Agatha Christie: Stylesin tapaus

Vuonna 2020 Agatha Christien esikoisteoksen Stylesin tapauksen julkaisusta tuli kuluneeksi 100 vuotta. Tänä vuonna kirjailijan kuolemasta on kulunut 50 vuotta. Luin merkkivuoden kunniaksi ja Helmet-haasteen kohtaan 3 tämän esikoisteoksen. Lisäksi yritin innostua Agathan dekkareista enemmän kuin muutamia vuosia sitten klassikkohaasteeseen lukemastani Eikä yksikään pelastunut -teoksesta.

Hitusen parempi kokemus Stylesin tapaus olikin. Ei niinkään jännityksen takia, vaan tässä esikoisteoksessa henkilökuvaus on monipuolisempaa. Siitä huolimatta dekkarikuningattaren teokset vaikuttavat minuun sekä unettavasti että hermostuttavasti siinä mielessä, etten vaan jaksaisi Hercule Poirot'n viisaita päättelyjä oven salpaan jääneestä kankaanpalasta ja maton ruskeasta tahrasta. Sekä useasta kahvi- ja kaakaokupista. Olennaisen tärkeitä ne olivat.

Styles Courtin kartanolla Essexin maaseudulla vilisee porukkaa ja kirjavia suhteita riittämiin, jo kartanon asukkaidenkin taustalla. Tärkein heistä on leskirouva Emily Inglethorp, joka on vanhoilla päivillään avioitunut epäilyttävän luihun, 20 vuotta nuoremman Alfred Inglethorpin kanssa. Häntä kaikki muut vaikuttavat inhoavan. Talossa asuvat myös rouvan ex-puolison kaksi aikuista poikaa John ja Lawrence Cavendish sekä lukuisia sisäkköjä ja seuraneitejä. Kapteeni Hastings on ensimmäisen maailmansodan sotilaita ja Johnin rintamatoveri. Hän saapuu toipumaan kartanolle ja on tapausten kokija ja kertoja. Hastings on erinomainen kontrasti ylivoimaiselle Poirot'lle erehtyväisenä wannabe-salapoliisina.

Hercule Poirot on tullut paikkakunnalle sotaa pakoon, kotimaa Belgia tömisee yhtena taistelutantereena. Hän on Hastingsin vanha ystävä, mon ami.

Leskirouva on eräänä iltana vetäytynyt yöpuulle normaalisti illallisen jälkeen, mutta on aamuun mennessä menehtynyt tuskallisesti. Syyksi epäillään myrkytystä. Strykniinillä. Eiko rouva Skrofkin murhattu samalla myrkyllä Mika Waltarin dekkarissa? Voilà. 

Jokaisella näyttää olevan syitä murhaan ja epäilyttävää käyttäytymistä murhaa edeltävänä iltana. Yläluokkaisen suvun ympärillä pyörii henkilökunnan ohella kasvattilasta, apteekkaria ja saksalainen lääkäri. Rasismia ja antisemitismiä pilkahtelee ajan kuvassa. Scotland Yardkin saapuu tutkimaan, mutta Poirot'n havainnoille he eivät pärjää. Eivätkä hänen analyysinsä rajoitu omaisuuden haalimiseen eli oikeaan testamenttiin vaan hän sukeltaa myös epäilyksen alaisten rakkauselämään näiden käytöstä ja motiiveja miettiessään.

Kaikki alkoi väärinkäsityksestä. Mary meni naimisiin Johnin kanssa vaikkei  rakastanutkaan tätä. John tiesi sen. Hän on omalla tavallaan luonteeltaan hyvin herkkä, eikä hän tahtonut väkisin olla vaimonsa seurassa, jollei tämä kerran hänestä huolinut. Ja kun John vetäytyi syrjään, Maryn rakkaus heräsi. Mutta he ovat molemmat poikkeuksellisen ylpeitä ihmisiä, ja juuri ylpeys piti heitä heltymättömästi erillään.

Poirot kertoo päätöspuheessaan salongissa venyttäneensä ratkaisuaan myös koska toimi rikostutkimuksen ohella myös amorina.

Ennen kuin rikos selviää, matkan varrelle kasaantuu lukuisia harhautuksia ja hämäyksiä. Kirjoittelin kiltisti ylös henkilökavalkadin nimiä, etten nyt ihan niissä vielä putoaisi kelkasta. Sittemmin väsyin, Scotland Yardin jepet eivät enää jaksaneet herättää mielenkiintoa, putosi siinä joku apteekkarikin. Puudutti varsinkin Poirot. Häneen liitän elimellisesti David Suchet'n, jonka ilmeettömästä ja omahyväisestä figuurista tepasteluineen en tykkää. Eh bien. Ei varmaan pitäisi lukea tämän tyyppistä dekkaria, ellei murhatutkimus kiinnosta.

Agatha Christie: Stylesin tapaus
The Mysterious Affair at Styles, 1921, suomentanut Paavo Lehtonen, 1970 ja suomennoksen tarkistanut Alice Martin, 2020
WSOY, 2020, 313 s

Leonora Carrington: Kuulotorvi

 

La rencontre, Leonora Carrington et Max Ernst, vers 1939
(photo Gautier Poupeau, Creative Commons)

Kuului voimallista jyrinää ja räsähdyksiä, ja yhtäkkiä seisoinkin padan vieressä hämmentämässä keittoa, jossa oma ruhoni kiehui koivet pystyssä, poristen iloisesti kuin mikä tahansa naudankimpale. Heitin sekaan hyppyselllisen suolaa ja muutaman pippurin ja sitten ammensin kauhallisen graniittikulhooni. Keitto ei ollut yhtä herkullista kuin bouillabaisse, mutta se oli tavallista kunnon lihasoppaa ja maistui kylmällä säällä oikein mainiosti.

Leonora Carrington (1917-2011) oli yläluokkaiseen, katolilaiseen brittiperheeseen syntynyt surrealistinen kuvataiteilija ja kirjailija. Kuten tuosta tiedosta jo voi päätellä, hän pyyhki lapsuuden kotinsa pölyt jaloistaan, suuntasi Meksikoon ja eli sittemmin surrealististen ja muiden taiteilijapiirien keskuudessa. Kuulotorvessa konservatiivisesta synnyinkodista ei ole paljon jäljellä.

Hartaan Jon Fossen jälkeen tulin syöksyneeksi suoraan villin feministin ja anarkistin (ei varmaan mene paljon ohi tämäkään määrite) hengentuotteeseen. Tunnustan Carringtonin läheisemmäksi näistä kahdesta, mutta aika kovaa pyöritystä tässä myllyssä tuli koettua. Onneksi nobelisti Olga Tokarczukin jälkisanat valaisevat kertomuksen metaforia ja yhteyksiä kirjallisiin ja kulttuurisiin traditioihin. Olisi jäänyt paljon piiloon ilman tuota asiantuntevaa osuutta, ainakin siitä feministisestä näkökulmasta, josta OT teosta lähestyy. Tavallinen kuvittelukykyni ei aivan pysynyt Carringtonin mielikuvituksen kyydissä.

Sen vuoksi sen lukeminen edellyttää tiettyä tulkintakompetenssia - ja samalla tekee pilkkaa tästä kompetenssista ja tarjoilee lukijalle kokonaisen liudan mitä oudoimpia ja hurmaavimpia tarinoita. 

Kansi Viivi Prokofjev/Kosmos

Minäkertoja, Marian Letherby on 92-vuotias, kun hän saa hulvattomalta ystävättäreltään Carmellalta lahjaksi kuulotorven. Sitä ennen hän ei ole oikeastaan kuullut mitään lähisukulaistensa puheista eivätkä ne häntä kiinnostaneetkaan. Kuulotorvi paljasti jälkipolven  suunnitelmat viime hetkellä, mutta sittenkin myöhään. Niinpä vanhus löytää itsensä keskeltä mitä kummallisinta,Valon Lähteen veljeskunnan pyörittämää vanhainkotia. Erilliset talot on muotoiltu sieneksi, saappaaksi, majakaksi, muumioksi. Taloja asuttavat vanhat naiset ovat enemmän tai vähemmän höppänöitä omine tarinoineen. Marianin huoneessa suurin osa huonekaluista on maalattu seinälle.

Vanhuksia pitävät kurissa ankara tohtori ja rouva Gambit, sääntöjään rakastavia vanginvartijoita. Heillä on omat kasvatukselliset oppinsa, joihin kuuluu erikoinen liikehdintä, asukkaiden tarkkailu ja arviointi. 

En uskaltanut kysyä, oliko Liikehdintä voimistelua. Olin tavattoman huolissani ja tyydyin nyökkäämään useita kertoja. Olin aikonut nyökätä vain kerran samalla kun suuntasin rouvaan toivoakseni älykkään katseen. Jostain syystä pääni jatkoi hermostunutta nyökkäilyä, ja minulla oli täysi työ saada se tokenemaan. 

Asukkaiden suostumusta harjoitteisiin ei kysellä. Ruokasalin seinän maalaus silmää iskevästä abbedissasta johtaa Marianin salattuun maailmaan, hän löytää nahkaselkäisen kirjan nunnan elämästä. Surrealistiset seikkailut seuraavat toistaan, mukana on temppeliritareita ja Graalin maljaa, kyseessä ei ole sen vähempää kuin maailman vallankumous. Pelastava enkeli Carmella on avainhenkilö tapahtumien vyöryessä vanhojen naisten valtaa vahvistavaan suuntaan. Hän kurvaa paikalle violetissa limusiinissaan eikä hänelle mikään este ole ylivoimainen raivattavaksi. 

Kuulotorven vanhat naiset sankareina ovat vapaita miesten arvottavasta katseesta, heitä ei voisi vähempää kiinnostaa muiden mielipiteet. Tapahtumien käänteissä myös Gambitin vanginvartijapariskunta katoaa maisemasta. Niinpä naisille avautuu maailma kaikkine väreineen ja mahdollisuuksineen. Siinä ei ole mitään rajoja, maapallon navatkin voivat kääntyä uusiin asentoihin. Silmää iskevä abbedissa päihittää temppeliherrat ja piispat. 

Olga Tokarczuk toteaa kertomuksen kannustavan naisia uskaltamaan kulkea vastavirtaan. Feministinen tulkinta avautui oikeastaan vasta hänen jälkisanoistaan, anarkismin ja vanhojen naisten välinpitämättömyyden kaikenlaiselle miellyttämiselle olin kyllä tässä lukenut. 

Kuulotorvi on kuvitettu kirjailijan pojan juoneen liittyvillä piirroksilla, jotka myös antavat piutpaut perspektiiville tai muille rajoitteille. Surrealismiin olen tutustunut  toistaiseksi vain maalaustaiteessa. Ehkäpä tämä on sitä. Aiemmin lukemistani tuli mieleen ensinnä lapsuuden Paroni von Münchhausenin  seikkailut ja aikuisena lukemistani Octavio Pazin novelli Elämäni aallon kanssa, mutta se taitaakin olla lähinnä vertauskuvallinen hullun rakkauden kuvaus. Tyylillisesti mieleen tuli myös mainio Tristram Shandy jonka lukemisesta kyllä nautin enemmän. Se ei karannut ihan Kuulotorven tapaisiin sfääreihin, oli helpommin lähestyttävä ja siksi hauskempikin.

Tekisi mieli käyttää Leonora Carringtonin ideaa syntiinlankeemuksen kuvauksesta. Hän oli laittanut sen jossain julisteessa kokonaan uusiksi: siinä Aatami ja Eeva ojentavat kumpikin omenan toisilleen. Kuinka tasa-arvoista! Laitankin tähän toistaiseksi ainoan surrealistisen maalaukseni. Nelijalkaisella kanalla on oma tarinansa.

Leonora Carrington: Kuulotorvi

The Hearing Trumpet, 1974, suomentanut Kristiina Drews

Kosmos/WSOY, 2025, 197 s

Loistava filmatisointi: The Death of Bunny Munro - Kirjasta Nick Cave: Bunny Munron kuolema

Luin Nick Caven karsean rappiokuvauksen 2017 tammikuussa. Romaani on moraliteetti naistenkaataja-alkoholisti-isästä, kosmetiikan myyntimiehestä ja hänen pikkupojastaan, isäänsä varauksetta ihailevasta Bunny-Juniorista. Nyt oli ihan pakko täydentää tämä teksti, sillä katsoin siitä tehdyn tv-sarjan The Death of Bunny Munro. Se edellytti tilausta Skyshowtime-nimisestä sovelluksesta.

Näyttelijät - isänä Matt Smith, poikana Rafael Mathé - tekevät loisteliasta työtä. Varsinkin tietosanakirjaansa mukana kantava pikkupoika on hellyyttävä isänsä repliikkejä opettelevana, isäänsä varauksetta rakastavana lapsena. Ne isään kohdistuvat silmäykset täynnä luottamusta ja ihailua, hiljalleen harvenevat.

Kuinka Bunnysta on kasvanut holtiton seksiriippuvainen ja alkoholisti, sekin näky aukeaa koruttoman kylmäävänä. Vanhemman välinpitämättömyys kylvää satoa monessa sukupolvessa. - TV-sarja on hienointa näyttelijätyötä, raastavinta elokuvaa mitä olen vähän aikaan nähnyt.

---------------------------🐰🐰🐰------------------------------ 12.1.2017 

Charlotte ulvoo naurusta ja painaa kädet suulleen, osoittaa sitten Bunnya ja huudahtaa: 'Uskomaton tyyppi!'
'Niin kuulemma', Bunny sanoo.
'Mistä sinut on oikein kaivettu esiin?'
'Miten niin?'
'Sinut pitäisi palsamoida ja asettaa näytteille eläinmuseoon.'

Katsoin muutama ilta sitten tv:stä elokuvan Hesser. Siinä hevinuorukainen asettautuu asumaan kaaoksessa olevaan kotiin. Kaaos kodissa johtuu äidin kuolemasta. Isä on masentunut, mummu vanha ja väsynyt ja perheen noin 10-vuotias poika palaa aina koulusta hämärään, likaisten astioiden kotiin, jossa kotiväki on samassa asennossa kuin lähtiessä. Hesser saa aikaan paitsi lisää tuhoa myös liikettä.

Asetelma piittaamaton isä ja nuori poika toistuu Nick Caven romaanissa. Holtittomuus ja pojan yritykset sinnitellä kaikesta huolimatta ovat yhteisiä. Siihen ne yhtäläisyydet loppuvat. Bunny Munron kuoleman osat on nimetty Pelimies - Myyntimies - Kuollut mies. Bunny Munro, kauppamies on paitsi kanimainen tiheässä parittelun tarpeessaan myös sikamainen sikailussaan. 'Laadukkaita kauneustuotteita' ovelta ovelle kaupitteleva Bunny on nimittäin pahasti alkoholisoitunut, seksuaalisesti häiriintynyt, kävelevä paalutuskone, joka jos ei ole naimassa, niin runkkaamassa tai seuraavaan aktiin suunnistamassa. Kaikkialla, missä ajelee keltaisella Fiat Puntollaan hän näkee ihania vaginoita, sekä tuttuja että uusia tuttavuuksia, ja julkkisten ihanuuksia, kuten esim Kylie Minoguen tai kaikkein pyörryttävimmän Avril Lavignen.

Bunnyn vaimo Libby poistuu kuvioista oman käden kautta jo alkumetreillä. Se ei näytä seksillä ja alkoholilla käyvää pelimiestä sen enempää muuttavan kuin että pojan, Bunny Juniorin on seurattava kaupparatsua matkalle mukaan keltaisella Puntolla pitkin Englannin etelärannikkoa. Ja pakkomielle näyttää kasvavan entisestään. Isän kierrosten käydessä yhä hurjempaa vauhtia, sitä hiljaisempaa on pyörremyrskyn keskellä: keltaisessa Puntossa istuu hiljainen Bunny Junior tietokirjoineen, pieni ja kärsivällinen muistinero. Hän odottaa, ja rakastaa isää ehdoitta. Isä ei näyttäisi sellaista poikaa ansaitsevan. Poika on valmis tarvittaessa näyttelemään isänsä pelastaakseen. Koska, niin, 'isä pystyis myymään sun pyörän vaikka barrakudalle'. Ja juuri kun hänelle alkaa tosissaan suuttua, hän tekee taas jonkun tempun. Isä, olet ihan huippu! 

Vastenmielisen päähenkilön seurassa olo on kuin pakkosyötetyllä hanhella: onko tätä vielä kauan nieltävä? Mitä tällä yritetään sanoa? Onneksi Nick Cave on lahjakas. Hänen maalaamaansa onnettoman miehen sielun maisemaa jaksaa seurata kohti tuhoa, koska hän osaa kertoa miehensä kohisevasta päästä mielettömän koskettavasti. Miehen elämäntyylistä tulee mieleen William S. Burroughs tai Hunter S. Thomson. Mutta olisiko tämä sittenkin moraalisempi tarina?

Taustaporukoissa pyörivät Bunnyn työnantajayrityksessä häärivät kollegat, yhtä lailla sekopäisen oloiset mutta kaverilliset tyypit. Bunnyn elämän kiinnekohdat, jos niitä on koskaan ollut, huuhtoutuvat ränsistyneiden lähiöiden pubeissa, nukkavieruissa hotelleissa, kaatosateessa katuojaan. Se mitä hän vielä yrittää, löytää yhteyden kuolevaan ja häijyyn isäukkoonsa, voi ei, eihän siitä mitään tule. Antiikkikauppiaalle ovelta ovelle myyjä on roskasakkia. Näkeekö Bunny sen ainoan joka häntä arvostaa? Ei.

Nick Cave ei tarjoile helpotusta lukijan äimistelyyn, mutta pieniä tirkistysaukkoja sittenkin tuon käsittämättömän antisankarinsa, rivon ja vastuuttoman äijän pään sisälle. Hiljalleen ja palasista Bunnyn koko kuva, ainakin palaset siitä kertovat omaa selitystään. Samalla, äärimmäisyyksien kautta, tämä groteski farssi, 'kuolettavan hauska satiiri', alkaa minusta tuntua painavammalta.

'Mitä sinä oikein teet täällä?' muusikko kysyy.
'Yritän vain panna asioita kuntoon', Bunny sanoo.
'Aha. Selvä', muusikko sanoo. 'Meidän kaikkien on rakastettava toisiamme tai kuoltava.'
'Joo, niin kuulemma', Bunny sanoo, ja jälleen hänen sisällään nousee katumuksen hyöky ja hän painaa käden sydämelleen.
'Rakkaus on superliimaa', muusikko sanoo ja puhaltaa vaimeasti saksofoniin. 'Sen avulla maailman sydän jaksaa sykkiä.'

Viimeisellä lehdellä kirjailija kiittää myös Kylie Minoguea ja Avril Lavagnea ja pyytää heiltä samalla anteeksi. Paha sanoa, mutta oli myös pakko nauraa jonkun kerran, vaikka enemmän yökötti. Ja silloin nauroin räkäisten äijien kanssa aiheena seksi vankilassa. Huh ja hyi minua.

Muita lukijoita: Leena Lumi ja Ketjukolaaja.

Nick Cave: Bunny Munron Kuolema
The Death of Bunny Munro, 2009, suomentanut Jukka Jääskeläinen
Like, 2009, 238 s

P.D. James: Kuolema joulupäivänä. Kuusi murhaavaa kertomusta

Vaikuttaisi nimen perusteella myöhäiseltä joululukemiselta tämä P.D. Jamesin Kuolema joulupäivänä, mutta on itse asiassa tulos brittiklassikkojen etsinnästä. Varauslistaltani kirjastosta ei ollut mitään näköpiirissä, joten heittäydyin Helmet lukuhaasteen kohtaan 1: Brittiklassikko. Näitä etsiskellessäni tuli vastaan P.D. James, ei mikään Dickensin tyylinen vanha klassikko, vaan viime vuosisadan rikosromaaneillaan tunnetuksi tullut ja vuonna 1991 Ladyksikin kohotettu kirjailija.

Hyvin brittiläisissä tunnelmissa on vuodenvaihteeni sujunut, kun tätä lukemistoa on täydentänyt Yle Areenasta katsomani Bookish/Kirjakauppiaan tutkimukset. Kaiken nähneet britit vaikuttavat suhtautuvan molemmissa näissäkin teoksissa kammottaviin rikoksiin, murhiin tyypillisellä tyyneydellä ja mustalla huumorilla, käytöstapansa ja malttinsa säilyttäen. 

Jojo, Uhri, Joulupukkimurha, Tyttö joka rakasti hautausmaita, Aivan ihastuttava talo ja Herra Millcroftin syntymäpäivä kertovat lapsuuden, perheiden ja sukujen historiaa, jossa aiemmin on syntynyt parantumattomia haavoja. On koulutraumaa kiusaavan opettajan kynsissä, on täydellistä murhaa, joka kuitenkin jättää jälkensä tekijään, on pahimpien kauhukertomusten kartanoa jouluisine lahjasukkineen takan reunalla, on orpotytön kylmää maailmaa ja vielä pirullisen virkeitä hoivakodin asukkeja. Kosto elää!

P.D. Jamesin, kokeneen kertojan huomaan on helppo istahtaa. Hän tietää mitä tekee ja osaa rakentaa hahmostaan samanaikaisesti ujon ja hämmentyneen, pitkään alistetun naisen ja siinä vääryydessä ovelaksi juonittelijaksi kypsyneen hahmon, punnitusti, tarkasti tärkeät hetket vangiten. Joten kyllä nämä suklaan syönnin lomassa hyvin tuli makusteltua.

P.D. James: Kuolema joulupäivänä. Kuusi murhaavaa kertomusta
Sleep no more: six murderous tales, suomentanut Jaakko Kankaanpää
Otava, 2025, 185 s

Stephen Fry: Koppava kloppi

Taipumus vaivautua herkästi, erillisyys, kyvyttömyys liittyä joukkoon, fyysinen häpeäntunne ja itseinho - ei niissä ole pelkästään pahaa. Nämä pirut ovat olleet myös enkeleitäni. Ilman niitä en olisi ikinä uponnut kieleen, kirjallisuuteen, ajatteluun, nauruun ja kaikkiin niihin kiihkeisiin hullutuksiin, jotka ovat olleet minun pelastukseni ja tuhoni.

Oli tarkoitus lukea Helmet-haasteen kohdasta 27. Jossain maassa kielletty kirja, joka on julkaistu 2000-luvulla. Havaitsinkin sitten, että Stephen Fryn Fryn aikakirjat on tuoreella Venäjällä kiellettyjen kirjojen listalla. Varhaisempi muistelma, Koppava kloppi tuli nyt luettua, taisin ajatella että aloitan sarjan muistelmia alusta, haasteesta viis tässä vaiheessa.

Brittiläisissä lapsuusmuisteloissa alkaa olla tutun oloisia elementtejä, sen verran niistä on vuosien varrella lukenut/nähnyt kohtauksia sekä kirjoissa että elokuvissa. Esimerkiksi harhaanjohtavan kuuloinen public school tarkoittaa yksityistä sisäoppilaitosta, joka on historiallisesti ollut nimenomaan poikakoulu. Tytöt kun eivät entisinä aikoina saaneet yleisesti koulutusta Englannissakaan.

Fryn muistellessa lapsuuttaan ja poikavuosiaan suurin osa tapahtumista sijoittuu juuri tällaiseen kouluun, tai oikeastaan useaan kouluun, sillä huonon käytöksen takia hän joutuu vaihtamaan koulua monet kerrat ja päätyy lopulta vankilaan jatkuvan pakkomielteisen varastelun takia.

Vieläkin sana vihlaisee. Pukuhuoneet. Rahan kilahtelu. Raskas hengitys. Suu raollaan. Sydän takoo. Ne ovat kaikki ulkona pelaamassa. Reitti selvä. 

Fry paljastaa kaunistelematta menneisyytensä taskuvarkaana ja myöhemmin ystävällisen perhetutun luottokortin varastaneena valehtelijana ja petoksen tekijänä. Ei mikään kunniakas historia, mutta häpeällisiä tekojaan hän ei peittele. Sen sijaan hän yrittää löytää syitä käytökseensä. Oliko se kosto epäonnistumisista poikakoulussa niin arvostetuissa urheilulajeissa? Ainakin niistä kieltäytyminen jollain verukkeella auttoi pääsemään käsiksi taskuihin ja reppuihin; hiljaiset pukuhuoneet olivat hyviä kohteita. 

Aikaperspektiivi katastrofaaliseen teini-ikään mahdollistaa aikuisen analyysin. Fry näkee brittienglannissa sanan, johon tiivistyy kaikki mitä hän ei ole, kaikki mitä hän ei ole halunnut olla ja kaikki ne, joihin hän ei koskaan tuntenut kuuluvansa. Se sana on healthy eli terve, joka on sukua sanalle holy eli pyhä. Tämä luento-osio ampaisi aika kauas sfääreihin, mutta laskeutui sitten nätisti huomaamaan että camp ei ole esimerkiksi perienglantilaista, mutta se on homoa. On selvää, että Fry ei jaa uskontojen maailmanselityksiä, kuten eivät hänen perheessään muutkaan. Äiti on aivan hulluna happamiin hedelmiin ja marjoihin, ja hän pystyy riipimään marjat karviaispensaasta nopeammin kuin pappi riipii vaatteet kuoropojan yltä.

Sisäoppilaitosmaiset poikakoulut eivät totisesti kirkastaneet polkua seksuaalisen identiteetin löytymiseen. Tyttömäisen sievä poika aiheuttaa kaikissa innostusta. Runkkaamiset, rakastuminen, varastelu vaihtuvat isän opetuksiin matematiikan kauneudesta ja mielikirjailijoihin, Keatsin runoihin. Muistelu virtaa vapaasti korkealentoisesta teini-ikäisten hikisiin kähmimisiin.

Fry pohtii kirjoittaessaan kaikkia niitä itselleen vaikeita asioita, jotka ilmeisesti vaikuttivat tuohon hankalasti ymmärrettävään piiloaggressiiviseen (?) toimintaan, omaperäistä terävän älyn, verbaalisen kyvykkyyden ja kompleksisen teini-iän yhdistelmää. Samalla tulevat luonnehdittua myös perheen muut jäsenet: hyväntahtoinen isoveli, rakastettava pikkusisko, lempeä äiti ja neropatti keksijäisä. Perhe on esimerkillinen, Stepheniä tuetaan kaikissa hänen aikaansaamissaan karmeissa käänteissä. Vanhemmat haluavat ymmärtää häntä. Se oli hänelle pahinta,  syyllisyyden tunne, joka kasvoi hallitsemattomaksi. Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ei tässä yhtydessä ole mainintaa, mutta se diagnoosi häneen on liitetty ja siinä lienee yksi syy nuoruuden häslinkeihin.

Ensirakkauskin tulee vastaan, ja ihana Matthew on kaiken muun syrjäyttävä voimallinen kokemus. Sitä muistellessaan Stephen Fry tuulettaa homofoobikoiden vääriä luuloja homorakkaudesta, siitä nimenomaan, että vain seksi olisi homojen mielessä. Olipa homo tai hetero, jokainen tietää että tärkein on se sama: Rakkaus. 

Ensimmäisen lukuvuoteni loppupuolella minut vieteltiin ja poikuuteni vietiin. En ole koskaan pitänyt itseäni fyysisesti viehättävänä. Tähän on kolme syytä. 1. Minä en ole minun tyyppiäni. 2. Minä en ole fyysisesti viehättävä 3. Ja sillä siisti.

Suomennoksella on oikein hyvä nimi, Stephen Fry vaikuttaa todella sekä ärsyttävän omahyväiseltä ja koppavalta klopilta että raastavan itseironiselta ja herkältä tyypiltä - ja on nykyään epäilemättä yksi brittiläisen huumoriviihteen peruspilareista. Huumoristakin saa muistelmassa nauttia. Siihen on syytä, sillä kloppi selvittää tiensä Cambridgeen, vaikeuksien kautta voittoon. Saa nähdä, tuleeko Fryn aikakirjat vielä luettua. Koppavassa klopissa oli jonkin verran tyhjäkäyntiä, vai johtuiko heikompi keskittyminen sitten lämpenevästä kesästä. Ajatus harhautui taivaalla kaarteleviin pääskysiin, malvoissa pörrääviin kukkakärpäsiin ja meren kimallukseen.

Stephen Fry: Koppava kloppi
Moab Is My Washpot, 1997, suomentanut Titia Schuurman
Schildts & Söderströms, 2012, 391 s

Neil Hardwick: Poistetut kohtaukset. Muistelmat

Kansi Anna-Mari Tenhunen

Kuusi-ja seitsemänkymmenluvun nuorelle Neil Hardwickin muistelmat ovat nostalgista luettavaa. Siellä ne vilistävät nuo kaikki menneen yhtenäiskulttuurin nimet, tuttuja teatterista ja tv-ohjelmista - tässä järjestyksessä Hardwick ilmeisesti haluaisi ne muistettavan. Se oli sitä aikaa, kun työpaikoilla ihmiset keskustelivat edellisen illan tv-sarjoista. Useimpien sen ajan nimien jälkeen kirjassa seuraa suluissa maininta: ikävä kyllä ei enää keskuudessamme. Ja muistelma loppuu erääseen 70-luvun lopun hauskimpaan muistumaan, Jussi Jurkka Parempi myöhään -viihdesarjassa Hyvää ötyä!  Edelleen naurattaa. Ja ne muut tunnetuimmat: Musta tuntuu, Pakanamaan kartta (kirjastosta löytyy tallenne), Sisko ja sen veli...

Neil Hardwick oli vuosikausia Suomen "virallinen" britti, samalla tavalla kuin Roman Schatz on ollut se virallinen saksalainen. Heitä haastateltiin heidän synnyinmaataan koskevissa asioissa tai Suomi-vaikutelmista. Viisikymmentä vuotta sitten Suomi oli sulkeutuneempi ja pelkästään ulkomaalainen tausta herätti kiinnostusta. 

Poistetuissa kohtauksissa Hardwick on ajautunut hukkumista vastaavaan tilanteeseen. Vanhan kliseen mukaan ennen hukkumistaan ihminen näkee koko elämänsä juoksevan filminä silmiensä editse. Hardwick palasi palvelukotiin myöhään illalla taksilla ja taksin poistuttua hän kaatui rollaattoreineen lumihankeen, jonne jäi avuttomana, kykenemättä nousemaan. Joten hänen ei auttanut kuin alkaa kelata elämänsä kuvia.

Tajunnanvirtamainen muistelu ei noudata kronologiaa eikä muutakaan teemallista jaottelua, mikä sopiikin Hardwickin rentoon ja huumorintajuiseen tyyliin hyvin. Kaksi selvää erillistä aihekokonaisuutta kuitenkin on: perhe- ja parisuhteet sekä ura. Ura kehittyi teatteri- ja tv-ohjauksista, Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen professuurista ja monipuolisesta kirjoittamisesta.

Suomessa Hardwick epäilee saaneensa aseman, jota hän ei ehkä kotimaassaan koskaan olisi kovemmin kilpaillussa tv/teatterimaailmassa saavuttanut. Mahdoton tietää, mutta hyvin lahjakas hän alallaan on ollut. Hänen parhaimmat ohjelmansa ja ohjauksensa muistetaan. Mutta henkilökohtainen elämä alkaen lapsuuden perheestä ja avioliitto suomalaisen naisen kanssa on ollut traumaattista ja traagista. Pahinta on lukea, kuinka hän on onnistunut löytämään omituisella tavalla rakkaudetonta äitiään muistuttavan naisen. 

Kun ihminen vihaa lapsiaan, lapset eivät välttämättä lakkaa rakastamasta vihaajaansa. Mutta he lakkaavat rakastamasta itseään. Lapsiaan enemmän äitini vihasi vain miestään.

Äiti, pojan sosiopaatiksi kuvaama, oli koko ikänsä katkeroitunut, koska ensirakkaus, amerikkalainen mies, häipyi eikä Hardwickin isä onnistunut asiaa koskaan paikkaamaan. Äidin veli käytti Hardwickin sisarta seksuaalisesti hyväkseen. Suomalainen vaimo taas oli järjestelmällisen uskoton eikä salannut asiaa. Päin vastoin, vaikuttaa että vaimo, niin juristi kuin olikin, kärsi epävarmuudesta ja vaati hyvin voidakseen jatkuvia todisteita menestyksestään miesmaailmassa. Niitä hän sitten esitteli onnettomalle miehelleen, ja selitykseksi kelpasi myös feministinen näkökulma. Miehet olivat kautta aikojen olleet avionrikkojia, ja nyt loistokkaalla 1970-luvulla feministien piti pystyä samaan.

Avioliitto oli levotonta aikaa ja sitä kesti liian kauan. Kaksi lasta syntyi, joiden kanssa isä on edelleen läheinen. Ex-vaimo on kuollut. Trauma on syvä, koska tässäkin kirjassa avioliittoon ja vaimon tapaan kiusata miestään yhä uusilla miessuhteilla palataan tuon tuosta. Seurasi masennusta, lääkitystä, vääriä lääkkeitä ja niiden aiheuttamia seurauksia. Filosofian opinnoista ihanteiksi tulleet Spinoza ja Wittgenstein ovat tukeneet avioliitonkin käsittelyssä.

Neil Hardwickista, kaivoskaupungin opettajan pojasta piti tulla fyysikko. Hän ponnisti köyhien kouluista Englannin eliitin yliopistoon Cambridgen King's Collegeen. Fysiikka ei kiinnostanut sittenkään, vaan hän vaihtoi opintonsa filosofiaan. Älykkyysosamäärä mitattiin myöhemmin Suomen Mensankin piireissä, hänet palkittiinkin siellä ansioistaan. 

Muistelmissa mennään paikoitellen kohtaamisten kautta erinäisiin sisäpiirin juttuihin, jotka kaikki eivät ole niin kiinnostavia, mutta osa taas hauskoja ja teräviä ajankuvia, niin Seppo Heikinheimon nenään ilmestyneen finnin merkitys, Teatterikorkeakoulun hankkiman kuolleen sian hinta kuin Juha Valjakkalan, kolmoismurhaajan etäännytys suhteessa tekemisiinsä, sitten mulle tuli ne murhat. 

Tv-sarjojaan Hardwick purkaa ja analysoi niin valaisevasti, että herää mieliteko katsoa yksi ja toinenkin uudelleen paremmalla ymmärryksellä. Tosin täytyy myöntää, että minä en muistaakseni ole kovinkaan montaa katsonut, olin jossain mystisessä kotimaisen (!?) halveksunnan moodissa ja katselin lähinnä ulkolaisia sarjoja. Dennis Potterin Laulavan salapoliisin muistan hyvin, sen Hardwick nimeää itselleen mullistavaksi kokemukseksi.

Kaiken muun lisäksi sain tästä vielä kirjailijavinkin, Michael Frayn. Ei ihme, että Hardwick on tehnyt ne osuvimmat suomalaisluonnehdinnat:

Minusta tuntui päivänselvältä, että jos kerran tehdään suomalaista komediaa suomalaisilla hahmoilla suomalaisissa tilanteissa, niin kenenkään ei pidä sanoa pitkään aikaan mitään. - Toinen tärkeä suomalainen piirre, jonka sarjaan halusin, oli huono palvelu; se ei enää kuulu suomalaisten arkeen, mutta seitsemänkymmentäluvulla se oli erittäin hallitseva ilmiö. Jos tapahtumapaikkana toimi baari, niin sitten asiakkaiden (jos heitä oli) täytyi saada huonoa palvelua. Lisäksi asiakkaista täytyy olla huutava pula, koska baari/huoltamo on sijoitettu siten, että sinne on vaikea päästä.

Neil Hardwick: Poistetut kohtaukset. Muistelmat
Käsikirjoituksesta suomentanut Tero Valkonen
WSOY, 2025, 222 s

W.G. Sebald: Vieraalla maalla. Neljä kertomusta

Kirjallisuuden Mahatma Gandhia tässä nyt tarvitsinkin. Niin luonnehditaan Vieraalla maalla -teoksen takakannessa saksalaissyntyistä, Englantiin jo nuorena muuttanutta W.G. Sebaldia. Muutaman hänen teoksistaan olenkin jo ehtinyt vuosia sitten lukea, ja tyyli tuntuukin heti tutulta, mukaan lukien kaunokirjallisuudessa harvinainen valokuvien käyttö.

Valokuvat istuvat kerrontaan hyvin, koska kirjat ovat erikoisia kulttuurihistoriallisia kuvaelmia. Niihin kertoja käyttää tapaamiensa henkilöiden elämän käänteitä, kirjeitä, päiväkirjoja ja valokuvia. Sebaldia on näköjään jossain vaiheessa myös syytetty joidenkin dokumenttien luvattomasta käytöstä. Lukijana en sitä sure, muutoin tuskin tietäisin näistä ihmiskohtaloista sata vuotta myöhemmin.

Kertoja sekä haastattelee valitsemiaan henkilöitä että tutkii edesmenneiden historiaa dokumenteista. Hän vaikuttaa lähes terapeuttiselta kuuntelijalta, jonka kerronnasta huokuu arvostus ja myötätunto, inhimillisyys ja menneen maailman tunnelmat. Kuvauksessa on Sebaldille tunnusomaista etäännytystä, on kuin kertoja kulkisi ihmisen jälkeisessä maailmassa katsoen kaiken peittymistä tomun alle. Siitä tehdään kuitenkin pieniä poikkeamia nykyhetkeen, 1990-luvulle.

Kirjailija myös kulkee henkilöidensä, neljän maastamuuttajan jäljillä monilla seuduilla eri mantereilla. Nostalgiset lapsuusmuistot vehreissä alppimaisemissa vaihtuvat nokisiin katuihin, sadan vuoden takaiset maailman matkaajat kiertävät Lähi-idän nyt toisen nimisiä maita, morsian menettää rakastettunsa sattumanvaraisesti, valokuvissa hotellien interiöörit, vanhat puistot ja jykevät talot torneineen todistavat tapahtumia. Lapset ryhmäkuvassa eivät voi aavistaa mitä tulevaisuus tuo. 

Nimensä mukaisesti kirjassa kerrotaan neljän maastamuuttajan elämän tapahtumista. He ovat juutalaisia, jotka ovat joutuneet pakenemaan Saksasta juutalaisvainojen aikana. Kirurgi Henry Selwyn on kertojan vuokraisäntä Englannissa. Hän on Liettuan juutalaisia ja menee naimisiin varakkaan naisen kanssa. Paul Bereyter oli ollut kirjailijan kansakoulun opettaja, Ambros Adelwarth isoeno Yhdysvalloissa ja viimeisenä taiteilija Max Aurach, johon kertoja oli tutustunut Manchesterissä 1960-luvulla.

Utuinen melankolia sävyttää muistoja. Syytä näiden ihmisten ahdistukseen ja onnen puutteeseen ei nimetä, tiedämme sen sanomattakin. Kaiken keskellä pilkahtelee myös koomisia hahmoja ja tilanteita. Englantiin emigroitunut poika, tuleva taiteilija päätyy omaperäiseen ja vapaamieliseen kouluun, jonka rehtorin mielestä kasvavien lasten kehitykseen ei mikään vaikuttanut tuhoisammin kuin säännöllinen kouluopetus. Parhaiten ja helpoiten, niin hän väitti, oppi vapaa-aikanaan.

Vanhimmat muistot 1900-luvun alusta ovat peräisin isoenon, Ambros Adelwarthin Agendasta, muistikirjasta. Hän  myös matkusteli alun perin isäntäperheen palvelijana perheen pojan kanssa. Ehkä he olivat myös miespari, mutta se jää avoimeksi, kenties kertojalle ominaisesta hienotunteisuudesta. Vanhassa maailmassa vain yläluokka matkusteli. Se näkyy matkoilla Normandian Deauvillen kasinoista Konstantinopoliin ja Kuolleelle merelle.

Eriskummallisin, ehkä traagisinkin hahmo on taiteilija Max Aurach, joka poikana lähetettiin ennen vanhempiaan Englantiin, Manchesteriin. Vanhemmat passitettiin keskitysleirille ennen kuin he ehtivät seurata poikaansa. Poika jää yksin ja lopullisesti Manchesteriin, rapistuvaan teollisuuskaupunkiin.

Kaikkein sietämättömintä hänestä oli talo jossa siivotaan ja tomutetaan, eikä hän viihtynyt missään paremmin kuin siellä missä esineet saavat kaikessa rauhassa jäädä sen sametinharmaan karstan alle, jota syntyy kun aine vähän kerrassaan hajoaa olemattomiin.

Olen huomannut kerääväni sarjaa kirjailijoista, jotka jakavat kokemukseni Sveitsin tympeästä ilmapiiristä. Sarja täydentyy Sebaldilla: ...vaikka kaukaiset lumihuiput, komeat metsät, syksyn valo, jäiset pellot ja joet ja niityillä kukkivat hedelmäpuut koskettivat sydäntäni enemmän kuin olin osannut aavistaakaan, en silti viihtynyt Sveitsissä kovinkaan pitkään, mikä osaksi johtui sveitsiläisten elämänkatsomuksesta...

Juutalaisperheiden kohtaloista voi jokaisen kohdalla lukea aluksi lähes vain rivien väleistä kiristyvistä oloista, joilla perheiden arkea häirittiin, ennen kuin kuka aiemmin, kuka myöhemmin huomasi, että pako on ainoa mahdollisuus. Kertojan tapaamat henkilöt muistelevat vainotun sukupolven vastenmielisyyttä muistaa, kärsiä uudelleen. Siitä lähtökohdasta  Jorge Semprúnkin nimesi teoksensä Kirjoittaminen tai elämä.

Viimeinen kuva on getossa toimivasta tehdassalista, jossa juutalaiset perheet, lapsesta mummoon pantiin tekemään töitä Saksan sodan puolesta, kun heidän omat yrityksensä, kauppansa, asuntonsa ja tavaransa oli otettu haltuun ja elämänsä tuhottu. Tässä ajassa ei kirjaa voi lukea ajattelematta sitä makaaberia tilannetta, että paljon kärsineiden juutalaisten oma valtio, sen nykyinen hallitus toisintaa nyt heidän kokemuksiaan kohteenaan Gazan palestiinalaiset.

Kirja on ilmestynyt vuonna 1992 ja Oili Suominen suomensi sen vuonna 2004. En tiedä, tehdäänkö suomennokset vai oikoluvut nykyään hätäisemmin, kun Vieraalla maalla vaikuttaa suomennoksena niin täydelliseltä.

W.G. Sebald: Vieraalla maalla. Neljä kertomusta
Die Ausgewanderten. Vier lange Erzählungen, 1992, suomentanut Oili Suominen

Tammi, 2004, 292 s

Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki. Tutkimusmatka yksinolon taiteeseen.

Kansi Satu Kontinen

Loneliness is a very special place - yksinäisyys on aivan erityinen paikka. Teininä, kun istuin syksyisinä iltoina sängylläni, kuvittelin paikan kaupungiksi, kenties iltahämärän aikaan, kun ihmiset lähtevät kotejaan kohti ja neon räpsähtelee eloon. Tunnistin itseni jo silloin tuon kaupungin asukkaaksi ja pidin siitä, miten Wilson otti sen omakseen; miten hän sai sen kuulostamaan inspiroivalta yhtä lailla kuin pelottavaltakin.

Olivia Laing on englantilainen kirjailija ja taidekriitikko, jonka lähtökohtana tässä filosofisessa esseeteoksessa, Yksinäisten kaupunki on yksinäisyyden tunne surun, eron myötä. Yksinäisyyttä syventää se, että hän on muuttanut Englannista New Yorkiin elääkseen yhdessä kumppaninsa kanssa. Laing löytää tukea ja lohtua monista New Yorkissa työskennelleistä taiteilijoista. 

Taiteilijat näkevät herkimmin haavat, muissa ja itsessä, heillä on ja heillä on oltava rohkeutta enemmän. New Yorkista yksinäisten kaupunkina tulee mieleen vähän aikaa sitten näkemäni elokuva Crossing, jossa Istanbul on kaupunki, jonne ihmiset lähtevät kadotakseen, kuten eräs roolihahmo elokuvassa toteaa. Se on suurkaupunkien viehätys ja vaikeus.

Halloweenina kaupungilla vaeltaessaan kirjailija kaipaa naamiota, ettei hänen surunsa ja yksinäisyytensä näkyisi. Se vapauttaisi torjutuksi tulemisesta, mutta jättäisi samalla vaille hyväksynnän mahdollisuutta. Omakohtaisia muistoja erilaisuudesta lapsuudessa Laing peilaa esim David Wojnarowiczin lapsuusmuistoihin. Kaltoinkohtelun täyttämiä lapsuusmuistoja on monilla New Yorkiin päätyneillä taiteilijoilla. Väkivaltaa, hyväksikäyttöä, köyhyyttä ja sen seurauksena häpeää.

Olivia Laing nostaa esiin itselleen tärkeitä taiteilijoita, mm Alfred Hitchcock, Valerie Solanas, Nan Goldin, Klaus Nomi, Peter Hujar, Billie Holiday, Zoe Leonard ja Jean-Michel Basquait. Eniten huomiota saavat Edward Hopper, Andy Warhol, Henry Darger ja David Wojnarowicz, joiden taidetta ja näkökulmia yksinäisyyteen ja erilaisuuteen Laing valottaa syvällisemmin heidän elämänvaiheitaan taustoittaen. Nykyään kirjaa maalaustaiteesta on niin paljon antoisampaa lukea kuin entisinä aikoina, verkosta kun löytää helposti puheena olevia taideteoksia ja niiden tekijöitä.

Kuva Wikipedia

Edward Hopper on maalaustensa perusteella ilmeinen valinta kuvaamaan yksinäisyyttä kaupungissa. Maalauskursseillakin hänen Nighthawksinsa esitellään eksistentiaalista yksinäisyyttä kuvaavina; yksin muiden keskellä. Yön vihertävässä valossa ihmiset näkyvät lasin takana vailla kosketusta toisiinsa. ...nivoo samaan vaikuttavaan symboliin vankeuden ja paljastumisen kaksisuuntaisen mekanismin. Oli mahdotonta katsoa lasin läpi dinerin kirkkauteen tuntematta hetken huolta yksinäisyydestä, siitä miltä tuntuisi jäädä ulkopuolelle, seistä yksin viilenevässä ilmassa.

Laing syventää tekstejään myös tutkijoiden analyyseilla. On paradoksaalista ja kuitenkin uskottavaa, että yksinäisyyden kokemus voi viedä myöhemmin, siitä selvittyä, empatian puutteeseen toisia kohtaan, jotka siitä kärsivät. Laing puhuu lähes yksinäisyyden fobiasta, tunteesta että toisen kokemaa ei haluta itselle, toinen on kuin sen tahraama. 

Hopperin jälkeen kirjassa käsiteltyjä taiteilijoita yhdistää sukupuolisen identiteetin moninaisuus; normista poikkeavuus aiheuttaa poissulkemista, jota taiteilijat käsittelevät eri tavoin. Kun AIDS alkoi levitä homoyhteisöissä ja huumeiden käyttäjien piirissä, syrjintä muuttui tartunnan pelossa jyrkemmäksi torjunnaksi, yhteisöjen sisälläkin. Tätä sairauden riivaaman eristämistä Laing kuvaa raastavasti. Strange fruit -sanapari yhdistää kaksi taiteilijaa:  Zoe Leonard rakensi syödyistä hedelmistä teoksen AIDSiin kuolleiden ystäviensä muistoksi ja Billie Holiday lauloi isänsä muistoksi, mustien lynkkaamisia vastaan.

Andy Warhol eli kuuluisaksi tultuaan valtavan tavarakokoelman ja ihmisjoukon, riemunkirjavan friikkisirkuksen, keskellä, jotka kulkivat hänen studiossaan, hopeiseksi maalatussa Factoryssa. Asetelma soi taiteilijalle mahdollisuuden olla yksin muiden joukossa. Siitä joukosta erottui Valerie Solanas -niminen aktivisti, joka yritti murhata Warholin aiheuttaen tälle loppuiän vamman.

Andy Warholin taide hyökkäsi kirjan mukaan heti alussa silloin taiteessa vallitsevaa machokulttuurin erottelua vastaan kuvaamalla tavallisia esineitä, Campbellin tölkkejä, Coca Cola -pulloja. Aina samanlaisia esineitä, sillä erilaisuus merkitsee haavoittamisen mahdollisuutta, samanlaisuus suojaa torjunnan ja ylenkatsomisen tuskalta ja nöyryytykseltä.

Taidekriitikon sivistyneitä analyyseja lukee mielikseen. Kuinka Hitchcokin Takaikkunan tirkistelijä sulkee itsensä ulos yhtä lailla kuin Hopperin viileäkatseiset hahmot. Kuinka ohjaajan elokuva Vertigo muistuttaa lesbojen kasvattamaa kirjailijaa perinteisten sukupuoliroolien vaarallisuudesta, esineellistävästä katseesta, joka kohdistuu naisiin. Vertigon loppukohtaus näyttäytyy ääripäähän vietynä esineellistämisenä.

Henry Dargerin, erakkona eläneen outsider-taiteilijan historia osoittaa, kuinka julmia lastenkasvatuksen periaatteita on voitu pitää lapsille oikeina ja hyvinä. Lapset ovat jätetty vaille fyysistä kosketusta, koska on haluttu välttää tartuntatauteja. Henry Darger on lapsuudestaan traumatisoitunut (oma päätelmä) taiteilija, jonka kuvat ja kirjoitukset on löydetty vasta kuoleman jälkeen. 

The Lonely City: Adventures in the Art of Being Alone ilmestyi jo vuonna 2016, mutta on suomennettu tänä vuonna. Twitter on nyt X, mutta ihminen voi edelleen olla verkossa yhtä yksin kuin reaalielämässä. Nyt elokuvassa Her kuvataan miehen rakastumista käyttöjärjestelmäänsä, samoin kuin Andy Warhol rakastui kasettinauhuriinsa. Yhteys toiseen on vaikeaa, vaarallista ja välttämätöntä ihmiselle. Teknologia on tuonut uuden maailman ihmisten käyttöön, näennäisen helpon ja addiktoivan. Kuuluisuus, tuo läheisyyden korvike, on kaikkien ulottuvilla.

Olivia Laing on sukeltanut taiteilijoiden arkistojen holveihin, myötäelänyt ja ymmärtänyt heidän herkkyyksiään ja löytänyt samalla omasta yksinäisyydestään uutta arvoa, liukunut ulos yksinäisyyden fobiasta. Hän pohtii ihmisen ydinkokemuksia runollisen kauniilla kielellä, jakaen viisautta ja sivistystä niin ettei voi muuta kuin nautiskella niistä hedelmistä.

Yksinäisyys on henkilökohtaista, ja se on  myös poliittista. Yksinäisyys on kollektiivista; se on kaupunki. Siellä asumiseen ei ole sääntöjä, eikä siellä tarvitse tuntea häpeää, ainoastaan muistaa, ettei henkilökohtaisen onnen etsiminen ole tärkeämpää kuin velvollisuutemme toisiamme kohtaan, eikä se vapauta meitä niistä.

Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki. Tutkimusmatka yksinolon taiteeseen
The Lonely City: Adventures in the Art of Being Alone, 2016, suomentanut Sirje Niitepõld
Teos, 2024, 333 s

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken

Kolmen omaelämäkerrallisen romaanin jälkeen Etelä-Afrikassa syntynyt, Englannissa kasvanut Deborah Levy on siirtynyt enemmän fiktioon, kuten edellinen lukemani Kuumaa maitoa ja tämä uusin suomennos Mies joka näki kaiken. Toisaalta ensimmäinen häneltä lukemani Uiden kotiin oli myös hyvin elokuvallinen ja värikäs kertomus. Joten tässä vaiheessa näyttääkin, että omaelämäkerrallisuus on hänellä pikemminkin poikkeama kuin kekseliäästi rakennetut juonikuviot.

Mies joka näki kaiken seuraa minäkertojaa, juutalaista Saul Adleria kahdessa aikatasossa ja vielä sairaalapotilaana lääketokkuran unimaisemissa, joissa poukkoillaan vapaasti mistään rajoista välittämättä. Saul on vuonna 1988 nuori ja levoton historiantutkija, joka seurustelee Jenniferin, yhtä levottoman oloisen valokuvaajan kanssa. Naisen kuvauskohteena on enimmäkseen häikäisevän kaunis Saul. Lähtötilanteessa, johon palataan, asetellaan Saulia Beatlesin Abbey Road-esikuvan mukaisesti ylittämään kyseistä katua. Hän joutuu samalla auton töytäisemäksi. Jennifer saa pian tarpeeksi Saulista ja Asia on näin Saul Adler, saat painua helvettiin.

Ensimmäisen jakson nuoruuden kuvaus on nimenomaan sitä, irtonaisen ja irrallisen nuoruuden kuvausta, jossa spontaani tunnelma ja sattuma ajaa ihmistä kohtaamaan muita ja taas eroamaan nuoruuden eetoksessa. Siinä, jossa ei haluta asettua vaan löytää aina uutta seikkailua, väkevämpää rakastumista, jotain muuta, jotain uutta. Ja onko siinä sitten mukana sitä ulkonäön säihkettä, joka mahdollistaa niin monia vaihtoehtoja, kasvattaa itseriittoisuutta ja maailmanvalloituksen helppouden tunnetta?

Abbey Roadilta matka jatkuu Saulin tutkimuskohteeseen, Itä-Saksaan, sen aikaiseen DDR-nimiseen (Deutsche Demokratische Republik) Neuvostoliiton satelliittiin, jossa Saul tutkailee hyytävän kyttäys- ja ilmiantokulttuurin ohella omaa seksuaalista identiteettiään löytäen samalla uuden rakkauden, tulkkinsa Walterin.

Stalinistisen diktatuurin historia tuo mielleyhtymiä myös Saulin omasta lapsuudesta, ankarasta kommunismiin vihkiytyneestä isästä ja duunariveljestä, jotka molemmat hänen muistoissaan inhosivat hänen kauneuttaan ja tummansinisiä silmiään. Sinisiin silmiin ja kauniiseen Sauliin rakastuvat sekä miehet että naiset - ja nuori mies on aulis ottamaan kaiken vastaan. Suhdekiemuroita ja draamaa kasvaa omista suunnitelmista, jotka törmäävät toisten toisenlaisiin suunnitelmiin. Aika on juuri ennen neuvostoblokin sortumista, joten moni haaveilee länteen loikkaamisesta ja punoo pakosuunnitelmia. Läntiset turistit imevät puoleensa valvontakoneiston virkamiehiä ja toisaalta vierailijoista pakokeinoa etsiviä.

Tästä kaikesta kehkeytyy silppu värikkäitä käänteitä, joiden keskellä nuorimies vaeltelee kunnes viimeisessä osassa päätyy kuusikymppisenä samassa tienristeyksessä onnettomuuteen ja sairaalaan painajaistensa ja haaveuniensa keskelle, vuonna 2016.

Minulle Mies joka näki kaiken oli Deborah Levyltä lukemistani vähiten innostava, johtuneeko sitten tuosta päähenkilöstä, joka jäi etäiseksi, huolimatta mustista kutreistaan ja muusta komeudesta. Irrallisia kohtauksia merkityksettömän oloisine dialogeineen oli liikaa. Aikaa ja muistia hyppyytetään, kuten se on ollut yleistä kaunokirjallisuudessa viime vuosina.

Kustantamo maalailee takakannessa, että Se käsittelee vaikeutta nähdä itsemme ja toiset selvästi, yksilön vastuuta, itsekkyyttä ja rajojen hälvenemistä. Saulin elämänpolun voi tosiaan nähdä surullisenakin ajelehtimisena kauemmas siitä, mitä on etsimässä, jos sen tietäisi. Tavallista elämää siis.

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken
The Man Who Saw Everything, 2019 (kirjassa ilmeisesti virheellinen vuosi 2015), suomentanut Sari Karhulahti
Otava, 2024, 261 s

Deborah Levy: Kuumaa maitoa

Kansi: Elina Warsta, solmu.nu

Äiti oli pitkä. Hän oli kietaissut neuletakin harteilleen. Hän oli tehnyt töitä koko aikuisikänsä ja hänellä oli ajokortti, mutta muinaisessa Kreikassa hän ei olisi ollut kansalainen eikä liioin muukalainen. Hänellä ei olisi ollut minkäänlaisia oikeuksia antiikin raunioissa, kokonaisen kulttuurin jäännöksissä, sillä siinä kulttuurissa hän oli täytettävä astia. Minä olin hänen tyttörensä ja olin heittänyt astian lattialle ja hajottanut sen pirstaleiksi.

Kansikuvassa leijuu meduusa polttiaislonkeroineen. Niitä, myrkyllisiä ja polttavia esiintyy  Espanjan Almerían rannikkovesistä. Sinne ovat rantautuneet myös Deborah Levyn romaanin Kuumaa maitoa päähenkilö Sofia ja hänen äitinsä Rose Britanniasta. Äiti ja tytär vaikuttavat  meduusojen lailla ajelehtivan epämääräisine ongelmineen. Rose potee mystistä tautia, joka on vienyt häneltä kävelykyvyn, puuduttanut jalat tunnottomiksi. Siihen ei ole löytynyt diagnoosia. Turistirannikolla sijaitsee tohtori Gómezin yksityisklinikka, jonka potilaaksi Rose on korkeaa maksua vastaan kirjautunut. Rosen tauti vaikuttaa ennen kaikkea neuroosilta, luulotaudilta ja pakkomielteeltä. Äiti on oireineen ja oikkuineen kahlinnut tyttären vaivalloiseen elämisen tapaansa. Kävelykyvyttömyys vaikuttaa vaihtelevan, toisinaan unohtuvan. Tohtori aloittaa hoidot määräämällä kaikki toista kymmentä lääkettä lopetettavaksi.

Sofia on jättänut etnologian/antropologian - mikä noiden ero sitten on, en tiedä - alan väitöskirjansa kesken ja elättää sittemmin itsensä Coffee Housen tarjoilijana. Äiti ja tytär ovat läheiset, osin äidin oireiden pakottamana tilanteena. Tytär on alkanut ontua äidin heikkoja jalkoja myötäillen, tuntien niiden kivut ominaan. Sofian isä on häipynyt maisemista jo tämän murrosiän aikana. Varakas kreikkalainen isä elää Ateenassa tyttärensä ikäisen naisen kanssa, tuoreen vauvan vanhempana.

Eksentrinen tohtori Gómez ja hänen apulaisensa ja tyttärensä Julietta aloittavat tutkimukset raskaasti lääkityn Rosen dilemmasta. Klinikan kupolin malliseen ulkopintaan on joku tekstannut puoskari. Sofia päätyy äidistä vapaina hetkinään selvittelemään omia tunteitaan vastaan tulevien saksalaisen ompelijattaren Ingridin ja espanjalaisen hengenpelastajan Juanin kanssa. Molemmat vetoavat häneen eroottisesti. Suhde Ingridiin näyttää kätkevän väkivallan uhkaa, kun taas Juan edustaa klassista etelän romanssia yötaivaan alla rannalla rakasteluineen. Sofia on epävarma ja helposti alemmuudentuntoinen ihmisten kanssa.

Kuumaa maitoa etenee tiheänä ja tarkkanäköisenä kuvauksena moninaisista suhteista ja olosuhteista Espanjan kuumassa kesässä. Saksalainen Ingrid harrastaa paikallisten vaatteiden tuunausta ja kirjontaa. Hänen poikaystävänsä on varakas yritysvalmentaja Matthew. Tohtori Gómez on kiinnostuneempi tiineestä kissastaan kuin potilaistaan. Hänen tyttärensä Julietta tekee hoitotyön ohella taidetta ja nauttii alkoholia kaikkina vuorokaudenaikoina. Sofiaa kuormittavat ihmiset, meduusat meressä, paikallinen loputtomasti haukkuva kahlekoira, kuumuus ja hyttyset. Paine purkautuu, kun hän heittää lattialle maljakon, väärennös antiikin kreikkalaisesta. Se on kuin symboli isän hylkäämän tyttären haavasta. Hän lähtee vuosien jälkeen tapaamaan isäänsä Ateenaan. 

Deborah Levy kirjoittaa tajunnanvirtamaisesti Sofian silmin kaikesta kohdatusta ja nähdystä, naisen äiti- ja isäsuhteista, odotuksista ja pettymyksistä, velvollisuudesta ja oman identiteetin etsinnästä. Varsinaista juonta ei ole näiden kohtaamisten lisäksi - äidin taudinkuva jatkaa mielikuvituksellista kehitystään. Ammattikriitikot ovat verranneet Man Booker -palkintoehdokkaana ollutta romaania sekä Elena Ferranten Tyttären varjoon että Virginia Woolfiin. Kyllä, sama outo ja ahdistavakin tunnelma kuin Ferrantella ja sama sisäisten mielenliikkeiden sekoittuminen unenomaisiin näkyihin kuin Woolfilla. Kaikessa on myös feministinen katsanto; naisten on riuhtaistava itsensä irti. Lisäksi monet myytit ja mytologiat, meduusat, käärmeet ja symbolit värittävät antropologin maisemaa, sekä sisäistä että ulkoista.

Lukukokemus oli erikoinen, outo ja häilyvä ennen kuin pääsin tähän sisälle - juhannuskin saattoi vaikuttaa keskittymiskykyä heikentävästi. Ylimalkaan koko ihanasti kukkiva kesäkuu ei oikein suosi lukemista. Myöhemmin osasin taas arvostaa Deborah Levyn kiehtovaa tapaa katsoa maailmaa ja ilman muuta viihdyttävääkin tapaa kertoa siitä.

Deborah Levy: Kuumaa maitoa
Hot milk, 2015, suomentanut Sari Karhulahti
Kustantamo S&S, 2023, 319 s

Minette Walters: Ristiaallokko

Jokin nostalginen tunne heräsi Minette Waltersin Ristiaallokkoa aloittaessani - ja nuuhkiessa. Julkaisuvuosi 1998 on jo sekin kaukana. Lisäksi seutu, Brittein saarten Dorsetin rannikko on aina yhtä kiehtova jylhine rantoineen, joiden poukamat voivat piiloutua näkyvistä ja vuorovesi huuhtoa pois rannalle jääneitä asioita. Jostain kirjablogista nappasin tällaisen kesädekkarin vinkin.  

Kaksi poikaa on palaamassa onkireissulta, kun toinen näkee kiikarillaan rannalla alastoman naisen. Kiinnostus herää ja lähemmäs hiivittyään he huomaavat että nainen on kuollut. Nainen on sekä pahoinpidelty että raiskattu. Romaani alkaakin prologilla, joka on katkelma teoksesta Raiskaajan mieli. Siinä hahmotellaan raiskaajan psyykistä profiilia. 

Tapausta alkavat selvittää paikallinen konstaapeli Nick Ingram, joka edustaa hahmovalikoimassa rehtiä ja pelotonta maalaispoliisia. Hänellä on lämpimiä tunteita paikallisen hevostilan Maggie Jenneriin, joka elää sotkuisessa talossa invalidisoituneen äitinsä kanssa. Maggiellä ja Nickillä on menneisyydessä kolmiodraaman tyyppistä kuohuntaa. Rikospoliisit saapuvat myöhemmin hätäkeskuksesta hälytettyinä tutkimaan rikosta.

Samanaikaisesti löytyy lähikaupungin kaduilta 3-vuotias tyttö kävelemästä yksin. Hän ei puhu ja tekee kaikin puolin oudon vaikutelman tuijotteluineen. Tytön isä, murhatun naisen mies on tapahtumien sattuessa muualla työmatkalla. Hänen saapumisensa ei ilahduta tyttöä, päin vastoin tyttö huutaa miehen lähestyessä.

Silminnäkijöitä ei tapahtumalla ole, mutta purjesataman lähistöllä on viipynyt ankkurissa ranskalainen purjevene, jonka kannella teini-ikäinen on seuraillut tapahtumia ja videoinut rinteessä liikkunutta nuorta miestä, komeaa mallia ja filmitähteä, jolla on vaikeuksia peitellä hyvää varustustaan. Muita henkilöitä on nuoren miehen kaveri, koulun opettaja, joka vapaa-aikanaan pössyttelee ahkerasti kannabista ja tuo rantavajalleen nuoria naisia bileisiinsä.

Enemmän tai vähemmän vastenmielisiä murhaajakandidaatteja toisin sanoen riittää. Poliisivastaavat kartoittavat heidän luonteenpiirteitään ja taipumuksiaan ystäviltä, naapureilta ja sukulaisilta. Samalla Nickin ja Maggien suhde kehittyy pikkuhiljaa romanttishenkisesti. 

Minette Walters taitaa sujuvan kerronnan, paikallisvärin ja dialogin. Kävi vain niin, että näiden epäilyksen alaisten seksuaalielämä vai sanoisiko pornahtavat taipumukset ja toisaalta hyypiömäiset piirteet alkoivat pikku hiljaa olla liikaa. Samalla kiinnostus koko rikokseen ja siihen, kuka noista iljetyksistä lopulta oli syyllinen, katosi minulta vääjäämättä mitä pidemmälle poliisit pääsivät tutkimuksissaan. Sen vatvonta alkoi haukotuttaa ja loppu meni työn puolelle.  Sata sivua vähemmän olisi ehkä pitänyt kiinnostuksen yllä. Toisaalta tässä oli myös liikaa vastenmielisiä tyyppejä, yksiselitteisesti sellaisia.

Minette Walters: Ristiaallokko
The Breaker, 1998, suomentanut Tiina Ohinmaa
WSOY, 1999, 356 s

Amanda Craig: Petollinen maa

Kansi: Tilla Larkiala/Taittopalvelu Yliveto Oy

Saksan maaseudulta Englannin Devoniin ja vähän, mutta vain vähän saman tapaisiin muuttokuvioihin vei lukupolkuni. Edellisen lukemani romaanin Yli-ihmisiä päähenkilö muutti Berliinistä maaseudulle koronan ja parisuhdeahdistuksen ajamana. Muutto pakotti kohtaamaan myös toisenlaisen yhteiskunnallisen ilmaston. Amanda Craigin Petollisen maan pariskunta, Quentin ja Lottie Bredin ovat ajautuneet avioliitossaan lopun ajan tunnelmiin. Avioero kuitenkin veisi molemmat ja kolme lasta köyhyyden partaalle, kun perheen talous on muutoinkin alkanut kiristyä. Hulppea Lontoon talo laitetaan vuokralle ja perhe muuttaa Devonin maaseudulle, jossa miehen vanhemmat asuvat. Sieltä heillä on varaa vuokrata talo ja katsoa, mitä uusi ympäristö tuo mukanaan. Samalla Lottie jää arkkitehdin työstään työttömäksi eikä räväkällä toimittajalla, Quentinillakaan näytä ura oikein hyvältä.

Yhtäläisyyksiä näiden romaanien alkuasetelmissa siis on, mutta ero on yhtä kliseinen kuin on sterotypia saksalaisuudesta ja englantilaisuudesta: huumori. Sitä löytyy runsain mitoin Amanda Craigin perhedraamasta, taitavan iskevästä dialogista ja henkilöistä, kun taas saksalaisen Juli Zeh'n kertomus on jäyhempää kerrontaa, samalla tavalla kuin saksalaiset tv-sarjat eroavat brittisarjoista. Kylläpä Petollinen maa olikin vetävä ja viihdyttävä romaani, monista kolkoista juonen käänteistään ja mysteereistään huolimatta. Mitä parhain kirja lämpöisessä sohvan nurkassa viltin alla luettavaksi, kun ulkona marraskuun pimeys peittää tienoon.

Kotitila -niminen kulahtanut mutta riittävän tilava talo sijaitsee Devonin maaseudulla ja on yllättävän edullinen vuokrata. Myöhemmin ilmenee, että siihen on selitys, jonka paikalliset hyvin tuntevat: selvittämätön murha. Pihalta löytyi vain vuotta aiemmin päätön miehen ruumis. Vainaja tiedetään, mutta päätä tai tekijää ei löytynyt. Perhe, riitaisat vanhemmat, alakouluikäiset tyttäret ja Lottien poika, 18-vuotias tummaihoinen Xan ovat kuitenkin jo asettautuneet asumaan peltojen, puiden ja pensaiden ympäröimään taloon, jonne vie mutainen tie. Vauraan ja energiaa sykkivän Lontoon elämän jälkeen todellisuus hiljaisella ja talven hämärtämällä pikkupaikalla tuntuu lohduttomalta. Koulutytöt tottuvat ensimmäisinä.

Arvoituksellinen tapahtuma jää pitkäksi aikaa taka-alalle ja kertomus keskittyy perheen tulehtuneisiin suhteisiin. Pariskunnan on ajanut avioeron partaalle miehen uskottomuus. Mies on katuvainen, mutta Lottie ei näe yhteiselämää enää mahdolliseksi, vaikka harmillisesti edelleen pitää Quentinia puoleensavetävänä. Sitä hän ei ääneen sano. 

Pääparin lisäksi kuvioita täydentää iso liuta värikkäästi ja kiinnostavasti rakennettuja henkilöhahmoja. Omaa polkuaan etsii Xan, Lottien nuoruuden yhden illan seikkailusta alkunsa saanut nuorukainen. Hän on kauhuissaan maaseudulle muutosta ja Cambridgen haaveiden romuttumisesta. Paikallinen ruokatehdas tarjoaa riistotyötä vuoroissa. Välit isäpuoleen ovat kylmät, sillä pojalle mies on äidin pettänyt egoisti, rasittava isukki. 

Bredinin pariskunnan vanhempien roolit omine piirteineen ja perintöineen tuovat päähenkilöihin uusia näkökulmia. Quentinin isä vaikuttaa antaneen huonon mallin parisuhteisiin, hän on kilttiä vaimoaan käskyttävä, syöpään kuoleva runoilija, itseään korostava virtahepo olohuoneessa.  Lottien ja Quentinin kotia käy siivoamassa mystinen Janet tyttärineen. He asuvat paikkakunnan kuuluisuuden, menestyneen, nyt jo 7-kymppisen rocktähden kartanon portinvartijan talossa. Vielä yksi sivupersoona tuo tarinaan paikallisväriä: Sally, kiertävä terveydenhoitaja tietää enemmän kuin moni muu mitä köyhissä perheissä seinien sisäpuolella tapahtuu. 

Amanda Craig avaa mysteeriään nautittavasti ihmissuhdeverkostoa uskottavasti ja kekseliäästi rakentaen. Paikallisväri välittyy väkevästi, varsinkin lumoavasti kuvatusta Devonin maisemasta, säätiloista, puista ja kukkivista pensaista Dartmoorin nummilla. 

Dartmoorin nummilla mekin käppäilimme
yli 10 vuotta sitten (me ei kuvassa)

Laitumelle vapautetut lampaat hohtavat vihreillä rinteillä kuin helmet sametilla. Taempana kasvavat puut, ryhmyinen tammi, orapihlaja ja saarni, ovat jo vehreitä uudessa lehtipuvussaan. Dartmoorin nummi on avara kudelma rinteitä ja kallioita, puita ja vettä, sametinpehmeää nurmea, jota kirjavoittavat keltaiset piikkiherneen kukat, ja ilta-auringossa kimmeltäviä pieniä hopeaisia puroja. Käki kukkuu alempana laaksossa.

  Näkökulmat vaihtelevat luvusta toiseen, pariskunnan väleistä, nuorukaisen tehdastyöhön ja Sallyn työntäyteiseen elämään terveydenhoitajana ja lampurin vaimona. Kaikessa on hyvin sisäistynyt tunnelma, jossa voi aistia, että kirjailija tuntee ihmiset ja seudut. Amanda Craig on syntynyt Etelä-Afrikassa ja asuu nykyisin Lontoossa ja Devonissa.

Petollinen maa on on julkaistu Britannian Brexit-äänestyksen jälkeisenä aikana. Se on enemmän yhteiskunnallinen kuvaus, perhe- ja parisuhdedraama kuin jännitysromaani. Loppua kohden mysteerin solmu alkaa vaatia avaamista ja jännitys nostaa pulssia. Jossain vaiheessa myrskyisät aallot alkavat jo loiskua makuuni hieman liian korkealle ja trillerin kehittely hipoa uskottavuuden rajoja. Mukaansatempaava romaani joka tapauksessa. Kiitos myös hyvästä suomennoksesta. 

Amanda Craig: Petollinen maa

The Lie of the Land, 2017, suomentanut Maikki Soro

WSOY/Minerva Kustannus 2023, 445 s

Anna Hollingsworth: Pastellien maantiede

Kansi: Satu Enstedt

Enkä minä ole nimeämässä elämääni, kun olen fossiloitunut ilman muistokirjoitusta tulevaisuudelle. Uudet asukassukupolvet eivät tiedä, että Luigi-Lee, au pair-jälkeinen ja Claudia ovat merkittäviä kehityskaaria meidän yksinäisissä evoluutioissamme, jos emme kerro sitä heille. Jos emme kerro sitä heille, olemme vain mykkiä kerrostumia halpojen huonekalujen ja liian vanhojen rakenteiden sedimenteissä.

Mielenkiintoinen lähtöasetelma Pastellien maantieteessä: suomalainen näytelmäkirjailijaksi opiskeleva Alma rahoittaa opintojaan Lontoossa au-pairina suomalaisessa varakkaassa perheessä. Alue on tuttu elokuvasta (Notting Hill) ja aivan kaikki ympäristössä kirvoittaa Almassa purevaa satiiria räikeästi osoittelevasta luokkayhteiskunnasta. Ei vähiten horisontissa kohoava Torni, vuokrakerrostalo, jonne liian hitaasta pelastustoiminnasta - Pysykää paikoillanne. Niin on turvallisempaa. - johtuen paloi kuoliaaksi lähes sata asukasta. Köyhät varakkaalla alueella. Sen kummitusmainen ranka, helposti syttyvine muovikomposiittipinnoituksineen, on muistomerkki, jota au pair-perheen äiti Kristiina-Maria ei halua lapselleen esitellä. Sen sijaan Almaa se vetää puoleensa.

Kaksivuotiaalle lapselle on tarkoitus opettaa suomea, koska vanhemmat puhuvat tälle (huonoa) englantia. Ja toinen lastenhoitaja vuorollaan mandariinikiinaa. Alman sosiaalinen eetos lifestyle-bloggaajan pastellin sävyisessä huushollissa paljastuu ennen pitkää eikä se sovi perheen kasvatusideaan, vaan edessä on siirtyminen päinvastaiseen asumismuotoon eli rapistuneen vuokratalon kommuuniasuntoon. Sitä asuttavat Muotiopiskelija, Hoitaja, Projektipäällikkö, jotka hiippailevat yhteiselle jääkaapille eri aikoina jättäen toisilleen viestejä tyytymättömyyttä aiheuttavista ruoka-, tiski-, siivous- y.m. arkiasioista. Kaikki ovat toisilleen merkityksettömiä harmin aiheuttajia, niin myös "Luigi", italialainen kahvilanpitäjä, joka yhdistää Alman uuteen asuntoon.

Anna Hollingsworthin kuvaus itseään suuressa maailmassa etsivästä nuoresta liikuttaa. Alma ei ainoastaan halua tulla arvostetuksi ja juhlituksi näytelmäkirjailijaksi. Hän haluaa tehdä sen hyvien ihmisten joukossa, sosiaalisesti tiedostavien ystävien keskellä. Kokemukset koettelevat häntä, sillä hän kokee löytävänsä ystävän matkallaan monessa vaiheessa, mutta pettymys seuraa toistaan: jokainen köyhempikin on kiinnostunut hänestä vain sen verran kuin lounaspaketin syöminen puistossa kestää. Eikä toista duunaria oikein kiinnosta Alman motiivi saada kokea kärsimystä kirjoittaakseen siitä. Hän on tervetullut mukaan Claudian vegaani-kumppanin myyntikojulle, mutta ei häntä oikeastaan tarvita. Kaikki katoavat suurkaupungin imuun vuorollaan. Kaupungin viihteessä, baareissa ja muualla voisi tavata ihmisiä, mutta nollatunti-sopimuksella työskentelevän toimistoapulaisen budjetilla ei saa edes ruokittua itseään saati biletettyä.

Oman alan ihmisiä tapaa sentään näytelmäkurssilla, jossa tiedostavat nuoret naiset repivät ainoaa yksityiskoulun kasvattia Theoa tämän jokaisesta repliikistä. Oliko tiedostavien nuorten naisten vaativissa kommenteissa myös ironiaa, ehkäpä. Theon kautta Almalle avautuu sattumalta näkymä eliitin bileisiin, hyviin leikattuihin pukuihin ja itsevarmoihin nuoriin miehiin. Se on mitä herkullisimmin kuvattu episodi kirjassa. Kaikelle kuulemalleen Alma vastaa purevin kommentein, vain mielessään, sillä hänellä ei vain ole varaa ääneen lausuttuun kritiikkiin. Hiljaisen sietoraja ylittyy ja on rynnättävä pois, ginilasi mukana ja laukussa sinne tyhjennetty konvehtiskooli.

Hollingsworth kuvaa elävästi Lontoon tunnelmia vaihtelevissa kortteleissa ja jokapäiväisissä havainnoissaan metrossa, joka onkin todella mielenkiintoista missä hyvänsä suurkaupungissa, ainakin kun siellä pistäytyy. Alkupuolella romaanin myrkyllisyys lähes töksähtelee, mutta au pair-pestin jälkeen tekstiin tulee sävykkyyttä. Huumori on tietenkin mustaa, satiiria, mutta parhaimmillaan oikein hauskaa. Oikoluku olisi voinut olla huolellisempaa, mukaan on lipsahtanut useampikin kohta, jossa minussa heräsi pieni ope punakynineen keskittymistä häiriten. Monisävyinen esikoiskirja joka tapauksessa ja kaari oli vieläpä nouseva. Köyhyyspornosta ei ole moraalista elää, päätteli Alma kokemuksistaan oppineena.

Au pair Lontoossa houkutti aiheena, kun itselläkin on siitä hommasta kokemus, historian alkuhämärissä. Vasta myöhemmin huomasin, että se sopii Helmet-haasteeseenkin. Kirjassa tehdään työtä, joka on minulle tuttua (35.)

Anna Hollingsworth: Pastellien maantiede
Aviador, 2023, 259 s

Maihinnousu Normandiaan. Lontoo-Portsmouth-Caen

Bunkkereita ja Calvados'ta

Muutaman vuoden pituinen tauko tuli matkusteluun vallinneista poikkeustiloista. Vanhemmiten vaarana on jämähtää nojatuoliin niin, että matka alkaa etukäteen tuntua enemmän rasitukselta kuin seikkailulta. Meiltä peruuntui ensin keväälle suunniteltu matka alppimaisemiin liian vähäisen osanottajamäärän takia ja seuraava matka täyttyikin ennen kuin ehdin evääni heilauttaa. Mutta lopulta istuttiin koneessa matkalla Lontooseen. Matkan teemana oli seurata toisen maailmansodan liittoutuneiden jälkiä Britanniasta Ranskan Normandiaan. Sodan kielellä se oli Operaatio Overlord, Normandian maihinnousu D-daynä 6.6.1944.

Sotahistoria tuli vähän kuin pyytämättä, ajatus oli tutustua seutuun, jossa ei ole tullut käytyä. Selväksi tuli, että toisen maailmansodan historia on tärkein elementti seudun turismissa. Luonto on kuitenkin kaunista, maineikkaiden maihinnousurantojen hiekka hienoa ja rannat jatkuvat silmän kantamattomiin. Lehtipuiden reunustamat pikkutiet halkovat vanhoja kyliä puutarhoineen, lehmät laiduntavat kumpuilevilla niityillä, kottaraisparvet lentelevät kirkontorneissa.

Matka alkoi Churchillin komennossa Lontoosta. Kuinka ollakaan, satuimme Lontooseen vuoden lämpimimpänä päivänä, yli + 33 astetta kaupungilla ja metrossa taatusti muutaman asteen lisää. Lontoolaisten kohteliaisuus metrossa ja sen kiemurtelevissa onkaloissa ällistytti ja teki kokemuksesta miellyttävämmän. Oxford Streetiä kun siinä lämmössä tallusteli, museoiden viileys oli tervetullutta. 

Ruusut vähän pehmentävät Imperial War Museumin militaristista kokonaisuutta tykkeineen ja panssarivaunuineen.

Täällä saatiin ensimmäinen annos tuhdista sotahistoriapaketista, johon liittyvää rekvisiittaa levittäytyi vitriineissä ja filmin pätkissä monessa kerroksessa - ja monessa muussakin museossa. Museot ovat nykyään niin hienoja kaikkine nykyaikaisine ääni- ja valotekniikoineen, että historia tulee entistä helpommin maallikollekin lähestyttäväksi.

Pohjakerroksessa esiteltiin I maailmansodan historiaa, seuraavassa II ja kolmannessa Pohjois-Irlannin konfliktia. Valitsimme teemaan sopivasti keskimmäisen. 

Siirryimme museosta Churchill War Roomiin, maanalaiseen bunkkeriin, josta Winston Churchill johti kabinettinsa ja sotilashenkilöstön kanssa puolustusta Lontoon pommitusten aikana. 

Tämä museo oli ahdettu todella täyteen yksityiskohtaista tietoa päähenkilöstä, pieni karsinta olisi saattanut jäntevöittää asiaa. Henkilökohtainen keskusyksikköni alkoi täyttyä pahan kerran.  Muun muassa Churchillin hattuvalikoima eri tyyleineen oli esillä. Churchill harrasti myös maalausta koko elämänsä ajan ja kehittyi oikein taitavaksi. Se varmaan rentoutti sopivasti kriisiajan valtion päämiestä.

Tiloissa oli autenttisesti kalustettuja huoneita, joissa erilaisissa tehtävissä toiminut henkilöstö teki työtään. Myös lady Clementine Churchillillä oli oma makuuhuone, josta käsin valvoa miehen unta ja muita tekemisiä. Churchill kuulemma hiippaili töihin, vaikka oli rouvalle luvannut ettei yöllä työskentelisi.

Normandian maihinnousuun osallistunut, ensimmäisen tykkitulen Atlantin muurille ampunut HMS Belfast meidän oli taisteluväsymyksen takia jätettävä väliin. Tyydyimme ihailemaan sitä ulkoa rantaravintolasta käsin, herkullisen fish pien ja kylmän oluen tyynnyttäminä.

Sieltä oli hyvä näkymä yli Thamesin Lontoon cityn vaikuttaviin pilvenpiirtäjiin.

Raahauduimme vielä National Galleryyn, jossa tämä nuori inspiraation saanut taiteilija keskittyi omaan teokseensa ympäröivistä jalkapareista välittämättä.

Seuraava päivä oli omistettu Bletchley Parkille, jossa toimi liittoutuneiden salainen kryptoanalyysikeskus. Siellä matemaatikot onnistuivat purkamaan saksalaisten salaisia viestejä. Paikka oli puistomainen lampineen, kartanoineen ja monine pienempine rakennuksineen. Tehtävään valitut joutuivat salaamaan työnsä kaikilta ulkopuolisilta. 

Saksalaisten Enigma, sähkömekaaninen salauslaite, jonka lähettämiä viestejä täällä purettiin.

                                                        ja brittien vastaus, Bombe! Alan Turingin johdolla kehitelty laite puolalaisten alun perin kehittämästä viestien purkulaitteesta.

Matka jatkui Portsmouthin satamakaupunkiin, josta lähdettiin seuraavana aamuna lähes 6 tunnin matkalle kohti Normandiaa ja Caenin kaupunkia.

Good morning ja bye bye Portsmouth!

Vive la France! Omituista miten kotoinen olo tuli, kun saavuttiin EUn alueelle. Oikein sydäntä lämmitti Ranskan trikolorin näkeminen kun raja oli ylitetty, roaming-maksut ja punnat takana etc.

Tästä alkoivat käynnit monilla maihinnousurannoilla, jotka edelleen kantavat sodan aikaisia koodinimiään. Ensimmäisenä päivänä Sword Beach ja Juno Beach, joissa britit ja kanadalaiset nousivat maihin.

Arromancessa tutustuttiin operaatioihin maihinnousumuseossa ja rannalla, jossa näkyy vielä  keinotekoisten Mulberry-satamien jäänteitä. Niiden avulla kuljetettiin maihin joukkojen tarvitsemat materiaalit.

Illalla pääsimme lepäämään hotelliin Caenin viehättävässä ja eloisassa yliopistokaupungissa. Kodikas pieni hotelli sijaitsi keskustassa. Hissiin mahtui n 2 hoikkaa henkilöä matkalaukkuineen. 

Onneksi huoneemme oli pihan puolella, josta avautuikin aamuvalaistuksessa oikein kaunis kattojen ja seinien rytmittämä graafinen näkymä.

Sota jatkui aamulla Pegasus-sillalla. Se oli ensimmäinen maihinnousupäivänä saksalaisten hallinnasta vapautettu alue.

Täällä toimii edelleen Mme Gondréen kahvila. Madame oli saksalaisten miehityksen aikana 4-vuotias ja on edelleen hyvin hengissä.

Täältä jatkettiin rannikkopatteri Mervilleen, jossa koluttiin saksalaisten bunkkereita ja juoksuhautoja. Yhteen niistä oli loihdittu pommituksen aikainen ääni- ja valomaisema, jonka jälkeen en enää jaksanut bunkkereita, vaan tyydyin silmäilemään niiden ruohottuneita olemuksia ulkoa päin.

Rauhanomaiset ruohoa mutustelevat ponit muodostivat selkeän kontrastin uhkaaville metallista leikatuille sotilassilueteille.

Lounastauko Trouvillen aurinkoisessa rantakaupungissa antoi lepotauon ankarasta sodasta. Söin makrillitartarin ollakseni ennakkoluuloton. Hyväntuulinen patron vakuuttikin sen olevan hyvin local. Menetteli se ja saimme seurailla terassilla ranskalaisen lomakaupungin tunnelmaa. Sen päätyttyä tarjoilija valitteli, että vessakäyntiä ei suositella - korjaaja on tulossa. Hän kuitenkin myöntyi, kunhan menemme one by one. Sanoin, että niin me kotonakin teemme. Jäi sitten kollegan kanssa hekottelemaan. Tarjoilijalta omaperäinen tapa kertoa, että vain toinen wc on käytössä.

Onneksi sota loppui kohdallamme tältä päivältä ja palailimme hotelliin Pays d'Augen calvadostislaamon kautta. Siellä maisteltiin tuotetta camembertin ja muiden juustojen keralla. Perinteisesti rakennettuja vanhoja hirsitaloja ympäröivät hedelmälliset omenapuut. 

Calvados-tynnyrit hankitaan käytettyinä, jolloin niistä tulee lisäaromia eikä liian hapokasta tammiaromia haluta.

Kelpasi täällä nauttia calvados'ta ulkonakin, jonne meidät häädettiin, kun Ranskan ulkomaankauppaministeri oli yllättäen tulossa vierailulle mustien autokolonnien tuomana. Turvajärjestelyt vaativat meiltä nopeaa läpikäyntiä itse tislaamon puolella. Joitakin kiire häiritsi, minusta tynnyreitä nuuhkittiin riittävästi. Päivä oli kaunis ja oli miellyttävää maistella juomaa ja juustoja omenapuiden tuoksussa.

Seuraavana päivänä taas uusin voimin kohti sotatantereita: Point du Hoc ja Omaha Beach, jonne yhdysvaltalaiset joukot nousivat maihin, suurin tappioin. (Pelastakaa Sotamies Ryan katsottiin eilen.) 

Oli ensimmäinen viileä päivä. Ostin hieman militaristisen hupparin, jota on ilmeisesti tuunattava että voin sitä käyttää. Airborn Screaming eagles on amerikkalaisten 101. maahanlaskudivisioona, maineikas Normandia takia. Se on kuitenkin sotinut myös Vietnamissa ja Irakissa, joten on lisättävä tuohon Normandia-spesifinen rajoitus. Näköjään on opiskeltava koruompelua.

Saintè-Mère-Églisen kylässä on erikoinen kirkon koriste. Tornista roikkuu laskuvarjo ja laskuvarjohyppääjä-nukke. Se on muistona John Steelestä, joka laskeutuessaan jäi torniin kiinni. Hän joutui sieltä seuraamaan, kun saksalaiset teurastivat hänen sotilastovereitaan. Hän päätti esittää kuollutta, mutta saksalaiset huomasivat hämäysyrityksen. He ottivat hänet vangiksi, mutta Steele onnistui myöhemmin pakenemaan ja säilyi hengissä sodan loppuun asti. Kylä kunnioittaa sankarin muistoa tällä tavoin. Laskuvarjo ja nukke uusitaan vuosittain.

Amerikkalaisten hautausmaalla Collevillessä valkoisten marmoriristien rivit jatkuvat silmän kantamattomiin. 

Saksalaisten La Camben hautausmaalle on haudattu tuplaten kuolleita, mutta se on vaatimattomampi. Sen infokeskus kertoo julmia tarinoita tiettyjen natsiupseerien toiminnasta miehitetyissä ranskalaiskylissä. Omalta osaltaan nekin ovat osoitus saksalaisten  tavasta kertoa peittelemättä natsihistoriastaan.

                             

Matkalla Omaha-beachille kävimme Bayeuxissa, jossa turistikohde on 70 m pituinen seinävaate. Se on ehkäpä vanhin sarjakuva, jossa kuvataan Vilhelm Valloittajan pojan retkeä kostamaan rikottua lupausta ja voittoa Hastingsin taistelussa. Museo oli toteuttanut seinävaatteen katselun ovelasti: turistijono eteni hitaasti numeroidusta kohtauksesta toiseen luurit korvillaan. Luurista kuunneltiin selostus kustakin vaiheesta.

Rakennus  kuvissa ei ole museo, vaan kaupungin komea katedraali.

Caenin kaupungissa olisi voinut viettää aikaa kauemminkin, mutta matka-ohjelma oli täyteen pakattu.

Kaupungilla on myös oma historiansa sodan näyttämönä. Jonkinnäköinen viestintähäiriö aiheutti sen, että britit pommittivat kaupunkia heti maihinnousun jälkeen. He olettivat kaupungin olevan evakuoitu, mutta näin ei ollut, vaan siviilejä kuoli yli 2000 ja vanhoja rakennuksia tuhoutui paljon.

Caenin linnakkeen kaupungin yläpuolella rakennutti Vilhelm Valloittaja ja sieltä pääsee katselemaan kaunista kaupunkia joka suuntaan.

Palattiin kotiin Pariisin kautta valtaisassa liikennesumassa. Käynnissä olivat rugbyn MM-kisat ja matelimme kohti lentokenttää pariisilaisten luovia liikenneratkaisuja bussin ikkunasta todistaen. Pieni lisäys (18.9.): Bussin ikkunasta bongasin myös isohkon mainoksen Kaurismäen tuoreimmasta elokuvasta Kuolleet lehdet, mainospömpelissä keskellä Pariisia.