torstai 22. kesäkuuta 2017

Alice Echols: Uhoa ja unelmia - 60-luvun jälkijäristyksiä



Alice Echols on yhdysvaltalainen kulttuurin- ja musiikintutkija, feministi ja kirjailija, joka on kirjoittanut m.m. Janis Joplinin elämäkerran Paratiisin arvet. Äkkäsin tämän kirjan kirjaston esittelypöydältä, kannesta paistaa 60-luku kauas. Siinä on musta nainen, vähän kuin Angela Davis, kiharat hippikukkasina ja psykedelisessä vastavalossa. Sattumalta kirjailija on vielä samanikäinen eli kesällä 1969, Woodstockin, Charles Mansonin ja Vietnamin sodan vastaisten mielenosoitusten kesänä, 18-vuotias.

Kuusikymmenluku hohtaa muistoissa tasa-arvon, hippi- ja rauhanliikkeen, pop- ja rockmusiikin läpimurron aikana. Mitä kaikkea silloin kaikilla rintamilla tapahtui, ja kuinka/mistä siihen oli tultu ja mitä sen jälkeen tapahtui, siitä Alice Echols kirjoittaa, mukana olleena opiskelijavaikuttajana ja myöhemmin sosiologina, tutkijana. Nais- ja mustat aktivistit nousevat puhujalavoille. Homoseksuaalit, koko gay-liike astuu hämäristä porraskäytävistä valaistujen diskopallojen alle.

Parhaimmillaan Echols kirjoittaa asiantuntevasti, samalla vetävästi populaarimusiikin, rokin, r&b:n, bluesin, folkin, diskon eri vaiheista ja rajapinnoista, trendeistä ja trendin tekijöistä, leimoista ja leimoista irti pyristelevistä.

Naistutkimusta, Yhdysvaltain feminististä ja lesboliikettä ja sen sisäistä keskustelua - usein riitelyä - koskevat artikkelit näyttävät mainiosti mihin fanaattisuus johtaa. Pohjoismaissa, meillä, naiset olivat ehkä jo lähtökohtaisesti 50-luvun jälkeen eri vaiheessa kuin pohjois-amerikkalaiset. Siksikin osa puheenvuoroista vaikuttaa tragikoomisilta.  'Heteronaiset ovat miesten takia päästään pyörällä eivätkä siksi aseta naisia etusijalle. He pettävät lesbojen asian ja samalla sanan syvimmässä merkityksessä myös omansa. Ei lujaa liikettä voi luoda, jos sisaret nussivat sortajien kanssa.' Tässä kohtaa Alice Echols paikantaa itsensä oman ikäryhmänsä mukaisesti, ainakin siltä minusta näyttää: feministit käpertyivät sisäänpäin keskittyessään omiin rajanvetoihinsa, ja ehdottoman täydellisyyden vaatimuksissaan laiminlöivät samalla muun yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja yleisen politiikan seuraamisen.

Afroamerikkalaisen kulttuurin kehityksen, sen osaksi tulleen jatkuvan kamppailun omasta identiteetistään, sen aaltoliikkeen suosion harjalle ja sieltä alas, ahtaiden rooliodotusten mukaiset mahdollisuudet toimia, blaxploitaation, puristien kritiikin, rock-kulttuurin valkaisun - monenlaiset kuolemansuudelmat Echols kuvaa läheltä ja sisältä.

Echols kertaa omaa historiaansa ja esteitä, joita on kohdannut kun sosiologit ovat  mielellään ahdasmielisesti leimanneet lähihistorian ja sen musiikkikulttuurin tutkimuksen journalistiseksi.  Hän kuvaa 60-luvun myrskyisiä keskusteluja, jatkuvaa aaltoliikettä, jota feminismin piirissä käytiin siitä, mikä on edistyksellistä ja milloin päädyttiin kaikkein vanhoillisimpien pornon ja abortin vastaisten vaikuttajien joukkoon. Feminismin suhde sukupuoliseen haluun on yksi leikkauskohta, osa feministeistä ylläpiti vanhaa mielikuvaa, jonka mukaan seksuaalisuus on miehistä ja rakkaus naisellista. Rock- ja soulmusiikki toimi Echolsilla aktivoijana. - Löysin yhtäläisyyksiä: muistin minäkin joskus 60-luvulla lukeneeni Eldridge Cleaverin, Mustat pantterit-aktivistin kirjan Sielu jäissä. 

Kirjaan on koottu eri julkaisuissa ilmestyneitä artikkeleita. Osio Sodanjälkeinen Amerikka kuvaa hippiliikkeen syntyä ja vertaa sitä edeltävään 50-luvun beatnik -liikkeeseen. Siinä missä hippiliike onnistui naamioimaan perinteiset sukupuoliroolit kukkien taakse, beatnikit olivat maskuliininen ja homoeroottinen liike.

Bob Seidemann huomauttaa, että miesten ja naisten suhteet olivat Haightissa yhtä vanhanaikaiset kuin heidän huonekalunsa. 'Hippi-ihanne oli kuin pilakuva, jossa nainen asettaa paistamaansa omenapiirakkaa ikkunalaudalle samalla kun isukki, joka on raatanut marihuanapelloilla jalona pyrkimyksenään pilven myyminen, annostelee huolellisesti kamaa muovipusseihin.'

Hippiliikkeen nopea rapistuminen käy selväksi,  kun liike löysi yhteiset intressit Helvetin enkeleiden kanssa. Nämä toimivat menestyksellisesti hippien huumevälittäjinä, mutta eivät silti muuttuneet nallekarhuiksi. Samanaikaisesti Vietnamin sota oli muuttanut nuorten miesten elämää ratkaisevalla tavalla: kutsuntojen uhka ja mahdollisuus kuolla taisteluissa jossain Vietnamin rämeiköissä oli todellinen.

Sodan jälkeen Pohjoi-Amerikan etelän asukkaita muutti sankoin joukoin teollisuuskaupunkeihin ja rockkonserteissa rodut sekoittuivat, mutta mustilla muusikoilla rajat olivat ahtaat. Vähemmistöt ja heikommassa asemassa olevat joutuvat käymään jatkuvaa kamppailua olemassaolostaan ja oikeuksistaan. Rockmusiikki tunnustaa afroamerikkalaisen perimänsä, mutta kun se lähtee muuttumaan uusiin suuntiin, mustat halutaan nähdä aina omissa lokeroissaan, muuten musiikkikriitikot ja omatkin ovat leimaamassa pettureiksi. Tätä kamppailua kävi Jimi Hendrix ja myöhemmin Michael Jackson. Stevie Wonder tiivisti asian: 'Kun minua sanotaan mustaksi muusikoksi, minut tavallaan tyrkätään tiettyyn lokeroon ja komennetaan, muistakin pysyä siellä.

Echols kuvaa vielä myöhempää diskon vallankumousta, kun se tanssimusiikkina jumputti taka-alalle rokin kitarasoundin ja muutti USA:n populaarimusiikin rodulliset realiteetit, nosti sukupuoliset vähemmistötkin tanssimaan diskopallojen alle. Ja johti myöhemmin monen mutkan kautta taas miehisen rapin suuntaan. Kirja peilaa musiikin kautta yhteiskunnan suhtautumista nais- ja mustiin tekijöihin ja sisältää vielä Lenny Kravitzin ja Joni Mitchellin haastattelut. Ensimmäisellä sivulla lainataan Michel Foucaultia: Nautinnolta ei kysytä passia eikä henkilöllisyyspapereita.

Alice Echols: Uhoa ja unelmia - 60-luvun jälkijäristyksiä
Shaky Ground - the Sixties and its Aftershocks 2002, suomentanut Liisa Laaksonen
Like 2013, 360 s







keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut



Huiluvarikset metsästivät rikkaruohojen seassa ja seivästivät jakarandojen oksiin saaliinsa, kuolleet hiiret ja myyrät. Panin luurin paikoilleen. Kokosin kaikki löytämäni veitset metalliseeen uunivuokaan, heitin hetken mietittyäni myös paistihaarukan samaan läjään ja otin vuoan mukaan yläkertaan. Sammutin valot, vedin ikkunan eteen jakkaran ja panin kiväärin sen viereen seinää vasten. Istuuduin jakkaralle, odotin, kunnes silmäni tottuivat pimeään, ja vahdin lampolan ovea viskimuki kädessä.

Nuori nainen, Jake nimeltään ja karu olemukseltaan elää kuin jossain rajatilassa, voisi olla vaikka ydinsodan jälkeinen maailma, niin lähellä on paniikki, kaikkialla pelkoa ja kuin kädestä suuhun elämistä. Luonto ympärillä, yksinäisellä saarella jossain Englannin rannikolla tunkee silmille ja iholle, sekä kauniina että arvaamattomana mysteerinä, vaarallisena uhkana. Jake pakenee jotain ja kaukaa, Australiasta saakka ja on asettunut hoitamaan omia lampaitaan kauas lähimmästä ihmisyhteisöstä. Kaikki ihmiset ovat hänelle uhka ja hän on takaa-ajettu, tai tuntee itsensä sellaiseksi. Miksi ja mitä hän pakenee, sitä keritään auki kuin villalankaa, likaista ja rasvaista. Kärpäset pörräävät suupielissä ja lampaat määkivät mudassa. Lukiessa Jaken kauhunsekainen uhkaan valmistautuminen ja eloonjäämiskamppailu tarttuu, vaikka se mistä oikein on kyse, siitä ei oikein saa selvää.

Jaken lampaita alkaa kuolla selittämättömästi. Hän herättää epäystävällistä huomiota saarelaisissa ja ennen kaikkea, hän itse näkee kaikkialla vihaa ja vastustajia, sekä häntä kiusaavissa lapsissa että pubin miesporukoissa. Evie Wyld vetää villalankakerää auki, kohti kaikkea sitä mitä Jake on kokenut ennen kuin on tässä. Joka toisessa luvussa ollaan aina kauempana menneisyydessä, keritsemässä lampaita karskien miesten seurassa, hoitamassa vanhan Oton nälkiintyneitä lampaita ja seksitarpeita, Karenin kanssa maksullisen seksin töissä. Jossain Australian länsirannikolla häämöttää alkoholistiperhe ja alkukoti. Siellä on lähtöpiste, joka sekin on yhtä kohtuuton kuin kaikki muukin nuoren Jaken elämässä.

Evie Wyldin tavassa kertoa on jotain niin hypnoottista, että lukijana uskoo lukevansa tärkeää teosta vaikka ei oikein selviä, onko se sitä tai miksi se on sitä. Karusta maailmanlopun tunnelmasta, jossa iso peto, tunnistamaton, läähättää jossain mustassa lehvästössä ja nuori nainen kasaa suojakseen keittiöveitsiä, ojasta löydetyn miehen ja koiran nimeltä Koira tulee mieleen amerikkalainen elokuva Winter's Bone, Yhdysvaltain syrjäseudulle sijoittunut draama kovapintaisesta nuoresta naisesta, jolla on kohtuuttoman kova taakka hoidettavana ja rujoja miehenkuvatuksia ympärillään.

Evie Wyld kehittää taitavasti yllätyksellisiä käänteitä, vastaan tulee koruttomia tyyppejä ja mätäneviä nurkkia. Kauempana yhteisöstään, yksin, ihminen on selvemmin osa luontoa, lähellä lintuja, toukkia, kärpäsiä, lampaita, koiria.  Trillerimäisesti tunnelma tiivistyy kohti nollapistettä, alkuräjähdystä. Silti kaikkien kauhunhetkien ja odottavien tunnelmien, ilmaan heitettyjen aavistelujen jälkeen, mitään nättiä ja selvää loppuratkaisua ei nähdä. Moni selittämätön uhka jää sellaiseksi. Se on selvää, että Jake on nuori nainen, joka on saanut niukat eväät matkalleen ja arvet selkäänsä. Kotipuheluihin toiselle puolelle maapalloa ei vastata. Ja ojan pohjalta noussut mies voi olla suurin toivon pilkahdus.

Kaikki laulavat linnut päätyi luettavakseni Suketukselta, kuinkas muuten, aina yhtä luotettavalta inspiroijalta!

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
All the Birds, Singing, 2013, suomentanut Sari Karhulahti
Tammi 2016, 285 s

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Mario Vargas Llosa: Tuhma tyttö




Intohimoinen, pakkomielteinen ja kaiken nielevä rakkaus kuluttaa Mario Vargas Llosan romaanin Tuhma tyttö päähenkilöä, perulaista Ricardo Somocurcioa. Nuorukainen tapaa Lilyn, 'chileläisen' kaunottaren Perun pääkaupungin Liman varakkaassa kaupunginosassa Mirafloresissa karnevaalitansseissa kesällä 1950. Ricardo, minäkertoja, kouluttautuu tulkiksi ja kääntäjäksi ja muuttaa Eurooppaan, haaveittensa Pariisiin. Lily on kadonnut epämääräisten huhujen ja paljastusten jälkeen, mutta hän ei katoa Ricardon sydämestä.

Lily Chilestä, sissitaistelija, toveri Arlette Kuubasta,  Mme Arnoud Pariisissa, lontoolainen yläluokkainen Mrs Richardson, tokiolaisen gangsteripomo Fukudan rakastettu; rakkaalla tuhmalla tytöllä, petollisella kameleontilla on vuosien mittaan monta nimeä. Häntä ajaa viidakon laji: kaikki keinot ovat sallittuja, jos sillä saavuttaa sen mitä haluaa. Ricardo on hänelle liian vaatimaton ja kunnianhimoton rahan maailmassa, jonka sisukas ja köyhän lapsuuden kouluttama kaunotar omaksi paikakseen on määritellyt, siinä pelissä romanttinen rakkaus ei johda mihinkään.

Rakkauden liekki polttelee kuitenkin sankaria, paikoitellen sadomasokistisin sävyin eikä hän jatkuvista päinvastaisista päätöksistään huolimatta pysty pitämään itseään erossa hunajasilmäisestä viettelijättärestään, joka vaihtaa maata ja passia edelliseen rahoittajaansa kyllästyttyään. Matkan varrella tuhma tyttö joutuu itsekin nuolemaan haavojaan ja osat vaihtuvat armottomassa tunteiden aallokossa.

Nobelisti Vargas Llosa taitaa sujuvan ja älykkään dialogin, jonka kautta henkilöt kasvavat uskottaviksi ja eläviksi yllättävissä käänteissäkin, joita ei totisesti puutu tämän mambon tulisissa pyörteissä.

- Tämä rutiini ja tämä keskinkertaisuus tappavat minut. En halua, että loppuelämäni on tällaista. Sinä et välitä, sinä olet tyytyväinen, aina parempi sinulle. Mutta minä en ole samanlainen kuin sinä, minä en osaa alistua kohtalooni. Olen yrittänyt, sinä olet nähnyt, että olen yrittänyt. En pysty. En aio viettää loppuikääni sinun rinnallasi vain myötätunnosta.

Maantieteellisestikin liikutaan aika laajalla alueella, Perusta Japaniin, ja Euroopassa päädytään lopulta Madridin Lapaviésin kaupunginosaan, juutalaisten ja kristinuskoon kääntyneiden islamilaistan suosimaan kortteliin, jonne jo 80-luvun lopulla oli kerääntynyt jo koko planeetan väestön edustajia marokkolaisiin teehuoneisiin ja jossa kolumbialaiset ja afrikkalaiset huumekauppiaat elivät rinta rinnan.

Vähintään yhtä kiinnostavaa kuin on päähenkilöiden pakkomielteinen rakkauskertomus on paikallinen ja ajankuva, jotenkin toimittajamaisesti dokumentoitu poliittinen ja yhteiskunnallinen todellisuus noissa maissa, viime vuosisadan puolivälin jälkeen. Se voisi tuntua tällaisessa romaanissa irralliselta, mutta kyllä Vargas Llosa sen hyvin taitavasti upottaa osaksi värikästä kertomustaan.

Tuhma tyttö nousee köyhyydestä kertomaan Perun luokkayhteiskunnasta ja myöhemmin Ricardo palaa Limaan. Siinä vaiheessa Perun historiaan alkaa vaikuttaa vuosikymmenien ajan maolainen sissiliike Loistava Polku - Sentero luminoso, joka sai aikaan massiivista tuhoa. Kuusikymmenluvun Lontoo riisti vähäksi ajaksi Pariisin Saint Germainilta trendikkäimmän osoitteen, kun Carnaby Street oli maailman napa. Aids korjaa satoa latinalaisamerikkalaistenkin emigranttien joukossa. Ricardo tekee työtään YK:n alaisissa organisaatioissa siirtyen kääntäjästä tulkiksi, vaikka ahdistuukin aaveena toimimisesta, tietäen että tuhmalle tytölle hänen elämänsä on keskinkertaista ja mitäänsanomatonta. Hän on kuitenkin ainoa, joka tuntee rakastettunsa ja jolle nainen, perulainen köyhän perheen suuruudenhullu tytär on elämän suurin rakkaus ja epätoivo.

Tämä seksuaalista valtakamppailua mutta samalla kuohuvaa maailmaa noin 50-30 vuotta sitten kuvaava romaani taitaa olla ensimmäinen lukemani Mario Vargas Llosalta. Vakuuttava, tyylikäs ja viihdyttävä.  Eikä olekaan ensimmäinen. Olen näköjään lukenut viisi vuotta sitten teoksen Paratiisi on nurkan takana. Tämänkin takia blogista on iloa.

Mario Vargas Llosa: Tuhma tyttö
Travesuras de la niña mala, 2006, suomentanut Sulamit Hirvas
Otava 2010, 420 s