Lena Andersson: Studie i mänskligt beteende

 

Kansikuva Compartment C, Car 293 (Edward Hopper)

Lena Andersson sopii erityisen hyvin tekijäksi tutkimukselle inhimillisestä käyttäytymisestä, kuten Studie i mänskligt beteende suomeksi kääntyisi, (Suomennettu nimellä Tutkielma...) sen muistikuvan perusteella, mikä kirjailijasta jäi Omavaltaisesta menettelystä. Kirjailija erottaa pelottavan tarkasti häpeän, pettymyksen, itsepetoksen, nöyryyttämisen ja manipuloinnin tapaisten psyykkisten epämukavuusalueiden hämärät katveet. Asetelmat, jotka hyvin tunnistaa, mutta joita on vaikeampi sanoittaa. Lena Andersson totisesti osaa sen. 

Esipuheessaan Andersson korostaa valitsemaansa nimeä: tämä ei ole romaani eikä myöskään novellikokoelma. Hän kuvaa näitä tapauskertomuksia moraliteetteina. Kirjallisuus sopii erityisen hyvin tähän taidemuotoon, jota ihmisen tarkastelu hänelle merkitsee. Vain ajattelevat olennot voivat harjoittaa sitä itsen havainnointia, tulkintaa, tunnistamista, ymmärtämistä, joka ei onnistu dataa keräämällä. 

Näissä kertomuksissa käyttäytymisen kuviot muotoutuvat vaihtuvissa rooleissa, usein mukana on valtapeliä. Roolit vaihtuvat samoin kuin monissa nykyromaaneissa, ensin taustalla näkyvät hahmot tavataan myöhemmin keskushenkilönä vuorollaan, asetelma muuttuu. Naiset, muutama mieskin mukana, ovat entisiä luokkakavereita, entisiä ja nykyisiä työkavereita, sukulaisia, ystäviä.

Anderssonin dialogit tarjoavat aikamoista herkkua. Niissä heitetään toisaalta armottoman ilkeitä tikarinpistoja, toisaalla kertoja hymyilee armeliaasti tärkeileville teeskentelijöille, toisinaan nujerrettu osapuoli saa kostonsa. Kertoja näyttää monet tilanteet, joista voimme lukea, että tämmöisiä me ihmiset olemme; ystävällisiä mutta pilkallisia, sovinnaisia ja itsekkäitä, ylimielisiä mutta empaattisia, rakastettavia mutta rasittavia, raivostuttavia...eli epätäydellisiä. Etsimme arvostusta, pelkäämme hylätyksi tulemista.

Tarinat koukuttavat, yllättävät ja huvittavat. Satiiri kärjistää, mutta sopivasti, tilanteet rakentuvat kekseliäästi. Manipuloiva omahyväisyys kietoutuu teennäisen ystävälliseen lauseeseen. Myrkylliset käärmeet kiemurtelevat kahvikupin alta. Hyvinkin käy. Epävarmasta pariskunnasta tulee sittenkin onnellinen aviopari. Peach Melba tai pêche Melba, he korjaavat toistensa sanomisia, kuten jälkeläiset ovat tottuneet heidän aina sanailevan, kun ollaan juhla-aterialla.

Teatterialan ranskalaiset kollegat Simone ja Annie vievät taas kerran Normandian rannikolle, Deauvilleen, jossa Annie odottaa rakastajaansa. Ranskalaisilla on oltava rakastaja, sellainen maine heillä on maailmassa. Hellepäivän iltaan mennessä asetelma on mullistavasti muuttunut. Annie ajautuu terapeutin vastaanotolle. Hän ei voi ymmärtää, hän haluaisi vastauksen. Mutta

"Har inte alla frågor ett svar?" "Nej". "Inte?" "Inte de som är fel ställda och ställda av fel skäl." - Yllättävästi Studie i mänskligt beteende kohtaa tässä paikassa viikko sitten lukemani Taikurien ajan filosofin. Wittgensteinko siellä takana loikki?

Mielenkiintoinen tapauskuvaus on myös venäläisen Olgan ja Nikolajn, emigranttipariskunnan arki. Aikaa seuraavina ihmisinä he ovat höristäneet korviaan jo maan johtajan Münchenin puheen aikoihin ja lähteneet Venäjältä hyvissä ajoin. Olga opettaa peruskoulussa ja siinä Olgan kirjallisuus- ja ruotsin kielen opinnot törmäävät kirjoitettuihin koulun arvoihin, joita hän sitten setvii rehtorin kansliassa. Ja vaikka Olga käsittelee oppilaiden kanssa esim sanojen penis ja rektor taivutusmuotoja, rehtori saa tämän ennakkoluulottoman esimerkin sopimaan autoritäärisen valtion kasvattiin. 

Lena Andersson näyttää kirjailijana nauttivan provosoinnista. Lukijaa pippuriset havainnot pitävät hereillä, saavat ajattelemaan ja hyrisyttävät sisäisesti, milloin ei ihan ääneenkin. Teos sai vuonna 2023 August-palkintoehdokkuuden. Lisäbonusta tulee Edward Hopperin tyylikkäästä maalauksesta kansikuvana. 

Lena Andersson: Studie i mänskligt beteende
Bokförlaget Polaris, 2023, 260 s

Margaret Atwood: Vanhaa rakkautta. Kertomuksia

Mietiskelin tässä, mikä ero on novellilla ja kertomuksella. En keksinyt/löytänyt hyvää selitystä, joten kaipa ne sitten ovat suunnilleen synonyymeja. Tässä Margaret Atwoodin viimeisimmässä suomennoksessa Vanhaa rakkautta pariskunta Tig & Nell esiintyy kertomuskokoelman alkuosassa ja uudelleen, muodossa Nell & Tig loppuosassa. Lopun nimijärjestys selittyy Tigin dementoitumisella ja lopulta poistumisella Nellin viereltä.

Pariskunta on tyyppiä yhteenkasvanut puu, he rakastavat, matkustavat, mökkeilevät yhdessä ja sovussa, heistä muodostuu muutaman kertomuksen mittaan kuva toisiaan harmonisesti täydentävistä persoonallisuuksista. Mies on värikäs ja temperamenttinen oman tiensä kulkija, nainen rauhallisempi tarkkailija - kuin kirjailija itse ja hänen edesmennyt miehensä Graeme Gibson, jolle kirja on myös omistettu, muiden läheisten ohella.

Aktiivi-ikäisenä pariskunta maailman kansalaisina matkustelee ja kertomuksissa tavataan heidän tuttujaan mm Ranskan Provencessa. Vanhoina he luennovat luontoaiheista risteilymatkustajille, jota varten heidän on käytävä ensiapukurssi. Siitä ensimmäinen kertomus. Kerronta on humoristista ja lämminhenkistä, tuttaviin mahtuu eksentrisiä tyyppejä, taiteilijaluonteita ja eläköityneitä yliopiston opettajia, feministejä.

Tuttava-, ystävä- ja sukupiiriä lähestyvien kertomusten joukossa on myös muutama dystooppinen tarina, joissa voi lukea Atwoodin tunnetuimpien romaanien, Orjattaresi ja Testamentti, ajatuskulkuja, lisääntymisen säätelyä tautien näivettäessä väestöä esimerkiksi. Omaa erilaista kertomustaan edustaa myös eräs kotiloksi itsensä kokeva, joka on joutunut kauhukseen naisen olomuotoon. Maailmaa muunlajisen silmin vähän kuin Anni Kytömäen Mirabiliksen ensimmäisessä ja viimeisessä luvussa.

Vanhukset ovat jo vapaita käymään käsiksi edellisen sukupolven, vanhempiensa omituisuuksiin. Niin Atwoodkin. Paha äitini kuvaa monenlaiseen hörhöilyyn taipuvaisen äidin edesottamuksia. Tilanne antaa mahdollisuuden peilata omaa 15-vuotiaan riitaa äidin kanssa murrosikäisen tyttären uhmakkaaseen käytökseen. Äiti on niin vahvaluonteinen, että hänen mahdollisesta noituudestaan ei voi olla täysin varma.

Kertomuksessa Vainajan haastattelu Margaret Atwood keskustelee meedion välityksellä George Orwellin kanssa yhteiskunnan tilasta ja näkee tietenkin Orwellin profeetallisuuden edelleen, sen entistä terävämmän ajankohtaisuuden. Orwellia informoidaan nykyisestä cancel- kulttuurista. Siinä kohtaa voi havaita meille vanhan polven edustajille tyypillistä siunailua. MA suosittelee Orwellille elokuvaa Stalinin kuolema. 

Kuolemista ja vanhenemista sekä yhteisiä kokemuksia, entisiä rakkauksia käsitellään ystävien kesken. Kuten myös Tigin dementoitumisen myötä. Viimeinen osa onkin täynnä lesken ikävää ja kaipausta, toisen tavaroiden läpikäyntiä, hajoamisen ja lahoamisen näkemistä kaikkialla. Tässä osiossa päästään kirjeiden kautta edellisenkin sukupolven sotatraumoihin ja ajan kätkemiä salaisuuksia paljastuu, mutta aina liian vähän. Nell vainuaa edesmenneen appiukkonsa ja tunnetun sotakirjeenvaihtaja Martha Gellhornin välille virinneen jotain kiinnostavaa.

Atwoodilla on viisautta, huumoria ja räväkkyyttä sekä vanhan ihmisen kokemusmaailma mistä ammentaa. Kertomuksiin sisältyy eri aikoina muualla julkaistuja novelleja. En tiedä, vaivaako minua tämä vuoden maanantain turtumus ja tympeys, mutta en oikein innostunut näistä kertomuksista, turhan moni vaikutti hieman jaarittelevalta ja yhdentekevältä. Niitä tuli verrattua esimerkiksi Alice Munron tai Raymond Carverin häikäiseviin novelleihin. Margaret Atwood onkin tunnetumpi romaaneistaan. 

Margaret Atwood: Vanhaa rakkautta. Kertomuksia
Old Babes in the Wood, 2023, suomentanut Hilkka Pekkanen
Otava, 2024, 286 s

Wladimir Kaminer: Venäläiset naapurini. Kertomuksia porraskäytävästä

Sain yllättäen ja pyytämättä joululahjaksi Wladimir Kaminerin (kaminer toi googlatessa ensin esille ruotsinkielistä kamiinadataa. Mikä sana: ruosteinen kamiina ja data!) Venäläiset naapurini. Kaminer on ymmärtääkseni Saksan "virallinen venäläinen" samalla tavoin kuin Roman Schatz on Suomen "virallinen saksalainen". Saksa on niin iso maa ja maahanmuutto on suuntautunut sinne kauemmin ja suuremmin kuin meille päin, joten voi olla että virallisia venäläisiä on montakin. Mutta todella kun googlasin "der offizielle Russe in Deutschland" niin sieltä hän muutaman muun löydöksen jälkeen putkahti. Roman Schatz haastatteli Wladimir Kamineria Turun kirjamessuilla pari vuotta sitten. Siinä missä Roman Schatz kertoo meille meistä eli saksalaisen näkökulman suomalaisuuteen, Wladimir Kaminer kertoo saksalaisille venäläisistä. Siinä sivussa tietenkin myös saksalaisista, koska Venäläisissä naapureissa tavataan sekä Saksassa asuvia ja saksalaisten kanssa yhteiseloa yrittäviä  venäläisiä että Venäjällä, tarkemmin Kaukasuksen alueella asuvia venäläisiä, ja kerrataan heidän kaikkien yhteisiä kokemuksia oi suuri ja mahtavasta.

Tämä kustannusosakeyhtiö Sammakon vuonna 2016 julkaisema teos on valikoima Kaminerin parhaita kertomuksia neljästä aiemmin suomentamattomasta teoksesta. Kirjailija asuu Berliinissä ja sieltä käsin venäläisensä hyvin tunteva Kaminer kirjoittaa vapautuneesti ja hauskasti, tukeutuen sekä omaan historiaansa Neuvostoliiton ajan nuorena että venäläisen anoppinsa tuomaan suureen sukuhaaraan Kaukasuksen Borodinovkan kylässä. Lisäksi hänellä on naapurinsa, venäläiset kaverinsa Andrei ja Sergei. Kaminer muutti Moskovasta Saksaan vuonna 1990, 23-vuotiaana.

Kirjassa on neljä erillistä osiota: Venäläiset naapurini, Kaukasialainen anoppini, Sosialismissa ei ollut seksiä sekä Elämä on tai ei ole taidetta. Kaminerilla todella riittää anekdoottia kerrottavaksi, hänellä on komiikan tajua, älyä ja sujuva kynä, joten tämähän oli oikein miellyttävää luettavaa. Hyvä myös havaita, että pystyn sentään ottamaan vastaan muiltakin luettavaa. Blogiaikana on niin koko ajan tietävinään, mitä haluaisi seuraavaksi lukea.

Jatkuvaa tyytymättömyyttä ja pettymystä elämään pidetään erityisesti berliiniläisenä ominaisuutena. Muualla ihmiset ovat läpikotaisin onnellisia ja tyytyväisiä. Vaikka lokki kakkii päähän, he hymyilevät linnulle kiitollisina ja tuntevat vihkiytyneensä luonnon salaisuuksiin.

Kun venäläiset asuvat Berliinissä, suku ja ystävät käyvät tiuhaan vierailuilla: tulee hyljätty mutta itsensä kokoava äiti, isä Pietarista ja muita serkun kaimoja, ja kaikilla on omat menestystarinansa. Kuka on ollut John Lennonin kanssa samalla lavalla soittamassa, kuka nukahtanut pommiin kun Madonna tuli kyläbaariin. Mukana kukin kuljettaa myös entisen kotimaansa Neuvostoliiton, nyttemmin absurdeja muistoja, kuten pimeässä loistava vaaleanpunainen pantteri suoraan Zlobinin pehmoeläintehtaalta, osa palkanmaksua sillä tehtaalla aikanaan. Kuka lukee Karl Marxia-kertomuksessa seurataan Pääoman teitä vasallivaltioissa Bulgariasta Mongoliaan, jossa erään tiedemiehen helvetillinen käännöstyö oli valmistumassa  sosialismin luhistumisen kynnyksellä. Eräs George Soros auttoi miehen pälkähästä.

Onni on Kaukasuksella halvempi kuin kondomi. Tämä ja muita faktoja, ennen muuta kaikkialla toteutettava kokkaaminen ja ylivoimainen taito siihen, tulee vastaan matkalla kaukasialaisen anopin luo. Kaukasuksella näet kokataan kaikkialla ja syödään koko ajan. Kenenkään ruoanlaittajan ylpeys ei siellä antaisi myöden sellaisen mauttoman, puhdistetun ja terveellisen ruoan tarjoiluun jota länsimaissa syödään, toteaa Kaminer kun lopulta uskaltautuu syömään parkkipaikalla kokattua muhennosta. Ja jollei ulkomaalaisen rekisteröinti ala sujua, voi aina kokeilla pirskotella feromoneja ympärilleen.

Muitakin kaukasialaisia tapoja valaistaan, kuten nuorten perheenperustamistapoja. On nimittäin suuri ero Pohjois- ja Etelä-Kaukasian välilla. Etelä-Kaukasiassa morsiamen perhe valitsee kumppanin, kun taas Pohjois-Kaukasiassa tytöt päättävät itse. Niinpä tytöt tekeytyvät varsinkin kesäaikaan häkellyttävän näyttäviksi, kun taas nuoret miehet eivät näytä yhtään seksikkäiltä vaan tuimailmeisiltä. Kyseessä on heidän luonnollinen suojamekanisminsa naisten seksikkyyttä vastaan, toteaa tutkiva kirjailija.

Menneen sosialismin ajan muisteloissa ainakin länsimaalaisten mielestä on vähän hauskaa, mutta kun on tehty kirjoja ja elokuvia esim DDR:n ajasta, niin erinäistä lämminhenkistäkin nostalgiaa on nähty. Neuvostoliitossa saatiin myös vahvoja näyttöjä tavallisen kansan pärjäämisestä karuissa olosuhteissa. Kaminer kertoo Venäläiset kaaharit-kertomuksessa, kuinka Ladansa ja Mossensa ajokuntoon haluavat oppivat periaatteessa rakentamaan autoja ja päätyy toteamukseen: Jokainen, joka osasi sosialismissa ajaa autoa, olisi myös kyennyt ohjaamaan lentokonetta tai sukellusvenettä. 

Wladimir Kaminer: Venäläiset naapurini. Kertomuksia porraskäytävästä
Meine russischen Nachbarn, 2009, Meine kaukasische Schwiegermutter, 2010, Es gab keinen Sex im Sozialismus, 2009, Das Leben ist (k)eine Kunst, 2015
Suomentanut Anneli Vilkko-Riihelä
Kustannus-Osakeyhtiö Sammakko 2016, 272 s

Tämä on vuoden 2018 viimeinen kirjoitukseni. Tämä oli hyvä kirjavuosi, luin riittävästi kirjoja ja ne olivat kiinnostavia, innostavia, hyviä, parempia ja parhaita. Nyt oli tarkoitus vuodenvaihteen kunniaksi vaihtaa tämä blogimalli, mutta se osoittautui aika mutkikkaaksi ja nyt alkaa väsyttää. Jos ei minua jatkossa näy tällä kanavalla, olen onnistunut tekemään jotain jota en tarkoittanut.

Onnellista Uutta Vuotta ihmiset!

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja Raju Nonna

Nonna olisi itsellenikin ollut mitä sopivin nimitys, nyt kun isovanhemmuus on tullut uutena roolina yllättäen osakseni. Italiankielen pitkäaikaiselle harrastajalle se olisi omiaan. En nyt viitsi silti apinoida Saisiota, mutta hänelle se sopii mainiosti. Tosin osa-aikaisena portugalin kielisen Madeiran asukkina hän voisi olla myös avó, mutta eihän se aksentteineen ja painotuksineen suomenkielisen suuhun sovi ollenkaan niin hyvin kuin italian nonna. Eikä kuulosta yhtään niin herttaiselta.

Asiaan. Pirkko Saisio on heittäytynyt täysillä nauttimaan isovanhemmuuden iloista. Kaikkihan tietävät, että siinä missä vanhemmat ovat lapsistaan stressaantuneita, huolissaan, ongelmissa oikean kasvatuksen kanssa ja hukkumassa monenlaisten oppien viidakoissa, isovanhemmat vain nauttivat! Sitä Saisio tekee suurella sydämellä eli rakkaudella ensin Kolmivuotiaan kanssa. Kirjan lopussa Kuusivuotiaan seuraan on liittynyt Yksivuotias, zeniläisesti hymyilevä pikkusisko. Kolmi -Kuusivuotias on tyttärenpoika Remu.

Kirjaa kuvittavat pojan värikylläiset tussipiirrokset, jotka ilmaisevat paitsi riemua ja mielikuvitusta myös lahjakkuutta. Pääosa pienistä jutuista on Nonnan ja 3-4-5-6-vuotiaan keskustelua ja yhteistä vapaa-ajan viettoa. Saisio iloitsee pienen anarkistin maailman havainnoista ja mehevästä kielestä, kadehtii tämän ilmaisuja, nauttii yhdessäolosta ja laskee päiviä uuteen tapaamiseen, kun poika on taas lentänyt Madeiralta kotiinsa joululomalta. Hän ja Rekkari odottavat seuraavia lomia. Rekkari on Honksu eli Pirjo Honkasalo ja nimitys tulee virallisesta, ei niin romanttisesta sanaparista rekisteröity parisuhde. Hauskaa ironiaa sekin.

Saisiolla ja tyttärenpojalla on niin läheinen suhde, että hän on pojalle lähes salainen liittolainen kamppailuissa sekä avaruusolioita että - tietyissä tilanteissa - vanhempia vastaan. Esim. kun on salakuljetettava keittiöstä muutama keksi yöpalaksi. Salaliitto ilmenee jo nimityksessä raju Nonna. Saisio ei ole pojankaan mielestä muiden seurassa raju, vain hänellä on taito tehdä Nonnasta raju.

Kirja kuvaa pienissä dialogeissa kuin ohimennen myös lapsen kehitystä. Kuusivuotias on jo oxfordpainotteisessa päiväkodissa Isojen Poikien jengissä, jonka yletöntä vessasanojen käyttöä yritetään hillitä.

Kuten tiedämme, on sensuurilla taipumus tuottaa kekseliäitä kiertoilmaisuja ja salakieltä, Niinpä sana pylly on kuusivuotiaiden jengikielellä nykyisin sivistyneeltä sekä hieman tieteelliseltä vivahtava pebalis. Kun kuusivuotiailla jengiläisillä on housuissaan pebaliksen lisäksi myös pibelis ja kugelikset, ei britanniankielinen henkilökunta ole mahdollisesti aina ihan ajan tasalla ruokapöydässä käytävän keskustelun sisällöstä.

Ja pakkohan tähän on vielä lainata pätkä Nelivuotiaan räpistä. Funchalissa oli vietetty myöhään vuoden vaihtumista. Poika oli uudenvuodenpäivänä pahantuulinen, mutta vetäisi yllättäen rankahkon räpin.

Elämä on! Elämä on! Elämä on!
Nuuskamuikkunen soittaa torvea kovaa
ja Muumipeikko pieraisee!
Haisee, haisee, haisee,
haisee hirveästi!

Ei todellakaan tarvitse olla isovanhempi tai vanhempi Saision Spuukista ja Nonnasta iloitakseen. Saisiolla on eläytymisen kykyä, huumorintajua ja lämmin sydän teemoista ja aihemaailmoista riippumatta, ja sana on hallussa selvästi myös jälkeläisillä.

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja Raju Nonna
Siltala 2017, 194 s