luvun poliittisesta kuohunnasta. Osa vasemmistosta upposi kammottavaan dogmatismiin, jota meillä toteuttivat taistolaiset ja Italiassa Punainen prikaati. Romaanissa muurari Pasquale ja hyvän perheen tytär Nadia edustavat herkullisesti sitä porukkaa, joka yllättäen sai pitää koko poliittista vasemmistoa ja suurinta osaa akateemisesta väestä polvillaan - ja nauttii sydämensä kyllyydestä.

Sitten hän julisti lähes uhkaavasti: ilman näitä känsäisiä käsiä ei olisi yhtäkäään tuolia tai taloa tai autoa, ei mitään, ei edes sinua, proffa: jos me työläiset lakkaisimme paiskimasta töitä, kaikki pysähtyisi, taivas romahtaisi ja maa sinkoutuisi taivaaseen, kasvit valtaisivat kaupungin takaisin, Arno tulvisi teidän kauniiden kotienne ylitse, ja vain ne, jotka ovat aina tehneet  työtä, tietäisivät kuinka selvitä hengissä, kun taas te kirjaviisaat jäisitte koirin raatelemiksi.

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät on täynnä hätkähdyttävän tarkkaa psykologista havainnointia, monenlaisen tunneskaalan analyysia ja nuoren naisen oman tiensä, roolinsa ja rakkautensa etsintää. Ja kaikki tämä hyvin tiukkaa yhteiskunnallista ja poliittista taustoitusta vasten. Eipä voi enempää romaanilta odottaa! Tapahtumat keriytyvät tässäkin osassa auki takaumien kautta ja etenevät vauhdilla sujuvasta dialogista Elenan pohdiskeluihin ja yksinäisiin monologeihin. Romaani syttyy loppua kohden romantiikan liekkeihin. Sehän ei sitä ollenkaan heikennä, kun rakkaus on näin elämänmakuisesti kuvattu. Ferrante osaa senkin. Tetralogian neljäs osa on vielä suomentajalla, sitä odotellessa. Hienoa työtä on tehnyt Helinä Kangas.

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät
La Storia di chi fugge e di chi resta, 2013, suomentanut Helinä Kangas
WSOY, 2018, 448 s

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina. Nuoruus

Elena Ferranten Napoli-trilogian toisessa osassa kertoja Elena ja kaikkein tärkein ystävä, Lila, muille Lina, jatkavat kisailuaan paremmuudesta, välillä tietoisesti, välillä kuin se olisi osa heidän verenkiertoaan. Tytöt ovat 60-luvun puolivälissä lähes parikymppisiä nuoria naisia. Peruskoulu on käyty ja seuraavat valinnat ratkaisevat paljon. Napolin köyhälistön kortteleissa polku on yleensä valmiiksi tallattu aikaiseen avioliittoon ja naiselle miehen vallan, usein nyrkin alle. Ei se miehillekään kovin hääviltä näytä, siitä pitävät mafian kauan sitten pystyttämät väkivallan koneistot, hierarkiat ja käyttäytymiskoodit huolen. Sillä yhteiskunnallisesta vinkkelistä Elena Ferrante kertoo saman minkä Roberto Savianon Gomorra, ruohonjuuritasolla. Samassa köyhyyden pelossa, korruption ja väkivallan suossa tarpovat sekä miehet että naiset, velkaantumisineen, riitoineen. Köyhä ei uskalla edes poliitikan kautta ilmaista omia toiveitaan, kun ainoa työpaikka on vihatun mafiakukonpojan leivissä.

Elena ja Lila viskautuvat eri poluille, Lila naimisiin ja perheen kenkäyrityksen palvelukseen, Elena jatkaa haparoiden, mutta kuitenkin opin tiellä. Rakkaus ja seksuaalisuuden vahva virta heittelee nuoria ensikokemuksiin, jotka Ferrante kuvaa vahvasti. Kuinka kaukana todellisuus voikaan olla siirappisista haavekuvista vaikka ollaankin Ischian rannalla,  ja kuinka päättäväisesti nuoret naiset sittenkin seuraavat omaa polkuaan. Elena kuitenkin epävarmana ja itseään ihmetellen, häveten, katuen, Lilaan itseään verraten, Lila raivoten ja kapinoiden, aina kuitenkin seurattuna kaunottarena, jolle löytyy uusi pelastaja korttelin nuorista miehistä, kun vain viitsii merkin antaa. Sama rakkauden kohde yhdistää ystävättäriä - mutta sen tietää vain Elena ja lukija. Tyttöjen väliset tunteet kiehuvat syvästä yhteisymmärryksestä kateuteen ja vihaan ja takaisin. Etäisyys kasvaa kadotakseen taas.

Elenan opiskelijaelämän kautta kertomus palaa 60-luvun vasemmistolaiseen opiskelijaliikkeeseen ja poliittiseen keskusteluun niissä interiööreissä. Tässäkin Ferrante peilaa hyvin tilannetta, jossa köyhä ja kouluttamaton perhetausta tekee nuorelle matkan samoihin keskustelupöytiin pitkäksi, verrattuna varakkaiden perheiden nuoriin, joiden kotona on luettu ja opiskeltu aina. Kieli on Italiassa suuri paljastaja; yleiskieli ja murteet ja niiden oikea käyttö kertovat heti parempiosaisille kuinka lyhyt on tulokkaan opintie, kuinka tuore sivistyksen pintakerros. Elenan avaukset lähtevät otsikoiden ulkoa opettelusta pikku hiljaa oivallukseen ja ymmärtämiseen, mutta koko ajan pitää pelätä möhläämistä; että paljastuisi epäkiinnostavaksi tavikseksi. Kapinallisempi Lila on perinteisen roolinsa vanki ja keskittyy kiillottamaan pintaa, fare bella figura, johon kuuluvat omat merkkikengät, liike keskustassa, autot ja vaatteet.

Kertomus kulkee etupäässä Napolissa ja lähiympäristössä, mutta - hyvin virkistävää lukea Suomen marraskuussa - Ischian rannoilla lepäillään, rakastetaan ja riidellään viikkoja. Elena päätyy korkeakouluun Pisaan, ja joku nuorimies lähtee keikalle Saksaan ja jää sille tielle. Nuoret naiset ovat omanarvontuntoisia ja pyristelevät vahvan machokulttuurin puristuksessa, kun taas äidit, vanhat naiset toistavat ikiaikaista mallia alistumisellaan, kun eivät muusta tiedä.

Silti he näyttivät jo menettäneen ne naiselliset ominaisuudet, jotka olivat meille tytöille niin tärkeitä ja joita korostimme vaatteilla, meikillä. Aviomiesten, isien ja veljien ruumiit olivat ahmaisseet heidän ruumiinsa ja tehneet heistäkin yhä miesmäisempiä, tai sitten he olivat muuttuneet raskaan työn, lähestyvän vanhuuden tai sairauden painosta. Milloin tuo muutos oikein alkoi? Taloustöiden myötä? Raskauksien myötä? Hakkaamisten myötä? Tulisiko Lilastakin yhtä muodoton kuin Nunziasta?

Uuden nimen tarina on samaa verevää kerrontaa kuin Loistava ystäväni, sitä ei oikein malta keskeyttää - mikä aiheuttaa oman dilemmansa, onhan sivuja sentään yli 500.  Napolilaiset kodit, liikkeet, piazzat ja rannat, meluisat kukkoilijat, oikukkaat donnat, Elena ja hänen kaikki mielenliikkeensä vilistävät elävinä kuvina silmien edessä. Kaikki se levittäytyy eteen samantapaisena freskona, jota ovat Coppolan Kummisetä-elokuvat; tarkkaa, maalauksellista, intohimoista, villiä. Sellainen taikuri Elena Ferrante oman maailmansa kuvaamisessa on.

Kuka Elena Ferrante -pseudonyymin takana oikeasti on, on ilmeisesti askarruttanut enemmän kuin se, miksi hän kirjoittaa salanimellä. Olen omassa selityksessäni mieltynyt Roberto Saviano-linkkiin. Saviano elää mafiapaljastusten takia jatkuvassa poliisin suojelussa. Kuvittelisin, että Ferrantekin tulee tässä paljastaneeksi yhtä ja toista. Voi olla, että hänkin saattaisi olla monenlaisen palautteen kohteena tämän romaanisarjan maailmanmenestyksen jälkeen - ei pelkästään suitsutusta. Niinhän kaikki kirjailijat ovat, mutta Napolin paikallistasolla voi olla että palautearsenaali olisi omanlaistaan.

Tässä vielä linkki Tuijatan arvioon, jossa monipuolisesti käsitelty romaanin teemoja.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina. Nuoruus
Storia del nuovo cognome, 2012, suomentanut Helinä Kangas
WSOY, 2017, 508 s

Elena Ferrante: Loistava ystäväni. Lapsuus ja nuoruus

Mutta kun Lilaa ei ollut, olin lyhyen epäröinnin jälkeen asettunut hänen tilalleen. Tai pikemminkin tehnyt hänelle tilaa itsessäni. Kun ajattelin hetkeä, jolloin Gino oli esittänyt pyyntönsä, tunsin selvästi kuinka olin karkottanut itseni, omaksunut Lilan katseen ja puhetyylin ja käytöksen suorassa konfliktitlanteessa ja olin erittäin tyytyväinen.

Kun on lukenut uutuusromaanista sen ilmestymisen jälkeen kymmenen tai enemmän arviota, koko kirja alkaa lukematta tuntua luetulta. Elena Ferranten Loistava ystäväni alkoi jossain vaiheessa mielessäni menettää kiinnostustaan; menneen talven lumia, so last season... Tunne on turha, oma lukukokemus romaanista on tietenkin ihan eri asia kuin jonkun toisen blogissaan kertoma. Luetut arviot, plussat tai miinukset, eivät pysty hyvän romaanin lukukokemusta himmentämään. Tässä kohtaa huonosta muististakin on yllättävää etua. En varsinaisesti muista lukemistani arvioista - tungosta taisi olla noin vuosi sitten -  muuta kuin yleisesti positiivisen vastaanoton. Liitynkin tässä hymistelemään edelläni kulkevan, muistaakseni aika yksiäänisen lukijakunnan hännille: loistava Loistava ystäväni! Bravissima!

Alussa ollaan nykyajassa. Lilan aikuinen poika Rino vaikuttaa italialaiselta mammonelta, jonka äiti on hemmotellut avuttomaksi. Äiti on kadonnut jälkiä jättämättä ja poika hälyttää apuun Elenan, äidin sydänystävän lapsuuden vuosilta. Katsotaan kuka tällä kertaa vetää pitemmän korren, sanoo Elena itselleen, herättäen heti lukijan ihmettelemään. Ja näin takauman kautta alkaa tarina lapsuudesta, napolilaisesta työläiskorttelista, jostain 1950-luvun paikkeilta. Kerrostalossa asuu kymmenisen perhettä, vahtimestari Greco, suutari Cerullo, vihanneskauppias Cappuccio, baari-konditorian omistaja Solara, rautatieläinen Sarratore ja muita - ja don Achille. Lapset täyttävät piazzan ja kujat, leikkivät keskenään, juonittelevat, kiusaavat ja kostavat, seuraavat vanhempiaan, käyvät koulua, oppivat ja kasvavat. Kaikesta muodostuu värejä, valoa ja varjoja tulviva fresko. Minulle sen ovat pohjustaneet italialaiset neorealistiset elokuvat; Roberto Rossellini, Luchino Visconti, Vittorio de Sica, Anna Magnanin kaikuva ääni ja Sophia Lorenin kasvot. Siihen on kasautunut Kummisetä-elokuvien kiiltelevän pinnan alta purskahteleva väkivalta, ripauksia Roberto Savianon Gomorrasta.

Eikö oikeus toteutunut sillä, että joku hakattiin?

Napolilaisen kerrostalon pihassa Elena ja Raffaella eli Lina eli Lila tapaavat eivätkä enää pääse toisistaan. Yhtä viivyttelemättä kuin Lila paiskaa Elenan nuken pimeään kellariin Ferrante sukeltaa Elenan päähän ja paljastaa ihmismielen loputtoman vyyhdin pyrkimyksiä ja tunteita, sidoksia ja pelkoja, unelmia ja pettymyksiä. Syvyysluotaus on koko ajan liikkeessä seuraten saumattomasti päähenkilöiden kasvamista lapsista nuoriksi; jotkut piirteet säilyvät, toiset katoavat, vaihtuvat toisiksi. Vastalöydetty elämänilo, vapauden tunne ja uteliaisuus saa kolhuja kun Elena ja Lila kilpailevat koulumenestyksestä, rakkaudesta, kauneudesta ja saavat vastaansa vanhempansa ja opettajansa. Ainakin Elena kilpailee, Lilan näkökulmaa ei kerrota, koko tarina on Elenan kokemusta. Mutta sekin on todellista; Lila ei kilpailua huomaa, hän on liian ylivoimainen. Molemmat tietävät kuitenkin ystävyytensä ainutlaatuisuuden. Elena ei ole varma omasta merkityksestään Lilalle, mutta hän saa sille vahvistuksen.

Elenan ja Lilan vankka ystävyys uhmaa köyhien vanhempien pelokkuutta ja alistuneisuutta. Lilasta Elena on hänen loistava ystävänsä, mutta kaikki kertoo toista: Lila loistaa kaikessa eikä Elena ole mitään ilman häntä, ilman Lilan rohkeaa kapinaa ja itsenäisyyttä. Mihin vain Lila katseensa kääntää, juuri se on Elenasta arvokkainta; ensin luku- ja kirjoitustaito, sitten latina, kreikka, sitten yhteiskunnalliset rakenteet, politiikka, koko Napolin seudun väkivallan historia. Kuukautiset ja rinnat, siinä Elena on rinnanmitan edellä, mutta kohta Lila on tasoissa. Ja sitten - suutarintyö.

Menin kotiin hautoen tuskallista ajatusta, että olin paras olematta oikeasti paras. 

Elena on liikuttava hahmo koko varhaisnuoressa epävarmuudessaan; jatkuva mittailu tuottaa välillä omahyväistä tyytyväisyyttä, jota seuraavassa hetkessä joutuu häpeämään. Romaani kertoo karusti naisen kapean tilan napolilaisessa perheessä ja yhteiskunnassa. Napoli on camorran maata, väkivallan perinne näkyy suutarin verstaan ja kondiittorin tilassa. Köyhä on armopaloista ja tuesta aina velkaa, riippuvuudet vaikuttavat seuraavissa sukupolvissakin. Köyhä isä ja veli saa silti aina kurittaa perheen tytärtä, hän on se pohjimmainen. He saavat määrätä, jatkaako hän lukioon vai jääkö auttamaan äitiään. Heidän on valmistauduttava kostamaan tyttären/sisaren puolesta, hakattava ensin tämä.

Hän sanoi, että Solaran baari oli aina ollut camorristien ja koronkiskurien paikka, että se oli salakuljetuksen tukikohta ja siellä kerättiin ääniä Stellalle ja Coronalle, monarkisteille. Hän sanoi, että don Achille oli ollut natsifasistien vakooja, että rahat, jolla Stefano oli laajentanut kauppaansa, oli tehty mustassapörssissä.

Elena seuraa Lilaa kuin kirkasta tähteä. Lilaa, joka on vain 16-vuotias, veljensä ja isänsä suutarinverstaaseen sidottu, jolta ystävä odottaa suuria ja poikaystävä samaa mitä muut korttelissa; kaunis nainen on osoitus menestyksestä, kuin avoauto, jonka voi parkkeerata kotiinsa. Leikataanko tältäkin linnulta siivet?  - Onko Lila sittenkään niin vahva ja kaikkivoipainen, kuin Elena uskoo ja toivoo. Tiesin - ehkä toivoin - ettei mikään tietty muoto pystyisi pidättelemään Lilaa, vaan ennemmin tai myöhemmin hän rikkoisi uudelleen kaiken.

On juhlavaa lukea kertojaa, joka osaa kuvata näin syvällisesti nuoren epävarmuutta ja ristiriitoja; kaiken monimutkaisuutta. Ei muuta kuin tetralogian seuraava osa varaukseen kirjastosta. Niin kova nälkä saada tietää Lilan ja Elenan kohtalosta jäi. Niin vangitsevasti Elena Ferrante - kuka tämän pseudonyymin takana sitten onkin, ihan sama - kuvaa hyvin tuntemaansa napolilaista elämänpiiriä ja yhtä tarkasti yleisinhimillistä nuoren kasvua kipuineen kaikkineen. Rakenteilla kikkailematta, selkeällä kielellä hän kutoo mahtavan tarinan, joka kiehtoo ja viihdyttää loppuun asti täysillä eikä kaihda siinä vakavia aiheita: naisen alistettua asemaa, seksuaalista ja yhteiskunnallista väkivaltaa, korruptiota. Loistava ystäväni häikäisee kuin vesi Caprin ja Ischian rannoilla.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni. Lapsuus ja nuoruus
L'Amica geniale, 2011, suomentanut Helina Kangas
WSOY, 2016, 362 s

Elena Ferrante: Amalian rakkaus

Näin savukkeista nousevan savun ja projektorin heijastaman välkkyvän valokiilan ja kuvittelin kauhuissani miehiä jotka sammakoiden lailla loikkivat penkkirivien alla äitiäni kohti ja kurottelivat räpylöiden sijasta käsiä ja limaisia kieliä. Kuumuudesta huolimatta jäinen hiki peitti ihoani.

Peruutin Elena Ferranten kirjailijuuden alkuun, esikoisteokseen. Tähän mennessä olen häneltä lukenut vain erotragedian Hylkäämisen päivät - ja monet bloggaukset Napoli-sarjasta.

Amalia on kuollut ja aikuinen tytär Delia palaa hautaamaan Napolin lahteen hukkuneen äitinsä. Äiti löytyy ylellisissä rintaliiveissä, vaikka Delia muistaa äitinsä paikanneen alushousunsakin, toisille vaatteita ommellessaan. Delia näkee Amalian uudelleen ja itsensä pikkutyttönä äitinsä vaatteita sovittaessaan ja vanhoissa osoitteissa harhaillessaan. Amalian ympärille oli punoutunut jo nelisenkymmentä vuotta aiemmin verkko, jota pitelevät mustasukkainen mies, salainen ihailija Caserta ja lapset, kaikki alun perin saman napolilaisen kerrostalon asukkaita.

Delia kulkee Napolin katuja, ajaa maanalaisella ja funikulaarilla etsiessään Casertaa - Amalian salaista ihailijaa?  Vai rakastettua?  Vaiko vainoojaa? Pala palalta tytär selvittää äitinsä arvoitusta ja samalla omaa osaansa yhtenä tyttäristä. Kaikki halusivat Amaliasta itselleen.  Miehet kamppailevat hänestä ja toisiaan vastaan. Naisen osa ei näytä hääviltä Napolissa, jokaisesta sivuun katsomisesta saa maksaa nyrkiniskulla, hissivaunussa pitää vältellä miesten hiplaamista. Ferrante kuvaa Napolin miehiä raadollisesti: on tyhjää kerskaileva, höppänä eno, epävarma lapsuuden ystävä joka kituu mafian otteessa, vanhoilla päivillään naisia ahdisteleva vanhus. Ja ennen kaikkea perheenisä, joka kiusaa vaimoaan vielä parikymmentä vuotta eron jälkeenkin. Kadulla seksuaalisia hävyttömyyksiä syljetään murteella perään.

Himo, jonka Amalia miehissä sytyttää, on Delialle myrkkyä. Hän ajautuu lapsuuden ystävänsä, Casertan pojan kanssa hotellihuoneeseen, mutta ei tunne halua, hikoilee vain lakanat märäksi, niin että miehenkin himo katoaa epävarmuuden tieltä. Seksi & väkivalta on ollut käsittämätöntä tyttären kokemana, näkemänä, kuulemana.

Amalian rakkaus tuo harhailevassa vierauden tunnelmassaan ja eksistentiaalisessa ahdistuksessaan mieleen 60-luvun eurooppalaiset - ranskalaiset, italialaiset, puolalaiset -  elokuvat. Toisaalta tunnelma on hyvin etelä-italialainen; hiostavan uhkaava, kuin mafian kiristäjä olisi kintereillä. Väkivalta tuntuu imeytyneen seiniin, niin kuin Ferrante sen kuvaa. Paikallisjunakin on hidas kuin kuolinkamppailu. Mikä osa tyttärellä on pitkässä intohimon ja synkän väkivallan keitoksessa? Väkivallan kanssa elävän äidin näkeminen on jättänyt jäljen, ristiriidan, ehkä jopa syyllisyydenkin tyttäreen, sen avuttomuuden takia mihin se lapsen ajaa. Delia on halunnut olla kaikkea muuta kuin mitä äiti on ollut, mutta löytää sittenkin, lopulta, Amalian itsestään.

Tätä kirjaa ei voi lukea tuoreessa MarikaOksan Naisen tie-haasteessa, autofiktiivisenä koska Elena Ferrante on pseudonyymi eikä hänen elämästään siis tiedetä. Italiankielinen nimi  Amore molesto, voisi kääntyä vaikka 'vainoava rakkaus', englanniksi se on käännetty kiusaava ja ruotsiksi tuskallinen rakkaus. Amalian rakkaus voi tarkoittaa sitä mitä Amalia rakastaa tai Amalian rakastamista.

Muita lukijoita: MarikaOksa, Tuijata, Omppu, Kulttuuri kukoistaa

Elena Ferrante: Amalian rakkaus
Amore molesto, 1992, suomentanut Taru Nyström Abeille
Avain 2005, 151 s

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Toinenkin matkakirjani syöksyi ihmissuhteiden syövereihin. Jo nimi kertoo kaiken ja ensimmäinen lause: Eräänä huhtikuun iltapäivänä, heti lounaan jälkeen, mieheni ilmoitti jättävänsä minut. Hän sanoi sen samalla kun korjasimme likaisia astioita pöydältä.

Italialla on erityinen paikka sydämessäni, elämässäni. Se ei Suomessa ole kovin epätavallista. Italian, italian kielen ja Italian ruokakulttuurin harrastaminen on meillä ollut kauan suosittua. Olen käynyt kielikursseilla 80-luvulta alkaen ympäri Helsinkiä. Sitä kautta itse asiassa tutustuin aina uusiin kaupunginosiin kun sinne suuntaan silloin muutimme: Eira, Kaisaniemi, Taka-Töölö, Etu-Töölö, Kaartinkaupunki, Malmi, Kallio, Oulunkylä ja Espoon puolella Leppävaara - työväenopistoa, iltaoppikoulua, yliopistoa, kesäyliopistoa. Vielä kurssit Firenzessa ja Bolognassa. Olen tutustunut kursseilla suomalaisiin ja italialaisiin. Työssänikin olin säännöllisesti tekemisissä italialaisten kanssa. Olivat hyvin ystävällisiä ja auttavaisia ja lausuivat kohteliaisuuksia kielitaidosta - päinvastoin kuin ranskalaiset, jotka eivät salli harrastelijoiden pahoinpidellä kieltään.

Bolognassa asuin calabrialaisen naisen luona, jolla oli luonaan asumassa myös veljensä parikymppiset lapset. En ole koskaan palellut yhtä paljon kuin siinä asunnossa lokakuun alussa. Nukuin villapuserossa, myssy päässä. Perhe ei kiinnostunut minusta, tunne oli molemminpuolinen. Mitä lienevät Calabrian mafiosojen jälkeläisiä, purin päiväkirjalleni. Kurssilla tutustuin villiin sveitsiläiseen naiseen, jolla oli tulenpalava suhde nuoremman italian opettajansa kanssa. Kävimme yhdessä syömässä ja keskustelimme illallisella kuin 3-vuotiaat. Sillä tasolla oli silloin yhteinen kielemme italia.

Tämä oma Italian historiani heräsi eloon Elena Ferranten kirjasta 'I giorni dell'abbandono' josta luin ensinnä Mari A:n blogista. Kiinnostavaa kurkata italialaisen nykynaisen elämään. Teema on tietenkin paikasta ja ajasta riippumaton: rakkauden loppu. Mario, hyvin toimeentuleva perheenisä jättää perheensä: kotia, lapsia ja Otto-koiraa hoitavan vaimonsa Olgan ja kaksi lastaan nuoren naisen takia. Siitä alkaa Ferranten sairaskertomus. Nainen on perheelleen omistautunut, omat ura-ambitionsa jättänyt ja siksikin neljän seinän ja mielensä vanki. Olga käy ensin takaisinvalloitustaistelua miehestään hoitamalla itseään ja kotiaan entistä paremmin, ollakseen entistä houkuttelevampi. Taktiikka ei toimi eikä mikään pysy enää hallinnassa. Vihan ja nöyryytyksen muste leviää, mennyt rakkaus ja onni on pirstaleina. Olgan kamppailu lähellä psykoosia, harhaisessa maailmassa, jossa lapset ja koirakin alkavat kantaa enemmän vastuuta kuin omia juoniaan punova äiti, on kiusallisen terävästi kuvattu. Sen seuraaminen yhä hauraammaksi käyvän päähenkilön nahoissa alkaa herättää pahoinvointia, vähän samoin kuin käy itsepetokselle rakentuvaa rakkauttaan vaalivan päähenkilön seurassa Lena Anderssonin romaanissa Omavaltaista menettelyä.

  Ateriavalintani Espanjassa eivät aina onnistuneet. Prego: musta risotto nilviäisillä. Puuttuu enää myrkky. Kuin suoraan epätoivoisen naisen keittiöstä.          

Ferrante kirjoittaa hyvin konkreettisesti ja selkeästi. Pienet arjen yksityiskohdat kuvittavat hylätyn naisen kurjuuden eläväksi. Lukot vaihdettuaan epäkäytännöllinen nainen on avuttomuuden tilassaan salpaamassa itsensä lapsineen ja koirineen asuntoonsa. Kerrostalo on hiljainen ja aavemainen, Torinon kaupunki on keskikesän viikonlopun aikana tyhjentynyt asukkaista. Ystävät ovat raivopäisen naisen ulottuvilta kaikonneet, lapset ja koirakin kaipaavat isää. Elämä on hajonnut. Kaiken menettäneen naisen totaalinen itsekunnioituksen puute ja nöyryytys on välillä rankkaa luettavaa. Keskellä omaa luhistumistaan hän peilaa itseään lapsuuden muistikuvaa vasten: naapurissa asui silloin onnellinen perhe, sen kaunis ja iloinen äiti. Perheen isä lähti ja äiti kuihtui hymyttömäksi raunioksi. Toimiiko muistikuva sittenkin energiaa antavana kauhuskenaariona? Onko Olgalla sama tulevaisuus vai herääkö hän huomaamaan, ettei ex-aviomies ole se satujen prinssi jonka varassa koko elämä on.

Lukijalla on tuskaista kuin pastakattilassa, kun Ferrante nostaa epätoivoisen naisen kierroksia italialaisen temperamentin voimalla oopperamaisiin kohtauksiin. Teema on ikuinen, mutta kyllä Ferranten - pseudonyymi kuulemma - tekstissä on imua sen verran paljon, ettei se banaalilta tai kuluneelta ollenkaan maistu.

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät
I giorni dell'abandono
Suomentanut Taru Nyström Abeille
Avain / WS Bookwell 2004, 193 s
Kansi ja taitto Satu Paakkala