Juuri kun olin tutustunut herra Heydrichiin, tai paremminkin hänen loppuunsa (HHhH) tuli kirjaston hyllyssä vastaan Frau, Frau Heydrich. Terhi Rannela on myös lukenut Laurent Binnet'n Heydrichin salamurhasta kertovan teoksen, sillä se on hänen inspiraatiolistansa ensimmäinen. Listaus on aakkosjärjestyksessä romaanin lopussa, 'Lähteitä ja inspiraatioita'. Ajattelin, että olisi hyvä idea lukea saman tien tämäkin aiheeseen liittyvä uusi romaani, nyt Lina Heydrich fokuksessa. Kirjoissa on kuitenkin yllättävän paljon suorastaan päällekkäistä, samoja Heydrich-arkistoista otettuja sitaatteja ja Lina-rouvankin edesottamuksia - sekä tietenkin varsinaisen attentaatin kuvaus. Luulen, että Frausta sen takia tuli minulle vähän laimeampi lukukokemus. Vaikka Frau Lina on pääosassa, vanha obersturmeri Heydrich sieltä taka-alalta tekojensa kautta edelleen sarvineen nousee. Laurent Binnet kertaili historiaa, raportoi omaa tutkimustyötään ja kokeili välillä fiktiivistä kerrontaa, tarjoten erilaisia vaihtoehtoja siitä, miltä mikäkin tilanne on käytännössä voinut näyttää, jälkikäteen dramatisoituna.
Rannela kertoo historiaa perinteisen fiktion keinoin, mutta tässäkin romaanissa on tutkimustyötä tekevä henkilö, toimittaja Erich Richter. Ajassa ja paikassa liikutaan Prahasta 1942 Fehmarnin saarelle Saksan Liittotasavallassa vuonna 1984. Siellä Frau Lina eleli vanhuutensa viimeiset vuodet vuokralaisena puutarhan keskellä ja tarjoili kahvia kultaisin hakaristein koristelluista kahvikupeistaan. Kuinka tällaisessa paratiisissa saattoi kasvaa vihaamaan ihmisiä? - ihmettelee Erich Richter, toimittaja joka yhtenä monista yrittää löytää vanhasta rouvasta jotain katumuksen merkkejä. Lina Heydrich ei tietenkään pode syyllisyyttä absoluuttisesti mistään, vaan pitää itseään väärin kohdeltuna toisinajattelijana. Siitä kertovat hänen muistelmiensa ironinen nimikin: Leben mit einem Kriegsverbrecher. Kuinka rouva voisikaan olla mitään muuta mieltä; hän oli fanaattinen kansallis-sosialisti ja antisemiitti jo nuorena, ennen natsien valtaannousua. Sionistiksikin kuvaa itseään. Lopussa vanhus miettii holokaustin mahdollisuutta tapahtuneena tosiasiana. Mutta että hänellä tai hänen läheisillään olisi siihen mitään osuutta, nein nein, unmöglich.
Erich Richterin haastattelemasta Linasta ei tule esille mitään yllättävää, hän on niin natsirouva kuin vain voi, ei mikään sattuman oikusta natsien sisäpiiriin joutunut. Hän on fanaattinen ja vakaumuksellinen, sitä todistavat jo hänen puutarhansa somisteet:
Olin aina pelännyt portilla seisovia patsaita. Ne olisivat olleet kylliksi pitämään minut loitolla. Villisika ja karhu näyttivät siltäkuin voisivat raadella ohikulkijan kappaleiksi,
kertoo pariskunnan palatsissa - juutalaisilta ryöstetyssä - työskennellyt Irena Nováková. Muut työntekijöiden muistot kertovat samaa, pelolla ja väkivallalla hallitsemisesta tuossa vihan ja vallan sokaisemassa kodissa. Vankileirit tarjosivat työntekijöitä Linalle eivätkä heidän olonsa hänen palveluksessaan olleet leirin oloja paljon parempia. Mutta rouva itse katsoo hoitaneensa monet velvollisuutensa mallikkaasti.
Eräs yllätys henkilökuvassa sentään on: Lina-rouvan miehet ennen ja jälkeen Heydrichin. Vaikka hän vaalii Reinhardin muistoa elämänsä suurimpana rakkautena, varsinkin hänen vastustajansa ovat pitäneet Lina-rouvaa huikentelevaisena. Hän oli 60 -luvun puolivälissä naimisissa helsinkiläisen teatterinjohtajan ja taiteilijan Mauno Mannisen, kirjailija Anni Swanin pojan kanssa. On arveltu, että avioliitto oli Lina Heydrichille tapa päästä sukunimestään. Noihin aikoihin, Lina Manninen hoiti saarella Imbria Parvia -nimistä majataloa, jonne vanhat natsituttavat saapuivat mielellään muistelemaan hänen kanssaan vanhoja hyviä aikoja.
Attentaatin kuvaukset Prahassa seuraavat melko identtisesti HHhH:n jälkiä. Ei kai siinä mitään, historiallinen tapahtuma kulki niin kuin kulki, mutta kuvaustapa on silti jotenkin liian lähellä tuota toista. Frau kertoo Heydrichin murhan jälkeisestä suurimmasta yksittäisestä kostotoimenpiteestä, Lidicen kylän tuhosta Martta-tytön ja hänen perheensä kautta. Jälkeenpäin kohdataan raunioita ja ruumiita siivoava vanki, Samuel, yksi kolmestakymmenestä paikalle komennetusta juutalaisesta. Paremmat ajat antoivat odottaa itseään kauan niin Lidicen kuin Prahankin seuduilla: alkoi kuristava komento kommunistisessa Tsekkoslovakiassa.
Koska romaanissa oli minulle nyt liian monia yhtymäkohtia toiseen romaaniin, mielenkiintoisinta oli minulle se mikä näitä erotti eli se mikä meitä pohdituttaa Frau Linan tapaisessa henkilössä: kuinka pystyy jatkamaan elämäänsä ylpeänä ja selittämään itselleen mukana olemisen maailman niin harvinaisen yksimielisesti äärimmäiseksi pahaksi julistamassa tapahtumassa kuin oli juutalaisten ja muiden viattomien joukkotuho natsi-Saksassa? Tätä asiaa Rannela raottaa Lina-rouvan henkilökuvaa syventäessään. Hän tekee sen tyylillä ja suurella herkkyydellä. Lukija joutuu lähelle Lina-rouvan kattauksia, Reinhardin pyjamannappia, keltaisia ruusuja, hänen vanhuuden haurauttaan. Eikä se historian tuntien tunnu miellyttävältä. Tein sen kaiken, koska saatoin tehdä. Niin yksinkertaista se on. Niin tekin tekisitte, jos voisitte.
Frau on osuva nimi romaanille, napsahtaa kuin piiska kohteeseen - tämän Fraun tapauksessa. Minua kuitenkin jonkin verran häiritsi tuon toisen romaanin iso jälki tässä.
Kirja on ollut menestys blogimaailmassa. Tässä linkki Kulttuuri kukoistaa -blogiin jossa lisää linkkejä.
Terhi Rannela: Frau
Karisto 2016, s
