Lena Andersson: Studie i mänskligt beteende

 

Kansikuva Compartment C, Car 293 (Edward Hopper)

Lena Andersson sopii erityisen hyvin tekijäksi tutkimukselle inhimillisestä käyttäytymisestä, kuten Studie i mänskligt beteende suomeksi kääntyisi, (Suomennettu nimellä Tutkielma...) sen muistikuvan perusteella, mikä kirjailijasta jäi Omavaltaisesta menettelystä. Kirjailija erottaa pelottavan tarkasti häpeän, pettymyksen, itsepetoksen, nöyryyttämisen ja manipuloinnin tapaisten psyykkisten epämukavuusalueiden hämärät katveet. Asetelmat, jotka hyvin tunnistaa, mutta joita on vaikeampi sanoittaa. Lena Andersson totisesti osaa sen. 

Esipuheessaan Andersson korostaa valitsemaansa nimeä: tämä ei ole romaani eikä myöskään novellikokoelma. Hän kuvaa näitä tapauskertomuksia moraliteetteina. Kirjallisuus sopii erityisen hyvin tähän taidemuotoon, jota ihmisen tarkastelu hänelle merkitsee. Vain ajattelevat olennot voivat harjoittaa sitä itsen havainnointia, tulkintaa, tunnistamista, ymmärtämistä, joka ei onnistu dataa keräämällä. 

Näissä kertomuksissa käyttäytymisen kuviot muotoutuvat vaihtuvissa rooleissa, usein mukana on valtapeliä. Roolit vaihtuvat samoin kuin monissa nykyromaaneissa, ensin taustalla näkyvät hahmot tavataan myöhemmin keskushenkilönä vuorollaan, asetelma muuttuu. Naiset, muutama mieskin mukana, ovat entisiä luokkakavereita, entisiä ja nykyisiä työkavereita, sukulaisia, ystäviä.

Anderssonin dialogit tarjoavat aikamoista herkkua. Niissä heitetään toisaalta armottoman ilkeitä tikarinpistoja, toisaalla kertoja hymyilee armeliaasti tärkeileville teeskentelijöille, toisinaan nujerrettu osapuoli saa kostonsa. Kertoja näyttää monet tilanteet, joista voimme lukea, että tämmöisiä me ihmiset olemme; ystävällisiä mutta pilkallisia, sovinnaisia ja itsekkäitä, ylimielisiä mutta empaattisia, rakastettavia mutta rasittavia, raivostuttavia...eli epätäydellisiä. Etsimme arvostusta, pelkäämme hylätyksi tulemista.

Tarinat koukuttavat, yllättävät ja huvittavat. Satiiri kärjistää, mutta sopivasti, tilanteet rakentuvat kekseliäästi. Manipuloiva omahyväisyys kietoutuu teennäisen ystävälliseen lauseeseen. Myrkylliset käärmeet kiemurtelevat kahvikupin alta. Hyvinkin käy. Epävarmasta pariskunnasta tulee sittenkin onnellinen aviopari. Peach Melba tai pêche Melba, he korjaavat toistensa sanomisia, kuten jälkeläiset ovat tottuneet heidän aina sanailevan, kun ollaan juhla-aterialla.

Teatterialan ranskalaiset kollegat Simone ja Annie vievät taas kerran Normandian rannikolle, Deauvilleen, jossa Annie odottaa rakastajaansa. Ranskalaisilla on oltava rakastaja, sellainen maine heillä on maailmassa. Hellepäivän iltaan mennessä asetelma on mullistavasti muuttunut. Annie ajautuu terapeutin vastaanotolle. Hän ei voi ymmärtää, hän haluaisi vastauksen. Mutta

"Har inte alla frågor ett svar?" "Nej". "Inte?" "Inte de som är fel ställda och ställda av fel skäl." - Yllättävästi Studie i mänskligt beteende kohtaa tässä paikassa viikko sitten lukemani Taikurien ajan filosofin. Wittgensteinko siellä takana loikki?

Mielenkiintoinen tapauskuvaus on myös venäläisen Olgan ja Nikolajn, emigranttipariskunnan arki. Aikaa seuraavina ihmisinä he ovat höristäneet korviaan jo maan johtajan Münchenin puheen aikoihin ja lähteneet Venäjältä hyvissä ajoin. Olga opettaa peruskoulussa ja siinä Olgan kirjallisuus- ja ruotsin kielen opinnot törmäävät kirjoitettuihin koulun arvoihin, joita hän sitten setvii rehtorin kansliassa. Ja vaikka Olga käsittelee oppilaiden kanssa esim sanojen penis ja rektor taivutusmuotoja, rehtori saa tämän ennakkoluulottoman esimerkin sopimaan autoritäärisen valtion kasvattiin. 

Lena Andersson näyttää kirjailijana nauttivan provosoinnista. Lukijaa pippuriset havainnot pitävät hereillä, saavat ajattelemaan ja hyrisyttävät sisäisesti, milloin ei ihan ääneenkin. Teos sai vuonna 2023 August-palkintoehdokkuuden. Lisäbonusta tulee Edward Hopperin tyylikkäästä maalauksesta kansikuvana. 

Lena Andersson: Studie i mänskligt beteende
Bokförlaget Polaris, 2023, 260 s

Claes Andersson: Hulluudestamme ja hulluudestanne

Vastikään keskuudestamme poistuneen, arvostetun ja rakastetun Claes Anderssonin nimi mielessäni poimin kesämökkimme hyvin varustetusta kirjahyllystä tämän kirjan, jota en ole tullut lukeneeksi. Andersson ilmeisesti kirjoitti sekä ruotsiksi että suomeksi. Tämä on kirjoitettu suoraan suomeksi. Olin siinä huomaavinani jotain vähäistä ruotsin maustetta.

(Mieleeni hiipi vanha muisto eräästä esimiehestä ensimmäiseltä työpaikaltani, joka oli enemmän ruotsin- kuin suomenkielinen. "Pesen käsiäni tässä asiassa" kuului kova ääni oven läpi käytävään. Toiseksi muistan isäni, monien kielten harrastajan, jolla saattoi kiltiksi mieheksi olla töksähtävä käytös. "Et sinä mikään kaksikielinen ole", hän sanoi minulle yllättäin aamiaispöydässä. En muistaakseni ollut sitä väittänytkään, mutta ehkä hänen mielestään olin antanut ymmärtää niin.)

Helppoa on tehdä ihminen hulluksi.
Ota häneltä pois kaikki.
Katso kuinka kummallisesti
hän käyttäytyy.

Tässä pienessä esseetyyppisessä kirjassa Claes Andersson kirjoittaa psykiatrin roolissa. Hänellähän noita lahjakkuuksia riitti kuin Leonardo da Vincillä. Psykiatrina hän vaikuttaisi olevan 60-lukulainen, Ilkka Taipaleen hengenheimolaisia. Yhdessähän he toimivatkin mm Marraskuun liikkeessä. Sen ajan henkeen sopi, että ympäristön vaikutusta painotettiin yli kemian, biologian tai perinnöllisyyden, ja sairastuneita yritettiin ymmärtää enemmän toisen kokemusmaailmasta kiinnostuneina ja empatialla.  Käsite anti-psykiatria lanseerattiin 60-luvulla, jolloin koko sairauden käsite ja hulluus kyseenalaistettiin. Kirjassa hän käy läpi mielisairauden, hulluuden, psykoosin ilmenemismuotoja, määritelmiä, diagnooseja ja kaikkien noiden historiaa - lyhyissä luvuissa.

Historiaosuudessa sivutaan äärimmäisiä hulluuden muotoja valtioiden tasolla, Auschwitzista Maon Kiinaan ja Kambodjan Pol Potiin. Nämä osuudet ovat vailla kommenttia, suorat lainaukset ovat Rudolf Hössin Auschwitzin komendantin prosessikuvauksesta ja Kommunismin mustasta kirjasta.

Pidämme hullua hulluna, koska hänen maailmansa on meille suljettu; se on arvoitus ja mysteeri.

Poikkeavuuden sieto vaihtelee paljon eri kulttuureissa ja on vaihdellut paljon eri aikoina. Järjen voitto -osiossa Andersson pohtii länsimaisen kulttuurin vaikeutta kohdata hulluutta, sen halua torjua tai hävittää se kokonaan ja kun se ei ole mahdollista, poistaa se näkyvistä. Sen vastakohtana hän kertoo Kristuksen hulluista, jota nimeä käytettiin ortodokseista kristillisistä askeeteista Venäjällä. Vanhassa Bysantissa ja Venäjällä raja hulluuden ja pyhyyden välillä oli todellakin veteen piirretty viiva.

Oma lukunsa on Hulluksi tekeminen, josta tulee mieleen monta kirjallista ja elokuvallista esimerkkiä, alkaen George Cukorin Kaasuvalosta. Luku käsittelee ristiriitaista kommunikaatiota, ns kaksoissitovaa kommunikaatiota, joka on yleistä arjessa. Pitkään jatkuessaan ilmiö voi lapsen kasvatuksessa aiheuttaa psyyken murtumisen.

Tätä lähes parinkymmenen vuoden takaista kirjaa lukiessa huomaa eron nykyiseen keskusteluun. Nyt masennus ja sen lääkitseminen on pinnalla, sairastuttavasta yhteiskunnasta ei niinkään enää puhuta. Hulluuden ja nerouden yhdistäminenkin kuulostaa vanhanajan romantiikalta.  Mutta selväksi käy, että mielenhäiriöiden kirjo on moninainen ja aste-eroja riittää, pitäisi löytyä oikea kohtaamisen tapa eikä liian helposta leimaamisesta hyödy kukaan. Sitä kun harrastetaan aika yleisesti.

Kirjassa käsitellään myös kieltä ja kirjailijoita, joille on annettu diagnooseja. Muun muassa Lauri Viita ja hänen sairastumisensa saa ymmärtävän ja arvostavan tulkinnan. Claes Andersson lopettaa juuri niin humaanisti ja anderssonmaisesti kuin vain häneltä voi odottaa:

Kymmenyksellä asevarusteluun ja sotiin käytetyistä rahoista pystyisimme poistamaan nälänhädän ja turvaamaan kaikille ihmisille siedettävän elämän. 
Jos tämä ei ole hulluutta, mikä sitten on?

Claes Andersson: Hulluudestamme ja hulluudestanne
Kirjapaja Oy, 2003, 129 s

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä. Romaani rakkaudesta

Siltala 2014, 214 s
Egenmäktigt förfarande. Suomentanut Sanna Manninen
Graafinen suunnittelu Elina Warsta

Olen kokenut sen itse. Olen seurannut sitä sivusta työpaikan juhlissa. Olen kuullut siitä puhuttavan. Olen nähnyt siitä elokuvia. Yksipuolisen rakastumisen kovasta kokemuksesta on kyse. Olin 18-vuotias ja ensimmäistä kesääni Tukholmassa. Tapasin opiskelija-asuntolan sipulikeitto-bileissä parikymmentä vuotta vanhemman taiteilijan. Vielä New Yorkista. Mikään ei voinut olla hienompaa. Muistan vielä sen samettisen äänen ja vahvan tupakan. Vasta olin tullut mälsästä Turusta, jossa ei koskaan tapahtunut mitään, ainakaan minulle, ainakaan siihen mennessä, ja yhtäkkiä olin Tukholman grooveimmassa jazzklubissa, joka oli täynnä tupakan savua, kirjavia tyyppejä joka puolelta maailmaa, jazzpianisti ja tämä mies, joka oli osoittanut minulle riittävää huomiota. Riittävää että sai minun kaipaavan sydämeni riehaantumaan. Kesti pari viikkoa ja vaati muutaman nöyryyttävän tuputtautumisyrityksen ennen kuin tokenin. Nuorena iho on kimmoisaa, arpi sydämessäkin paranee. Jälki jää, mutta ilman niitä elämä olisikin elämätöntä. Tämä episodi tuli tästä kirjasta mieleeni. Tukholman takia minun olisi pitänyt lukea tämä alkukielisenä, mutta Sanna Mannisen suomennos on hyvä.

Ester Nilsson on jo kolmenkymmenenyhden, vakiintuneessa suhteessa, korkeasti koulutettu runoilija ja esseisti. Hänen hallittu ja mukava elämänsä putoaa raiteiltaan kun hänen pitää haastatella Hugo Raskia, arvostettua taiteilijaa ja pitää tästä esitelmä. Ester rakastuu mieheen jo esitelmää laatiessaan. He tapaavat ensi kertaa esitelmän jälkeen. He käyvät illallisella naisen mielestä syvällisiä keskusteluja viinilasillisen äärellä. Ester on vakuuttunut kyvystään vietellä mies älyllään, keskustelutaidollaan. He kuuluvat toisilleen, hän on siitä varma. Hän löytää uusia aiheita tapaamisille. Siitä alkaa naisen via dolorosa, joka kestää vuoden.

Ester on toimen nainen, ja kertoo sydämensä vaatimuksesta pitkäaikaiselle avopuolisolleen nopeasti, jotta voi jättäytyä yksin ja omistautua rakkaudelleen täydellisesti. Mieletön intohimo syöttää naiselle toiveita antavia viestejä mitättömistä tapahtumista ja torjuu selkeät merkit vastarakkauden puuttumisesta. Ystävätärkuoro toimii siten kuin se aina toimii, antaa järkeviä ohjeita lopettamisesta, mutta yrittää pysyä edelleen tukena. Se on tietenkin turhaa. Ester ei niitä kuuntele vaan päivät kuluvat menneiden tapaamisten perkaamisessa, uusien suunnittelussa, strategioiden tekemisessä kun hänelle elämän pääsisällöksi ja pakkomielteeksi kasvanut rakkaus syö kaiken muun tieltään. Hän punoo juonia viestittääkseen Hugolle, että ei odota tältä mitään, että hänellä on mielenkiintoinen elämä muualla - se ei vaan toiselle ole millään tavalla kiinnostava tieto. Kiduttavaa lukea näin elävästi kuvattua naisen nöyryytystä, posket alkavat kuumottaa tästä itsepetoksen määrästä. Mies ei ole paha mutta ei hän ole rakastunut. Esterillekin valkenee moni asia itsestään ja tunteista: rakastetuksi tuleminen ei ollut oikeus.

Lena Andersson kuvaa ikiaikaista aihettaan tarkasti, itse koetun oloisesti. Jos ei, niin sitten se on sitäkin taitavampaa. Ester on älykäs nainen, hänen havainnoissaan on myös itseironiaa. Lukijan tunteisiin - ollaan selkeästi epämukavuusalueella - sekoittuu myötähäpeän lisäksi empatia totaalisesti heittäytyvää rakastunutta kohtaan.

Pärjäile, sanoo Hugo puhelimessa. Ruotsiksi varmaan 'sköt om dig'.

Andersson, Claes:Jokainen sydämeni lyönti
Luettu 12/2009

 

 Andersson kirjoittaa hauskasti nuoruudestaan,lapsuudenkodistaan, rakkauksistaan, musisoinnista, kirjoista - kaikesta viisaasti ja huumorilla. New Yorkissa käytiin jazzluolissa ja pössyteltiin maria. Se osoittautui hänen mielestään ylimainostetuksi: hän sai parin henkosen jälkeen valtavia ideoita mutta samalla hänelle kehittyi ylimielinen mykkyys seuraansa kohtaan. Joten hän istui illan mykkänä tattina. Vedin miinuksen Erkki Tuomiojalle: hän oli Anderssonin toipuessa ohitusleikkauksesta junaillut tämän pois Pohjoismaiden neuvoston puheenjohtajan paikalta.