Domenico Starnone: Paljastus

Italialaista Domenico Starnonea on useasti veikattu toiseksi Elena Ferrante -pseudonyymin takana lymyilevistä nimistä, yhdessä vaimonsa Anita Rajan kanssa. Paljastuksessa - alkuperäinen nimi on luottamus (Confidenza) - paljastuu jotain tutunomaista. Se ei ole Napoli, tässä liikutaan Roomassa ja sen ympäristössä, eikä kieli: yleiskieli vs murre. Se on tuo tapa mystifioida päähenkilön ominaisuuksia jotenkin maagisen ylivertaisiksi, kuten esimerkiksi Lilan kuvaus Loistavassa ystävässä, sekä pahassa että hyvässä. Paljastuksessa tämä piirre kääntyy lievästi maneerin omaiseksi. 

Kirjailija porautuu henkilöidensä pään sisälle löytääkseen sieltä aina uusia syvyyksiä, pimeyksiäkin. Ihmissuhteissa ja identiteetin profiloinnissa mennään pitkälle, mutta muu jää hyvin etäiseksi. Ovatko he paperinukkeja vai oikeita ihmisiä? Tunne-elämää, rakkautta, sen herättämää riippuvuutta ja valtakamppailua tongitaan hartaasti, sillä Pietrolla ja Teresalla on myrskyisän raateleva suhde. Pietroa vaivaa perintönä saatu alemmuuden tunne ja kova kunnianhimo nousta merkittäväksi nimeksi sivistyneistön joukossa. Sitä helpottaa selittämätön säteily, joka vetää ihmisiä puoleensa.

Suhtautuivatpa he kirjaani ihailevasti tai kriittisesti, he päätyivät poikkeuksetta luonnehtimaan minua seuraavin sanoin: kurinalainen, sivistynyt, välillä turhankin realistinen mutta ei koskaan kylmän välinpitämätön.

Pietro, ensimmäisen kertomuksen minäkertoja on kolmekymppinen opettaja, jonka elämän pisin suhde syntyy oppilaan, Teresan kanssa. Vähän ennen repivän rakkaussuhteen loppumista he kertovat kumpikin toisilleen häpeällisen salaisuuden, jota kukaan muu ei tiedä. Luottamuksellista avautumista seuraa sittenkin aika nopeasti ero, mutta uhka kerrotun paljastumisesta luo henkisen, molemminpuolisen panttivankitilanteen. Tämä keinotekoinen kuvio on minusta romaanissa merkillinen mörkö, joka ei vaikuta oikein, hmm, aikuiselta. Osaisin kuvitella sen tapaisen pelin jossakin teini-ikäisten ällöttävässä (netti)kiusaamisessa. Toisaalta mietin, antaako romaanin suomennoksen nimeksi valittu sana liikaakin painoa tälle. Entiset rakastavaiset katsovat solmineensa ns eettisen avioliiton. 

Pietro julkaisee suurta huomiota saavan koulukasvatusta koskevan esseen. Essee pohtii jo lähtökohdiltaan eriarvoisten oppilaiden selviämistä koulusta ja vaikuttaa minusta puoltavan esim Suomen peruskoulun periaatteiden vastaisia ajatuksia. Että lasten kotitausta pitäisi ottaa koulukasvatuksessa heti huomioon? Se heijastanee edelleen sitä jyrkemmin hierarkista yhteiskuntaa, josta Ferrantenkin Napoli-sarjassa nähtiin esimerkkejä. No, Pietron kasvatukselliset näkemykset jäävät sittenkin sivuasiaksi, enimmäkseen hän pohtii naissuhteitaan, suosiotaan, epävarmuuden tunteitaan. Vaatimaton työläistausta on iso painolasti ja nostattaa alemmuuden tunteita. Taustalla kasvaa huomaamatta kolmilapsinen perhe, avioliitto omissa matemaatikon haaveissaan kipuilevan Nadjan kanssa. Nadjan ja Pietron avioliitto asettuu perinteiseen miehen ura on ensisijainen -valintaan. Teresan ura kukoistaa maailmalla eikä Pietro lakkaa tuntemasta alemmuutta siitäkin.

Romaanissa on Pietron epäsuoran kertomuksen jälkeen kaksi lyhyempää osiota, joissa näkökulma on Pietron tyttären ja Teresan. Tunnelma on ajoittain kuin Antonionin vanhemmissa elokuvissa, joissa Monica Vitti vaeltelee eleganteissa huoneissa martinilasi kädessä eikä katsoja oikein ota selvää mitä hänellä on mielessä. On vaikeaa ja ahdistaa. Naisista ei ota selvää - eikä miehistä. Marcellokin lymyilee jossain pylvään takana... Vasta määrätietoisempi Teresa näyttää olevan enemmän jalat maassa, hän on jossakin jonakin aikana. Jotain konkretiaa. Vasta viimeisessä luvussa välähtää jotain monivivahteisempaa. Tuo abstraktisti vellova tunnemaisema alkoi kangistuessaan pikku hiljaa jomottaa päätä. Odotukseni eivät Starnonen Kepposen jälkeen ihan täyttyneet.

Domenico Starnone: Paljastus
La Confidenza, 2019, suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
WSOY, 2021, 212 s

Domenico Starnone: Kepponen

Sukupolvikokemus eli ikä on minusta ihmisiä eniten yhdistävä asia, enemmän kuin sukupuoli esimerkiksi. Niinpä seitsemänkymppisen vaarin näkökulma, ahdistuksen aiheet ja mietteet Domenico Starnonen romaanissa Kepponen tuntuvat läheisiltä ja samastuttavilta. Romaanissa vaari joutuu - vastentahtoisesti - lapsenhoitohommiin tyttären ja tämän miehen, akateemisten ihmisten seminaarimatkan ajaksi. Perhe asuu Napolissa, vaarin, Danielen lapsuudenkodissa, jota tämä ei ilolla muistele, päinvastoin. Lapsi on nelivuotias Mario, ikäisekseen älykkääksi ja toimeliaaksi kehuttu. Nämä kaksi, vaari ja lapsenlapsi kohtaavat toisensa ensi kertaa uudessa tilanteessa ja siitä kehkeytyy molemmille, ja ainakin vaarille käänteentekevä kokemus. Mario kuorii lapsen leikkimielisyydellä vaaristaan esille piirteitä, joita Daniele ei ollut nähnyt eikä haluaisi nähdä. En siedä sitä, että minun pitäisi pojalle puhuessani käyttää itsestäni vaari-nimeä. En minä vaari ole, olen minä.

Starnone kuvaa mainiosti vanhenevaa, ei aina niin sympaattista miestä, kuvittaja/taiteilija-ammattinsa kautta uraa tehnyttä, joka on herkkä statuksestaan, varsinkin koska on parhaillaan sitä nuoremmille menettämässä. Havainto tekee kipeää eikä lapsen kritiikki helpota asiaa. Lapsen maailma on muutoinkin etäällä pysyneelle vaarille vieras ja hänen sisäinen monologinsa sekä lapsesta että tämän vanhemmista on tylyä ja ymmärtämätöntä, toisaalta rehellisen oloista noista lähtökohdista - ja siksi sekä liikuttavaa että hauskaa. Pikkuvanhan, kotinsa meisselit ja mutteripannut osaavan lapsen lisäksi Danielen hermoille käy varsinkin vävy ja riitaisa aviopari muutenkin. Aviosuhteet laajenevat vaarin oman, jälkikäteen ja lesken näkökulmasta entistäkin kompleksisemman oloisen rakkaussuhteen muistamiseen.

Lapsuudenkoti kirvottaa Danielessa kuvia, jotka sekoittuvat vanhenemisen jatkuvan ahdistuksen ja huolestumisen tilaan. Se tuntuu oikealta, sitäkin on vanheneminen, kokemuksen tuomaa viisautta, jonka toinen puoli on samanaikaisten riskien tunkeminen loputtomien huolenaiheiden tulvana. Yön varjoissa ne vaanivat erityisen virkeinä. Ja Napolissa sen kadut, katujen kieli, murteet ja yleiskieli. Si,si - tämä tuntui tutulta. Elena Ferrante sieltä kurkkii kulman takaa. Annan kyllä täältä muutaman pisteen sille, että pseudonyymin toinen osapuoli on tämä Domenico Starnone, sekä kirjallinen käsiala että Napolin henkisen ilmapiirin kuvaus sopii.

Tämän kaupungin asukkaat, ajattelin, näiden kortteleiden, torien, katujen, kujien niska limassa raatava väki, satamalaitureilla laitonta kauppatavaraa lastaava tai purkava porukka, ei suutahtanut tai vihastunut vaan raivostui, s'arraggiava. Täkäläiset raivostuivat kotona, kadulla ja varsinkin silloin, kun kuljeksivat ympäriinsä löytääkseen jokusen lantin mutteivät sellaista löytäneet. Eikä usein tarvittu paljoakaan, että jouduttiin käsirysyyn muiden raivopäitten, arraggiati, kanssa.

Kepponen on vaarin kasvukertomus, siksi omaperäinen. Ihminen ei lakkaa oppimasta.

Tänä aamuna en ole varma, pelkäänkö pojan puolesta vai pelkäänkö poikaa.

Domenico Starnone: Kepponen
Scherzetto, 2016, suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
WSOY, 2019, 238 s