Atefeh Sebdani: Oman onneni nojassa. Nuoren iranilaisnaisen selviytymistarina

Äiti. En voi enää odottaa. Olen kohta kahdeksantoista. Aikuinen. Minun pitää päästää sinusta irti. Olin niin tyhmä. Enää en mene samaan lankaan. Sinä päivänä henki salpautui sisälle, äiti. Silloin, kun irrotit otteen käsistäni. Nyt minun pitää puhaltaa se ulos. En pysty pidättelemään sitä enää. Minun täytyy oppia elämään ilman sinua.

Atefeh Sebdani on 5-vuotias, kun hänet ja hänen kaksi pikkuveljeään raahataan valkoisen bussin perälle äidin jäädessä Irakiin perustettuun sotilasleiriin, Camp Ashrafiin. Se oli iranilaisen Kansan Mujahidin-organisaation asemapaikka, jonne isä oli jo poistunut, kadonnut perheeltään. Järjestö on marxilais-islamilainen ja perustettiin vastustamaan Iranin vallankumouksen jälkeistä teokratiaa, mullaheita, vanhoillista pappisvaltaa.  

Viisivuotias Atefeh lupaa äidilleen pitää huolta pikkuveljistään siihen asti kunnes äiti palaa heidän luokseen. Lapsia kuljetetaan halki Euroopan. He jäävät Saksassa mujahidinien lastenkotiin. Kuten meillä sota-aikana lapsia lähetettiin Ruotsiin, niin tässäkin organisaatiossa moni perhe lähetti lapsensa lastenkoteihin tai sijaiskoteihin. Rankan matkan jälkeen lapset, Atefeh, Amin ja  Mussa päätyvät Göteborgiin, iranilaiseen mujahidin-perheeseen, jossa on ennestään kolme lasta, oma ja toisen perheen lapsia. Äiti tulee pian, vastataan Atefehin päivittäisiin kyselyihin, mutta lopulta sijaisvanhemmat eivät halua enää kuulla kysymyksiä.

Uutta tytärtä kasvatetaan ankaralla kädellä perheessä, jossa on vain yksi tyttö aiemmin. Atefeh'lle opetetaan varsinkin siivous, siinä hän tulevina vuosina loistaa, sillä pojat eivät tee kotitöitä, sen sijaan heidän jälkeensä siivotaan. Tyttö, jonka perusturvallisuus on pahasti  järkkynyt, tekee kaikkensa miellyttääkseen perheen äitiä, mutta se ei ole helppoa. Isää olisi helpompi miellyttää, mutta myös uhkaavan oloista, sillä Atefeh huomaa pian, että isän kanssa ei ole kivaa jäädä kahden. Hylkäyskokemuksen jälkeen lapsi etsii vimmatusti rakkautta ja hyväksyntää - ja kantaa sisällään mykkää surua äidistä joka ei vain tule. Millainen perhe vain on parempi kuin ei mitään perhettä.

Sebdani kuvaa koskettavasti ahdistavaa tilannetta, jossa hän yrittää miellyttää kasvattiäitiä, olla näyttämättä ikäväänsä ja suorittaa jo kuusivuotiaana tottelevaisesti  monenlaisia kotitöitä. Kiitollisuutta häneltä odotetaankin, ja vaikka äiti soittaa jatkossa kerran vuodessa ja puhelu kestää viisi minuuttia, kasvattiäiti painottaa, kuinka tärkeää taistelua äiti ja isä - joka on jo kauan ollut vieras lapsilleen - käyvät vapauttaakseen maansa. Hänen vanhempansa ovat sankareita.

Lapsen silmin sivustakatsojana kuvataan fundamentalistista järjestöä, joka vaatii yksilön oman hyvinvoinnin unohtamista tärkeän tavoitteen puolesta. Etkö ymmärrä, kuinka suuren uhrauksen vanhempasi ovat tehneet? Kuten on tapana lahkoissa tai kulteissa, niiden organisaation huipulla istuu palvottu johtaja, jota ei pidä kyseenalaistaa, jolle kaikki on sallittu, jonka sana on laki. Pariskunta Maryam ja Massoud nauttii tästä asemasta. Heidän päämajansa sijaitsee Pariisissa. Sieltä käsin johdetaan vallankumouksellista toimintaa, joka keskittyy mielenosoituksiin ja vaikuttaa suosivan marttyyrikuolemia.

Googlasin kultin kriteereitä ja saatoin ruksata toteutuneeksi jokaisen kohdan alkaen karismaattisesta johtajasta päätyen poikkeavien mielipiteiden rankaisemiseen ja jäsenten elämän kontrollointiin. En tiennyt, helpottiko tieto vai herättikö se inhoa. Tämä organisaatio oli kulttti, enkä vonut enää selitellä sitä muuksi. Se  oli kultti, joka kirjaimellisesti käveli ruumiiden yli saadakseen huomiota. 

Atefeh näkee järjestössä ajan myötä muutakin vaikeasti hyväksyttävää kuin kuolemat. Järjestöstä puhutaan matriarkaalisena, ja tytölle kaadetaan siksi enemmän kotitöitäkin, siksi hänelle asetettiin suurempia vaatimuksia.Tasa-arvon irvikuva vallitsee tässäkin kodissa: äiti kuivaa kaksikymmenvuotiaan prinssin tämän tultua suihkusta. Sijaiskotiin muuttanut tyttö joutuu ojasta allikkoon vältellessään tunkeilevaa sijaisisää, perheen pojasta tulee ensin turva isää vastaan ja sittemmin seksipalveluksia vaativa riesa. Itse valittu poikaystävä tuo uutta valoa tytön elämään.

Oman onneni nojassa on erityisistä kokemuksista selviävän tytön kasvukertomus. Haavoittuvassa asemassa vieraassa perheessä kasvava Atefeh joutui vielä lapsena kantamaan aikuisen vastuuta ja hiljalleen irrottautumaan sekä uuden perheen että sen takana muurina nousevan järjestön ideologiasta. Siihen hän tarvitsi jatkuvaa valppautta ja nokkeluutta, jota hänellä onneksi koulumenestyksenkin perusteella oli. Kaikessa on pohjavireenä suru äidistä ja äidin toiminnan käsittämättömyys. YK:n alaisen UNHCRn, pakolaisavun kautta rakentuu pitkällisten mutkien kautta uusi yhteys parikymmentä vuotta myöhemmin. Siinä vaiheessa Atefeh Sebdanin suru oli jo muuttunut vihaksi äitiä kohtaan.

Tulipa tässä käytyä Göteborginkin kirjamessuilla, löysin youtubesta vuoden takaisen kirjailijahaastattelun. Rohkea nainen on kouluttautunut insinööriksi ja on nykyisin kolmen lapsen äiti. Kaiken lisäksi hän kertoo tarinansa taidokkaasti, se koskettaa karmeudessaan, ja siksi lukijan on helppoa myötäelää hänen vaikeuksista voittoon -polullaan kohti omaa elämää.

Atefeh Sebdani: Oman onneni nojassa
Min hand i min, 2023, suomentanut Elina Lustig
Atena Kustannus/Otava, 2025, 333 s

Marjane Satrapi: Persepolis. Iranilainen lapsuuteni

Bongasin tyttäreni kirjahyllystä sopivasti (Helmet haaste 41. Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista) sarjakuvakirjan, joka oikeasti kiinnosti. Ei siis tarvitse lukea supersankareista, vaikka kyllähän Iranin naiset sitäkin ovat. Kuten esimerkiksi Masih Alinejad, joka New Yorkista käsin kannustaa iranilaisia sisariaan ja veljiään taisteluun julmaa pappisdiktatuuria vastaan. Katsoin dokumentin Yle Areenasta. Näytetään näköjään tänä iltana suorana tv-lähetyksenä. Alinejad on luonnollisesti hengenvaarassa itsekin, sillä diktatuurit osaavat hoitaa vastustajansa kaukana maansa rajoiltakin.

Persepolis on itse asiassa monilta osin kuvitusta jokin aika sitten lukemaani Lolita Teheranissa - muistelmaan. Se kuvaa Marjane Satrapin perheen ja lähipiirin elämän muutosta alkaen shaahin karkottamisesta islamilaiseen vallankumoukseen. Varsinkin tässä varakkaassa ja kouluttautuneessa perheessä, jossa perheen naiset ovat aktiivisia ja tasa-arvoon tottuneita, muutos on jyrkkä. Pukeutuminen ja huivipakko on siitä selvin ulkoinen symboli, mutta muutokset koulun, yliopiston ja vankiloiden seinien sisällä ovat sitäkin rajumpia. - Pöö, olen kostaja pimeydestä, kummittelivat pikkutytöt uudella huivilla leikkiessään. Eivät vielä olleet joutuneet näkemään, kuinka kuolemanvakavasta asiasta oli kyse.

Satrapi kuvaa hienosti muutosta lapsen silmin ja kuinka lapsi alkaa hiljalleen oivaltaa muutosten syvempiä merkityksiä. Lapsi on helposti ehdoton ja mustavalkoiset ajatukset houkuttavat. Propaganda uppoaa kriittisiä vanhempia tehokkaammin ja pihan lapset imevät sitä ympäristöstä. Vanhemmilla on tekemistä aktiivisen ja uteliaan lapsen kanssa ulkopuolisen maailman kuristuessa yhä tiukkenevaan sensuuriin ja väkivaltaan. Vallankumousta seurasi verinen sota Irakin kanssa. Sukulaisten ja muun lähipiirin kautta valaistaan karuja kokemuksia, pakoja, vankilakokemuksia, teloituksia.

Huumoria löytyy runsain mitoin keskellä mielivaltaa, lapsilla kun ei ole kokemusta pelätä uhkaavissa tilanteissa. Vanhemmat tekevät kaikkensa yrittäessään järjestää lapsilleen siedettävämpää elämää kuin mitä diktatuuri sallii. He salakuljettavat esimerkiksi ulkomaanmatkaltaan poptähtien julisteita tyttärelle. Äidillä on näppärät - ja hengenvaaralliset - keinot niiden salakuljettamiseksi.

Tämä on ensimmäinen iranilainen sarjakuvakirja. Se on suomennettu kahtena kirjana. Ensimmäinen osa  on kaikin puolin onnistunut ja kiinnostava - ja päättyy siihen, kun vanhemmat ovat päättäneet lähettää uhkarohkean kapinallisen tyttärensä ranskalaiseen kouluun Itävaltaan. Toinen osa, Kotiinpaluu ilmeisesti tulee vielä lähemmäs tuon Lolitan kuvausta, koska siinä opiskelijoiden elämä on keskiössä. Valitettavasti Persepoliksen kuvaama maailma on edelleen arkea Iranissa, nyt jo 40 vuotta. 

Marjane Satrapi: Persepolis. Iranilainen lapsuuteni
Persepolis, 2000 & 2001, ranskasta suomentanut Taina Aarne
Otava, 2004

Azar Nafisi: Lolita Teheranissa. Kirjalliset muistelmat

Reading Lolita in Tehran ei tosiaankaan käänny suomeksi kovin napakasti. Lolita Teheranissa jättää pois aika oleellisen eli sen, että kyse on mm Nabokovin Lolitan lukemisesta. Nimenomaan lukemisesta sensuurin, kieltojen ja väkivallan riivaamassa Teheranissa Iranin islamilaisessa tasavallassa. Toki suomennoksen nimi kertoo hyvin metatasosta; kaikki naiset ovat ajatollah Khomeinin ja mullahien Iranissa Lolitan asemassa, näkymättömiksi kaavutettuja, mykistettyjä, väkivallan ja mielivaltaisen kyttäyksen ja kontrollin kohteita.

Azar Nafisi on iranilais-amerikkalainen kirjallisuuden professori, joka kieltäytyi hunnun käytöstä ja muista sensuurimääräyksistä. Hän joutui luopumaan työstään Teheranin yliopistossa ja muutti perheineen Yhdysvaltoihin vuonna 1997 ja on toiminut mm John Hopkins -yliopistossa ja useassa muussa korkeakoulussa sekä kirjoittanut säännöllisesti artikkeleita yhdysvaltalaisiin valtalehtiin. Lolita Teheranissa pysytteli vuodesta 2003 New York Timesin bestseller-listalla  117 viikkoa.

Pystyikö opettaja kunnolla keskittymään työhönsä, kun tiedekuntaa liikutti vain se, miten sana viini saatiin poistettua Hemingwayn kertomuksesta, ja kun opinto-ohjelmasta päätettiin poistaa myös Brontë, koska tämä näköjään hyväksyi aviorikoksen?

Omaääninen yhdistelmä autofiktiivista romaania/muistelmaa/kirjallisuusesseetä avaa elävästi korkeakoulutettujen naisten yhä ahtaammalle käyvää arkea - joka näyttäisi jatkuvan viidettä vuosikymmenettä saman kaltaisena -Teheranissa Iranin islamilaisen tasavallan alkuaikoina. Sensuurin tiukentuessa professori ja hänen seitsemän naisoppilastaan alkavat salaisessa viikottain kokoontuvassa lukupiirissä keskustella länsimaisen kirjallisuuden klassikoista: Lolitasta, Fitzgeraldin Kultahatusta, Henry Jamesin ja Jane Austenin romaaneista. Se oli yhteisöllinen versio Virginia Woolfin omasta huoneesta. 

Lukijalle naisten keskustelut tuovat hienolla tavalla esille kirjallisuuden voiman heijastaessaan kaunokirjallisten teosten kertomaa ahdistavaan ympäristöön. Kuinka kirjallisuus, sen tarjoamat kuvat ihmisyydestä opettavat erilaisuuden näkemistä, empatiaa, ihmisen epävarmuutta, kuinka monisävyinen se kuva on verrattuna lukittuihin dogmaattisiin oppeihin. En olisi uskonut, että Nabokovin Lolita avautuisi huomattavasti syvällisemmin teheranilaisten naisten lukupiirissä!

Kuten parhaat puolustusasianajajat, jotka osaavat häikäistä retoriikallaan ja vedota ihmisen korkeimpaan moraaliin, Humbert vapauttaa itsensä syytöksistä vetämällä lokaan uhrinsa - metodi, joka on meillekin tuttu Iranin islamilaisessa tasavallassa.

Esimerkkejä mullahien tyranniasta on saanut lukea riittämiin, mutta yllätyin silti, että, tosiaankin siellä kiellettiin myös Tuhannen ja yhden yön tarinat varhaisessa vaiheessa. Viime viikkoina on uutisoitu Iranin naisten mielenosoituksista huivipakkoa vastaan. Mielenosoitukset sortavaa hallintoa vastaan ovat sittemmin laajentuneet, joten Lolita Teheranissa ei voisi olla ajankohtaisempi! Sharia-laki laski avioliiton solmimisiän kahdeksastatoista vuodesta yhdeksään, joten Lolita on kaikin puolin ilmeinen kaunokirjallinen vastine sille todellisuudelle.

Humbertin muotokuvassa Nabokov oli paljastanut tuollaiset solipsistit, jotka ottivat haltuunsa toisten ihmisten elämän (s53) Humbert kahlehtii Lolitan paikoilleen samalla tavoin kuin perhonen pannaan paikoilleen (s58)

Iranin diktatuurissa sensori kilpailee runoilijan kanssa todellisuuden uudelleen järjestämisestä ja sen uudelleen hahmottamisesta. Shaahin jälkeen Iranissa vastavoimia oli vasemmistolaisten vallankumouksellisten joukossa, mutta he olivat jo kahlineet kirjallisuutta ideologisiin tavoitteisiinsa, joista Nafisin nuoret oppilaat eivät enää olleet kiinnostuneita. Nuoret olivat tietenkin ihastuneet molempien liikkeiden karsastamiin, ja pääosin kiellettyihin länsimaisiin kirjailijoihin: James, Nabokov, Woolf, Bellow, Austen ja Joyce.

Kirjallisten keskustelujen ja analyysien lomassa Nafisi tekee havaintoja ympäröivästä "absurdistanista" ja tältä aikaetäisyydeltä luettuna näyttää, että Iranissa on ollut käynnissä samanlainen vasemmiston sokeutuminen kuin muuallakin, Suomessakin, 70-luvulla. Sokeutuminen, joka siellä on sallinut shaahin hallinnon jättämän tyhjiön täyttyä uudella diktatuurilla. Meillä demokratia piti huolen siitä, ettei äärivasemmiston jäykistyminen hurmahenkisiksi ainoan totuuden tien näyttäjiksi kasvanut vaaraksi asti. Iranissa ajatollah Khomeini seuraajineen kaappasi vallan nopeasti ja tehokkaasti.

Islamilainen vallankumous, kuten sittemmin kävi ilmi, teki islamille enemmän vahinkoa kuin yksikään muukalainen ikinä, koska se käytti islamia sorron välineenä.

Samoin kuin natsit kielsivät juutalaisten liikkeet ja niissä asioimisen, mullahit kielsivät liikkeitä palvelemasta hunnuttomia naisia. Oli unohtunut sekin, että Iran ja Irak kävivät lähes koko 80-luvulla sotaa, joka tyrannisoi siviiliväestöä aivan kuin Venäjän ohjukset Ukrainan kaupunkeja tällä hetkellä. Sielläkin diktaattorit syöttivät valheita kansalle oikeuttaakseen typerän ja turhan tappamisen.

Vaikka aika on julmaa, naiset löytävät toisistaan ja lukemastaan iloa ja voimaa. Ajan myötä yksi ja toinen lukupiiristä valmistautuu lähtemään Iranista, mutta on heitäkin, jotka sinnittelevät. Ihmeellisen rohkeita nämäkin tytöt - nykyään he ovat ehkä jo noita mielenosoituksissa toisiaan kannustavia naisia - olivat. He saattoivat luennoilla tirskua miespuolisen luennoitsijan esitelmöidessä islamin ja kristinuskon eroista, neitsyys merkittävimpänä mittana, ja hihitellen kuiskia: Ei ihme, että yhä useampi muslimi kääntyy kristinuskoon. 

Lolita Teheranissa ylistää kirjallisuuden ja naisten välisen ystävyyden voimaa keskellä kuristavaa väkivaltakoneistoa.

Azar Nafisi: Lolita Teheranissa. Kirjalliset muistelmat
Reading Lolita in Tehran, 2003, suomentanut Hanna Tarkka
WSOY, 2005, 443 s

Behrouz Boochani:No friend but the mountains. Writing from Manus prison.

Australian pakolaispolitiikkaa kiristävä laki oli astunut voimaan vain neljä vuorokautta aiemmin. Iranissa syntynyt kurdi, toimittaja ja runoilija Behrouz Boochani oli onnistunut pääsemään Australiaan. Paikka oli Joulusaari/Christmas Island, jossa etäisyys Indonesiasta Australiaan on lyhin. Indonesiasta Boochani ja pari kuorma-autollista muita pakolaisia eri maista nousi hiekkarannalla yön pimeydessä alukseen. Se oli hänelle jo toinen yritys, ensimmäinen vene oli haaksirikkoutunut. Läheltä piti sama kohtalo toisen kerran. Tämäkin vene/alus (jäi vähän epäselväksi minkä kokoinen) alkoi yskiä matkalla ja hajosi lopullisesti vähän ennen kuin australialainen sota-alus noukki venepakolaiset.

Perillä ei odottanutkaan vapaus, vaan metallihäkki. Saarelta pakolaiset kuljetettiin lentäen Manuksen pakolaisleirille. Toinen Australian tähän tarkoitukseen käyttämä saari on Nauru. Molemmat kuuluvat Papua Uudelle Guinealle, jonka kanssa Australia on tehnyt sopimuksen. Ennen lähtöä pakolaiset voivat vielä allekirjoittaa paperin, jonka perusteella heidät palautettaisiin lähtömaihinsa tai pakolaisanomuksen, jolloin he saisivat pakolaisstatuksen. Se status tarkoitti tässä tapauksessa, että he jäisivät Manuksen saarelle lopullisesti. Näin toimii Australian entisestään kiristetty pakolaispolitiikka. Käytännössä saaret ovat vankisaaria ja niihin rakennetut keskukset huonosti hoidettuja vankiloita, poissa silmistä ja valvonnan ulottumattomissa. Näin kohdellaan meritse saapuvia pakolaisia, joilla turvapaikka-anomus on tekemättä ennen saapumista. Kansainväliset ihmisoikeuslait, YK:n tai Amnestyn tuomitsevat lausunnot eivät ole asiaa muuttaneet.

Löysin kirjan pari viikkoa sitten lehtiuutisesta, jossa kerrottiin Behrouz Boochanin kuuden vuoden jälkeen päässeen Uuteen Seelantiin. Kirja on kirjoitettu whatsapp-viesteillä ja kertoo ensimmäisestä vankilavaiheesta. Se on kirjoitettu seuraavassa keskuksessa, kun ensimmäinen vankila suljettiin ja kiellettiin, ymmärtääkseni vankilakapinan seurauksena. Kirja on voittanut kaksi arvostettua australialaista kirjapalkintoa.

Se on paitsi muistelma karmeista kokemuksista myös kunnianhimoinen analyysi väkivaltaisesta alistamiskoneistosta ja sen psykologisista mekanismeista, ihmisistä sen kohteina ja tekijöinä. Teoreettisena mallina kirjoittaja viittaa kyriarkaaliseen järjestelmään, jonka tarkoitus on tuottaa kärsimystä ja alistaa. Termi on lainattu feministiseltä teologilta Elisabeth Schüssler Fiorenzalta. (En ole yllättynyt kurdikirjailijan feminismistä. Olen päätellyt, että heidän kulttuurilleen ja historialleen on ominaista naisen vahvempi rooli yhteiskunnassa kuin mikä on yleistä muissa nykykulttuureissa.)

Jo merimatka ja sen kuvaus kertoo tarkasta psykologisesta silmästä ja taidosta kuvata ihmisiä; rakastavaa pikkuperhettä Sri Lankasta, öykkärimäistä kurdimiestä ja hänen pahatapaista poikaansa, meritaudin heikentämiä nuorukaisia, myrskyn heitettyä uupuneet miehet, naiset ja lapset sekaisin täydessä, uppoavassa aluksessa. Kirjoittajan runokieliset ajatukset ja muistikuvat rytmittävät raporttia tästä tuskien taipaleesta kohti vielä suurempaa ahdinkoa.

All our dreams, all our fears, all our brave souls
All drowned
A massive disaster into a massive disaster
Sinking into mountains of waves
Drowning into the darkness
Sinking into the bitter ocean
Swallowed up by the ocean
Swallowed up without mercy

Ihmiset, jotka pakenevat vainoa omissa maissaan - kuten toimittaja Boochani Iranin valtiollista väkivaltaa - jotka etsivät paikkaa missä elää vapaina ja rauhassa, päätyvät sadistiseen vankilaan läpitunkemattoman viidakon keskelle, missä käärmeet, rupikonnat ja ravut ryömivät maassa, nälkiintyneet vangit taistelevat lintujen kanssa puusta putoavista mangoista, missä tropiikin kukat kukkivat uhkeina vankilan viemärilietteen uomissa ja moskiitot piinaavat kaikkia. Päivisin aurinko käristää vankilan armottoman kuumaksi, juomavesi pulloissa kiehuu, suihkuun jonotetaan. Fox Prison on paikan nimi ja se koostuu ränsistyneistä likaisista kopeista, neljäsata ihmistä jalkapallokenttää pienemmällä alueella. He odottavat viileää yötä ja painajaisiaan.

Järjestelmä on rakennettu syvälliselle nöyryyttämiselle, pakolaisilta riistetään ihmisarvo, heistä tehdään esimerkki: näin teillekin käy, jos yritätte tulla tänne. Omituista ajatella, että koko Australian valkoihoinen väestö on entisten rangaistusvankien ja heidän jälkeensä siirtolaisten jälkeläisiä. Nyt he pystyttävät maanpäällistä helvettiä niille, jotka yrittävät seurata heidän esimerkkiään.

Pakolaisilta viedään toivo, heitä kidutetaan epäsäännöllisesti toimivilla tuulettimilla, yllättäen runsaalla aamiaisella, jota seuraa kesken loppuva ruokatarjoilu, rikkoutuvilla viemäreillä, puolen kupin maitoannoksilla, jota ylittävät laitetaan sivuun virheellisinä. On sairaala joka vain näyttää siltä. Sairaalasta neuvotaan sydänvaivaista juomaan vettä, samoin vatsavaivaista. Mutta henkilökunnalla on valkoinen asu. Sieltä saavutaan paikkailemaan vartijoiden pahoinpitelemiä, mutta haavat jäävät hoitamatta. Ainoa lääke on särkylääke, siihen kehittyykin riippuvuus. Boochani päätyy hammasvaivassaan papualaiseen lääkintään, koska ei halua sisälle sairaalan tappavaan myllyyn. Sillä mielettömät säännöt ja epäjohdonmukaiset rutiinit ovat väkivaltaisen järjestelmän tapa murtaa vangit. Itsemurhia tehdään parranajoterillä.

The weak always consider themselves powerful when they see others suffering. Vankilan järjestelmä suosii vihoittelua ryhmien kesken, sille on alun perin hyvät lähtökohdat. Afgaaneilla ja iranilaisilla on siihen keskenään pitkät perinteet ja ylpeys. Vankilan julmuus ja yksinäisyys saa kuitenkin entiset asetelmat ja vanhat traumat haalistumaan, vankien kesken kehittyy ainoa mahdollinen vaihtoehto selviämiselle, veljeys, jopa hulluttelu hulluissa olosuhteissa. Se saa ilmeettömät vartijat hermostuneiksi. Myös paikalliset papualaiset ovat uhreja. Boochani kuvaa heidän luontaista ystävällisyyttään ja vapauttaan, jonka laista hän ei ole nähnyt missään. Heidät Australian kanssa tehty sopimus pakottaa osaksi väkivaltakoneistoa. He eivät toimi kovinkaan tehokkaasti; palkka on huono, joten siihen ei ole syytä.

Kirjailija ei kerro kohtalotovereistaan omilla nimillä, paitsi niitä kahta, jotka kuolivat leirillä. Muut ovat esimerkiksi  The Father of the months-old child, The Insomniac, The Toothless, The Rohingya Boy, Maysam the Whore, The Cunning Young Man, The Cow, The Smiling Youth.

Where have I come from? From the land of rivers, the land of waterfalls, the land of ancient chants, the land of mountains. - - - Do the Kurds have any friends other than the mountains?  Pimeyden turvin kirjailija kiipeää aidalla mangopuun alle ja viidakon pimeydessä meren rannalle asti. Täällä kipeät ja suloiset muistot nuoruudesta, perheestä, joka on aina joutunut pakenemaan, rakkauksista, vuorista ja joista sekoittuvat tropiikin meren pauhuun ja hienoihin kuviin luonnon antamasta hetkellisestä vapaudesta.

Kirja on väkevä puheenvuoro ja osoitus valtavasta sitkeydestä. Onneksi kirjoittaja on - ehkä - selviytynyt pahimmasta. Moni elää ja kuolee Manuksen ja Naurun saarten vankileireillä. Kuinka loputonta julmuutta ja niin turhaa ihmiselämän tuhlausta!

Kirjan on farsin kielestä englanniksi kääntänyt Omid Tofighian, kielenkääntäjä, yhteiskunnallinen luennoitsija ja tutkija, Leidenin ja Sydneyn yliopistoista valmistunut ja Kairon amerikkalaisen yliopiston filosofian professori. Kirja on omistettu Janet Galbraithille, who is a bird. Hän on runoilija ja kirjailija joka on perustanut Writing through fences -nimisen foorumin, joka työskentelee maahanmuuton yhteydessä säilöön otettujen kirjailijoiden ja taiteilijoiden kanssa.

On rainy days the island has a different colour and fragrance
When the rain pours down there is no sign of mosquitoes
When it rains, one doesn't feel the heat that drenches bodies in sweat
The Flowers Resembling Chamomile
Dancing incessantly
Breathing heavily
Gasping as though in love with the cool ocean breeze
I love those flowers
A zeal for resistance
A tremendous will for life bursting out from the coils and curves of 
the stems
Bodies stretching out to reveal themselves for all to witness.

Behrouz Boochani:No friend but the mountains. Writing from Manus prison.
Pan Macmillan Pty Ltd, 2018
Anansi International, 2019
398 s

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Minua katsotaan usein kuin uhria. Minun odotetaan olevan heikko ja nujerrettu, minä kun olen pakolaisnainen. En käsitä heidän ajatuksenjuoksuaan. Eivätkö he ymmärrä, että olen täällä, koska olen vahva? Vaatii voimaa pysyä lujana ja kieltäytyä hyväksymästä kurjuutta ja sortoa.  Joskus ihmetyttää, kuvittelevatko he itse olevansa vahvoja. Luulevatko he ihmisen kasvavan vahvaksi, jos hän ei koskaan ole kohdannut vaikeuksia? Kuvittelevatko, että vastaanpanemisen taito syntyy seisovassa vedessä?

Golnaz Hashemzadeh Bonde syntyi vuonna 1983 Iranissa ja pakeni pikkulapsena perheensä mukana Ruotsiin. Hän valmistui Tukholman kauppakorkeakoulusta ja johtaa perustamaansa ihmisoikeusjärjestöä.  Olimme kerran pohjannee paljolti perheen kokemuksiin, ainakin Iranin islamilaiseen vallankumoukseen ajoittuvilta osiltaan.

Viisikymppinen Nahid kuulee lääkäriltä, että hänellä on syövän takia korkeintaan puoli vuotta elinaikaa. Se nostattaa Nahidissa, eronneessa leskessä, aikuisen tyttären Aramin äidissä pelkästään raivoa. Hän rypee itsesäälissä, loukkaantuu kaikesta ja kaikille ja ennen kaikkea tyttärelleen ja miettii myrkyllisiä ystävistään. Kukaan heistä ei saavu ajoissa katsomaan, ei viivy riittävän kauan, ei lakkaa elämästä omaa elämäänsä muualla. Hän ei halua tehdä heille kohtaamistaan helpoksi, päinvastoin. Se ettei lähestyvä kuolema häntä ylevöitä tuntuu sympaattiselta, rehelliseltä ja oikealta. Hänet on petetty eikä hänellä ole aikaa tulla hyväksi ihmiseksi.

Potilaana Nahid on pakotettu paikalleen ja muistoihinsa, perheen ja omaan historiaan ja synnyinmaansa Iranin lähihistoriaan. Kuolema on kai aina kulkenut vierelläni, hän aloittaa vaikka epäilee kaikkien kuolevien sanovan tuon latteuden.

Perheessä on seitsemän tyttöä, kaikki koulutettuja ja Nahidkin pääsee lääketieteelliseen. Perheen äiti oli naitettu miehelleen yhdeksänvuotiaana. Hän tulee äidiksi kaksitoistavuotiaana. Perheen tyttäret sen sijaan ovat täynnä suunnitelmia, energiaa ja elämäniloa. Sille saattaa olla selityksensä myös perheen isässä, joka on suufilainen, dervissi, filosofiksi kutsuttu.  Opiskelijaystävineen Nahid kiinnittää julisteita Teheranin yöllisillä kaduilla. Kapinahanke, mielenosoitus, jonka uusi shaahin jälkeinen hallinto verisesti tukehduttaa on käännekohta ja merkitsee myös Nahidille suurta menetystä, elämän pituista syyllisyyttä, häpeän ja katumuksen tunteita. Ja pakoa rakastetun ja aviomiehen Masoodin kanssa tekaistuilla henkilöpapereilla. Niin vain tämäkin aviomies, entinen vallankumouksellinen ja tasa-arvoinen kumppani paniikkitilanteessa toteuttaa ns kulttuurinsa tapoja ja päätyy hakkaamaan vaimoaan kun ei muuta keksi.

Nahidin päivät vaihtelevat muistoista sairaalan nykyhetkeen, jossa hän koettelee tyttärensä Aramin ja lääkärinsä sietokykyä kovilla ja katkerilla lauseillaan, miettii pakolaisuutta, kotiseutua, juuria ja omaa osuuttaan tuleville sukupolville.

Luepa joku historiankirja. Mikään ei ole pysyvää. Kaikki katoaa ja maailma muuttuu. Kaiken sellaisen keskeltä sinä olet kotoisin. Sellainen veri sinussa virtaa. Kestää sukupolvia ennen kuin se on vaihtunut. Kestää sukupolvia ennen kuin tuhansien vuosien sodat, kapinat ja kaaokset ovat vaihtuneet ruotsalaiseen rauhaan. Ruotsalaiseen pysyvyyteen.

Naista vaivaa syövän lisäksi vahva syyllisyydentunne perheen tragediasta, kapinayön tapahtumista. Se kalvaa eikä Nahid saa tilaisuutta sopimiseen äitinsä ja muun Iraniin jääneen sukunsa kanssa. Sen sijaan tytär on se, jonka kanssa toivon virettä, rauhaa ja iloakin vielä voi löytyä. Voisiko tyttärestä ja tulevista tulla sellaisia, joilla on juuret, ei sellaisia kuin hän, ei mitään hiekkaihmisiä? Syyllisyyden painoa kasvattaa koko vallankumouksellinen into, sen jälkeen tuli kaaos ja krapula, kadonneita ystäviä, kaikkien ihanteiden tallautuminen sotaan ja väkivaltaan.

Sitä kuvittelee, että jos onnistuu pakenemaan sotaa ja pääsee rauhaan, voi elää paljon onnellisempana. Pitäisi olla paljon onnellisempi, jos on aikoinaan elänyt sylivauvan kanssa kellarissa, putoilevien pommien alla, mutta nyt on puutarhaa ja kirkasta taivasta. Kuvittelee tulevansa onnellisemmaksi, jos ei tarvitse elää puliukkojen keskellä ja kuunnella poliisiautojen ulvontaa. Mutta ei siinä niin käy, en vain tiedä miksi.

Olimme kerran on liikuttava, koskettava ja suorasukainen kuvaus ruotsiniranilaisen naisen kuolinvuoteelta. Nainen on virkistävästi muottiin sopimaton, oikukas ja ailahtelevainen, siis ensinnä ihminen - ja vasta sen jälkeen jotain kansallisuutta, jossakin asemassa jossakin maassa.  Samalla romaani on kiinnostava väläys Iranin lähihistoriaan yhden perheen kokemusten valossa, silmin nähtynä, autenttisena. Golnaz Hashemzadeh Bonde kirjoittaa lyhyitä lauseita, kuin hampaiden välistä puristettuja. Aikaa ei ole, ja siksi on keskityttävä oleelliseen. Se on tehokasta, lukija istuu sen vuoteen vierellä.

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran 
Det var vi, 2017, suomentanut Jaana Nikula, kansi Timo Numminen (hieno!)
Otava, 2018, 218 s