maanantai 30. lokakuuta 2023

Helsingin kirjamessut verkossa

Nyt kävi niin, että lannistuin tupaten täysistä junista, odotettavissa olevasta ruuhkasta ja vain muutamasta itselleni erityisestä esiintyjästä. Lisäksi kuulin edeltävänä aamuna outoja radiouutisista: koronan tuomioprofeettojen kellot kumisivat taas. Joten jäin kotiin ja siirsin junalippuni tammikuulle. Vähän otti päähän nössöilyni, kun olin jo miettinyt ekaa äänikirjaa matkalle, oikeaa vaatetusta, sopinut jotakin jne.

Reissun sijaan seurasin läppäriltä kotona muutamaa haastattelua. Tänä vuonna kiinnostavin oli venäläinen, Sveitsissä asuva Mihail Šiškin, jolta olen lukenut kolme teosta. Pidin enemmän vähemmän tunnetusta teoksesta Sinun kirjeesi kuin muhkeasta Neidonhiuksesta, mutta voin sanoa, että kirjailija on minulle tärkeä - kuten muuten aika moni venäläinen kirjailija. Maailman kirjallisuus menettäisi paljon ilman venäläisiä kirjailijoita, sen voi sanoa ilman paatosta, kuten tietenkin muukin kulttuuri, kuvataide, musiikki, tanssi.
 

Šiškin on tunnettu Putin-kriitikko ja hänen viimeisintä kirjaansa Sota vai rauha on kehuttu Ukrainan hyökkäyssodan ja muutenkin Venäjän toiminnan ennustamisesta oikein. Kuka on näkyvin Putin-kriitikko Suomessa? Tietenkin Heidi Hautala, joka oli sitä jo silloin, kun suurin osa poliitikoista piti kritiikkiä hysteerisenä ja turhan vihamielisenä. Olimmehan hyötymässä monenlaisista bisnessuhteista Venäjään. Samoin kuin Šiškin myös Heidi Hautala on saanut sittemmin oikeassa olleen visionäärin viitan ansaitusti harteilleen.

Korjaus 30.10.: Vaikka en kovin montaa haastattelua kuunnellut, nekin näköjään menivät päässäni sekaisin. Eivät  ja Hautala ja Šiškin keskustelleett Anna Politkovskajan tyttären Vera Politkovskajan äidistään kirjoittamasta kirjasta. Siinä keskustelivat Heidi Hautala, kustantajan edustaja Iida Siimes ja Amnestyn Frank Johansson aiheena Sananvapaustaistelija Anna Politkovskajan elämä.

Heidi Hautala ja Šiškin keskustelivat perjantaina aiheesta Venäjä sodan jälkeen, jonka siis myös kuten edellä mainitun kuuntelin. Verkkomessut eivät selvästikään sovi minulle...

Šiškiniä haastateltiin uusimmasta kirjastaan lauantaina, jolloin oli tarkoitukseni olla paikalla. Hyvin keskustelun seuraaminen sujui verkossakin. Haastattelijana toimi selväsanainen Suomen entinen Venäjän suurlähettiläs Hannu Himanen. Messuhaastattelut ovat vajaan puolen tunnin mittaisia. En ihan ymmärrä tätä ratkaisua. Tuleeko sitten paljon kalliimmaksi, jos nyt ainakin kauempaa tullutta kirjailijaa haastatellaan vaikka tunnin ajan?  Parissakymmenessä minuutissa ei kovin syvällisesti ehditä mitään aihetta käsitellä. Puhumattakaan esim kysymyksestä, mikä on Venäjän tulevaisuus. Siitä huolimatta, Šiškinin vastaukset paljastivat sellaisen ihon alle menevän tuntemisen tason kuin vain emigranttikirjailijalta voi odottaa.

Ensin oli puhe kielestä.  Miksi kirjailija on kirjoittanut tietokirjansa saksaksi. Hän vastasi, ettei voi kirjoittaa romaania, proosan taidetta muuta kuin venäjäksi, omalla kielellään. Sen sijaan kun hän kirjoittaa tietokirjaa Venäjän historiasta ja nykyisyydestä, hän haluaa välttää normia, sanoja, joita hänen mielestään ilmeisesti käytetään väärin nyky-Venäjän ymmärtämiseksi. Siksi saksa, hänen nykyisen kotimaansa Sveitsin kieli. Hän liikkuu in a grey zone, mikä ei tässä oikein auennut minulle. Vaikuttaa, että hänen on ollut vaikea sietää länsimaisten poliitikkojen yritystä ymmärtää Putinin hallintoa, rakentaa siltoja. Sota vai rauha on kirjoitettu 4-5 vuotta sitten, ennen hyökkäyssotaa.

Venäläisiä on Šiškinin mukaan two nations, on maaorjien asemassa edelleen elävä väestö ja on demokratiaa arvostava länsimyönteinen väestö. Ennen hyökkäyssotaa kirjoitettuun kirjaan sisältyy lopussa kaksi kappaletta vaihtoehtoisista tulevaisuuksista, toinen realistinen, toinen optimistinen. Realistiseksi kutsuttu on kylmäävä: pyramidirakenteinen maan hallinto, nykyinen ja entiset, pohjaa tsaarin valtaan. Tsaari on jumala, vakaan elämän takaaja. Hän on diktaattori, joka voittaa viholliset. Viholliset uhkaavat kansakuntaa kaikkialta ja kaikki on diktaatorille sallittu vakauden ylläpitämiseksi. Kansan tuki edellyttää, että diktaattori voittaa taistelunsa. Jos ei voita, hän on fake johtaja ja hänen tilalleen tulee toinen. Siksi, kun Putin joskus kuolee - todistetusti, koska sekään ei tule käy kovin nopeasti ilmi (vaikeus kuvataan hyvin elokuvassa Stalinin kuolema) - hänen tilalleen tulee uusi diktaattori valtataistelun jälkeen. Kirjailija on pessimisti. Venäläinen kulttuuri on häviäjän asemassa, mutta optimistisin lausunto tai lupaus häneltä on se, että hän ja muut venäläiset kirjailijat ja demokratian kannattajat jatkavat taistelua, koska Venäjän kieli, kulttuuri ja taide ei kuulu Putinille, vaan heille, hänelle.


Kabulin kauppiaan (vanha arvioni, ennen blogiaikaa on lyhyt ja jyrkkä. Ymmärrän nyt, että nykyinen vallitseva islamin tulkinta on konservatiivien käsissä, tilanne on aiemmin ollut toinen muslimimaissa.) kirjoittaja Åsne Seierstad on kirjoittanut uuden kirjan Afganistanista nimeltään Afgaanit. Nasima Razmyar, meidän "virallinen" afgaanimme, haastatteli häntä.  Päin vastoin kuin Venäjä, jolla loppujen lopuksi on ollut hyvin vähän vaihtelua tsaaripohjaisessa hallintomallissaan, Afganistan oli sata vuotta sitten liberaali valtio, jossa naiset kävivät koulua, burghat oli kielletty ja nuoret kuuntelivat 60-luvulla vielä Beatlesiä.

Nyt talibanin aikana kaikki on naisilta kielletty ja kehitys kääntynyt päinvastaiseksi. Kirjassa kerrotaan kolmen afgaanin tarina. Jamila on polioinvalidi, joka vain halvaantumisensa takia sai käydä koulua, koska ei kelvannut avioliittoon. Hän ehti edetä talibania edeltäneessä hallituksessa korkealle, mutta on nyttemmin paennut maasta ja elää Norjassa. Toinen tarina on talibanin korkea-arvoisen upseerin tarina ja kolmas nuoren vuosituhannen vaihteessa syntyneen naisen, jolta on kaikki tulevaisuuden näkymät peitetty. Tilanne Afganistanissa on kuin Venäjällä, synkkä.


Silvia Hosseini, iranilaistaustainen, nyttemmin tamperelainen, esseisti, kirjailija ja opettaja on kirjoittanut tietoteoksen Kirjallisuuden kiihottava historia, josta HSn toimittaja Arla Kanerva haastatteli. Historia tästäkin aiheesta on hyvin mielenkiintoista ja avartavaa. Vaikka nykyään mikään ei ole kirjallisuudessa sensuroitua, vaikuttaa että erotica on joinakin aikoina vuosisatojen vaihtuessa ollut ilon lähteenä sallitumpaa kuin nykyisin. Kontrasti on varsin suuri esim arabimaiden historiassa. Eurooppalainen kirjallisuus on ottanut vahvasti vaikutteita arabiankielisestä kirjallisuudesta, koska osa Eurooppaa kuuluikin siihen kulttuuriin aikoinaan. Sieltä on löydettävissä riettaita ja hauskoja kertomuksia, naistenkin kirjoittamaa vihjailevaa runoilua.

Hosseini painotti, että eroottisessa kirjallisuudessa on aina mukana vaaran elementti, vain siten se on kiinnostavaa, se ei voi olla "turvallinen alue". Se on fantasiaa eikä ole väärin, jos kummallinen ja vaarallinen kiihottaa. Sanat ja teot ova eri asioita. Hän suree islamistisessa kulttuurissa vallalla olevaa tukahduttavaa trendiä, joka kieltää jo nykyään oman historiansa. Länsimaissa taas käydään tällä hetkellä läpi seksuaalisen väkivallan ja hyväksikäytön asioita. Se on tarpeellista, mutta ei jätä nyt paljon tilaa riemukkaan seksin käsittelylle kirjallisuudessa. Sitä odotellessa.

Näitä haastatteluja esim olin ajatellut käydä kuuntelemassa messuilla. Niinpä ne on nyt kuultu verkossa. Mielenkiintoista näinkin, mutta on kuitenkin aina ollut vielä hauskempaa messuilla. Ensi vuonna taas paikan päälle, toivottavasti.

keskiviikko 25. lokakuuta 2023

Vilmos Kondor: Budapestin varjot


Budapest tuoreena mielessäni palasin kaupunkiin noin kymmenen vuotta varhaisempaan aikaan, vuoteen 1936 (Helmet lukuhaaste 47-48 Kaksi kirjaa joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin).

Budapestin varjot on pseudonyymi Vilmos Kondorin Budapest Noir-sarjan aloitusdekkari. Sen päähenkilö, rikostoimittaja Zsigmond Gordon vie nopeasti ajatukset vanhoihin amerikkalaisiin rikoselokuviin, pääosassa Humphrey Bogart. Gordon on jossain vaiheessa palannut Unkariin Philadelphiasta. Historiaa ei sen enempiä tässä avata. Mies käyttäytyy elokuvatyyliin: kulkee tyhjiä öisiä katuja kaulukset pystyssä, hattu silmillä, rööki suupielessa, täyttää baarikaapista itselleen viskilasillisen, jättää naisystävänsä nukkumaan hotelliin, kun kiperä tilanne niin vaatii. Hän on periksi antamaton tutkija, joka ei kaihda vaarallisia tilanteita.

Kaupungissa vallitsee hautajaistunnelma. Pääministeri on kuollut ja Unkarissa kuohuu valtakunnan politiikassa natsimielisten pyrkiessä valtaan. Saksassa Hitlerillä on jo maa näpeissään ja Mussolini häärii Abessinian, nykyisen Etiopian suunnalla. Budapestin paikallispolitiikkaa kuvaillaan aluksi aika puuduttavasti, kymmeniä ministereitä, virkamiehiä, poliisineuvoksia vilahtelee niminä vailla taustoitusta tai kovin kummoista kytkentää itse kertomukseen.  Hermann Göring nähdään hautajaisvieraiden joukossa. Vuolas henkilönimistö saa seurakseen loputtomasti katujen ja aukioiden nimiä Gordonin liikkuessa Budan ja Pestin katuja raitiovaunulla, taksilla ja jalan. Jos kaupunki ei ole tuttu, kadunnimet kertovat vähän.

Gordon maksoi laskun, ojensi kätensä Armand Manteaulle, L'Echo de Parisin kirjeenvaihtajalle, ja nousi kahvilan edestä nelosen raitiovaunuun. Berliininaukiolla hän vaihtoi linjalle 49 ja jatkoi sillä Kalvininaukiolle. Kecskemétinkadulta hän kääntyi Bástyankadulle ja saapui Helmikanaan muutamaa minuuttia vaille kaksitoista. Hän loi nopean silmäyksen ympärilleen puolihämärässä ravintolassa, mutta ei nähnyt Gellértiä.

Yhteiskunnallisuus ja poliittinen taustoitus on painavista nimistä huolimatta hieman irrallista ja päälleliimatun oloista. Vain muutamassa kohdassa romaanin päähenkilöt tuovat siihen elävän näkökulman. Taustalla kuvataan toki juutalaisen perheen selviytymistapaa ahtaaksi käyvässä ilmapiirissä ja siitä osittain johtuvia ristiriitoja.

Se mikä saa Zsigmond Gordonin paneutumaan tutkintatyöhön- vaikkei olekaan rikosetsivä - on nuoren kauniin naisen ruumis, joka löytyy ministerihautajaisten aikaan hiljaiselta sivukadulta. Ruumiinavauksessa paljastuu, että nainen on varakkaasta juutalaisperheestä, ainoa tytär ja lisäksi raskaana. Hänen alastonkuvansa löytyy eliitin prostituoitujen valokuvakirjasta. Saman valokuvan Gordon on sattumalta nähnyt aiemmin korkea-arvoisen rikosetsivän työpöydällä. Poliisi ei osoita mielenkiintoa rikoksen selvittämiseen. Se päätellään itsemurhaksi. Tie on avoinna rikostoimittajalle. Hän näkee monta epäilyttävää asiaa, jotka lopulta yhdistävät rikokseen sekä silmäätekeviä että alamaailman väkivaltaisia nyrkkeilijöitä.

Gordonin työläitä tutkimuksia auttaa hänen lähipiirinsä: naisystävä, taitava graafikko Krisztina ja isoisä, pappa Mór, joka on eläköitynyt lääkäri ja intohimoinen marmeladin keittäjä sekä uusien marmeladiainesten kokeilija. Kokeiluista on ollut hankaliakin seurauksia ukolle, mutta into on niiden myötä vain kasvanut. Muutenkin romaani on tunnelmallisimmillaan kaupungin katujen ja kortteleiden kuvauksessa, huolellisesti interiöörien, baarien ja salonkien, asujen ja tapojen kautta aikaansa paneutunut. Tie vie kuitenkin yhä synkempiin kuvioihin, mutaisiin köyhien kortteleihin eikä väkivallalta lopulta voida välttyä.

Salapoliisityyppinen rikoksen selvittely ja syyllisen etsintä ei oikein onnistu nostamaan jännitystä. Alkoi päin vastoin huvittaa ihan väärässä kohdassa. Agatha Christien tapaisessa loppuselvittelyssä rikostoimittaja latelee tutkimustuloksiaan aukottomaan tyyliin, käy vieraiden kaapilla täyttämässä lasinsakin, epäiltyjen, varakkaiden ja vaikutusvaltaisten henkilöiden kodissa. Nämä kuuntelevat häntä kiltteinä kuin pyhäkoululapset. Vähän alkoi siinäkin uskottavuus repeillä eikä kyllä jännittänyt missään vaiheessa. 

Vilmos Kondor: Budapestin varjot
Budapest Noir, 2008, unkarin kielestä suomentanut Tähti Pullinen
Tammi, 2012, 295 s



perjantai 20. lokakuuta 2023

Anna Hollingsworth: Pastellien maantiede

Kansi: Satu Enstedt

Enkä minä ole nimeämässä elämääni, kun olen fossiloitunut ilman muistokirjoitusta tulevaisuudelle. Uudet asukassukupolvet eivät tiedä, että Luigi-Lee, au pair-jälkeinen ja Claudia ovat merkittäviä kehityskaaria meidän yksinäisissä evoluutioissamme, jos emme kerro sitä heille. Jos emme kerro sitä heille, olemme vain mykkiä kerrostumia halpojen huonekalujen ja liian vanhojen rakenteiden sedimenteissä.

Mielenkiintoinen lähtöasetelma Pastellien maantieteessä: suomalainen näytelmäkirjailijaksi opiskeleva Alma rahoittaa opintojaan Lontoossa au-pairina suomalaisessa varakkaassa perheessä. Alue on tuttu elokuvasta (Notting Hill) ja aivan kaikki ympäristössä kirvoittaa Almassa purevaa satiiria räikeästi osoittelevasta luokkayhteiskunnasta. Ei vähiten horisontissa kohoava Torni, vuokrakerrostalo, jonne liian hitaasta pelastustoiminnasta - Pysykää paikoillanne. Niin on turvallisempaa. - johtuen paloi kuoliaaksi lähes sata asukasta. Köyhät varakkaalla alueella. Sen kummitusmainen ranka, helposti syttyvine muovikomposiittipinnoituksineen, on muistomerkki, jota au pair-perheen äiti Kristiina-Maria ei halua lapselleen esitellä. Sen sijaan Almaa se vetää puoleensa.

Kaksivuotiaalle lapselle on tarkoitus opettaa suomea, koska vanhemmat puhuvat tälle (huonoa) englantia. Ja toinen lastenhoitaja vuorollaan mandariinikiinaa. Alman sosiaalinen eetos lifestyle-bloggaajan pastellin sävyisessä huushollissa paljastuu ennen pitkää eikä se sovi perheen kasvatusideaan, vaan edessä on siirtyminen päinvastaiseen asumismuotoon eli rapistuneen vuokratalon kommuuniasuntoon. Sitä asuttavat Muotiopiskelija, Hoitaja, Projektipäällikkö, jotka hiippailevat yhteiselle jääkaapille eri aikoina jättäen toisilleen viestejä tyytymättömyyttä aiheuttavista ruoka-, tiski-, siivous- y.m. arkiasioista. Kaikki ovat toisilleen merkityksettömiä harmin aiheuttajia, niin myös "Luigi", italialainen kahvilanpitäjä, joka yhdistää Alman uuteen asuntoon.

Anna Hollingsworthin kuvaus itseään suuressa maailmassa etsivästä nuoresta liikuttaa. Alma ei ainoastaan halua tulla arvostetuksi ja juhlituksi näytelmäkirjailijaksi. Hän haluaa tehdä sen hyvien ihmisten joukossa, sosiaalisesti tiedostavien ystävien keskellä. Kokemukset koettelevat häntä, sillä hän kokee löytävänsä ystävän matkallaan monessa vaiheessa, mutta pettymys seuraa toistaan: jokainen köyhempikin on kiinnostunut hänestä vain sen verran kuin lounaspaketin syöminen puistossa kestää. Eikä toista duunaria oikein kiinnosta Alman motiivi saada kokea kärsimystä kirjoittaakseen siitä. Hän on tervetullut mukaan Claudian vegaani-kumppanin myyntikojulle, mutta ei häntä oikeastaan tarvita. Kaikki katoavat suurkaupungin imuun vuorollaan. Kaupungin viihteessä, baareissa ja muualla voisi tavata ihmisiä, mutta nollatunti-sopimuksella työskentelevän toimistoapulaisen budjetilla ei saa edes ruokittua itseään saati biletettyä.

Oman alan ihmisiä tapaa sentään näytelmäkurssilla, jossa tiedostavat nuoret naiset repivät ainoaa yksityiskoulun kasvattia Theoa tämän jokaisesta repliikistä. Oliko tiedostavien nuorten naisten vaativissa kommenteissa myös ironiaa, ehkäpä. Theon kautta Almalle avautuu sattumalta näkymä eliitin bileisiin, hyviin leikattuihin pukuihin ja itsevarmoihin nuoriin miehiin. Se on mitä herkullisimmin kuvattu episodi kirjassa. Kaikelle kuulemalleen Alma vastaa purevin kommentein, vain mielessään, sillä hänellä ei vain ole varaa ääneen lausuttuun kritiikkiin. Hiljaisen sietoraja ylittyy ja on rynnättävä pois, ginilasi mukana ja laukussa sinne tyhjennetty konvehtiskooli.

Hollingsworth kuvaa elävästi Lontoon tunnelmia vaihtelevissa kortteleissa ja jokapäiväisissä havainnoissaan metrossa, joka onkin todella mielenkiintoista missä hyvänsä suurkaupungissa, ainakin kun siellä pistäytyy. Alkupuolella romaanin myrkyllisyys lähes töksähtelee, mutta au pair-pestin jälkeen tekstiin tulee sävykkyyttä. Huumori on tietenkin mustaa, satiiria, mutta parhaimmillaan oikein hauskaa. Oikoluku olisi voinut olla huolellisempaa, mukaan on lipsahtanut useampikin kohta, jossa minussa heräsi pieni ope punakynineen keskittymistä häiriten. Monisävyinen esikoiskirja joka tapauksessa ja kaari oli vieläpä nouseva. Köyhyyspornosta ei ole moraalista elää, päätteli Alma kokemuksistaan oppineena.

Au pair Lontoossa houkutti aiheena, kun itselläkin on siitä hommasta kokemus, historian alkuhämärissä. Vasta myöhemmin huomasin, että se sopii Helmet-haasteeseenkin. Kirjassa tehdään työtä, joka on minulle tuttua (35.)

Anna Hollingsworth: Pastellien maantiede
Aviador, 2023, 259 s


maanantai 16. lokakuuta 2023

Ernö Szép: Ihmisen haju

(myöhemmin talvella tämäkin hieno mies tapettiin)

Vieläkin löytyy uusia näkökulmia juutalaisten vainoon toisen maailmansodan loppuvaiheissa. Unkarilaisen runoilijan, näytelmäkirjailijan ja esseistin Ernö Szépin Ihmisen haju kuvaa päiväkirjanomaisissa lyhyissä, kronologisesti etenevissä pätkissä Budapestin juutalaisten arkea ja myöhemmin kamppailua pakkotyöleirillä saksalaismiehityksen aikana loka-marraskuussa 1944. Kirjailija oli yksi kaupungista häädetyistä, pitkälle marssille tietymättömään kohteeseen osallistuneista.

Takakannen mukaan kirjailijan muistelmat eivät sopineet aikanaan (1945) sosialistiseen kirjallisuuskäsitykseen ja ne ovatkin saaneet suuremman huomion vasta viime vuosina - ja suomennettu tänä vuonna.

Ennen työleiriä romaani kuvaa juutalaisväestön kutistuvaa elintilaa ja ahdistelua Budapestissä. He joutuivat Budapestissäkin käyttämään näkyvää  merkkiä vaatetuksessaan, heistä tuli keltatähtisiä. Unkarin natsimieliset käyttivät omaa merkkiään hakaristin sijaan, heitä kutsuttiin nuoliristiläisiksi

Kuten muualla maailmassa, monet juutalaiset olivat Budapestissäkin menestyneitä yrittäjiä, usein vauraita ja sivistyneitä -  ja kadehdittuja. Szép kuvaa lämmöllä asuinkorttelinsa Pozsonyi-kadun asukkaiden taustoja, tapoja ja persoonallisuuksia.

Sen ohella, että herra F. oli kauppias ja toimitusjohtaja, joka möi tavaraa merten taa, hänen päätyönsä ja kutsumuksensa oli kasvinjalostus.Nyt hän joutui täällä kotona olemaan toimettomana, suljettuna tähän taloon äitinsä ja sisarensa kanssa, jonka aviomies oli viety pois. On mielenkiintoista, että niin uudenaikainen, nuori ihminen noudattaa mitä ortodoksisimpia juutalaisdogmeja. Hän on saanut syvästi uskonnollisen kasvatuksen. F:n perhe syö vain kosheria.

Korttelissa asuu värikästä väkeä, sekä hienoja ihmisiä että pölkkypäitä. Szép ei rakenna omistaankaan sankareita. On riitoja vääristä vävyistä, on Hitleriä ihaileva rouva, jonka pojat oli viety pakkotyöleirille. Toteavasti Szép raportoi juutalaisten valmistautumisesta odotettavissa oleviin tapahtumiin, heikompia yritetään tukea ja säästää heitä kaikilta tiedoilta, syanidia pitäisi olla pahimman varalle. En tiedä, en usko, en voi kuvitella muuta kuin elämän

Ruotsin Unkarin lähetystö oli rakentanut juutalaisille mahdollisuuden pakoon: Ruotsi piti Ruotsin kansalaisena juutalaista tai kristittyä, jolla oli Ruotsissa sukulainen ja lupasi järjestää kuljetuksen sinne. Kirjeistä syntyi tulva ja määrittely sukulaisuudestakin laajeni käsittämään ystävät ja liikekumppanit.

Rivit suoriksi, korkea-arvoiset herrat! Liikettä, liikettä Abel, ei raahata koipia! - Kun kirjassa päästään saksalaisten saapumiseen kortteliin ja varsinaiseen pakkotyöleirille marssittamiseen, alkaa lukijallekin kurjempi aika. Nuoret virkaintoiset sotilaat nöyryyttävät ja näännyttävät juutalaisia, nuoria ja vanhoja, laihoja ja lihavia, herroja ja köyhiä loputtomalla marssilla vailla vettä ja ruokaa. Eikä perillä kaivuutyömaalla ole helpompaa. Päämääränä näyttää olevan juutalaisten kiduttaminen, kunnes paikalle saadaan lisää saksalaisia hoitamaan lopullisen kuljetuksen.

Kurjuuden keskellä Szép ei luovu tarkkailemasta ihmisyhteisöä, vaan piirtää siitä edelleen moninaista kuvaa, ovelista keinottelijoista, ystävällisistä ja epäitsekkäistä, vaivoista ja sairauksista, toiveikkuudesta ja toivon menetyksestä. Ja kuinka loka/marraskuu kohteli ankarasti kolmen metrin syvyistä ojaa kaivavia ihmisiä. Samalla moralisoimattomalla tavalla kirjailija kuvaa myös saksalaisia, heidän joukossaankin voi nähdä tyyppejä, jotka eivät halua tuottaa kärsimystä. Huumori kukkii mustana, kun sadat ihmiset yöpyvät sateen kastelemilla tiilillä lomittain, raajojaan toisiinsa sovitellen, unettomat onnellisesti nukkuvien kuorsausta kuunnellen. Kuin huomaamattomana heittona, Szép mainitsee usein suluissa, kuinka juuri kuvattu värikkään anekdootin päähenkilö tapetaan myöhemmin. Niin halpa oli ihmisen henki.

Rakas lukija, tämän tarinan täytyy jo kyllästyttää teitä. Mutta kuten huomaatte, pian tulee loppu, jäljellä ei ole kuin muutama sivu. Totta, olin väsynyt lukemaan tästä kammottavasta historiasta - ehkä nykyhetki tekee siitä vielä raskaamman - vaikka näen Ihmisen hajun poikkeuksellisen kerrontatavan. Tällä kauhukertomuksella on kirjoittajalle ja usealle muulle onnellinen loppu, ruotsalaisen diplomaatin Raul Wallenbergin järjestelemän suojelupassin ansiosta. Olimme kotona yhdeksäs marraskuuta.

Kiitos hyvästä suomennoksesta ja alaviitteiden tietoiskuista, joita oli juuri sopivasti.

Ernö Szép: Ihmisen haju
Emberszag, 1945, unkarista suomentanut Anssi Halmesvirta
Basam Books, 2023, 174 s


maanantai 9. lokakuuta 2023

Sata sivua QAnonista - osaluettu


QAnon -niminen salaliittokultti tuli maailman uutisten seuraajille tutuksi 6. tammikuuta 2021 Yhdysvalloissa tapahtuneen presidentinvaalien jälkeisen kongressihyökkäyksen aikoihin, yhdessä Proud Boys -nimisen äärioikeistolaisen trumpistien joukon kanssa. Kuten tiedetään, Trump ei halunnut jarruttaa kongressiin hyökänneitä fanejaan kuten hän ei myöskään ole halunnut tuomita QAnonin seinähulluja teorioita. Koska, kuten tiedetään, Trumpin vahvin teesi on se, että hänen pitää olla ihailtu ja jos joku porukka on asialle vihkiytynyt, he ovat pohjimmiltaan hyviä.

Maailman pahuuden ja siis demokraattien ja Hillary Clintonin, pääpahiksen takana on kansainvälinen salaliitto, jonka jäsenet ovat pedofiilejä, jotka pitävät lapsia vankina kellareissa ja juovat heidän vertaan pysyäkseen nuorina ja tekevät lapsilla saatanallisia rituaaleja. Pahisten joukkoon kuuluu myös demokraatteja kaikkialla maailmassa rahoittava miljonääri George Soros. Siinä tiivistys kultin maailmanselityksestä.

Toimittaja Will Sommer kirjoittaa asiantuntevasti ja sujuvasti. Hän on myös rohkea, koska marketissa aseita myyvässä maassa nämä salaliittoteoreetikot eivät ole mitään vaarattomia pellejä vaan herkästi väkivaltaan turvautuvia ja asialleen omistautuneita cowboyta, kaikissa sukupuolissa. He ovat valmiita tappamaan perheenjäseniään. Some ja internet auttavat maalittamisessa ja vihollisten löytymisessä. En jaksa näiden kaistapäiden edesottamuksista enempää lukea. 

Yhdysvaltain kahtiajakautunut ilmapiiri takaa sen, että salaliittoteoriat tulevat pysymään meidän poliittisessa järjestelmässämme, etenkin nyt, kun vuoden 2024 vaalit lähestyvät. Vaikka kyseessä ei olisi QAnon, vastaava totalitaarinen, väkivaltainen salaliittoteoreettinen ajattelu tulee pysymään silti kanssamme.

Will Sommer: QAnon. Salaliittokultin ytimessä, suom. Pasi Rakas Jääskeläinen, Bazar, 2023,  377 s, osaluettu

 


torstai 5. lokakuuta 2023

Gun-Britt Sundström: Suhteista parhain

Tukholmalaisia mieltä osoittamassa 70-luvulla (Aftonbladet)

Kiitän Saara Turusen ja Petra Maisosen Suurteoksia vinkistä. On hienoa kohdata kirjallisuudessa erilaisuutta ja vieraita maailmoja, mutta on se vaan kivaa löytää myös hengenheimolaisia! Gun-Britt Sundströmin Suhteista parhain/Maken on lisäksi ajaton klassikko. Sellainen siitä on tähän päivään mennessä ainakin Ruotsissa kehkeytynyt. Suomennoksen nimi on minusta alkuperäistä parempi (suomentanut Marja Alopaeus), vaikka onhan tuo en förhållanderoman mainittu alaotsikossa ruotsinkielisessä nimessä. Suhteista parhain on sopivasti arvoituksellinen ja (itse)ironinen.

Romaani kertoo rakkaudesta, rakastumisesta, vapaudesta vs sitoutumisesta, kasvamisesta aikuiseksi, parikymppisen nuoren naisen näkökulmasta. Ajanjakso on noin 7 vuotta. Aika, 1960/70-luku on sen muutoksen seuraamiselle erityisen hedelmällinen, koska se oli suuren murroksen aikaa. Euroopan hulluna vuonna 1968 opiskelijat nousivat barrikadeille, järjestettiin sodan vastaisia mielenosoituksia, poliittiset keskustelut kuumenivat, eurooppalaista elokuvaa juhlittiin ja radikaalivasemmisto lateli tiukkenevia ohjeistuksiaan. Että romaani sijoittuu Tukholman yliopiston opiskelijamaailmaan, siitä tuli minulle vielä erityinen kultareunus. Noihin aikoihin vietin kaupungissa neljä kesää. Kesiä täynnä uusia kokemuksia ja ihmisiä, jännitystä, värejä, ihastuksia ja pettymyksiä.

Martina opiskelee englantia ja kuuntelee filosofian luentoja. Myöhemmin hän jatkaa väitöskirjaan asti. Opiskelukuvioissa hän tapaa Gustavin, joka oitis rakastuu tai paremminkin hurmioituu hänestä. Alku kuvaa jo hyvin heidän eroavaisuuksiin. Nainen on innostunut filosofisista ja kirjallisista keskusteluista, mies on valmis parisuhteen seuraavaan pykälään, avioliittoon, perheen perustamiseen. Martina ei osaa niin suuresta rakastumisesta innostua, vaan vastustelee ehtimiseen, vaikka tuntee heidän myös "kuuluvan yhteen". Tätä parisuhteen veto/työntövoimien tempoilua nuoressa rakkaudessa Sundström kuvaa monipuolisesti ja huumorilla.

Martina ei osaa itselleenkään oikein selittää nyreyttään. Gustavin varaukseton tulevaisuuden suunnittelu avioliittokuvioineen ja jatkuva kimpussa roikkuminen sammuttaa Martinassa halut vastaavaan. Mikään ei innosta minua yhtä vähän kuin naiminen. Jopa niin, että kun kokkaavan Gustavin jalat - vanhoissa kumipohjaisissa tohveleissa - Saari-mökillä äkillisesti herättävät hänessä innostusta minussa lainehtii synkeä halu vietellä hänet.

Kipakkoja yhteenottoja lieventääkseen nuori pari päätyy ajan hengessä vapaampaan suhteeseen; ollaan yhdessä mutta toisten tapaaminen sallitaan. Martinalle se sopii, hän tapaa yllättäen kadonneen suuren rakkautensa Aronin. Mustasukkaisuus herää kuitenkin, se minkä sallii itselleen, ei ole kuitenkaan helppoa niellä toisen tekemänä. Uskottomuus on inhottavaa, vaikka uskollisuutta ei ole vannottu.

Vanhempien sukupolvi on jo valmis naittamaan parin, he kun viettävät juhlapyhät ja kesälomat yhdessä ja Gustavin kesäpaikka, Saari, muodostuu Martinalle paratiisiksi - kunhan ei tarvitsisi purjehtia. Eikä hänen tarvitsekaan. Gustavin veli ja sovinnainen avioliitto, vaimo kotirouvana, herättää Martinassa kylmiä väreitä. Avioliitto näyttäytyy hänelle ansana naisen vapaudelle, vaikka Gustav kuoriikin perunoita ja kokkailee. Yhteiskunnan, vanhempien paine jatkuu ydinperheen suuntaan, mutta Martina ei saa omia ajatuksiaan sopimaan siihen.

Martinan ja Gustavin vaikeasti sovitettavien parisuhdetavoitteiden ohessa 70-luvun opiskelijaelämä ja työelämä saa hykerryttävän kuvauksensa. Tähän oli helppo samaistua. Muistan kuinka opiskeluajan jälkeen työelämä, toimistotyö oli ikävystyttävää ja ainakin ensimmäinen työpaikka pettymys. Tätäkö elämä on tästä lähtien, kysyy Martinakin. Gustav ja tämän ajatteleminen, kun toinen ei ole paikalla, tai välttely, kun hän on siinä, pitää nuoren naisen valppaana, mutta työelämä osoittautuu niin kuolettavaksi että opintojen jatkaminen ja väitöskirja on ainoa mahdollisuus. 

Voiko oikeistolaisen miehen sänkyyn mennä, Jan Myrdal on kirjannut tällaisen vaimonsa esittämän kysymyksen. Mikäli minä ymmärrän vastaus on ei.

Seitsemänkymmenluvun Tukholmassa opiskelijat käyvät poliittisissa tapahtumissa, keskustelevat filosofiasta ja kirjallisuudesta, käyvät elokuvissa, mielenosoituksissa; opiskelu ja valmistumisen paine taisi tosiaan siihen aikaan olla huomattavasti vähäisempää kuin nykyisin. Hihhulivasemmistolaiset latelevat kumouksellisia kaavamaisuuksia. Verrattuna siis meihin sopuvasemmistolaisiin. (Tämä toi elävästi mieleen tutun Tukholmassa, meitä oli siellä samaan aikaan enemmänkin  turkulaisnuoria. M kulki pyöreät rillit nenällä, pitkä villatakki yllään ja asusteena kainalossa Marxin Pääoma. - Olen iloinen jos voin olla dogmaattinen, sanoi M, kun kantamuksesta hieman piikittelin.) Asunnoista oli kuitenkin sama hätä kuin nykyäänkin, rahasta oli puutetta. Martina ja Gustav keskustelevat Kierkegaardista ja lähettelevät toisilleen raamatunjakeiden viitteitä kirjeissä. Merkitsevien sitaattien tulkitsemiseen piti avata raamattu. 

On-off -suhde jatkuu kauan ja dramaattisena. Neljänsadan sivun verran siinä alkaa olla liikaa Gustavia loppua kohden, vaikka Martinan pohdiskelu suhteistaan syvenee suorastaan akateemiseksi diskurssiksi.  Paikalliskuvaus - Skeppsbron, Humlegården, Åhlens, Lidingö, Jerum - vuodenaikojen vaihtelu, uusien tuttavuuksien nasevat kuvaukset kypsentävät kuitenkin kertomuksen niin monipuoliseksi ajankuvaksi, itseironisella huumorilla ja feministisellä asenteella, että en voinut kuin riemumielin kahlata läpi tätä raastavaa parisuhdetta. Romaani on harvinainen yhdistelmä vakavaa filosofista itsetutkiskelua, yhteiskunnallista ajankuvaa ja hykerryttävän hauskaa, tragikoomista rakkauskertomusta.

Kärsimättömyys tekee minusta pikkutarkan: mielestäni elämä on niin lyhyt ettei sitä saa tuhlata etsiskelemällä esineitä jotka itse on hukannut, eikä liioin uhraamalla pitempää kuin ehdottoman välttämättömän ajan rutiiniaskareille joita elämän jatkuminen vaatii. - Kaikki paikoillaan ja Gustav nojatuolissa, säästää paljon aikaa.

Gun-Britt Sundström: Suhteista parhain
Maken. En förhållanderoman, 1976, suomentanut Marja Alopaeus
Tammi, 1979, 399 s
 
 

sunnuntai 1. lokakuuta 2023

Lauantai kirjamessuilla


Yhteen A4een tiivistetty ohjelma taskussani sukelsin taas Turun kirjamessujen vilinään. Enkä siitäkään näköjään onnistunut osallistumaan kaikkiin. Juha Itkosen teoria perheestä sekä myös hänen ja Amman lukuhetken Ysäridisko putosivat pois, samoin Juhani Branderin Amerikka ja köyhien ihmisten voima. Klo 15 kilpailivat Kirjasome juhlii seksuaalisuutta ja Timo Harakan Datakapitalismi. Löysin viimeksimainitun ensin. Harmi, koska Silvia Hosseiniakin olisin mielelläni kuunnellut.

Päivästä tuli kuitenkin näinkin riittävän pitkä ja hengen antimiltaan oikein virkistävä. Messukahvilan sämpylästä ei voi sanoa samaa (saman aikaisten ruokamessujen tarjontaan jonotti näännyttävän pitkä jono nälkäisiä). Kuinka nykyään osataankin tehdä niin hyvän näköisiä muovin makuisia tuotteita! 

Turkulaisena piti tietenkin heti syöksyä houkuttelevasti otsikoituun Turku vastaan Tampere - teemaiseen kisaan, jossa runoilijat lauloivat toisiaan suohon. Molemmissa kaupungeissa asunut messujen ohjelmajohtaja Vilja-Tuulia Huotarinen juonsi kannustavasti.


Leikkimielisen alun jälkeen jaksoikin paremmin ottaa vastaan Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen Huokauksia luokasta. Opettamisen ilo & uupuminen.

Koulukeskustelua ei kukaan uutisia seuraava ole voinut välttyä näkemästä/kuulemasta. Opettajien ja samalla oppilaiden tilanne on jo pitkään vaikuttanut lähes epätoivoiselta. Nämäkin opet ovat työssään uupuneet. Rytisalo jätti ne työt kokonaan, kun taas Kinnunen palasi rakastamiinsa töihin, vaikka vakuuttikin olevansa oikeastaan pessimistisempi kuin Rytisalo. - Kaikissa koulua koskevissa uudistuksissa on ärsyttänyt eniten se, että opetushallinnolla näyttää olevan loputtomasti selvityshankkeita ja suunnittelua niiden takana, mutta harvinaisen huonosti on opettajia kuunneltu, koskivat uudistukset sitten liiallista intoa digitalisaatioon tai opetusohjelmia. (Mikä ei tule oikeastaan yllätyksenä työelämän taakseen jättäneelle: kaikissa organisaatiouudistuksissa vaikuttaa, että harvoin kuullaan niitä, joiden työhön muutokset eniten vaikuttavat.)

Esimerkkinä opetusohjelmien omituisuuksista haastateltavat mainitsivat uuden oppiaineen: Merkityksellinen neuvottelu, jonka opetuksesta ei ole annettu sen kummempia evästyksiä. Mielenkiintoista oli myös kuulla lukutaidon romahduksen taustatekijöistä. Käyttöön on otettu jonkin näköinen muiden taitoaineiden kompensaatio. Sen seurauksena peruskoulun voi läpäistä vailla kunnollisia perustaitoja, eli luku- ja kirjoitustaitoa. Kuulostaa suorastaan vastuuttomalta uudistukselta.

Ostin joka tapauksessa ensimmäisen joululahjan: Huokauksia luokasta - signeerauksilla.


Seuraavana vuorossa oli Elisa Aaltolan Puhe eläinten puolesta. Elisa Aaltola on eläinoikeusasioissa ollut jo näkyvä aktivisti ennen kuin veljensä Mika tuli julkisuuteen Venäjän hyökkäystä päivittäin kommentoivana asiantuntijana (Mika A. messuilla sunnuntaina). Elisa Aaltola peräänkuuluttaa kokonaisvaltaista asennemuutosta suhtautumisessa eläimiin. Heistä on puhuttava, ei niistä. Heillä on mieli ja tunteet. Sillä on merkitystä, kuinka eläimistä puhutaan, kohdellaanko heitä hyödynnettävinä esineinä vai tuntevina olentoina. Aaltola kannustaa ajattelemaan myös sikoja, lehmiä ja hirviä sellaisina eläiminä kuin minä pidämme perheen lemmikkejä, kuitenkaan heitä inhimillistämättä. - Aaltola on epäilemättä eläinfilosofiassa etujoukoissa. Silti sekasyöjänä - vaikka lihaa yhä vähemmän syövänä - tätä kuunnellessa tulee huono omatunto ja se surullinenkin tunne, että hänen ajatuksensa ovat niin kaukana enemmistöstä meidän teollistuneen lihantuotannon aikakaudella. Hyvä että on energisiä vaikuttajia, joilla on tavoitteita paremmasta maailmasta.

Yleisöstä joku esitti kysymyksen, kuinka hänen mielestään tulisi suhtautua vieraslajeihin. Myös tässä tappaminen on hänen mielestään turhan helppo ratkaisu. Meidän on mahdollista kehittää uusia tapoja kohdata sekin ilmiö. 


Seuraavaksi löysin itseni epätyypillisestä seurasta, nimittäin estradilla istui arkkipiispa Tapio Luoma yhdessä Sixten Korkmanin kanssa. Keskustelussa oli pohjana Korkmanin teos Talous ja humanismi. Arkkipiispa onnistui yllättämään. Korkmanin älykäs ja huumorintajuinenkin tapa puhua yhteiskunnallisista asioista on tullut mediasta tutuksi, mutta Luoma oli myös yllättävän rento ja hyvä keskustelija. Riitta Monto juonsi asiantuntevasti. Keskustelijat päätyivät yhteiseen näkemykseen kristinuskon reformaation merkityksestä nykyiselle markkinataloudelle ja varsinkin sen pohjoismaiselle versiolle markkinaliberalismin vaihtoehtona. Se miten tähän päädyttiin tietenkin erotti kirkon miehen ekonomistista. Korkman painotti valistuksen merkitystä, Luoma toi Jeesuksen sanaa esille. Korkman näki Lutherin epäluulon pankkeja kohtaan edelleen terveellisenä, varsinkin nyt kun pankit ovat niin jättimäisiä, valvonta on vaikeaa, mutta valtioiden on ne konkurssilta pelastettava.  Korkman totesi myös hyväntuulisesti, että taloudelliset katastrofinäkymät ovat ekonomisteille jokapäiväistä leipää. Näin on aina ollut ja epäilemättä jatkossakin. 

Juha Itkonen jäi siis toiseksi, kun kiinnosti enemmän teema Puolueet kirjailijoiden tentissä. Puolueita edustivat Kike Elomaa, ps, Saara-Sofia Siren, kok ja Li Andersson, vas. 



Virpi Hämeen-Anttilalla oli asiaa kirjailijoiden olemattomista eläkkeistä, miksi heitä ei saada MYELin piiriin? Apurahat ovat kirjailijoiden palkka, tähän pitäisi tähdätä Li Anderssoninkin mielestä, joka oli taas todella hyvin perillä taiteilijoiden elantoon liittyvistä asioista, ehkä myös kuvataiteilijaisänsä kautta. - Halutaanko puhua ALVista? kysäisi ajankohtaisesti Karo Hämäläinen Parnassosta. Hallituksen edustajat Siren ja Elomaa painottivat taas, että joka puolelta leikataan vähän, siksi kirjailijoita ja kirjoja kurittava alvin nousu on vain yksi monista puroista. - Miksi oluen alvia lasketaan mutta kirjojen nostetaan, ihmetteli Andersson. En ymmärrä, mitä tässä haetaan. Tai ymmärrän kyllä, korjasi Li yleisön aplodeeratessa.


Apurahojen merkitystä painotti Salla Simukkakin kertoessaan omasta menestyksestään maailmalla. Hänen Lumikki-sarjaansa luetaan kansainvälisesti ja siitä ollaan suunnittelemassa tv-sarjaa Hollywoodissa.


Timo Harakka epäili 20 tunnin lennon näkyvän hänestä

Kirjamessuni jatkuivat tiukasti yhteiskuntateemaisissa keskusteluissa. SDPn kansanedustaja Timo Harakka oli saapunut kirjamessuille 20 tunnin lennon jälkeen. Hän oli osallistunut kansainväliseen kongressiin tulikuumasta aiheesta, tekoälystä, algoritmeistä. Niitä teemoja käsittelee myös hänen tuore kirjansa Datakapitalismi kriisien maailmassa. Kansainvälisesti Suomi on kärkimaiden joukossa tällä alalla, me olemme niitä, joiden säännöksiä kopioidaan Euroopassakin, kun tämän alueen lainsäädäntöä laaditaan. Se onkin pienen maan ainoa keino selvitä Harakan mukaan, olla ketterä ja ajan hermolla eli koulutettuja. Haastattelija (nimi unohtui) ylisti kirjaa selkeänä ja hyvin luettavana.


Koska en ollut vielä saanut kuunnella riittävästi tuota Sixteniä, riensin vielä kuuntelemaan paneelikeskustelua Miten ajatella paremmin - luovuus ja politiikka. En ole ihan varma, liikkuiko keskustelu sittenkään ihan tuossa teemassa, mutta Suvi Auvinen mainosti kepulaista ystäväänsä, jonka mielipiteet ovat kaukana hänen omistaan eli toisten mielipiteiden kuuntelemista. 

Kike Elomaalle voi nostaa hattua rohkeudesta, koska tässäkin seurassa kävi selvästi ilmi, että persujen kannatus ei kulttuurialalla ole kovin korkealla. Kike E. on kuitenkin rehellisen ja maltillisen oloinen omassa viiteryhmässään. Kirjailijat muistelivat käänteentekeviä kirja/elokuvakokemuksiaan. Satu Rämölle se oli suomalainen Sisu-elokuva, hänestä se oli hieno ja hän tunsi ylpeyttä suomalaisuudestaan. Sixten Korkmanin sosiaalisen eetoksen eli empatian herätti aikoinaan Harry Martinsonin Nokkoset kukkivat, jossa hän ymmärsi mitä köyhyys merkitsee lapselle. Oli toinenkin merkitsevä teos, mutta se on jo ehtinyt livahtaa mielestä.

Kiitos Turun kirjamessut, kivaa oli kuunnella viisasta puhetta. Sen verran kuluttavaa on päivänkin verran pitää korvat avoinna ja pää valppaana sekä metsästellä seuraavaa foorumia ruuhkassa, että tänään oli vain sulateltava.