Simone de Beauvoir: Erottamattomat

Simone de Beauvoirin postuumisti vuonna 2020 julkaistu Erottamattomat on kirjoitettu jo vuonna 1954. Kirjailija ei halunnut sitä elinaikanaan julkaista sen intiimin henkilökohtaisuuden vuoksi. Tästä voi olla yhtä lailla nykylukijana tyytyväinen kuin Tove Ditlevsenin 50-luvulla julkaistujen teosten suomennoksesta vasta nyt. Kieli kun on ajassa muuttuvaista. Lotta Toivasen suomennos on kirkasta ja selkeää, mutta onnistuu samalla kuvaamaan autenttisen ja tuoreen tuntuisesti elämää ja tapoja sadan vuoden takaisessa, ensimmäisen maailmansodan aikaisessa Ranskassa. Nuoret tytöt teitittelevät toisiaan, käyvät messussa ja huviretkillä, joissa he huvittelun sijaan joutuvat aputöihin, Andrée tekee itselleen paperista ja lakasta lierihatun leningin vyön sävyyn. Sotilasmuoti näkyy koulupuvuissa; ne ovat aitoa upseerikangasta, pienet tampitkin selässä.

Katolisessa koulussa ensi kertaa alle 10-vuotiaina tavanneet Sylvie ja Andrée ovat ne erottamattomat. Sen nimen he saavat jo koulussa opettajilta. Gallardin perheen äidin tiukasta kurista ja valvonnasta huolimatta Andrée osoittautuu koulussa itsenäiseksi ja muutoinkin niin omanlaisekseen, että Sylvie häikäistyy ja kohdistaa häneen palvontaa lähenevää ihailua ja rakkautta. Se vaikuttaa intohimoisuudessaan lähes eroottissävyiseltä. Molemmat joutuvat kamppailemaan sekä koulunsa että kotinsa ahdasmielisen kasvatuksen kourissa. Sylvie selviää siinä paremmin, koska on jo hylännyt lapsen uskonsa ja on kapinoinut ennenkin, kotikaan ei ole niin ankaran uskonnollinen kuin Gallardit. Andréeta sen sijaan repii totinen syyllisyys ja synnintunto; ei Jumala eikä äiti hyväksy hänen kasvavan nuoren naisen elinvoimaansa ja rakastumista mieheen, jota äiti ei ole valinnut. 

"Äitiä pitää ymmärtää. Hän kantaa vastuuta sielustani. Ei hänkään kai aina tiedä, mitä Jumala häneltä odottaa. Kenelläkään ei ole helppoa." - "Ei kai", minä sanoin ympäripyöreästi. Olin raivoissani. Rouva Gallard kidutti Andréeta ja oli muka itse uhri!

Sata vuotta sitten ainakin varakkaampien kotien vanhemmat puuttuivat hanakasti lastensa seurustelusuhteisiin. Rouva Gallard on joutunut itse aikoinaan taipumaan järjestettyyn avioliittoon, vastoin tunteitaan. Kasvatusperiaate siirtyy seuraavaankin sukupolveen. Sen voi nähdä kurinpidollisena menetelmänä, joka pannaan kiertämään: jos minä sain siitä kärsiä, et sinäkään siitä pääse. Tämä on aikuisten elämää, pilke silmistä katoaa. Uskonnon ohjesäännöillä sille annetaan perustelu ja oikeutus. Äidin hyväksyntää loputtomasti kaipaavalle Andréelle ei tule mieleenkään uhmata äidin päätöksiä. Äiti naitattaa menestyksekkäästi isosisko Maloun, sillä ainoa muu vaihtoehto säädylliselle naiselle on luostari.

Sota ja saksalaiset lähestyvät Pariisia ja perheet muuttavat pommitusten tieltä. Sylvie viettää kesää maaseudun rauhassa ja isovanhempien hyvässä hoidossa. Hänelle sota on kaukana ja kaikki epätavallinen tohina mielenkiintoista. Ystävyys vahvistuu uudelleen myöhemmin ja Sylvie alkaa taas myötäelää kiihkeän ystävänsä rakkauden tuskissa, joille hän ei enää ole mustasukkainen. Hän toivoo vain toisen onnea, ja näkee avuttomana Andréen näivettyvän omien sisäisten synnintuntojensa, äitinsä tiukkojen vaatimusten ja jarruttelevan rakkauden kohteensa tunteiden ristitulessa. 

Erottamattomat seuraa kahden kasvavan nuoren naisen elämää noin kymmenen vuoden ajan. Andrée ja Sylvie joutuvat usein järjestelemään yhteista aikaa salaa, toisaalta koska rouva Gallard alkaa suhtautua myös Sylvien ystävyyteen epäluuloisesti, toisaalta Andrée on ison lapsikatraan vanhimpia ja opintojen jälkeinen aika täyttyy velvollisuuksilla kotona. Molemmat tytöt kirjoittavat ylioppilaiksi ja Andréellekin sallitaan kolmen vuoden opinnot Sorbonnessa.  

Beauvoir kertoo värikkäästi, konkreettisesti, eloisasti elämästä kaupungissa ja maaseudulla, puistoista ja puutarhoista, tanssiaisista ja retkistä, ystävysten keskusteluista viikunapuun alla tai yöllä Gallardin perheen kirjastossa, salaa samassa huoneessa Andréen kanssa nukkuvalta mummolta. Tytöt pohtivat uskontoa, rakkautta, avioliittoa. Dialogi osoittaa taitavasti heidän luonteidensa eroavuuden; toisen rohkeuden omaehtoiseen vapauteen, toisen räpistelyn häkissään, jossa suuret tunteet roihuvat mutta sammuvat hapen puutteeseen. Sylvie yrittää auttaa Andréeta, mutta häneltä puuttuvat keinot. Andrée on liian monen läheisen nurkkaan saartama, ja lisäksi sisäisen syyllisyytensä vanki. Myöhempi rakkaus, filosofiaa opiskeleva Pascal on harras katolinen hänkin. Se viimeistelee toivottoman kehän. Umpikujaan ajautunut nuori nainen alkaa riutua klassisten runotyttöjen tavoin.

Haudalla oli runsaasti valkeita kukkia. Hämärästi ymmärsin, että nimenomaan valkeus oli tukehduttanut Andréen kuoliaaksi. Ennen junalle lähtöä laskin tahrattomien seppeleiden päälle kolme punaista ruusua.

Ankaran uskonnollinen elämänkatsomus rakentaa erityisesti naisen ympärille vankat muurit, sen Beauvoir näyttää pienoisromaaninsa Andréessa, joka vahvasta elämän liekistä huolimatta uupuu ja kuihtuu pois alle parikymppisenä. Erottamattomat pohjaa omakohtaiseen historiaan. Sylvie on Beauvoir itse, Andréen vastine on hänen ystävättärensä Élisabeth Lacoin. Kirjassa on Beauvoirin kasvattityttären, Sylvie Le Bon de Beauvoirin esipuhe ja lopussa runsaasti valokuvia ja ystävättärien kirjeenvaihtoa.

Esipuheen mukaan Beauvoir kirjoitti romaanin valmiiksi, mutta suhtautui siihen kriittisesti. Siihen liittynee trauma sydänystävän kuolemasta ja itsesyytökset siitä, että hän käytti tragediaa romaaniinsa. Zaza on hänen vapautumisestaan maksettu lunnasraha, kirjoittaa tytär. Joka tapauksessa nykylukija kiittää ja näkee jo tässä esikoisromaanissa Beauvoirin elämäntehtävän hienosti kiteytettynä. Sukupuoli ei määritä ihmisarvoa ja vapaus päättää omasta elämästä kuuluu jokaiselle.

Simone de Beauvoir: Erottamattomat
Les Inséparables, 2020 (1954), suomentanut Lotta Toivanen
Kosmos, 2021, 165 s

Klassikkohaaste. Simone de Beauvoir: Mandariinit 1-2

Mandariinit romaania on sanottu  Simone de Beauvoirin pääteokseksi.  En ollut tähän mennessä lukenut mitään de Beauvoirilta, feministi-ikonilta, filosofilta ja kirjailijalta. Viime vuosina kun hänen nimeensä olen törmännyt, niin aina on ollut puhe Toinen sukupuoli-esseeteoksesta. Klassikkohaasteessa tulee luettua mestarillisia teoksia, jotka helposti jäävät  ajan saatossa pimentoon. Kuten Mandariinit. Mainio haaste, kiitos haasteen aktiiveille, tällä kertaa Kirjan jos toisenkin - blogin Janelle!

Mandariinit viittaa eliittiin, alun perin kiinalaiseen, mutta tässä Ranskan sivistyneistöön, vasemmistolaiseen älymystöön. Simone de Beauvoir ja Jean-Paul Sartre olivat Ranskan sodanjälkeisen kulttuurikerman itseoikeutettuja tähtiä, heillä oli ihailijoita ympäri Eurooppaa, samanhenkisen kulttuuriväen piirissä. Mandariinit kuvaa sitä de Beauvoirin omaa maailmaa, reporttereiden ja lehtimiesten (nykykielellä toimittajien), kirjailijoiden ja runoilijoiden ympärille syntynyttä seurapiiriä Pariisin baareissa ja salongeissa, sen suhteita ja kiihkeitä keskusteluja uuden ajan arvomaailmasta ja politiikasta. Tuhoisa sota ja natsismi oli jättänyt jälkeensä ahdistuksen, epätoivon ja epävarmuuden ilmapiirin, jossa arvoista ja poliittisesta suunnasta alkoi uusi henkinen kamppailu.

Voitto natseista vahvisti vasemmiston asemaa, mutta samalla sen sisällä ideologinen dogmaattisuus kasvoi ja lisäsi vasemmiston kahtiajaon uhkaa. Kannattaako sosialisteja vai kommunisteja?Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan. Seurasi jatkuvaa riitelyä, selkään puukotuksia ja keskinäistä epäluuloa. Ideologiset keskustelut roihahtavat Mandariineissa toistuvasti. Pyhittääkö päämäärä keinot, hyväksyäkö väkivalta tiellä kohti päämäärää, eli: hyväksyäkö Neuvostoliitto ja sen työleirit, keskitysleirien jälkeisessä ajassa, välivaiheena, kuten ymmärtäjät selittivät? Kysymykset, jotka nyt näyttävät absurdeilta, kuvaavat hyvin aikaa. Sitä värittävät muistot sodassa menehtyneistä ja keskitysleireiltä selvinneiden kertomukset - ja Hiroshiman pommitus.

Kertojia, näkökulmia, on kaksi. Minä-kertoja on Anne Dubreuilh, psykiatri, psykoanalyytikko. Toisena päähahmona on Henri Perron, lehtimies ja kirjailija, l'Espoir-nimisen lehden päätoimittaja. Henkilöitä: lehtimiehiä, tyttäriä, poikaystäviä, salonkien emäntiä ja heidän tähtivieraitaan, galleristeja on runsaasti, mutta nämä kaksi valittua näkökulmaa pitävät kerronnan selkeänä. Ne ovat kuin kaksi huonetta, joiden seinillä samat muotokuvat vaihtavat paikkaa.

Alussa vietetään ensimmäistä rauhan ajan joulua sodan jälkeen. Aika neljä- viisikymmentäluvuilla oli Euroopassakin konservatiivista. Parisuhteissa naisen osa on miehen taka-alalla, useimmiten kotona, ainakin näissä varakkaammissa piireissä, joissa naisen taloudellista panosta ei tarvittu. Henrin puoliso, Paula vie roolin äärimmäisyyteen. Hän uhrautuu miehen uran puolesta itsensä unohtaen, ja itsenäistä toimintaansa vähätellen - tässä tapauksessa vieläpä vastoin miehen toivetta. Asetelmassa hän jopa pitää aviomiehen menestystä oman työnsä tuloksena. Henri on sitä miksi minä olen hänet tehnyt.  Kuva naisesta, joka on ripustautunut mieheensä täysin ja ehdoitta, on epätoivoinen, kotiinsa jämähtänyt nainen on menettämässä järjen valon.

Annen puoliso ja Henrin henkiystävä Robert Dubreuilh on piirissään lähes jumalan asemaan nostettu kirjailija, filosofi, ei-kommunistisen SRL-liikkeen pääideologi, joka haikailee Perronin lehteä omaksi äänenkannattajaksi. Se aiheuttaa skismaa ja räjähdysalttiita tilanteita ystävysten välillä, ideologisen etääntymisen lisäksi. Sota näyttää vanhentaneen nuoret aikuiset ennenaikaisesti. He eivät nykyvalossa vaikuta alle nelikymppisiltä. Seuraavan sukupolven kapina, Nadine-tyttären railakkaat käänteet sen sijaan ovat ajattomia. Aikansa vapaamielisintä suuntausta edustavat vanhemmat sietävät tyttären, sodassa poikaystävänsä menettäneen, sekoilut.

Poliittisissa keskusteluissa toistui sama riitelevä ja rajoittava sävy 60-70-luvuilla, ennakoiden vasemmiston sisäistä myrkyttymistä, taistolaisuutta - ja nykyistäkin keskusteluilmapiiriä, jossa osa ottaa hanakasti ylimmän tuomarin roolia, jossa aitoa keskustelua ei aina haluta, vain oikeita vastauksia samanmielisten porukassa. Beauvoir ja Sartre kääntyivät Neuvostoliiton hylättyään Kiinan puoleen ja kävivät Maon Kiinassa. Sen diktatuurin hirmuteot eivät vielä valjenneet heille. Varsinkin nuoriso Mandariineissa paljastaa viattomuuttaan teennäisen ja kovaksi jähmettyneen fundamentalismin olemuksen. Porvarillisuuden kritiikki johti tosikkomaisuuteen, jossa huvittelu, muoti, kauneus oli turhaa ja tuomittavaa.

Miksi olisi rikos pitää kauniista huonekaluista, kauniista vaatteista, loistosta ja huvituksista? Jos totta puhutaan, kaikki pitävät niistä! - Minä viittaan niille kintaalla, vannon sen! - Niin sinä sanot! Hän jatkoi niin kiihkeäst että jouduin ymmälleni: - Miten hassua, täytyy aina pakottaa itseään johonkin, aina kieltää oma itsensä. Ei saa nauraa eikä itkeä kun mieli tekee, ei langeta houkutuksiin, ei edes ajatella mitä todella ajattelee.

Mandariineja lukiessa vanhojen elokuvien Pariisi, Montmartren savuiset baarit ja niissä käydyt poliittis-filosofiset keskustelut herättivät nostalgiaa. Toisaalta tässä kuvataan sisäänlämpiävän eliitin itseriittoista elämää ja sen sisällä helposti kasvavia vääristymiä, valtaa ja sille sokeutumista pienessäkin piirissä. Suhde Neuvostoliittoon muodostuu vasemmistolle yhdeksi rintamalinjaksi.  --- ja jos mennään oikein asioiden pohjalle, hän olisi tahtonut salata itseltään että myös Neuvostoliitossa oli jotain mätää. Neuvostoliiton ihannointi voi nykylukijasta tuntua hölmöltä, mutta sodan jälkeen oikeistolaisuus ja natsismi oli myrkkyä. Sitä edusti tälle piirille myös Yhdysvallat, niin voittajien puolella kuin olikin. Sen toimet maailmalla mm Francon Espanjassa ja Salazarin Portugalissa, diktaattoreiden tukijana vahvistivat vasemmistossa epäluuloja. Sittemmin Neuvostoliitto ja koko sodan jälkeinen itäblokki hajosi, ja teki siedätyshoidon tarpeettomaksi.

Kakkososa on selkeämmin rakkauskertomus, ja ideologisen välirikon kuvaus. Anne kohtaa Yhdysvaltain matkallaan Chicagossa kirjailija Lewis Broganin. Samalla romaani loikkaa ulos pariisilaisesta atmosfääristä. Se happi tulee tarpeeseen. Poliittinen keskustelu Pariisissa alkaa maistua jankkaavalta ja loputtomalta riitelyltä. Chicagon raitiovaunut, baarien levysoittimista ja pianoista soiva jazz piirtää elävää kuvaa ajan amerikkalaisuudesta. Siinä missä Henrin ja Robertin ideologiset keskustelut ovat hyvin tiukasti kiinni ajan poliittisessa ilmapiirissä ja vasemmiston kipuilussa Neuvostoliiton syleilyssä, rakkauskertomus leiskuu universaalia ja ajatonta  intohimoa.

Minussa ei ollut aikoihin ollut enää makua eikä muotoa ja yhtäkkiä minulla oli taas rinnat, vatsa, sukupuolielimet, olin tullut lihalliseksi, ravitsevaksi kuin leipä, tuoksuvaksi kuin maa.

Annen rakastetulla, Lewisillä on todellinen vastineensa, kirjailija Nelson Algren, jolle Mandariinit on omistettukin - vaikka mies kiisti koko suhteen olemassaolon. Sitä on vaikea uskoa, sillä rakkaustarina on kerrottu niin vereslihalla ja aistivoimaisesti, että sen rinnalla poliittiset keskustelut maistuvat pitkittyessään homehtuneelta. Tosin vain nykyajan jälkiviisauden valossa. Annen intohimoinen rakkaus koskettaa paljastaessaan analyyttisen ja harkitsevan naisen tunteissaan haavoittuvana. Mikään entinen ei auta kohtaamaan uusia tilanteita: omistushalua, mustasukkaisuutta, kaipausta, pettymyksiä ja ristiriitoja miehen kanssa, joka on pohjimmiltaan vieras. Kosketin hänen pöydälle heittämiään avaimia, lompakkoa ja Camel-rasiaa: kuinka minä saatoin tuntea Lewisin niin huonosti vaikka rakastin häntä niin paljon! 

Anneen ehtii kahdeksansadan sivun aikana tutustua läheisesti, samaistuakin, paljon paremmin kuin Henriin. Voisin kuvitella, että joku pitää tunteissa vellomista jahkaavana ja väsyttävänä, mutta minusta se on täydellinen kuvaus rakastumisesta, hullaantumisesta ja sen jälkeisestä ilottomuudesta.

Simone de Beauvoir osaa ihailtavan taidokkaasti kuljettaa sekä poliittisen että intohimodraamansa punaisia lankoja ilmeikkään ja moniäänisen dialoginsa kautta. Suurin osa tapahtuu keskustelussa: sekä poliittiset välirikot että rakastuminen ja sen jäähtymisvaihe. Taitavaa on myös tapa, millä moninaisesta ihmisjoukosta erilaiset persoonallisuudet nousevat esiin, oma-äänisinä ja hiljalleen tunnistettavina; se on tarkasti nähtyä ja kehiteltyä. Romaani on tunnelmaltaan vakava, mutta elävien dialogien ja kiinnostavasti luonnehdittujen tyyppien ansiosta se ei ole raskas, vaan enemmänkin - oui! - henkevä, niin ranskalainen, olipa tämä sitten klisee tai ei.

Mandariinit oli innostava lukuelämys, myös jonkinnäköinen sukellus vanhoihin itse elettyihin aikoihin, vaikka vähän myöhempiin kuin tässä kuvatut. Muistan Mirja Bolgàrin nimen ranskankielisen kirjallisuuden suomentajana. Kieli töksähtelee paikoitellen ja muutamia outoja ilmaisuja tuli vastaan, mm kammottava suomentamaton sana ekivokki toistuu useampaan kertaan. En voi sietää ekivokkeja tilanteita. 

Annen rakkauden kohteen ohella myös romaanin päähenkilöille on mainittu löytyvän todelliset vastineensa: Jean-Paul Sartre ja Albert Camus. Romaani voitti vuonna 1954 Ranskan Goncourt palkinnon.

Simone de Beauvoir: Mandariinit. 1-2
Les Mandarins, 1954, suomentanut Mirja Bolgàr 
Kirjayhtymä, 1982, 1983, 445 + 414 s