sunnuntai 27. joulukuuta 2015

George Saunders: joulukuun kymmenes.





Äiti teki haarahypyn todisteeksi huippukunnostaan

George Saundersin novelleissa liikutaan tunnistettavissa maisemissa, amerikkalaisessa kuvastossa, mutta marginaalissa. Ei Hollywoodin glamourissa, ei New Yorkin urbaanissa sykkeessä, mutta ehkä Texasin punaniskaseuduilla, ja syrjäseutujen lähiöissä. Tarinat etenevät ennen kaikkea mehevän dialogin kautta. Hämmästyttävintä on se kuinka kotonaan kirjailija on moniäänisessä tyyppivalikoimassaan, kuin olisi aina elänyt juuri tämän ympäristön, yhteiskuntaluokan, ikäluokan kielessä, ja kuitenkin ne ovat tyystin erilaisia. Taitavaa, jopa poikkeuksellista ainakin näin hyvin onnistuneena. Pienen pojan leikeistä ahdistuneen ja ahdistetun teini-ikäisen maailmaan. Tulevaisuuden dystooppisista valvontakeskuksista sosiaalisen nousun tehneen perheenemännän koiranpennun ostoreissuun. Kotiin palaavan sotaveteraanin nyrjähtäneestä kaleidoskoopista firman osastopäällikön kätkettyjä uhkauksia sisältävään paimenkirjeeseen.

Kun katselin Heatherin kärsimyksiä, minut täytti suunnaton turvattomuuden tunne, turvattomuus jota oli vaikea erottaa suuresta eksistentiaalisesta pahoinvoinnista; toisin sanoen miksi niin kauniit ja rakastettavat ihmisastiat joutuvat kokemaan niin suurta tuskaa? Heather näytti isolta kimpulta kipureseptoreja.

Kiusatut tyypit, pienet ja isommat, aina jossain talutusnuorassa, käyvät vain pään sisällä sankarillista taistoa vastustajiensa kanssa. Semplica-päiväkirjoissa perheenisä kirjoittaa päiväkirjaa tulevaisuuden lukijoille. Taustalla hahmottuu räikeästi eliittiin ja orjiin jakautunut yhteiskunta. Kertomuksia värittää enemmän tai vähemmän musta huumori. Nauru juuttuu kurkkuun sillä se maailma, jonka absurdius naurattaa, on lähellä ja läsnä ja sittenkin pohjimmiltaan karmea, julma.

Kunniakierroksessa teinipoika Kyle - sadistisen pilkunviilaaja-isän aikatauluttama ja ohjelmoima poika - näkee naapurin enkelitytön sieppauksen. Päivänvalo lankeaa siistille nurmikolle, mutta taustalla on häiriö. On räpyteltävä että näkee auringossa sen mitä ei haluaisi oikeastaan nähdä. Teini-ikäisten - sekä mallioppilaan että kodissa henkiseen haarniskaan puristetun pojan - ajatukset kolahtavat lukijan päähän, suuruudenhullut ja nöyrät samanaikaisesti. Tunnelmassa on samaa kuin elokuvassa American Beauty. Onko sekä koulussa että kodissa nujerretulla tyypillä mitään syytä puuttua näkemäänsä väkivallan uhkaan? Olisiko hänellä hyväkin syy olla näkemättä?

Novellissa Pentu normiperhe autoilee hakemaan koiranpentua lapsille. Äiti kelailee hirviömäistä lapsuuskotiaan ja onnittelee itseään hyvinvoivasta perheestään. Perillä on pihalle ketjuun sidottu vammainen poika, koirankakkainen matto, lihava äiti ja pieni pentu. Myyjän ja ostajan ajatukset kiertävät eri sfääreissä. Tie vie maissipellon ohi.

Pako hämähäkin sydämestä: luinko scifiä? Ainakin dystopiaa. Vangit toimivat koekaniineina laitoksessa, jossa Hämähäkin sydämessä sekoitellaan tunnekeskuksiin vaikuttavia aineita. Ihmisastioita tieteen palveluksessa. Käytettyjä kemikaaleja on koodinimi ED736, IhanaMaailma tai SynkMustaa. Kaikki tunteet kemiallisesti hoidettavissa valvontakeskuksen toimesta. Ihan kuin oltaisiin jo aika lähellä. Jos et halua osallistua, vain pako Hämähäkin sydämestä on ainoa tapa. Mutta miten?

Täällä näkee karskejakin tyyppejä. Huomasin, että Roganin niskaan oli tatuoitu rotta, rotta johon oli isketty puukko niin että se itki. Mutta silmät kyynelissäkin se puukotti pienempää rottaa, joka näytti lähinnä hölmistyneeltä.

Al Roosten on pikkukaupungin pikkukauppias ja hänelle nimetty novelli kertoo hyvin amerikkalaisesta ilmiöstä, hyväntekeväisyystapahtumasta. Tässäkin kuljetaan Alin alemmuuden tuntoisissa mietteissä ja toisaalta sankarillisissa haaveissa. Alemmuudentunto johtaa sen mukaisiin tekoihin, joista saa taas lisää hävettävää...

---ja kerran hän oli ollut jo melkein varma, että nyt ainakin ottaa vähän eteen kun naama oli painunut tiukasti Tom Reedin kivikoviin kookoksentuoksuisiin vatsalihaksiin,mutta miettiessään harjoitusten jälkeen päänsä puhki hän tajusi, että hänellä otti vähän eteen silloinkin, kun kissä istui jalkoväliin paistattamaan päivää,mikä todisti ettei hän tuntenut mitään seksuaalista Tom Reediä kohtaan, koska hän ei tuntenut vuorenvarmasti mitään seksuaalista kissaa kohtaan---

Mahtava kirjoittaja tämä George Saunders. Tunnelmassa ja tekstissä on ripaus David Foster Wallacea, mutta mustassa satiirissa masennuksen maku on vähäisempi, katse armollisempi. Absurdi hulluus kukkii, mutta lämmin empatiakin löytää kohteensa maailmassa, jossa köyhyys kasaantuu, koti on sekaisin, kaaos vallitsee ja luottokortti on perheenjäsen. Mitään valmiiksi pureskeltua ei tarjota, sitäkin enemmän yllätyksiä, hiljalleen ja osittain aukeavia arvoituksia, karuja moraliteetteja - kaikki loistavalla tyylillä ja dialogilla esitettyinä.

Viimeisessä, niminovellissa, on ensimmäisen kaltainen asetelma. On kyse auttamisen pelastavasta vaikutuksesta kenelle hyvänsä, syöpäsairaallekin.

Suomennos on huippuhyvä. Markku Päkkilä osaa. Kiitos ja kumarrus.
Vinkki napattu Suketukselta.

George Saunders: joulukuun kymmenes
Tenth of December. Suomentanut Markku Päkkilä
Graafinen suunnittelu Ilkka Kärkkäinen
Siltala 2015, 230 s

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Hyvää Joulua!






Huomenna Turusta kajahtaa taas Joulurauhan julistus. Saatamme mennä paikallekin, nyt kun täällä ollaan, onhan tämä turkulainen instituutio -vaikka onkin niin kiivas ja kiukkuinen että lopussa tuleva riemullisen Joulun toivotus alkaa sitä edeltävien uhkausten jälkeen tuntua pikkuisen ohuelta.

Tälle omalle nettiseinälle ripustan sen laulun sanat, jotka minulle ovat läheisemmät, lempeämmät ja siis jouluisemmat, by John Lennon:



                       Imagine there's no heaven
                       It's easy if you try
                       No hell below us
                      Above us only sky
                       Imagine all the people
                      Living for today

                      Imagine there's no countries
                      It isn't hard to do
                      Nothing to kill or die for
                      And no religion too
                      Imagine all the people
                      Living life in peace

                  




                            

lauantai 19. joulukuuta 2015

J.M. Coetzee: Huonon vuoden päiväkirja



Monessa J.MCoetzeen romaanissa esiintyy fiktiivinen kirjailija. Niin Huonon vuoden päiväkirjassakin. Kirjailija C. on iäkäs mies, jota romaanissa kutsutaan myös nimellä Señor C. Se kuvaa sekä hänen olemustaan sivistyneenä herrasmiehenä että hänen seniori-ikäänsä. Tätä nimitystä hänestä käyttää filippiiniläinen yläkerran naapuri, nuori kaunotar Anya, jonka tomaatinpunaiseen minimekkoon vanhan miehen katse pysähtyy ensi kerran talon pesutuvassa. Kerrostalo sijaitsee Sydneyssä, Australiassa. Kohtaamisesta alkaa kirjailijan ja sihteerin suhde, työsuhde. Anya konekirjoittaa kirjailijan sanelunauhalta ja käsin kirjoituksesta tätä teosta, joka jakaantuu kahteen osaan: 1. Vankkoja mielipiteitä ja 2. Toinen päiväkirja. Näistä ensimmäinen keskittyy yleiseen, julkiseen, globaaliin ja toinen on henkilökohtaisempi, pehmeämpi, kyselevämpi.

Kirjailija C. kirjoittaa lyhyitä esseitä sekä ajattomista aiheista: uskonnosta, moraalista, musiikista, matematiikasta, kirjallisuudesta, kielestä, vanhenemisesta että päivänpolttavista - edelleen, kirja on ilmestynyt vuonna 2007 - teemoista: terrorismin torjunnasta, pakolaisuudesta, politiikasta; oikeiston ja vasemmiston tilasta (törmäsin tuttuun nimeen: Tony Judt), Guantánamon vankileiristä, historiasta ja siinä varsinkin Etelä-Afrikan apartheidista ja yliopistojen muuttumisesta liikeyrityksiksi.

Samanaikaisesti esseiden kanssa kulkee 1/3 osassa sivua alaosassa vuoropuhelu kirjailijan ja sihteerin välillä, molempien näkökulmasta. Yläkerroksesta tuleva Anya on omasta nuoremmuudestaan ja seksuaalisesta vallastaan tietoinen, shoppaileva päiväperho - mutta näin vain ensi näkemältä. Keskustelu laajenee kolmannella osapuolella kun mukaan tulee Anyan mies, köyhyydestä rahamaailmaan sijoitusneuvojaksi ponnistanut Alan. Mitä syvemmälle kirjailija pohtii äärettömiä aiheitaan, sen alhaisemmiksi käyvät pariskunnan tuumailut kirjailijan motiiveista. Naiselle motiivina on alusta alkaen näyttäytynyt vaikeasti kätketty kiinnostus häneen, säälittävä mutta niin ymmärrettävä. Alan on samaa mieltä, mutta hän näkee vanhenevassa, menneen maailman herrasmiehessä muutakin kiinnostavaa, tileillä makaavat varat, jotka yllättäen yhteisten kirjoitusprojektien kautta tulevat ajan hermolla liikkuvan pörssihain ulottuville. Kirjailija C:n maailman selitykset punoutuvat yläkerroksen kanssa käydyn vuoropuhelun kautta näin pikku hiljaa eteneväksi trilleriksi, kultivoituneet mietteet kohtaavat primitiivisten aistien maailman, klassinen sivistys nopean rahan. Mutta mikään ei ole ennalta-arvattavaa. Yhä enemmän harhaan käyvät kunkin kolmen pelaajan arviot toisistaan, seuraavasta siirrosta ja sen vaikutuksista.

Miscellaneassa, esseiden, mielipiteiden vaihtelevissa aiheissa  kirjailija C. pohtii m.m. valtion syntyä ja vertaa Kurosawan Seitsemän samuraita -elokuvaa monen afrikkalaisen valtion syntyyn, jossa aseistettu rosvojoukko ottaa haltuunsa valtion kassan ja veronkantokoneiston, päästää kilpailijansa päiviltä ja julistaa uuden aikakauden alkaneeksi,  Kooltaan rikollisjoukot vertautuvat itäeurooppalaisiin rikolliskopliin, mutta se ei estä läntistäkin mediaa seuraamasta niiden toimia kunnioittavasti, maailmanpoliittisina tapahtumina, ei rikosjuttuina. Kun rikollisliiga on kerran noussut valtioiden liigaan, se hyväksytään neuvotteluosapuoleksi. 'Me emme neuvottele terroristien kanssa, kuten emme neuvottele rikollistenkaan kanssa.'

Coetzeen vakioteema, häpeä, moraalikato toistuu tässäkin kirjassa. Valkoisen miehen häpeä afrikkalaisten kohtelusta, mutta uusia häpeämättömyyden alueita löytyy, esimerkiksi George W. Bushin hallinnon toimista Irakissa, jossa kidutus mitätöitiin juristien avulla. Vaikka kuinka kauhistelisitte, se ei meitä liikuta. Te ette meihin pysty, me olemme liian mahtavia. Kirjailija C. on seminaareissa puhunut Australiassa samoista aiheista; laillisuusperiaatteen unohtamisesta terrorismin vastaisessa taistelussa, jolloin häntä on kehotettu palaamaan sinne mistä tulikin, tai vaikka Zimbabween jos pitää sitä Australiaa parempana.

Muita tuttuja teemoja aikaisemmista lukemistani Coetzeen teoksista oli kirjailijan oikeus kirjoittaa itsensä fiktioon. Vanhenevan kirjailija C:n suhde naisiin huokuu haikeutta, rakkaus on maltillista, kukaan ei sittenkään heittäydy kokonaan, jokainen varmistelee. Toisaalta nuori nainen uskottelee itsestään suurempaa kuin mitä hän vanhalle miehelle merkitsee. Kirjailija C:n ystävä, naistenmies, womanizer, on kehittänyt itselleen - aiempaan kokemukseen perustuvan tietenkin - mielikuvaleikin, jossa voi käydä läpi uuden suhteen alusta loppuun, ryhtymättä varsinaiseen toimeen. 

J.M. Coetzee, nobelisti vuodelta 2003 on epäilemättä maailman tehokkaimpia kirjoittajia mitä tulee tiivistämiseen: vain 233 sivulla hän käsittelee syvällisesti moninaisia filosofisia, poliittisia, yhteiskunnallisia ja historiallisia teemoja ja ravistelee epämukavasti länsimaista ylimielisyyttä; tarvitaanko kilpailua, eikö symbioosi ole se hedelmällinen tila joka viidakossa vallitsee?  Samoilla sivuilla hän kirjoittaa novellin kohtaamisesta, jossa lähivalaistaan osia noista teemoista. Ja onnistuu taas saamaan lukijan herpaantumattoman valppauden tilaan, ajattelemaan toisin, enemmän.

Pari päivää sitten kuulin konsertissa Sibeliuksen viidennen sinfonian. Lopputahtien lähestyessä koin sen mahtavan, pakahduttavan tunteen, jonka herättämiseksi musiikki sävellettiin. Mietin millaista olisi mahtanut olla suomalainen siinä yleisössä, kun sinfonia esitettiin ensi kertaa Helsingissä lähes sata vuotta sitten,  ja tuntea se hyöky sisässään. Vastaus: olisin ollut ylpeä, ylpeä siitä että yksi meistä osasi sommitella sellaiset soinnit, ylpeä siitä että me ihmiset osaamme täysin tyhjästä luoda jotakin sellaista. Vastakohtana häpeäntunteille siitä, että me, meikäläiset, olemme luoneet Guantánamon. Toisaalta musiikkiteos, toisaalta tuskaa ja nöyryytystä tuottava koneisto: parasta ja pahinta mihin ihmiset pystyvät.


J.M. Coetzee: Huonon vuoden päiväkirja
Diary of a Bad Year, 2007, suomentanut Seppo Loponen
Otava 2010, 233 s

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Carl Hiaasen: Takaisin luontoon



Niin paljon mahtuu pieneen hiaceen, pieneen hiaceen

'Hiaasen osoittaa jälleen, että elämä hänen takapihallaan on todella paljon absurdimpaa kuin meidän... Takaisin luontoon saa nauramaan' - New York Daily News

Yritin valloittaa uusia lajityyppejä, tämä löytyi kirjaston hyllystä 'Jännitys' ja olin aiemmin lukenut kirjailijasta positiivisen maininnan Booksyn blogista. Ei voi mitään. Minun on luovutettava sivulla 198, sivuja on 352. Ei naurata, ei kosketa, ei kiinnosta, ei tee mitään.

Tähän hiaaseen on kuormattu tavaraa kuin MacDonaldsin superbigmaciin, vai onko siellä jotain vielä yberimpää? Honey Santana on bipolaarinen ex-rouva, jonka päässä soittaa milloin mikäkin bändi samaan aikaan jonkun toisen kanssa. Hänen ja pojan Fryn elämää häiritsee  puhelinmyyntiyrityksestä Boyd Shreve, nössö luuseri, joka pettää äveriästä Lucy-vaimoaan saman firman upean Eugenien kanssa. Honey, myös upea pimu, on niin pottuuntunut päivittäisistä häiriösoitoista - ja Boydin epäkohteliaasta käytöksestä - että päättää kostaa järjestämällä feikkifirman feikkieräretken jonnekin Floridan lähistöllä sijaitsevalle saarelle. Saarella on jo ennestään porukkaa; puoli-intiaani Sammy Tigertail joka on pakenemassa seurauksia tapahtumasta, jossa hänen käsiinsä kuolee juopotteleva ja huonokuntoinen turisti, jonka on upottanut koska epäilee että joutuu vääjäämättä ja epäoikeudenmukaisesti tuomituksi (yksi teema: alkuperäväestön huono asema). Saarella hän törmää nuorisoon, josta joukosta upea nuori nainen heittäytyy väkisin seuraan. Ja lisää porukkaa rantautuu. Boydin vaimo on palkannut yksityisetsivän miehensä seksielämän seurantaan ja lisäksi vesille rientää myös Honeyn ex-mies Perry Skinner joka aavistaa pahaa, koska Fry on antanut siitä vihjeitä, siitä siis että äidillä menee taas liian lujaa. Niin ja Honeyta seuraa myös frustroitunut ihailija, jonka käsi on kipsissä, koska ex-aviomies on kostanut lähentelyt upottamalla sen, käden siis, taskurapupaljuun...

Palautan kirjan kiitollisena kirjaston hyllyyn. Kiitti mulle riitti. Mutta siis tuon tapaista, action movieta siinä on, jokuhan saattaa hyvin kiinnostua! Maistuu myös amerikkalaiselta komedialliselta absurdilta leffalta (Tarantino, Coen?).

lauantai 5. joulukuuta 2015

Jean Rhys: Siintää Sargassomeri





En päässyt, halunnut päästää irti Jean Rhysistä, kun hänet äsken löysin. Hän tuli tunnetuksi vasta tästä romaanistaan Siintää Sargassomeri, joka oli sekin jo aika unohtuneen oloisena kellastuneiden vanhojen kirjojen joukossa kirjaston hyllyssä, vuonna 1968 suomeksi ilmestynyt - ja lähes jokainen sivu kulmistaan käännetty (ärsyttävä tapa). Muistan sen vilahtaneen useasti silmieni ohi. Mikä ihmeen Sargassomeri (Wikipedia: Sargassomeri on Pohjois-Atlantin osa Länsi-IntianBermudan ja Azorien saaristojen välissä), olen ehkä ajatellut ja hajamielisesti siirtynyt eteenpäin. Nyt kun olen lukenut sekä vasta myöhemmin 'tuntemattomuudesta' löydetyn että tunnetuimman romaanin, taidan sittenkin olla vaikuttuneempi Herra Mackenziestä. Herra Mackenzien jälkeen on minusta moderni romaani, ajatusvirtoineen, ahdistuneen ja neuvottoman ihmisen kuvineen, antisankarittarena nainen vailla määrätietoisuutta, rikkinäinen ja vaikea kohdattava. Siintää Sargassomeri on melodramaattinen klassikkoteos, sen romaanin tyyppinen josta sai sytykkeensä.

Antoinette Cosway on Jamaikan kreoli, äitinsä ja kehitysvammaisen veljensä kanssa Coulibrin tilalla asuva tyttö 1800-luvun puolivälissä. Saarella on saatettu voimaan orjien vapautuslaki. Perhe ja sen lähipiiri on  köyhtyneitä, mustien valkoisiksi neekereiksi nimittämiä entisiä orjanomistajia. Äiti on leski, hänellä on apunaan muutamia apulaisia. Coulibrin tila on rappeutuva talo keskellä trooppisten kasvien puutarhaa. Täällä entisten orjien viha leimahtaa liekkeihin. Taikausko, viha ja katkeruus menneestä purkautuvat. Antoinetten äidin uusi puoliso herra Mason, englantilainen varakas mies ei usko paikallisväestön vihaan ennen kuin on myöhäistä. Papukaijan kuoleman näkeminen ennustaa huonoa. Paikalliset tietävät, että vammainen veli perheessä ei ole sattumaa, se on tuon perheen kohtalo. Äiti sekoaa murheesta. Antoinette laitetaan luostarikouluun. Perhe on hajallaan.

Mount Calvaryn luostarin nunnat papattavat hekin kuin papukaijat. Nunnat yrittävät iskostaa oppilaisiinsa syntiä ja pelastusta ankarilla ehdoilla sekä vetoavat järjestykseen ja siveyteen, tuohon virheettömään kristalliin, jota ei voi koskaan korjata, kun se kerran on rikottu. Antoinette päättää luopua synnintunnosta ja tuntee itsensä rohkeammaksi, vapaammaksi, onnellisemmaksi.

Romaani jakautuu osiin näkökulman mukaan. Ensin kokija on Antoinette. Toinen osa on hänen aviomiehensä, Edward Rochesterin näkökulma. Rahajärjestelyjen y.m intressien takia nuorten vanhempien toimesta nopeasti järjestetty avioliitto on lyhyen tutustumisen jälkeen solmittu Jamaikan Spanish Townissa. Harmaasta Englannista saapuvalle miehelle värikylläinen, eksoottinen Länsi-Intia on ihana mutta kauhistuttava: päivän valo on liian kirkasta, yö liian musta. Hän menee sekaisin sekä vaimosta, rommista, kuumuudesta että vihamielisestä palvelusväestä, joka kuiskuttelee hänen korviinsa juoruja vaimon suvusta, jossa hulluja ja juoppoja riittää. Mustat edustavat miehelle afrikkalaista primitiivisyyttä, lihallisuutta joka taas Antoinettelle on hänen elämäänsä. Se on väriä ja tulta.

Antoinette ja Edward viettävät kuherruskuukautta Granboisin vuoristokylässä, Martiniquella. Hiki virtaa ja tunteet jylläävät. Kaikki on liikaa intohimon kalventamalle pariskunnalle. Kumpi on enemmän sekaisin, sitä on vaikea erottaa mutta tyly katse suuntautuu mieheen. Hän on niin himon riivaama että alkaa kärventyä vihasta, mustasukkaisuudesta, omistushalusta. Hiljalleen pimenevän mielenmaiseman taustalla tropiikin kukat puhkeavat öisten rankkasateiden jälkeen, yö tuoksuu medelle ja rommille - Tuli mieleen eräs vanha elokuva, Liskojen yö, jossa yli äyräiden kuohuva Richard Burton ja Ava Gardner raatelevat toisiaan.

Maisemassa hiiviskelee myös monenlaista palveluskuntaa, hevosia, lapsia, sukulaisia, jotka osallistuvat paratiisin vähittäiseen hajoamiseen. Primitiiviset intohimot vellovat, zombiet ja afrikkalainen magia kihisevät ympärillä. Hulluuden kiilto välkkyy silmissä, monissa. Miksi mies alkaa kutsua Antoinettea nimellä Bertha, hänen toisella nimellään? Antoinette ei tunne sitä omakseen, mutta Edwardille Antoinette lakkaa olemasta. Sen sijaan Bertha alkaa olla kohta valmis englantilaisen kartanon tornihuoneeseen, lukkojen taakse.

Viimeisessä osassa ollaan Englannissa, Edward Rochesterin jylhässä kotilinnassa Thornfieldissä. Antoinette on suljettuna eristetyssä huoneessaan. Romaani sulkeutuu ja liittyy tässä saumattomasti Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaaniin, josta Jean Rhys on saanut kimmokkeen. Hän kertoo tässä romaanissa Thornfield Hallin isännän ensimmäisen vaimon, ullakolle suljetun hullun naisen tarinan. Tämä rakenne klassikkoromaanin päällyskasvina on tälle romaanille lähtökohta ja kaikkialla ensimmäiseksi kerrottu, myös tämän kirjan esipuheessa. Minusta on kiusallista ja turhaa, että yhteyttä toiseen romaaniin on pidetty niin ensisijaisena tälle teokselle. Romaani on itsenäisenä luettavissa, vaikka viimeinen osio naulaakin sen hyvin tiukasti Kotiopettajattaren romaanin maisemaan.

Jean Rhys osaa tässäkin kietoa lukijan kuin liaanilla painostavan hiostavaan tunnelmaan. Ilma on paksua ja niin on uhka ja pelkokin kouriintuntuvaa. Tropiikin kuumuusko se ihmiset tekee hulluksi vai kaukaisten kulttuurien törmäys?  Kaikkea on liikaa miehelle joka tulee Englannin nummilta.

Himo, viha, elämä ja kuolema olivat pimeässä hyvin lähellä toisiaan. Paras olla tietämättä miten lähellä. Paras olla ajattelematta, hetkeäkään. Eivät lähellä toisiaan. Yhtä ja samaa... - Olet turvassa, sanoin hänelle ja itselleni. - Sulje silmäsi. Lepää. Sitten kuuntelin sadetta, unista sävelmää joka tuntui jatkuvan ikuisesti... Sadetta, satoi aina. Hukuta minut nukkuessani. Pian. 

Jean Rhys: Siintää Sargassomeri
Wide Sargasso Sea, 1966
Suomentanut Eva Siikarla
WSOY 1968, 203 s





keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Jean Rhys: Herra Mackenzien jälkeen





Miksi sittenkään luopua toivosta, kun niin moni ihminen oli rakastanut häntä?

Jean Rhys on tunnettu tuntemattomuudestaan, siitä kuinka hänen nuoruuden teoksensa unohdettiin. Radio-ohjelmassa häntä pidettiin kuolleena, hänestä jotakin tietäviä pyydettiin mukaan muistelemaan, ja vainaja vastasi kutsuun. - Näin kertoo Petri Tamminen, saatesanoissaan 'Olemattoman kuvia', romaanin lopussa.

Tunnetuksi Jean Rhys tuli vasta romaanistaan Siintää Sargassomeri, joka sai palkintoja ja jonka jälkeen hänen teoksensa nauttivat mainetta ja arvostusta. Hänen 'unohdetut' nuoruuden romaaninsa, kuten Herra Mackenzien jälkeen, järjestyksessä toinen, olivat kriitikoiden arvostamia, mutta suuri yleisö ei niitä löytänyt. Luulen että olivat sinä aikana liian epäsovinnaisia, moderneja. Nyt 2000-luvulla on selvästi niiden renessanssin aika. Tutkimattomia eivät ole bloginlukijan tiet, vainun tästä tiedän saaneeni Juha Makkoselta. Kiitos siitä, kannatti löytää Jean Rhys.

Jälleen kerran kuljetaan Pariisin katuja, siemaillaan fineä ja viiniä ja Pernod'ta ja konjakkia, kahviloissa, ravintoloissa ja katsellaan Seinen harmaanvihreitä aaltoja. Viimeksi tepastelin siellä Modianon viemänä, noin 1940-60-luvulla. Herra Mackenzien jälkeen on sukellus 1920-luvun Pariisiin. Eikö sitä aikaa aina kuvata iloiseksi, cancania ja juhlia, charlestonia ja dandyjä?  Mutta kuten usein elämässä käy, odotukset ja haaveet eivät toteudu, pettymykset tekevät ihmisestä hauraan, silmäkulmiin ilmestyy ryppyjä, meikki valuu milloin sateessa, milloin kyynelistä.

Julia Martin, noin 35-vuotias englantilaisnainen Pariisissa on jätetty. Hän on tottunut olemaan haluttu, mutta nuoruus ja kauneus on katoavaa. Herra Mackenzie oli hänen rakastajansa ja rahoittajansa mutta lähettää enää muutaman avustuksen kirjeitse, sen jälkeen Julia on omillaan, vailla suuntaa tai suunnitelmaa. Hän toivoo vielä kelpaavansa, hankkii uusia, vaikka käytettyjäkin vaatteita, meikkaa ja puuteroi kasvojaan. Tarkistaa toistuvasti peilistä, onko hän vielä siellä, olemassa. Sillä herra Mackenzie oli havainnut, että Julialla ei ollut minkäänlaista itsesuojeluvaistoa, hän aavisti, että Julian yhteiskunnallisen pudotuksen viime vaihe olisi käsillä, eikä enää edes kaukana. Siksi hän lähettää vielä vain viimeisen raha-avustuksen lakimiehen välityksellä. Tuohon aikaan varakkaan miehen nähtävästi kuului lopettaa suhde rakastajattareen 'kunniallisesti'. Ja niin että molemmat osapuolet ymmärtävät että tämä oli tässä.

Julia on häpeänsä vanki ja hyväksynnästä riippuvainen, hän kerjää rahaa elämiseen, hän anoo hyväksyntää mutta samalla kieltää sen. Kaipaa läheisyyttä ja torjuu sen. Ristiriitaista ja haavoittuvaista naista on vaikea ymmärtää, mutta kirjailija pakottaa siihen. Myötätunto herää ja jokainen uusi kohtaaminen, väärinymmärrys, miehen poistuminen kengät kädessä hiipien aamuviideltä, helpottuneena, koskee.

Hän sulki oven perässään ja huokaisi syvään. Oli kuin hän olisi samalla sulkenut Julian pois ajatuksistaan. Kodin henki kiertyi hänen ympärilleen - hiljaisena ja arvokkaana, osana maailmaa jossa äänet ja intohimot oli vaimennettu kuin japanilaiset kääpiöpuut, joiden kasvu tyrehdytettiin sukupolvien ajaksi. Tuttu maailma.

Miehet, herra Mackenzie, ravintolan naapuripöydästä Juliaa seurannut George Horsfield, setä Griffiths Englannissa, heillä kaikilla on rahansa, miehinen ylivaltansa. Aina uudelleen Julia toivoo, pelkää, avautuu elämästään, uskoutuu, nöyrtyy, raivostuu. 'Katsos, elämässä tulee hetki, jolloin voi lähteä yhteen suuntaan, jos on rahaa. Mutta jos ei omista mitään - ei kerta kaikkiaan mitään - eikä ole mitään mahdollisuutta hankkia mitään, silloin lähtee toiseen suuntaan.'  Hänen lepattava olemuksensa hermostuttaa, epävarmuutensa tarttuu.

Pariisista levoton nainen lähtee Lontooseen, koska hänen äitinsä tekee kuolemaa, kaunis brasilialainen nainen kylmässä ja harmaassa kaupungissa. Mutta hänetkin Julia oli jo menettänyt pikkusiskolleen Norahille. Norah on käyttäytynyt kunnollisesti, odotusten mukaisesti. Julia on epäilyttävä seikkailijatar, vaarallinen ja oikukas, samalla kuitenkin niin avuton ja yksin. Ja edelleen kerjäämässä rahaa. Takana on yksi avioerokin, kuollut lapsi. Elämän tukeva pohja jäi jonnekin lapsuuteen, sen jälkeen  kaikkialla on upottavaa suota naiselle, joka haluaisi juosta kuin poika meren rannalla, elämäniloisena, seikkailunhaluisena.

Lapsena ihminen on oma itsensä ja näkee ja tietää kaiken etukäteen. Mutta sitten ihmiselle tapahtuu jotakin eikä hän enää ole oma itsensä: hänestä tulee sellainen kuin miksi toiset hänet pakottavat. Hän kadottaa viisautensa ja sielunsa.

Kirjailija ei pelkää sankarittarensa epäonnistumisia, ei pyytele anteeksi. Lukijalle ei tarjota mahdollisuutta moralisoida. Pariisin kadut, 16 frangin hotellihuone sohvineen Quai des Grands Augustinsilla, kissanpissan hajuinen portaikko. tapettiin maalattu papukaija (ei enää raidallisia tapetteja, ne ovat pahimpia krapulaiselle), puuterirasia peilipöydällä, Pathéphone Salon jossa kuunnella gramofonia, Pernod lasissa; Julian Pariisin maisemaa lähes sadan vuoden takaa. Mutta Jean Rhys kirjoittaa kuin tänään. Miesten makeilevissa repliikeissa, joilla he tyynnyttelevät lohdutonta naista ja tekopyhyydessä jolla he varjelevat asemansa ja kunniallisen elämänsä merkkejä on jotain vanhanaikaista sievistelevyyttä. Sitä ei koskaan ole Julian hätähuudoissa, purskahduksissa. Eikä miesten ajatusmonologeissa eikä eleissä. Ne ovat ajattomia ja tuoreita.

Julia näytti suttuiselta. Silmänurkissa oli mustia pilkkuja. Nainen rupsahtaa aina niin äkkiä, herra Mackenzie ajatteli. Suru valtasi hänen mielensä. Hän sanoi: 'Sää sen kuin lämpenee. Sinun pitäisi matkustaa vaihteeksi pois. Minäkin lähden huomenna.'

Romaanin loisto ei ole sen tarinassa, juonessa, vaan sen tavassa kuvata mielen liikkeitä, naisten ja miesten, sen tavassa kuvata silmänräpäykset niin että ne tapahtuvat nyt, ei 1920-luvulla. Naisen tapa katsoa itseään, kelpaanko vielä, olen lihonnut, takki on ikäloppu, näyttää kireältä varsinkin takaa. Melkein tuon nöyryytyksen tuntee nahoissaan. Toinen taso on ajan kuva. Siinäkin tapa kuvata on sama, ei yleinen, vaan hyvin henkilökohtainen: seinällä riippuvan Modiglianin maalauksen nainen herää eloon.

Jean Rhys kirjoittaa täynnä vimmaa ja uhmaa, omakohtaisesti koetun tuntuisesti. Elämäkertatietojen perusteella sitä on paljon Herra Mackenziessä, siitä sen autenttisuus. Lopussa sankaritar on väsynyt mutta rauhallinen. Kyllä, hän voi ottaa toisen Pernod'n.


Jean Rhys: Herra Mackenzien jälkeen
After leaving Mr Mackenzie. 1930
Suomentanut Hanna Tarkka
Otava 2001, 222s 

lauantai 28. marraskuuta 2015

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni




Kuulemma ihminen hukkumaisillaan näkee elämänsä nopeutettuna elokuvana silmiensä edessä. Tämä muistelmateos vaikuttaa syntyneen yhtä dramaattisessa tilanteessa: vaimo on vähän aikaisemmin kiidätetty Helsingin Meilahteen sydämensiirto-operaatioon kun Joni Skiftesvik joutuu kotoaan Oulussa sairaalan teho-osastolle aortan repeytymisen takia. Kirjassa vuorottelevat nykytilanteen kokemukset sairaalassa ja tähänastinen elämä syntymästä saakka.

Meri on ollut vaikuttava elementti Skiftesvikin elämässä, se on antanut ja ottanut niinkuin tavataan sanoa. Se on yhdistänyt ja erottanut. Skiftesvikin isä oli norjalainen merikapteeni, joka ei vain osannut jäädä maihin. Siitä sai hänen äitinsä tarpeekseen ja palasi Bergenistä Suomeen vaikka norjalainen suku olikin suomalaiseen miniään tykästynyt. Uusi isäpuolikin oli meren ammattilaisia, mutta paremmin hollilla. Muistelmien sirpaleita löytyy siis jo edellisen sukupolven nuoruudesta ja omasta syntymästä. Ihmisen syntyminen ei ole etuoikeus, läheltä piti Skiftesvikin kohdallakin, kun saatavana oli vain vanhoillinen kätilö, joka kieltäytyi hommasta kun selvisi että vanhemmilta puuttui papin aamen. Virkavallan ja mummon avustuksella kätilöön saatiin liikettä.

Kirjasivistyksestäni puuttuu monia arvostettujakin kirjailijoita, varsinkin kotimaisia, m.m. Joni Skiftesvik. Tämä ensimmäinen häneltä lukemani teos on hänen tuotannossaan poikkeus, koska se ei ole novelli, näytelmä tai perinteinen romaani, joita häneltä on monia julkaistu. Luullakseni se elämänpiiri, josta hän on kaunokirjallisuuteensa ammentanut, on minulle tuntunut niin vieraalta, miehiseltä, pohjoiselta että siksi olen kirjat mielessäni hyllyttänyt ei-kiinnostaviin.

Valkoinen Toyota vei vaimoni on pohjavireeltään haikea, siinä on mukana elämän haurauden hetki, nykyhetki ja samalla taka-alalla suurin koettelemus mikä vanhemmille voi eteen tulla, lapsen kuolema. Kuitenkaan kirja ei ole raskas eikä synkkä, huumori kuplii mukana elämän virrassa, Skiftesvik kertoo kirkkaalla ja tarkalla lauseella, rönsyilemättä, napakoilla dialogin pätkillä kuvausta terästäen.

Koulumuistot kertovat ajasta, jolloin opettajilla oli helpompaa kuin nykyään. Opettajan mielivaltaakaan ei kukaan päässyt kyseenalaistamaan, silloin ei ollut Wilmaa mutta opettajalla vankkumaton auktoriteetti ja oppilaalla vaihtoehtona alistua tai kärsiä. Mutta oli myös eräs nuori sijaisopettaja, latinan osaaja, minihame ja yhteiset intressit. Mielenkiintoisia ovat myös muistot käsikirjoittajan urasta ja yhteistyöstä ohjaajien kanssa; Matti Ijäksen kanssa niin helppoa, Rauni Mollbergin kanssa niin vaikeaa, ettei Skiftesvik enää tunnistanut alkuperäistä käsikirjoitustaan nähdessään Ystävät, toverit -elokuvan.  Ja aina välillä palataan sairaalaan, naapuripedin potilaan 'hoitovastaisuuteen' ja omaan epävarmaan olotilaan.

- Minulla on jatkuvasti korkea paine.
- Se lasketaan nyt lääkkeillä alas, ettei aortta pullistu.
- Voiko se revetä?
- Kyllä voi. Sen takia on tärkeää seurata, miten aorttanne vaurio alkaa käyttäytyä.
- Entä jos se pullistuu?
- Leikkaus tulee silloin harkintaan.
 - Onnistuuko se?
- Se on haasteellinen operaatio.
Haasteellinen ja haasteellinen. Kuka tuon helvetin saatanan perkeleen typerän sanan on keksinyt? Kaikki on nykyään haasteellista. Kärppien kiekkomatsi Jokereita vastaan on haasteellinen. Adoptio-oikeuden myöntäminen homoille on haasteellista. Auton ostaminen käytettynä on haasteellista. Flunssarokotuksen ottaminen ja aortan leikkaaminen - ne ne vasta ovatkin haasteellisia.

Tämä pätkä oli pakko lainata senkin takia, että jaan täydestä sydämestäni Skiftesvikin ärtymyksen k.o. sanaan.

Koulumuistojen jälkeinen ura toimittajana Kajaanissa ja Oulussa toi erilaisia näkymiä vallan huoneisiin, kähmintään ja kamppailuun. Hauskimpien joukossa on muisto vierailusta toimittajana Volvon pääjohtajan Per Gyllenhammarin kutsumana Eskilstunassa ja käynti ruotsalaisessa saunassa. Siinä mallissa ei ole ollenkaan kiuaskiviä. Kun toimittajakollegat olivat aikansa värjötelleet haaleassa saunassa, kärsimättömin poistui ja tuli poistuessaan tuupanneeksi johtaja Gyllenhammaria vasten kiuasta. Tältä pääsi ruotsalainen voimasana ja kankkuun tuli V:n mallinen palovamma. V niin kuin Volvo.

Syntymän riemu ja kuoleman lopullisuus vuorottelevat Skiftesvikin potilaspedin mielenmaisemissa. Lopuksi hänen on purjehdittava hukkuneen poikansa kanoottireittiä, hyvästeltävä hänet sillä saarella, jonne melontaretki suuntautui.

Levitin käteni niin kuin levitetään silloin, kun tavataan joku, jota on ikävöity. 

Omaelämäkerrallinen romaani voitti Runeberg-palkinnon tämän vuoden helmikuussa.


Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni. Elämänkuvia
WSOY 2014, 246 s
Päällys Seppo Polameri





tiistai 24. marraskuuta 2015

David Vann: Kylmä saari




Garyn ja Irenen kolmikymmenvuotisesta avioliitosta lämpö on yhtä kaukana kuin kuu Alaskan syyskuisella taivaalla. Siksi kuvasin kirjan kannen marraskuisen iltaruskon hunajassa. Että saisin siihen jotain valoa.

David Vann, Alaskassa  vuonna 1966 syntynyt amerikkalainen kirjailija tuntee synnyinseutunsa karunjylhän maiseman. Skilak-järven Caribou-niminen saari on se asumaton, syyskuussa jo kesäasukkaiden jättämä tiheän kuusiston peittämä saari, jonne Gary haluaa nyt eläkeiässä rakentaa haaveidensa metsämökin, piilopirtin itselleen ja muuttaa sinne, jopa talveksi. Hän haluaa kohdata karun luonnon, olla raivaaja, huutaa päin myrskyä ilman paitaa, jäätävästä sateesta välittämättä. Järveen laskee Kenaijoki jäätiköltä. Se että on olemassa vaimo Irene, ei saa olla haaveen toteuttamisen tiellä. Eikä se olekaan, koska Irene taistelee hylätyksi tulemista vastaan. Se on hänen mielestään mökkiprojektin lopullinen motiivi, miehen halu päästä eroon hänestä. Aviopuolisot rakentavat uutta yhteistä helvettiä toisiaan repien. Alussa kumpikin pitää tylyimmät ajatuksensa sisäisenä monologina. Sen tyyppisiä kuin että miksi vaimo ei koskaan usko minuun, miksi kaikkeen tekemääni pitää suhtautua epäluuloisesti, pilkallisesti? Miksi menin naimisiin miehen kanssa, joka ei oikeasti koskaan rakastanut?

Jotain hyvin suomalaisen oloistakin on avioparin yhteisessä pelissä. Pohjoinen ja kylmä ilmastoko se kasvattaa ihmisiä, jotka mieluummin murisevat ja purevat hammasta kuin luopuvat älyttömästä? Mies ei puhu, välttää katsomasta, väistää ja pakenee. Nainen löytää miehen jokaisesta eleestä vahvistusta omalle tilannearviolleen: mies ei ole koskaan hänestä oikeasti välittänyt. Ja kuitenkin välillä se sieltä pilkistelee - kaiken vihan, raivon ja väärinymmärrysten takaa sittenkin - rakkaus jolle ei löydetä sanoja eikä enää tekoja. Kun sanat lopulta tulevat, on liian myöhäistä, aviopari osaa toisensa pehmeimmät paikat, mistä parhaiten haavoittaa, kuin näytelmässä Kuka pelkää Virginia Woolfia.

Vann kirjoittaa taitavasti molempien mielen maiseman, Garyn mökkiutopian jonka pitäisi tuoda muutos, Irenen toivottomuuden, musertavan päänsäryn kourissa. Molempia vaivaa kivettynyt jääräpäisyys. Äitinsä ja isänsä via dolorosaa seuraa epäuskoisena tytär Rhoda, eläinlääkäriasemalla avustava kolmekymppinen nainen ja poika Mark, järven kalastajaporukoissa touhuava jätkä, joka ei suuria murehdi eikä unelmoi. Hän ei kaipaa isänsä akateemisia ansioita, hänelle riittää hyvä kalasaalis, lohta ja ruijanpallasta, pössyttelevät kaverinsa ja tyttöystävä. Myös tämän nuoremman sukupolven näköalattomuutta karulla ja köyhällä seudulla Vann kuvaa mielenkiintoisesti ja uskottavasti. Yksi on päättänyt sopeutua tänne, niillä ehdoilla mitä on annettu, toinen on epävarma ja ahdistunut tulevaisuuden näkymistä.

Varsinkin turistina kaveriporukkaan tullut Carl, omalla tiellään koko ajan tylyä kohtelua kohtaava, neuvoton tyyppi on minusta hienosti kuvattu. Hänen repliikkejään ei kukaan odota, hän saa kalatehtaan hihnalla huonoimman paikan. Hän on hämmentynyt kovan onnen sankari. Tyttöystävä Monique vainuaa parempia tarjouksia. Jättää rinkkansakin Carlin hoidettavaksi.

Carlilla oli vaikeuksia tajuta tarina, koska kaveri näytti niin säyseältä. Samanikäiseltä kuin Carl, vähän tukevammalta ja vahvemmalta, punertava parta, mutta miehestä ei olisi uskonut, että hänen eksänsä seurusteli crack-kauppiaan kanssa. - Se kiljuu mulle päin naamaa jotain puoli tuntia, tajuttoman kauan. Luulen että nyt se lopettaa, mutta ei, joten lopulta sanon, että selvitetään tämä ulkona.
- Selvitetään ulkona, Carl toisti ääneen. Mikä klisee, hän ajatteli pieni virne naamalla, mutta ei saanut ketään mukaan. Kertoja ja muut vilkaisivat häntä oudosti, vain pieni tauko kesken tarinan. Carl oli sivullinen, kuten aina.

Joitakin pieniä epäuskottavuustekijöitä vilahti, vähän tuli mieleen samoja tunteita kuin koin Henning Mankellin Italialaisissa kengissä. Voisiko akateemisesti koulutettu mies, jolla on myös erilaisten teknisten vempainten käyttökokemusta - en nyt muista mikä saha mainittiin jossain yhteydessä - lähteä rakentamaan jotain näin huterin perustein, huonoilla materiaaleilla, vailla piirustuksia, vailla osaamista? Pakkaa ensin veneen täyteen hirsiä ja huomaa, että se pitäisi vielä työntää vesille. Entä naisen valtava päänsärkylääkearsenaali, jota hän nautiskeli näkkileivän tyyppisesti ja siitä huolimatta osallistui tarmokkaasti rakennustöihin, kaaduttuaan välillä jääkylmään veteen?

Marjatta halusi ravistella pariskuntaa parilla kysymyksellä. Kyllä, aika ärsyttäviä he ovat, mutta onhan näitä. Ja toisaalta voisi sitäkin ihmetellä, että jos Irene on niin päättäväinen projektissa, johon häntä ei oikeastaan haluta, eikö hänellä olisi sisua myös toisenlaisiin ratkaisuihin.

Tästä huolimatta tämä oli hyvin vetävä romaani. Ei mitään ylimääräistä. Loistava kuvaus kalastajakaupungista Alaskassa, ja ihmisistä kylmässä. Kohta elokuvana, uskoisin.

David Vann: Kylmä saari
Caribou Island, suomentanut Irmeli Ruuska
WSOY 2014, 328 s

lauantai 21. marraskuuta 2015

Elias Canetti Madeiralla - Pelastunut kieli

Tämänkertaisen Madeiran matkani houkuttimena ei niinkään toiminut itse saari kuin matkaseurani, reippaat ex-kollegani. Viiden länsi- ja itäsuomalaisen mimmin koalitio nautti paitsi helposti puhkeavista huumorin kukista - I wish I were like you, easily amused, laulaa Kurt Cobain ja sitähän tämä porukka on - myös harvinaisen aurinkoisesta Madeiran viikosta. Kirjallinen matkakumppanini oli Elias Canettin Pelastunut kieli, inspiraation sain Jokelta. Minäkin pidin tätä mielenkiintoisena ja viehättävänä opinjanoisen pojan lapsuuden/nuoruuden ja viime vuosisadan alkupuolen ajankuvauksena.




Täytyy myöntää, että uima-altaalla ei sittenkään monikaan sivu kääntynyt, enemmän hotellihuoneessa - mitä nyt aikaa ja energiaa jäi BBC:n uutisilta Pariisista -  lentokoneessa ja lopulta omassa lukutuolissa kotona. Ja myös tässä Funchalin Sta Catarinan puistossa oli mainiota keskittyä Canettiin.

Lähimpänä seurana vain muutama sata vikkelää sisiliskoa.

Elias Canetti, vuoden 1981 nobelisti, syntyi 1905 Bulgarian Rustšukissa espanjanjuutalaisen liikemiehen ja tämän vauraasta suvusta olevan vaimon perheeseen. Perhe on 1492 Espanjasta vainoja paenneiden sefardijuutalaisten jälkeläisiä. He puhuvat ladinoa, juutalaisten puhumaa espanjaa jossa on vaikutteita muista kielistä mutta perheessä puhutaan myös muita kieliä, saksaa, ranskaa ja englantia. Kirjassa käytetään nimitystä spanjoli joka googlettamalla tuo vain italiankielisen spagnoli = espanjalaiset tuloksen. Kemppinen näyttää mainitsevan sen kielenä.Tämä ensimmäinen osa Canettin elämäkertatrilogiasta kattaa hänen ikävuotensa 5-16 ja liikkuu perheen muuttojen mukana synnyinseudulta Englannin Manchesteriin, sieltä Wieniin ja edelleen Zürichiin. Englantiin muutto on nuoren perheen irtiotto komentelevasta isoisästä, joka kiroaa tästä hyvästä poikansa.

Canetti kuljettaa lukijan sisälle pienen pojan ja sittemmin nuorukaisen maailmaansa, viime vuosisadan alun Euroopassa, armottoman terävien havaintojensa kautta, jotka kertovat ensinnä läheisimmästä perhepiiristä, rakastavista vanhemmista, vaikeista isovanhemmista, silloin yhdentekevistä pikkuveljistä ja ennen kaikkea äidistä. Mathildesta, joka menetti puolisonsa - ja poika isänsä - vain 27-vuotiaana. Isän menetys oli molemmille - ja myös poikansa kironneelle isoisälle - traumaattinen, äkillinen menetys, mutta Elias-poika löysi pian tehtävänsä. Se oli estää äitiä seuraamasta miestään, vaikka se pienelle pojalle merkitsi valvomista ja huonosti nukuttuja öitä. Äidin ja pojan yhteys on tiukka ja tiukkenee yhä äidin vaativan kasvatuksen myötä. Mathilde-äiti on vakaumuksellinen pasifisti ja humanisti, vapaa-ajattelija, intohimoinen Shakespearen lukija. Canetti käy jo lapsena äitinsä kanssa syvällisiä keskusteluja lukemastaan, valvoo äidin tekemisiä ja estää äitiä liehakoivien miesten lähentymisyritykset kiihkeästi, murha-aikeitakin kehitellen. Hän tutkii vanhan rakennuksen murenevan parvekkeen rakenteita toiveikkaana, mutta huomaa että saattaisi menettää samalla myös äitinsä.

Canettin ensimmäiset opitut saksankielen sanat ovat laulusta 'Das Grab auf der Heide', joka kertoo sotilaskarkurista. Pieni Elias ei voi ymmärtää, miksi toverit olivat ampuneet hänet. Karkuri oli kuullut laulun kotiseudultaan ja se oli houkuttanut hänet karkumatkalle. Hänhän oli selittänyt asian niin hyvin, en minä missään tapauksessa olisi ampunut häntä. Tämä toi etsimättä mieleeni vastaavan tilanteen omasta lapsuudestani. Vänrikki Stoolin tarinoissa kerrotaan sotilaskarkurista, jonka rakastettu olisi mieluummin nähnyt nuoren miehen sankarivainajana kuin sotilaskarkurina. Karkuri ei ollut mies eikä rakkauden arvoinen. Tätä en pystynyt ollenkaan lapsena ymmärtämään. Mietin sitä paljon. Mies ei halua tappaa eikä tulla tapetuksi, sen minä ymmärsin oikein hyvin, mutta torpan tyttöä en ollenkaan.

Zürichissä Canetti aloittaa keväällä 1917 kantonikoulun ja asuu Ottikerstrassella, sekä äiti että poika ovat innostuneita elämästä 'tasavaltalaisessa' Sveitsissä ja myös sen luonnosta, kauniista Zürich-järvestä. Asuin kesällä 1967 au pairina  osoitteessa Ottikerstrasse 30 ja kävin kerran souturetkellä Zürcherseellä. Ottikerstrasse oli vähän Helsingin Töölön -henkisessä kaupunginosassa, se on vaurasta ja vanhaa hyvin rakennettua porvariston kaupunkia. En tiedä, onko Sveitsi 1900-luvun alussa ollut ilmapiiriltään vapaampi, mutta minulle Sveitsi jäi mieleen aika puisevan kankeana maana, verrattuna esimerkiksi Ruotsiin. Zürich hävisi Tukholmalle.

Matkan varrella Canetti kertoo kiinnostavasti erikoisista tyypeistä, joita tapasi niin sukunsa piirissä, äitinsä ystävättärissä kuin koulunsa oppilaissa ja opettajissa. Esimerkkinä Alice Asriel, äidin wieniläinen ystävätär, jonka mielestä kaikki mitä ihmiset tekivät oli luonnollista. Vaikuttaa että Elias Canetti on myöhemmässä elämässään, rakkauselämässään eritoten, käynyt Alicen viitoittamaa tietä. Alicen mielestä elämän pääasiallinen onni perustui kumppanin vaihtamiseen.

Canetti liittyy niiden lukuisten monilahjakkaiden juutalaissukujen ketjuun, jotka eri puolilla Eurooppaa joutuivat vainojen kohteeksi. Vasta Wienissä Elias ensi kertaa joutuu kohtaamaan selkeästi juutalaisuuteen kohdistuvaa kiusaa koulutoveriensa suunnasta, ja samalla vaikenevien opettajien reaktiot.

Kuusitoistavuotiaana, kirjan loppuosassa, Canetti käy koulua ja asuu paratiisissa, ikäneitojen ylläpitämässä Villa Yaltassa, Tiefenbrunnenissa, jossa hän on naisten ja tyttöjen keskellä ainoa miespuolinen ja muutenkin erikoisasemassa, josta hän ottaa kaiken irti antautuen kaikelle mikä milloinkin sattuu kiinnostamaan. Tälle euforiselle olotilalle tekee lopun Mathilde-äiti, joka on pitkän aikaa tarkkaillut poikansa todellisuudesta vieraantunutta olemista naisten keskellä. Pojasta on tullut liian pehmeä, hän ei suostu edes syömään lihaa nähtyään teurastamoon kuljetetun vasikan. Intohimo sveitsiläisyyteen on mennyt liian pitkälle. Kirja loppuu äidin kasvatukselliseen ilotulitukseen, johon ikäisekseen lukenut, sivistystä ahminut poika ei osaa ällistykseltään vastata. Äiti ampuu alas pojan profeetat Jesajasta Michelangeloon ja käskee tulemaan maailmaan, näkemään mitä on Saksa sodan jälkeen. Kyytiä saavat myös vähäpuheiset Lötschenin laakson, muinaisyläsaksaa puhuvat asukit. Mitäpä puhuisivatkaan, maailmasta erillään, eiväthän ne mitään tiedä. Ikinä ne eivät tule puhumaan mitään: sen takia sinä olet sitä enemmän puhunut niistä.  - - - Ehkä niillä on siellä puute ruuasta, mutta se ei sinua kiinnosta. Kuulet kaksi sanaa, pidät niitä muinaisyläsaksana koska ne muistuttavat jotain mitä olet lukenut.

Tämä äidin kasvatuspuhe kirjan lopussa on sen hauskimpia. On totta että minä ensimmäisen ihmisen tavoin synnyin vasta paratiisista karkotuksen kautta, toteaa Elias Canetti.

Hieno suomennos on Kyllikki Villan.

Elias Canetti: Pelastunut kieli
Die gerettete Zunge. Geschichte einer Jugend. Suomentanut Kyllikki Villa
Tammi 1984, 357 s





perjantai 6. marraskuuta 2015

Herman Koch: Naapuri




'Hyödyttääkö hidas ajattelu keskinkertaista älyä?'
'Todellisuus ei piittaa tiiviydestä. Kirjailija joutuu leikkelemään todellisuutta.'


Olin jo valinnut seuraavaksi luettavakseni toisen kirjan, kun Herman Kochin viimeisin suomennos, Illallisen ja Lääkärin jälkeen, kirkaisi kirjaston hyllystä. Aika hyvä kansi. Räikeä väri ja vanha mustekynä kannessa kuvaavat sitä mikä Herman Kochille on ominta: tarina, joka vetää vastustamattomalla tavalla, mutta lukija ei saa oikein selvää mistä on kysymys, mihin ollaan menossa - ja ennen kaikkea - mikä on tämä pahaenteinen uhka, joka taas alkaa kasaantua kuin taivaanrannasta esiin myllertävä synkkä pilvi, oudon mallinen ja luonnottoman värinen. Mikään ei ole oikein kohdallaan vinksahtaneessa maisemassa. Viha-rakkaustunteen valtaama lukija kulkee Kochin mutkittelevaa polkua vastentahtoisesti rimpuillen. Illallisesta lähtien kattaukset ovat karvasta mutta viettelevää luettavaa. Melkein maneeriksi nousee jo hahmojen fyysisten piirteiden kuvaus; sanomalehden värisissä silmänvalkuaisissa risteilevät katkenneet verisuonet, ihoa kirjovat maksaläiskät, silmäpussien alla on luumunväriset uurteet ja koko ihminen, suu ja hengitys löyhkää - se on maljakkoon kuolleiden kukkien hajua.

Se on kuitenkin vielä pientä verrattuna siihen minkälainen mieli asuu kallon sisäpuolella. Siellä kukkii ylimielisyyden ja omahyväisyyden, mustasukkaisuuden, kaunan ja katkeruuden kukkaketo. Ironinen musta huumori peittää varjoissa väijyvän murhanhimon. Eikä lukija missään vaiheessa ole oikein selvillä, missä päin vaara vaanii.

Ei kuitenkaan ole kyse jännäristä tai kauhukertomuksesta tai murhamysteeristä vaan kaikkien noiden värjäämästä romaanista. Roiskeet peittävät välillä kaiken ja välillä väistyvät kokonaan. Ihan vain tavallisessa hollantilaisessa kaupunki-, koulu- ja vähän maalaismaisemassakin liikutaan. Sen sijaan päiden sisällä liikutaan pimeässä eikä lukija voi yhteenkään luottaa. On entinen menestyskirjailija, nykyinen laskeva tähti: kirjailija M päivitettyine vaimoineen ja hänen bestsellerinsä Tilinteon aika. On alakerran naapuri, joka on kuin varjossa, linssin takana, äänenä, joka teitittelee kirjailijaa. Ja on vuosikymmenten takainen tapahtumasarja, jossa varsinkin omasta mielestään nuorekas opettaja rakastuu luokan kaunottareen ja sekaantuu vaivaannuttavalla tavalla teini-ikäisten kuvioihin itsensä hukaten.

Kirjailija M:n bestseller otti aiheekseen saman tapauksen, hän hahmotteli rikoksen ja vihjasi syyllisistä, mutta johtaako kaikki harhaan?  Näkökulmat ja aikatasot vaihtelevat. Kaiken aikaa ihmisiä tarkkailee kylmäävä ja keskinkertaisuutta halveksiva katse, välillä linssin takaa, välillä Hermanin kautta. Herman on luokan kingi, ulkoisesti laiheliini, mutta älykäs manipuloija joka osaa hoitaa itselleen sekä tyttöystäviä että muita etuja. Hänelle opettajat ovat lauma keskinkertaisia yksilöitä, parvi harmaita kaloja. Ei ole hyväksi psyykkiselle terveydelle, että joutuu sietämään keskinkertaisuutta tunti tunnin jälkeen. 

Mitä oikeasti tapahtui vuosikymmeniä sitten, kun itseään tyrkyttävä Spinoza lukion historian ope Jan Landzaat ei ymmärrä poistua Lauran elämästä, vaikka mies ei nuorta naista enää kiinnostanut? Opettajan voimistelullinen kokeneisuus kutkutti enää lähinnä hänen nauruhermojaan. Kuinka pitkälle ihminen onkaan valmis menemään päästäkseen tyhjyyden tunteesta, saadakseen ihailua, menestystä, vaikutusvaltaa. Ja toisaalta, kirjailija M, pitääkseen saavutetusta asemastaan kiinni.

Herman Kochin armoton katse kohdistuu taas hollantilaiseen keskiluokkaan, sen omahyväisyyteen, mukamas suvaitsevaisuuteen, mikä ei ole muuta kuin syvälle juurtunutta ylemmyydentunnetta. Kirjailija M:n kautta kuvataan Hollannin sisäänlämpiävän ja keskenään katkerasti kamppailevan kirjailijakerman öykkäröintiä. Vanhenevien menestyskirjailijoiden rekvisiittaan kuuluu nuori edustusvaimo, joka hoitaa kotia ja edustaa miehen kanssa kirjallisissa cocktailtilaisuuksissa. Kirjailija M pohdiskelee kirjailijuutta, joissain kohdin puuduttavastikin. Kirjailijakollegoiden verisen kamppailun keskellä on joskus myönnettävä että joku on kirjoittanut mestariteoksen.

Joskus hän laimensi kappaleet vaarattomiksi lukemalla ne läpi niin moneen kertaan että niistä jäi jäljelle yhtä vähän kuin ylikypsennetystä ja moneen kertaan lämmitetystä ruoasta.

Koulumaailma on toinen romaanin maisemista ja sekin kuva on aika tarantinomainen; ovelat ja julmat kakarat pitävät pilkkanaan nyhveröitä ja niin keskinkertaisia opettajaparkoja. Pieni fysiikan opettaja kuolee kesken koulupäivän ja ajoituksen mestari Herman on paikalla kaitafilmikameroineen.

Naapuri on taidokas punonta, välillä tunnelma toi mieleen romaanin Poikani Kevin, mutta se ei sittenkään ole yhtä perustelematon pahan näytös. Enemmän tämä palapeli kasvattaa jännitettään vihjeiden ja pelaajiensa kautta, joista ei koskaan voi olla varma mitä pirullista he seuraavaksi keksivät. Jokunen arvoitus jää piiloonkin.

Sanna van Leeuwenin suomennos on hieno.

Herman Koch: Naapuri
Geachte Herr M, suomentanut Sanna van Leeuwen
Siltala 2015, 515 s
(väljästi rivitetty, sivuja olisi normaalisti ehkä noin 350)
Kannen kuva Dreamstime

perjantai 30. lokakuuta 2015

Kalle Kniivilä: Putinin väkeä. Venäjän hiljainen enemmistö






'Nyt maassa sentään on jonkinlainen järjestys'

En sitten nähnyt/kuullut Kalle Kniivilääkään Helsingin kirjamessuilla, kun olin taituroinut omaan messuohjelmaani aikataulut ilmeisesti joiltain muilta messuilta. Tarkoitus oli. Kalle Kniivilä on Ruotsiin asettunut, Venäjään erikoistunut toimittaja, joka on opiskellut venäjää Leningradissa ja Itä-Euroopan tutkimusta Lundin yliopistossa. Kuten kansikuvasta näkyy, tämä kirja palkittiin viime vuonna vuoden parhaana tietokirjana. Se pohjaa Kniivilän vuonna 2013 tekemään haastattelumatkaan.

Miksi ihmeessä Putinin suosio on Venäjällä ollut ja edelleen pysynyt niin vahvana, vaikka häntä lännessä pidetään yleisesti vallanhimoisena yksinvaltiaana ja suurena uhkana maailmanrauhalle? Tätä kysymystä Kniivilä matkusti selvittämään, tavaten tuttaviaan ja ystäviään eri puolilla Venäjää. Hän keskustelee sekä Neuvostoliiton ajassa eläneiden eläkeläisten että näitä seuraavan sukupolven työikäisten ja tutkijoiden kanssa Moskovasta Nizni Novgorodiin, kerraten samalla ennen kaikkea uuden Venäjän mullistuksia 1990-luvun alussa, mutta myös esimerkiksi Stalinin vähittäistä maineenpalautusta. Patsaita kaadettiin, mutta Moskovan uuden metron koristelussa löytyy taas Stalinin urotekojen ylistystä. Joukkomurhaaja Stalin oli päässyt takaisin kunniapaikalle ja se tapahtui 'historiallisen oikeudenmukaisuuden' palauttamiseksi.

Neuvostoliiton romahdus oli niin suuri muutos, että lännessä niin suosittu Mihail Gorbatshov ei saanut talouden rattaita käyntiin ja vielä vähemmän häntä seuraava Jeltsin. Tämä lakkasi edes yrittämästä luoda demokraattisen yhteiskunnan instituutioita. Molemmat entiset presidentit ovat nykyään Venäjällä epäsuosittuja ja vastaavat siitä kuvasta, mikä venäläisillä on demokratiasta. Se on vääntynyt muotoon dermokratia eli paskavalta. Siinä vaiheessa työttömiä tuli jatkuvasti lisää suljetuista tehtaista, eläkeläiset myivät Moskovan kaduilla teekuppejaan saadakseen ruokaa, Jeltsin juopotteli ja venäläiset häpesivät hänen takiaan. Savuaville raunioille Jeltsinin selän takaa  asteli hyväkuntoinen ja nuorekas Vladimir Putin, jolla oli paljon etua edeltävistä tapahtumista. Öljyn hintakin nousi. Kansa oli tyytyväinen, kun joku sai vihdoinkin elämän raiteilleen, palkat maksuun ja elintason nousuun. Eikä Putinia tarvinnut hävetä, päinvastoin.

Talouden nousu on Putinin suosion tärkein taustatekijä, ja sen nikottelu pahin uhka nyt. Nykyisen valta-asemansa säilyttääkseen Putinille, kuten kaikille yksinvaltaisille johtajille, on tärkeää, että kansalaiset jättävät politiikan hänelle ja hänen lähipiirilleen. Kansa suhtautuu Venäjälläkin poliitikkoihin epäluuloisesti; ihmiset haluavat vain elää rauhassa. Demokratian halveksunta ja välinpitämättömyys on Putinille eduksi. Kansa ei protestoinut Hodorkovskin vangitsemista vastaan. Hänen katsottiin saaneen ansionsa mukaan, ryöstettyään valtion omaisuutta. Mutta muut oligarkit olivat Putinin kavereita ja antoivat hänen hallita rauhassa ja Putin antoi vastavuoroisesti heidän pitää hämärästi ansaitut rikkautensa. Vain Hodorkovski arvosteli vallan keskittämistä ja opposition vaientamista. Tavalliset venäläiset uskovat, että politiikassa raha puhuu ja ratkaisut tehdään salaisissa sopimuksissa. Äänestämisellä ei kuitenkaan voi vaikuttaa eikä siksi politiikasta kannata välittää. Korruptiota on aina ollut Venäjällä, mutta nyt se on järjestelmän kulmakiviä. - Kuten eduskuntatutkimuksen johtaja Markku Jokisipilä totesi eilisessä A-Studiossa:  perussuomalaisia pitää kiittää siitä, että iso osa siitä väestönosasta, joka aiemmin ei piitannut politikasta, saatiin siitä kiinnostumaan.

Venäjä kamppailee myös oman maahanmuutto-ongelmansa kanssa. Entisistä Keski-Aasian neuvostotasavalloista on 90-luvun alusta saakka virrannut työttömiä paremman elämän toivossa. Putinin kovatkaan toimet Krimillä tai Ukrainassa eivät synnytä suurempaa arvostelua: Putin takaa alueellisen koskemattomuuden, pitää Venäjän yhtenäisenä ja tarjoaa turvan islamisaatiota vastaan. Ja jos arvostelua esiintyy, sitä ei virallisessa mediassa enää näy. Kriittiset kanavat on suljettu. Ydinsukellusvene Kurskin uppoamisesta raportoinut toimittaja kritisoi Putinia tapahtumasta ja teki siinä samalla viimeisen juttunsa.

Kniivilän mukaan nykyajan kiiltävät kauppakeskukset, McDonaldsit ja muut länsimaisen kaupallisuuden symbolit Moskovassa ja muissa suurissa kaupungeissa harhauttavat: maaseudulla ja lähiöissä tulevat nopeasti vastaan rapistuvat juna-asemat ja köyhyys. Moskovassa ja koulutettujen keskuudessa Putinin kannatus ei ole niin suurta kuin maaseudulla, mutta Putin on kääntänyt selkänsä Pussy Riotin edustamalle räävittömälle kritiikille - suljettuaan sen suun väkivalloin, hän ei hae sen väestönosan kannatusta. Sen performanssit samoin kuin homokulkueet kuvataan virallisessa mediassa lännestä apinoidun rappion merkkeinä. Putinin tuki tulee hiljaiselta enemmistöltä maaseudun pikkukaupungeista ja vahvaa tukea antaa Venäjän ortodoksisen kirkon pää, patriarkka Kiril. Etsimättä tulee mieleen Andrei Zvagintsevin elokuva Leviathan, jossa paikallinen ortodoksinen pappi toimi puolirikollisten liikemiesten vahvana tukena.

Kun kriittinen media on Venäjällä vaiennettu, Putinin hallinto voi keskittyä rummuttamaan omia saavutuksiaan. Lännen kritiikkiin vastataan kertomalla, kuinka huonosti ovat asiat USA:ssa, jossa mustia lynkataan. Medvedeviä pidetään meillä Putinia liberaalimpana, mutta hänkin kirjoitti pari vuotta sitten maan parhaassa talouslehdessä Neuvostoliiton saavutuksista, joihin ja johon asemaan Venäjäkin voi jälleen päästä. Millä alalla Neuvostoliitto oikein oli maailman paras suurimman osan 1900-lukua? Piikkilangan valmistuksessako? - kysyy Kniivilä. - Ehkä myös Kalashnikovien, sehän on ollut menestystuote maailmalla. Toimii kuulemma aina, mudasta kaivettunakin.

Lopuksi saavutaan Andrei Saharovin kadulle Moskovassa. Talossa, jossa venäläinen ydinfyysikko, Neuvostoliiton ydinaseen kehittäjä ja myöhempi rauhanaktivisti asui, on seinässä muistolaatta, jossa lukee 'Saharov asui täällä'. Hänen vangitsijaansa, KGB:n johtohenkilöä Juri Andropovia muistellaan kilometrin päässä pidemmällä saavutusluettelolla.

Kniivilä tapaa 86-vuotiaan Ljudmila Aleksejevan, joka oli Saharovin rinnalla tärkeä henkilö Neuvostoliiton ihmisoikeusliikkeessä ja on vielä Moskovan Helsinki-ryhmän puheenjohtaja. Järjestön tarkoituksena on seurata ihmisoikeuksien toteutumista. Hän sekä viimeinen haastateltu, professori Vladimir Gelman Pietarin eurooppalaisesta yliopistosta näkevät positiivisen kehityksen mahdollisuuden kansalaisyhteiskunnan kautta. He ovat sittenkin optimistisia eivätkä usko stalinistisen järjestelmän paluuseen.

EU:n parlamentin tämän vuoden Saharov-ihmisoikeuspalkinto myönnettiin saudiarabialaiselle bloggarille Raif Badawille,joka odottaa tuhatta ruoskaniskua saudiarabialaisessa vankilassa. Hän on mm kritisoinut tapaa, jolla islamia Saudi-Arabiassa harjoitetaan. 

Kalle Kniivilän kirja on ajankohtainen ja perehtynyt paketti Putinin Venäjästä, mutta tuoreesta näkökulmasta. Miksi kannattaa lukea toimittajien tekemiä kirjoja ja myös sanomalehtiä? Koska toimittajat ovat hyvin koulutettuja, asiaansa perehtyneitä ammattilaisia. Googlaaminen ei tuota tätä tietoa, eikä some. Heitä me tarvitsemme edelleen yhtä paljon kuin aikana ennen Internetiä, selväsanaisia ja pelkäämättömiä journalisteja.

Kalle Kniivilä: Putinin väkeä. Venäjän hiljainen enemmistö
Into Kustannus 2014, 241 s
Kansi Anna Bank

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Pieni helmi luettavaksi: Janne Kuutio, puupiirros sanoin



Mies huomautti, että suosikkikirjojeni listalta puuttuu Elmer Diktoniuksen Janne Kuutio, joka nyt on sinne asianmukaisesti lisätty. En tiedä, onko tämä vanhan avioparin telepatiaa, jota on vuosien aikana tullut koettua, kun muistin juuri ajatelleeni tätä. Vai sittenkin sitä kummallista muistin tempoilua, josta sunnuntain Helsingin Sanomissa oli artikkeli. Ei siinä nyt ihan tämmöisistä muistikuvista ollut puhe, vaan enemmän traumaattisista muistoista ja muistin manipuloinnista. Että muistanko väärin. Jos ajattelin niin tämän takia:

Kirjamessuilla kuuntelin Juha Hurmeen puhetta Pentti Haanpäästä ja - nähdäkseni suuren osan kuulijoista lailla - minäkin ostin novellikokoelman Ilmeitä isänmaan kasvoilla. Hurme kertoi, että novellikokoelma ei 1930-luvun kiristyvässä ilmapiirissä läpäissyt kokonaisuudessaan sensuuria ja että se vasta nyt julkaistaan alkuperäisessä muodossaan. Se kuvaa ajan henkeä, kärjistyneitä poliittisia puheita, köyhyyttä, työttömyyttä, syrjäytymistä ja tämä kaikki on tätä päivää. Ajankohtaista.

En ole lukenut vielä tätä Haanpään novellikokoelmaa, mutta se on samaa maailmaa  mistä kertoo Elmer Diktoniuksen Janne Kuutio. Luin sen muutama vuosi sitten ennen blogiaikaa, tuosta linkistä löytyy muutama muistimerkki ja wikipediasta lainaus. Ja millä tavalla Diktonius kertookaan! Hän tekee Jannesta, jätkämiehestä, tuulenhaistajasta, kovan elämän kouluttamasta epäsankarista muutamin vedoin, muhkein värein ekspressionistisen kuvan.  Kirjaa luonnehditaan takakannessa modernin suomalaisen proosataiteen aloitukseksi. Lisäksi Diktonius on itse kirjoittanut molemmat kieliversiot romaanista, ruotsin- ja suomenkielisen. Janne Kuutio, 'puupiirros sanoin' oli Diktoniukselle 'rumin ja rakkain'. Satakaksikymmentäyhdeksän sivua hätkähdyttävää proosan ja runouden välimaastossa liikkuvaa laavavirtaa. Tässä tyylinäyte:

Ei edes taivaanrantaa – vain pimeä kolo, ja se on marraskuun yö; vain yksi valoisa läiskä – ja se on lastilaituri. Kovaa kohua on meri: heittäytyy herkeämättömästi aallonmurtajan kivenhiljaisia laitoja vastaan, vihoittelee tuskasta jouduttuaan satimeen – tämä vaivainen pikkukaupunkisatama, joka ulottaa puolivalmiit laiturilonkeronsa vaahtoilevaan mereen, häiriten sen syksyistä kuohua ja murtaen sen rikki.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Liebster Award


Ketjukolaaja blogista Tahaton lueskelija laittoi minulle tämän haasteen.

Haasteen säännöt:
1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi
2. Laita palkinto esille blogiisi
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa 
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat
Lisää palkinnon säännöt postaukseen. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Kiitos ketjukolaajalle haasteesta ja kekseliäistä kysymyksistä. Haaste on jo kauan pyörinyt blogeissa eikä mieleen tule sen enempää haastettavia kuin kysymyksiäkään, paitsi mielikirjailijoita etc – jotka selviävät kyllä blogeistakin – joten en haasta ketään. Tähän oli kuitenkin kiva vastata, joten tunnen itseni tylsimykseksi mutta yritän elää sen kanssa.

1. Ostatko kirjoja divareista vaikka et oikeasti niitä kirjoja tarvitse ja lukemattomia kirjoja on jo hylly pullollaan?

En, ostan kirjoja aika vähän, lainaan kirjastosta enimmän osan. Ostan taidekirjoja, keittokirjoja, tietokirjoja, en oikeastaan romaaneja, paitsi joskus 'matkaevääksi'. Hylly ei ole pullollaan, päin vastoin tilaa on. Ostimme uuden kirjahyllyn kun muutimme ja saman tien pistimme ison osan vanhoista kirjoista kiertoon. Silti suurin osa hyllyistä on edelleen täynnä. Kun alan lukea runojakin - se päivä koittaa - ne on ostettava, näin uskon, koska niitä ei lueta siltä istumalta vaan tunnelman mukaan.

2. Tarvitseeko ihmisen nykyään ylipäätään lukea kirjoja?
Kyllä siitä on sekä iloa että hyötyä, mutta ei tietenkään tarvitse. Kaikille meille on historia tärkeää, ja jokainen kirja kantaa mukanaan yhteistä ja yksityistä kokemusta. Kirja opettaa oivaltamaan itsestä, muista ja maailmasta, kirja lohduttaa, ilahduttaa ja opettaa levollisemmaksi tässä maailman kaaoksessa.

3. Naiset lainaavat Kuopion pääkirjastosta arviolta kolme kertaa niin paljon kirjoja kuin miehet. Ovatko Kuopion miehet suuressa vaarassa? Pitäisikö meidän huolestua miesten vähäisistä lainaamisista?

Ei. Siitä huolestuminen olisi hedelmätöntä. Huolestumisen aiheita tulee muutenkin tarpeeksi. Miehet löytävät tekemisensä, lukemisensa ja ajattelunsa sitten muualta. Ei hyödytä ketään leimata toista sukupuolta erilaisista tavoista ja nostaa omaa sen takia paremmaksi.

4. Mitä kirjoja pitäisi lukea sellaisen mieshenkilön, joka ei ole lukenut elämänsä aikana yhtään kirjaa?

Se riippuu miehestä eli siitä millainen tyyppi hän on. Jos on baarihengailija, suosittelisin aloittamaan Charles Bukowskin tai Hunter S. Thomsonin kirjoista. Jos on mökkeilijä, maalla ja luonnossa viihtyvä niin sitten Havukka-ahon ajattelija, Turgenevin Metsämiehen muistelmia, Thoreaun Elämää metsässä. Ja niin edelleen. Pääasia että siinä on jotain, josta voi löytää yhtymäkohtia omiin kokemuksiin. Se laskee kynnystä alkaa lukea, kun kirjassa on kytkentöjä omaan elämään. Parhaassa tapauksessa tyytyväinen lukija hakee lisää luettavaa.

5. Voiko kirjasta oppia miten elämään pitää suhtautua tai mitä siitä pitäisi ajatella?

Se on aika paljon vaadittu kirjalta, mutta kyllä lukeminen opettaa näkemään ja ymmärtämään paremmin maailmaa ympärillä

6. Arvaapa kummanko valitsisin: eurokossun vai sen hintaisen kirjan?

Kirjan valitsisit, jos olisi sopiva kirja tarjolla. Jos ei, valitsisit eurokossun. Mutta voi olla että et silloinkaan.

7. Jos kirjallisuus voi toimia mielipidejohtajana eikö se voi toimia myös harhaanjohtajana?

Poleeminen kirjallisuus ainakin tavoittelee mielipidejohtajuutta, mutta onnistuuko se siinä, riippuu vastaanottopäästä. Uskonnollinen, poliittinen, yhteiskunnallinen tai filosofinen kirjallisuus pyrkii saamaan seuraajia, mutta se mikä yhdelle on uskottavaa, on toiselle harhaanjohtamista. Voi toimia molempina. Lukija päättää.

8. Jos sinun pitäisi suostua siihen, että selkääsi tatuoitaisiin jokin teksti, mitä haluaisit siinä lukevan?

Give peace a chance. En haluaisi kyllä mitään tatuointeja, mutta kyllä tuo 60-luvun nuorelle sopii ja on edelleen hyvä lause. Ilman rauhaa ei ihmisen elämästä tule mitään eikä eläintenkään. (Anna rauhalle mahdollisuus, on vähän raskassoutuinen lause tatuoitavaksi.)

9. Jos tammukat osaisivat lukea perhokalastuksesta, jossa kiinnisaadut kalat päästetään vapaiksi, miten ne mahtaisivat lukemaansa suhtautua?
Iloitsisivat uudesta tilaisuudesta.

10. Onko kunnollisessa romaanissa oltava jokin selkeä sanoma?

Ei, selkeä sanoma saattaa romaanissa olla liian selkeä ja sen myötä tehdä romaanista tuputtavan eli rasittavan. Ennalta-arvattavuus ei anna lukijalle omien oivallusten iloa.

11. Puhutteleeko Sinua kansanomaisen kirjoittajan teksti vai pitääkö lukemasi kirjan olla kirjallisuuden maisterin tekstinkäsittelyohjelmalla laadittua?

Puhuttelee eikä pidä. Kirjailijoilla näyttää olevan kaikenlaisia taustoja. Sen taustan perusteella ei voi päätellä yhtään mitään.















perjantai 23. lokakuuta 2015

Torstaimessut

Tämän messuilijan kamera jäi kotiin ja ihan harkitusti, kun en halua kantaa liikoja, enkä oikeastaan tuolla kuvata. Siksi koristelen juttua kukkaisilla valokuvillani, teemana antaa kaikkien kukkien kukkia. Samalla se toimii pimeän ajan kukkaterapiana.

Porhalsin Pasilaan IC-junalla laukussa aikataulutettu ohjelma, oma messuohjelma jonka olin ohjelmakalenterista tikannut ja vielä tekstiohjelmassa paikat ja ajat lihavoinut. Siispä kovaa kyytiä Eino Leinoon kuuntelemaan ekaa valintaa, Kansankodin pimeämpi puoli. Eipä löytynyt vaan esitys oli tapahtunut jo tuntia aikaisemmin. Oma ohjelmani osoittautui täysin mielikuvitukselliseksi aikataulultaan. Ainoa oikea numeerinen tieto oli päivämäärä. Jokaisen esityksen kellonaika oli - anteeksi alatyylinen ilmaisu, mutta harvoin se on näin kohdallaan - päin persettä. Tulostin ohjelman hyvissä ajoin, oliko sitten kellonajoissa tapahtunut muutoksia, en tiedä mikä oli syynä. Mutta ei hätää. Heitin paperilla olematonta vesilintua ja lähdin laukkaamaan ympäri areenaa vanhan sotaratsun lailla, pöydältä napattu virallinen messulehti oikeine aikatauluineen viuhuen.

Päädyin Wine Corneriin ja helpotukseni oli suuri kun äkkäsin siellä Tommi Melenderin keskustelemassa Ville-Juhani Sutisen kanssa David Foster Wallacesta. Olin saanut lennossa kiinni edes yhden suunnitelmani palasen. Tunteeni olivat hämmentyneet, sekä laukkaamisestani että Tommi Melenderistä. Olen aina vähän nyrpistellyt hänelle mielessäni, koska en pitänyt lukemastani Ranskalaisesta ystävästä ja pidin häntä ylimielisenä. Mistähän semmoisenkin käsityksen voi jostakusta tuntemattomasta muodostaa? Anyway, Tommi Melender puhui Wallacesta hyvin kiinnostavasti, tämän omaperäisestä, vaikean lukemisen maineesta, jonka tietenkin kuolema kruunasi, kuten taiteilijoille usein tapahtuu. Sutinen oli eri mieltä vaikeudesta ja niin olen minäkin. Wallace on yksinkertaisesti kiehtovaa luettavaa. Hän on amerikkalainen kirjailija ja hän kertoo siitä maailmasta, mutta se on myös meille tuttua. Niinpä mekin voimme hyvin tunnistaa hänen analyysinsa, diagnoosinsa, tuomionsakin, kuten Melender sanoi. Suhteeni Melenderiin parani. Olisin kuunnellut häntä kauemminkin.

Uusin voimin lähdin metsästämään uutta. En löytänyt messulehdestä pohjapiirrosta (joka siellä oli) vaan vapaa ravini jatkui. Eläkeläisten taitettu itsetunto ja Kimmo Kiljunen oli seuraava kohteeni Kirjakahvilassa. Suuret ikäluokat olivat miehittäneet/naisittaneet kaikki paikat ja tunsin itseni yllättävän ei-eläkeläiseksi, joten jatkoin eteenpäin. Vailla pohjakarttaa jatkoin Ainon metsästystä. En muistanut edellisistä kerroista noita sijainteja, ja yläkerran paikat ovat alhaalla omituisen kehnosti viitoitettuja. Mutta lopulta löysin salin, jonka sisältö pursuili käytäville.


Siellä istuivat tietenkin naapurin megatähdet Ljudmila Ulitskaja ja Lev Rubinstein, näkemiseltäni monen selän peitossa lämpötilan noustessa salissa yhä ylemmäs. Tuntuivat viihtyvän keskenään muistellessaan kirjailijoiden tapoja neuvostosensuurin aikana. Yleistä oli, että mitään mitä sai julkaista, ei arvostettu. - Mutta tuonhan voisi vaikka julkaista, oli huono arvio. Vasta myöhemmin Ulitskaja kertoi palanneensa sinä aikana vapaasti julkaistuun materiaaliin, kaikki ei ollut siinäkään asiassa niin mustavalkoista. Samizdat- kirjoitukset eli maanalaiset, itse kopioidut ja levitetyt tekstit olivat niin tavallisia, että Lev Rubinstein vitsaili jonkun kirjoittaneen koneella puhtaaksi Sotaa ja rauhaa. Toinen oli ihmetellyt, miksi kirjoittaa kirjaa uudelleen. Vastaus oli, että poika lukee vain samizdateja. Salissa nauru kulki kahdessa aallossa, ensin venäjänkielisen puheen jälkeen ja sitten nauroivat ne, joille tulkkaus oli tarpeen.

Kuuntelin Ulitskajaa vielä myöhemminkin. Siellä olimme näköjään Ompun kanssa samaan aikaan, varmaan siellä oli muitakin bloggaajia, täyttä oli. Kyseessä oli Ulitskajan uusin suomennos Tyttölapsia. Lopuksi Ulitskaja kommentoi naisten ja miesten suhdetta: suuri osa meistä naisista elää kuitenkin miehen kanssa ja päinvastoin. Hän toivoi että hakisimme enemmän toistemme ymmärtämistä ja muisti, että hänen vanha ystävänsä, miespuolinen, oli sanonut  Medeia ja hänen lapsensa luettuaan että nyt hän tietää paljon enemmän naisista. Ulitskaja oli todella sympaattisen oloinen, rento ja hyväntuulinen.


Kun kerran olin löytänyt Ainon ja Kullervon, ei tarvinnutkaan heti laskeutua alakerran raviradalle, sillä Kullervossa vietettiin Pentti Haanpään 110-vuotisjuhlia. Siellä istuivat charmikkaat miehet Matti Salminen, joka on kirjoittanut Haanpäästä elämäkerran, Pentti Haanpään tarinan, Juha Hurme ja Into-kustannuksen Timo Forss.
Haanpään elämän legendoja ja vaiheita käytiin yhdessä läpi. Juha Hurme on niin armoitettu puhuja, että hänen puheenvuoroaan alkaa odottaa kuin nälkäinen suupalaa. Teatterimies on yhdistellyt Haanpään eri novelleista joitakin teatteriproduktioita, mutta hän totesi, että Haanpää karttaa teatteria. Vaikka hänellä on hyviä dialogeja, hänen arvokkainta antiaan on ironisen pureva kertojan ääni. Haanpään novellikokoelma Ilmeitä isänmaan kasvoilla on nyt ensi kertaa julkaistu kokonaisena. Se joutui nimittäin 30-luvulla Suomen oikeiston sensuurin kouriin. Se on Hurmeen mukaan hyvin ajankohtainen; nyt kun Suomessa leikataan niin rajusti kulttuurista ja koulutuksesta, aika on samankaltainen kuin silloin. Olin muiden mukana jonossa ja tämä kirja tuli ainoana mukaan messuilta.


Kukista hedelmiin: Kustantamo Arktinen Banaani julkaisee Jarkko Vehniäisen Kamala luonto-sarjakuvakirjoja. Kärppä ja Ilves, rakastunut Hirvi ja maaninen Kettu ovat minuakin monet aamut jo naurattaneet. Näistä sankareista on julkaistu kirja Vain eläimiä.
Vehniäinen kertoi sarjakuvan alkutaipaleesta. Kärppä ja Ilves eläiminä on valittu helsinkiläisiä muutenkin ärsyttämään, kun nuo jääkiekkojoukkueet silloin nöyryyttivät stadilaisia. Huumori kuitenkin uppoaa paremmin eteläsuomalaisiin kuin hänen synnyinpaikoillaan Keski-Suomessa. Kuulemma siksi että on nähty enemmän eikä pienestä hätkähdetä. Maaninen kettu liittyy toiseen kirjaan nimeltä Minäkö hullu? joka käsittelee mielenterveyttä. Vehniäinen on saanut kuulla pilkkaavansa mielenterveyspotilaita, mutta nimenomaan päinvastaisesta on kyse, siitä että eikö meillä kaikilla ole masennusta, hulluutta, kaksisataasuuntaista - milloin enemmän, milloin vähemmän.
- Onko aihe sinulle läheinen? kysyy haastattelija seuraavan kirjan Pieruterapiaa kohdalla. - En oikeastaan pidä pieruhuumorista, sain yliannostuksen kodissani, kertoo piirtäjäkirjailija. Mutta sitä hän harrastaa, harvakseltaan mielestään, vain ärsyttääkseen niitä jotka siitä ärsyyntyvät. Itse olen vankkumaton pieruhuumorin kannattaja. Se raikastaa ilmaa, vaikkei uskoisi. Terkkuja vain ex-kollegoille, jos satutte tänne. (Vaikka myönnän, että aihe hieman jakaa meidänkin porukkaamme. Osa ei näe sen arvoa.)

Harhailin lopulta Viini & ruoka-messuille. - Signora, parmigiano, vuoi assaggiare (että haluanko maistaa), huikkaa italialainen juustomyyjä. Hänellä silmät tuikkivat vaarallisen ammattimaisesti, syöksyn eteenpäin välttyäkseni parmesaanikiekolta kainalossa. Eikä aikaakaan kun vielä komeampi nuorimies astelee eteeni. Fortum tarjoaisi nyt hyviä sopimuksia! Herre gud, ovatko he erehtyneet messuista!




keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Geraldine Brooks: Kirjan kansa



Huom. perhosen siipi, karva - merkityksellisiä yksityiskohtia


Missä poltetaan kirjoja siellä poltetaan lopulta myös ihmisiä. - Heinrich Heine

Haggada on nimeltään kuusisataa vuotta vanha hepreankielinen kirjoituskokoelma, ohjeistus, koodeksi. Haggada oli ja on Bosnian Sarajevon kansallismuseon kruununjalokivi. Sen luultiin tuhoutuneen Jugoslavian sodan pommituksissa, mutta juutalaisten pyhän kirjan pelasti museon kirjastonhoitaja, muslimi, joka kätki sen. Puoli vuosisataa aiemmin se pelastui natsien tuholta ja kätkettiin moskeijaan. Kokoelman erikoisuus on sen taidokas lehtikultaa sisältävä miniatyyrikuvitus. Aiemmin luultiin, että kuvitus oli kielletty juutalaisissa pyhissä kirjoituksissa, käskyn mukaan.

Kirjoituskokoelman historia punoutuu romaanissa seikkailukertomukseksi. Haggadan mysteeri avautuu sen pelastajien käsien kautta Bosnian sodasta keskiajan Espanjaan, inkvisition aikaan, ajassa taaksepäin kulkien. Rinnan historiallisten tapahtumien kanssa kulkee tohtori Hanna Heathin, vanhojen kirjojen konservointiin erikoistuneen tutkijan matka pyhän kirjan paikoille. Kadonneeksi luultu haggada on löytynyt ja kansainvälisesti arvostettu tutkija on saanut kutsun saapua Sarajevoon arvioimaan kokoelman kuntoa. Mutta miksi pergamentissa on perhosen siipi? Perhostutkija paikallistaa siiven alppi-ilmastossa viihtyvään lajiin kuuluvaksi. Tutkimusyksityiskohtien kautta matkataan Sarajevosta natseja pakenevien partisaanien mukana Alpeille, vuoden 1894 Wieniin köyhän kirjansitojan dilemmaan: millä rahalla hoidattaa kuppa?  Viinitahrat ovatkin verta ja vievät 1600-luvun Venetsiaan, ehtoollisviinistä humaltuvan katolisen papin seuraan, vääräuskoisten kirjoitusten syynääminen on rankkaa puuhaa. 'Revisto per mi' ja allekirjoitus pelasti kokoelman inkvisition kirjarovion liekeiltä.

Haggadan polku kiemurtelee Välimeren maissa ja nousee näkyviin 1400-luvun Espanjassa. Täälläkin inkvisitio on voimissaan ja juutalaisia vainotaan, convivencia on ohi - ajanjakso jolloin juutalaisten, kristittyjen ja muslimien kesken vallitsi suhteellisen rauhanomainen rinnakkaiselo. Mutta, valitettavasti tässä kohden romaanin uskottavuus alkaa horjua. Tätä ennen partisaanit ja papit, kirjansitojat ja rabbit omissa kammioissaan ovat eloisia hahmoja mutta nyt alkaa kirjailijan feministinen näkökulma kasvaa niin vahvaksi, että romaani muuttuu yhä enemmän seikkailukertomukseksi ja lähestyy - ehkäpä Tuhannen ja yhden yön tarinoita. Taidokkaiden kuvien takana on nainen, vieläpä musta. Asioiden käänteissä alkaa olla sadulle ominaista mustavalkoisuutta ja toiveunta. Ja jotenkin nykyaikainen näkökulma ja moraalin arviointitapa noin kaukaisena historiallisena aikana tökkii.

Historialliset käänteet kulkevat siis ajassa taaksepäin viiden vuosisadan ajan, kun taas tutkijatohtori Hannan kertomus kulkee kronologisesti eteenpäin. Hänen polkunsa kompastelee äiti-nimiseen kiveen, bisnesnaiseen, kuuluisaan kirurgiin, joka ei koskaan ole osannut arvostaa tytärtään, boheemia humanistia. Äidin ensimmäinen epäonni tuo käänteitä suhteisiin ja suvunkin kätkettyjä salaisuuksia paljastuu. Aika paljon mysteereitä siis. Rakkautta löytyy Sarajevon museon kätköissä, mutta tämä osuus on myös melko ohuesti ja ennalta arvattavasti kuvattu.

Olin Geraldine Brooksin Islamin naisia käsittelevästä kirjasta niin innoissani, että otin tämän seuraavaksi luettavaksi. Brooksin tietokirja ja toimittajan kirjoitustyyli teki minuun kyllä suuremman vaikutuksen kuin tämä romaani. Olisin ehkä halunnut lukea Haggadan historiasta sellaisenaan, puhdistettuna romaanin aika täyteen pakatuista tarinoista, vaikka Brooksilla selvästi on myös tarinan kertomisen kykyä. Romaanilla on tietenkin hyvin kaunis ja humaani sanoma: kuinka lohdullista on löytää sodan ja vihanpidon keskellä taiteen merkitys, kuinka se voi kaataa kaikki keinotekoiset rajat ihmisten välillä ja näyttää meissä parhaimman - kuten silloin kun muslimimies kätkee juutalaisten pyhän kirjan, jotta se säästyisi tuholta.


Geraldine Brooks: Kirjan kansa
People of the Book, suomentanut Arto Schroderus
Tammi 2009, 420 s 
Kansi Jussi Kaakinen



maanantai 19. lokakuuta 2015

Eikö Turku ole vähän kuin Pariisi?

Varsinkin tämmöisenä valoisana aurinkoisena syksynä Auran rannat kahviloineen, opiskelijoineen, sillan kupeessa soittavine huilisteineen, oui oui, ihan kuin Pariisissa. Kirjaston suuntaan mentäessä kyllä saattaa tulla vastaan hyvin suomalaisen näköisiä - ja turkulaisen kuuloisia - pultsareita mutta ne on nyt rajattu pois. Ja onhan niitä vastaavia Pariisinkin siltojen tienoilla...




Petri Tamminen mainitsi Meriromaanissaan ravintola Pinellan, tuossahan se on entistä ehompana, mutta samalla vähän nousukasmaisen hienostelevana. Nuoruudessani 60-luvulla se oli vähän kallellaan, vanha rapistunut puurakennus. Se oli talvella suljettu. Siellä tuulettelin yhtenä yönä päätäni kun olimme maistaneet kaverini Tuiren kanssa ekoja kertoja hieman viiniä. Poliisi tuli meitä sitten hätyyttelemään pois terassilta. Poliisi on pop, muistan sanoneeni, reteesti, olisiko ollut Irwiniä tai jotain. Aika noloa.




Nyt on vielä aurinkoista ja valoisaa, mutta siitä tulee kohta loppu. Sitä pimeyttä tulee vielä lisää siitä tyhmästä ratkaisusta, että siirrytään talviaikaan. Olen samaa mieltä Putinin kanssa siitä, että kesäaika olisi hyvä olla aina. Miksi siirtämään kelloja taaksepäin ja pimentämään päivää illasta? Parempi olisi jatkaa kesäaikaa aina. Siinä ajassa meillä on kellot ja valoisin aika oikeassa kohdassa. -  Ohhoh, nyt huomasinkin että siellä olikin Medvedevin aikana siirrytty ainaiseen kesäaikaan, mutta Putinin aikana taas ainaiseen talviaikaan. En siis kannata Putinia tässäkään asiassa.



Helsingistä kaipaan niitä monia gallerioita, joita Turussa on paljon vähemmän. Nyt on Turun taidemuseossa kuitenkin käymässä tukholmalainen dandy, Nils Dardel. Hienoja töitä.


Vielä pari viikkoa sitten kukkivat Ruissalon kasvitieteellisessä puutarhassa ulkona ihanat daaliat. Ihan tuli Claude Monet'n puutarha mieleen.





Maalasinkin sitten siitä innoittuneena oman lummelampeni.

Ruissalon kasvitieteellinen puutarha, lummelampi, syyskuu 2015