Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa

Ihan kuin olisin aiemminkin lukenut romaania kirjallisuusfestivaaleista ja satiiria kulttuurikerman tavoista kilpailla paikasta auringossa ja piikitellä toistensa menestyksen janosta, kaksinaamaisuudesta ja muusta valheellisuudesta. Rachel Cuskin viimeisin lukemani Kunnia samoissa ulkoisissa puitteissa vilahti mielessä.

Norjalaisen Nina Lykken Emme ole täällä pitämässä hauskaa on tyyliltään huomattavasti ronskimpi, mutta samalla myös kliseisempi karikatyyri.

Päähenkilönä Lillehammerin kirjallisuusfestivaaleille - ja paneelikeskusteluun kutsuttuna - ajautuu kuuttakymppiä lähentelevä Knut Pettersen. Ajautuu siinä mielessä, että kutsukin tulee viime tipassa, peruneen kirjailijan tilalle. Hänen menestysteoksensa, Kuuluisan Kirjan julkaisusta on jo parikymmentä vuotta eikä uutta vastaavaa ole sittemmin syntynyt. Knut on himmenevä tähti, yksinäinen ja jumissa kirjoittamisensa kanssa. Hän on eronnut vuosia sitten kirjailijavaimostaan ja tämä on uusine puolisoineen myös osallistumassa festivaaleille, samaan paneeliin jopa. 

Knutin seurana mukaan tulee hänen homoseksuaali naapurinsa ja ystävänsä Frank, joka ei jaksa miettiä Knutin ongelmia. Molemmat tietävät etukäteen, mitä toinen tulee toisen asioista lausumaan, heidän ystävyytensä on kestänyt vuosia. Frankilla on raastava on-off -suhde norjalais-pakistanilaisen perheenisän kanssa. 

Knutin maine on loattu uuden tähden,  Todellisuuskirjailijan uusimmassa autofiktiivisessä menestysteoksessa, jossa häntä on nimeltä mainiten kuvattu likaiseksi vanhaksi sedäksi, eli seksuaaliseksi ahdistelijaksi. Knutin todellisuus ja kuva tapahtuneesta on ollut aivan toinen: nainen oli aloitteen tekijä ja sitkeä sellainen. Humalassa olivat kumpikin, joten mikä on totuus, niitä on ainakin kaksi.

Festivaalin ohjelmassa osapuolet osallistuvat keskusteluun aiheesta uskottomuus kirjallisuudessa ja todellisuudessa. 

Ennen kuin päästään niin pitkälle romaani käy läpi Knutin henkistä taistelua kunniansa puolesta monologeissa.

Autofiktion totuudesta, kun joku on mainittu oikealla nimellä kirjassa, on ennenkin haastettu kirjailijaa. Iljetyksen roolin best seller-teoksessa saanut Knut valmistautuu koitokseen henkisesti ollakseen paneelissa cool ja hallittu.

Esimerkiksi joka ikistä entisajan kuuluisuutta voidaan nykyajasta katsottuna täysin aiheellisesti kutsua niin homofobiksi, rasistiksi kuin naistenvihaajaksikin. Sama pätee lähes kaikkiin ihmisiin, jotka elivät aikaisemmin kuin kolme-neljäkymmentä vuotta sitten. Mutta ennen kuin tuon entisajan ihmisen voi esitellä nykyisille, kaikki sellainen ryönä on siivottava pois.

Entisen kirjallisen tähden, ikääntyvän valkoisen miehen näkökulma antaa tilaa myrkyllisille havainnoille niin kustannustoimittajista, kirjailijoista kuin nuorista kauniista naisista, joille riittää alkeellinen kirjoitustaito kirjallisen kentän huomion herättämiseen ja jotka vaivoin kykenevät peittämään haukotustaan vanhempien kirjailijoiden puhuessa. He voivat näyttää ikävystyneisyytensä avoimesti, ja jos joku yrittää ottaa heidät mukaan keskusteluun, riittää kun he vastaavat lyhyesti. Knut ei katso naisia, jotta he eivät vahingossakaan luule että hän tuijottaa, vanha sika.

Myös modernit performanssit kunnostetuissa tehdassaleissa huomioidaan konservatiivishenkisesti kuten päähenkilöön sopii. Luonto, hautausmaa ja linnut suovat miehen ahdistuneelle mielelle rauhan.

Knutilla ei näytä olevan mitään menetettävää kirjallisilla esiintymisareenoilla, joten hän käyttäytyy sen mukaisesti.

Emme ole täällä pitämässä hauskaa -romaanin fokus kohdistuu tiukimmin pornografisen kuvaston yleistymiseen, jossa entinen tabu on pois pyyhitty,  mutta hierotaan nyt aggressiivisesti (mies)katsojan naamaan. Metoo- ilmiötä ravistellaan - ja sehän onnistuu paremmin naiskirjailijan kirjoittamana. Jos kirjailija olisi mies, romaani asettuisi hieman toisenlaiseen kontekstiin. 

Nina Lykke Emme ole täällä pitämässä hauskaa
Vi er ikke her for å ha det morsomt, 2022, suomentanut Sanna Manninen

Gummerus, 2024, 271 s

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

Kaamea keski-ikä! Viisikymppiset vanhemmat Ingrid ja Jan, aikuisikää lähestyvät lapset, autot, oma talo, vakituiset työpaikat, yhdyntä kerran viikossa. Kalenterissa sekin kuten kaikki muu. Keskivertoa elämää pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa. Norjassa kaikki vielä vähän kiiltävämpää kuin Ruotsissa, vielä enemmän Suomeen verrattuna. Kuitenkin: tässäkö kaikki, onko kaikki ihana ja odottamisen arvoinen jo takana? Missä ilo ja onni?

Keski-iän paniikki ei heti paljasta olemustaan Nina Lykken romaanissa. Se hautuu vielä Ingridin sisäisessä maisemassa, jossa arki täyttyy rastittavista suoritteista ja ennalta arvattavasta tyhjän puhumisesta kotona ja seuraavaksi työpaikalla, koulussa, opettajainhuoneessa, ruokalassa. Ingrid ja Jan ovat kasvattaneet molemmat poikansa asiallisesti, vieneet heitä harrastuksiin ja valvoneet heidän keskinkertaista koulunkäyntiään. Ingrid on äidinkielen lehtori ja Jan yllättää itsensäkin tekemällä uraa ministeriössä. Elämä voi kuitenkin maistua tylsältä tuollakin, Maslowin tarvehierarkian ylätasolla. 

Ingrid on ollut onnekaskin, sillä hänen oma lapsuutensa on ollut traaginen, äidin itsemurhan ja alkoholismiin kuolleen isän jälkeen isoäidin kasvatettavana. Vaikka hoitaa perheensä ja asiansa esimerkillisesti, Ingrid näkee itsensä vähäpätöisenä. Vanhemmat ovat kuin ilma ja vesi, joihin kiinnittää huomiota vasta kun niitä ei ole tai niistä tulee myrkyllisiä. 

Oslolainen kouluelämä muistuttaa paljon suomalaista vanhempainiltoineen ja ongelmat myös, opettajille kasaantuvine työmäärineen. Ei, ei ja vielä kerran ei kuvailee mustalla huumorilla nykyistä työelämää Ingridin silmin. Invavessa tulee käyttöön, siellä Ingrid purkaa sisimpiä tuntojaan niin oppilaiden monista ongelmista kuin rehtorin liike-elämästä lainatusta bisnesjargonista.

Kaksikymmentäviisivuotias avioliitto kulkee rutinoituneissa urissaan, kunnes...Purevan hauskakin kuvaus, jossa Ingridin terävästi muotoilluin ajatuksin rekisteröidään norjalaisen nyky-yhteiskunnan ilmiöitä muuttuu enemmän parisuhdekamppailuksi, hieman kliseiseksikin. Janin työpaikan joulujuhlissa nuori ja humaltunut nainen ja romaanin kolmas osapuoli, alle nelikymppinen Hanne sekoittaa pakan. Ainakaan kenelläkään ei ole enää tylsää, draamaa sitäkin enemmän. Jan ja Hanne kärventyvät lakanoissa, Ingrid opettelee sanomaan ei myös Gunnarille ja tämän haiseville sardiinivoileiville koulun ruokalassa, ei samaan pöytään kiitos. Muistinkin joskus lukeneeni, että Norjassa lounas korvataan useimmiten voileivillä.

Ingridin shokki on ymmärrettävä. Kun hän ei ollut tähän ainoaan ongelmaan valmistautunut, kaikkeen muuhun kyllä. Kuinka ikävystyttävä onkaan Ingridin yllätyksettömäksi tekemä arki Janin näkökulmasta ja kuinka vetävä nuoren naisen boheemi ja sotkuinen kämppä. Kuinka vieraaksi tuttu aviomies voikaan muuttua toiseen rakastuneena. Naisen ja miehen biologisen kellon eroa ei käy kiistäminen. Janin silmissä kaupunki on täynnä ovuloivia nuoria naisia ja häntä tarvitaan...

Taisin olla yli-ikäinen tälle romaanille. Keski-ikäisten haikailu ja tempoilu näyttää raivoisalta hormonien kiehunnalta. Tylsyydestä päästäkseen on tehtävä irtiottoja.  Levottomaan keski-ikään verrattuna vanhuus on ihanaa, voi vain seurata maailman menoa ja keskittyä omiin mielenkiinnon kohteisiin miettimättä loputtomasti tunteitaan ja halujaan. Ingridkin päättelee jotain sen tapaista omista isovanhemmistaan: Ehkä juuri siksi vanhat ihmiset vaikuttivat niin tylsiltä: oikeastaan he halusivat vain olla rauhassa jotta voisivat omistautua sisäiselle maailmalleen, jota ei voinut jakaa kenenkään kanssa, minkä he olivat kaikkien vuosien ja kaiken hässäkän jälkeen ymmärtäneet.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei
Nei og atter nei, 2016, suomentanut Sanna Manninen
Gummerus, 2019, 261 s