Kristiina Saha: Kriitikko

Minulla on hetken kuluttua tapaaminen kirjakaupan kahvilassa, koska haastattelen vaginahuuhtelijaa Luin hänen tarinalllisen keittiöteoksensa. Se ei onneksi ollut niin huono kuin oletin, mutta ei erityisen hyväkään. On hiukan vaikea tietää mitä mieltä on, koska tyylilaji on hybridi. Se on yhdistelmä runoja, proosaa, esseitä, ruokaohjeita, päiväkirjaa, värityskirjaa, matkakirjaa, lääkärikirjaa, lintuopasta ja itseapua. Kirja muistuttaa monessa suhteessa Raamattua, ja ehkä se sellaiseksi jollekin vielä mudostuukin.

Elämä on yhtä déjà-vuta vanhenevalle, iättömälle (?) suurimman päivälehden kriitikolle, joka Kristiina Sahan Kriitikossa purjehtii provokaatiosta toiseen raamit kaulassa, kuolemattomia totuuuksia ympäristöstään sekä monologissaan että dialogeissa laukoen. 

Anonyymi kriitikko tietää ja osaa kaiken, hän on omassa ylivoimaisuudessaan järkähtämätön. Vastuksia tulee tielle jatkuvasti, alkaen epämääräisestä lapsikatraasta, joka seuraa voimattomana siunaillen äitinsä toimia. Hän ei lasten valvomisyrityksistä ja kauhistelusta välitä, vaan avaa OnlyFans-tilin ja postaa kuviaan pitsiasusteissa. Tähtäimessä ei ole miellyttää lapsia, vaan potentiaalisia söpöliinejä.

Kotona touhuaa Sini-siivooja (nimi ei ole jäänyt hänelle mieleen, mutta alan yrityksen nimi kelpaa), jota hän yrittää väsymättä vihkiä lukemisen iloihin, huonolla menestyksellä. Sini yrittää pujotella pitkin polkuja, jotka kiemurtelevat kriitikon kodin kirjahyllyjen välissä.Työpaikan toimituspäällikkö ei aina ymmärrä jakaa hänelle oikeita toimeksiantoja. 

Kaikki uudet kollegat ovat kriitikolle tettiläisiä, liikuttavia mutta vielä opettelevia poikasia. On hauska tarkkailla, kuinka herkät nupullaan olevat journalistinalut pyörähtelevät käytävillä kuin törmäilyautot, hormonit voi haistaa, jopa kuulla, se on ikään kuin vienoa heinäsirkan siritystä. Kriitikko onkin alkanut kirjata värikkämpiä tapahtumia, kirjasarja suunnitteilla. Toimituksessa suhisee. Vanheneva kriitikko ei tietenkään sulata oikean kritiikin merkityksen horjumista uuden median, somen ja kaikenkarvaisten influenssereiden virrassa. Kuvitelmissa hän esiintyy suurta arvostusta nauttien kirjamessujen haastattelussa.

Triffidejä, kauhistuttavia vainolaisia näyttää ilmestyvän, kun tilanne kehittyy riittävän pahaksi, työpaikalla tai entisten eksien kanssa, Kakkonen heistä militarismissaan ja Hitler-viiksineen pahinta laatua. Yhdessä kriitikon lasten kanssa hän edustaakin kriitikolle konservatismia, jolle hän ei korvaansa kallista. Kriitikolle luonnollisesti syntyy viran puolesta yhä uusia vihamiehiä, kun ei kritiikki ole miellyttänyt. Näistä eräs vainoaa loppuun asti, ja hänessä onkin jotain tuttua.

Joka suuntaan melskaavan, hyvinkin energisen kriitikon touhuja seuratessa ei aina voi tietää, joko hiipivä A on jo saanut hänet valtaansa. Sen verran överiksi hän vetää kokemuksensa, ja muisti täyttyy aukoista. Hän on jo piirtänyt valmiin kellotaulun itselleen, ettei käsitys ajasta himmenisi. Ikääntyä tai varsinkaan kuolla hän ei aio. Siksi työtovereiden järjestämä tilaisuus vuosipäivänä ei herätä innostusta: hän heittää roskiksen päähänsä. (Ajankohtainen kuva Nigel Faragen vaalivastustajasta Count Binfacesta pölähti mieleen.) Ageismi saa hänet toimimaan.

Sen tiedetään lyhentävän vanhempien ihmisten eliniänodotetta merkittävästi, he  kuolevat, koska se on ainoa asia, joka heille enää sallitaan.

Keskellä surrealistista pyöritystä nähdään kriitikon ympärillä tunnistettavia tyyppejä, kuten rattijuoppouden takia irtisanoutunut päätoimittaja, kuollut kansantaiteilija, rockmuusikon näköinen, yhdellä kirjaimella nimetyn tiiliskiven kirjoittanut kirjailija, ja muita. 

En aina saanut kiinni, mitä ajatuksia tulittava Kriitikko halusi sanoa, mutta hauskaa luettavaa tämä satiirin ja mustan huumorin maustama potpuri oli. Se tulvii kirjoittamisen riemua, kielen leikkiä ja herkullista parodiaa tämän ajan lehti- ja kirjamaailmasta. 

Kristiina Saha: Kriitikko

Otava, 2026, 315 s

Laura Airola: Mola mola

Kansi Elina Warsta/kannen valokuva Ulla Vakkuri

Laura Airolan Mola mola on niitä kirjoja, joiden ei haluaisi loppuvan. Kun on viime aikoina tullut luettua muutamakin, jossa omaan makuun turhan runsas vuolaus on alkanut puuduttaa, kirkkaan pelkistetty ja lakoninen kerronta on kuin pääsisi hapekkaaseen ilmaan syvähengittämään. Vähän niin kuin viime aikoina saaristossa aamujumpatessa pääskyn poikasten kaarrellessa taivaalla ja tuulen nostaessa vaahtopäitä.

Mummi, Baba, Mami, Viinapannu, Torupilli, Brudi, isosisko Maria, Makkonen, Kaahukka, Eunukki, Pistooli ja muita tyyppejä tavataan Ykspihlajan sataman aika omaperäisessä korttelissa. Boheemina ja köyhänä ympäristönä se on näyttänyt lapselle jo varhain koko elämän kirjon. Eletään 1990-lukua ja keskimmäinen lapsi havainnoi ympäristöä tarkalla katseella.

Kohta alkaa kuulua raskasta korinaa. Joskus katselen mummin noidannokkaa ja mietin sitä yhtä Mamin lapsuusmuistoa. Siinä mummi makaa vessan lattialla tosi, tosi humalassa, ja vaatii Mamia tuomaan Suomen lipun, nimittäin nyt hän kuolisi ja haluaisi kuolla kunniallisesti. Mami vei lipun ja toivoi, että nyt se todellakin tapahtuisi.

Boheemi ja köyhä ympäristö tarkoittaa alkoholia, syrjäytyneisyyttä ja mielenterveyshäiriöitä; ei mitään hauskaa. Lapsen tasolta nähty kertomus sulattaa kaiken kuitenkin lähes normaaliksi, ja kuvaa riemastuttavalla tavalla ja kielellä lapsen sopeutumista ja pärjäämistä. Ympäristö tarjoaa ylen määrin vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta lapset kulkevat keskenään pelottomasti ja rekisteröivät samalla tarpeellista tietoa. Kuulevat pikku korvillaan juttuja ja näkevät ehdottomasti elämän varjopuolet, jotka varjot eivät näytä niin mustilta kuin mitä ne suojatummassa ympäristössä kasvaneelle näyttävät. Näistä lapsista henkii iso ymmärrys siitä, että tuolle ihmiselle on sattunut monenlaista ja siksi se on nyt tällainen. Ainakin herkkä havainnoija vaikuttaa näkevän syvemmälle. Samalla nauru irtoaa helposti, vaikka tragikomediaa se lähinnä on.

Parasta Laura Airolan kertomuksessa on erilaisten tyyppien luonnostelu ja suuhun sopivat lakoniset dialogit. Nimetön keskimmäinen lapsi seuraa tarkalla katseella aikuisten touhuja, ja liittää sujuvasti havaintonsa omaan kokemusmaailmaan, plus kummitus- ja muihin jänniin juttuihin. Jokainen turvatun lapsuuden elänyt osaa aikuisena kauhistella tämän tapaisia elinympäristöjä, mutta siinä piirissä eläneen lapsen toteavan ja hauskan kielen Airola osaa harvinaisen hienosti.

Boheemin Mamin, veljensä menetyksestä sekoavan Baban ja Mummin koti on nimittäin avointen ovien koti; siellä pyörähtävät kahvilla koko kirjavan seudun asujaimisto juttuineen. Makkonenkin, joka jos saisi  lottovoiton, hankkisi Nissaniin lohkolämmittimen ja leikkaisi tissinsä pois. Makkonen tietää myös, että ihmiskunta jakaantuu vampyyreihin ja enkeleihin.

Vampyyrit imee muista elämänhalun. Enkelit taas luovuttaa sitä toisille, eikä ne siks ite koskaan syty loistamaan.

Mami on uupunut mutta painaa töitä, mummi ei niinkään töistä perusta. Kaiken keskellä katsotaan usein Avaraa luontoa telkusta. Jos voisi olla kala, niin Mami olisi möhkäkala eli Mola mola. Kaahukka on entinen kaunotar ja merimiehiä satamassa viihdyttänyt nainen, joka nyttemmin filosofoi elämästä siskoksille ja seuraa samalla sekstantillaan avaruuden galakseja sekä Hale-Bopp komeetan lähestymistä.

Mikään ei täälläkään säily muuttumattomana, vaan uusi aika ja aidat satama-alueen ulkopuolella alkavat näivettää elämää, purku-uhan alaisista kodeista kuormataan pois sekä ihmiset että niiden tavarat. Siinä vaiheessa tv-ruuduissa toistetaan kuvaa pilvenpiirtäjiin törmäävistä lentokoneista. Maailmanlaajuinen terrorismin vastainen lainsäädäntö kohtaa tämänkin kolkan, ei auta vaikka baarissa satamaturvadirektiivi muuttuu satamaturpatirehtööriksi.

Laura Airola kirjoittaa lapsuusmuistoja niin että kauniisti soljuvissa lauseissa kiteytyvät samanaikaisesti edellisten sukupolvien kolhut, omat toteutumattomat haaveet ja nykyhetki, josta onni on löydettävä, kun se osuu kohdalle.

Kaahukka kampaa hiuksiani, se tuntuu niin ihanalta että pelkään, että alan itkeä. Kyynelten pidättämiseksi keskitän huomion seinäpaperiin, jossa on lapsia ja mehiläisiä.

Laura Airola: Mola mola
Otava, 2026, 186 s

Klassikkohaaste 23. Eeva Kilpi: Tamara

Eeva Kilpi poistui keskuudestamme korkeassa 98 vuoden iässä 27. kesäkuuta. Sinisen muistikirjan ja kirjailijan puheenvuoroja luettuani arvostan viisasta naista, kirjailijaa, runoilijaa, feministiä ja luonnonystävää. Kuolinilmoituksessa oli käytetty hänen liikuttavaa mummoista kertovaa runoaan, jota monet ovat lainanneet. Kuuntelin hänen haastatteluaan Youtubesta ja haastattelu jäi mieleen. Painavia sanoja elämän luonteesta, siihen kuuluvasta kärsimyksestä ja ristiriidoista, vanhemmuudesta, naista alistavista äitimyyteistä.

Oli nyt luontevaa tutustua tämänkertaisessa klassikkohaasteessa Eeva Kilven ilmeisesti tunnetuimpaan romaaniin, Tamaraan vuodelta 1972, joka aikanaan herätti huomiota rohkealla erotiikallaan. Se on sitä edelleen ja sen erotiikan tunnistaa naisen kirjoittamaksi, vaikka minäkertoja on mies. Aikanaan luin romaanin herättämistä reaktioista, mutta en tullut lukeneeksi kirjaa. 

Kertojalla, invalidisoituneella miehellä on intiimi suhde Tamaran, itsenäisen ja eroottisia nautintoja metsästävän naisen kanssa. Tiivis ystävyyssuhde perustuu siihen, että tavanomaiseen seksiin kykenemätön mies pääsee osaksi Tamaran seksikokemusta tämän kertoessa yksityiskohtaisesti hetkistään kulloistenkin seksikumppaniensa kanssa. Pariskunnan yhteiset hetket ja naisen halu on kuvattu innostuneesti.

Tamara on ammatiltaan psykoterapeutti, mies on toiminut hänen opettajanaan yliopistolla, jossa he ovat tutustuneet ja rakastuneet. Kielipsykologiksi mainittu mies on vammansa takia impotentti, mutta molemmat nauttivat miehen tarjoamista hyväilyistä, kylvettämisestä, ihon voitelusta, yhdessä nukkumisesta ja Tamaran seksikohtaamisten uudelleen kokemisesta. Niiden yksityiskohdilla he herkuttelevat ja kehittelevät yhteisiä fantasioita. Heidän suhteensa on vakaa, ja se kukoistaa vaihtuvien suhteiden inspiroimissa mielikuvitusleikeissä. Mies kutsuu seksifantasiointiaan cerebraalierotiikaksi.

Romaani puolustaa jokaisen oikeutta nauttia vapaasti seksistä ja kyseenalaistaa siinä mielessä perinteistä avioliittokäsitystä. Se on rohkean erotiikan ohella epäilemättä herättänyt aikanaan paheksuntaa. 

Tamaran seksikumppanit ovat usein avioituneita, se sopii hänelle, hän ei toivo avioliittoa eikä halua tietää aviovaimoista. Seksi on hauskaa ja tarve siinä missä nälkä, johon hyvä ruoka tuo nautintoa. Takana on hylkäämisen kokemus; seksi vailla rakastumista ja sitoutumista säästää sen kaltaiselta kärsimykseltä. Mennyt saa vain vähän huomiota, vaikka käy ilmi, että poikakin on syntynyt. Äidin ja pojan suhde on etäinen. ...tässä elämänsä vaiheessa ihmiset ovat jo ehtineet sotkeutua kaikenlaiseen eikä se enää setvimisestä parane. 

Tamarassa aktiivinen osapuoli on nainen miehen eläytyessä halvaantuneena naisen kokemuksiin. Vuolaissa monologeissa mies vakuuttaa tyytyväisyyttään. Rakkaus Tamaraan vaikuttaa kuitenkin ilmeiseltä, mutta erityinen tapa harjoittaa seksiä edellyttää ulkopuolisten tarjoamaa seksuaalista materiaalia. Tamaralle taas tavanomainen seksi on tärkeää, hyväilyt ja koskettelut eivät riitä. Suhde on molemmille elintärkeä.

Tamaran ammatillinen puhelin on avoin sekä itsemurhaa hautoville että puhelinseksiä kaipaaville. Lukuisat miessuhteet eivät tunnu jättävän sen suurempia jälkiä naisen tunne-elämään. Kunnes tulee koiramies, Mauri. Mauri harrastaa dobermannejaan ja on seksuaalisesti taitamaton, ennen kuin Tamara kouluttaa hänet osaavammaksi rakastajaksi. Samalla minäkertojassa on havaittavissa orastavaa mustasukkaisuutta. Hän alkaa nimittää miestä kreivillisellä lisänimellä Kustaa Mauri (nimi historialliselta Armfeltiltä).

Kun Kustaa Mauri sittenkin herättää Tamaran tunteet, vakaa asetelma alkaa horjua. Yllättävästi minulle tuli tässä mieleen Ranskassa sensaatioksi noussut Catherine Millet, joka oli harrastanut seksiä satojen miesten kanssa ennen kuin havaitsi rakastuneensa yhteen. Sen jälkeen kaikki muuttui. Niin Tamarassakin.

Olen valmis olemaan jopa uskollinen vaatimatta häneltä mitään.

Elämä ei ole hallittavissa, eikä varsinkaan rakkaus ja rakastuminen. Rakastuessa menettää vapauttaan, rakastunut haluaa olla rakkaansa lähellä ja tulee tästä riippuvaiseksi. Toinen taas jatkaa liihotteluaan tunteesta vapaana, jos niin käy että tunne jää yksipuoliseksi. 

Tamaran epätavallinen parisuhde tuntuu keinotekoiselta, teoreettiselta. Aloin muistella 60-luvun vapaan rakkauden teemoja, mm Emmanuelle elokuvaa ja silloin keskusteltua 1700-luvun kirjailijaa Markiisi de Sadea, joka julisti jokaisen oikeutta seksuaaliseen nautintaan vailla rajoittavia normeja.  Poikkeuksellinen parisuhde romaanissa herättää ajatuksia vallasta ja riippuvuudesta, seksistä ja rakkaudesta.

Herkästi kuvatut luontotunnelmat ja lämmin huumori osapuolten välillä tuo vaihtelua välistä pitkällisiin tunne-elämän kiemuroihin. Romaani tapahtuu enimmäkseen sisätiloissa, pään ja huoneen sisäpuolella, mutta muutamat kriittiset huomiot 70-luvun ummehtuneeksi kivettyneestä poliittisesta ilmapiiristä tuovat elävästi mieleen ajan hengen. Tässäkin Eeva Kilpi osoitti rohkeutta ja itsenäistä ajattelua.

Eeva Kilpi, Tamara
WSOY, 1972, 295 s

Kiitos klassikkohaasteen tämänkertaiselle kokoojalle Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregoriukselle.

Tämä oli 16. kerta kun osallistuin klassikkohaasteeseen. Tähän mennessä olen lukenut haasteessa nämä:

• Edgar Lee Masters: Spoon river antologia 
  
• Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut
  
• Vladimir Nabokov: Lolita 
  
• Simone de Beauvoir: Mandariinit I-II 
  
• Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 
  
• Albert Camus: Sivullinen
  
• Horace McCoy: Ammutaanhan hevosiakin 
  
• Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
  
• Don DeLillo: Valkoinen kohina 
  
• Henry Roth: Vaikkapa unta 
  
• Henry James: Washingtonin aukio 
  
• Gabriel Garcia Marquez: Pelon hetki 
  
• E.L. Doctorow: Ragtime 
  
• James Joyce: Dublinilaisia 
  
• Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää
• Eeva Kilpi: Tamara

Tuula-Liina Varis: Sattunut syntymään

Kansi Martti Ruokonen/kuva Juha Jernvall
Vapun viettoa Ruotsalaisen teatterin kulmalla 1950-luvulla

Häntä ihmetytti ja pelotti itseäänkin, miten kamalasti hän inhosi ihmisiä, ei ainoastaan ankaraa johtajaa vaan myös niitä kilttejä nuoria naisia, jotka aina puhuivat hymyillen ja ystävällisesti, lepertelivät kuin pikkulapsille. Aikaisin aamulla ne tulivat huoneeseen laulamaan, että joka aamu on armo uus. Saatana, sanoo Assi äänettömästi, paskat teidän armostanne, minä haluan nukkua. Jeesus voimansa antaa. Paskat sen voimasta, antaisi sille, joka voimaa tarvitsee niin kuin minun sairaalle äidilleni.

Lapsuus 1940-luvun Suomessa näyttää tunnistettavalta 50-luvun lapselle, vasta 60-luku toi mukanaan suuremman muutoksen. Pihapiirit maaseudulla, kaupat pikkukaupungeissa, kansakoulu ankarine opettajineen, pyhä- ja rippikoulut, kodin sisustukset ahtaine makuuhuoneineen, kirskuvine hetekoineen ja tuolisänkyineen. Tuula-Liina Varis kirjoittaa sodanjälkeisen Suomen perhehistoriaa romaanissa Sattunut syntymään. Nimikin kertoo, että lapsia syntyi paljon ja usein suunnittelemattomasti.

Perheiden toimeentulo oli usein niukkaa, ehkäisy vaikeampaa kuin nykyisin eikä lapsia aina niin arvostettu. Kurinpito oli kasvatuksen lähtökohta. Jos jossain on selvää edistystä meidän päiviimme mennessä tapahtunut, niin lasten ja naisten asemassa. Lähtökohta ei enää ole lapsen oman tahdon murtaminen, josta Varis antaa monenlaisia esimerkkejä koskettavasti kuvatussa perhehistoriassa - joka seuraa hänen omaa polkuaan. Lapsia ei kuunnella oikein missään asiassa. Tytön pitää jaksaa inttämällä vakuuttaa vanhempansa huonosta näöstäänkin ennen kuin pääsee osoittamaan sen terveydenhoitajan testillä.

Kaksoset Assi ja Essi syntyvät sodan viime vuosina isosiskon ja vanhempien kotiin. Pihapiirissä lapsia hoitaa naapurin evakkomummo, josta tulee lapsille pilliklubia polttavaa kanslisti-äitiä läheisempi. Äidillä on paha tapa latistaa lapsilta kaikki ilo ja innostus, järjestyksen nimissä. Assi varsinkin, kirjan päähenkilö, osoittaa jo varhain liiallista omatoimisuutta liikkumisineen ja kyselyineen. Mitä sää sillä tiedolla teet? Ne on aikuisten asioita eikä kuulu lapsille. Niinpä äiti keksii diakonissan raamattupiirin ja muita rientoja, joihin Assi vastoin tahtoaan ilmoitetaan.

Hän istuu mykkänä, kehenkään katsomatta, hänelle tuodaan mehulasi ja pullansiivu, hän istuu, ei syö, kuulee, kun diakonissa lukee kimeällä äänellä jotakin raamatun kohtaa, ja kun hän lopettaa, naiset alkavat keskustella siitä hartaalla äänellä, vähän samalla tavalla imelästi kuin pyhäkoulunopettaja ja tyttökerhon isot tytöt.

Kristillinen kasvatus oli kouluissakin väkevää aamuhartauksineen. Muutoinkin Assin koulukokemukset tuntuivat kovin tutuilta. Aina saa hävetä. Se on se perustunne. Kaikki pelkäävät muiden tirskunaa. Eikä kukaan huomaa, että pelko vähenisi, jos ei kenellekään tirskuttaisi, jos vain annettaisiin olla vasenkätinen, vinohampainen, ei naurettaisi vaikka toisella on ruma laukku, toisenlaiset kengät. Kotona Assin tottelevaisemmat siskot vahvistavat kaikuina äidin lauseita, joilla häpeää kasvatetaan.

Norjan valtio lahjoitti Suomen kouluille kalanmaksaöljyä! Sitä ei sentään kouluissa enää 50-luvulla tarjottu. Keksittiin Vitol-helmet ja koululaisten kärsimykset vähenivät yhdellä ruokalusikallisella pahanmakuista öljyä. Vessakulttuuri oli noina aikoina primitiivistä huusseineen, vierekkäisine reikineen. Eikä murrosikäisten tyttöjen ollut helppoa saada tietoa kuukautisista, siis niistä. Ne alkoivat. Vertaistukea sai sentään ikätovereilta, persedes ments oli yhden tytön kekseliäs nimitys tälle hävettävälle biologiselle kehitykselle. 

Syyllisyyden tunne lapsiin istutetaan. Äiti sairastuu syöpään eikä Assilla ole kaukana ajatus, että hän on senkin aiheuttanut murjottamalla ja olemalla laiska. Koulussa on kurjaa, kotona kovaa, ja ennen äidin sairastumista jatkuvaa riitelyä, mutta onneksi tytön kirjoitustaito kukoistaa jo lapsena ja päiväkirjaan saa purkaa sisimpiä tuntojaan.

Sekin asia käy ilmeiseksi, että jos kodissa paljon riidellään, se malli imeytyy lapsiin, sisarusten välille tehokkaasti. Tässä suvussa riidellään ansiokkaasti sukupolvesta seuraavaan. Hyvin tutulta vaikutti äidin ja siskonsa Impi-tädin riitaisa vuorovaikutus. - Aivan sama äidilläni ja tädilläni. Ilma oli sakeana ärähdyksiä kuten gå och lägg dig, håll käften tai du är inte klok - ennen kuin luuri läimäistiin korvaan. Lähes hautaan saakka riitelivät, vasta dementia pysäytti vuosikymmeniä kestäneen äksyilyn.

Ensin äiti ja täti puhuvat iloisesti, mutta vähän ajan päästä alkaa kauhea huuto jostakin asiasta, josta ei saa selvää. Silloin isä menee päätään puistellen ulos ovesta ja sanoo menevänsä puita pilkkomaan. 

Kirjan luvut on otsikoitu perheen/Assin muuttojen mukaan, uusin osoittein. Lukujen loppuun on saksittu pätkiä ajan lehtiuutisista. Oikeastaan turhaan. Väkevintä on itse kerronta, lapsuus- ja nuoruusmuistot tarkkuudessaan. Kauppalasta Assi muuttaa Turkuun, suomen kielen opiskelijaksi yliopistoon. Turkulaiselle oli oikein miellyttävää lukea kehuja kaupungin kauneudesta ja vaikuttavuudesta, hienosta murteesta. Vertailukohtana Rooma ja Tiber.

Opiskeluaikana Assi edelleen keräilee itsetuntonsa rippeitä ja alistuu ikäviin seurustelusuhteisiin, jotka tietenkin sinänsä ovat aika tavallisia nuorelle. Ei sitä ihmiskokemusta silloin vielä ole paljon kertynyt. Seuraa muutto Helsinkiin ja Runoilija eli Pentti Saarikoski kävelee vastaan ja saman tien makuuhuoneeseen.

Tuula-Liina Variksen romaani Kilpikonna ja olkimarsalkka on tullut luettua eli nämä vaiheet tuntuivat jo luetulta. Lopussa kirjailija juoksee tunnollisesti läpi koko tähänastisen elämänsä. Tyyli on sujuvaa, mutta väkevä jälki luetusta laimeni tässä lopun luettelomaisessa tapahtumaketjussa. Varsinkin unien läpikäynti ja siellä tavatut manan majalle menneet alkoi hieman kypsyttää. Parasta olivat lapsuus- ja nuoruusmuistot tarkkoine aistihavaintoineen, tragikoomisine käänteineen, ihmistyyppien osuvat luonnehdinnat. Koko sodanjälkeisen Suomen nostalginen kuva, liikuttavakin ja jo niin kaukana. 

Vanhana on hienoa muistella pitkää elämää ja ihmetellä, kuinka tarkasti voi muistaa lapsuuden pienetkin asiat.

Tuula-Liina Varis: Sattunut syntymään

WSOY, 2020, 356 s

Satu Taskinen: Rakastan vierasta

Satu Taskisen romaanin nimestä voi nopeasti vilkaisten saada väärän käsityksen. Nimi assosioituu kiellettyyn rakkauteen, romanttiseen kliseeseen - mutta Rakastan vierasta on jotain ihan muuta. Vieras voisi tässä tarkoittaa jokaisen muun itsestä poikkeavaa toiseutta. Tai että se kaikkein läheisin on eron jälkeen vieras. En ole varma, näin syvyyspsykologinen ja terapiavetoinen pohdiskelu on tosiaan hmm, hieman vierasta.

Wienissä asuva nainen, Jaana on sinä- ja minäkertoja ja käy läpi eroon päättynyttä pitkää suhdetta, masennustaan ja koko ihmissuhdehistoriaansa terapeutin kanssa. Hän raportoi terapiaistuntojaan ja -keskustelujaan, joiden menettelytapoja ei näe viisaana eikä oikeastaan hyväksy. Hän pikemminkin keskittyy kritisoimaan terapeutin harjoittamaa freudilaista analyysiä, itsen vahvistamista vanhaa traumaa päin puskemalla. Jaana haluaisi mennä eteenpäin, häntä vaivaa epäusko käytettyyn terapiaan, mutta uskaltaako sitä epäilläkään - kun on kuitenkin heikoilla ja tukea etsimässä? Hän kaipaisi ennemmin kosketusta, lohdutusta, iloakin.

Siinä missä sinäkertoja oli minusta erityisen osuva ratkaisu Suvi Ratisen Aino Kallaksesta kertovassa biofiktiossa Pakolainen, sinuttelu toimi etäännyttävästi tässä kuitenkin aika intiimissä romaanissa. Sekä nainen, terapeutti että lukija katsovat siinä keskushenkilöä ulkopuolelta. Kuitenkin tässä esiintyy kursiivilla myös minäkertoja enkä aina hoksannut, miksi milloinkin persoona vaihtui. 

Sinän käyttö teki jotenkin kalsean vaikutelman, mikä toki sopi mielikuvissani hyvin Itävallan Wieniin. Vastentahtoinen asenteeni Sveitsiä kohtaan - joka sitäpaitsi on epäoikeudenmukainen, koska minua kohdeltiin siellä aivan hyvin - taitaa värjätä mielessäni myös naapurimaa Itävaltaa, niin sacherkakun kotimaa kuin onkin. 

Ex-mies Tilkkanen, saksaksi Schlückchen, asuu edelleen Tilkkastaloaan, josta nainen on lähtenyt, miehen petettyä häntä. Mies on kipeänä, ja nainen on lupautunut tekemään flunssaiselle lämmittävää sardinialaista keittoa. Keittoa kokatessaan nainen potee syyllisyyttä siitä, että on suostunut auttamaan vielä eron jälkeen. Siskokin piti sitä hulluna. Tunneside mieheen vaikuttaa vielä vahvalta, kun sen sijaan Tilkkanen näyttää toipuneen erosta ongelmitta. Jaanalla on uusi rakastettu, jonka kanssa viestittelee, mutta side on vielä hauras verrattuna päättyneeseen pitkään suhteeseen.

Jo Jaanan lapsuuden perheessä on tasapainoteltu äidin ajoittaisten hulluuskohtausten kanssa, joita alkoholismi pahensi tai aiheutti. Itsetuhoisia ajatuksia nainen muistaa itsekin pyörittäneensä päässään jo nuorena. Äiti oli läheinen, opetti kapinoimaan, ja sisko on edelleen se paras terapeutti. Naisella on ollut nuoruudessaan kommuunityyppinen yhteisökokemus, jossa sitouduttiin tiukkoihin sääntöihin. Omin avuin hän yhteisöstä kuitenkin vetäytyi ja kutsuu sitä myöhemmin koirakouluksi eikä lopulta uskonut niihin ystävyyden vakuutuksiin, joita siellä mantrana toisteltiin.

Rakastan vierasta täyttyy terapiapuheesta ja hieman helpommin sulatettavasta nykyhetkestä eksän luona. Nainen käy kirjallistakin keskustelua milloin Kafkan, milloin Nabokovin kanssa. Vääjäämättä, keiton valmistuessa, kritiikki terapeuttia ja tämän lomakkeita kohtaan tuntuu voimistuvan. Onko se sitten terapian vaikutusta vai ajan kulumista, mutta lopussa maisema avartuu ja valoa on näkyvissä tunnelin päässä.

Hieman hajanainen ja vaikeasti hahmotettava tämä terapiaistunto oli. Itsetarkkailu on jatkuvaa ja kiertyy ahtaaksi sisäisen maiseman sykkyräksi. Kirjailija kutsuu romaaniaan ja sitä edeltänyttä Luomistyötä autofaktioksi. Terapian kritiikki on tänä terapian luvattuna aikana paikallaan. Juuri liiallisen yksilökeskeisyyden ja yksin pärjäämisen eetoksen voi uskoa olevan epätervettä. Sitä kirjailija kritisoi tänä keväänä julkaistussa HS haastattelussa.

Satu Taskinen: Rakastan vierasta

Teos/Siltala, 2026, 254 s

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos

Kuuntelin Anna-Leena Härköstä syksyllä Helsingin kirjamessuilla, kun hän keskusteli Katja Kallion kanssa tämän kirjoittamasta Taskupainoksesta, Härkösen elämäkerrasta. Ei kiitos ei ollutkaan minulle ensitutustuminen kirjailija Härköseen, kuten väärin muistin. *) Ei ainakaan unettanut tämä ronskilla kielellä ja nasevalla dialogilla etenevä, seksiongelmiin pureutuva suhdekuvaus. Parisuhteista, seksistä ja rakkaudesta, odotuksista ja pettymyksistä jokaisella on kokemusta. Takuuvarma aihe, aina kiinnostaa. 

Halut eivät kohtaa Heli ja Matti Valkosen keski-ikäisessä parisuhteessa. Enää. Miehelle riittää niskan hieronta, nainen valmistautuu tiheästi toistuviin viettely-yrityksiin alusvaattein ja klassisin kynttilä-viini-asetelmin. Joskus onnistuu, mutta harvoin. Sä olet niin yhdyntäkeskeinen, on Matin kommentti. Ja: Kulta, nyt ei ole hyvä hetki. Siitä huolimatta että Heli pitää itseään myös ratkaisukeskeisenä, kieltämättä hän on myös niin päällekäyvä, että hän näyttää käyttäytyvän tavoitteen vastaisesti. Toisaalta on hänellä pidemmästä itsehillinnästäkin kokemusta. Ei toivottua tulosta siitäkään.

Näkökulma on vain naisen, seksin nälkäisen ja tuskastuneen. Kun Helin katse hetkittäin zoomaa miehen tekemisiä, Matti kyyhöttää ruudun äärellä internetin pelimaailmassa. Kirja on ilmestynyt 2008, joten oletettavasti tämän tyylisen pariskunnan etäisyys olisi nykyisen somemaailman ja älypuhelimen valtaannousun jälkeen entisestään kasvanut. Vuonna 2008 Suomi oli "insinöörivetoinen Nokia-landia" ja sekin on naisen mielestä vienyt miehestä mehut.

Seksiäkin voinee pitää jonkinlaisena kommunikaation muotona, vaikka siihen onkin ihmiskunnan historian varrella ripustettu vaikka mitä synnin painolasteja iloa himmentämään. Se kommunikaatio on Valkosilla perusteellisesti pielessä. Nainen lähestyy miestä viettelevänä, mutta jokainen kohtaaminen muuttuu sekunneissa aggressiiviseksi syyttelyksi, jonka seurauksena mies vetäytyy siilipuolustukseen. 

Temperamenttierot ovat ilmeiset, samoin kiinnostuksen aiheet. Kuvio, jossa nainen osaa ilmaista itseään verbaalisesti miestä sujuvammin, ja toinen vastaa hiljaisuudella, tuntuu tutulta. Heli on pahimmillaan aika kova suustaan, enpä haluaisi joutua riitoihin noin ärhäkän  naisen kanssa.

Seksiponnistelujen ohella Härkönen kuvailee mehukkaasti Helin appivanhempia ja boheemia bestistä Mannaa, jonka seksielämältä ei luulisi löytyvän aikaa enää muuhun elämään. Vaikka osa kuvailuista huitelee karikatyyrin puolelle, humoristiset luonnehdinnat napsahtavat maaliin.

Lopulta lääkettä löytyy Helin vetämän saksan kurssin oppilaalta. Kalliolainen nuorimies heittäytyy mielellään kypsän naisen seksivajauksen hoitajaksi. Suhdekiemurat eivät kuitenkaan koskaan pysähdy ensihurman tilanteeseen.

Ei kiitos on sujuvasti kirjoitettu, paikoitellen oikein hauskaa luettavaa ja sisältää osaksi kliseistenkin komedia-ainesten ohella ihan kiinnostavia huomioita parisuhteista, vanhemmuudesta, ystävyydestäkin. Romaanista olisi voinut tulla moni-ilmeisempi, jos miehen näkökulmaakin olisi väläytetty. Se ei taida sopia tähän huumorilla kerrottuun revittelyyn, jossa naisen aktiivinen seksin halu on pääasia. Matin mahdollinen masennus ja huono isäsuhde vilahtavat ohimennen. 

*) Nyt kävi niin nolosti, että olen lukenut yhden Anna-Leena Härkösen teoksen ja se on - EI KIITOS!  Vuonna 2011. En muistanut sitä ollenkaan poimiessani sen nyt kirjaston palautusten hyllystä enkä lukiessanikaan. Blogista on apua dementiaankin...

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos

Otava, 2008, 351 s

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tommi Kinnuselta olin ehtinyt ennen tätä hänen esikoistaan lukea vain Pimeät kuut, joka teki vaikutuksen. Niinpä oli aika tarttua Neljäntienristeykseen, josta hänen kirjailijuutensa alkoi, kun kirja sopivasti tarjoutui kirjaston hyllyltä. (On tässä välissä tullut muutama keskeytyskin. Mm Alex Schulman! Ei enää häneltä tulehtuneita suhteita vanhempiin, 17. juni maistui jo toistolta.)

Neljäntienristeys vaikutti heti tutulta; samoja maisemia Kuusamon suunnalla ja aikoja sodan jälkeen kuvataan kuin Pimeissä kuissa. Kerronnasta tuli mieleen Väinö Linna, mutta vertailukohta on tietenkin armoton. Toinen vasta esikoiskirjailija, toinen jo kansakunnan kaapin päälle kohotettu ja palkittu kokenut kirjoittaja - noiden pääteosten Tuntemattoman sotilaan ja Pohjantähden kirjoittamisen aikoihin (joihin tämän tuntumani pohjaan).

Alkaa tuntua, että missä vain riuska, yhteisön juoruille ja siunailuille piut paut antava nainen karuja polkujaan saapastelee, niin hän on aika usein kätilö. Tähän ammattiin on näissä kuvioissa jo monessa romaanissa törmännyt. Myös Ruotsin puolella. Maria on tässä se perheen alkuäiti, josta kaikki lähtee. Hän ehtii kätilön toimensa ohella pyöräyttää itsekin tytön, Lahjan maailmaan. Isästä ei tule havaintoja. Lahja seuraa äitinsä esimerkkiä ja taloon syntyy Anna, jonka isä on häipynyt omille teilleen. Onni tulee myöhemmin Lahjan puolisoksi ja Annan isäksi taloon. Syntyy vielä kaksi lasta, Johannes ja Helena.

Perhekronikka kehystyy vuoden 1996 terveyskeskukseen ja käy läpi suvun historiaa vuodesta 1895 lähtien Marian, Lahjan, tämän miniän Kaarinan ja Onnin omista näkökulmistaan kertomana. Itsellisen naisen oman tien raivaamista kätilönä, sodan köyhentämien ihmisten arkea, talon rakentamista, lasten kasvamista, pari- ja muiden lähisuhteiden vaikeuksia kuvataan rauhallisella poljennolla. Se on kuin syvähengitystä mäntymetsässä, jotenkin ihanan rennosti ja pinnistelemättä saattoi heittäytyä kertomuksen rytmiin. 

Teemaksi kasvaa vaivihkaa sodan jälkeisen ajan ahdaskatseisuus, tiukka "normaalius". Sodasta palannut Onni on Lahjan puolisona hyvä isä sekä toisen miehen lapselle että omilleen. Hänellä on valtava tarve tehdä oikein, toteuttaa kaikki vaimonsa toiveet uuden talon suunnitelmista ja olla hyvä isä lapsille. Kunhan ei vain joutuisi vastaamaan vaimon seksuaalisiin tarpeisiin. Siihen hän ei tunne halua, hän on homoseksuaali, mutta toivoisi olevansa "terve". Vietti johtaa salaisille tapaamisille, kätkettyihin kirjeisiin ja pariskunnan yhä jäätyneempiin väleihin. Kohtaamattomuus aiheuttaa kärsimystä ja Lahja jää uneksimaan miehestä, joka elää saman katon alla vaan ei kosketuksen päässä.

Seuraavassa sukupolvessa Johanneksen onnellinen vaimo Kaarina ja heidän lapsensa voivat vain ihmetellä, mistä tylyksi koetun Lahja-mummin katkeruus kumpuaa. Siihen ollaan totuttu. Usea sukupolvi asustaa Marian aloittamaa ja Onnin lisää rakentamaa isoa taloa, jonka tunnelma ei koskaan lämpene, avotakasta huolimatta. Huomiota herättävän korkea rakennus kerää ajan myötä sisäänsä liikaa puhumattomia asioita.

Olen käynyt pohjoisen "selkosilla" hyvin vähän, joten piti ihan kaivaa vanha Suomen kartta ja myös tarkistaa Suomen rajoja ennen sotia ymmärtääkseni paremmin, missä liikutaan, kun Onni lähtee Kuusamosta kohti Oulua ja pysähtyy Taivalkoskella. Olen enimmäkseen rannikolta kuikuillut merelle päin ja sen yli.

Neljäntienristeyksen rakenne vaihtuvine näkökulmineen samoina ajanjaksoina johti hieman junnaavaan kuvaukseen loputtomasta rakentamisesta. Vasta Onnin kertomuksessa, tarina sai oikeasti siivet alleen. Oli tuskaista lukea miehen kohtuuttomista itsesyytöksistä. Mies yrittää tehdä kaiken oikein: on perustanut perheen, saanut sodasta ansioristin, hoitanut lapset, rakentanut talon - mutta ei vain saa rakastaa sillä ainoalla itselle rehellisellä tavalla. Itsensä lisäksi mies tulee siinä itsepetoksessa samalla tehneeksi yhden naisen onnettomaksi. Tuskaista, mutta samalla ajan kuvassa hyvin uskottavaa. Kun vielä viimeisessä luvussa paljastuu, mihin itsepetos voi johtaa, draamallisuus huipentuu hienolla tavalla.

Ennen kuin pääsin pitkälle venyvistä talon-, mökin- ja saunanrakennusprojekteista, koin kuvauksen hiljalleen laimentuvana - kuin katsoisi samaa näyttämöä lasin läpi - vaikka näen siinä kuvatun sodan jälkeistä arkielämää todenmukaisesti. Mietin, johtuiko lukutunnelma myös noista suurista ajallisista harppauksista melko nopeassa tahdissa. Aina vain naulattiin lautoja, ja arkisia askareita pottuineen ja sooseineen sekä niihin liittyvine dialogeineen riitti. Mutta onneksi Onnin syvemmälle sielun syövereihin kaivautuva näkökulma merkitsi muutosta ja kerronta elävöityi.

Onni ja Lahja, kaksi onnetonta yhdessä; heissä voi nähdä esimerkin ihmisten mielivaltaisista säännöistä toisten kiusaamiseksi ja siitä mihin niillä päädytään. Kuristavia normeja ihmiset ovat olleet kaikkina aikoina hyviä keksimään, milloin mihinkin tekstiin vedoten. Aina riittää räsäsiä ja muita, jotka katsovat saaneensa oikeuden rajoittaa kanssaihmisten elämää itselleen sopivilla ohjeillaan.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

WSOY, 2024, 10 v juhlapainos, ensipainos 2014, 334 s

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva

Sinulla on kaupunkilainen olemus, olet naamioitunut, mutta et sinä ketään huijaa. Me tunnistaisimme sinut milloin tahansa ihmisten joukosta ja tietäisimme heti, mistä sinä tulet ja millainen sinä olet. Se on merkki sinussa, se ei hankaudu irti, ei laimene tai piiloudu.

 --- Miksi sinulle muka, kun ei muillekaan, kuule.

Kuinka on mahdollista, että aina syntyy uusia, nerokkaita tapoja tehdä taidetta? Eikö tämäkin ole jo kuvattu? On, mutta ei näin. Jokainen kantaa mukanaan yhden ainutlaatuisen tavan nähdä elämän korallimetsä kaikkine sävyineen. Ja jotkut meistä taitavat kertoa näkemästään loisteliaasti.

Kuten Marjo Niemi Pienen budjetin sotaelokuvassa. Ällistyttävän konkreettista, absurdia, hauskaa ja kauheaa yhtä aikaa. Kaikki koettu väreilee sakeana ilmassa, tässä mustanpuhuvassa isän, perheen, sukupolvien historian ja yhteisön kuvauksessa. Lämpenevässä meressä harmaiksi kituneet korallit muistuttavat tyhjenevän tehdaspaikkakunnan asukkaita, näköalatonta työväestöä. Tänne ei haluaisi jäädä, täältä ei voi lähteä. 

Eräs ihminen palaa synnyinseudulleen, tehdaspaikkakunnalle, josta tehdas on jo aikoja sitten kadonnut maisemasta. Muistot eivät paluuseen kannustaisi, mutta naisella on siellä hommia. Isä on kuollut. Isän rakentama sementtiin valettu kivitalo, linnoitukseksi kutsuttu on jäänyt todistamaan isästä ja tämän perheen elämästä. Veli on kadonnut jonnekin, äiti on kuollut aiemmin.

Minäkertojan näkökulma vaihtelee erään ihmisen ironisen äänen kanssa. Ääni pilkkaa ja mitätöi kertojan kokemusta. Pienen paikkakunnan pysähtyneessä maailmassa kukaan ei ole mitään. Jos joku sitä kuvittelee, häneltä viedään luulot, niin myös tänne palaavalta. Ei, sinä et uskonut, vaan uhmasit saamaasi paikkaa maailmassa. 

Häneltä luulot tosin on viety jo lapsena. Siitä sodan käynyt ja alkoholisoituva isä on pitänyt huolen. Isä on noita äijiä, joiden maailmassa naiset eivät ole mitään, vain sodan nähneet miehet ovat, tee-se-itse -mies, joka ei lue käyttöohjeita ja luottaa vain omaan kaivoveteensä. Sota jatkuu omassa talossa, videokaseteilta sota-elokuvia katsellen, omia ideoita kehitellen, alkoholi kiteyttää vainoharhaisuutta. Isän sankaruus on kehitelty lapsuuden nöyryytyksistä. Nainen on tässä näkymässä avuton, ajotaidoton varsinkin.

Kuka aikuinen ihminen ei omista eikä osaa ajaa autoa, tässä näette hänet. Hän vastustaa. Mikä tarkoittaa, että muut sitten ajelevat häntä. Hän istuu kuin mummeli pelkääjän paikalla tai laskostaa jalkansa pienille lapsille tarkoitetuille takapenkeille. Istuu siellä kuin mytty nättejä arvoja matkalla kaatopaikalle.

Neil Hardwick aikoinaan hahmotteli klassisia suomalaisia maaseudun huoltamoilla. Pienen budjetin sotaelokuva tarjoaa vastaavia tyrskähdyttäviä luonnehdintoja kylän peruslinnakkeessa eli baarissa.

Tiskin takana Ritvasaatana. Karkeat paksut hiukset, samalla permanentilla edelleen. Kokemus osoittaa, että jos ihmisen hiukset näyttävät peruukilta, mutta eivät ole, elää henkilö pidempään kuin kukaan, vaikka polttaisi kessua enemmän kuin kukaan.

Ei ole ihme, että tänne palaamisen ahdistus ajaa pullon lohtuun isän lapsenkin. Siskon ja sen veljen muistot ovat juopon isän jälkeen kovia. Kumpikaan ei ole sankari-isälle kelvannut. Häpeä on tarttunut. Semmoisen jälkeen ei voi uskoa, kun siellä tapaa ystävällisen ihmisen. Kaverilla oli kerran sellainen kummitäti. Kaupan kassakin yllättää.

Pienen budjetin sotaelokuvaa on täydestä syystä verrattu Édouard Louisin kuvauksiin köyhtyvästä työväenluokasta nyky-Ranskassa. 

Ainutlaatuisen kerronnan ohella nautin takuuvarmasta kielen hallinnasta. Harvoin saa lukea näin hiottua suomea. Voi lukea täydellisen luottavaisena, että tämä kirjailija tietää, mitä tehdä tällä kielellä.

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva

Teos/Siltala, 2025, 244 s

Juhani Brander: Amerikka

Kansi Martti Ruokonen

Mummo istuutui kelkalle ja Kaarlo potki jalallaan vauhtia. Mummo hyräili jotain, mistä Kaarlo ei saanut selvää. Hän kuuli sanat veemäisen vanha friidu ja akkain lait. Kirkonkylä jäi taakse ja piipuista nousevat savut kiertyivät yhdeksi savuksi, joka yhdenmukaistui korkeimmasta kohdastaan, suipponi ja oheni, mitä ylemmäs sen pää kiiri.

Amerikka edustaa Juhani Branderin romaanin päähenkilölle, mummon kanssa elelevälle pojalle, Kaarlolle haavetta. Se kertaa sitä kultamaan kuvastoa, jota se suomalaisille menneinä aikoina aina on toistanut; terveitä ja vauraita ihmisiä, onnea, lämpöä, valkoisia hymyjä. Sen lisäksi se on Kaarlon mielessä myös kadotetun äidin uusi kotimaa, sillä näin on mummo hänelle kertonut. Ollaan sodan jälkeisessä Suomessa 1950-luvun alkupuolella, jossain Lounais-Suomen saaristokunnassa, Eden ja myöhemmin Lukolan saari ovat fiktiivisiä nimiä. Sen sijaan myöhemmin vastaan tuleva Omenaisten (tai Ominainen) saari on synkän maineen ja kummitusjuttujen lähde, rikollisten hautapaikka Nauvon kunnassa.

Mummo on äidittömälle pojalle ainoa vanhempi ja erikoinen sellainen, anarkistinen ja kiroileva boheemi kirppuineen. Kuitenkin myös pojalle lempeä ja rakastava. Poikaa kiusataan koulussa, hän on köyhä ja likainen, mutta pääsyy on syntyperässä; isä on saksalainen sotilas. Kertomuksen välikkeissä avautuu näkymiä siihen aikaan. Ensimmäisessä luvussa suomalaiset naiset lähtevät yhdessä saksalaisten miesten kanssa kohti Saksaa eikä siinä käy hyvin. Rakas päiväkirja -sivujen takaumissa Aino kuvaa rakastumistaan Hermaniin.

Kaikkea ei historiasta kerrota, mutta se selviää, että mummo yhteisöstä erillisenä tyyppinä näyttää lähteneen Helsingin Töölöstä keskelle lounais-suomalaista maaseutumaisemaa ja päätyneen lähes keppikerjäläiseksi mökinrötiskön mummoksi ja koulupojan huoltajaksi. Suuvärkkeineen hän on kuin jokin kalevalainen akka karulla maaseudulla. Hän opettaa kunnioittamaan luontoa ja sen muita eläjiä. Ja tekee joulukuusen tähden vanhoista alushousuistaan.

Yhteisö elää kaskiviljellen, nuotalla kalastaen, viinaa latkitaan ja kirkossa käydään katumassa. Paitsi mummo ei kadu, hänellä on omat loitsunsa kirkon hautuumaalla. 

Isä meidän, joka veit heidät kaikki. Pyhitetyt olkoot heistä kupeitteni hedelmät. Anna heille sija luonasi. Tulkoon minun taivastoiveeni, jossa ovat minua vastassa kun tyhjää potkaisen. Ei tarvitse olla muita, ei edes enkeleitä. Olen allerginen höyhenille. Siskoni voi yrittää, ei niin väliä. Päätä sinä. Tiedät, että minua sapettaa niin perkeleesti, että venäläinen tappoi poikani puhumattakaan...

Koulussa lapset kiusaavat, mutta löytyy ihastuskin. Kaarlo laskee Leenan kanssa mahakelkassa. Aikuistenkin joukosta löytyy mummon lisäksi tukija, raamikas Sakari, joka asuu yksin ja herättää väessä ihmetystä. Ajankuvaa maalaa ovelta ovelle kulkeva kaupustelija.

Vähäväkisen kansan kuvauksessa on sympatiaa ja nostalgiaa, joka liittyy sen tapaan elää läheisessä yhteydessä luontoon. Miesten viinapäiset tappelut vain eivät vetoa mummon lämmöllä kasvattamaan poikaan. Sakarissa silakan troolikalastus herättää ärtymystä, kuten mikä hyvänsä teko, jossa luontoa hävitetään ylivoimaisella tavalla. 

Luontokuvaus saakin kertomuksessa yhä enemmän tilaa ja lähenee runokielistä henkistymistä, kun Kaarlo joutuu ajan myötä ottamaan vastuuta itsestään ja päättämään, mitä tehdä elämällään ennen kuin muut tekevät sen päätöksen hänen puolestaan. Vaikka hän onkin kuin meren rannan kuutti, jonka emo on ammuttu.

Kieli on hyvällä tavalla vanhanaikaista, selkeää ja rauhallista tehden kokonaisuudesta harmonisen. Mummon särmikäs hahmo tuo kuvaan tarpeellista huumoria ja yllätyksellisyyttä. Kaltoin kohdeltujen naisten historiasta nousivat lukiessa mieleen Seilin saaren naiset ja panteistisesta luontosuhteesta Aki Ollikaisen Pastoraali. Kaarlon soutumatkalla kohti Amerikkaa saattoi Juha Hurmeen Nyljetyt ajatuksetkin poiketa mielessä.

Juhani Brander: Amerikka

WSOY, 2023, 303 s

Suvi Ratinen: Pakolainen

                
                                                                    

Kansi Piia Aho

Onko genre fiktio, autofiktio vai biofiktio, eipä sillä ole lukijalle lopulta niin väliä. Hyvän erottaa, viis lokeroista ja etiketeistä, voi vain nauttia kirjasta. Se on Pakolaisen lukijalle vaivatonta. Suvi Ratinen on kirjoittanut vaikuttavan teoksen Aino Kallaksen,  suomalais-virolaisen kirjailijan, nykyään arvostetun klassikon elämästä hänen päiväkirjojensa, kirjeenvaihtonsa ja kattavan lähdeaineiston pohjalta. 

Pakolaisen aseman Kallas joutui kokemaan Viron menetettyä itsenäisyytensä toisen maailmansodan jälkeen. Vapautensa  ja itsenäisyytensä menettivät myös maan kansalaiset, toiset miehitysvallan vankileireillä tai kodeissaan sortotoimia peläten, toiset vieraassa maassa pakolaisina. Aino Kallakselle vieras maa oli Ruotsi. Tukholman elementtitaloista löytyi koti hänelle ja hänen viidestä lapsestaan toiselle eloon jääneelle, Virvelle lapsineen. Nuorin poika Hillar oli jäänyt Lontooseen, jonne perhe ennen sotaa oli muuttanut suurlähettiläs Oskar Kallaksen mukana. Kolme muuta lasta kuoli traagisesti, Lembit vauvana, Sulev teki itsemurhan välttyäkseen Neuvostoliiton palvelukselta, Laine kuoli venäläisen sotilaan vahinkolaukaukseen. 

Pakolaisessa biofiktio toteutuu onnistuneesti. Aino Kallaksen henkilökohtaiset ajatukset on tuotu lähelle, mutta akvarellin omaiset väläykset vanhuudesta nuoruuteen Suomessa, perhe-elämä Virossa ja poliittisten myrskyjen tuomat muutokset kuohuvat irrallisina muistikuvina. Päähenkilö esiintyy hän-persoonassa, mikä tuntuu viisaalta ratkaisulta; säilyy pieni etäisyys omaelämäkertaan.

Yhtäkkiä meri tuntuu vieraalta ja torjuvalta, aivan kuin sen vapaus, sen vihreys ja suuruus ei kuuluisikaan heille vaan näille toisille ihmisille, näille värilyhtyjen alla samppanjaa juoville tukholmalaisillle, aivan kuin meren pinnalla läikkyvät kultaiset heijastuksetkin kuuluisivat vain ihmisille, jotka kuuluvat tähän kaupunkiin ja tähän maahan, ovat aina kuuluneet ja saavat elää täällä vapaasti ja joilla on oikeus ja mahdollisuus tähän kaikkeen

Pudotus arvostetun kirjailijan, diplomaatin asemasta on jyrkkä. Eikä suomalais-virolaisen pakolaisen kohdalla ole kyse vain statuksesta, vaan pelosta joutua sodan voittajan ja hävinneen osapuolen politiikan välikappaleeksi. Oskar ja Aino Kallas pyrkivät Suomeen vuonna 1944, mutta heidät ohjattiin Ruotsin laivaan Turussa.  Suomessa pelko päätyä Siperiaan Neuvostoliiton valvontakomission vaatiessa kansalaistensa palautusta on todellinen. Ruotsissakin toivotaan pakolaisten palaavan kotimaahansa. Otavan toimitusjohtajakin suosittelee Kallasta pyrkimään Ruotsin kansalaiseksi. Inkeriläiset on jo pakkopalautettu.

Pahimmillaan Aino Kallas joutui tuuliajolle sekä pakolaisena Ruotsissa, poliittisesti ei-toivottuna synnyinmaassaan että Virossa kirjailijana, sillä eihän hän suomalaisena voi kuvata uskottavasti virolaisen nuoren miehen mieltä... Kirjailijat ovat kauan joutuneet puolustautumaan kulttuurisen omimisen syytteeltä eläytyessään kirjoitustyössään jonkun vääränä pitämällä tavalla. Viro on kuitenkin maa, jossa Aino Kallas kasvatti lapsensa ja kirjoitti. Tarton ja Tallinnan koti sekä Hiidenmaan kesäpaikka jäi toisten asuttavaksi. Sinne jäi myös iso osa perheen varakkaamman Lontoon-ajan hankinnoista.

Kallaksen suhde Tukholmaan jää viileäksi; se on pelkkä hätäsatama ja hänen vakavasti sairastuneen tyttärensä uusi kotikaupunki. Hän ei pidä tuosta hygieenisestä ja raunioitumattomasta kaupungista.

Kirja seuraa kirjailijan päiväkirjojen kautta hänen vanhenemistaan ja itsetutkiskeluaan. Luopumisen tunnelma huokuu kaikkien menetysten muistamisessa. Hän tuntee syyllisyyttä perheenäidin roolistaan, joka oli jatkuvassa ristiriidassa kirjailijuuden kanssa. Rakkauselämän intohimot on toinen alue, joka sotii normeja vastaan eikä hän kaihda siitä kertomista julkaistuissa päiväkirjoissaan. Suvun naisten historiassa on tavattu polygamiaa, sillä hän yrittää ymmärtää ja selittää itselleen omaa rakastumisherkkyyttään.

Kaikista suurin rakkauksista on jo aikaisin julkisesti tiedetty suhde Eino Leinoon, joka aiheutti Oskar Kallakselle kärsimystä. Sitä ei Aino kadu, se on liian totta. Avioliitto ja aviomies on siinä vaiheessa jäänyt tunnetasolla toiseksi. Ei Eino Leinokaan ihan loppuun asti näytä vastanneen rakkauksiinsa täysillä heittäytyneen naisen haaveisiin.

Suvi Ratinen kirjoittaa Aino Kallaksen vanhuusiän muistoista eläytyvästi, ja vangitsee kirjailijan mielenliikkeet herkästi välistä runonomaiseen rytmiin vaihtuvalla tyylillä, joka istuu aiheeseen loistavasti. Kirjailijan muotokuva piirtyy menneisyyden usvasta inhimillisine piirteineen, välistä itsekkäänä diivana, välistä synnyinmaalleen katkeroituneena, neljä lasta traagisesti menettävänä ja heistä loppuun asti huolestuvana vanhuksena. Monia rakkauksia on tullut ja mennyt.

Kuinka tosi tämä kuva kaikissa yksityiskohdissaan on, se ei ole oleellista. Suvi Ratinen on kirjoittanut hienon kirjan, joka saa ajattelemaan paitsi Aino Kallaksen vaiherikasta elämää myös sitä myrskyisää merta, jolla kaikki maailman pakolaiset ajelehtivat.

Suvi Ratinen: Pakolainen

Otava, 2025, 332 s

Tove Jansson: Kesäkirja

Kansi Piia Aho

Me menemme maihin, sanoi isoäiti, hän oli  hyvin vihainen. Sophia näytti pelästyneeltä. Siinä on suuri ero, hänen isoäitinsä selitti. Kukaan hyvinkasvatettu ihminen ei mene maihin toisen saareen, kun se on tyhjänä. Mutta jos ne pystyttävät taulun, niin silloin mennään, sillä se on haaste. - Niin tietysti, Sophia sanoi, hän kartutti vakavasti elämäntuntemustaan. He kiinnittivät veneensä tauluun.

Klassikkojahti tuotti tämmöisen vuodenaika-epäsynkronian, luin Tove Janssonin Kesäkirjan keskellä tammikuun kireitä pakkasia. Pieni kirja tuli luettua ja paksumpi klassikko odottaa varsinaista klassikkohaastetta tammikuun lopulla.

Olen lukenut Tove Janssonia vain vähän, en muista Muumeja lapsena lukeneeni, lapsilleni kylläkin. Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu oli minulle läheisempi. Tove Janssonista olen lukenut sekä elämäkerran että vähän aikaa sitten Sophia Janssonin Kolme saarta, Tre öar. Tämä oli onnekas yhteensattuma, koska Kesäkirjaa lukiessani Sophia Janssonin Kolme saarta tuntui häilyvän taustalla ja täydensi sopivasti tunnelmia. Vuonna 2024 Kesäkirjasta tehtyä elokuvaa en ole vielä nähnyt.

Sophia Jansson jo kuvaili kirjassaan, kuinka tärkeää ja itsestään selvää perheelle oli viettää kesät saaressa mökillä. Kesäkirjassa keskitytään isoäidin ja pojantyttären, Sophian yhdessäoloon. Isää ei aluksi näy missään, ei ole edes ihan selvää, keitä mökillä on isoäidin ja Sophian lisäksi. Kertomuskin etenee heidän näkökulmistaan. Isä tekee koko ajan töitä, usein vielä selin heihin. Saaressa aavan meren sylissä kolme sukupolvea viettää yhdessä ja erikseen kesäpäiviään askareissaan, uiden, kalastellen, puutarhaa hoitaen. Isoäiti ja pikkutyttö pääsevät jutusteluissaan syvällisiin elämisen asioihin. Välillä tulee kränää, sitten tulee taas tyventä. Luvut kertovat kukin pienen erillisen episodin kesäelämästä.

Loppupuolella isä tulee enemmän näkyville moninaisine puutarhaprojekteineen. Isällä on kunnianhimoisia haaveita poppeleista ja värikkäistä kukkaistutuksista. Nykyään ankarasti vastustettu ja kitketty kurtturuusukin saa paljon arvostusta osakseen Janssonien saaressa. Joka seitsemäs vuosi Rosa Rugosa kuoli suolaan ja puutteeseen, mutta sen lapset virkosivat hiekassa eloon ja kaikki oli niinkuin ennenkin. Isän kotitakkia hajuineen ja seikkailuineen kuvataan isääkin enemmän. Kirjan luvussa Kotitakki se onkin aromeineen ja vuosien varrella kertyneine lisämateriaaleineen mainio näyttö siitä, kuinka saarelainen muuttuu osaksi luontoa.

Kerronta vaikutti alussa töksähtelevältä. Niin äkkinäisesti hypähdetään aiheesta ja ajatuksesta toiseen. Sittemmin sen suorasukaisuus ja äkkinäiset käänteet tuntuivatkin sopivilta tähän saarikertomukseen ja tämän perheen kuvaukseen. Tuli myös draamaa, kuten myrskyilyä sekä reippaan isoäidin ja Sophian yhteinen maihinnousu "johtajan" ostamalle saarelle. Johtajan moisesta jyrkästi kieltävät kyltit tietenkin toimivat parivaljakolle päinvastaiseen toimintaan provosoivina. 

Hienointa Kesäkirjassa on lapsen ja vanhuksen liikuttavasti kuvattu ystävyys. Molemmat opettavat toisiaan ja kaikesta voi nähdä Janssonin perheen lapsia tasa-arvoisina kohtelevan asenteen. Jopa niinkin, että Sophia ihmettelee saatuaan luvan yöpyä teltassa, vaikka on siihen liian pieni. Isoäiti on säilyttänyt lapsen mielen ja uteliaisuuden eikä hänelle siksi tuota mitään vaikeuksia innostua Sophian mielikuvituksen hedelmistä, seikkailuista ja leikeistä. Hetkittäin vanhuus kouraisee ja Sophia muistuttaa pillereistä, isoäidin pitää levätä kun pyörryttää.

Saariston kesä tuoksuu ja myrskyää kirjassa raikkaasti. Osasin siihen hyvin samaistua, kesät saaristossa tähän mennessä ja hamaan loppuun asti viettävänä lukijana.

Kuvitusta mökkikirjastamme

Tove Jansson: Kesäkirja

Sommarboken, 1972, suomentanut Kristiina Kivivuori

WSOY, 1973, 143 s

Marko Tikka & Seija-Leena Nevala: Kielletyt leikit. Tanssin kieltämisen historia 1888-1948

Eräänä yönä saivat Kuusjärven poliisiviranomaiset tietoonsa, että Viinijärven eräällä saarella oli jälleen järjestetty nurkkatanssit. Viranomaisten saavuttua paikalle olikin saarelle kokoontunut n. 40-50 henkeä, jotka ruohokentällä tanssien haitarin ja gramofonin säestyksellä viettivät kesäistä yötä. Viipymättä aloitettiin asiassa kuulustelut.

Luin vuoden 2020 Tieto-Finlandian voittaneen teoksen Kielletyt leikit tanssimisen kieltämisestä Suomessa. Palkinnosta ennakkovalittujen joukosta päätti tuona vuonna Helsingin apulaispormestari Nasima Razmyar. Hän sanoo perusteluissaan mm: Naisten moraalia on arvioitu ja vartioitu kautta historian. Tanssin kieltämisen keskiössä on siveyskäsitys, jonka perusteet usein ovat vahvasti uskonnollisia. Palkinto osui koronapandemian aikaan ja hän näkee silloisissa kielloissa tartuntavaaran torjunnan ohella moralismin ilmaantumista uudelleen. Toisaalta hän huomauttaa: Kirjassa avataan myös suomalaisten vaikeaa suhdetta kosketukseen. Sillä saattaa olla osuutensa siinä, että olemme pärjänneet viruksen kanssa muuta maailmaa paremmin!

Ennen kuin sodat - ensimmäinen ja toinen maailmansota - antoivat huvittelu- ja tanssikielloille vahvempia moralisoinnin aseita, saattoi jo asenteissa nähdä yhteiskunnallisen hierarkian. Kuten Titanic-elokuvassa nähtiin, varakkaampi väestö katsoi karsaasti köyhän kansan menoa alemmilla kansilla. Sama näkyy Kiellettyjen leikkien historian tutkinnasta; sivistyneistö piti rahvaan huvittelua vaarana ja yleisenä häiriönä, jota oli aina syytä joko suitsia tai jopa kieltää kokonaan. Varsinkin iloisen 20-luvun tanssit nähtiin "primitiivisinä" eli tässä tuomitsevaan asenteeseen sekoittui rasismia. Jazz ja muut vastaavat sävelkulut olivat "neekerimusiikkia".

Tanssimisesta tuli meillä rikos joulukuussa 1939. Sitä ennen tansseja järjestettiin vilkkaasti sekä virallisilla tanssilavoilla että ns nurkkatansseja tarkoitukseen sopivissa paikoissa. Varakkaampi väestö sai meillä kieltämiselle vahvaa tukea kristillisiltä piireiltä, raittiusliikkeeltä, nuorisoseuroilta ja yleisesti konservatiiveilta. Kansan huvittelunhalua ja tanssimisen iloa tukivat tai sitä ymmärsivät liberaalisti tai vasemmistolaisesti ajattelevat tahot. Toisaalta työväenliikkeenkin sisällä oli vanhoillisia kiellon kannattajia. Pelkoa herätti tanssijoiden intiimi läheisyys yhdistettynä alkoholiin. Pelättiin esiaviollisia suhteita, uskottomuutta, vahinkoraskauksia.

Sympatiani brittejä kohtaan vahvistui lukiessani, että Euroopassakin monet valtiot, mm Viro, Saksa, Norja, Ruotsi, Ranskakin, yrittivät vastaavaa, mutta britit suunnistivat tässä asiassa vastakkaiseen suuntaan. 

Tanssia ei pidetty pelkästään suosittuna pakokeinona sodan ankeasta arjesta, vaan myös terveellisenä huvina, jonka katsottiin kohottavan sotaakäyvän kansakunnan moraalia ja kasvattavan yhteishenkeä. Lopulta toisesta maailmansodasta muotoutui kulminaatiopiste, jossa jazzpohjaisesta sosiaalisesta tanssista tuli suosittu huvi Isossa-Britanniassa yli luokkarajojen.

Britanniassa luonnollinen asia nähtiin meillä huolta aiheuttavana häiriönä ja koko kansan piti kärsiä rintamalla taistelevien rinnalla. Myös lomilla käyvien piti siis jäädä ilman rentouttavaa huvitusta... Lehdistössä käytiin sodan ajan pitkiä keskusteluja, joissa tanssimiskieltoa vastustavat näyttävät jääneen aina alakynteen. Kuitenkin poliisienkin joukossa oli heitä, jotka turhautuivat ajan haaskaamiseen tanssikiellon valvonnassa, kun olisi ollut tärkeämpää tekemistä, oikeita rikoksen tekijöitä taltutettavana. Jotkut taas olivat niin virkaintoisia, että lähtivät yllättämään luvattomia tanssijoita ase kädessä. Seurauksena oli muutamakin kuolonuhri syrjäisillä tanssipaikoilla.

Tanssikieltoa kierrettiin seurojen ja yhdistysten iltamissa, joissa se sallittiin. Ravintoloihin sovellettiin hierarkiaa, ja tanssi oli sallittua hienoimmissa ravintoloissa. Kansa on ollut ilahduttavan kekseliästä kiertäessään älyttömiä kieltoja. On perustettu monenlaisia tanssikouluja, joissa kaupattiin yhteisharjoituksia, Pohjanmaalla yhdistettiin tanhuun parimarssi.

Kiinnostava aihepiiri kuvastaa hyvin Suomen ilmapiiriä, varsinkin 1930-luvulta eteenpäin. Ankeaa, rajoittavaa, ilotonta ja epätasa-arvoista. Haluttiin rajoittaa sekä köyhempien että naisten elämää yleisesti. Ajan seksuaalimoraali piti naisia syypäinä säädyttömyyksiin, tangokin oli huorien tanssi. Naiset siis kaipasivat valvontaa, kuten myös nuoriso. Suuri osa tanssirikoksesta tuomituistakin oli  teini-ikäisiä tyttöjä.

Miksi tanssimista hävettiin? Ehkä siksi, että sotavuosina ja puoli vuosisataa ennen sitä valistusseurat olivat muistuttaneet nuorisoa siitä, miten väärää kulttuuria tanssiminen oli. Viihde oli lähes yhtä kauan ollut myös jotakin sellaista, jota virkamiesten ja eliitin näkökulmasta tuli ainoastaan verottaa ja väheksyä.

Tanssikielto poistui vuonna 1945 ja ravintolatanssit sallittiin vuonna 1948, jonka jälkeen alkoi valtava tanssibuumi. Tanssilavoja oli 5 vuoden päästä tuhat.

Tässä ajassa tulee mieleen, että meidän luureihinsa kadonnut nuorisomme saattaisi hyötyä entisten aikojen tanssikulttuurin, tanssipaikkojen ja lavojen elvyttämisestä. Pääsisivät nykynuoretkin helpommin liikkumaan toistensa seurassa, johon varsinkin nuorena on luonnollinen kaipaus. Jotain muuta kuin itsensä katsomista kuntosalien tai tanssistudioiden peileistä. Voisi masennuskin vähetä siinä samalla.

Marko Tikka & Seija-Leena Nevala: Kielletyt leikit. Tanssin kieltämisen historia 1888-1948

Atena Kustannus, 2020, 260 s

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku

Kansi GRMMXI

Ainakaan mainos- tai startup-maailmassa ei todellakaan oo mitään ajatusta mistään pitkäjännitteisyydestä. Ylipäänsä suurin osa töistä mitä jengi tekee on sellasia, että kukaan tavallinen ihminen ei huomais eroa, ainakaan huononnusta, suhtees omaan elämänlaatuun vaikka nää ammatit katoais maapallolta kokonaan.

Jatkan vielä tutustumistani näihin, tässä vaiheessa lähes eksoottisiin maisemiin, joita minulle edustavat Johannes Ekholmin Päähenkilön ja Rakkaus niinku -romaanien viestintä-, markkinointi, it-alan levottomien ja ahdistuneiden kolmekymppisten arki, päivät ja yöt pääkaupunkiseudulla. Tosin työn kautta heidät identifioimalla teen perustavalla tavalla väärin. Sitä vastustaa raivokkaasti ainakin Rakkaus niinkun päähenkilö Joona.

Esipuheessa Joona kertoo romaanin pohjaavan keväällä 2016 yhden viikon keskustelujen nauhoitukseen, ja keskustelut on sitten omavaltaisesti litteroitu ja täydennetty kuvauksilla tapahtumapaikoista ja -ajoista.

Joona on jäänyt omalla päätöksellään työttömäksi ja asuu isänsä kodissa Kirkkonummella. Vanhemmat ovat eronneet ja isällä on itäsuomalaista murretta puhuva toinen vaimo Sirpa. Kirjassa vanhempi sukupolvi puhuu murteesta riippumatta boomerikieltä. Kuilu on leveähkö eikä sen ylittämistä helpota isän "knausgårdilainen" kirjaprojekti. Joona on loukkaantunut esiintymisestään omalla nimellä isän kohtuulliseksi menestykseksi nousseessa teoksessa, joka sitä paitsi on kasvamassa sarjaksi. Isä ja poika käyvät hedelmättömän oloisia keskusteluja aiheesta.

Isän ja pojan kohtaamiset vuorottelevat kertomuksessa Joonan nettikeskustelujen ja reaalimaailman kaveritapaamisten kanssa. Netissä Joona avautuu elämästään SAD91RL -nimimerkille, joka saa ottaa vastaan täyslaidallisen nuorenmiehen maailmantuskaa, pessimististä tulevaisuuden näkymää ja ahdistusta vaikeasta isäsuhteesta. Nimimerkki vaikuttaa lähes ammattimaiselta terapeutilta, älykkäältä ja sivistyneeltä, mutta osoittaa väsymisen merkkejä Joonan jatkuvaan tarpeeseen kaataa hänelle omia ongelmiaan. Joona ei huomaa toistavansa isänsä mallia kuormittaa läheisiään ja tuputtaa omaa analyysiään ilman vuorovaikutusta. Tähän on kyllästynyt myös eksä, joka tavataan myöhemmin keskellä uutta perhe-elämäänsä.

Sä aina yrität mytologisoida kaikki sun elämän ankeudet. Ootsä löytäny mitää uutta duunii vielä?

Ulkona Helsingin yössä vaihtuvat kontaktit kavereihin baareissa ja jatkoilla. Nekään eivät oikein virkistä, koska niissä alkoholi ja päihteet vievät, mutta selvin päin kavereita tapaava Joona ei saavuta oikeaa vuorovaikutusta kännäilevien ja sammuvien vitsailijoiden seurassa. Taas itäsuomalaista murretta puhuva henkilö näyttää valoa pimeydessä ja näyttää kuin jossain pilkahtaisi sittenkin toivoa nihilistiselle nuorelle miehelle. Murteet lisäävät hauskalla tavalla liikettä tekstiin; koko pääkaupungin nuori sukupolvi ei ole stadilaisia eivätkä kaikki pyri edes siltä näyttämään.

Rakkaus niinku muistuttaa paljon Päähenkilöä. Tässä Ekholmin esikoisessakin feministisesti suuntautunut kapitalismikriittinen nuori mies voi huonosti ja purkaa sen syitä ympäristöstään. Joona näkee vääränlaisen työn ja identiteetin siteen siihen pääsyyksi. Ihmiseltä kysytään aina ensiksi, mitä hän tekee työkseen. Kun tarjolla olevat työt ovat merkityksettömiä ja vain tukevat vääränlaista maailmaa, hän ei halua olla siinä mukana. Vaihtoehtoja ei vain ole, vakuuttavat boomerit, ja kaveritkin.

Dialogi- ja keskusteluvetoinen tarina nyky-Suomesta, pääkaupunkimaisemasta on edelleen luullakseni harvinaista herkkua. Herkkuna tätä Hesarin esikoisteos-kilpaan nimettyä (Alma! löi niukasti) Rakkaus niinku voi hyvin pitää. Keskustelut loiskivat joka suuntaan, mutta pursuavat viisaita ajatuksia, filosofiaa, hyvin sanottua, perusteltua analyysia, keventävää huumoria. Sillä kaiken kritiikin ja pessimismin joukossa on rutkasti itseironiaa. Miten sen nyt sanoisi, kerronta virkistää ja pitää hereillä. Ja mistä tuli erityisen autenttinen tunnelma, oli suomenruotsalaisten punkkareiden jutustelu baarissa.

Joo vittu,  min hyresvärd e en gammal dementiapotilas mummo, hon fattar int prisnivån. Hon ba alltid ringer o jåmar helt konstiga tider o ska berätta någo onödigt men sen om jag ringer att där e kosteusvaurio så hinner hon int prata. Och sen kräver hon att jag ska spara alla Kyrkpressen.

Tuosta tuli jo mieleen sadat salakuunnellut keskustelut lähijunassa vajaan 30 vuoden ajan. Joitakin on jäänyt omalle kelanauhalle. Aika on kullannut entiset tylsät matkat lähijunassa Espoosta Hesaan. 

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku

Otava, 2016, 414 s

 

Johannes Ekholm: Päähenkilö

Kansi Emma Ainala, Johannes Ekholm

Kirjassa kuvailtiin hämmästyttävän tarkasti, miten ihmiset tallensivat jokaisen päivittäisen askareensa videolle kootakseen niistä päivän päätteeksi esityksen, joka toi esiin heidän parhaat puolensa, nokkelimmat vuoropuhelunsa, koskettavimmat ilmeensä - kuvattuina imartelevien suodattimien läpi. Ballard oli kirjaimellisesti ennustanut, miten jokainen koki itsensä "jatkuvasti kehittyvän kotisaagansa tähdeksi" ja miten muut ihmiset oli alennettu "sopivaan sivuosaan".

Tämän on pakko olla terveellistä. Joutua vääntäytymään sopivaksi taputtelemastaan lokerosta, harhailemaan jonkin aikaa sfääreissä irrallaan ja lopulta joutua  toteamaan, että kyllä  tässä ollaan sittenkin vilpittömiä. Tämä ei ole satiiria tai parodiaa - vai onko?  Ovelaa joka tapauksessa. Johannes Ekholmin Päähenkilö tuotti minulle tällaisen hämmentävän horjahduksen tunteen. Satiiri on usein herkullista, mutta vilpittömyys tuntuu harvinaiselta erikoisuudelta.

Päähenkilö kuvaa tapahtumia yhden vuorokauden aikana Helsingin Kalasatamassa, sen tornitalon kattokerroksessa. Elokuvaohjaajan uraa aloitteleva Hanna on tekemässä sijaisena keskusteluohjelmaa, johon on kutsuttu muutama henkilö avautumaan elämästään. Vieraita on kaksi: vastikään isäksi tullut muusikko Luka ja kuusikymppinen Lenita, miesten ongelmiin keskittyvä henkinen valmentaja. Juuri Lenita suoltaa kokeneen hyvinvointivalmentajan puhetta niin kornein mainoskielen sanakääntein, että koin tarjoilun satiirina.  

Äkillinen ja pitkäksi venyvä sähkökatkos tornitalossa muuttaa tilannetta. Hannan on yritettävä saada porukka pysymään paikalla, vaikka sitten yön yli, koska aikataulupaine - ja samalla työstä maksettava palkka - vaatii keskusteluohjelman purkittamista nyt. Poikkeustilasta tulee suljetun tilan psyykkinen kokemus kaikille. Samalla tilanne sysää henkilöt bergmannilaiseen syvyyskeskusteluun ja olemiseen tässä ja nyt, irti päivän rutiinista. Tornitalossa sukelletaan kynttilän valossa yöhön ja kunkin sielunmaisemaan, aitoon vuorovaikutukseen. Aamuyön pimeydessä törmätään vielä yhteen henkilöön, Kajaaniin muuttaneeseen helsinkiläiseen kirjailijaan, joka on menetystensä jälkeen päättänyt että ei enää harrasta uusia ihmissuhteita. 

Romaani henkii kalasatamalaista tunnelmaa, hipsteri-Helsinkiä?, ja on siksi kiinnostava nykyhetken kuvaus kaupungin sisältä. Tässä ei maalata tornitalon metallisina hohkaavilla väreillä, vaan henkilöt puivat kokemuksiaan, haaveitaan ja kipujaan vereslihalla. Olin ensin lukevinani keittiöpsykologian parodiaa, kunnes aloin löytää rehellisiä oivalluksia sieltä täältä  kuin säröjä muovisessa kiillossa. Kirjailija suhtautuu henkilöihinsä lämmöllä; he ovat aitoja, epätäydellisiä ja liikuttavia ponnisteluissaan ja pettymyksissään. 

- ja hän oli sanonut vauvalle "Volvo on aina Volvo". Vauva oli nauranut, ja hänestä oli tuntunut, että vauva oli jotenkin ymmärtänyt mitä hän oli tarkoittanut, ja se tilanne oli ikään kuin kiteyttänyt hänelle jotain vanhemmuudesta.

Nautin erityisen hyvin kirjoitetusta ja runsaasta dialogista, josta erilaiset persoonat oikeasti erottuvat. Luka itkee epätoivoaan vauvan isänä, puoliso, rakkauskumppani, ei halua miehen kosketusta eikä koko miestä. Hannalle, ohjaajalle tulvii somevaikutteita, ärsykkeitä ja ideoita. Hän tekee kiinalaisen tekoälyfirman hinnoittelemia töitä aikataulupaineissa. Hän on moninaisten lääkkeiden armoilla pitääkseen itsensä keskittymiskykyisenä. Lenita hallitsee ammatillista solutason fysiologista tietoa ja se saa kropan herkistymään jokaiselle muutokselle kortisolitasossa ja kollageenissä. Hän kokee epävarmuutta AguaViva-valmennusyrityksen jyräävän partnerin taholta.

Aamuun mennessä tahtomattaan tornitaloon jääneet ihmiset ovat käyneet läpi pitkiä filosofis-poliittisia keskusteluja, päihtyneet ja itkeneet. He ovat keskustelleet vanhemmuudesta, rakkauksista, Helsingistä ja kaupungin ahdistavuudesta, he ovat tukeneet toista, he ovat pedanneet yhdelle paikan nukkua, he ovat auttaneet toista pois väärinkäsityksestä - kohti rakkautta, kenties. Joku kokee toisen kanssa yhteisen ketamiinitripin. He ovat nähneet auringon nousevan tornitalojen takaa.

Onko tämä edes totta, Hanna ajatteli. Mitä jos tämä on psykoanalyyttinen metafora? Mitä jos tämä on kuin Truman Show? Tai The Others -elokuva, tai Lost? Tai Laura Lindstedtin Oneiron? Tai Sartren Suljetut ovet? Mistä sitä tietää, ettei ole vain perhosen päiväuni?

Loistava romaani, jonka voisi lukea toiseen kertaan. Sivistävä, hauska ja yllättävä. Optimistinenkin.

Johannes Ekholm: Päähenkilö

Otava, 2025, 303 s

Sophia Jansson: Tre öar. Mamma, pappa och jag

Jokainen ihminen on laulun arvoinen, mutta Janssonin suvulla on aineksia lauluihin ja kirjoihin enemmän kuin monilla. Sophia Jansson debytoi kirjailijana muistelmallaan omasta perheestään ja suvustaan, kaikkien tunteman Tove Janssonin suvusta.

Ei voi tietenkään olla ajattelematta muumeja, kun lukee Tove Janssonin ja veljensä Larsin, Sophian isän, saari- ja merihaaveista. Haaveet eivät jää haaveiksi, niitä pyritään toteuttamaan ja siihen kannustetaan. Kukaan ei vaikuta tässä suvussa kuulevan vähättelevää "oletko ihan hullu", "ihan älytön idea" tai vastaavia lannistavia kommentteja.  Kaikki lapset kirjoittavat, julkaisevat nuorina kirjoja, piirtävät, maalaavat, rakentavat. Traagisen värin perhehistoriaan tuo Sophia Janssonin äidin vaikea elämä ja pienen tyttären suru nuorena kuolleesta äidistä. 

Kukaan ei ole saari, mutta etäisyys ihmisten välillä voi venyä olosuhteista ja monista  kokemuksista. Vaikenemisesta. Kohtaamattomuudesta. Jo siinä sattumanvaraisuudessa, jonka kautta perhe syntyy. Lars Janssonin, Lasse-isän ja Anita Leschin, Nita-äidin tapauksessa se on erityisen epätodennäköistä, mikä saattoi liittyä 50-luvulla homouden määrittelyyn rikoksena ja siitä johtuviin suljettuihin seurapiireihin. Se pakotti sukupuolivähemmistön häpeämään itseään ja näyttelemään normikansalaista.

Sophian molemmat vanhemmat olivat homoseksuaaleja. He tapasivat Helsingissä Vivica Bandlerin teatteri- ja kulttuuripiireissä. Yhteisiä juhlia oli paljon eivätkä vanhemmat olleet pariskunta ennen yllätysraskautta. Aborttia oli vaikea saada ja tuleva isä ehdotti avioliittoa ja lapsen pitämistä. 

Nämä erityiset olosuhteet Sophia Jansson kertoo kirjassaan, kuten monen muunkin intiimin yksityiskohdan, jotka menneinä vuosikymmeninä vielä olivat tabuja. Kirjailijan avoin ja suora pohdinta tekee vaikutuksen. Perhehistoria on täynnä vaikeuksia, vaarallisia kareja merellä, mutta kaiken yllä voi nähdä ehtymättömän rakastavan ilmapiirin, innostuksen ja elämänjanon, joka on saanut pursuta monenlaisessa luovassa toiminnassa.

Vanhempien taustatkin korostavat epätodennäköistä parisuhdetta. Lasse oli suomenruotsalaisesta kulttuurikodista, jossa lapset olivat vapaamielisen perheen arvostettuja jäseniä. Perhe ei ollut varakas, heillä oli vaikeutensa, varsinkin isä oli palannut 1. maailmansodasta synkistyneenä miehenä, mutta koti oli lämmin, kannustava ja luovuutta tulvillaan.

Nitaksi kutsutun Sophian äidin tarina sen sijaan on kolkkoudessaan selkäpiitä karmiva. Tyttö jää yksin, kun äiti, varaton leski hylkää hänet yli 10-vuotiaana, tyttö joutuu lastenkotiin ja elättää itsensä prostituutiolla. Äidin sisko otti hänet myöhemmin kotiinsa, mutta myöhemmin tätikin, Mutsiksi nimetty, lähti Ruotsiin, kuten äitikin. Nita oli sievä, sai töitä Stockmannin hissityttönä, myöhemmin Musiikki-Fazerilla ja päätyi parikymppisenä Vivica Bandlerin kulttuuripiireihin hänkin. 

Saarista ensimmäiseen Sophia tekee kirjan nykyhetkessä matkan toteuttaakseen Lassen ja Toven toteutumattoman haaveen muuttaa Polynesian saarille, Tongaan. Episodi on muusta sukuhistoriasta erillinen eikä saaren nykyaika vahvista isän haavetta paratiisista.

Kaksi muuta saarta ovat Ibiza ja Pellinki, jonne Sophia pääsi mukaan jo lapsena. Tuon ajan tapahtumia kirjailija ei voi muistaa, mutta Tove ja Lars olivat innokkaita kirjeen ja päiväkirjojen kirjoittajia. Ne ovat auttaneet nykyään yli kuusikymppistä Moomin Characters -yrityksen omistajaa selvittämään lapsuuden aikaisen perheensä historiaa. Ennen kaikkea  hän on halunnut tutustua kaikkeen siihen lapselle salatusta, joka esti tuntemasta äitiä.

Vanhempia yhdisti lapsen lisäksi seikkailunhalu, eli matkustusinto ja toive asua lämpimässä meren rannalla. Nuori perhe vietti vuosia Espanjan Ibizassa, ennen kuin siitä tuli kallis jetsetpaikka. Monia taiteilijoita oli tuttavapiirissä oman perheen ohella, mm Anita Snellman. Kesäpaikka Pellingin saaristossa muuttui myöhemmin siksi varsinaiseksi saareksi, jonne koko suku myöhemmin kokoontui ja jota varsinkin Lasse ja Tove rakensivat ja suunnittelivat aina.

Janssonin perheen yksimielisen meren ja saariston hurman ohella Sophia Jansson kirjaa sitkeästi äitinsä tilannetta. Tämä ei tunnu saavan samanlaista iloa askeettisesta saaristoelämästä, muumilaakson idylli ei avaudu. Hän oli varmasti saanut asketismista jo riittävästi lapsuudessaan. Parisuhde eli puuttuva oikea suhde lienee lisännyt levottomuutta, jota äiti lääkitsi lisääntyvällä alkoholilla. Sitä ei juhlia rakastavalta suvulta puuttunutkaan, mutta heistä ei kukaan äidin tavoin sairastanut alkoholismia. Lapsi näkee vanhemman alkoholismin pelottavan tarkasti. Myöhemmin Sophia ei halunnut jäädä äidin kanssa kaksin, hän tunsi olonsa turvattomaksi, äiti muuttui oudoksi.

Anita Leschin elämän myrskyinen meri puristaa lukijaa sydämestä. Voi ymmärtää, että lapsena hylätty ei kestä vastaan tulevia tavallisia ihmissuhdekoettelemuksia, kuten hyvässä kasvuympäristössä varttunut. Ihmetyttää, että Nita piti kuitenkin yhteyttä sekä kasvatusäitiinsä, tätiinsä että äitiinsä, varsinkin jälkimmäisen omituisesta koleudesta huolimatta ja aneli tältä vielä aikuisena hyväksyntää.

Sophian äidillä ei ollut helppoa onnellisten saarella. Hän oli yksin ja erilainen, Janssonit eivät osanneet häntä auttaa. Tre öar (suom. Kolme saarta) on tyttären matka kohti ymmärtämään vanhempiaan, myös levotonta äitiä. Isä oli se, joka teki tyttärelleen turvallisen lapsuuden. Aikuisena Sophia Jansson näkee äitinsäkin toisessa valossa. Saari on täynnä muistoja isästä, mutta äitikin rakensi jotain: leikkimökin tyttärelleen.

Kirja on jotenkin puhdistava kokemus lukijallekin, se on syvällinen tutkimusmatka ihmisten valintoihin, tämän perheen ja suvun dynamiikkaan. Ja samalla hurmioitunut elämysmatka merelle ja saaristoon, josta löysin paljon yhtäläisyyksiä oman perheeni jokakesäisiin matkoihin saariston maisemiin. Sinne mekin lähdimme 50-luvulla höyrylaiva Wellamolla säilykepurkit ja monet kollit mukana viettämään kesää aika askeettisissa oloissa. Ja edelleen meren suolaamat kalliot ovat säilyttäneet lumonsa (kts tämän blogin taustakuva).

Sophia Jansson: Tre öar. Mamma, pappa och jag

Förlaget, 2025, 375 s

Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava

Äidin laaja, kadonnut suku sikiää legendoja, äkkipakoa ja katoamista, julmaa kuunvaloa ja sirkusta, tapaturmia ja freskoja, niin etten ole edes hämmästynyt, kun äiti leikkaa Apu-lehdestä Englannin kuningatarta Elisabethia esittävän kuvan ja väittää, että kuningatar on niin ilmiselvästi Ulla-tädin näköinen, että kuningatar Elisabetin on pakko tavalla tai toisella kuulua sukuumme.

Pirkko Saision seurasta ei haluaisi erota, kirjan luettua pieni apeus hiipii mieleen. Tässä vaiheessa tunnen jo Saisioon hengenheimolaisuutta. Se johtuu tämän omaelämäkerrallisen trilogian - Punainen erokirja, Vastavalo ja Pienin yhteinen jaettava - kohdalla ensinnä nostalgiasta, sukupolvikokemuksista, jotka hän palauttaa niin oivallisesti, hauskasti ja tuoreesti mieleen.

On myös muita yhdistäviä asioita, kuten vasemmistolainen koti, samanlaisia vakavan sairastumisen kokemuksia lapsena - tuberkuloosi/poliovirus. Saisio söi hiekkaa, minä keräsin kadulta purkan palasia ja pyörittelin sitten suussa isoa harmaata pallukkaa.  Myöhäisessä teini-iässä tympeät Sveitsin kokemukseni lasken mukaan näihin pieniin yhteisiin jaettaviin. Lievän anarkismin, tottelemattomuuden ja huumoripitoisen katsomisen tavan näen tutun oloisena. 

Tulin lukeneeksi trilogian viimeisestä ensimmäiseen. Viisikymmenluvun lapsuus kulkee kuvina silmien editse kaikkine tuttuine elementteineen, silakoineen, puuroineen, esiliinoineen, siirtomaatavarakauppoineen. Sitä aikaa Saisio muistelee keski-ikäisenä, Elsan äitinä, isän kuoleman hetkellä. Pirkko on ainoa lapsi perheessä, ei ole muita jakamassa perheen sisäisiä muistoja. Pirkkoa lohduttaa, että niin oli Jeesuskin, ainoa lapsi.

- Mitään et täältä mukaas saa, kun lähdön hetki tulee, Hilma-täti sanoo synkän tyytyväisenä, ja surumielinen mutta kostonhimoinen hymy mummonkin huulilla näkyy.

Saision perhe asuu Flemarilla, Helsingin Kalliossa, mutta mummo maalla, Mellunkylässä. Silloin siellä asuttiin vielä mummonmökissä ja Pirkko vietti siellä lapsena kesälomia mummon ja papan luona. Saisio kuvaa lämmöllä ja tarkkanäköisesti monenkirjavan sukunsa värikkäitä tyyppejä, mummojen lakonisia dialogeja ja kaikkien puheenvuoroja sieppaavaa Martta-tätiä, jolla oli pelottava katse, pilliklubista aiheutuva läähätys ja ainainen kiihkoilu milloin minkin asian puolesta.

Myös Saision tapa muistella äitiään toi jotenkin yllättäviä yhtymäkohtia omaan elämääni. Pirkon äiti on kaunis, naisellisuudestaan varma hajamielisen itsetietoisella tavalla, jota Pirkko ihailee. Hän taas on omasta seksuaalisesta identiteetistään varma jo lapsena, rakkauden kohde on ihana Miss Lunova. Pirkko näkee itsessään vähän naisellisia piirteitä. Minustakin äitini oli kauniimpi kuin minä. Kaiken huippu näissä saman kaltaisissa asioissa on täti! Ulla-täti kaikkine omituisuuksineen näyttää Pirkosta, ja muunkin suvun mielestä, kiusallisen samanlaiselta. Olen oivaltanut, että levoton, etten sanoisi epävakaa tätini, muistutti minua - tai minä häntä - enemmän kuin kunnollinen äitini.

Isä puhuu pääomasta ja lisäarvosta. Kun äiti myy Oka-kahvia, Jonathan-omenoita ja Buffalo Bill-purukumia, tulee siitä lisäarvoa, ja näissä olosuhteissa lisäarvo valuu suoraan Markkasen Irjan taskuun.

Saision perheellä on kodin lähellä Kalliossa siirtomaatavarakauppa, jossa äiti hoitaa kaupankäyntiä. Saision isä heijastaa ruohonjuuritason sodanjälkeistä yya-Suomea. Hän pyörittää Suomi-Neuvostoliitto-Seurassa neuvostoliittolaisia elokuvaklassikoita, ja pyyhkii kotona pölyjä Leninin ja Stalinin kootuista teoksista, jotka eivät ole siellä lukemista varten.  Isän opit kertovat myös ajan vasemmistovetoisuudesta, peruskoulutus on saatava koko kansalle,  isä on siitä tarkka: likan on saatava sitä enemmän kuin vanhemmilla on.

Pirkko Saisio kertoo taitavasti lapsen tasolta ja tarkasti aikuisten käsittämättömistä tavoista, opetuksista ja odotuksista. Hän on jo oppinut jakautumaan, Jeesuksesta ei enää kannata puhua äidille, pappa ei välitä tottelemisesta, mummo ja isä vaativat tottelevaisuutta, Ulla-täti on oikukas ja tahtoo Pirkosta milloin mitäkin.

Jakautuminen näkyy jo tässä trilogian ensimmäisessä osassa hän-minä -persoonapronominin vaihteluna. Myös sama keveä palasteltu kerronta on alkanut jo tässä osassa ja on olennainen osa muistamista. Se on minusta kerrassaan nerokas keksintö, koska se kirjaa ihmisen muistamisen tavan niin oikein. Noin se menee, väläys tuolta, toinen täältä, selittämättömiä polkuja kulkevat kuvat mielessämme. Kuinka lukijaystävällistä Saision kerronta onkaan, ei ole pienintäkään vaaraa tylsistymisestä. Näin ihmisen kannattaa silmäillä menneitä urotekojaan, armollisesti hymyillen, välillä naurun pyrskähdyksiä pidätellen.

Panemme kädet ristiin ja laskeudumme polvillemme. (Se on äidin ehdotus: leikkikoulussa rukoilemme istualtamme.) - Levolle lasken luojani armias ole suojani jos sialtain en nousisi taivaaseen ota tykösi, äiti sanoo nopeasti silmät ummessa ja nousee ylös, pudistelee hameenhelmaansa: -No nih. Ei kun aamen. En ole ymmärtänyt rukouksesta mitään, en luojaa, en armiasta enkä sikaa, jonka päältä noustaan, mutta en kehtaa kysyä mitään, sillä huomaan, että äitiä nolottaa.

Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava

WSOY, 1998, 254 s