Marraskuussakin voi käydä Tukholmassa

Kuva: Wikipedia

En enää näillä vuosikymmenillä muista, olenko koskaan lähtenyt matkalle Turun lentokentältä. Koska päivänvalon aika on nyt niin lyhyt emmekä halunneet könytä laivan hytistä Tukholman aamuyöhön, sujahdimme iltapäivälennolla Arlandaan. Turun lentoaseman sisätilat ovat liikuttavan minikokoiset, mutta kaikki tarvittava löytyy. Pienessä kahviossa jopa tutustuttiin viereisiin pöytiin ja vaihdettiin mielipiteitä parhaasta tavasta hankkiutua perillä keskustaan. Pieni on kaunista, tunnelma on kotoisa. - Löysin kerran Pariisin massiivisella lentokentällä myös kotoista tunnelmaa. Me harvapuheiset suomalaiset esitimme pätkän Kaurismäkeä yhden alkoholimyymälän luukulla: Calvados, sanoi mies edessäni. Calvados, sanoin minäkin vuorollani. Ei korulauseita meillä päin.

Päättelimme edellisen vuorokauden kreikkalaisessa ravintolassa lammasta syöden. Syön yleensä hyvin vähän lihaa, mutta viimeisten ravintosuositusten jälkeen koin valtavan lihabuumin ruokavaliossani. Ja tämä vielä lentämisen jälkeen! Kuinka alas ihminen voikaan vajota.

Matkalla kohti Nationalmuseumia kävimme nauttimassa tyyli- ja väriterapiaa Svenskt Tenn -myymälän kankaista ja joulupöydistä. 

Dramatenia ei voi ohittaa muistamatta Ingmar Bergmania, varsinkin kun lähiaikoina luin tyttärensä Linn Ullmanin romaanin aiheesta.

Mälaren huokui kylmää tuulta, mutta Nationalmuseum vei syvälle romantiikan aikakauteen, rinnastettuna nykytaiteeseen. Romantiken - ett sätt att se. Vähän sama konsepti kuin samanaikaisessa Ateneumin Gothic Modern -näyttelyssä, Tukholmassa vain nykytaide oli uudempaa, n 50 vuoden takaa. 

Caspar David Friedrichin Vaeltaja esimerkkinä, kun ei nyt tullut kuvattua. William Turneriltakin oli ainakin yksi teos esillä. Siitä tuli mieleen elokuva Turner, josta Timothy Spall teki vaikuttavan. Elokuvassa taiteilija viimeistelee jo museon seinällä riippuvan Thames-maisemansa pienellä punaisella täpällä.

Moderna museetiin pääsee edellisestä museosta muutamassa minuutissa sujuvasti yli sillan ja voi samalla ihailla Tukholman kauniita merellisiä siluetteja. Tällä kertaa myös näyttely tasapainottaa sopivalla tavalla Romantiikan kauden makeutta; vähän hapokkuutta saksalaisilta ekspressionisteilta!

Die Brücke -ryhmä syntyi Saksan Dresdenissä ennen 1. maailmansotaa. 

Erns Ludwig Kirchner, Karl Schmidt Rotluff, Erich Heckel, Max Pechstein olivat ryhmän taiteilijoita, etujoukoissa siinä ryhmässä, jota Hitler sittemmin nimitti rappiotaiteeksi. 

Kirjat sekoittuvat taidenäyttelyissä ihanasti kokonaisuuteen ja tuovat siihen omat taustasävynsä. Tässä näyttelyssä en voinut välttää pään sisäistä törmäystä Erich Kästnerin Tuuliajolla Berliinissä -romaaniin. 

Lyhyt on päivänvalo Tukholmassakin. Muutama tunti taidemuseoissa ja päivä on jo laskenut mailleen. Kaupungin kaduilla perjantairuuhkassa ei voinut olla huomaamatta, kuinka suuri kasvukeskus Tukholma todellakin on. Väkeä liikkui Drottninggatanilla mustanaan kuin Venetsiassa heinäkuussa - tai Bangkokissa.

Jos Tukholmassa ajaudun ravintola Stampenin lähelle, en tietenkään voi olla muistelematta sitä vuoden 1968 elämystä, kun 18-vuotiaana aistin pianobaarissa suuren maailman eli New Yorkin jazzluolan tunnelmaa. Totesin myös muutama vuosi sitten, että samat jampat ja friidut siellä edelleen jammailevat, valkotukkaisina.

En tiedä, miksi me eläkeläiset olimme ajoittaneet paluumatkamme perjantai-illaksi Glorylla Turkuun. Matkaan oli lähdössä myös laumoittain erityisen riehakkaita pikkujoulujuhlijoita, muutamia satoja, joita mulkoilimme penkiltä synkkinä. Onneksi ei pahempia mekkaloita lähistöllä kuulunut yölläkään, ja laiva vei ruotsalaiset takaisin päivälaivalla. 

Uudet laivakolossit ovat kammottavan rumia ulkoa, mutta ihmeellisen äänettömiä matkustaa. Hiirenhiljaiset moottorit.

På återseende, Stockholm!  Onhan kevät/kesäpäivä aina antoisampi matkustella ja flaneerata kaupungin kaduilla, mutta talvi on pitkä, joten on hyvä marraskuussakin välillä poistua kolostaan. Sen jälkeen on kotonakin taas hyvä hyggeillä.

Hej igen Prins Eugen!

Pandemiatauon jälkeen tein taas perinteeksi muodostuneen kesäretken Tukholmaan. Retken tärkein päämäärä on säännöllisesti Prins Eugens Waldemarsudde, koska se on sopivalla kävelyetäisyydellä Stadsgårdenilta, jonne Viking Linen laivat rantautuvat. Lisäksi reitti Tukholman paraatimaisemissa, pitkin kauniita rantoja, ohi komeiden rakennusrivien, vanhojen puiden ja puutarhojen, iloisten turistien ja retkeilijöiden joukossa tuo ihanan tunteen vakaasta ja onnellisesta elämästä, vaikka taivaalle nousi tuonakin päivänä uhkaavia pilvimuodostelmia.

Ruotsissa kaikki on aina hieman fiinimpää, jopa ravintolaterassien kukkaistutukset pursuavat yltäkylläisissä väreissä. Tosin Berzeliin puistossa tuli vastaan mies, joka raahasi ilmeisesti kaikkea maallista omaisuuttaan möykkymäisessä muodostelmassa, pyörillä, joista etummaiset olivat kuluneet vinoiksi. Mutta kuulimmeko häneltä puuskahduksen saatana....? Ehkä kuulimme väärin.

Matkalla Waldemarsuddeen ylitämme sillan, jonka jälkeen tulee museo- ja huvipuistoalue: Abba- museo, Gröna Lund kirkuvine lapsineen, Skansen. Joukossa on musta/kultakupolinen museo, jota aina kutsun Nationalmuseetiksi, kunnes huomaan että se onkin Nordiska museet. 

Waldemarsuddenissä on näytteillä yllättäen taiteilijoita, joista olen lukenut Elin Danielson-Gambogin elämäkerrassa. Nimittäin Ahvenanmaalla toimineen suomalaisen Måland-taitelijakollektiivin jäsenten maalauksia. Näyttelyssä siitä käytetään nimitystä Önningeby-kollektivet. Maalaukset ovat hyvin perinteisiä. Ei tullut niitä nyt kuvattua.

Sen sijaan yläkerrassa oli Ann Wolfin lasivaluveistoksia ja hiilipiirroksia. Varsinkin veistokset tekivät vaikutuksen hienoissa väreissään ja muodoissaan.

Tässäkin taidemuseossa kannattaa nauttia myös ikkunoista avautuvista maisemista.

Päiväkävely Tukholmassa on antoisa mutta uuvuttava. Hötorgetilta kannattaa ostaa turkkilaisia kirsikoita. Alkuperää ei tällä kertaa näytetty, sattuneesta syystä. Kirsikat ovat syyttömiä Erdoganin peliin, ja erityisen herkullisia. Lopuksi on löydettävä ruokapaikka, josta ei enää tarvitse köpötellä pitkää matkaa laivalle. Sellainen on parinsadan metrin päässä laivasta, Fotografiskan yläkerran bistro. Viehättävä paikka, josta avautuvat näkymät yli merenlahden.

Moni on huomannut, ettei meillä kohta enää saa tilattua ravintolassa suomeksi. Samanaikaisesti ruotsalainen Ikea myy Hemma-, Strömstad, Hemnes etc huonekalujaan noilla nimillä missä vain. Olen pitänyt sitä näyttönä ruotsalaisten terveestä itsetunnosta oman kielensä suhteen. Olikin yllätys, että täälläkin löytyi tarjoilijoita, jotka eivät puhuneet ruotsia. Ehkä kyse on Ruotsissakin pandemian aiheuttamasta ravintola-alan työvoimavajauksesta.

Purjehdimme kotiin Vikingin uusimmalla Glory-laivalla, joka on todella tyylikäs. Kuusenvihreää mattoa ja messingin värisiä kaiteita (ei tullut siitä näköjään kuvaa), valtavia maisemaikkunoita. Parasta on hiljainen ja tasainen käynti. Siinä mielessä matka on kuin purjehtimista. Ei enää koneiden jyskytystä.

Hälsningar från Stockholm

Varhainen lintu jyvän löytää. Kun Tukholmaan saapuu Turusta, laivalta häädetään kello seitsemän maissa ja illalla laivaan pääsee kello 19 maissa, joten aikaa kaupunkiflaneeraukseen on noin 12 tuntia. Aamiaistakaan ei kannata hotkaista laivalla, vaan kävellä Bageri Skeppsbrolle, jossa voi nauttia täydellisen aamiaisen kympillä ja nauttia auringon kimalluksesta Mälarenilla. Samalla voi tutkailla tukholmalais- ja turistimuotia.

Må som en prins på restaurang Prinsen! Prinsen näyttää nykyään hyvin hienolta ja onhan osoitekin ihan cityssä. Mutta 60-luvulla tämä oli boheemin oloinen taiteilijaravintola, jossa kuulin ensimmäinen kerran ihanan perulaisen sävelmän El condor pasa pan-huilulla. Sittemmin puhkikulunut. I'd rather be a sparrow than a snail, lauloivat Simon & Garfunkel.

Tukholmassa portitkin on nätisti koristeltu.

Tukholmalainen nokikana poikasineen.

Määränpäänä taas kerran Prins Eugens Waldemarsudde, jonka omien kokoelmien näyttely jäi tällä kertaa vaisuksi. Siinä porukassa Prins Eugen on itse parhaimmasta päästä, Anders Zornin rinnalla. Olihan siellä joku Edward Munchkin, mutta ei silti sytyttänyt. Tähän aikaan kesästä se ei ole niin oleellista, koska kävelyreitti tuonne on mitä upein ja puutarha täynnä tuoksua ja perhosia.

Näkymä Waldemarsuddelta: Saksalainen Mein Schiff risteilijä vierailulla. Viking Line näyttää aika vaatimattomalta. Valtavia hirviöitä nuo. Voisivat vain kiertää keskellä Atlanttia, kun ei noista kaupungeissa ole kuin haittaa. Eivät kuulemma edes jätä paljon tuloja paikalle, kunhan vain jätteensä.

Versaillesmaista muotoilua puutarhassa.

Lounastauon aikaa Dramatenin edustalla. 

Gamla Stanin kaduilla oli paljon erikoista rahapeliä.  Lieneekö edes laillista, vähän haiskahti filunkitouhulta.

Appelsiinimehuun erikoistunut liike.


Vanhoina Tukholman kävijöinä emme siskon kanssa tutkineet reittejämme, ei karttaa eikä nettikään toiminut puhelimissamme, joten onnistuimmekin hieman eksymään paluureitiltämme Södermalmin kaupunginosassa. Tulimme sitten kiertäneeksi koko Södermalmin, mutta ehdimme sentään paluulaivaan.

Söimme lounaan Östermalmin hallissa, joka muuten toimii samantapaisissa väistötiloissa remontin aikana kuin Hakaniemen halli. Hakaniemen korvaava kyllä oikeastaan tyylikkäämpi, 1-0 Suomelle. Hötorgetilta ostimme evääksi pari kiloa turkkilaisia kirsikoita, joita parempia ei maailmasta taida löytyä. Tukholmassa löytyy ihania rantareittejä käveltäväksi aamusta iltaan.

På besök hos Prins Eugen på Waldemarsudde

ja muita näkymiä Tukholmasta 

 

Ei Tukholmakaan ole hehkeimmillään tammikuisessa loskakelissä, kuten ei lähtösatamamme Helsinkikään. Samaa pohjoismaista leutoa talvea eletään.

Tämä laiva taisi joskus ammoisina aikoina 60-luvulla kulkea Turun ja Tukholman väliä. Nyt jos turkulainen vapaaneuvos ja -neuvoksetar haluavat matkustaa laivalla Tukholmaan lomalle, on mentävä Helsingin kautta. Ellei sitten halua herätä klo 5 aamulla siivoojan tuloon ja tuijottaa pimeää kaupunkia kolmisen tuntia tähän aikaan vuodesta. Se aikataulu on tarjolla Turusta lähtevälle lomalaiselle.

Birger Jarl on still going strong, näköjään hyvässä maalissa ja hommissa edelleen.



Tekisi mieli kutsua Espoon viherpalvelu opintoretkelle Tukholmaan. Näkisivät miten vanhoja puita hoidetaan. Ne saavat kasvaa portin ympärillekin. Espoossa viherpalvelu osasi kaataa puut. Vieläkin olen katkera niistä komeista hopeapajuista, jotka yli kymmenen vuotta sulostuttivat minun ja monen tilhiparven elämää muuten niin ankeassa Espoon keskuksessa ja jotka 'viherpalvelu' sitten kaatoi. 

Prins Eugens Waldemarsudde on suosikkipaikkojani turistina Tukholmassa.

Meillä oli tähtäimessä Matissen oppilaiden taidenäyttely, mutta yhtä hyvää taidetta on koko matka sinne Strandvägenin upeiden vanhojen talojen ohi, joiden kattoja koristavat toinen toistaan komeammat hatut ja myssyt, kruunut ja krumeluurit. Abba-museokin on näköjään noussut tuohon museorypäkseen, joka Djurgårdenin alkupäätä hallitsee.

Kyllä taiteilijan värit ovat kuin käsiala, inspiroitua voi, mutta jokaisella on omansa. Museossa oli vain tämä Matissen työ, ja kyllähän se erottui.

Sigrid Hjerténin maalaus 'Ateljéinteriör' vuodelta 1916 kuvaa naistaiteilijan rooleja. Hänet itsensä nähdään sekä sohvalla takana, ikävystyneenä kahden miespuolisen taiteilijakollegansa välissä - joista toinen hänen puolisonsa Isaac Grünewald - ja etualalla vapaana taitelijana toisen taiteilijan kanssa. Hänen poikansa ryömii esiin kulmassa. Näyttää että äiti ei saisi olla noin.

Matisse-vaikutteista keramiikkaakin näytteillä.

Ollapa prinssi - tai prinsessa -  joka osaa myös maalata, kuten Prins Eugen. Tässä hänen gallerian viereisessä isossa päärakennuksessa olevia töitään. Ei mitään huolta elatuksesta tällä taiteilijalla, sen sijaan vapaus maalata. Ihan hyvin osasi Prins Eugen. Nämäkin vähän cézannemaisia maisemia.

 

Maalattuaan Prins Eugen varmaankin nautti kahvit ja aperitiivit tässä kauniissa salongissa, josta on hieno näkymä Waldemarsvikenille. Ja jos daamit ja herrat olivat ikävystyttäviä, niin hän saattoi taas vetäytyä ateljeen puolelle.

Pakko oli tämän taidepläjäyksen jälkeen patikoida Östermalmin kaupunginosaan, haistelemaan porvariston hillittyä charmia ja muistelemaan vanhoja. Nybrogatanilla asuin kahtena kesänä 1970 ja -71. Olin töissä Stockholms Hamnissa, ja asuin vanhan talon sisäpihan puoleisessa huoneistossa. Täällä aloittelin aikuisen elämääni. Se tarkoitti sitä, että ensi töikseni herättyäni sytytin tupakan merkkiä Prince, sekin. Urani huipulla, kun satamakapteenin sihteeri oli lomalla, luin nauhalle Tukholman merenpinnan korkeustietoja. Puhelinnumeroon saivat sitten tietoa tarvitsevat soittaa. Soitin itse monta kertaa. En saanut mitään selvää. Seuraavana kesänä kirjoitin kirjoituskoneella bussiaikatauluja Storstockholms Lokaltrafikin konttorissa. Siitä ei ole vielä 100 vuotta vaikka luulisi. Seuranani oli kaksi latvialaista naista, jotka tappelivat taukoamatta, latviaksi, mikä olikin kannaltani hyvä juttu.

Östermalmstorgetin halli on runsaudensarvi.

Suomalaiset laivaturistit suuntaavat usein takaisin laivoille Gamla stanin kautta. Tässä on minulle muistorikas osoite, Gåsgränd. Täällä sijaitsi 60-luvun lopulla Daddy's Club, ensimmäinen diskoteekki, missä olen veivannut bodiani. Olinkin aika tuhdissa kunnossa 18-vuotiaana - olin kova leipomaan, ja söin suurimman osan leipomuksistani itse - joten se teki kyllä hyvää. Ei se siihen jäänyt, sen jälkeen ostin myös ensimmäisen levyni. Ei LP, vaan sinkku: Rolling Stonesin Jumping Jack Flash. It's a gas gas gas.

Merellä mainingit vyöryivät lounaasta ja yöllä, ennen Maarianhaminaa, laiva tuntui sukeltavan alas mäkeä ja nousevan taas ylös. Välillä törmättiin isompaan aaltoon, laiva tutisi ja tärisi. Heräsin siihen pimeässä yöllä. Ei auttanut, että jostain kuului naisen kikatusta. Minä ajattelin Estoniaa ja Titanicia ja sitä kuinka kylmää vesi on nyt. Ja Kyllikki Villaa, joka kirjoitteli lokikirjojaan rahtilaivoilla yli valtamerten seilaten, vaikka myrsky heitteli pientä naista pitkin hytin seiniä. Aikamoinen täti.