Åsa Larsson: Isien pahat teot

Sukelsin Åsa Larssonin Rebecka Martinsson-sarjassa kolmannesta suoraan viimeiseen eli kehuttuun kuudenteen päätösosaan, Isien pahat teot. Syynä ensinnä se, ettei seuraavaa osaa löytynyt kirjaston hyllystä. Toiseksi oli jäänyt vaikutelma, että edelliset osat olivat jo aika saman tyyppisiä yhteiskunta-, ympäristö- ja henkilökuvauksiltaan, jotka dekkareissakin eniten kiinnostavat. Murhat ja niiden selvittelyt ovat minusta usein kyllästyttäviä, siksi en dekkareita kovin innokkaasti luekaan. Larssonin seurassa välttyy muutenkin pahimpien raakuuksien yksityiskohtaiselta mässäilyltä. Toisaalta voi sanoa, ettei jännitys ainakaan tässä viimeisessä mitenkään erityisen kihelmöiväksi kohonnut. Larssonin Rebecka-dekkarit taitavatkin tilastollisella janalla jäädä aika kauas perusdekkarista ja lähestyä enemmän romaania, jossa tutkaillaan yhteiskuntaa ajan muutosten kourissa, pohjoisen ihmisten näkökulmasta.

Nimensä mukaisesti Isien pahoissa teoissa nykyisyys valottuu sitä tarkemmin mitä perusteellisemmin menneiden vuosien salaisuuksia paljastuu. Kertomus kulkeekin takaumissa 60- ja 70-luvuille ja palaa taas nykyhetkeen. Yli 500-sivuisessa muhkeassa kirjassa pääjuonia on useita, kuten myös murhia. Eräs murhan uhri löytyy vuosikymmenten jälkeen alkoholisoituneen yksineläjän pakastimesta. Asianajaja, syyttäjä Rebecka Martinsson on tavallaan sukua saaressa sijaitsevan talon omistajille, hänen äitinsä on aikanaan adoptoitu perheeseen. Perheessä kasvoi myös Ragnhild.

Ragnhild Pekkari on 6-kymppinen nainen ja alussa valmistelemassa huolellisesti poistumistaan tästä maailmasta. Nainen on eläköitynyt sairaanhoitajan ammatista, isokokoinen ja vahva, koskenlaskuakin osaava, mutta masentunut ja yksinäinen. Välit tyttäreen ovat katkenneet ja kuormana on monenlaista häpeää menneisyydestä, epäonnisia parisuhteitakin. Ragnhild päätyy ennen viimeisiä toimiaan käymään veljensä, tuon alkoholisoituneen asukin luona. Veli on murhattu ja pakastimessa lojuu vuosia sitten tapettu ruumis. Vierailu lykkää oman suunnitelman toteuttamista tuonnemmaksi.

Pakastettu ruumis tuo mukaan toisen suvun henkilöhistoriaa. Siinä seurataan olympiatason nyrkkeilijäksi kehittyvän Börje Strömin elämänvaiheita, isättömän ja kiusatun pojan sitkeää työtä Amerikan menestyksen kautta takaisin Eurooppaan ja kotikaupunkiin Kiirunaan. Se on romaanissa erityisen taitavasti kerrottu osio, varsinkin kun Larsson siirtyy hämmästyttävän sulavasti Kiirunan jäisiltä tuntureilta kuvaamaan New Yorkin rankkaa nyrkkeilymaailmaa, valmennuksista otteluiden hikisiin tunnelmiin, Börjen kohdatessa tylyjä bisnesmiehiä ja lopulta sen oikean valmentajan, ystävän.

Edellisten osien tyyliin Rebecka kohtaa vastoinkäymisiä sekä päsmäröivien pomojen kanssa että rakkausasioissaan. Entisen työkaverin Månsin seksikumppanuus oli vaihtunut seurusteluun kivan Kristerin kanssa, mutta hänenkin kanssaan suhde lopahti. Rebeckan tyly ja kulmikas käyttäytyminen kiukuttaa ihmisiä ja ystävienkin on hankala päästä lähelle tyyppiä, joka näyttää joka suuntaan itseriittoiselta. Monologeissaan hän myöntää olevansa hukassa ja onneton, löytämättä ulospääsyä häsläyksistään, joiden lopuksi hänet irtisanotaan tutkimuksista. Viina on maistunut aina ja nyt entistä paremmin. Päähenkilönä Rebecka on särmineen ja vaikeuksineen enemmän lihaa ja verta kuin monien dekkareiden ylivoimaiset sankarit.

Eräs ystävistä on maanläheinen ja temperamenttinen Anna-Maria Mella, rikoskomisario ja viiden lapsen äiti. Hän toimii mainiona kontrastina Rebeckan tukholmalaisille juristiystäville, joiden kautta osoitetaan eliitin virheelliset käsitykset pohjoisesta ja sen ihmisistä. Kiiruna on kaikille paikallisille rakas, mutta he, esimerkiksi sarjan edellisistä osista tuttu hyväntahtoinen poliisi Sven-Erik Stålnacke, seuraavat kauhulla kaupungin muutosta vääjäämättömän edessä; kaupunkia siirretään kaivoksen tieltä.

Kaivos ja kaupungin rakentaminen toimivatkin taustana kaikelle korruptiolle ja rikollisuudelle, josta tässäkin moni kuvio saa alkunsa. Tosin jokunen murha tapahtuu pikemminkin onnettoman tunaroinnin seurauksena kuin suunnitellusti häikäilemättömien rikoksen tekijöiden toimesta. On kuvioissa myös pari venäläistä likaisen työn tekijää ja prostituoituja.

Kiirunan ja kiirunalaisten lisäksi merkittävä osa teoksen lämpimistä sävyistä tulee koirista. Rääpäle, Villa ja muut hännän vispaajat saavat Larssonilta monta tilanteeseen sopivaa vitsikästä kuvausta. Larsson oivaltaa hyvin ihmisen parhaan ystävän merkityksen ahdistuksen ja pelon keskellä.

Åsa Larsson kuljettaa kertomuksiaan taidokkaasti ja ujuttaa mukaan kiinnostavaa paikallistietoa hyvin tuntemastaan seudusta, lumesta ja tuntureista, vaarallisista lumivyöryistä, koskenlaskusta ja jäätyneen joen ylityksestä. Dialogi vetää ja kasvattaa henkilöhahmoja onnistuneesti, he ovat hyvin inhimillisiä kiukunpuuskineen, katkeruuksineen ja epävarmuuksineen. Jonkin verran kliseistä ja ylimakeaa kuvastoa tarjoavat hyvien ihmisten herttaiset parisuhteet, mutta kyllähän se lämmittää lukijaa keskellä niljakkeiden ällöttäviä bisneksiä. Hyvän pitää voittaa, taivaanrannassa pilkottaa valoa.

Loppusanoissa Åsa Larsson jättää luomalleen henkilöhahmolle, ystävälleen Rebecka Martinssonille haikeat jäähyväiset. Kirja voitti Ruotsissa vuoden 2021 Paras rikosromaani-palkinnon.

Åsa Larsson: Isien pahat teot
Fädernas missgärningar, 2021, suomentanut Kirsi Kokkonen
Otava, 2022, 567 s

Åsa Larsson: Musta polku

Arkiksi kutsutaan pientä jalasmökkiä, jonka tapaisia voi nähdä esimerkiksi Tornionjärven jäällä talvisaikaan. Kevättalvella 2005 Abiskon kylässä, Kiirunan kunnassa Pohjois-Ruotsissa sellaisesta mökistä lähtee Musta polku Åsa Larssonin rikosromaanissa, joka on kolmas osa 6-osaista Rebecka Martinsson-sarjaa. 

Vanhat tutut, pahoin edellisessä keississä kolhittu Rebecka toipumassa synnyinseudullaan sekä kiirunalaiset rikoskomisariot, riuskaotteinen Anna-Maria Mella ja hänen jäyhä kollegansa Sven-Erik Stålnacke tavataan entisissä talvisissa maisemissa. Jalasmökistä yhteys kytkeytyy jo suureen maailmaan. Pohjois-Ruotsin tunturimaisemissa on nimittäin myös ison rahan edustushuviloita. Musta polku seuraa rahan liikkeitä melkein kuin MOT:n toimittaja Panaman papereita. Ei Panamaan, vaan Afrikkaan, Ugandan koko maailmaa ja pahimpia gangstereita houkuttaviin kaivoksiin.

Pilkkijä löytää arkista murhatun naisen. Rikostutkimuksista paljastuu yhteys Kallis Mining-nimiseen yritykseen ja sen kaivosyhtiöön Northern Explore Abhen, jossa pääomiaan on kerryttänyt Mauri Kallis ja hänen siivellään entinen kauppakorkeakoulun opiskelukaveri, sittemmin täysipäiväisesti hummaileva rikkaan perheen vesa Diddi Wattrang ja tämän sisko, filmitähden glamouria mutta myös älyä omaava Inna Wattrang, juristi joka taitavana verkostoitujana hankkii yritykselle rahoitusta ja sijoittajia. Mauri Kallis käyttäytyy kuin ovelimmat mafiosot, ei pröystäile näkyvästi, sen saavat hoitaa kimallukseen tottuneet yhtiökumppanit. Arkista löytynyt murhan uhri on Inna. 

Alkuasetelmasta ei itse rikostutkimus pääse kovin vikkelästi liikkeelle. Koko rikastunut poppoo, sivu sivulta kasvavine sidosryhmineen käydään juurta jaksain läpi. Mauri on lapsuudessa kovia kokenut hahmo, jonka kunnianhimo ja nälkä ei uuden alun jälkeen laannu. Varakas sisaruspari Diddi ja Inna on melko kaavamainen kuva syntymässä perityn elintason huonoista puolista. Diddin päihteinen elämäntapa vie alennustilaan, saavuttamaton, miehiä vaihtava Inna on ikuisesti levoton. Oma lukunsa on Maurin siskopuoli, taiteellinen Ester, jolla on erityinen selvänäkökyky. Hän on kuin maaginen Lapin noita, joka näkee tulevia tapahtumia, kantaen mielenterveydeltään järkkyneen taiteilijaäitinsä perimää. Varakkailla miehillä on kauniit ja hyvin puetut, mutta laiminlyödyt vaimot. Lisää nimiä ja muistoja tippuu välähdyksinä vastaan, milloin unissa, milloin kenenkin herätessä humalastaan. Mauri häärää hovinsa keskipisteenä ja yrittää estää huonompaan jamaan päätynyttä Diddiä häiritsemästä bisneksiään. Inna on ollut aina kaikkien miesten mielessä.

Kalliksen upeasta Reglan kartanosta, jossa bisneseliitti vaihtuvine vieraineen ja henkilökuntineen majailee, palataan kodikkaan Anna-Maria Mellan sänkyyn, jossa ihana aviomies piereskelee unissaan, mutta pienen Gustavin tuoksuviin hiuksiin voi upottaa nenänsä. Anna-Marian luonteenlaatu ja elämäntapa edustaa edelleen hyvää, rehellistä ja oikeaa elämää, vastakohtana degeneroituneelle rahaeliitille. Hän on kursailematon ja hoitaa hommansa. Sillä sen hän ja kollega, sekä varsinkin taas avuksi tuleva Rebecka Martinsson osaavat. Rebecka on toipumassa pitkästä traumastaan, mutta itsellekin julkilausumaton ihastuminen esimieheen, kaukana Tukholman asianajotoimistossa työskentelevään Månsiin ei vain ota laantuakseen. Vain unissaan Rebecka sallii itselleen intohimoiset kohtaamiset.

Täytyy ilmeisesti pitää pieni tauko Åsa Larssonista, koska Musta polku ei missään vaiheessa napannut kunnolla. Henkilöitä, heidän välisiä kytköksiään, suhteita ja muistoja tuli vastaan tiheään tahtiin, mutta heitä oli liikaa ja niin he jäivät etäisiksi. Vaikutti, että kirjailija oli itsekin kiinnostuneempi kirjavasta kavalkadista henkilöhahmoja ja heidän historiastaan kuin varsinaisesta rikostutkimuksesta, joka kutistui kuin pieneksi juonteeksi, joka sitten oli kaivettava esille unohduksista.

Kertomus etenee pitkälle ennen kuin polku aika äkillisesti avautuu isoksi baanaksi, jossa ollaankin jo Ugandan presidentin ja kenraalin välisessä mittelössä, korruptioineen ja aseineen. Loppuun, liian myöhään, saadaankin sitten kunnon rytäkkä, jossa on tarjolla iso annos epäuskottavuutta. Kuten Sudentaipaleessa, tähänkin on Esterin hahmossa upotettu maaginen yliluonnollinen osuus, joka minulle maistui keinotekoiselta. 

Åsa Larsson: Musta polku
Svart stig, 2006, suomentanut Katriina Savolainen
Otava, 2007, 367 s

Åsa Larsson: Sudentaival

Osa 2 Åsa Larssonin Rebecka Martinsson -sarjasta, josta ensimmäinen, Aurinkomyrsky tempaisi maailmaansa sekä jännityksensä että monipuolisen yhteiskunta- ja ihmiskuvauksen ansiosta. Samaa vakuuttavaa jälkeä tarjoaa myös Sudentaival. Se ehkä hieman häiritsee, että Sudentaival muistuttaa aika paljon edeltäjäänsä. Edelleen liikutaan Kiirunassa, edelleen kirkon ja seurakunnan piiristä löytyy yllättävän paljon mätää ja Rebeckalla on edelleen vaikeaa ihmissuhteissaan, nyt varsinkin sen jälkeen, kun hän joutui Aurinkomyrskyn tapahtumien lopputaistoissa tappamaan. Itsepuolustuksesta oli kyse, mutta kamppailu elämästä ja kuolemasta jätti jälkensä ja siitä traumasta hän yrittää nyt selvitä takaisin toimintakykyiseksi. Rebecka jää Sudentaipaleessa enemmän varjoon, kun kiirunalaiset poliisit Anna-Maria Mella ja Sven-Erik Stålnacke ja muu paikallinen yhteisö nousevat etualalle.

Olisi ollut viihtyisää jäädä pidemmäksikin aikaa tukholmalaisen asianajotoimiston kesäjuhliin Lidön kartanolle: ruskettuneita purjehdusporukoita drinkkeineen, runsas buffet-tarjoilu, kevyttä flirttailua shampanjan poreilussa, naisia hihattomissa pellavamekoissaan, miehiä kalliine aurinkolaseineen. Vähän tuli mieleen tvssä taannoin esitetty Aika on meidän -sarja, jossa myös katettiin pöytiä paremman väen bileitä varten jossain Tukholman saaristossa.

Larsson taitaa kuviot sekä siellä että Kiirunassa, jonne päädytään. Tällä kertaa Rebecka seuraa kollegaansa tähtäimessä uusien asiakkaiden hankinta ja pientä harjoittelua työhön paluuta ajatellen. Mutta eiköhän siellä kirkossa taas roiku hirressä ruumis! Se on Mildred, seurakunnan kiistanalainen naispappi, susien suojelija, metsästysseuran verivihollinen, feministi, suorapuheinen ja peloton nainen. Magdalena-verkosto on paikallisille naisille tarkoitettu tuki, jossa Mildred on kaikkien johtotähti. Hän on ollut puuhakas myös seurakunnan tilien tarkastuksessa. Hyvä veli -verkosto on tähän asti seudulla toiminut moitteettomasti. Mildred on asunut miehensä kanssa seurakunnan omistamassa talossa, mutta on enimmäkseen poissa ja mies hieman neuvottoman oloisena asemaansa alistunut. Joten tilanteessa näyttää olevan ylitarjontaa epäillyistä syyllisistä.

Poikkijärven kylän kapakka Last Stop Diner - nimi suoraan USAsta - kerää sekä paikallisia turisijoita että yöpyjiä muutamaan mökkiin. Se toimii tämän kertaisten tapahtumien päänäyttämönä.

Rinnan murhaselvittelyjen, mutkikkaiden parisuhteiden ja Rebeckan toipumisen kanssa kulkee erään suden vaellus. Keltajalka on naarassusi, joka kulkee lauman mukana mutta sille polulle on tulossa päätös. En tiedä, mitä symboliikkaa siitä olisi tässä revittävissä, mutta Larsson kuvaa sekä susia että koiria niin että jokaisen karvaturrinkin tunnelmiin eläytyy vaivattomasti. Koirien kohdalla tulkinnat osuvat, ovathan ne eläneet ihmisten keskellä ja kasvattamina vuosisatoja. Susien ilmeiden ja pyrkimysten kuvaus menee ehkä hieman, hmm metsään...

Rebecka Martinssonia rusikoidaan taas siihen malliin, että minä ainakin pysyisin jatkossa kaukana kiirunalaisen seurakunnan touhuista. Epäilen, että Rebeckan ja esimiehen Månsin suhde tästä lämpenee pikkuhiljaa. Sekin pieni romantiikan siemen on kivasti istutettu kuvioon, vaikka nyt on niin vaikeaa! 

Åsa Larsson: Sudentaival
Det blod som spillts, 2004, suomentanut Katriina Savolainen
Otava, 2006, 351 s

Åsa Larsson: Aurinkomyrsky

Vahvistin vaihteeksi heiveröistä dekkaripolkuani tutustumalla naapurimaan Åsa Larssoniin. Hänestä oli haastattelu sunnuntain Hesarissa jokin aika sitten. Aloitin esikoisesta, Aurinkomyrsky palkittiin parhaana esikoisdekkarina vuonna 2003. Sujuvasti trilleri eteneekin. Pohjoiseen maisemaan, kuten tässä Kiiruna, on ehtinyt jo tässä vaiheessa jännäreissä tottua. Nordic noir kun on viime vuosina näyttänyt tvssäkin paljon juuri näitä sinisten varjojen tai pimeiden öiden kuvia, joissa lumi pyyhkii jäljet näkyvistä; lumen kauneus ja kauheus sekoittuneena. 

Aurinkomyrsky liittyy pohjoisen revontuliin, mutta tässä myös Kiirunassa toimivan uskonnollisen yhteisön ja sen kirkon sisällä palaviin tuhoisiin lieskoihin. Sen näyttäväksi rakennetusta uudesta Kristallikirkosta löytyy aamulla ruumis. Viktor Strandgård, paratiisipoika on tapettu sen keskikäytävälle. Hän on koko yhteisön keskushenkilöitä, lahkolaisten tulisieluinen saarnaaja ja puhdasoppinen ankaran tien kulkija. Mutta tietenkin kun tätäkin yhteisöä joudutaan rikoksen tapahduttua tarkemmin syynäämään, mikään ei ole sitä miltä julkisivu näyttää. 

Tukholmassa nuori juristi Rebecka Martinsson herää uutiseen painajaisensa jälkeen. Hän on vuosia sitten jättänyt synnyinkaupunkinsa Kiirunan ja sen uskonnollisen yhteisön, joka nyt nostetaan uutisissa valokeilaan. Vastentahtoisesti hän joutuu palaamaan seudulle, isoäitinsä maaseututalolle, entisen sydänystävänsä Sannan ja tämän lasten avuksi, vaikka hänen lapsuutensa ja nuoruutensa on trauman varjostama.

Åsa Larsson kirjoittaa vetävästi ja saa talven keskellä lumen peittoon jääneen kaupungin elämään. Tukholmalainen lakitoimisto ja Rebeckan pomo Måns, henkilökohtaisine ongelmineen jää taakse. Kiirunassa vyyhti on monimutkaisempi, siihen kietoutuu vuosikausia sitten tapahtuneita kätkettyjä suhteita, mielenhäiriötä ja kylmää taloudellista laskelmointia. Monialaista hyväksikäyttöä. 

Sopivasti yhä hyytävämmäksi käyvää trilleriä pehmentää paikallinen rikoskomisario, viimeisillään raskaana oleva ja tihentyvästä pissahädästä kärsivä Anna-Maria Mella, jalat maassa oleva mutta päättäväinen tyyppi, jolla on kotona mukava mies ja perhe. Kontrasti kirkon piirissä rikastuneisiin "pastoreihin" on suuri, aina rinteisiin rakentuneista hulppeista taloista alkaen. Pieniä romanttisiakin tunnelmia viritellään joissain kohdissa. Henkilö- ja yhteiskuntakuvaus on vahvaa. Uskonnollisen yhteisön peitossa kehittynyt talousrikollisuus on uskottavasti verokeinotteluna valaistua.

Loppua kohden jännitys kiristyy oikeaoppisesti. Öinen erämaja, jossa Rebecka ja lapset odottavat aamua ja yössä kuuluu moottorikelkan ääni. Saa todella jännittää. Eikä Rebecka Martinssonista päästä eroon. Kiitos, tästä on hyvä jatkaa. Viisi osaa jäljellä.

Åsa Larsson: Aurinkomyrsky
Solstorm, 2003, suomentanut Katriina Savolainen
Otava, 2005, 298 s