Vielä yksi Guy Delisle löydetty - ja osaluettuja esseitä

 

Löysin vielä yhden lukemattoman Guy Delislen sarjakuvakirjan kirjastosta. Nyt animaatiostudio tarjoaa hänelle työtä Kiinan Shenzhenissä. Matkan tuloksena syntynyt sarjakuvakirja on yhtä kiinnostava, jännittävä ja täynnä hänelle tyypillisiä, kolkoissakin paikoissa pilkistelevän huumorin - ja itseironian - kukkia kuin nuo edellisetkin teokset.

Näistä kirjoista innostuneena päätin ostaa ainakin yhden. Sepä olikin helpommin päätetty kuin tehty, painos loppunut kaikista (suomennoksista) eikä kirjakaupoistakaan löytynyt. Lopulta löysin yhdestä antivariaatista Merkintöjä Burmasta, joka toivottavasti on tuloillaan.

Shenzhenin komennuksesta muodostuu miehelle aikamoinen koettelemus, josta hän pakenee kerran Kantoniin ja kerran HongKongiin. Shenzhen vaikuttaa sulkeutuneemmalta ja se tekee siellä 3 kuukauden työskentelyn ikävämmäksi. Kirja on kuitenkin kaikkea muuta.

Kirjassa hän kuvaa monipuolisesti hotelliaan, sen hissinkuljettajaa, joka harjoittelee englantia - lauseet  eivät aina istu tilanteeseen - animaatiostudiota, kollegoitaan, kieli- ja tapakulttuurin törmäyksiä ja retkiään kaupungissa ja noissa kahdessa muussa kaupungissa. 

Kielimuuri nousee entistä korkeammaksi siitäkin ilmiöstä, että englantia väittämänsä mukaan hallitsevat eivät näytä kuitenkaan useastikaan sitä osaavan keskusteluun asti. Eivätkä näköjään voi myöntää, että kysymys on jäänyt ymmärtämättä.

Huumori saattaa olla vaikeasti hallittavaa paikan päällä, mutta onneksi matkakirjan lukijat saavat kokea yksityiskohtaisesti hämmennystä aiheuttavat tilanteet. Ne riemastuttavat.

Tietenkään piirtäjä ei lopulta voi olla iloitsematta vapaan maailman ihanuudesta, että jos vaikka lähtisi katsomaan Taj Mahalia... Nähtyään että kiinalaiset epäröivät ottaa edes vastaan hänen HongKongista tuliaisina tuomiaan taidekirjoja kollegoilleen, Rembrandtia ja muita. Pelko on syvää ja kaikkialla.

On helpompiakin tilanteita. Lähiravintolan kyyppari tulee vastaan siellä täällä ja tervehtii tekemällä kananmuna-annoksen merkin käsillään.

Jos olisin nyt menossa mihinkään Delislen matkakertomusten kohteista, lukisin/katsoisin sitä ennen tarkkaan k.o. kirjan, sen verran laajalla säteellä Delisle antaa katseensa kulkea näkemässään maailmassa.

Guy Delisle, Shenzhen, 2000, suomentanut Saara Pääkkönen
WSOY, 2010, 147 s

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - 

Luin n 120 sivua Anna Kontulan esseekokoelmasta Kadonneen järjen metsästys. Alkoi tuntua, että olen lukenut liikaa jo näistä samoista aiheista, liiallisesta terapia- ja tunnepuheesta esim, vaikka tiedän ja huomasinkin, että hänen sanansa sosiologina ja yhteiskuntatieteiden tohtorina on painavampaa kuin monen kirjoittajan. Hän siteeraa toista sosiologia ja puhuu emotionaalisesta kapitalismista, jossa tunteiden hallinta ja analyysi sekä kaupalliset pyrkimykset yhdistyvät. Yhdessä luvussa hän me too´sta lähtien tutkii feminismin ikonin Simone de Beauvoirin ajatuksia aikansa kontekstissa. Toisessa kohtaa oli puhe ns turvallisen tilan käsitteestä demokraattisen keskustelun pysäyttäjänä.

Arvostan Anna Kontulaa fiksuna ja persoonallisena yhteiskunnallisena vaikuttajana eli kaikin puolin kansanedustajan paikkansa täyttävänä. Siksi onkin sääli, ettei hän enää asetu ehdolle seuraavissa eduskuntavaaleissa. Kirjoittajana hän on minun makuuni hieman raskas kieleltään, ainakin tässä ensi tutustumisessa. En päässyt kissa-aiheiseen esseeseen, joka viimeisenä saattoi olla tarpeellinenkin kevennys (?) kirjaan.

Margaret Atwood: Vanhaa rakkautta. Kertomuksia

Mietiskelin tässä, mikä ero on novellilla ja kertomuksella. En keksinyt/löytänyt hyvää selitystä, joten kaipa ne sitten ovat suunnilleen synonyymeja. Tässä Margaret Atwoodin viimeisimmässä suomennoksessa Vanhaa rakkautta pariskunta Tig & Nell esiintyy kertomuskokoelman alkuosassa ja uudelleen, muodossa Nell & Tig loppuosassa. Lopun nimijärjestys selittyy Tigin dementoitumisella ja lopulta poistumisella Nellin viereltä.

Pariskunta on tyyppiä yhteenkasvanut puu, he rakastavat, matkustavat, mökkeilevät yhdessä ja sovussa, heistä muodostuu muutaman kertomuksen mittaan kuva toisiaan harmonisesti täydentävistä persoonallisuuksista. Mies on värikäs ja temperamenttinen oman tiensä kulkija, nainen rauhallisempi tarkkailija - kuin kirjailija itse ja hänen edesmennyt miehensä Graeme Gibson, jolle kirja on myös omistettu, muiden läheisten ohella.

Aktiivi-ikäisenä pariskunta maailman kansalaisina matkustelee ja kertomuksissa tavataan heidän tuttujaan mm Ranskan Provencessa. Vanhoina he luennovat luontoaiheista risteilymatkustajille, jota varten heidän on käytävä ensiapukurssi. Siitä ensimmäinen kertomus. Kerronta on humoristista ja lämminhenkistä, tuttaviin mahtuu eksentrisiä tyyppejä, taiteilijaluonteita ja eläköityneitä yliopiston opettajia, feministejä.

Tuttava-, ystävä- ja sukupiiriä lähestyvien kertomusten joukossa on myös muutama dystooppinen tarina, joissa voi lukea Atwoodin tunnetuimpien romaanien, Orjattaresi ja Testamentti, ajatuskulkuja, lisääntymisen säätelyä tautien näivettäessä väestöä esimerkiksi. Omaa erilaista kertomustaan edustaa myös eräs kotiloksi itsensä kokeva, joka on joutunut kauhukseen naisen olomuotoon. Maailmaa muunlajisen silmin vähän kuin Anni Kytömäen Mirabiliksen ensimmäisessä ja viimeisessä luvussa.

Vanhukset ovat jo vapaita käymään käsiksi edellisen sukupolven, vanhempiensa omituisuuksiin. Niin Atwoodkin. Paha äitini kuvaa monenlaiseen hörhöilyyn taipuvaisen äidin edesottamuksia. Tilanne antaa mahdollisuuden peilata omaa 15-vuotiaan riitaa äidin kanssa murrosikäisen tyttären uhmakkaaseen käytökseen. Äiti on niin vahvaluonteinen, että hänen mahdollisesta noituudestaan ei voi olla täysin varma.

Kertomuksessa Vainajan haastattelu Margaret Atwood keskustelee meedion välityksellä George Orwellin kanssa yhteiskunnan tilasta ja näkee tietenkin Orwellin profeetallisuuden edelleen, sen entistä terävämmän ajankohtaisuuden. Orwellia informoidaan nykyisestä cancel- kulttuurista. Siinä kohtaa voi havaita meille vanhan polven edustajille tyypillistä siunailua. MA suosittelee Orwellille elokuvaa Stalinin kuolema. 

Kuolemista ja vanhenemista sekä yhteisiä kokemuksia, entisiä rakkauksia käsitellään ystävien kesken. Kuten myös Tigin dementoitumisen myötä. Viimeinen osa onkin täynnä lesken ikävää ja kaipausta, toisen tavaroiden läpikäyntiä, hajoamisen ja lahoamisen näkemistä kaikkialla. Tässä osiossa päästään kirjeiden kautta edellisenkin sukupolven sotatraumoihin ja ajan kätkemiä salaisuuksia paljastuu, mutta aina liian vähän. Nell vainuaa edesmenneen appiukkonsa ja tunnetun sotakirjeenvaihtaja Martha Gellhornin välille virinneen jotain kiinnostavaa.

Atwoodilla on viisautta, huumoria ja räväkkyyttä sekä vanhan ihmisen kokemusmaailma mistä ammentaa. Kertomuksiin sisältyy eri aikoina muualla julkaistuja novelleja. En tiedä, vaivaako minua tämä vuoden maanantain turtumus ja tympeys, mutta en oikein innostunut näistä kertomuksista, turhan moni vaikutti hieman jaarittelevalta ja yhdentekevältä. Niitä tuli verrattua esimerkiksi Alice Munron tai Raymond Carverin häikäiseviin novelleihin. Margaret Atwood onkin tunnetumpi romaaneistaan. 

Margaret Atwood: Vanhaa rakkautta. Kertomuksia
Old Babes in the Wood, 2023, suomentanut Hilkka Pekkanen
Otava, 2024, 286 s

Emmy Abrahamson: Hur man förälskar sig i en man som bor i en buske

Kansi Nils Olsson, OINK

Aika epätoivoinen alkuasetelma suhteelle: Julia, nuori ruotsalainen, Berlitz-koulun englannin opettaja istuu wieniläisen puiston penkillä. Hänen seuraansa tuppautuu koditon pummi, ilman kenkiä, likaisine varpaineen. Mies ei tule puskista vaan ihan tietystä puskasta Wienin Stadtparkissa. Vastoin kaikkia oletuksia nainen rakastuu saman tien, hän jopa mielellään suutelisi miestä ellei vahva lemu tyrmäisi aietta alkuunsa. En ole koskaan varmaan lukenut näin romanttista, hauskaa, yllätyksellistä ja samalla freesillä tavalla viisasta ja herkkää kertomusta - joka siis on tosikertomus! Hur man förälskar sig i en man som bor i en buske on autofiktiota.

Jag lyckas med det jag aldrig gjorde med Matthias: jag blir Bens professor Higgins och han min Eliza Doolittle.

Itse romanssi on uskomaton, epäsovinnainen ja hullu, mutta Emmy Abrahamson ei kunnostaudu vain uskalluksellaan. Hän on tarkkakatseinen ihmisten, persoonallisuuksien ja ihmissuhteiden kuvaaja, itseironinen kuin Bridget Jones. Paitsi että hänen Juliansa on hauskempi, ehkä hieman kunnianhimoisempikin. Sillä Julia ei ole vain englannin ope, hän elättelee haaveita kirjailijuudesta. Kaiken lisäksi hän asuu kaksi kerrosta ylempänä samassa talossa kuin Elfriede Jelinek, kirjallisuuden nobelisti. Julia jo sommittelee heidän ensimmäisiä kirjallisia keskustelujaan päässään. Sinne pulpahtelee muitakin tarinoita, joita hän mielessään hahmottelee esikoisteokseensa ennen kuin huomaa, että idea olikin jo Goldingin käyttämä Kärpästen herrassa, Kingin Hohdossa, Mobergin Maastamuuttajissa etc. 

Under all smuts är Ben verkligen en av de vackraste männen jag träffat och med en häpnadsväckande självsäkerhet, stolthet och glädje.

Pummi, koditon (uteliggare, suomessa ei taida olla yhtä kuvaavaa nimitystä - puskabunkkari?) ja opettaja ovat tietenkin epäuskottava pari, vaikka Juliassa ilmeneekin kriittistä asennetta normeihin ja porvarillisiin menestyksen mittareihin. Hän on kuitenkin järjestyksen ihminen, joka kokee suurta mielenrauhaa esimerkiksi lomakkeita täyttäessään tai vastatessaan markkinointitutkimuksiin. Julia saa varautua ystävien kauhistuneisiin kommentteihin.

Kuitenkaan ei vain rakkaustarina kanna kertomusta, vaikka siitä muodostuukin sen liekehtivä runko. Yhtä mielenkiintoisia ja hersyäviä ovat Julian kokemukset Wienin Berlitzkoulussa, kirjavan oppilasaineksen ja moninaisen opettajaporukan keskellä. Sinkkunaista saa seurata Wienin öisten sivukatujen baareihin tai nettideitille aatelisen miehen kanssa, jonka hän nimeää Påsköhuvudiksi, koska tämä muistuttaa Pääsiäissaaren kivipatsaita. Myös Berlitz-toimiston henkilökunta ja kaikkien vihaama Dagmar, sen pomo saa oman kuvauksensa.

I lärarrummet går ryktet om att Dagmar blir sexuellt upphetsad av kontorsmaterial och Mike hävdar att han såg henne smeka en röd Bic-penna en gång på ett sätt som bara kändes fel.

Koska tämäkään rakkaus ei ole mikään mutkaton baana kohti taivaita, vaan kahden vastakkaisista maailmoista tulevan ihmisen kohtaaminen, siitä tulee seikkailu. Ben on lähes kaksimetrinen 24-vuotias Kanadasta maailmalle lähtenyt kulkuri, joka juo isoja määriä alkoholia kestääkseen öisen kylmyyden, siis alkoholisti elämäntapansa kauttakin. Hän on työläiskotinsa peruja kouluttamaton ja sitä myötä vailla suurempia suunnitelmia. Hänen kaverinsa Wienissä käyvät lentokentällä tietyllä roskiksella, jossa löytyy hyvää tavaraa niiltä, jotka ovat joutuneet siitä ennen turvatarkastusta luopumaan. Julia on tietyssä vaiheessa uutta suhdetta niin onnellinen, että alkaa jo suunnitella online deittipalvelua kolmikymppisten naisten ja asunnottomien välille. Det David saknar i tänder kompenserar han mer än väl med sin förmåga att dricka kylvätska.

Kivuliasta on tällaisenkin parin löytää yhteistä arvopohjaa ja arjen tapaa olla, vaikka alku on tulenpalavaa. Ensin on oltava piittaamatta ystävien neuvoista ennen kuin omat epäilykset ottavat kunnolla tulta ja kaikki näyttää palavan poroksi. Vain miestä vihannut kissa kehrää tyytyväisenä.

Hur man förälskar sig i en man som bor i en buske hurmasi. Toivon että Emmy Abrahamsonin kirjailijanura jatkuu, vaikka hän onkin jo kirjoittanut ulos ehkäpä dramaattisimman tarinan omasta elämästään. Kipinöivä huumorin pilke ja rakkaustarina eivät peitä sitä, että kirjailijalla on syvällistä sanottavaa. Kirjailija on hauska ja älykäs. Elämämme Tinder-aikakausi on hyvin mekaanista ja epäromanttista, hän sanoo Hesarin haastattelussa, josta kirjan bongasin. Hän myös kieltää sen, mikä jokaisen ulkopuolisen mieleen tulee, että vain entinen pummi olisi hyötynyt suhteesta. Kirjailija sanoo hyötyneensä tapaamisesta paljon, paitsi rakkaudessa koko elämänasenteessa. - Ei mikään ihme, että kirjasta on tekeillä elokuva.

Emmy Abrahamson: Hur man förälskar sig i en man som bor i en buske
Albert Bonniers Förlag, Stockholm, 2016, 217 s

Emma Hooper: Koti-ikävän laulut

Meri tyhmentää miehet. Ja naiset myös. No niin, no niin, se sanoo, sinä tunnet minut, varmaan luotat minuun jo tässä vaiheessa, varmaan jo tässä vaiheessa. Ja ennen pitkää jokainen sinä mukaan lukien alkaa luottaa siihen vaikka tietää, ettei pitäisi, ettei saisi. Niin käy kaikille, jotka nielee merivettä pienenä. Oikeastaan melkein jokainen nielee sitä vääjäämättä ja yleensä jo vauvana.

Kanadan Newfoundland pohjoisella Atlantilla on karu ympäristö asukkailleen. Kalastus on vuosisatojen ajan tuonut leivän ihmisille, meri on antanut, ja myös vienyt monen kylmään hautaan. Emma Hooperin Koti-ikävän laulussa Connorin perhe elää murrosaikaa tyhjenevässä Big Runningin kalastajakylässä, 1990-luvulla. Kylä tyhjenee, koska turskasaaliit ovat ensin kutistuttuaan loppuneet kokonaan. Yksi toisensa perään Connorin perheen naapuritalot autioituvat. Lapset, 14-vuotias Cora ja 10-vuotias Finn seikkailevat taloissa ja käyttävät niitä omiin tarkoin mietittyihin suunnitelmiinsa. Vanhemmat Aidan ja Martha alkavat käydä töissä mantereen öljyntuotantoalueella, vuorokuukausina. 

Saarella asuu vieläkin eristyneemmin, omalla autiolla niemekkeellään myös Rouva Callaghan, kaukoputkellaan saaren lauttaliikennettä tarkkaileva vanha nainen, laulujen osaaja, tarinankertoja ja Finnin harmonikansoiton opettaja. Hän kirjaa muistiin, kuka milloinkin lähtee saarelta. 

Emma Hooper kertoo meren armoilla elävästä ja arktisen ympäristönsä karaisemasta köyhästä yhteisöstä  koskettavasti, runollisella mutta samalla jäänkirkkaalla kielellä. Pääosin kokijoina ja näkijöinä ovat lapset Finn ja Cora, karun ympäristön kasvattamat nuoret, jotka eivät jää toimettomina seuraamaan tutun kotiseudun katoamista. Sitä että näkevät huolestuttavia merkkejä äidin ja isänkin etääntymisestä toisistaan, että hekin, muutoksen pakottamina, alkavat elää omaa elämäänsä, kumpikin suunnallaan. Kolmas kertoja tarinassa on Rouva Callaghan, joka kertoo Finn-pojalle vanhojen tarujen lisäksi myös hänen vanhempiensa rakkaustarinan, takauman 1970-luvulta.

Molemmilla lapsilla on omat salaiset suunnitelmansa uhkaavan tilanteen korjaamiseksi. Finn haluaa houkutella kalat takaisin. Cora rakentaa tyhjiin taloihin eri maita sisutuksineen, Filippiineistä, Italiaan ja Suomi-taloon - jonka kylppärissä on sauna. Sen jälkeen Corakin katoaa

On aika sydäntä särkevää lukea lapsista, jotka näkevät että heidän on aika ottaa oma vastuunsa niin isoista asioista kuin yhteisön katoaminen kartalta. Hooper onnistuu kuvaamaan sen konkreettisten asioiden kautta. Kaikki eivät elä järjestäytyneen infrastruktuurin maailmassa, asioita tapahtuu rajamailla ja vuosisataisten perinteiden murentumiset voivat tapahtua juuri näillä seuduilla, juuri nyt. Tapa millä kirjailija kuvaa ympäröivää luontoa, mahtavaa merta, sen julmuutta ja arvoituksellisuutta ja välähdysten kauneutta saa ymmärtämään, että joka siihen kasvaa, ei näe missään muualla sen vertaista. Jäälautat tummassa vedessä. Jääkarhu pimenevässä illassa ajelehtivalla jäävuorella. 

Emma Hooper yhdistää aikuisten arjen kuvauksen lasten mielikuvitusmaailmaan ja vanhoihin taruihin ja lauluihin, joita merimiehet, karkurit ja muut tänne asettuneet ovat laulaneet. 

Kaikki näet uskoivat merenneitoihin. Kaikki uskoivat, tiesivät, että ne olivat vesillä menehtyneitä ja että ne lauloivat eläville rakkaudesta. Ellei sade ropissut eivätkä aallot pauhanneet liian kovaa, tuuli kuljetti merenneitojen ääniä mukanaan useimpina öinä.

Herkkä elegia katoavalle elämäntavalle, lainataan kannessa Kirkus Reviewsiä. Sitä Koti-ikävän laulut on, jotenkin hyvin herttaisella ja liikuttavalla tavalla kerrottuna. Kuvatun yhdyskunnan murroksen ytimessä on tietenkin vanha tuttu juttu, liikakalastus. Sielläkin turska, kuten Itämerellä, jossakin tonnikala. Tuo meidän ihmisten lyhyt perspektiivi, oli sitten kyse kalastuksesta, soijan viljelystä, metsien raivaamisesta, hyönteismyrkyistä, kaivostoiminnasta...

Emma Hooper: Koti-ikävän laulut
Our Homesick Songs, 2018, suomentanut Satu Karhulahti
Gummerus, 2019, 379 s

Margaret Atwood: Testamentit

Ensimmäinen e-kirjani kirjastosta oli yllättävän miellyttävä kokemus, teknisesti ja vastoin ennakkoluulojani. Tabletilta lukemisessa on omat hyvät puolensa, esimerkiksi mahdollisuus suurentaa fonttia, tai lukea hämärämmässäkin paikassa valoja sytyttämättä, tabletin keveys. Margaret Atwoodin Testamentissa näyttää painettuna olevan 489 s, joten se ei ole ihan pieni opus.

Dystopiat ovat taas yksi genre, jota olen aina vierastanut, scifin ja fantasian lisäksi. Ja dekkareiden. Onpa noita aivan liikaa... Tässäpä alkaa kuitenkin aitaa kaatua näköjään. En olisi ehkä tähän tarttunut ellen olisi seurannut tiiviisti aikaisemmasta Orjattaresi-romaanista tehtyä sarjaa Handmaid's Tale, jonka jatko-osa Testamentit on. Toiseksi katsoin Margaret Atwoodin elämää ja kirjoja käsittelevän dokumentin Sanojen voima maaliskuun alussa. Vaikuttava nainen, ei voi kuin antaa aplodit.

Orjatarta en ole lukenut. Tv-sarja kuvasi tapahtumia lähitulevaisuudessa fundamentalistikristittyjen Gilead-nimisessä puritaanisessa teokratiassa jossain päin Yhdysvaltoja, jota ydinkatastrofi on kohdannut. Naiset on nyt rankattu eri arvoihin lähinnä hedelmällisyyden perusteella. Hedelmällisyys kun oli kärsinyt ydinlaskeuman jälkeen. Epälapsia syntyy. Kaikki naiset ovat tiukasti myös eri arvoihin rankattujen miesten alaisia ja kulkevat pukeutuneina arvoa osoittaviin, eri värisiin kaapuihin ja nunnamaisiin päähineisiin. Massateloitusten ohella kaupungin muureilla roikkuu sääntöjä rikkoneita hirtettyjä.

Orjatar päättyi päähenkilön karkaamiseen. Hänellä oli siinä vaiheessa kaksi lasta, toinen oli viety häneltä kiinni otettaessa ja toisen hän sai ns synnytyskoneeksi alistettuna. Lapsi salakuljetettiin ulos Gileadista. Tästä lähtökohdasta Testamentti alkaa kuvata tapahtumia ja henkilöitä Gileadissa. Tapaamme joukon komentajia onnettomine vaimoineen ja koko heille alistetun joukon orjattaria, helmityttöjä, tätejä, lapsia. Täti Lydia tätijoukon armottomana ja pelättynä johtajana on edelleen voimissaan. Tätien muodostama yhdyskunta elelee omassa miehiltä rauhoitetussa talossaan ja tekee heille määrättyjä askareita. He saavat mm opetella lukemaan - Raamattua - päin vastoin kuin muut naiset, joille on rajattu kodin seinien sisäpuoliset työt, sekä henkinen että fyysinen vankila.

Alkuun vaikuttaa että Testamentit ei tuo mitään uutta Orjattareen. Sama mielivaltainen touhu jatkuu ja vaivihkaa herää kysymys, miksi toinen samaa painajaista kuvaava teos. Testamentit pureutuu kuitenkin syvemmälle totalitaarisen järjestelmänsä sisuksiin esitellessään sen rakenteita ja kuinka epäluuloon, valvontaan ja pelkoon perustuva rakennelma on kuitenkin altis repeämiselle. Ihmisen ajatuksia ja haaveita ei pysty pitämään aisoissa. Sitä kautta Testamentit tuo uuden näkökulman ja vaiheen Gileadin yhdyskunnan kuvaukseen.

Täti Lydiallakin on menneisyytensä edellisessä maailmassa, vaikka hallitseekin suvereenisti tätien valtakuntaa Ardua Hallia - jonka motto Per ardua cum estrus tarkoittaa Synnytyskipujen ja kuukautiskierron kautta - ja sen Hildegard-kirjastoa. Siellä säilytetään mm Sukulinja-arkistoa, josta kehkeytyy avaindokumentti trilleriksi kääntyvässä kertomuksessa. Arkisto on tarpeen, koska hierarkian ylimmät miehet mielellään vaihtavat vaimoa nuorempaan ja onnistuvia synnyttäjiä etsitään. Sukurutsaa ei kuitenkaan haluta, sen verran tieteestä on otettu oppia tässäkin uskontoon perustuvassa tyranniassa.

Komentaja Judd uskoo lujasti nuorten naisten virkistävään vaikutukseen, samoin kuin kuningas Daavid aikoinaan, ja myös useat väliamerikkalaiset huumepomot.

Testamentit sukeltaa Lydia-tädin historian myötä myös totalitaarisen yhteiskunnan syntymekanismeihin. Vallankumouksen jälkeisen sodan tilanteeseen, jossa koulutetut muodostivat fundamentalisteille uhan, joka oli eliminoitava. Muuta ei tarvittu kuin oikeustieteellinen tutkinto ja kohtu: se oli hengenvaarallinen yhdistelmä. - Sivistyksen ja oppineiston vastaisuus on samaa mitä oikeassa elämässä on nähty Hitlerin Saksassa tai Maon Kiinassa. Viimemainitun kulttuurivallankumouksen jälkiä saatamme nykyään olla siivoamassa maailmanlaajuisesti. Sen verran perusteellisesti koulutettu väestö siellä tuhottiin.

Romaani on kirjoitettu historiikin muotoon, jossa viimeisenä lukuna on Kolmastoista symposiumi, historiantutkijjoiden kansainvälisestä kokouksesta vuonna 2197 ja keskeisenä osana täti Lydian Ardua Hallin käsikirjoitus. Testamentit oli lopulta jännittävä ja vaikuttava kuvaus dystopiasta - ja upeaa kieltä, myös suomennettuna. Handmaid's Tale haalistui sittenkin taka-alalle ja kirjailijan ääni voimistui. Aiheesta huolimatta musta huumori kukoisti paikoitellen sen ovelissa henkilöhahmoissa, täti Lydiassa varsinkin.

Margaret Atwood: Testamentit
The Testaments, 2019, suomentanut HilkkaPekkanen
Otava, 2019, e-kirja

Kim Thúy: Vi

Ru'n jälkeen tulee Vi. Nykyään erillisten romaanien nimissäkin on sarjallisuutta, kuten elokuvissa tai kuvataiteessa. Kim Thúyn romaanien nimet ja kirjojen kannet täydentävät niiden sisältöä: äärimmäisen tiivistettyjä, suomalaiselle eksotiikkaa säkenöiviä pieniä koruja. Pieni koko ja lyhyet kappaleet hämäävät, sillä rivien väleihin ja itse lauseisiin kätkeytyy enemmän. Sitä paitsi kirjailija ei sen enempiä johdattele uusiin käänteisiin, jää vain puolikas tyhjää sivua ja ollaankin Hanoissa eikä enää Kanadassa, tai Malesian pakolaisleirillä. Jos jäit vielä sutimaan Quebeciin, ei voi mitään. Luet tekstiä joka on kuin kolibri, värikäs ja äärimmäisen nopeasti siipiään liikuttava lintu. Se voi lentää taaksepäinkin. Samalla tavoin kanadalainen kirjailija nappaa vietnamilaisen venepakolaisen kokemusvirrastaan välähdyksen tuolta, toisen täältä.

Ru merkitsee kehtolaulua tai tuudittamista, Vi taas on päähenkilön, minäkertojan nimi. Vi muistuttaa paljon Ru'ta. Samoista kokemuksista on riittänyt edelleen, niissä on sama erikoinen yhdistelmä ihmettelyä onnistumisesta sittenkin, kiitollisuutta elämälle, joka on jossain vaiheessa ollut niin täynnä ankaruutta ja menetystä. Vi kertaa isovanhempiensa ja vanhempiensa historiaa Vietnamissa, muistelee isän komeutta ja äidin oveluutta. Tie miehen sydämeen käy äidin erityisen maukkaan kahvin kautta, sen salaisuus oli sivettikissan uloste.

Kontrastit korostavat toisiaan: sadismilta näyttävä koulukasvatus kohtaa buddhalaisen tyyneyden. Viivottimella lyöty oppilas harvoin onnistui pitämään kirjoituksensa kahden millimetrin viivastolla sotkematta. Pakolaisleirin todellisuus sopeuttaa moneen: kahdesta orvosta tulee perhe, mutta kuinka sopeutua siihen, että äiti ja sisarukset eivät leiristä päästyä ole koko ajan vieressä, kun on nukuttukin kylki kyljessä, tai kuinka kertoa kadonneista?

Äiti on perheen entistä vahvempi voima, isän jäätyä entiseen kotimaahan. Kauneus on se tärkein asia, jolla nainen raivaa itselleen tien menestykseen. Eli siis menestyvän miehen vaimoksi. Hán seurassa oppisin miten ollaan kaunis. Äidinkin opetukset jäävät ajan muutoksen jalkoihin eikä hänestä ole enää pysäyttämään itsenäisemmän naisen elämään kasvavaa tytärtään, vaikka samanlaisia kunniakäsityksiä tytön käytöksestä pilkistää vietnamilaisessa perhetraditiossa kuin mitä nykyään saadaan lukea joidenkin lähi-idästä tulleiden pakolaisten perheissä.

Eksotiikkaan luen myös sen tietyn kovuuden, mikä ihmisten arvottamisessa ilmenee. Vai onko se pakolaisleirin darvinistista opetusta? Sellainen poikki-ja-pinoon luonnehdinta kuin että "hän ei ollut syntymässään saanut erityisiä lahjoja"  kuulostaa armottomalta.

Eniten Kim Thúyn nopeissa - hän on itse vakuuttanut että kirjoittaminen on ollut hyvin nopeaa -assosiaatiohin pohjaavissa teksteissä kiehtoo niiden sekä selkeä että runollinen kieli yhdistettynä yllättäviin kuviin, joissa yhdessä tuokiossa raaka ja rujo kohtaa koristeellisen ja kauniin. Ja tietenkin vahva eksotiikan mauste tuo oman makunystyröitä kutkuttavan ja nojatuolimatkailijan mielikuvitusta ravitsevan keitoksen. Ruoasta puhutaankin paljon. Rakkaudesta myös.

Vincent vertasi minua harvinaiseen udumbraan, josta buddhalaiset väittivät, että se kukkii vain kerran kolmessatuhannessa vuodessa, vaikka oikeasti kukkia kehittyy sadoittain hedelmänkuoren alla. Joskus ne rikkovat kuoren ja kukoistavat lehdellä, säleikössä tai kaikkialla vartalossani ensimmäisen suudelmamme jälkeen.

Kim Thúy: Vi
2016, ranskan kielestä suomentanut Marja Luoma
Gummerus 2019, 133 s

Kim Thúy: Ru

Lisää pakolaisia tällä kanavalla. Nyt Vietnamin venepakolaisia matkalla Siaminlahden yli Vietnamista Malesiaan ja sieltä pakolaisleirin kautta edelleen Kanadaan.

Kaikki Kim Thúyn Russa on pientä ja siroa ja kaunista, alkaen kirjoittajasta, kirjan kannesta itse romaaniin - sen kolibrimaisen nopeisiin muistojen väläyksiin. Kirjailija vieraili viime keväänä Helsinki Litissä. Haastattelu oli yhtä nopeaa kikatusta sekin. Kirjailijan sisällä näytti lymyilevän stand up-koomikko, kaikelle nauramisen, ja naurattamisen, jopa provosoinnin halua. Elämä on taistelua, jossa suru tietää tappiota. Semmoinen eetos näyttää iskostetun syvälle tähän vietnamilaiseen perheeseen. Se ei ehkä ole poikkeuksellista; omat havaintoni Suomen vietnamilaistaustaisista vahvistavat kuvaa itseltään paljon vaativista ja työteliäistä ihmisistä.

Omaelämäkerrallinen muistelma lehahtaa kevyesti muistosta toiseen, vaikka ne muistot ovat todella raskaita. Veneestä pudonneita, mereen kadonneita lapsia, ankaraa kasvatusta, suuren perheen elämää teltassa valkoisia matoja kuhisevassa mutapellossa, köyhyyttä ja prostituutiota. Karseisiin kokemuksiin, mukaanluettuna läheisten seksuaalinen hyväksikäyttö, suhtaudutaan näennäisen kevyesti, kuin ne olisivat normaalia ihmisen arkea.  Pelastuminen leiriltä uuteen elämään Kanadassa lienee ollut niin suuri kontrasti, että koko pieni teos sädehtii rakkautta ja kiitollisuutta, kaikesta.

Ru merkitsee vietnamissa kehtolaulua ja tuudittamista. Romaaniksi tätä kannessa kutsutaan, mutta enemmän tämä on assosiaatioista kutoutuva muistelma, kieleltään paikoitellen vuoripuron kirkas. Välillä purossa töksähti esille kivi, jokin kulttuurillinen vieraus eli kuvaus, jota oli vaikea käsittää. Usein se liittyi  kasvatukseen, tietynlaiseen kovuuteen. Tämä tuli esille varsinkin äidin suhteen, jota kirjailija arvostaa äidin vaatimuksista huolimatta. Äiti sanoi, että silmiäni voitaisiin ehkä suurentaa ja jopa hörökorvilleni olisi kenties tehtävissä jotakin. Äiti hioo tyttärestään menestyjää.

Ennen Vietnamin sotaa ja kommunistien valtaantuloa perhe oli varakas. Varallisuus oli pakomatkalla mukana jalokivinä, muoviseen rannerenkaaseen piilotettuna - joka lopulta katosi perheeltä. Perhe päätyi aluksi Quebecin lähistölle, Granbyn kaupunkiin. Vaikka perhe aloittaa alusta, siivoojina, vastaanottoa kuvataan sydämelliseksi. Tässä minua huvitti paikallisen luonnontieteilijän innokkuus esitellä tulokkaille luontoa, tietämättä että näille valtavien paarmojen surina oli ollut arkea pakolaisleirillä.

Meidän ei tarvinnut olla hiljaa, että olisimme kuulleet niiden pörinän. Nyt luonnontieteilijäoppaamme kehotti kuiskaten meitä kuuntelemaan hyönteisten surinaa ja kannusti meitä yrittämään ymmärtää sitä.

(Huvitti siksikin, että tästä kuvauksesta tuli oitis mieleen traaginen tapaus. Tai no, ei siis huvittanut se traaginen osa vaan sitä edeltävä...Suomeen asettunut, ranskalainen luonto-opas Dominique Arduin oli meidän Vierumäellä järjestetyn työpaikan virkistysseminaarin ohjelmassa. Hän vei meidät suomalaiset läheiseen metsään kuuntelemaan metsän hiljaisuutta. Hihitellen eräs kollega kuiskasi, että kohta varmaan syödään jäkälää. Metsä ei meille ollut kovin outo paikka, eikä hiljaisuuskaan. Tuo ei vielä ollut traagista, mutta Dominique Arduin oli. Hän katosi jossain Jäämerellä matkallaan yksin hiihtäen kohti Pohjoisnapaa. Tavoite oli onnistua siinä ensimmäisenä naisena.)

Äitinä Kim Thúy ei näytä jatkavan oman äitinsä tyyliä, vaan hän on täynnä rakkautta poikiaan kohtaan, ei niinkään vaatimuksia. Varsinkin autistipojastaan hän kirjoittaa kauniisti, kunka tätä on rakastettava matkan päästä, koskettamatta, mutta hänen ansiostaan jokaisesta ilon kipinästä on tullut siunaus. Koko laaja suku - nimettömät mutta numeroidut - milloin täti numero neljä, milloin eno numero kaksi nostavat hauskoja, haikeita ja surullisia muistikuvia, joita kirjailija purkaa kiinnostavasti ja monivivahteisesti. Monessa kuvauksessa sivutaan erotiikkaa aika epäsovinnaisella tavalla.

Täti numero kahdeksan on minulle kuin isosisko. Hän kuvaili minulle, millaisen värähdyksen oli kokenut kuullessaan sanan "jumalatar". Sen oli kuiskannut hänen korvaansa eräs mies, kun täti oli istunut äidiltäni salassa polkupyöränsä tangolla miehen syleilyssä. Nimenomaan täti numero kahdeksan opetti minut nauttimaan hetken huumasta, ohimennen lausutusta imartelusta ja varastetuista tuokioista. 

Kim Thúy palaa myöhemmin Hanoihin ja havaitsee pakolaisena toteuttaneensa amerikkalaisen unelman, mutta samalla menettäneensä oikeuden esittää vietnamilaista. Kotona Montrealissa hän on automaattisesti erillinen ulkonäkönsä takia. Tähän tietynlaiseen ikuiseen kodittomuuteensa hän on päättänyt valita itselleen sopivan suhtautumisen, rakastavan. Sen hän vakuuttaa olevan itselleen helppoa, sillä hän on perinyt isältään pysyvän tyytyväisyyden tunteen.

Hän nauttii elämänsä jokaisesta tuokiosta niin kuin se olisi aina se paras ja ainoa, hän ei vertaile eikä mittaa. Sen vuoksi hän huokuu aina täyttä ja kauneinta onnea, ihan sama seisooko hän hotellin portaikossa lattiarätti kädessä vai istuuko hän limusiinissa strategianeuvottelussa ministerinsä kanssa.

Kuulostaa buddhalaiselta.

Haastattelussa Kim Thúy kertoi kirjoittaneensa kirjan työmatkoillaan autoa ajaessaan. Siinäkin saattaa olla mukana iloista liioittelua, mutta toki kirja toisaalta antaa mielikuvan nopeasta assosioinnista. Suomennoksen kaunis kansi täydentää hienosti tyylikästä kirjaa.

Kim Thúy: Ru
2009, ranskasta suomentanut Marja Luoma
Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti, kuvat iStockphoto Shutterstock
Gummerus, 2019, 144 s

Alice Munro: Kallis elämä. Kertomuksia

Dear Life. Suom. Kristiina Rikman

Tammi 2013, 319 s

Päällys Markko Taina

Alice Munron täyteläiset novellit ovat pieniä elokuvia. Tai kuin villasukat paleleville varpaille, lasi punaviiniä ja juustoa. Virkistäviä, lohduttavia ja rentouttavia. Novelli on taloudellinen tarinan kertomisen muoto. Tyhjäkäynnille ei ole tilaa, ei pitkästymisen vaaraa joka saattaa hiipiä vastaan tuhtia romaania lukiessa. Sillä tavoin kuin Alice Munro kirjoittaa, novelli on myös akvarelli, se näyttää kevyeltä mutta jokainen siveltimen veto on kohdallaan ja mietitty. Akvarellimaista on myös tietty udunomaisuus, kaikkea ei keritä auki ja selitetä, lauseet jättävät purtavaa, monia merkityksiä.

Tarinat tapahtuvat kirjailijan kotiseudulla Kanadan pikkukaupungeissa, maaseudulla ja Vancouverissa tai Torontossa. Ajassa risteillään toisen maailmansodan ajoista 60 ja 70-luvuille. Usein on kyse satunnaisista kohtaamisista, joista tulee merkittäviä, suunnitelmista joita tehdään turhaan, koska elämän virta vie uuteen uomaan. Pikapano junassa onkin enemmän. Suuri intohimo ei ollutkaan totta. Uusikin käänne, vaikka ei olekaan toivottu vie eteenpäin, siitä selvitään.

Novellissa Juna on Jackson, joka palaa sodasta kassi mukanaan mutta heittäytyy junasta ennen pääteasemaa ja jatkaa matkaa toiseen suuntaan. Entinen sotilas kotiutuu minne tahansa, missä saa rauhassa korjata kattoa ja laittaa paikkoja kuntoon. Hän kohtaa pellolla pienen jerseylehmän, jonka nimi on Margaret Rose ja sen omistajan Bellen, jonka lahoavaa taloa Jackson jää kunnostamaan. Bellen hän vie myöhemmin Torontoon hoidettavaksi ja jää samalla matkalla talonmieheksi läheiseen taloon. Sieltä hän poistuu vuosien päästä kun tunnistaa seinän takaa keskustelusta nuoruuden rakastettunsa äänen. Menneisyydessä on nuori rakkaus, joka jää suuren sodan ja väärinymmärrysten jalkoihin. Aamulla hän jäi junasta Kapuskasingissa. Hän haistoi sahat ja rohkaistui vedettyään sisäänsä raikasta ilmaa. Työtä. Sahojen kaupungissa oli varmasti tarjolla työtä.

Vangitseva tunnelma on kertomuksessa Järvi näköetäisyydellä, jossa iäkäs Nancy päättää etsiä uuden erikoislääkärinsä osoitteen pikkukaupungin ulkopuolella, ja ajaa seudulle jo edellisenä iltana. Hän epäilee muistinsa alkaneen pettää ja on siksi varannut ajan. Hän ei vain muista lääkärin nimeä. Hän siis kävelee eteenpäin pitkin pääkatua. Lääkärin nimi on palannut hänen mieleensä, niin kuin asioilla on tapana silloin kun ei ole enää hätää. Hän tapaa seudulla ihmisiä, joiden kanssa keskustelee. Ja unohtaa taas, miksi etsi lääkäriä. Sen sijaan, että Nancy nolostuisi, koska on kysynyt saamatta vastausta, hän tuntee vapautta, rauhaa keskustelun lomassa. Muistisairaan Nancyn kasvava hätä ja epätoivo ympäröivästä kaaoksesta ja sen herättämä paniikki on kouriintuntuvaa.

Kymmenen novellin jälkeen kirjassa on Finaali-otsikon jälkeen neljä omaelämäkerrallista kertomusta: Silmä, Yö, Äänet ja Kallis elämä. Ne ovat ensimmäiset ja viimeiset – ja kaikkein tärkeimmät – asiat jotka kirjailijalla on elämästä sanottavana. Ne sisältävät muistoja lapsuuden kokemuksista. Äidistä, joka mielellään pukeutui hienommin kuin häneltä odotettiin. Silmä kuvaa sitä vaihetta, kun lapsi ei enää hyväksy äidin kokemusta omakseen ja löytää oman erillisyytensä. Se tapahtuu epäsovinnaisen apulaisen Sadien seurassa. Silmä on Sadien ja siihen Alice joutuu äidin käskystä katsomaan kun Sadie lepää arkussa. Hän näkee silmän värähtävän. Vasta vuosien jälkeen hän epäilee muistoaan, ja ikävöi lapsen uskoa. Yössä kirjailija muistelee lapsuuden aikaa, jolloin toipilaana kärsi unettomuudesta öisin. Yön pimeys loihti murhaavia tunteita pikkusiskoa kohtaan. Munro kirjoittaa, että nykyisin hänelle olisi varattu aika psykiatrilta, mutta hänen isänsä – joka oli yöllä tupakoimassa kuistilla – sanoi jassoo. Ihmisten päähän pälkähtää joskus tuollaisia ajatuksia. - - - Ihmisillä on ajatuksia, joita he eivät haluaisi. Sellaista elämä on.

Proulx, Annie: Laivauutisia
Luettu 9/2009

 

Kanadalainen Brokeback Mountainin tekijä. Se romaani josta filmattiin kuuluisa elokuva hauraasta ja vaikeasta homorakkaudesta. Tässä myös marginaalisia ihmisiä kuvaava romaani, road romaani jossa lähes luuseri-tyyppinen kiltti mies vaeltaa synnyinseudulleen New Founlandiin ja nousee kuin nouseekin oman elämänsä herraksi ja saa rakennettua itselleen ja tyttärilleen oman pesän karuissa olosuhteissa ja löytää lopulta uuden rakkaudenkin. Happy End siis.