Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja

Kuka minä olen? hän ihmetteli vakavassa vaarassa. Ja jasmiinipuun tuoksu vastasi: minä olen oma tuoksuni.

Oppiaika eli Nautintojen kirja ilmestyi Brasiliassa jo vuonna 1969, mutta suomennettiin vasta viime vuonna. Juutalaista Clarice Lispectoria on verrattu Franz Kafkaan. Romaanissa voi aistia 60-luvun henkeä; ranskalainen eksistentialismi oli muodissa, Jean-Paul Sartre, Simone de Beauvoir, Francoise Sagan ajan suuria kirjailijanimiä. Eksistentiaalisesta ahdistuksesta, elämän kärsimyksestä, kuoleman kaipuusta, ihmisyydestä ja jumaluudesta tässä on puhetta. Johtoteema, itsen etsintä on kiedottu rakkaustarinaan.

Romaani alkaa lyhyellä prologilla Kevään alku eli Välttämätön kuolema keskellä päivää. Siinä nuori, 25-vuotias Lóri, alakoulun opettaja Rio de Janeirossa tempoilee niin sekavissa tunnemyrskyissä, että niissä ei lukijana ole tuoreeltaan pysyä mukana. Luku alkaakin keskeltä lausetta, eikä kovin selkeitä taustoituksia ilmesty naisen myllertävää mieltä selventämään. Monologissa esiintyy kuitenkin jo Ulesses-niminen mies, tunteiden kohde. Prologin jälkeen seuraa Valoa, valoa, mikä merkitsee samaa myös lukijalle. Selkenevää.

Ulesses on naista vanhempi filosofian opettaja. He ovat rakastavaisia, jotka halutessaan vakuuttaa itsensä ja toisensa suhteen erityisyydestä, eivät halua intiimiä suhdetta ennen kuin ovat valmiita. Olla valmis tarkoittaa perusteellista kaivautumista omaan ihmisyyteen, elämän perimmäisen olemuksen selvittämistä niin pitkälle kuin se on mahdollista ja toisen tuntemista samalla perusteellisuudella. Jonkinnäköistä buddhalaista tietä kieltäytymisen kautta valaistumiseen siinä tavoitellaan; halu lymyilee ihon alla, mutta sille ei anneta periksi. Aluksi mies toimii kaiken, sekä itsensä että naisen tunteita hallitsevana opettajana, mutta keskinäinen arvostus on suurta ja suhde moderni, vapaa. Naisen matelevaa alistumista ei ole ihan helppo niellä, mutta opin tiellä tapahtuu joka tapauksessa muutosta eikä mieskään tavoittele lopullista valtaa - tässä idealistisessa rakkauskertomuksessa. Sillä nautinto ei ole vain fyysisessä vaan myös ajattelussa, niin he toisilleen opettavat.

Lórin monologeissa vuorottelevat riemastuneet oivallukset ja toisaalta pelot ja synkät epäuskon hetket. Hän lähettää vetoomuksia Jumalalle, mutta vaikuttaa että jumalan käsite ei kuitenkaan ole romaanissa perinteinen. Tai ainakin se venyy hyvin monenlaisiin panteistisiin käsitteisiin päätyäkseen ihmiseen itseensä. Luonto, sade, tuoksut, meri merkitsevät, samoin kuin luonnon antimet: peruna, hedelmät, kukat. No, jos asuisi Rion Ipaneman rannalla, heräisi aamuhämärissä ja sukeltaisi valtameren kuohuihin autiolla rannalla, jasmiini tuoksuisi yössä ja vesi olisi lämmintä mutta raskaan suolaista...olisihan se aika jumalaista. Kohtaamiset Ulissesin kanssa rantaravintolassa seuraavat yksinoloa, monologi vaihtuu vuoropuheluksi, jossa he tulevat toisikseen. Rakastavaiset asettavat ehtoja, mies koettelee naista kuin tikulla uunissa paistuvan kakun kypsyyttä.

Kohdittain Lórin merta ja taivaita syleilevät tuokiot maistuvat sanahelinältä, mutta välillä taas konkretia palauttaa maan pinnalle; taksimatka Rion yössä, Lórin köyhät oppilaat jotka palelevat Brasilian talvessa. Sama mikä pelastaa Lórin hysteeriseltä ja mystiseltä yksinäisyydeltä auttaa kyllä lukijaakin. Clarice Lispectorilla on maine vaikeasti lähestyttävänä kirjailijana eikä turhaan. En ole varma, mitä tästä ajattelen. Suomentaja Tarja Härkönen on kirjoittanut romaaniin jälkisanat.

Jälkikirjoituksessa kerrotaan, että romaani on kirvoittanut kirjallisuuden tutkimusta ja esseitä. Esim sen Jumala-käsitystä on tulkittu sekä uskonnolliseksi että ei-uskonnolliseksi. Laitetaan tähän nyt yhden viisaan tutkijan, Patricia Zecevicin tiivistetty ajatus romaanista: Oppiaika on tutkielma identiteetin syvimmistä tasoista, kosmisesta identiteetistä, joka ylittää ihmisen minän rajat, niin kansalliset ja yhteiskunnalliset kuin sukupuolisetkin. Tämänkään ajatuksen äärellä en ole varma, sanoisinko aamen vai päläpälä. Joka tapauksessa Lispectorin tyyli on loistelias ja tämäkin teos mielenkiintoinen, häiritsevä kerta kaikkiaan. Ja onko James Joycella sittenkään mitään tekemistä Ulissesin kanssa, se selviää myös jälkipuheesta.

Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja
Uma Aprendizagem ou O Livro dos Prazeres, 1969,suomentanut Tarja Härkönen

Teos 2018, 178 s

Luiz Ruffato: Lissabonissa muistin sinut

"Anteeksi, anteeksi, tämä laukku on menossa hyvin kauas", hän julisti, pysähtyi sitten Rio de Janeiron bussin luokse, ja Semiramis sanoi kuskille "Hei, pidä hyvää huolta velipojastani, se on matkalla Portugaliin", muut matkustajat kerääntyivät uteliaina ympärilleni, myös ne joiden määränpää oli aivan toinen...

Brasilialaisen Luiz Ruffaton pienoisromaani perustuu hänen maanmiehensä Sergio de Souza Sampaion haastatteluille, jotka kirjailija on tehnyt Lissabonin vanhassakaupungissa Alfamassa. Sergion tarina voisi olla monen köyhyyttä ja työttömyyttä pakenevan nuoren miehen, maahanmuuttajan kertomus. Naisen tarina se ei ole niin usein, johtuen epäilemättä köyhyyden ja varhaisen raskauden tiukasta kytkennästä. Köyhät naiset lähtevät vasta sodan alta.

Sergion, ystäville Serginho, tarina jakaantuu kahteen osaan, ensimmäinen elämä on pienessä brasilialaisessa Cataguasesin kylässä, toinen Lissabonissa. Mies, joka heittäytyy valtameren yli vailla selvää päämäärää, voi nähdä tupakanpoltossa elämäänsä määrittävän tekijän. Ensimmäinen osio on otsikoitu 'Kuinka lopetin tupakanpolton' ja toinen 'Kuinka aloitin tupakanpolton uudelleen'.

Brasilialaisessa pikkukylässä kaaos hallitsee, kuten Ruffaton aiemmissa romaaneissa Sao Paulon kaduilla, mutta kylän mittakaavassa kaikki tietävät toisensa ja tunnelmassa ei ole samaa vaarallisuutta, siinä on pieni pisara kodikkuutta ja optimismia. Kaaos on enemmän fellinimäistä absurdiutta kuin kamppailua joka nurkan takana vaanivaa kuolemaa vastaan. Kun joku päättää lähteä, kuten Sergio äkillisestä päähänpistosta, hänestä tulee vähäksi aikaa kuuluisuus, paikallislehtien uutisaihe. Atlantin ylittäminen ja ylipäänsä pois lähteminen on suurta, unelma paluusta sisältää itsestäänselvästi aseman ja varakkuuden. Vaikka ajatus ei ole kovin mietitty, Sergio ei voi luovuttaa, virtaahan suonissani sekä intiaanien, portugalilaisten että mustien verta, mistä olen tosi ylpeä ja mikä auttaa elämässä .

Lissabonissa vastassa on toinen maailma, brasilialaiset ovat brasseja, joilla on huvittava aksentti, ravintolan työpaikoista kilpailevat monesta suunnasta tulevat - hau aar juu, kan ai help juu, gud miil, gud prais - Portugalin historia Angolassa näkyy prostituutiossa, ja Ukrainasta saapuu entistä pienemmillä palkoilla työtä tekeviä, sitäpaitsi vaaleita ja sinisilmäisiä.

Ruffato kirjoittaa edelleen hengästyneen tiiviisti, mutta vailla edellisten romaanien välähdyksenomaisia tuokiokuvia, suurkaupungin liikenteen rytmiä. Nyt rytmi syntyy köyhän nuorenmiehen epätoivon paineesta. Yhä uudet vastoinkäymiset kaatuvat aika hyväuskoisen nuorenmiehen niskaan, ponnistelu on ylivoimaista. Monille ei ole missään kotia, sen Ruffato kertoo taas taiturimaisesti. Myötätunto on heidän puolellaan. Sen puolen Ruffato on valinnut, Sao Paulossa ja Lissabonissa. Sergion loputtomista vaikeuksista huolimatta romaani on värejä ja tuoksuja täynnä, pippuroitu dona Palmiran äksyilyllä ja runolija Rodolfon, konkarimaahanmuuttajan, Lissabonin kaduilla ja kuppiloissa poimituilla havainnoilla.

"Vai tunnetko kotikaupungissasi yhtään köyhää ja rehellistä joka pärjää, siis pärjää kunnolla, loppukuuhun asti ilman rahahuolia? Et tietenkään, sillä se edellyttää että on saanut varallisuutensa jo kehdossa, syntynyt johonkin niistä harvalukuisista suvuista jotka ovat riistäneet Brasiliaa kautta aikojen ja jotka juuri siksi osallistuvat politiikkaan, jotta voivat jatkaa törkeätä huijaustaan", hän suorastaan raivosi. 

Kirja oli mukana myös Mummon matkalla.

Luiz Ruffato: Lissabonissa muistin sinut
Estive em Lisboa e lembrei de você, 2009, suomentanut Jyrki Lappi-Setälä

Into Kustannus, 2018, 130 s

Clarice Lispector: Tähden hetki

Brasilialaiset kirjailijat, ne harvat joihin olen tutustunut, alkavat mielessäni liimautua toisiinsa. Siellä pauhaavat yötä päivää Luis Ruffaton Sao Paulon kadut, Paulo Linsin Rion faveloiden hornan henget ja nyt, Clarice Lispectorin sisäisen monologin puhuja, senor Rodrigo, Rion katuja kulkeva yksinäinen.

Tähden hetki on samanlainen sirpale elämää, nopea väläys kuin ovat Ruffatonkin katkelmalliset kuvat kaaosmaisesta koskaan sammumattomasta suurkaupungin sykkeestä. En tiedä, kuinka tämä pienoisromaani suhtautuu Clarice Lispectorin koko kirjalliseen tuotantoon, koska tämä on ensi tutustuminen.

Senor Rodrigo, minä-kertoja, on hyväosainen riolainen. On kuin hän olisi jollain kujalla astunut ulos kiiltävästä autostaan ja törmännyt toisessa todellisuudessa elävään sankarittareen. Hän ihmettelee köyhän, näkymättömän Macabea-tytön elämää. Hänen on kirjoitettava tytöstä, koska hän on ainoa joka välittää. Koillisen tyttö tulee Alagoasin takamailta, hän on nuori nainen joka vain on - Rodrigon mielestä. Tekee työtä konekirjoittajana, on vähän yksinkertainen, ei kovin viehättävä, ei vaadi mitään itselleen, ei haaveile eikä suunnittele, ei ole onneton. Onnellinen hän on kun saa olla rauhassa ja yksin. Tyttö, jota ei kukaan näe. Joka ei tiedä mitään. Hänessä on sulut ympärillä.

Macabeasta Rodrigo yrittää kertoa. Välillä kirjailija menettää uskonsa kertomukseen, mutta palaa taas jatkamaan. Macabean elämässä tapahtuu vähän, mutta joskus hän saattaa tehdä jotain yllättävää. Siitä kertoo (räjähdys). Kuten että hän lainaa rahaa ja lintsaa töistä. Silloin hän voi yksin tanssia muutoin monen Marian kanssa jakamassaan huoneessa ja kuunnella radiosta Carusoa, Una lagrima furtivaa.

Puolet pienestä kirjasta on Rodrigon tytön mitättömyyden, olemattomuuden pohdintaa, sen että joku voi elää sellaista elämää. Myöhemmin ilmaantuu yhtä olemattoman oloinen poikaystävä Olimpico de Jesus, joka kuitenkin elättelee itsestään suuria kuvitelmia ja tiuskahtelee, hänkin, kiltille ja tottelevaiselle Macabealle. Työkaveri Gloria ilmaantuu häiritsemään Macabean parionnea, mutta johdattaa hänet myös selvänäkijän luo. Gloria ei ole mikään ruudinkeksijä hänkään. - Miksi sinä näytät ihan? Macabea ei helposti ärsyyntynyt, mutta Glorian tapa jättää lauseensa kesken koetteli hänen kärsivällisyyttään.

En tiedä minäkään. Tähden hetki on selvästi sukua muille brasilialaisille lukemilleni, maisemaltaan, henkilöhahmoiltaan. Ihmisiä syntyy vailla mitään edellytyksiä hyvinvointiin. Hyväksikäytettäväksi kehdosta hautaan. Ilman tietoisuutta siitä, että on hyväksikäytetty tai että olisi vaihtoehtoja. Filmitähdeksi Macabea olisi halunnut. Hänessä on aistillisuutta, jota hän ei itse huomaa, kirjoittaja kyllä.

Hän ei koskaan ajatellut 'minä olen minä'. Ajatteli kai, niin luulen, ettei hänellä ollut oikeutta siihen, oli sattuman satoa. Sikiö joka on kääritty sanomalehteen ja heitetty roskapönttöön. Onko hänenlaisiaan tuhansia? On, sattumia. Tarkemmin ajatellen: kuka ei olisi sattuman satoa? Mitä minuun tulee, olen vapauttanut itseni tuolta kohtalolta kirjoittamalla, sillä mikä on aktista on faktista.

Minusta romaani on kuin vähän keskeneräinen harjoitelma. Jotain sen tapaista kirjoittaja itsekin sanoo. Välillä dialogi kulkee kiinnostavasti ja Rio de Janeiron selvännäkijän salonki näyttää värikylläiseltä kuin ne maalaukset, joissa oli paljon vaaleanpunaisia pulleita naisia värikkäillä sohvilla. Olisiko ollut Botero. Mutta muutoin, en tiedä mitä sanoa senor Rodrigosta ja Macabeasta. I feel stupid but on  a much higher level.  Tähden hetki tulee ja jokaisen suuruus.

Clarice Lispector on nostettu sittemmin, ehkä jo eläessäänkin, kulttimaineeseen. Häntä on verrattu Virginia Woolfiin ja Marguerite Durasiin. Omaperäisen ja alitajuntaan pureutuvan kirjailijan voi tästäkin kirjasta aavistaa, mutta Tähden hetki on vaikea pala; välillä lukiessa teksti vetää ja seuraavassa hetkessä kirjailija ilmoittaa väsyvänsä. Tarja Härkösen suomennos on taas oivallinen, kuten Paulo Linsin Jumalten kaupunki jo osoitti. Jäljen Tähden hetki jätti, häiritsevän ja vaikeasti tulkittavan.

Hyönteisdokumentin hdcanis  tiivisti lukukokemuksensa ytimekkäästi. Nannan kirjakimaran Nanna koki romaanin haastavaksi, se vähän irvistelikin.

Clarice Lispector: Tähden hetki
A Hora da Estrela 1977, suomentanut Tarja Härkönen
ai-ai 1996, 107 s

Paulo Lins: Jumalan kaupunki

Mun Rio on suurenmoinen
ja hurmaa tulvillaan...

Paulo Lins on elävä esimerkki siitä, että Rio de Janeiron läntisessä favelassa kasvaneella nuorella, ainakin yhdellä heistä, on ollut toinen polku kuin hänen Jumalan kaupunki-romaaninsa henkilöillä. Jumalan kaupunki on Rion läntinen kaupunginosa, favela, joka perustettiin vuoden 1966 suurtulvan jälkeen kodittomiksi jääneille. Sinne siirrettiin köyhiä muualtakin Riosta, alueilta jotka haluttiin keskiluokan käyttöön.

Favela-sana on peräisin tyräkkeihin kuuluvasta kasvista, joka peittää vuoria mm Rion ympäristössä. Samoille alueille syntyi laittomasti yhä uusia asuinalueita ja turvapaikkoja kodittomille ja köyhille. Yksi noista alueista nimettiin favelan mukaan ja nimi muuttui vähitellen paikalliseksi yleisnimeksi. Favelat ovat köyhyyden, rikollisuuden, huumekaupan, väkivallan ja rasismin leimaamia alueita. Rion kauneus levittäytyy kukkuloilta, mutta kujilla väistellään luoteja, kodeissa vedetään kokaa, viskiä ja pilveä. Eikä poliisi taatusti tarjoa turvaa, katujen äkkinäiset tilanteet vaihtuvat järjestelmälliseen mielivaltaan; huonosti palkatut poliisit haluavat osansa huumerahoista ja vangeilta palveluksia, mieltymyksiensä mukaan. Hierarkiassa mustien gangstereiden yläpuolella elelevät huolettomat valkoiset Pojat, joiden joukosta jokunen lipeää mukaan veriseen peliin, siinä missä mustien joukosta yksittäinen tyyppi pääsee irti köyhille mustille osoitetulta tieltä.

Paulo Lins on elänyt nuoruutensa Jumalan kaupungissa. Siksi Jumalan kaupungin henkilöt, nuoret gangsterit Hornanhenki, Vemmelsääri, Sähikäinen, Hunskeli, Nikkari, Varpunen, Pikku Zé, Komee Zé ovat verta ja lihaa, heidän dialoginsa niin autenttisia. Tarja Härkösen suomennos, favelan kieltä lähinnä kai pääkaupunkiseudun/Helsingin nykyslangia mukaillen, on kerta kaikkiaan mahtava suoritus. Varsinkin sen jälkeen kun luin Svenska Dagbladetin arvostelun ruotsinnoksesta, jossa kriitikko epäili lukijoiden naureskelevan väärissä kohdissa ja suositteli, että kääntäjä olisi tutkinut esim Rinkeby-ruotsia.

Batmanin baarin edustalla hän näki Appelsiinin harppovan Keskusaukiota kohti.
- Kuis hurisee? Sano mistä saisi kunnon tienestit?
- Hei kuule, on vähän kiire. Tässä ehdi nyt pälättää, vastasi toinen hiljentämättä vauhtiaan. 
Hunskeli ei vastannut, ajatteli vain että tappaisi moisen nuijan jonain maanantaina. 

Romaani on jaoteltu kolmeen osaan, jotka seuraavat lähemmin yhden henkilön kohtaloa, Hornanhengen tarina, Varpusen tarina ja Pikun tarina. Tarinat kertovat, että nuorilla, lapsilla on haaveensa jättipotista, elämästä muualla, turvassa vaimon ja lasten kanssa, kalastajana rannalla, vuoristossa, mutta favelan kadut viettävät alaspäin, imevät mukaan, pakottavat ottamaan aseet käyttöön, opettavat tappamaan, diilaamaan huumeita, valitsemaan jengin. Jättämään koulun. Kahdeksanvuotiaat nappulat, shakkinappulat katsovat isoja gangstereita, kaksikymppisiä ihaillen, juoksevat huumekuriireina pomojen asioilla, osallistuvat ryöstöihin ja tappoihin. Kosto ja väkivalta ottaa lisäkierteitä jokaisesta ruumiista. Taustalla soi samba, käydään sambakoulujen kilpailuissa, joissa favelassa syntynytkin voi menestyä. Gangsterille on tärkeää näyttää hyvältä ja saada kaunis tyttöystävä. Jos ei hyvällä, niin sitten väkisin. Mustasukkaisuus korventaa häviäjää. Välillä nuoret ottavat henkeä pakomatkalla guavapuiden alla, yöllä moskiittojen armoilla, tuijottavat kaunista maata ja ihmettelevät, miksi eivät saa tätä kaikkea pysäytettyä, miksi on oltava mukana tappamassa.

Kaikesta tästä kaaoksesta ja väkivallasta Lins onnistuu tekemään brutaalin, silti säkenöivän kertomuksen haaveista, rakkauden ja ystävyyden kaipuusta, köyhyyden ja rikollisuuden lujasta liitosta. Teksti kulkee paikoitellen dokumentin omaisena kuvauksena paikallisista oloista, naisista ja äideistä kodeissa, lapsen viimeisistä ajatuksista kun hän katsoo kiväärin suuhun, kukosta joka pääsee pakoon juhlaväen padasta. Puuttuvaa koulutusta paikkaa taikausko ja oma pombagira. Ja taas palataan nuorukaisten dialogin tykitykseen. Taitavasti Lins erottelee ja taustoittaa henkilöitään, joita pujahtelee joka kujalta lisää; he eivät favelassakaan ole samasta puusta. Eräs kahden kaverin suunnittelema ryöstö ei missään vaiheessa toteudu, koska bussikuski on mukava, kassalla on mukava tyttö, ryöstettävä autoilija on mukava.

Jengien sota kuitenkin kiihtyy Jumalan kaupungissa. 'Kylmää se, suolaa se'. Kohtalot ovat enimmäkseen surullisia heillekin, jotka pyristelivät jäädäkseen väkivallan ulkopuolelle. Mafiameininki jyllää valinnoissa, joihin kaikki lopulta pakotetaan. Hyljeksitty homomies Ana Flamengo, saattaa olla niitä harvoja onnellisia. Vakavarainen perheenisä ei enää jaksa teeskennellä vaimonsa vierellä. Sähikäisen ja hänen nuorten gangsterikavereidensa elämä syttyy, paukkuu, sammuu ilotulitteena Rion yössä.

Paulo Lins on haastattelujen mukaan kirjoittanut tätä menestysromaaniaan kymmenen vuotta osallistuen samanaikaisesti tutkijana köyhien rikollisuutta ja oikeutta tutkiviin projekteihin.

Yö teki itsestään kukkulan kuninkaan. Katuvalojen syttyessä perhoset kerääntyivät joka toisen lyhtypylvään ympärille. Laella lapsijengi kysyi Bahian Paulolta gangstereiden liikkeistä. He halusivat juhlia onnistuneita tuoreita rikoksiaan mestareidensa kanssa. Tuona päivänä vanhukset, raskaana olevat naiset ja humalaiset olivat saaneet tuntea heikkoutensa noiden ahneiden lapsenkäsien edessä. Lapset olivat myös kerjänneet ja kiillottaneet kenkiä São Franciscon aukiolla. 

Paulo Lins: Jumalan kaupunki
Cidade de Deus, 1997, suomentanut Tarja Härkönen
Aviador, 2016, 491 s

Luiz Ruffato: Tekokukkia

Brasilialaisen kirjailijan toisesta suomennetusta romaanista tunnistaa kyllä esikoisromaanin Rutosti hevosia käsialan. Luiz Ruffato on varsinkin Euroopan ulkopuolisen maailman urbaani vaeltaja. Sen takia hän on täältä katsottuna myös eksoottisen värikäs kirjailija valaisten pienissä kertomuksissa keveästi  mutta terävästi meiltä kaukana olevia maailmankolkkia ja samalla universaaleja inhimillisiä kokemuksia.  Alaotsikkona on Matkoja vieraalla maalla.

Romaanin kokijaksi kirjailija nostaa Dório Finetto-nimisen insinöörin ja Maailmanpankin projektikonsultin. Johdannossa kirjailija kertoo saaneensa tältä kirjeen, jossa maailmaa kiertänyt mies pyytää Ruffatoa kokemustensa kirjalliseksi tulkiksi. Sitä seuraa mainittu kirje ja romaani on siis kirja kirjassa. Sitä voi miettiä, onko tämä totta mutta turhaahan se on. Kohde ei tunnista itseään kirjalijan laatimasta muistiosta. Heijastaako väite elämäkerran kohteen leikkisyyttä vai elämäkerturin kyvyttömyyttä, siinäpä kysymys - kysyy kirjailija.  Ainakin se saattaa heijastaa kirjailijan leikkisyyttä, kun hän haluaa ojentaa lukijalle kimpun tekokukkia. Dório Finetton tarinat ovat mielenkiintoisia pieniä novelleja joka tapauksessa.

Dório Finetto kertoo tapaamiensa ihmisten kohtaloista. Varakas, työpaikkansa kautta maailmaa kiertävä mutta yksinäinen ja juureton matkaaja kuvaa savuisia baareja Sao Paulon kujilla ja Lissabonissa, Rio de Janeiron hotellin aulabaaria, huoltoasemaa lähellä Belo Horizontea. iltapäivää Havannassa. Hän kertoo, miksi täysihoitolan emäntä Hampurissa ontuu, ja sushiaterialla Beirutin Golden Tulip de Villessä tapaamansa Marcelon tarinan. Hän kertoo, miksi Itä-Timorin liian kaunis Susana ei koskaan saanut olla onnellinen. Kuinka englantilaisesta Bobbysta, entisestä palkkasoturista Kongon Katangassa tuli rotanmyrkyttäjä Sao Paulossa.

Maailmanmatkaaja on hiljainen kuuntelija, jolle satunnaiset kulkijat vuodattavat syvimmät salaisuutensa. On jokunen toteutunut unelma - vauras ranskalaisnainen löytää argentiinalaisen tangon - mutta enemmän murskaantuneita. Ihmiset sinnittelevät marginaalisissa olosuhteissa. Tiellä kulkee monia riitaisten perheiden yksin jättämiä. Kadonneiden isien hylkäämiä poikia, jotka kantavat elämän mittaista haavaa: pelko hylätyksi tulemisesta pakottaa lähtemään itse ensimmäisenä. Jossain tarinassa sivutaan myös poliittista vainoa Argentiinassa, ja mm sen seurauksena pakolaisuutta.

Rakastin muutamaa naista, mutta minua piinasi pelko hyljätyksi tulemisesta, joten luovuin heistä aina ennen kuin he ehtivät jättää minut... Kärsin tässä päivässä, jotta ei tarvitsisi riutua tulevaisuudessa...

Romaanin tunnelma ei kaikista koskettavista, itkettävistäkin kohtaloista huolimatta ole murheellinen. Humoristisille näkökulmille löytyy aina aurinkoläikkänsä. Luiz Ruffato on hieno kirjailija.


Luiz Ruffato: Tekokukkia
Flores artificiais, 2014, suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä
Into 2015, 176 s

Luiz Ruffato: Rutosti hevosia

Into Kustannus 2014, 159 s

Eles eram muitos cavalos, suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä

Päivä Saõ Paulossa – short cuts

Kävin Saõ Paulossa. Tajunta virtaa suurkaupungin pulssin sykkeessä, Luiz Ruffaton lauseissa, runoproosan vyörytyksessä, joka sykkii, läähättää, hengittää, yskii.

Brasiliassa kirjoja kirjoittavat hyväosaiset, koulutetut ja varakkaat valkoiset omasta todellisuudestaan. Samaa yhteiskuntaluokkaa, joka pystyi ostamaan lippuja jalkapallon MM-kisoihin. Luiz Ruffato on poikkeus, hän tulee köyhistä oloista, lukutaidottomien vanhempien poika, joka jo 6-vuotiaana työskenteli kadulla isänsä apuna. Hänen Brasiliansa ei ole sileiden hiekkarantojen drinkkibaareja. Tausta ja kokemus maistuu, haisee ja tuntuu näissä kaupunkitarinoissa. Ruffato kirjoittaa asioista, jotka hän tietää ja on tuntenut nahoissaan; kaupungin faveloiden elämästä ja sen sattumanvaraisuudesta, sen epäoikeudenmukaisuudesta, rujoudesta, lohduttomuudesta. Se saa helposti alkunsa, ja voi sammua yhtä äkkiä, satunnaisessa poliisin rynnäkössä, huonosti pystytetyillä rakennustelineillä. Kuinka nopeasti lapsesta tulee vanha väkivaltaisessa köyhyydessä kun toivo paremmasta sammuu. Kuvat ja tarinan sirpaleet syöksyvät vastaan vailla tyhjäkäyntiä, vanhus vailla kenkiä tai kokonainen suku ahtaassa kodissa hahmotellaan muutamalla tiukalla vedolla ja se on siinä, muuta ei tarvita. Siitä välähdyksestä ikkunan kautta selviää tai voi arvailla suuria tunteita, kovia kokemuksia mutta seuraavassa kadunkulmassa/seuraavalla sivulla aukeaa uusi tarina, runo, kirje, listaus avoimista työpaikoista, puhelinvastaajan viestejä naiselle/prostituoidulle? 

Seitsemänkymmentäyksi sirpaletta Saõ Paulon elämää, viimeistä edellinen on musta neliö, ja viimeinen on dialogi jossa ohikulkijat osuvat paikalle – pitäisikö auttaa vai käykö sitten itsellekin huonosti? Tekstiä joka tarttuu ihoon niin kuin nokkonen polttaa. Päähenkilöinä köyhimmistä köyhimmät – tapa tai tule tapetuksi - kuten vanhus luvussa Kuolemaa edeltävä elämä - joka on ylimääräinen asunnossa ja jonka kuolemaa kaikki toivovat, mutta myös jokunen vihreän oksan asukas tai keskiluokkainen pariskunta kuten luvussa, jossa vaimo suoltaa monologia kiltin miehen vaietessa

Mitä nainen haluaa: --köyhyys on sinulle vain mukava tekosyy aloitekyvyttömyydelle rohkeuden puutteelle, kätket pelkuruuden ja voimattomuuden älylliseen kapinallisuuteen, ikään kuin ulkomaailma pelkäisi kuollakseen sinun suuttumustasi hah hah haa

Tämä tekijä näkee kaiken, myös maassa makaavan potkitun koiran silmän liikkeet. Välillä luetaan pätkiä horoskoopeista ja rukouksista. Tässä maassa jossa ainoa kirja jota koskaan on luettu voi olla raamattu. Siitäkin voi irrota leipä.

Pyhän Expedituksen rukous. Olen painattanut tätä rukousta tuhat kappaletta ja jakanut koko painoksen ilmaiseksi pyhää Expeditusta kohtaan kokemani kiitollisuuden osoituksena, tehdäkseni tuon suuren pyhimyksen armolahjoja tunnetuksi. Tilaa sinäkin heti oma tuhannen kappaleen eräsi... Rahtivapaasti koko Brasilian alueella.

Yksi tarina kerrotaan puhelinvastaajaan jätettyjen viestien kautta. Lucianalla on rakkaussuhde vanhempaan mieheen, ja siksi häntä paheksutaan monen soittajan toimesta: moraalista paheksuntaa ja varoituksia. Hermostunut köyhä mies joka laskee marketissa rahojen riittämistä on jo rikollinen. Hänen selityksiään ei kukaan kuuntele. Hänet myymäläetsivä nappaa ja pamputtaa, siitä saa vain mainetta. On isä ja poika. Isä jolla on tarjota pojalleen kananugetteja majoneesissa. Hän välittääkin aseita Venäjältä ja Israelista, Itävallasta ja Sveitsistä.

Kirjailija on teräväkielinen mutta hauskakin. Pierrellä on huono viinapää, joten neljä olutta alkaa olla tarpeeksi – hän muuttuu ikävystyttäväksi, alkaa pitää pitkiä puheita, kunnes vetäytyy kuoreensa kuin pallovyötiäinen ja siellä hiljaa mielessään lähettää meidät kaikki teloitettaviksi. Yhden kerrallaan.

Ruffaton myrkyllisiä totuuksia kotimaastaan on viranomaisten toimesta yritetty sensuroida, kun palkittu kirjailija on kutsuttu puhumaan ympäri maailmaa kirjamessuille. Häntä pidetään oman pesän likaajana, kun hän kertoo meille Brasilian toisenlaisesta todellisuudesta joka ei houkuttele turisteja.

Rutosti hevosia lainaa etusivullaan brasilialaista runoilijaa Cecília Meirelesia: Hevosia oli niin paljon ettei niiden nimiä värejä alkuperää kukaan enää muista. - Kirjailija ja suomentaja esiintyivät toukokuussa Maailma kylässä -festivaalissa Helsingin Kaisaniemessä. Sympaattisia ja fiksuja miehiä molemmat. Suomennos on hieno.