Lina Wolff: Ruumiit jotka hautasimme

Kansi Jenni Saari

Gandhi sanoi, että silmä silmästä sokeuttaa koko maailman. Muhammad Ali sanoi, että if you kill my dog, you better hide your cat.

Lina Wolffin ihmeellisten kertomusten puutarha täyttyy taas makaaberin mustista kukkasista. Eikä se ole mikään yllätys enää, luettuani häneltä tätä ennen neljä teosta. Ruumiit jotka hautasimme tykittää kahlitsemattoman mielikuvituksen voimalla ja kertomisen ilosta. Sitä Lina Wolffilla enimmäkseen näyttää höystävän leikki rajoja ylittävällä kauhulla tai pöyristyttävällä ällötyksellä.

Nyt ei liikuta Ranskan, Italian tai Espanjan eleganteissa vanhoissa kaupungeissa vaan Skånen maaseudulla Hörbyn kylässä, kirjailijan synnyinpitäjässä, Lundin kaupungin tuntumassa. Kylällä on synkkä historia kidutuskuolemantapauksineen ja itsemurhineen. Itsemurhan tehneistä kuuluisin on seudulla syntynyt kirjailija Victoria Benedictsson, johon kertomuksessa viitataan kirjailijattarena. Hänen haamunsa tuntuu leijailevan tienoolla, joka on täynnä pervoja, pedofiilejä ja vatipäitä. 

Minä olen nähnyt monia sliipattuja pedofiilejä ja vatipäitä istumassa kapakoissa ihan muualla - huomattavasti kosmopoliittisemmissa paikoissa kuten Lundissa, Malmössä tai Tukholmassa - ja noissa kapakoissa vatipäät ovat yrittäneet puvun, kirjakielen ja putsatun ja puleeratun naaman avulla kätkeä todellisen minänsä.

Seutua katsellaan kahden teini-ikäisen, juuriltaan (tervehenkisen?) pohjoisruotsalaisen perheen lapsen silmin. Peggy ja Jolly, minäkertoja, on sijoitettu skånelaiseen perheeseen vanhempien kuoltua liikenneonnettomuudessa. Sijaisäidin ja sijaisisän - joista käytetään näitä nimityksiä alusta loppuun - elämä on karskia: heillä on sikala ja romuttamo, sijaisäiti käy vielä töissä sikojen keinosiementämössä. Pariskunta on onneton, lapsettomuus on painanut, mies hakee seksiä muualta, nainen suree kaikkia keskenmenojaan. Eikä puhe ole kaunista. Pontikka väkevöittää pariskunnan riitoja.

Kylää piinaavat vanhat hirmuteot ja sijaisäiti alkaa keskittyä yhä enemmän omaehtoiseen salapoliisityöhön. Epäiltyjä siunaantuu kohtuullisen tiheään tahtiin, epäilyttävästä divarinpitäjästä kapakassa notkuvaan tyyppiin. Divarinpitäjästä tulee läheinen paljon lukevalle Peggylle. Jolly seuraa sivusta sekä kyläläisten että sijaisäitinsä suoraviivaista toimintaa, jossa on enemmän tekojen kuin ajattelun painotusta.

Myöhemmin pihalla kasvaa omenapuita, joiden alle on haudattu sekä koiria että epätoivottuja tyyppejä. 

Sisarukset seuraavat touhua kasvavan kauhun vallassa, koska fiksuina tyyppeinä *) näkevät elämänkaaren, jota eivät itselleen toivo, mutta heidän mahdollisuutensa irrottautua sijaiskodin mallista näyttävät haastavilta. Lina Wolff ei kuitenkaan jätä mitään ns uskottavan juonen kuljettelun varaan, vaan avaa kertomuksen uusille väylille. Niinpä pihalle pölähtää kaksi chileläistä pakolaista. He eivät ole keitä hyvänsä, toinen on kouluttautunut oikeuslääkäri. Mikä toisaalta taas on hyvinkin uskottavaa, diktaattorit ovat aina ensimmäiseksi vainonneet kouluttautunutta väkeä.

Tappaminen voi olla taidetta, mies selitti - ja olen urallani kohdannut ihmisiä, jotka hallitsevat tuon taiteenlajin. He eivät koskaan puhu tappamisesta eivätkä murhaamisesta. He puhuvat tilien tasaamisesta.

Niin paljon kuin romaanin kansiin onkin painettu ylistyssanoja, ja se voitti vielä Ruotsin arvostetuimman August-prisetin vuonna 2025,  koin Ruumiit jotka hautasimme jotenkin muodottomana kertomuksena Wolffilta aiemmin lukemiini verrattuna. Ruumiita napsahtelee tuon tuosta, kuka kuolee äkillisesti sairastuen, kuka tapaturmaisesti ja sitten ne omenapuiden alle haudatut, puolivahingossa tai määrätietoisesti tapetut. Niiden kohdalla sivistyneiden pakolaisten toimesta viitataan Dostojevskin Rikokseen ja rangaistukseen ja kysymykseen onko oikein tappaa muita ihmisiä, koska uskoo tietävänsä heitä paremmin, mikä on oikein ja mikä väärin. Olisiko siis tässä eräs teemoista tälle kirjalle, jossa puuhakas porukka tekee yhteistyössä selvää jälkeä useasta nilkiksi päättelemästään tyypistä.

*) Luettuani tämän jälkeen muita lukukokemuksia ja myös kirjailijan Helsinki Litin haastattelusta raporttia, löysin kirjailijan oman luonnehdinnan Jollystä, kertojasta. Hän ei ole "penaalin terävin kynä". Tätä en huomannut - mistä se mahtaa kertoa... Minusta Jolly oli vain teini-ikäinen, joka yritti saada selvää aika makaabereista tapahtumista ympäristössä eikä sillä tavalla määrätietoinen tyyppi  kuin Peggy-siskonsa.

Lina Wolff: Ruumiit jotka hautasimme
Liken vi begravde, 2025, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Otava, 2026, 232 s

Lena Andersson: Studie i mänskligt beteende

 

Kansikuva Compartment C, Car 293 (Edward Hopper)

Lena Andersson sopii erityisen hyvin tekijäksi tutkimukselle inhimillisestä käyttäytymisestä, kuten Studie i mänskligt beteende suomeksi kääntyisi, (Suomennettu nimellä Tutkielma...) sen muistikuvan perusteella, mikä kirjailijasta jäi Omavaltaisesta menettelystä. Kirjailija erottaa pelottavan tarkasti häpeän, pettymyksen, itsepetoksen, nöyryyttämisen ja manipuloinnin tapaisten psyykkisten epämukavuusalueiden hämärät katveet. Asetelmat, jotka hyvin tunnistaa, mutta joita on vaikeampi sanoittaa. Lena Andersson totisesti osaa sen. 

Esipuheessaan Andersson korostaa valitsemaansa nimeä: tämä ei ole romaani eikä myöskään novellikokoelma. Hän kuvaa näitä tapauskertomuksia moraliteetteina. Kirjallisuus sopii erityisen hyvin tähän taidemuotoon, jota ihmisen tarkastelu hänelle merkitsee. Vain ajattelevat olennot voivat harjoittaa sitä itsen havainnointia, tulkintaa, tunnistamista, ymmärtämistä, joka ei onnistu dataa keräämällä. 

Näissä kertomuksissa käyttäytymisen kuviot muotoutuvat vaihtuvissa rooleissa, usein mukana on valtapeliä. Roolit vaihtuvat samoin kuin monissa nykyromaaneissa, ensin taustalla näkyvät hahmot tavataan myöhemmin keskushenkilönä vuorollaan, asetelma muuttuu. Naiset, muutama mieskin mukana, ovat entisiä luokkakavereita, entisiä ja nykyisiä työkavereita, sukulaisia, ystäviä.

Anderssonin dialogit tarjoavat aikamoista herkkua. Niissä heitetään toisaalta armottoman ilkeitä tikarinpistoja, toisaalla kertoja hymyilee armeliaasti tärkeileville teeskentelijöille, toisinaan nujerrettu osapuoli saa kostonsa. Kertoja näyttää monet tilanteet, joista voimme lukea, että tämmöisiä me ihmiset olemme; ystävällisiä mutta pilkallisia, sovinnaisia ja itsekkäitä, ylimielisiä mutta empaattisia, rakastettavia mutta rasittavia, raivostuttavia...eli epätäydellisiä. Etsimme arvostusta, pelkäämme hylätyksi tulemista.

Tarinat koukuttavat, yllättävät ja huvittavat. Satiiri kärjistää, mutta sopivasti, tilanteet rakentuvat kekseliäästi. Manipuloiva omahyväisyys kietoutuu teennäisen ystävälliseen lauseeseen. Myrkylliset käärmeet kiemurtelevat kahvikupin alta. Hyvinkin käy. Epävarmasta pariskunnasta tulee sittenkin onnellinen aviopari. Peach Melba tai pêche Melba, he korjaavat toistensa sanomisia, kuten jälkeläiset ovat tottuneet heidän aina sanailevan, kun ollaan juhla-aterialla.

Teatterialan ranskalaiset kollegat Simone ja Annie vievät taas kerran Normandian rannikolle, Deauvilleen, jossa Annie odottaa rakastajaansa. Ranskalaisilla on oltava rakastaja, sellainen maine heillä on maailmassa. Hellepäivän iltaan mennessä asetelma on mullistavasti muuttunut. Annie ajautuu terapeutin vastaanotolle. Hän ei voi ymmärtää, hän haluaisi vastauksen. Mutta

"Har inte alla frågor ett svar?" "Nej". "Inte?" "Inte de som är fel ställda och ställda av fel skäl." - Yllättävästi Studie i mänskligt beteende kohtaa tässä paikassa viikko sitten lukemani Taikurien ajan filosofin. Wittgensteinko siellä takana loikki?

Mielenkiintoinen tapauskuvaus on myös venäläisen Olgan ja Nikolajn, emigranttipariskunnan arki. Aikaa seuraavina ihmisinä he ovat höristäneet korviaan jo maan johtajan Münchenin puheen aikoihin ja lähteneet Venäjältä hyvissä ajoin. Olga opettaa peruskoulussa ja siinä Olgan kirjallisuus- ja ruotsin kielen opinnot törmäävät kirjoitettuihin koulun arvoihin, joita hän sitten setvii rehtorin kansliassa. Ja vaikka Olga käsittelee oppilaiden kanssa esim sanojen penis ja rektor taivutusmuotoja, rehtori saa tämän ennakkoluulottoman esimerkin sopimaan autoritäärisen valtion kasvattiin. 

Lena Andersson näyttää kirjailijana nauttivan provosoinnista. Lukijaa pippuriset havainnot pitävät hereillä, saavat ajattelemaan ja hyrisyttävät sisäisesti, milloin ei ihan ääneenkin. Teos sai vuonna 2023 August-palkintoehdokkuuden. Lisäbonusta tulee Edward Hopperin tyylikkäästä maalauksesta kansikuvana. 

Lena Andersson: Studie i mänskligt beteende
Bokförlaget Polaris, 2023, 260 s

Karin Alvtegen: Todennäköinen tarina

Ei tämä ollutkaan ensi tutustumiseni Karin Alvtegen -nimiseen ruotsalaiseen dekkaristiin, kuten kirjastossa muistin. Olen näköjään lukenut häneltä Petos-nimisen rikosromaanin. Se vaikuttaa olleen ihan kohtuullinen dekkarikokemus. Todennäköisessä tarinassa ei kuitenkaan ratkota rikoksia, vaan kuvataan tapahtumia erään avioeron jälkimainingeissa ja kerrataan mennyttä perhehistoriaa. Norlantilainen kyläyhteisö toimii taustana ihmisiä repiville kriiseille.

Pohjois-Ruotsin Norlannissa sijaitsee entinen kartano, nykyinen hotelli, joka on Tukholmasta lapsuutensa kesien maisemiin muuttaneen Helenan toteutunut haave.  Elämänmuutos on vaatinut veronsa, aviomies Martin on saanut loputtomasta rehkimisestä maaseudulla tarpeekseen ja palannut Tukholmaan uuden rakastettunsa kanssa. Helena ja teini-ikäinen tytär Emelie ovat jääneet Norlantiin. Entisen avioparin suhde on tulehtunut, Emelie on vetäytynyt murrosiän mykkyyteen, hotellin remontointi on kesken. Helenan ainoa ystävä on naapurin Anna-Karin, topakka täti, joka puolestaan riitelee pihan toisessa rakennuksessa asustavan veljensä ja kälynsä kanssa perintötalon tulevaisuudesta. 

Metsän siimeksessä vanhassa mökkirötiskössä asuu kylähulluna pidetty harmaapartainen Verner, vanhoja tavaroita keräileva taiteilijasielu, joka väläyttelee poikkeuksellisia, synestesiasta syntyviä aistimuksiaan ja tulkitsee ne selvännäkökykynä. Erityiskykynsä hän tuo esille töksäyttävän totuudenpuhujan tyyliin, mikä entisestään vahvistaa naapuruston ennakkoluuloja. Ei niin, että ukko siitä välittäisi.

Hotellille saapuu suunnittelemattomasti omia teitään Anders, upporikkaaksi bisnesmaailmassa edennyt opettajan poika, joka kaiken materiaalisen saavutettuaan kärsii merkityksettömyyden tunteesta eikä hänen läheltä piti-auto-onnettomuutensa vaikuta edes tapaturmalta. Anders on tottunut hoitamaan kaiken rahalla eikä Vernerin omistama Beatles-kitara voi olla poikkeus. Mies ei enää ole kiinnostunut näyttämään rikkauttaan, vaan pitää taustansa kätkössä ja jää sen sijaan hotellille auttamaan remontissa.

Maaseudun idylliin kätkeytyy tässäkin maisemassa paikallisriitoja, ja pienessä yhteisössä vallitsee muutenkin erilaista ja uutta vieroksuva ilmapiiri. Helenan itselleen asettama ehdoton vaatimus pärjätä tyttären ja hotelliprojektin kanssa saa selityksensä oman äidin alkoholismista. Mikään sen tapainen ei enää saa toistua hänen perheessään.

Suhteiden ja tunteiden tempoillessa kuullaan synestesian ohella kvanttimekaniikan luentoja (ne tulevat Andersin fysiikanope -isältä), jotka liitetään yllättävästi Vernerin oivalluksiin harvinaisesta näkökyvystään. Tämä hyppy korkeampiin sfääreihin pienine esitelmineen teki vaivaannuttavan  pseudotieteellisen vaikutelman. 

Alvtegen kirjoittaa rutiinilla ja luonnostelee samoin henkilönsä, mutta tarina ei syvene. Todennäköinen tarina ei jättänyt muuta jälkeä kuin pientä ihmetystä noista yrityksistä lujittaa sitä jollain kvanttimekaniikalla. Psykologista analyysia kirja tarjoilee turhankin anteliaasti. Kirjailija ei luota lukijan päättelykykyyn, vaikka tyyppitapaukset eivät kovin kummallisia ole.

Norlantilaiset maisemat toivat mieleen samoilla seuduilla liikkuvan Kurjet lentävät etelään, joka on oikeastaan tyylillisesti täydellinen vastakohta Todennäköiselle tarinalle.

Karin Alvtegen: Todennäköinen tarina
En sannolik historia, 2010, suomentanut Laura Jänisniemi
WSOY, 2012, 308 s

Ilmeisesti tällä erää viimeisen kauniin talvipäivän kunniaksi otos läheisestä metsiköstä. Niin kaunista, että pyörtyminen oli lähellä. 

Lina Wolff: Lihan aika

Ihmiset voivat tulla luoksemme ongelmallisine lihoineen, ja me autamme heitä löytämään sielunsa.

Aika on mitä sopivin siirtyä kirjan siivin Madridin kuumille kaduille ja Välimeren aalloille. Lina Wolff ja Lihan aika eivät kuitenkaan tarjoa mitään tavanomaista paistattelua etelän lämmössä. Päin vastoin Lihan aika ei viivyttele viedessään lukijan mukanaan mysteerin ja kiristyvän trillerin tunnelmiin, mustan huumorin maustein. Kerronnasta ja barokkimaisista luostaritunnelmista sekoitettuna satiiriin nykyajan tosi-tv-ilmiöstä tulee mieleen sekä italialainen Elena Ferrante että hollantilainen Herman Koch. Siinä miten kauhistuttava pahuus on puettu simppeleihin kuoriin, ja miten joustavasti moraalista oikeutusta voikin muokata sopimaan omiin tarkoituksiin.

Nainen, kirjailija Ruotsista tulee kirjoitusresidenssiin Madridiin, ennestään tuttuun kaupunkiin. Hän on osaksi aikaa pestautunut auttamaan dementoituneen miehen vaimoa ja on löytänyt auttamisesta merkitystä ja rauhaa elämäänsä. Baarissa häneen ripustautuu epätoivoinen pelokas mies, Mercuro. Miehen vaimo on jättänyt tämän uskottomuuden takia. Ex-vaimo kärsii sen lisäksi kuolemaan johtavasta sydänsairaudesta. Ainoa vaihtoehto on sydämensiirto.

Saadakseen vaimonsa takaisin Mercuro on hakenut osallistujaksi nosteessa olevaan Lihan aika -nimiseen netti-tv-ohjelmaan, jossa ratkotaan pettyneiden ja katkerien sekä kostonhimoisten ihmisten ongelmia omaperäisin ja julkisuudelta kätketyin tavoin. Sitä ennen osallistujilta vaaditaan täydet valtuudet niihin.

Ohjelman tiimi koostuu kahdesta juontajasta ja pelottavasta, ikivanhasta nunnasta Luciasta. Osallistujille avautuu ovi omalakiseen salattuun maailmaan, jossa mikään ulkopuolisen yhteiskunnan säännöistä ei häiritse päätettyä korjausprosessia eikä auta katuvia perääntymään sieltä. Naisen tarvitsema uusi sydän sopii ohjelman ideaan. Sekä vaimo että Mercuro osallistuvat vuorollaan ohjelmaan. Session aikana miehelle alkaa valjeta hänen kannaltaan tukala tilanne.

Kekseliäissä juonen käänteissä kertomus valaisee vallanhimon ja manipulaation tehoa, kun ne saavat vapaasti kukoistaa, vieläpä yleisön suosion myötätuulessa. Elokuvallinen juoni (sopisi hyvin Peter Greenawaylle) seuraa ensin naisen ja ahdistetun miehen yhteistä pakomatkaa rannikolle ja toisessa osassa fokus vaihtuu Lucian, ohjelman arvoituksellisen nunnan näkökulmaan. Vasta siinä vaiheessa selviää edellisen päähenkilön nimi, nunna kirjoittaa Bennedithille kirjeitä. Hengelliseen ammattiin päätynyt Lucia tulee karskista taustasta, hän on teurastajan tytär. Lukija alkaakin haistaa veren hajua. 

Kirjailija, Bennedith, jää jatkossa nunnan varjoon. Lucian polkua teurastajan perheestä luostariin kuvataan tarkasti vanhempien tarinaa myöten. Siinä sivutaan myös Francon ajan diktatuurin julmuuksia. Nunna Lucia tulee luostarityössään kouluttaneeksi myös seuraajansa ja nuoresta Adasta kehittyy varsinainen piiskuri, sellaisia joille tosi-tv-ohjelmissa on kysyntää. Nietzschen opeista puhutaan tytön kohdalla. 

Eikä tässä vielä kaikki, mukana kuvioissa pyörii tyhmä ruotsalainen turistiäijä sekä pari kiinalaista elinten metsästäjää. Lina Wolff pyörittää keitoksen yhä sakeammaksi, koska voi. Ja osaa. Lukijana on sekä pyörryksissä että koukuttunut. Vastaan tulee sekä metoo-ajan feminismiä, pyyteetöntä auttamista että julmia miehiä ja naisia, tasapuolisesti. Tarjolla on tuhdisti moneen suuntaan houkuttavaa eksistentiaalista pohdintaa, josta ei ota selvää. I feel stupid but on a much higher level.

Sirkka-Liisa Sjöblom on suomentanut romaanin erinomaisen tarkasti ja huolellisesti, kiitos ja kumarrus! Lina Wolff on aikamoinen lumooja.

Lina Wolff: Lihan aika

Köttets tid, 2019, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

Otava, 2025, 233 s

Liv Strömquist: Pythian pratar

Liv Strömquist jatkaa tuoreimmassa kirjassaan taattua tyyliään, pureutuu yhteiskunnallisiin ilmiöihin pintaa syvemmälle, ottaen kädestä historian arvostettuja ajattelijoita, Delfoin oraakkelista Pythiasta meidän päivien filosofeihin - mm Slavoj Žižek - ja kysyy teräviä kysymyksiä. Laiskaa ajattelua hän ei harrasta ja niinpä lukijakin saa aina eteensä virkistävän kattauksen älyllisiä pähkinöitä, poleemisella tyylillä ja vauhdikkaalla piirrosjäljellä, joka pysähtyy aika ajoin hienoihin maisemiin.

Kolme ensimmäistä sivua on omistettu sähköisen kasvoharjan käyttöohjeelle. Sen jälkeen seuraa elämänohjeita elämänohjeiden vastustamiseen. Tämä on self help -kirja self helpiä vastaan. Ronald Reaganin astrologi Carrol Righter antoi enimmäkseen horoskoopissa vastauksen ole hyvän näköinen ja ole iloinen. Katariina Sienalainen, 1300-luvun pyhimys paastosi itsensä hengiltä. Meghan Markle kirjoitti banaaneihin ohjeita seksityöläisille, miesvaikuttaja Rollo Tomassi ehdottaa, että miesten pitää seistä eteisessä jotta parisuhde pysyisi vireänä ja nainen uteliaana. Ei saa pitää kiirettä naisen luo. Instagrampsykologi Nicole LePera kehottaa meitä laittamaan rajoja ihmisille, jotka käyttävät meidän emotionaalista pääomaamme.

Eikä tässä ole vähemmästä kysymys kuin elämän tarkoituksesta, hyvästä elämästä ja miksi emme osaa hyväksyä kuolemaa osaksi elämää. Miksi me olemme niin hanakoita antamaan ohjeita muille, miksi selfhelp-kirjat ja niiden tekijät ovat niin suosittuja, vaikka ne ovat täynnä puolivillaista filosofiaa ja itsekkyyteen kannustavaa asennetta, tämän ajan trendin mukaisesti. Pyytämättömien neuvojen jälkeen ihminen tuntee itsensä entistä huonommaksi.

Kaiken takana on ihmisen mahdottomuus hyväksyä ainutkertaisen elämänsä loppua, niin kauan kuin sille vielä voin jotain tehdä. Me emme halua luovuttaa, siksi ikuisen elämän, tai ainakin hyvin pitkän elämän reseptit ovat kysyttyjä, ja elämän hallinta ennen kaikkea tavoitteena. 

Strömquist on feministi ja kapitalismikriitikko, satiirikkona kärjistäjä. Hän kritisoi ihmistä läkähdyttävää elämisen tahtia, joka vaatii liikaa ja samalla tekee ihmisen hämmentyneeksi kaikkien life coachien neuvojen viidakossa. Tässä yksilökeskeisessä ajassa ei enää syyllistetä yhteiskuntaa vaan vastuu on yksilön.

Kun ihminen vaatii uhriutuakseen trauman, selvää on että tervehtyminen edellyttää myös sairasta minää. Tässä meitä auttaa diagnoosien viidakko, yhä rehevämpänä kukoistava. Terapiateollisuus on valmiina hoitamaan.

Vaikka me kuinka väistelemme, lopputuloksena on 

Kirja on runsas ja runsaudessaan, tekstimassaltaan ajoittain työläskin, mutta huolellisesti tutkittu ja sivistävä luku- ja piirrospaketti. Liv Strömquist on aina hauska. Onneksi ylitsevuotavia tekstiruutuja seuraa aina kauniita, osin abstrakteja sivuja rauhoittavine väreineen kuin syvähengitystä kaiken sulattamista varten. Lähdeluettelo on vaikuttava, ja Strömquistin älyä ja iloa leiskuva tapa paljastaa ilmiöiden syvin olemus viihdyttää. 

Liv Strömquist: Pythian pratar, Norstedts 2024

Alex Schulman: Att vara med henne är som att springa uppför en sommaräng utan att bli det minsta trött

Kuuntelin ensimmäisen äänikirjani. Syynä Tukholman reissulta napattu ärhäkkä pöpö, jonka seurauksena en päässyt kirjastoon hakemaan uutta luettavaa. Apuun tuli e-kirjasto, jossa kohtasin tutun nimen Alex Schulman. Hän lukee itse kirjansa Att vara med henne är som att springa uppför en sommaräng utan att bli det minsta trött. Olla hänen kanssaan on kuin juoksisi kesäisellä niityllä väsymättä ollenkaan. Vapaa käännös, löysin blogin, jossa ihmeteltiin että miten niin uppför. Schulman on nimittäin muokannut nimen Tomas Tranströmerin runosta, jossa puhutaan kukkivasta rinteestä ja rinnettä ylös juoksemisesta. 

Kirjan ensimmäiset minuutit veivät ihan samaan osoitteeseen, jossa olin edellisenä päivänä luuhannut eli Östermalmiin, jossa Alex Schulmankin hortoilee matkalaukkuineen, avioerostaan sekaisin ja eksyksissä. Kirja on julkaistu vuonna 2011 ja hän oli jo silloin tunnettu mediapersoona, bloggaaja, kolumnisti ja kirjailija. Esikoisteos Skynda att älska ilmestyi vuonna 2009. Se on ensimmäinen hänen omaelämäkerrallisesta sarjastaan, jota on Suomessakin luettu paljon. Tätä kuuntelemaani teosta ei ole suomennettu. 

Schulman on taitava kirjoittaja ja herkän oloinen havainnoitsija, johon hän ilmeisesti on kouliintunut sukunsa monien salaisuuksien paljastajana. Salaisuuksista hän on selvästi saanut tarpeekseen, niin avoimesti hän näyttää häpeänsä, mokansa ja intiimit tunteensa. Jopa niin, että välistä tuntuu että vähempikin riittäisi. Onneksi hänellä on huumorintajua ja itseironiaa. Tuloksena on tragikomediaa ja myötähäpeässä kieriskelyä.

Paikoitellen mies on kuin Mr Bean purjehtiessaan eliitin kutsuilta Sturehofiin, vahvassa humalassa, vessasta palatessa omaa peilikuvaansa väistellen. Kuitenkin Tukholman yöelämän kuvauksessa on oma mielenkiintonsa, tunnelma cocktailkutsuissa tulee käsin kosketeltavaksi. Kuinka on käveltävä määrätietoisesti kohti jotakin, vaikka kävelyn suorittaminen jännitystilassa vaikeutuu. Kun ei ketään tunne ja on peitettävä epävarmuus. 

Hiljalleen miehen alkoholipitoiseen arkeen alkaa hiipiä mediatapahtumia, joissa eräs henkilö nousee esille, lopulta pakkomielteeksi. Hänen on saatava tuo nainen, Amanda Widell, rakastetukseen, mutta mies on samalla tappiostaan vakuuttunut. Hän ei ole naisen arvoinen. Amanda on Tukholman julkkispiirien kasvo, mediapersoona, influensseri, sittemmin tv-tuottaja, kaunis nainen, jota liehakoivat kaikki kynnelle kykenevät miespuoliset kaikissa tilaisuuksissa. Vaikka Schulman punoo etukäteen tarkan koreagrafian, minkä avulla pujottautua istumaan viereiselle tuolille, joku ehtii ensin. 

Niin vain hankala alku ohitetaan, ekat treffit tapahtuvat ja loppu on toisiinsa rakastuvien ihmisten huumaa, yhteneväisiä mielipiteitä ja sattumia, joista muodostuu tiukkeneva tunneyhteys. He ovat viikossa yhdessä ja vuoden sisällä ensimmäisen lapsensa vanhempia. Lapsia on nyt kolme.

Onnensa ohella Schulman kuvaa riittämiin tappioitaan, tai omissa silmissä epäonnistumisiaan. Kuten silloin, kun hän saa esikoiskirjailijana haaveilemansa tilaisuuden signeerata kirjakaupassa omaa uutuuskirjaansa. Hän muistaa ihailemansa kirjailijan repliikit, on harjoitellut omaa signeeraustaan ja istuu kirjapinonsa vierellä hyvissä ajoin. Ketään ei näytä kirja kiinnostavan, kukaan ei saavu paikalle. Kirjailija alkaa signeerata kirjaansa muutamia kappaleita, ennen kuin kirjakaupan edustaja pysäyttää sen: he eivät saa palautettua kirjaa kustantajalle jos siinä on suttua.

Tämä romaani on julkinen rakkaudentunnustus, joka pursuilee tunteita; häpeää, ahdistusta, pelkoja ja huumaavaa rakastumista. Pelkoja Schulmanilla riittää, päällimmäisenä se, että hän menettää elämänsä rakkauden, kun hän ei voi luottaa onneensa eikä varsinkaan ole sen arvoinen. Toinen on niin överlägsen. Kirjan eräs motiivi on osoittaa - ruotsalaisille, tukholmalaisille - että se julkisuuskuva, joka Schulmanista on muodostunut, on kokonaan muuttunut. Hänellä on ollut kovan ja kyynisen miehen imago, mutta Amanda on muuttanut hänet kokonaan. 

Parisuhdekuvaus alkoi ottaa voimille ja Schulmanin ääneen kyllästyä, mutta matkan varrella sattuu ja tapahtuu. Kirjailijalla on silmää arjen dramatiikalle, hän vangitsee nopeasti vaihtuvia yllätyksellisiä hetkiä, pitää mielenkiintoa yllä. 

Kuitenkin, vaihdan lukemisen kuuntelemiseen jatkossa vain pakon edessä, en halua edetä näin nopeasti. Tosin olisin saattanut keskeyttää painetun kirjan.

Nyt saa riittää Tukholma ja varsinkin karmeat hökötykset laivoiksi, joihin ihmisiä kuormataan kuin lampaita. Sitä ennen tungeksitaan terminaalin käytävillä kylki kyljessä vaihtamassa viruksia. 

Olihan tuolla muutama herttainen hetki. Melkein aamiaisen takia kannatti lähteä. Bageri Skeppsbrolla saa nauttia vastaleivotuista suussasulavista croissanteista ja merellisestä maisemasta. 

Pienet taiteilijat luomisen innossa Waldemarsudden puistossa

Alex Schulman: Att vara med henne är som att springa uppför en sommaräng utan att bli det minsta trött

Piratförlaget, 2011, 3 h 15 min

Lisa Ridzén: Tranorna flyger söderut

Jag fantiserar om att göra honom arvlös, se till att han inte får någonting.

Onko vanhuksella enää jäljellä muuta mahdollisuutta kuin piruilu testamentin kanssa, kun näyttää siltä, että kaikki ollaan viemässä, omat päätökset, itsemääräämisoikeus, arvokkuus? Ja koirakin! Lisa Ridzénin romaanin Tranorna flyger söderut (Kurjet lentävät etelään) päähenkilö, minäkertoja Bo asuu yksin vaimon dementoituessa hoivakodissa Östersundissa. Kaupunki sijaitsee Pohjois-Ruotsin Jämtlannissa. Tärkein vanhalle miehelle on nyt koira, Sixten, joka makoilee Bon vieressä keittiön sohvalla ja mörisee tyytyväisenä, kun silkkistä korvaa rapsutetaan.

Seutu on Ruotsin metsäteollisuusaluetta, jossa Bo isänsä lailla on hankkinut elantonsa sahalla. Bon mielen maisema avautuu monologeissa, joissa puhuteltu Du on hänen vaimonsa Fredrika. Vaimo on Bolle jo kuollut, hänestä on jäljellä kuori, jota poika Hans haluaa kuitenkin heidän käyvän yhdessä tervehtimässä. Isä ei haluaisi, eikä Fredrika tunnu vierailuista ilahtuvan, päin vastoin hän ei halua tuntemattomien tulevan lähelle. 

Sixten sen sijaan on terve koira, isännälleen parasta seuraa. Muut - Hans, pojantytär Eleonora, kotiavustajat - sen sijaan huolestuvat koiran ja isännän terveyden eroista. Bo horjahtelee helposti jo sisätiloissa, puhumattakaan metsäpoluilla innokkaasti  juoksevan koiran  perässä.

Kertomus etenee toukokuusta lokakuuhun, päivämäärästä seuraavaan ja alkaa kotihoidon merkinnöillä einesaterioista, kellonajoista, Bon tilanteesta kunakin päivänä. Hän on hoidon kohde, hänen kotinsa on työpaikka vaihtuville kunnan työntekijöille. Jotkut heistä ovat suosikkeja, joku inhokki. 

Alakuloisissa mietteissään, pahinta pelätessään, Bo miettii historiaansa, lapsuuden kotiaan ja vanhempiaan. Äidiltä poika sai lämpöä ja ymmärrystä, kun isä - gubbe -vain nöyryytti, rankaisi eikä näyttänyt pojan tekemisiä arvostavan. Pohjois-Ruotsi näyttäytyy tässä perhehistoriassa aika suomalaiselta. Tulee mieleen suomalaiset sodan käyneet isät, joiden jäyhyyttä ja puhumattomuutta on usein selitetty sotakokemuksilla. Se selitys ruotsalaisilta puuttuu. On opettavaista havainnoida vanhuksen silmin nuoremman sukupolven suorittamaa holhoamista. 

Vem fan tror han att han är? Komma här och dirigera vad jag borde göra med dina grejer. Vad spelar det för roll om din jacka hänger kvar i hallen?

Historiaansa peilatessaan vanhus näkee toistavansa isänsä inhottavia esimerkkejä varsinkin nyt, kun isällä ja pojalla on käynnissä iso skisma koirasta, isän viimeisestä ystävästä. Ainoa toinen ystävä, Ture on vakavasti sairas. Kaveri, joka uskaltaa sanoa ääneen sen, mitä Bo peittelee itseltäänkin. Että oli helpotus, kun äijä kuoli. 

Meneillään on vanhan miehen viimeinen kesä, mutta muistoissa poika jättää vanhempiensa kodin, käy Fredrikan kanssa tansseissa, juhannuksen kukkaniityillä ja poikansa kanssa kalastamassa. Vanhus tuntuu monologeissaan sympaattiselta, välillä sapekkaalta, välillä katuvalta ja ihmettelevältä. Hänen viimeiset hetkensä hiipivät hiljaa lähemmäs.

Tranorna flyger söderut säteilee lämmintä ymmärrystä vanhaa miestä kohtaan, ja näyttää sen, että jokaisella on oma kiinnostava tarinansa, vastoinkäymiset, ilot ja elämästä oppimisen polkunsa.

Lisa Ridzén: Tranorna flyger söderut
Boklaget Forum, 2024, 361 s

Atefeh Sebdani: Oman onneni nojassa. Nuoren iranilaisnaisen selviytymistarina

Äiti. En voi enää odottaa. Olen kohta kahdeksantoista. Aikuinen. Minun pitää päästää sinusta irti. Olin niin tyhmä. Enää en mene samaan lankaan. Sinä päivänä henki salpautui sisälle, äiti. Silloin, kun irrotit otteen käsistäni. Nyt minun pitää puhaltaa se ulos. En pysty pidättelemään sitä enää. Minun täytyy oppia elämään ilman sinua.

Atefeh Sebdani on 5-vuotias, kun hänet ja hänen kaksi pikkuveljeään raahataan valkoisen bussin perälle äidin jäädessä Irakiin perustettuun sotilasleiriin, Camp Ashrafiin. Se oli iranilaisen Kansan Mujahidin-organisaation asemapaikka, jonne isä oli jo poistunut, kadonnut perheeltään. Järjestö on marxilais-islamilainen ja perustettiin vastustamaan Iranin vallankumouksen jälkeistä teokratiaa, mullaheita, vanhoillista pappisvaltaa.  

Viisivuotias Atefeh lupaa äidilleen pitää huolta pikkuveljistään siihen asti kunnes äiti palaa heidän luokseen. Lapsia kuljetetaan halki Euroopan. He jäävät Saksassa mujahidinien lastenkotiin. Kuten meillä sota-aikana lapsia lähetettiin Ruotsiin, niin tässäkin organisaatiossa moni perhe lähetti lapsensa lastenkoteihin tai sijaiskoteihin. Rankan matkan jälkeen lapset, Atefeh, Amin ja  Mussa päätyvät Göteborgiin, iranilaiseen mujahidin-perheeseen, jossa on ennestään kolme lasta, oma ja toisen perheen lapsia. Äiti tulee pian, vastataan Atefehin päivittäisiin kyselyihin, mutta lopulta sijaisvanhemmat eivät halua enää kuulla kysymyksiä.

Uutta tytärtä kasvatetaan ankaralla kädellä perheessä, jossa on vain yksi tyttö aiemmin. Atefeh'lle opetetaan varsinkin siivous, siinä hän tulevina vuosina loistaa, sillä pojat eivät tee kotitöitä, sen sijaan heidän jälkeensä siivotaan. Tyttö, jonka perusturvallisuus on pahasti  järkkynyt, tekee kaikkensa miellyttääkseen perheen äitiä, mutta se ei ole helppoa. Isää olisi helpompi miellyttää, mutta myös uhkaavan oloista, sillä Atefeh huomaa pian, että isän kanssa ei ole kivaa jäädä kahden. Hylkäyskokemuksen jälkeen lapsi etsii vimmatusti rakkautta ja hyväksyntää - ja kantaa sisällään mykkää surua äidistä joka ei vain tule. Millainen perhe vain on parempi kuin ei mitään perhettä.

Sebdani kuvaa koskettavasti ahdistavaa tilannetta, jossa hän yrittää miellyttää kasvattiäitiä, olla näyttämättä ikäväänsä ja suorittaa jo kuusivuotiaana tottelevaisesti  monenlaisia kotitöitä. Kiitollisuutta häneltä odotetaankin, ja vaikka äiti soittaa jatkossa kerran vuodessa ja puhelu kestää viisi minuuttia, kasvattiäiti painottaa, kuinka tärkeää taistelua äiti ja isä - joka on jo kauan ollut vieras lapsilleen - käyvät vapauttaakseen maansa. Hänen vanhempansa ovat sankareita.

Lapsen silmin sivustakatsojana kuvataan fundamentalistista järjestöä, joka vaatii yksilön oman hyvinvoinnin unohtamista tärkeän tavoitteen puolesta. Etkö ymmärrä, kuinka suuren uhrauksen vanhempasi ovat tehneet? Kuten on tapana lahkoissa tai kulteissa, niiden organisaation huipulla istuu palvottu johtaja, jota ei pidä kyseenalaistaa, jolle kaikki on sallittu, jonka sana on laki. Pariskunta Maryam ja Massoud nauttii tästä asemasta. Heidän päämajansa sijaitsee Pariisissa. Sieltä käsin johdetaan vallankumouksellista toimintaa, joka keskittyy mielenosoituksiin ja vaikuttaa suosivan marttyyrikuolemia.

Googlasin kultin kriteereitä ja saatoin ruksata toteutuneeksi jokaisen kohdan alkaen karismaattisesta johtajasta päätyen poikkeavien mielipiteiden rankaisemiseen ja jäsenten elämän kontrollointiin. En tiennyt, helpottiko tieto vai herättikö se inhoa. Tämä organisaatio oli kulttti, enkä vonut enää selitellä sitä muuksi. Se  oli kultti, joka kirjaimellisesti käveli ruumiiden yli saadakseen huomiota. 

Atefeh näkee järjestössä ajan myötä muutakin vaikeasti hyväksyttävää kuin kuolemat. Järjestöstä puhutaan matriarkaalisena, ja tytölle kaadetaan siksi enemmän kotitöitäkin, siksi hänelle asetettiin suurempia vaatimuksia.Tasa-arvon irvikuva vallitsee tässäkin kodissa: äiti kuivaa kaksikymmenvuotiaan prinssin tämän tultua suihkusta. Sijaiskotiin muuttanut tyttö joutuu ojasta allikkoon vältellessään tunkeilevaa sijaisisää, perheen pojasta tulee ensin turva isää vastaan ja sittemmin seksipalveluksia vaativa riesa. Itse valittu poikaystävä tuo uutta valoa tytön elämään.

Oman onneni nojassa on erityisistä kokemuksista selviävän tytön kasvukertomus. Haavoittuvassa asemassa vieraassa perheessä kasvava Atefeh joutui vielä lapsena kantamaan aikuisen vastuuta ja hiljalleen irrottautumaan sekä uuden perheen että sen takana muurina nousevan järjestön ideologiasta. Siihen hän tarvitsi jatkuvaa valppautta ja nokkeluutta, jota hänellä onneksi koulumenestyksenkin perusteella oli. Kaikessa on pohjavireenä suru äidistä ja äidin toiminnan käsittämättömyys. YK:n alaisen UNHCRn, pakolaisavun kautta rakentuu pitkällisten mutkien kautta uusi yhteys parikymmentä vuotta myöhemmin. Siinä vaiheessa Atefeh Sebdanin suru oli jo muuttunut vihaksi äitiä kohtaan.

Tulipa tässä käytyä Göteborginkin kirjamessuilla, löysin youtubesta vuoden takaisen kirjailijahaastattelun. Rohkea nainen on kouluttautunut insinööriksi ja on nykyisin kolmen lapsen äiti. Kaiken lisäksi hän kertoo tarinansa taidokkaasti, se koskettaa karmeudessaan, ja siksi lukijan on helppoa myötäelää hänen vaikeuksista voittoon -polullaan kohti omaa elämää.

Atefeh Sebdani: Oman onneni nojassa
Min hand i min, 2023, suomentanut Elina Lustig
Atena Kustannus/Otava, 2025, 333 s

Denise Rudberg: Ett litet snedsprång

Välipalaksi pitkästä aikaa ruotsinkielistä dekkaria. Denise Rudbergin nimen löysin jostain paljon luettuna suosikkina. Lisäksi Ett litet snedsprång antoi taas mahdollisuuden tirkistellä Östermalmin ja muiden Tukholman eliittialueiden elämää. Olinhan tirkistellyt sitä nuorena likkana erään Östermalmin arvotalon katutason kerroksesta yhden kesän verran. Tosin näkymä avautui sisäpihalle, jossa vanha pariskunta jaksoi riidellä päivästä toiseen. Sitä ei tullut kovin kauaa katseltua. 

Aika pian alkoi lukiessa tukholmalaisen varakkaan porukan elämä pitkästyttää kunnolla: Djurholmenin varakkaat rouvat kuntoilevat ja juhlivat, miehet tekevät rahaa kuka missäkin, ylläpitävät elintasoa, jossa isot talot puutarhoineen ja hälytysjärjestelmineen syövät rahaa. Seksikään ei enää maistu kotioloissa ja niinpä parit etääntyvät omiin ratkaisuihinsa: kuka löytää rauhaa Just nu -terapiakollektiivista eristyneellä saarella, kuka uudesta köyhemmästä mutta intohimoisesta rakastajasta. Galleristi järjestää ylenpalttisia avajaisjuhlia, joissa hummerin äärellä solmitaan uusia ja virkistetään entisiä suhteita.

Kontrastina kiiltävälle luksuselämälle toimii keskusrikospoliisin tutkintaryhmä ja organisaatio yleisemminkin, jonka piirissä sattuu ja tapahtuu sekä tutkijoiden yksityiselämässä että viraston kiihkeätempoisessa työssä ja kaunaisissa suhteissa. Ydinryhmä koostuu tuoreesta leskestä ja entisen rikostutkijamiehensä hoivaajan tauolta palaavasta, 5-kymppisestä Marianne Jidhoffista, kokeneesta tutkijasta Torsten Ehnistä ja tälle vastikään assistentiksi nimetystä nuoresta Augustin Madridista.

Marianne haluaisi herättää miehensä kuolleista, jotta saisi heittää tämän ulos kodistaan. Miehen viimeinen lausahdus ennen kuolemaansa oli nimittäin: Irene. Ja pettämistä oli esiintynyt aiemminkin. Siitä dekkarin nimikin, pieni syrjähyppy. Aika monella niitä kirjassa riittääkin. Marianne on kuitenkin hyvin arvostettu kollegoiden kesken ja niinpä hän näyttääkin kyntensä, kun on pitkästä lamaantumisestaan toipumassa työkuntoiseksi.

Torsten ja Augustin parivaljakko pääsee myös vauhtiin, vaikka epäilyksiä riittää alkuun. Torsten on tottunut yksin toimimiseen ja uuden työkaverin ulkoinen snobahtava habitus ei myöskään herätä luottamusta.

Kaiken toiminnan keskellä syödään loputtomasti, vähän kuin lapsuuden Viisikko-kirjoissa, joissa kaikki vaikutti kulminoituvan eväskorin avaamiseen ja suklaakakkuun. Tukholmassa syödään arkena varsinkin kanelipullia (vastaavat kai meidän korvapuustejamme) ja aterioilla noissa luksuskodeissa tietenkin Östermalmin kauppahallista hankittuja kalliita herkkuja.

Julmasti yliajettuja miehiä kuolee ja erään veneen alta löytyy nuori nainen. 

Tutkinnan ohessa kuvaillaan erään perheen hajoamista ja Mariannen nousua työyhteisössä naisten kadehtimaksi ja muutaman miehen piirittämäksi sankarittareksi. Matkalla matkustetaan myös sinne lahko-tyyppisen yhteisön saarelle, jossa pariskunta laskuttaa hyvin, vaikka osallistujat riisutetaan ja kävellytetään vaipoissa. Se tapahtuu häpeän tunteen voittamiseksi.

Oj vad det var jobbigt! Yli 400 sivussa oli todella runsaasti yksityiskohtaista kuvausta toiminnasta, joka ei vienyt kertomusta eteenpäin, pukemista, pesemistä, pöydälle laittamista, sitä syömistä ja juomista, vaatteiden värien ja nyanssien kuvailua. Rikostutkimus oli lähes pieni sivujuoni. Vaikka feministinen näkökulma pilkahti siinä, tukholmalaisen vauraan porukan kuvaus on aika kliseistä ja kuivakiskoista.

Denise Rudberg: Ett litet snedsprång
Norstedts, 2010, 431 s

Lina Wolff: Riivaus

Kävikö nyt niin, että luen peräjälkeen kaksi romaania, joissa naiset rakastuvat hulluuden partaalle ja alkavat ajelehtia tunteiden vankina, mietin aloittaessani Lina Wolffin Riivausta. Tämän kirjailijan tiedän provosoivan ja hätkäyttävän, hän ei anna takeita turvallisesta tilasta. Päin vastoin Lina Wolff ravistaa lukijoitaan myllyssä ja syöksyy mielellään paljastuneisiin pimeisiin onkaloihin. Ne liittyvät usein seksiin, valtataisteluun, alistamiseen, vinksahtaneisiin parisuhteisiin - vai ovatko ne sittenkin tavallisia parisuhteita? Vaikea sanoa, kun puhutaan halusta, riippuvuudesta, alistamisesta eli intiimeistä asioista, joissa vietit sumentavat järjellistä käytöstä.

Aika pian Italian Firenzessä kulkevan naisen polku eroaa täysin helsinkiläisen Valvojan tyyppisestä rakastujasta, mielen maisemaltaankin. Parilla ei ole kertomuksessa virallisia nimiä, mies on maskuliininen karhu, josta nainen on innoissaan. Minniksi mies kutsuu naista, siis Mikki päättelee nainen miehestä, vaikka omassa päässään hän nimeää miehen Siistiksi. Se on miehen ulkokuorta, hajustettua ja voideltua päätä, sen minkä muutoksen nainen sai aikaan. Niin että mies kelpaa paremmin myös muille naisille. Lopulta nimi on ironinen, koska pari liukuu nopeasti mustasukkaisuuden ja väkivallan kehään eikä mies näytä millään tavalla siistiltä.

Kieliä kääntävä nainen - kuten kirjailija itsekin on kielitaitoinen kääntäjä - hautoo omia neuroosejaan, ilmaisujen hakemista tietystä sanasta kaikilla kielillään, fiksoitumista tapaan, ja löytää huonoon kierteeseen monia syitä itsestään. Siisti on naistenmies, perinteinen äijä, jonka maskuliinisuus ei kestä kyseenalaistamista. Nainen ei haluaisi haluta tätä miestä, siihen hän on liian koulutettu ja sivistynyt. Hänen ei pitäisi suostua väkivaltaisen miehen rakastetuksi, väkivallan kohteeksi. 

Miehenä eläminen on kuin vapaamatkustaisi hienon laivan yläkannella näkymistä nauttien. Itse sitä kamppailee arktisella alueella paatissa, jonka moottorit yskivät ja uhkaavat milloin tahansa leikata kiinni, ja toivoo, että voisi seilata vielä muutaman meripeninkulman kunnon vauhtia joutumatta jäävuorten saartamaksi.

Riivaus kertoo naisen itsepetoksesta, yrityksestä muovata itsensä miestä miellyttäväksi aina uusin myönnytyksin. Lakata rimpuilemasta ja antautua rikottavaksi vastaan hangoittelematta. Tie on kivinen; mies raivostuu entistä helpommin, nainen halveksii itseään etsiessään miehen heikkouksia joita sohia. Nainen onkin miehen mielestä kotoisin tohvelisankareiden maasta, Ruotsista, sellainen ei Italiassa vetele, mies opettaa.

Molemmat tajuavat sairauden, väkivallan ja sen riippuvuuden, mitä nainen kutsuu riivaukseksi. Hänestä heillä on molemmilla riivaajansa. Seksi aiheuttaa mustelmia, kiima on myrkkyä, josta on päästävä eroon. Pari päätyy terapeutille miehen aloitteesta. Dottoressa analysoi naista, ei ainutlaatuisena tapauksena, vaan esimerkkinä tyypillisestä tapauksesta, jossa pahoinpidelty ottaa vastuun tilanteesta. Kun asiakas on lukenut Junginsa, hän ei arvosta terapeuttia, jolla ei näytä olevan kokemusta miehistä, onhan hän sohvan kokoinen lihavuori. Ei vaikka häntä käsketään lähtemään heti pois.

Lina Wolff ei pelkää nostaa kierroksia makaaberille tasolle. Naisen suhdelaiva päätyy kaikista paikoista Katrina-myrskyn jälkeiseen New Orleansiin, keskelle trooppista suoaluetta, kuin vertauskuvana mätänevistä rakkaussuhteista, joihin itsekunnioituksensa menettänyt nainen on ajautunut. Louisianan hetteiköt gangstereineen maailmanlopun maisemissa jättävät varjoonsa jo överimmät oopperakohtaukset. Hengästyttävä pyörre kouraisee vatsasta, lukijana alkaa rukoilla loppua kärsimykselle. 

Aivan hirveä hospodar tämä Lina Wolff!

Lina Wolff: Riivaus
Djävulsgreppet, 2022, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Otava, 2023, 217 s

 

Jerker Virdborg: Mamma i soffa

Luin lehdestä arvostelun elokuvasta Mother, Coach - Äiti sohvalla, joka on esitetty Rakkautta ja anarkiaa -festivaalilla. Luin sen inspiroineen romaanin Mamma i soffa, jota kriitikon mukaan ei tunneta Ruotsin ulkopuolella. Löytyi kuitenkin kirjastosta. Elokuvan ohjaaja oli luonnehtinut sitä kauhugenreen kuuluvaksi ja verrannut sitä Stanley Kubrickin Hohtoon. Minusta outo tai kummallinen osuvat paremmin. Ripauksen Beckettin Godota odottaessa näytelmää siinä aavistaa myös, nimenomaan sitä jonkin ratkaisun odottamista.

Kirja on elokuvasta erillinen teos, mutta romaanin näkee elokuvallisena, mikä voi selittyä tällä alkusysäyksellä. Pari seksikohtausta vaikuttavat nekin sillä tavalla päälleliimatuilta ja erillisiltä kuin lukijoiden/katsojien herättämiseksi liiasta uneliaisuudesta. Suljetun tilan tapahtumat ovat aika staattisia ja mielenkiinnon herpaantuminen on lähellä.

Kamarinäytelmällisessä yhden paikan ja kahden päivän mittaisessa romaanissa aikuiset pojat menevät äitinsä kanssa sohvaostoksille helteisenä heinäkuun päivänä. Vaikka ollaankin Ruotsissa, Ikea ei tarjoaisi sellaisia raameja kuin Möbelhuset Ekensäng. Se sijaitsee kaupungin ulkopuolella, teollisuusalueella ja rehevöityneen vesistön tuntumassa. Lomakaudella alue on aavemaisen autio ja sen lisäksi koko liike on lopettamassa toimintaansa.

Liikkeessä tavataan tiskin takana nuori nainen ja yläkerrasta löytyy kuin löytyykin yksi sohva. Sinne äiti istahtaa eikä enää nouse. Äiti jähmettyy niille sijoilleen poikien, minäkertoja Davidin ja vanhemman veljen Pierren vetoomuksia kuulematta. Liikkeen henkilökunnasta odotetaan paikalle omistajaa, mutta paikalle saapuu toinen, hieman hämärän oloinen tyyppi. Poikien sisko ja kertojan vaimo lapsineen piipahtavat toteamassa oudon tilanteen.

Asetelma äiti sohvalla ja huolestuneet jälkeläiset on valmis. Kukin perheenjäsen vuorollaan ihmettelee, hermostuu ja yrittää puhutella äitiä. Sen jälkeen alkavat perheenjäsenten väliset ristiriidat ja sovittelut  hämärän huonekaluliikkeen muutaman edustajan kanssa. Äiti on kaiken häslingin keskellä tyyni ja päättäväinen. Hän ei oikeastaan reagoi lasten aneluihin eikä hievahda sohvalta. Psykiatrista apua lapset uskovat hänen tarvitsevan, mutta äiti on - valitettavasti? - järjissään. Hänelle tuodaan kotoa albumeja, huopa ja muuta että hän tuntisi olonsa kotoisaksi. Yöpyminen sallitaan mutta sitten on edessä uloskanto vaikka väkisin.

Perheenjäsenet uudessa tilanteessa ja suljetussa tilassa ei ole mikään harvinainen lähtökohta tutkia sitä dynamiikkaa ja elämää taaksepäin. Ruotsalaisille ja muillekin Ingmar Bergman on ollut vahva elokuvan esikuva. Usein siinä törmätään kaikkien kokemaan tyrmistykseen siitä, miten vähän perheenjäsenet toisiaan oikeastaan ihmisinä sittenkään tuntevat.

Niin tässäkin, tavalliset arkiset puheenparret jäävät, kun tilanne vie ennen kokemattomiin rooleihin. Johtuu hyvin kulkevasta dialogista ja Davidin sisäisistä monologeista että tilanne alkaa kiinnostaa. Mihin suuntaan tämä outo näytelmä kehittyy? Perheen elämää ja äidin suhdetta siihen tässä käydään läpi. Äiti pudottelee omia totuuksiaan Davidille, tylyjä ja suoriakin. Jag ville aldrig ha er. Lapset eivät tunnista häntä, mutta nyt häntä ainakin kuunnellaan. 

Och ändå, när man befinner sig mitt i det, när barnet behöver en så där otroligt mycket så är det enda man vill - att genast få slippa. Man vill vara ensam. Göra något annat, resa utomlands, gå ut och dricka vin, träffa någon okänd man på en bar, försvinna iväg tillsammans.

Äiti on nuoruudessaan ollut jonkinnäköinen julkkis ja seurustellut Hollywood-tähden kanssa. Lapset epäilevät, että lehdistö kiinnostuisi, jos saisi vihiä uudesta tilanteesta. Tausta jää kuitenkin muutamaksi maininnaksi ja unohtuu - kuten moni muukin epämääräinen asia äidin elämässä. Kuten golfaava avomies Berndt, jota odotellaan ja jonka perään kysellään.

Äiti tai kukaan muukaan ei oikeastaan tässä tarinassa herätä kovin suurta myötätuntoa ja muitakaan tunteita. Jonkinnäköinen haaleus vaivaa eikä kertomus oikein lunasta lupauksia - niitä  mitä salaperäinen, kummallinen tunnelma viritti. Lopulta äiti filosofoi suunnilleen, että semmoista elämä on, teki niin tai näin, aina joutuu jotain katumaan.

Kun konkreettinen, vaikka epätavallinen tilanne huipentuu lähes surrealistiseen käänteeseen, minusta koko rakennelmä lässähtää, tai ainakin muutos, jossa surrealismin pölyä alkaa leijailla mööpeleissä, on liian jyrkkä. Ärsytti lopulta koko episodi, vaikka Jerker Virdborg kirjoittaa vahvaa dialogia, muutenkin teksti vetää ja kieli on napakkaa. Tuli kuitenkin hieman nenästä vedetty olo. 

Jerker Virdborg: Mamma i soffa
Albert Bonniers Förlag, 2020, 252 s

Linn Ullman: Rauhattomat

Norjalainen toimittaja ja kirjailija Linn Ullman on yksi elokuvaohjaaja Ingmar Bergmanin yhdeksästä lapsesta. Lapsia ohjaajaguru sai viiden eri naisen kanssa. Rauhattomat kertoo tyttären näkökulmasta isän ja äidin, näyttelijä Liv Ullmanin yhteisestä ja erillisestä elämästä ja isän vanhenemisesta. Lähtökohtana on isän ja tyttären yhteinen projekti: kirjoittaa yhteinen kirja haastattelun pohjalta. Isä on kuitenkin jo lähellä kuolemaansa ja siksi haastatteluista tulee katkonaisia dialogeja, jotka kuvaavat oikeastaan enemmänkin isän sen hetkistä tilaa: elämän otteen heikkenemistä. Pääosan saavat tyttären fragmentaariset muistot, assosiaatioina, vaihtuvin aikatasoin. Haastattelut tapahtuvat Gotlannin Fårön saarella, Hammarsissa, jossa Bergmanin koti sijaitsi ja jossa suku ja monet puolisisarukset tapasivat toisiaan. Muistan nähneeni dokumentin, jossa Jörn Donner keskusteli siellä ystävänsä Ingmar Bergmanin kanssa.

Rauhattomat on lämminhenkinen ja taidokkaasti kirjoitettu rakkauden osoitus erityisille vanhemmille, taiteilijoiden kärsivälliseksi kasvaneelta tyttäreltä. Sen rajojen ja määritysten yli poukkoileva kerrontatyyli tuntuu sopivalta juuri näiden vanhempien, juuri tämän perheen ja suvun kuvaukseen. Taiteilijat, varsinkin jo eläessään palvotut legendat, ovat ilmeisesti usein oikukkaita ja itseriittoisia. Yhdeksän lapsen isä ei vanhuuden tokkurassa edes aina muista kuka on kenenkin äiti. Tai ei pidä asiaa tärkeänä. Tosin isän muisti näyttää heikkenevän kaikissa asioissa loppua kohden. 

On häpeällistä ja itsekästä toivoa itselleen ehdotonta rakkautta ja samaan aikaan haluta olla rauhassa. Äidin sisällä oli huoneita, pimeitä ja kullattuja, niiden välissä tiiviit seinät.

Tyttö seuraa usein ulkopuolelta sekä äidin että isän elokuvalle ja näyttelemiselle omistautuvaa elämää. Isän kanssa kaikki on tarkasti raamitettua, kalenterein ja aikatauluin sovittua. Tytär palaa Fåröhön kesälomilla. Äiti sen sijaan ottaa tytön mukaansa New Yorkiin, mutta ei asu tytön kanssa kuin silloin tällöin. Tyttö asuu lapsenlikkojen kanssa. Tyttö rakastaa ja palvoo äitiään. Äidin kaipuutaan Linn Ullman kuvaa sydäntä särkevästi. Hän saa itkukohtauksia, jos äiti ei soitakaan kun on luvannut. Hylkäämisen pelko on lamaannuttavaa. Tyttö tietää, että vanhemmat kärsivät samasta. Lapsenlikat saavat tuta tytön pettymyksen nahoissaan. Lapsi on tarkka näkemään hoitajan heikkoudet.

Miten todennäköistä on että äiti antaisi minun odottaa, hänhän tietää miten kovasti pelkään? Miten todennäköistä on että hänelle on tapahtunut jotakin? Sovitusta ajasta on neljäkymmentäviisi minuuttia. Nousen seisomaan, nousen seisomaan, nousen, nousen, nousen seisomaan, ja sitten alan ulvoa. - Hän on hysteerinen, isoäiti kuiskaa.

Tarkkakatseinen sivustakatsoja tytöstä tulee. Ohi vilistävät äidin lukuisat poikaystävät, nobelistia myöten. Äitiä ja isää Ullman luonnehtii vapautta rakastaviksi lapsiksi, jotka puhuivat vapaudesta ja taiteesta mutta juoksivat takaisin turvallisuuden helmoihin heti kun tuntemattomasta tuli ylivoimaista.

Rauhattomat liikuttaa tyttären sirpaleisina muistiin merkintöinä, sitkeänä pyrkimyksenä päästä lähelle isää ennen kuin on myöhäistä; muistaa ja ymmärtää yhteistä mennyttä. Hän kuvaa oman eronsa jälkeistä joulua, jonka he viettivät ensi kertaa kaksin, isän tyyliin, kalenteriin merkityn ohjelman mukaan. Silloin lumisessa Tukholmassa ei joulusta muistuta muu kuin kirkko. Kuitenkin suomalaisen silmään pistävät isän ja tyttären ihokosketukset, posken silitykset, helppous olla lähellä fyysisesti, hellät nimittelyt - vaikkei dialogi aina viekään eteenpäin haastattelussa.

Romaani on eräänlainen kuolinsiivous, jossa lopussa siivotaan myös Fårön taloa ja haudataan isä. Tyttären ääni kuuluu inhimillisenä ja lämpimänä, paikoitellen humoristisena. Se ei tuomitse eikä syytä, vaikka tyttö kaipaa koko ajan äitiään. Isä on ollut aina vanha, tyttö on jo pienenä tiennyt hänen kuolevan. Molemmat vanhemmat liihottelevat enimmäkseen omissa maailmoissaan, irti tavallisesta arjesta, vailla sen tuomia kokemuksia. Tytär kasvaa aikuiseksi, ja hänen lapsillaan on tyystin toisenlainen perhe. Projekti jää kesken, nauhat ovat ensin kadoksissa, mutta löytyvät, konkreettisena muistona isän viimeisistä ajoista.

Kun isä kuoli, en pystynyt kuuntelemaan nauhoja: hänen haparointiaan, hitauttaan, sanojen hakemistaan. Enkä omaa ääntäni, kuin yli-innokasta nokkahuilunsoittajaa keskellä sielunmessua.

Romaani palkittiin Norjan radion kuuntelijoiden kirjapalkinnolla ja se oli Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana 2016.

Linn Ullman: Rauhattomat

De orolige, 2015, suomentanut Katriina Huttunen

Like Kustannus Oy, 2016, 381 s

Lina Wolff: Rakastajat

Jos auto- tai biofiktio genrenä kyllästyttää, tässä on romaani, joka rakentuu lujasti kirjailijan taidolle punoa kiinnostavaa ja yllätyksellistä juonta. Ruotsalaisen Lina Wolffin Rakastajissa tuoksuu "vanhan ajan" romaanin vahva aromi, mutta kerronta ja kieli on samanaikaisesti modernia ja psykologinen henkilökuvaus armottoman hienopiirtoista. Tarkan kuvauksen taustalla häilyy arvoituksellisuus kuin Mona Lisan salaperäinen hymy. 

Rakastajien kolme osaa linkittyvät henkilöhahmojen kautta, ja kertomus liikkuu sulavasti kulloisenkin keskushenkilön mukana Tukholman vauraista merenrantamaisemista Italian rappeutuvan aristokratian palatsiin Marchen maakunnassa.

Miessukukuntahan on sellainen, että mitä paremmin siihen tutustuu, sitä huonommin sitä ymmärtää, mutta silti siitä lumoutuu yhä enemmän. Enkä tarkoita nyt vain seksiä.

Ensimmäisen osan Ellinorilla on tavallisen onnetonta mieshistoriaa kodittomaksi päätyvän Johnnyn ja päihdevetoisen Klausin kanssa ennen kuin tapaa miehen deittisivustolla ja päätyy asumaan miehen, eksentrisen kirjallisuuskriitikon Caliston luokse. Mies ihailee erästä kirjailijaa, Maxia, jonka uuden romaanikäsikirjoituksen ainoan kappaleen on saanut luettavakseen. Käsikirjoitus kulkee punaisena lankana tapahtumien taustalla. Toinen kirjailija, ranskalainen Michel Houellebecq, kummittelee myös sekä kriitikon kirjahyllyn takaosaan kätkettynä että ajatuksissa, naisvihan läpitunkemana esikuvana. Mutta hän, Houellebecq on myös sanonut että ihmisen on paljaan, sileän ihonsa vuoksi vaikea elää ilman kosketusta. Parin seksi ilmentää kamppailulajia sekin ja sillä on seurausvaikutuksia mystiselle käsikirjoitukselle.

Sitä voi piilotella koko elämänsä, eikä kukaan huomaa mitään, ei edes ihminen itse. Mutta hirviö on olemassa, ja se tahtoo ravintoa. Suosikkikirjailijani tietää, että ihminen on enimmäkseen hirviö, mutta jossain kaiken paskan keskellä piilee  jotakin. 

Ellinor on tavallinen kouluttamaton nainen, joka vaikuttaa ajelehtivan tilanteisiin ja etsivän jotain mikä hyödyttäisi häntä eteenpäin. Tunteet ovat etääntyneen rauhallisia, mutta hän kiinnostuu miehestä ja lukee hyllyn taakse piilotetut kirjatkin kuin löytääkseen niistä avaimen tuon miehen sydämeen. Millä saan hänet rakastumaan itseeni? Kysymys yllättää lukijan, koska nainen on vaikuttanut myös hallitun välinpitämättömältä tässä erikoisessa suhdepelissä.

Toisen osan keskushahmona käsikirjoituksen kirjoittaja, kirjailija Max Lamas haaveilee unelmiensa polyglottinaisesta, Lolitasta, kahdeksaa kieltä puhuvasta rakastajattaresta, koska pitkäaikainen vaimo tekee jatkuvasti selväksi, ettei mies eivätkä tämän ajatukset jaksa häntä enää kiinnostaa. Vaimo näyttää miehen silmissä muuttuvan yhä arkisemmaksi.  Sokea, mystinen kaunotar Mildred jää saavuttamatta. Yhdentekevä aulavirkailija sen sijaan kiinnostuu. Miehelle tuo nainen on sopiva ylimielisen julmuuden osoittamiseen, dramaattisin reaktioin. 

Wolff kertoo lopulta aika kliseisistäkin suhteista, itseensä ihastuneiden miesten naispuolisista haavekuvista, oudoista ja etäisistä kaunottarista ja oman erillisen tiensä löytäneistä naisista.

Kolmannen osan kertoja on Lucrezia, roomalaisen markiisittaren, nonnan lapsenlapsi. Italialaisen palatsin marmoripöly alkaa rapista lukijan päälle jo ensivilkaisulla nimestä Lucrezia. Palatsin peilisaleissa hiippailevat palvelijoiksi kutsutut eteläamerikkalaiset miehet, joilla on oma näkökulmansa riitelevän suvun sisäiseen elämään ja peilaileviin tapoihin. Kuten ruoste raiskaa raudan, itsetutkiskelu mädättää sielun, sanoi palvelija. 

Rakastajat on ruotsinkielisenä kirjoitettu nimellä De polyglotta älskarna eli monikieliset rakastajat. Tähänkin osioon liittyy kirjallisuus ja kieli ylemmän ja alemman yhteiskuntaluokan peilinä. Tytön isoäiti, isän äiti, on halunnut nostaa köyhän perheen statusta ostamalla suurteoksen. Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä jää seitsenosaisena kirjahyllyyn. Aristokraattisen perheen ei tarvitse todistella mitään. Perheellä on salaisuus nimeltä Claudia, Lucrezian mieleltään hauras äiti, kaunotar. Hän asteleekin näyttämölle nostaen jännitettä pienessä piirissä oikukkaana, mutta pelottavan tarkkanäköisenä.

Lina Wolffilla on virkistävän erilainen suhtautuminen naisen ja miehen välisiin suhdepeleihin, siinä on jotain saalistajan  suoraviivaista ahneutta ja röyhkeyttä. Kuitenkin kyse on vallasta, riippuvuudesta, rakkauden etsinnästä, sen menettämisestä ja seksistä. Puhe on myös valheista, joita ihmiset kertovat itselleen ja toisilleen. Suhdepelejä hän tutkii leikkisästi, sekoittaen arkisia kuvauksia ja kirjallista sivistystä kiinnostavasti. Se antaa mahdollisuuden suhtautua molempiin sukupuoliin lempeän ironisesti; tällaisia me ihmiset olemme haluinemme ja haaveinemme, arpia tulee mutta eteenpäin.

Ovelasti jo kerran lähellä tuhoa käynyt käsikirjoitus, narulle kuivumaan ripustettu, solmii yhteen monipolvisen tarinan, joka parhaimman kaunokirjallisuuden tapaan kantaa mukanaan moninaisia viitteitä kirjalliseen sivistykseen, merkityksiä ja tulkintoja kokonaisen aarrearkullisen - ollen samalla viihdyttävä, hauska ja älykäs - ja kaikki tämä loisteliaalla tyylillä.

Lina Wolff: Rakastajat
De polyglotta älskarna, 2016, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Otava, 2024, 240 s

Andrev Walden: Jävla karlar

Jag behöver inte säga någonting. Lillasysters ansikte förvrids. Det ser ut som att en osynlig hand försöker strypa henne. Det nya skrattet är ljudlöst. Det kommer tårar. - "Har du svårt att andas?" säger jag med rösten stämd i Växtmagikerns ton. "Ska jag hämta lite gurkvatten?" Hon halkar av stolen och försvinner bakom bordskanten. Vi har upptäckt en ny genre och vi ska aldrig sluta skratta.

Harvoin lukee näin liikuttavaa kuvausta sisarusten välisestä yhteisymmärryksestä kuin Andrev Waldenin romaanissa Jävla karlar. Kyse on pikkusiskon ja minäkertojan välisestä hyvin henkilökohtaisesta kokemuksesta. Vain he kaksi tietävät, millaista oli aika tuon isän kanssa. Oikein kunnon hippi-isä yrtteineen, Växtmagikern. Vuosien jälkeen he tekevät siitä keskinäistä esitystä, jolla naurattaa toinen henkihieveriin. Huumori auttaa lapsia käsittelemään maagikon vähemmän aurinkoisia puolia.

Romaani on pikkupojasta murrosikäiseksi kasvavan pojan kasvukertomus elämästä tuossa vaihtuvien isien ja asuntojen perheessä. Kirjailija on toimittaja ja Jävla karlar hänen esikoisromaaninsa, joka palkittiin viime vuonna Ruotsissa August-palkinnolla.

Isät eivät jää tähän, heitä kohdataan kaikkiaan seitsemän seitsemän vuoden aikana. He ovat pikemminkin miesystäviä kuin edes isiä, mutta kuitenkin miehiä, jotka jonkin aikaa asuvat äidin ja lasten kanssa. Heistä viiden kohdalla tulee vastaan hetki, jolloin "jag ska aldrig se honom igen". Kuudes isä jää ja äitikin on raskaana. Seitsemäs on Indianen eli minäkertojan, Andrevin biologinen isä, josta poika on rakentanut haaveiden sankarikuvan eli intiaanin hevosen selässä. Pitkä musta tukka on riittänyt siemeneksi kertomukseen, jota voi kavereillekin esittää ja ansaita ihailua, johon ei tavallisen svenssonin perhe pysty. 

Jag vet fortfarande inte hur pappor börjar och slutar men om det här är en pappa har han nog börjat nu.

Isät poika nimeää osuvasti. Växtmagikern rajoittaa läheistensä elämää omalla eri lähteistä ammentamillaan vaihtoehtokulttuurin opeilla. Äiti, poika, pikkusisko ja pikkuveli oppivat näkemään myrskyn merkit, jolloin muovia vastustava elämäntapaintiaani ei näe väkivaltaa yhteensopimattomana katsomuksiinsa. Konstnären on lyhytaikainen isä Olof Palmen murhan aikaan. Tjuven näyttää kasvimaagikkoakin hullummalta - ja vaarallisemmalta. Prästen on järjestyksen mies ja Mördaren sitäkin tarkempi äidin kotiintuloajoista.

Romaanista voi ammentaa muutaman keittiöpsykologisen havainnon. Äiti on iloinen punatukkainen, hennavärin suurkuluttaja, joka on lapsuudessaan kärsinyt väkivallasta omassa lapsuuskodissaan. Ikävän yleiseltä vaikuttaa, että väkivalta ei päätykään vaan aikuisena naista pahoinpitelee useampi mustasukkainen mies, ilman että hän osaa tunnistaa ajoissa  tuota pelokkaan ihmisen raukkamaista ominaisuutta. Tätä äitiä voi onnitella siitä, että hän sittenkin lopulta saa lähdettyä. Pojasta taas näkee, että kunhan lapsella on yksi lämminsydäminen vanhempi, hän on vahvoilla. Lämminsydäminen on tämä boheemin oloinen äiti, världsmästaren i korsdrag, ristivedon maailmanmestari ja ehkäpä 60-luvun kukkaistyttöjä. Hän on asunut niin monenlaisissa kämpissä, että ensinnä on avattava kaikki ikkunat, jotta saadaan se ristiveto ja kunnon tuuletus.

Kodit ja isät vaihtuvat, ja äidin työpaikat - siivousta, kioskin myyjää - samoin. Se mikä elintasossa hävitään, voitetaan äidin ja ystävättären, Lilla Molnet (hänet nähdään ketjupolttajana enimmäkseen pilven sisällä) rennossa ja jotenkin pelottomassa elämän asenteessa. Dialogit putoilevat nasevina eivätkä toisiaan tukevat naiset kaihda tyhjän nauramista. Hekottamiseen löytyy aina aihetta. Naiset summaavat usein arvionsa naurun sekaiseen jävla karlar. Poika ei välitä ex-isän huomautuksesta äidistä: vem som helst kan få henne. Niin voi Andrevinkin saada kuka hyvänsä tyttö.

Jävla karlar toi mieleen Niko Hallikaisen romaanin Suuri märkä salaisuus. Aika on sama, tässä eletään 80-90-luvun Ruotsissa, Norrköpingissä ja lähistöllä. Näkökulma on kasvavan pojan ja molemmilla on rakastava äiti. Äidit ovat kuitenkin tunne-elämältään lähes vastakkaisia. Hallikaisen romaanissa äiti on vakaasti sairaanhoitajan töissä ja muutenkin vain pojalleen omistautunut, kun taas Andrevin äiti haalii aina uusia isäkandidaatteja kotiin. Poika vaikuttaa tilanteeseen sopeutuvan - ainakaan hänellä ei ole vaihtoehtoja. Hänestäkin äiti on ihana.

Murrosiän kynnyksellä hänkin näyttää rakastuvan lähes jokaiseen lähistölle sattuvaan tyttöön ennen kuin käänteentekevä tapahtuu. Sitä ennen on pitänyt suunnitella bussissa edessä istuvan tytön kiharan leikkaamista ja sekoilla kesäbileissä. Kaikessa on mukana paras kaveri Cyklopen, joka odottaa raporttia ratkaisevasta tapahtumasta. Kaveri kuolaa myös liharuoan perään, koska isä on Waldorf-koulun opettaja ja kotona ollaan kasvissyöjiä. Waldorf-koulu oli minulle uusi käsite, mutta on ilmeisesti meidän Steiner-kouluamme vastaava.

Intiaani-isän, sen oikean isänkin vuoro tulee. On kulunut liikaa aikaa, poika on jo iso eikä isä näytä enää intiaanilta vaan taksikuskilta.

Jävla karlar on hellyttävä kuvaus omanlaisestaan perheestä, jossa kuitenkin sisaruus ja spontaani huumori paikkaavat pahuksen miesten aiheuttamia kriisejä ja siis äidin repaleista persoonaa. Aivan kutkuttavia ovat kuvaukset, joissa isoveli ja pikkusisko kehittelevät hysteeristä naurukohtausta. Pikkusisko nimittäin on vuoroviikoin kasvimaagikon luona ja päivittää isoveljelle tämän omituisuuksia.

Det är underbart att skratta åt Växtmagikern och jag vill inte att det ska ta slut.

Kirja on omistettu äidille pienellä lisämaininnalla: (Obs, ej passivt aggressivt). Ruotsin kielen taitoni on taas pykälän verran ruostunut, jouduin tarkistamaan sanojen merkityksiä useammankin kerran.

Andrev Walden: Jävla karlar
Polaris, 2023, 376 s

Bengt Jangfeldt: Immanuel Nobel ja hänen poikansa tsaarien Venäjällä

Minusta tuli Bengt Jangfeldt -fani luettuani hänen kirjansa Panoksena elämä - Majakovski ja hänen piirinsä ja Axel Munthe - tie Caprin huvilalle. Olinkin innoissani, kun luin lehdestä viime vuonna, että häneltä on ilmestynyt uusi ja suomennettukin teos, joka tässä vaiheessa näyttää suorastaan pääteokselta. Pureutuuhan se Ruotsin tunnetuimman ja arvostetuimman nimen, Nobelin historiaan. Lähes 500-sivuinen teos on painava, paksulehtinen ja kuvitettu historia, josta luin ensimmäiset 100 sivua viime syksynä.

Sain Immanuel Nobelin ja hänen poikiensa historian pyydettynä syntymäpäivälahjana viime kesän lopulla. Huomasin pian, että tässä on niin yksityiskohtaista teknistä (höyrykone- etc) asiaa yrityshistorian alkuajoilta, että nyt en taida saada tätä luettua. Onneksi sopivalla lukutunnelmalla on aikansa ja saumansa. Puoli vuotta myöhemmin ja riittävän monen romaanin jälkeen aloin oikein kaivata jotain tietopohjaista, ja historia kiinnostaa aina. Niin vain tämäkin Bengt Jangfeldtin teos osoittautui minulle turhan seikkaperäisen alun jälkeen vetäväksi ja monipuoliseksi sukuhistoriaksi ja yleisesti kuvaukseksi maailman myllerryksestä ajanjaksolta, joka alkoi lähes 200 vuotta sitten.

Nobelit olivat monessa sukupolvessa poikkeuksellisen lahjakasta ja energistä sukua.  Kaiken lisäksi määrätietoiseen toimeliaisuuteen yhdistyi harvinaisella tavalla halu tehdä hyvää laajemminkin ympäröivälle yhteiskunnalle ja tekniikan keksintöihin perustuvalle kehitykselle. Ei vain pöydältä tippuvia murusia tässä tapauksessa. Siitä ovat tämän päivän nobelistit se esimerkki, jossa nimi edelleen tulee näkyviin. Kaikki muu Nobelin suvun toiminta on jo nykypäivän ihmisille enimmäkseen unohtunut ajan saatossa, mutta on monialaisesti nykyisessä  teollisuushistoriassa mukana. - Kuinkas sattuikaan, tänään esitetään näköjään tv ykkösellä Nobelin veljeksistä 3-osainen historiadokumentti klo 19. Se onkin tosi kiva katsoa tämän kirjan jälkeen. *)

Sukukronikka kattaa ihmiselon vaiheista kaikki: lapsia syntyi paljon, heitä myös kuoli tauteihin, Alfred sairasti koko elämänsä syfilistä, useimmat Nobelin miehistä kuolivat ennen 70-vuotispäiväänsä, sotia syttyi, öljykenttiä ja tehtaita rakennettiin, matkusteltiin Ruotsista Suomeen ja Venäjälle, Bakun öljylähteille ja Keski-Euroopan kylpylöihin. Keksinnötkin vaativat uhrinsa, yksi pojista kuoli nitroglyseriinillä tekemänsä kokeen räjähdyksessä.

Yhteinen epätavallinen elämänkohtalo hitsasi Nobelien perheen yhteen: isän pako Ruotsista, menestys Pietarissa, konepajan alamäki ja kaatuminen, Ludvigin taistelu velkojia vastaan, uusi menestyvä liiketoiminta, öljyn löytäminen Bakusta ja maailman suurimpiin kuuluneen öljy-yhtiön kehittyminen. Nobelit olivat perhekeskeistä väkeä. Heidän kirjoittamansa kirjeet kertovat voimakkaasta yhteenkuuluvuuden ja solidaarisuuden tunteesta eri sukupolvien sisällä ja välillä, ja he vaikuttavat viihtyneen parhaiten keskenään.

Nobelin palkinto yhdistetään Immanuelin pojista Alfrediin, mutta koko suku toimi yhdessä ja veljekset tukivat toisiaan eri vaiheissa yrityksen kasvaessa yhä kansainvälisemmäksi. Isää Immanuelia kuvataan yleisnerona, jollaisia ei enää tapaa: arkkitehti, keksijä, insinööri, rakentaja - ja kaikki tämä vain muutaman vuoden koulutuksella. Seuraavien sukupolvienkin pojille (poikia syntyi tyttöjä enemmän, ja aika suosi tietenkin poikia yritystoiminnassa) näytti usein keskeytetty koulu riittävän ja sieltä siirryttiin omiin keksintöihin ja töihin isän perustamiin tehtaisiin ja konepajoihin - kehittämään toimintaa ja keksimään uutta. 

Maailma oli Nobelien keksintöjen alkuaikoihin, 1800-luvun puolivälissä kartoissa hyvin eri näköinen kuin tänään. Suomi kuului Venäjään, jonka pääkaupunki oli Pietari. Sinne Immanuel pakeni, kun näytti että velkavankeus uhkasi Ruotsissa. Sinne oli muodostunut Pietarin ruotsalaisten yhteisö, joiden keskuudessa Nobelin suku lopulta oli arvostetuin. Näyttää, että suvun miehissä oli kahden tyyppisiä: toisia keksiminen ja yrityksen perustaminen innosti jo ennen kuin rahoitus oli selvillä, toiset olivat tarkempia kamreereja, kuten Alfred. Tuo pisara yleisinhimillistä hyvän tekemistä näyttää kulkeneen Immanuelista läpi muutaman sukupolven viimeiseen Venäjällä Branobelin (lyhenne venäläisestä nimestä Veljekset Nobel) teollisuus-, kauppa- ja kuljetusimperiumia johtaneeseen pojanpoikaan Emanueliin. Yhtiö oli venäläinen, minkä Venäjän bolshevikit mielellään unohtivat. Venäjän vallankumoukseen loppui kukoistavan yrityksen kasvu ja kehitystyö kuten myös sen ponnistukset parantaa omien yhtiöiden kautta myös työläisten oloja maassa.

Nikolai I:n Venäjää leimasi vahva, lähes klaustrofobinen nationalismi ja vieraisiin vaikutteisiin suhtauduttiin hyvin epäilevästi ideologisen tartuntavaaran vuoksi.

Viimeinen kuva Ludvig Nobelista.

Isä Immanuel olisi epäilemättä näinä aikoina saanut ADHD-lääkityksen helposti, hän oli hyperaktiivinen ja äkkipikainen. Kirjassa koko suvun perhekeskeisyys, mutta myös erilaiset persoonallisuudet piirtyvät kiinnostavasti runsaan kirjeenvaihdon kautta. Varsinkin Ludvig Nobel, Immanuelin poika, joka vastasi yhtiön kehityksestä sen vahvimman kasvun aikana, oli varsinainen filantrooppi. Hänestä esimerkiksi keksintöjä ei pitäisi patentoida, ne kuuluivat hänestä kaikille, koko maailman eduksi. Samoin hän halusi että tehtaan omistajalla on suora yhteys työntekijöihin. Tehdaspaikkakunnilla rakennettiin työläisille kokonaisia kortteleita taloineen uusimmilla mukavuuksilla, keskuslämmityksellä, vesijohdoilla ja niihin perustettiin lastentarhoja ja kouluja kohottamaan tarvittavan työvoiman koulutustasoa.

Alkuun isä Immanuelin kekseliäisyydellä ei näytä olleen rajoja, konepajoja syntyi erilaisten tuotteiden valmistamiseen: kattotuoleja, ikkunankarmeja, pyöriä, ratakiskonauloja, rautaisia huonekaluja, ruumisarkku valekuolleelle (avattavissa), keskuslämmitysjärjestelmä, miinoja, vaneritaloja... Immanuel lupasi keksiä koneet, muut saivat hoitaa yhtiön hallinnolliset asiat.

Myöhemmin isän työtä jatkavien poikien kesken syntyi riitojakin, heillä oli kaikilla lahjakkuuksia, mutta toisten tie oman yritysimperiumin johtoon oli mutkaisempi. Dynamiitti-imperiumi oli Alfredin, joka asettui asumaan Ranskaan, kun taas Robert Nobel oli Bakun öljyteollisuuden kehittäjä ja Ludvig monialaisen konepajateollisuuden johtaja Pietarissa. Alfredilla raha virtasi tasaisesti kun taas kaksi muuta veljestä toimivat isommilla riskeillä ja kamreeriveli joutui luotonantajaksi. 

Tuntuu nyt vaikealta kuvitella, että 1800-luvun loppupuolella Venäjä oli Jangfeldtin mukaan eräänlainen Euroopan Amerikka. Kehitys tyssäsi ensimmäiseen maailmansotaan ja sen jälkeisiin tapahtumiin. Venäjälle lähdettiin monesta Pohjoismaastakin paremman toimeentulon perään. Näistä ihmisistä Nobelit löysivät monia kykyjä omaan palvelukseensa. Heillä näytti olevan erityisen tarkka vainu teknisille lahjakkuuksille. 

Alfred: Olen pohjimmiltani sosiaalidemokraatti, joskin maltillinen sellainen, ja uskon vakaasti suurten perittyjen omaisuuksien olevan onnettomuus, joka vain veltostuttaa ihmiskuntaa.

Marta Nobel opiskeli lääkäriksi ja rahoitti modernin kirurgian
opetusklinikan perustamista Pietarissa

Kaikki perheen yritykset kukoistivat ja kasvoivat arvossa vuosi vuodelta niin, että kaikki perheenjäsenet lapsineen, puolisoineen olivat lopulta miljonäärejä. Senkin jälkeen, kun pääosa omaisuudesta kansallistettiin Venäjällä boshevikkien toimesta vallankumouksen aikana. Kaikkien tehtaiden, koneiden ja laivaston lisäksi Nobelit menettivät kokonaisia rakennuksia Pietarin-Petrogradin-Leningradin keskustassa. Toisaalta heillä oli jo pitkään menestyneinä miljonääreinä omaisuus hajautettu ympäri maailmaa ja arvopapereita, joten heillä säilyi stoalainen asenne näissäkin myrskyissä.  

Insinöörit raahattiin ulos työpaikalta, kastettiin öljyyn ja kieritettiin höyhenissä ja untuvissa, sitten heidät työnnettin kottikärryillä öljykentältä ja kipattiin kompostikasaan, muisteli insinööri Uno Åberg, joka toimi päällikkönä monilla porauskentilla vuosina 1907-20. 

Työläisten olot eivät kai sitten olleet kaikkialla niin ihanteelliset mitä Nobelit olivat suunnitelleet, koska työläiset vihasivat päällystöä. Olennaista Nobelin veljesten ja muiden Venäjällä toimineiden yritysten johdolle oli, että he enimmäkseen ajattelivat kaaoksen olevan tilapäistä ja tilanteen tasaantuvan niin, että yritystoiminta voisi taas jatkua. Se oli virhe, mutta siinäkin vaiheessa Nobelin perhe teki onnistuneita siirtoja. He onnistuivat myymään suuren osan sittemmin arvottomaksi osoittautuneita osakepapereitaan amerikkalaiselle Standard Oilille - joka luuli tehneensä hyvät kaupat, ennen kuin vallankumouksen jälkeinen Neuvostoliitto osoittautui pitkäikäiseksi. 

Kirja kertoo tämän harvinaisen lahjakkaan suvun tarinan lisäksi paljon Venäjästä ja kolkosti myös sen, kuinka huono hallinto ja alemmuuden tunto läntisten naapureiden suhteen saa aikaan kärsimystä kaikille osapuolille, kuten tälläkin hetkellä nähdään.

Loistavan historiateoksen ovat esimerkillisesti suomentaneet Ulla Lempinen ja Pekka Tuomisto, sekä kielellisesti että tyylillisesti mallikas suomennos viimeistelee arvokkaan kirjan.

Bengt Jangfeldt: Immanuel Nobel ja hänen poikansa tsaarien Venäjällä

Immanuel Nobel & Söner: svenska snillen i tsarernas Ryssland, 2020, suomentaneet Ulla Lempinen ja Pekka Tuomisto

Siltala, 2023,  480 s.

*) Dramatisoitu dokumentti on ilmeisesti vientiä ajatellen tehty englannin kieliseksi (suomenkielisellä tekstityksellä), vaikka on ruotsalaista tuotantoa, mikä on minusta omituinen ratkaisu. Veljesten ruotsiksi kirjoittamia kirjeitä luetaan ääneen englanniksi  ja Bengt Jangfeldt selostaa englanniksi, pienellä ruotsiaksentilla samoin kuin toinen asiantuntija, Nobelin sukua edustava nainen.

Agneta Pleijel: En vinter i Stockholm

Nimi vaikutti tutulta, talvi jossakin. Lukiessa jostain ponnahti mieleen George Sandin Talvi Mallorcalla. Ajattelin, että näissä yli sadan vuoden aikaetäisyydellä toisistaan kirjoitetuissa teoksissa olisi jotain samaa. Lahjomaton blogini todisti, etten sittenkään ole tuota vanhempaa lukenut. Olenko tutustunut siihen jonkun toisen blogissa? Vai oliko jossain uudessa kirjassa henkilö, joka luki George Sandin teosta, ehkä niin. Joka tapauksessa pirstaleisten kokemusten muistelu, matka sekä kirjoituksen kiintopiste talvisessa paikassa yhdistää noita nimen lisäksi. 

Agneta Pleijelin En vinter i Stockholm -teos on omaelämäkerrallinen, päähenkilönä anonyymi hon. Matkat etelässä Afrikkaa myöten ja talvinen Tukholma vaihtelevat taustamaisemina. Muistot ovat tyrmistyttävän tuskaisia, täynnä repiviä parisuhteita, jotka naislukijana nyt kokee raivostuttavina. Kuinka sikamainen mies! Sitten lukee äidistä ja puuskahtaa mielessään, kuinka inhottava hullu äiti! Parisuhteen mallit näyttävät usein kulkevan ihmissuhteissa kuin ketjussa, lasten sukupolvi seuraa vanhempiensa parisuhteen onnetonta esimerkkiä. 

Han älskade två. Denna uppriktighet. Hon fann den nära nog oanständig. För honom var allt naturligt. Dessa två kvinnor, mer begärde han inte av livet. Om någon tidigare sagt att hon skulle finna sig i något sådant hade hon skrattat.

Nainen muistelee vanhempiensa virallistamatonta eroa: isä vain muuttaa asumaan toiseen asuntoon, tapailee muita naisia ja jatkaa loppuelämäänsä siellä. Suuttuu, kun aikuistuva esikoistytär ehdottaa, että isä tekisi jonkun päätöksen. Isälle kun sopii juuri tuo tilanne, äiti oireilee hermorauniona. Lapsille juuri isä on perhettä kokoava hahmo, mutta heidänhän on pidettävä äidin puolta, jota oli petetty eikä isän, joka pisti päänsä pensaaseen. 

Naisen omassa avioliitossa mies ei halua lasta, mutta rakastuu toiseen, jonka kanssa saa lapsen. Tuokaan mies ei haluaisi erota, vaan rakastaa molempia naisia. Äitinsä tavoin nainenkaan ei osaa päättää erosta. Kirjassa Pleijel sirottelee muistoja matkoistaan ja lähisuhteistaan epäkronologisesti, tajunnanvirtana, jonka katkaisee kuin tunnisteena seuraavasta, painotettu isoilla kirjoitettu sana, ilman varsinaista uutta lukua. Kiinnostava ja hauska ratkaisu tekee romaanista keskustelunomaisen ja virtaavan, se on kuin valokuva-albumi, josta putkahtaa vastaan uusia otoksia.

Epätoivoinen nainen hakee lohtua ennustajaltakin. Olisiko tässä hämmennyksessä kyse 60-luvun vapaan rakkauden vahvoista tuulista, ei pelkästään vanhempien mallista, että varsinkin koulutetun naisen piti hyväksyä miehen uusi rakkaus ja olla suvaitsevinaan sekin? Ja olla näyttämättä, kuinka paljon se loukkasi. Lohtua löytyy yhden illan romanssista serbimiehen kanssa kotimatkalla maailmalta. Emm (M?) ja nainen tapaavat  Balkanin sodan aikana ja uudelleen 11 vuoden jälkeen Tukholmassa - siinä on kirjoitus- ja nykyhetki, jossa he tapaavat, kun naisen rakastettu on lähtenyt New Yorkiin toisen naisen kanssa.

Pleijelin fragmentaarinen kerronta uppoaa naisen mielentiloihin, hän loihtii tunnelmallisia tuokiokuvia jokirannasta jossain entisessä Jugoslaviassa ja marraskuun loskaisesta Tukholmasta. Maisema katoaa sumuun ja taas palataan äitiin ja isään.

Att hon höll på att bli kvinna hade utlöst en vrede hos modern, kanske var det förtvivlan, ja säkert var det förtvivlan. Den fick dottern att fyllas av skam: över brösten som växte, över blodet som kom i underbyxorna, allt det som hon inte kunde göra något åt.  

Äitiin, joka siirtää tyttäreensä ikiaikaista naisvihaa ja oman ruumiin inhoa. Ei ihme, ettei hyvä sisko -verkostoista ole ongelmaa, kun äidit ovat osanneet toistaa naisvihaa miehiä tehokkaammin! Kodin ilmapiiri ja isän itsekkyys näyttävät repiviltä. Tuosta äidistä ei myöskään ole lohduttajaksi, kun tytärtenkin liitot ajavat karille. Arthur Rimbaudin runous ja sekin Afrikassa nautittuna toimii paremmin.

Niin hienosti kuin Pleijel sanoittaakin haavojensa syntyhistoriaa, sisarusten ristiriitaa riitelevien vanhempien välissä, omaa lamaantumistaan hylkäämiskokemuksissa, eniten pidin tässä romaanissa koko taustasta, jossa proosa kulkee runon lailla, maisemissa jokirannasta, lentokentältä, Horngatanin roskatynnyreistä sumuiseen ikkunamaisemaan eli kirjailijan tavasta nähdä. Jokainen on sittenkin enemmän kuin parisuhteensa. 

Ute var det kyligt. Fåglarna teg. Mellan klarbärsträdens svarta stammar låg en mjuk dimma. Motorbåtens presenning var täckt av fin väta. Färgerna hade inte vaknat. Så såg världen ut när ingen betraktade den, när den vilade sig från människors ögon.

Agneta Pleijel: En vinter i Stockholm, Norstedts Förlag AB, 1997, 205 s