keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945



Psyykkisesti vammautuneiden sotilaiden aiheuttama moraalinen kiusaantuneisuus tai suoranainen uhka tuntuu syntyvän siitä, että heidän mielensä murtuminen oli seurausta samasta sotaisesta väkivallasta, jolle yritettiin antaa kansallisesti yhdistävä ja myyttinen merkitys uutta luovana uhrina. Sodan trauma ja myytit ovat siis samaa alkujuurta.

Kuusikymmenluvun nuorelle, minulle ja monelle muulle, sota on merkinnyt ennen kaikkea sen vastustamista. Hippien kukkaiskansa sekoittui Vietnamin sodan vastaisiin mielenosoituksiin. Isäni oli sotainvalidi, mutta muisteli omaa sodankäyntiään ja haavoittumistaan hyvin vähän. Posttraumaattisia stressioireita ei hänessä voinut havaita, mutta kranaatinsirujen jäljet vaivasivat selässä. Sodasta ei lapsuudenkodissani ollut paljon merkkejä eikä puhetta, kirjallisuutta kyllä löytyi, vanhemmista ja uudemmista sodista. Muistan selailleeni kuvitettuja Vänrikki Stoolin tarinoita. Kaunis oli Wilhelm von Schwerin, joka kaatui vain 15-vuotiaana. Eniten minua jäi vaivaamaan sotilaskarkuri, jonka morsian hylkäsi. Tyttö olisi mieluummin surrut sankarivainajaa. Kuinka ihmeessä nainen ei ilahdu kun mies palaa hengissä ja on vielä tehnyt sotarikoksen, karannut, ehkä rakkauden tähden tai sitten vain koska ei halunnut kuolla?

Kauhusta paikoilleen jähmettynyt, itkeskelevä, vapiseva, painajaisunia näkevä 'tärähtänyt' sopii sotaa käyvän valtion kansalliskertomukseen yhtä vähän kuin rintamalta karkaava 'pelkuri'. Ville Kivimäen mukaan talvi- ja jatkosodassa hoidettiin 18.000 miestä sielusyntyisten reaktioiden, hermoheikkouden,  sairasmielisen reaktion takia. Näillä termeillä diagnosoitiin psyykkisiä häiriöitä sodan aikana ja sen jälkeen. Tilastoitu määrä on Kivimäen tutkimusten mukaan jäävuoren huippu. Ville Kivimäen Murtuneet mielet on näiden paljon kärsineiden miesten ja heidän omaistensakin historian palautus. Se on ollut vaikea ja monista syistä piiloon jäänyt osa sodan henkilökohtaisia traagisia kokemuksia, jotka meille rauhan aikana eläneille tuntuvat niin ilmiselviltä, luonnollisilta reaktioilta sodan väkivaltaan. Mutta aika oli toinen ja Kivimäki valaisee sen huolellisesti, niin lääkintä- kuin sotilasviranomaistenkin toimintaa ajan taustaa vasten kuvaten. Samalla tulee mielenkiintoista tietoa psykiatrian historiasta, esimerkiksi mistä ajan auktoriteetit milloinkin oppinsa ammensivat (Saksa, Englanti, Yhdysvallat). Lähdeaineistona ovat olleet sotasairaaloiden psykiatristen osastojen potilaskertomukset, Päämajan Lääkintaosaston sota-ajan arkisto, suomalaissotilaiden muistitietoaineistot sekä sotapsykiatrien kirjoittamat tieteelliset artikkelit.

Sodassa kärsityt fyysiset vammat olivat kuin ansioristi, isänmaan puolesta kaikkensa antaneen sotilaan uhri. Psyykkisiä vammoja ei virallisesti 'sallittu', sen tiesivät myös sairastuneet, mutta sotilaat ilmaisivat järkytyksensä 'kehollisesti', vapinana ja muina fyysisinä oireina joihin ei löytynyt selitystä. Käytettiin yleisesti nimitystä 'tärähtäneet'.

Kivimäki käy ensin läpi sotilaiden taustat, ikärakenteet ja sotien eri vaiheet potilaskertomuksista esille nostettujen esimerkkien kautta ennen kuin käy tutkimaan lääkintähuoltojärjestelmän ja sotapsykiatrian historiaa ja tavoitteita sekä yksittäisten lääkäreiden ja psykiatrien hoitoperiaatteita.

Talvisota näyttäytyy selkeämpänä ja henkisesti vähemmän kuormittavana, vaikka tappiot olivat suuria ja taistelut kovia. Sodan päämäärä oli yhteinen ja yhdistävä. Jatkosota, Neuvostoliiton alueelle viety hyökkäyssota oli joukoille vieraampi ja se näkyi myös psyykkisten häiriöiden rajuna lisääntymisenä ja loppuvaiheessa karkuruutena ja paniikkina. Nuorten miesten lähes aikuistumisriittinä kokema yhteinen ponnistus, musta huumori, yhteinen kieli, asevelitoveruus vaihtui vanhenevien - yli 30-vuotiaiden! - perheellisten miesten kokemaan turhautumiseen. Kivimäki on käynyt läpi myös kansainvälisiä sotatraumojen tutkimuksia, mm Yhdysvalloista Vietnamin sodan veteraaneista. Niissä on osoitettu, kuinka kertyvät sotakokemukset vaikuttavat psyykkisesti kuluttavasti. Kahden kuukauden yhtämittaisten taistelujen jälkeen 98 prosenttia miehistä voitiin laskea tavalla tai toisella psykiatrisiksi tappioiksi.

Taisteluissa mieleltään järkkyneillä oli usein takanaan jo epävakaa tai vaikea lapsuus, joka teki sotilaalle entistä vaikeammaksi kestää koettelemuksia. Eturintamassa oli enemmän kouluttamattomia, köyhiä, pienviljelijöitä tai työläisiä kuin upseereissa, mutta vaikea tausta oli saattanut olla myös varakkaasta perheestä lähtöisin olevalla sotilaalla. - Tässä kohtaa tuli mieleen Henrik Tikkanen, jolla oli  varakkaiden alkoholistivanhempien kolhima lapsuus ja lukemani mukaan hän oli sotakokemuksestaan psyykkisesti traumatisoitunut.

Sotapsykiatrialla, kuten koko lääkintähuoltojärjestelmällä oli kaksoistehtävä: parantaa palveluskuntoon ja valvoa, ettei psyykkisiin häiriöihin vetoamisesta muodostunut liian helppoa 'pakoreittiä'.  Tiedettiin, että liian salliva suhtautuminen sotaneurooseihin oli aiheuttanut suurta vahinkoa Saksassa ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen, puhuttiin korvausneuroosiepidemiasta. Saksa oli muutenkin Suomen sotapsykiatrian esikuva, Kivimäki mainitsee pari yksittäistä lääkäriä, jotka edustivat brittiläistä tai yhdysvaltalaista perinnettä. Saksalainen suunta oli ankara ja kannatti kuria, päämääränä oli osoittaa että syyt henkiseen vammautumiseen ovat heikossa yksilössä, älyssä, perimässä. Äärimmillään sen suuntauksen edustaja, lääkintäeverstiluutnantti Yrjö K. Suominen läheni Hitlerin rotuhygieenikkoja ja katsoi olevan edullista, että eturintamassa huonoimmasta materiaalista päästään eroon, heistä oli enemmän haittaa kuin hyötyä.

Sotaneurooseista kärsineitä hoidettiin uusilla lääkkeillä, sähköshokeilla, tiukalla voimistelullakin. Shokkihoitoja laajennettiin huolettoman oloisesti ja myös fyysistä simputusta esiintyi. 'Väärin' ajattelevia rangaistiin ja sähköshokkeja käytettiin myös itsepäisen nujertamiseen. Sotapsykiatriassa esiintyi myös maltillisempia edustajia eikä Kivimäki väitä, että huono kohtelu tai sadismi olisi ollut määräävää hoidossa, mutta halveksuva suhtautuminen psyykkisiin sotavammoihin oli kuitenkin vallitseva asenne ja syitä etsittiin potilaasta. Älykkyystestejä tehtiin juuri taisteluista tuoduille vapiseville potilaille. Ne psykiatrit, jotka korostivat sodan väkivallan vaikutusta trauman aiheuttajana olivat poikkeuksia. Vasta kesäkuussa 1944, kun suomalaissotilaiden rintamakarkuruus ja erilaiset paniikki-ilmiöt paisuivat ennennäkemättömiin mittasuhteisiin, Päämajan alaisuuteen perustettiin pieni sotilaspsykologinen työryhmä.

Fyysisesti vammautuneet sotilaat saivat korvauksia invaliditeetistaan, mutta psyykkisten vammautumisten kohdalla korvauslinja oli tiukka; vakavammat häiriöt selitettiin ajan oppien mukaisesti yksilön omista ominaisuuksista johtuviksi eikä linjaan tullut muutoksia vielä 1990-luvullakaan. Psyykkisesti vammautuneet saivat vammansa lisäksi kärsiä moraalista paheksuntaa ja häpeän stigmaa, vaikka heidän sairastumisensa ovat mitä normaalein reaktio sodan tuhoon ja väkivaltaan ja kuka tahansa saattoi sairastua.

Ajattelin ensin, että tämähän on raskasta luettavaa keskellä kaunista kesää. Olen iloinen, että luin tämän tärkeän kirjan lähihistoriastamme. Se liikutti ja herätti myötätuntoa noita kovia kokeneita ihmisiä kohtaan, oli mielenkiintoinen ja monelta kantilta ihmisiä sodassa pohtiva. Ville Kivimäki on tehnyt hienon työn ja tehnyt sen punnitusti ja neutraalisti, ajan taustoja tarkasti valaisten, kohteitaan kunnioittaen ja ymmärtäen. Hän myös varoittaa nykyisestä löyhästä traumapuheesta. Siitä on tullut arkipäiväinen termi, jolla voidaan viitata mihin hyvänsä stressaavaan tai vaikeaan kokemukseen: Niin tosia ilmiöitä kuin sukupolvelta seuraavalle siirtyvät traumat monissa perheissä ovatkin, me kaikki emme ole sodan uhreja. 

Koko kuva Suomen sodan kasvoista on vasta nyt täydentynyt tällä palasella. Teos voitti Tieto-Finlandian vuonna 2013 ja perustuu historioitsija Ville Kivimäen väitöskirjaan Åbo Akademista, Battled Nerves: Finnish Soldiers' War Experience, Trauma and Military Psychiatry, 1941-44.

Muita lukijoita: Kirjakaapin kummitusSuketus1001 kirjaa ja yksi pieni elämä.

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945
WSOY 2013, 475 s

torstai 23. kesäkuuta 2016

Hyvää Juhannusta & Olive Kitteridge



Saaristossa villiruusut aloittivat kukintansa viime viikolla  ja vihdoin saatiin sinnekin sadetta. Ukkosten kera. Näköjään jatkuukin vielä juhannuksenkin. Meteorologit näyttävät kihisevän jännityksestä, kun niin paljon on tapahtumaa luvassa.

Jos sataa, niin aina voi lukea. Ja katsoa Olive Kitteridgeä Teemalta. Frances McDormand on ällistyttävä autistisen oloisena eläköityneenä matematiikanopettajana. Suorapuheinen kiltin miehen vaimo ei vain osaa käyttäytymissääntöjä, vaan rehelliset tunteet paukahtavat kanssaeläjille päin naamaa oltiin sitten luokkahuoneessa valvomassa jälki-istuntoa tai häissä, joissa sukulaisrouva on tehnyt millimetrin tarkat suunnitelmat istumajärjestyksineen. Mutta mihin totuuden laukaiseminen joka suuntaan sitten johtaa? Kertakaikkisen lumoavaa seurattavaa.

Elizabeth Stroutin Pulitzer-palkittua romaania ei ilmeisesti ole suomennettu, mutta ruotsinnettu kyllä. Olisiko tämä semmoinen versio, josta Unpopular bookish opinions - haasteessa oli puhe: Kohta 8. Kirja joka mielestäsi on huonompi kuin siitä tehty elokuva. Tuskin sentään, jos on noin arvostetun palkinnon voittanut. Mutta elokuva/4-osainen minisarja on joka tapauksessa täysosuma, käsikirjoitus, kuvaus ja varsinkin näyttelijätyö.

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Ali Smith: Satunnainen



Alhambra holvikaarineen kehystää Ali Smithin Satunnaista. Ohuesti kylläkin. Sillä on romaanissa kytkentä Amber-nimiseen nuoreen naiseen. Hän puolestaan sai nimensä Alhambra-nimisestä lontoolaisesta elokuvateatterista, sillä siellä hänet pantiin alulle, äidin kertoman mukaan. Amber on nuori kaunis nainen, joka eräänä päivänä tulee taloon kuin tyhjästä ja jää. Talo on vuokratalo, jossa lontoolainen Smartin uusperhe lomailee Norfolkin pikkukaupungissa. Isä Michael on yliopiston professori, jonka aktiivinen syrjähyppyharrastus oppilaidensa keskuudessa on jo laajalti tunnettu. Eve on kirjailija, joka punnertaa omassa maailmassaan uutta teosta. Perheen poika Magnus on nuorukainen, jonka koulussa poikien jäynä on ajanut nuoren tytön epätoivoiseen tekoon, Magnus on osallistunut kätevänä kuvankäsittelijänä. Pikkusisko Astrid tarkkailee ympäristöä kameransa välityksellä ja tekee ympäristöstään murrosikäisen kriittisiä havaintoja.  Tähän porukkaan pöllähtää autollaan mystinen Amber eikä mikään ole enää entisellään.

Antaako boheemi ja määrätietoinen nainen perheelle enkeliterapiaa vai onko hän manipuloiva ja kutakin perheenjäsentä ovelasti ja erikseen hyväksikäyttävä paholaisnainen, se ei ole selvää. Hän saattaa olla myös se korsi, joka taittoi kamelin selän. Tai hajotti perhepotretin palapeliksi. Tai näytti että se on jo palasina. Amber käyttäytyy sikamaisesti, mutta Smartin perhe on hauraassa tilassaan avuton eikä kyseenalaista uutta kotihengetärtään, koska kukin heistä on omalla tavallaan ja nopeasti tullut tästä riippuvaiseksi.  Hän valehtelee, varastaa, käyttää hyväkseen ja nuuskii jokaisen kätketyt tarpeet ja salaisuudet, mutta samalla auttaa jokaisen kuin siivilleen - ja vapautumaan materian painolastista, konkreettisesti.

Oudon Amberin taustaa selvitellään muutamassa häivytetyssä minämuotoisessa välikkeessä Alhambrasta bisnesmaailman kautta ekoaktivistiksi, mutta pääosassa on perheen ihmissuhteiden ryteikkö, isien ja äitien roolit, edellisten sukupolvien varjot sekä isien ja poikien syyllisyys.  Oscar Wilden sanoma 'Me olemme kaikki syyttömiä kunnes jäämme kiinni', sopii hyvin Michaelin elämänohjeeksi.

Johtuneeko sitten englantilaisen arjen ja maiseman välähdyksistä, että Ali Smithin pulppuileva, pienesti ironinen tyyli toi välillä mieleen Kate Atkinsonin. Mutta kyllä Atkinsonin tarinankertojan kyvyt sittenkin ylittävät ainakin tämän näytteen Ali Smithin vastaavista. Takakansi siteeraa London Timesia: Smith pelaa huimaavia kieli- ja tarinapelejä. Minua ne eivät niin huimanneet vaan aika paljon ikävystyttivät. Elokuvien maailmaan koukataan siellä täällä, irrallisen oloisesti. Kertomuksesta olisi pitänyt huomata yhteys Pier Paolo Pasolinin romaaniin/elokuvaan Teoreema, viisastuin lukemalla ammattikriitikoita jälkeenpäin. Pasolini oli minusta aikoinaan yhtä yliarvostettu kuin Tarantino nykyään.

Miellyttävää oli huomata, että romaani jäntevöityi noista peleistä loppua kohden. Varsinkin Astridin pohdiskelut vakuuttavat, hänen päiväkirjanomaiset monologinsa kun hän kuljeskelee Lontoon katuja ja pohdiskelee kaikkea maan ja taivaan välillä, murrosikäisen kielellä, ilmaisten liikuttavasti vitsikkyyttä ja ahdistusta, samanaikaisesti. Kristiina Drewsin kääntäjän lahjoja ei voi olla ihailematta.

Ampaisee kuulostaa vähän samalta kuin aamupaise, pikku maapaise, sillä nimellä vieraalta planeetalta maahan tulleet alienit voisivat nimittää ihmisiä, joilla on naama turvoksissa. Vie minut johtajasi luo, maapaise. 

Kaikkein suurimman irtioton entisestä tekee perheen äiti ja kirjailija Eve, joka lähtee pitkälle matkalle juurilleen Yhdysvaltoihin ja päätyy kyseenalaistamaan koko tapansa kirjoittaa ja nähdä maailma. Siihen vaikuttavat uutiskuvat Irakista, vankien kidutuksesta. Even matkan kautta romaani haluaa tuoda globaaleja ihmiskunnan syntejä mukaan, heittää isomman vaihteen päälle. Minusta se ei ihan onnistu. Voi olla että syynä on äidin siihen mennessä ohuehko henkilöhahmo, nämä pohdiskelut vaikuttavat päälleliimatuilta.

Lisää lukijoita: KirjapolkuniJärjellä ja tunteellaTarukirja

Romaani voitti Whitbread-romaanipalkinnon vuonna 2005.

Ali Smith: Satunnainen
The Accidental, 2005, suomentanut Kristiina Drews
Otava 2006, 363 s

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Tietohaaste


Sain Juha Makkoselta tietokirjallisuushaasteen, joka on alunperin lähtöisin Klassikkojen lumoissa -blogista. Haasteen ohjeet ovat:

  • Valitse viisi tietokirjaa (joita et ole vielä esitellyt blogissasi) ja viisi nettisivua, joiden tiedon laatu on ansiokasta ja esittele ne lyhyesti blogissasi.
  • Kielen tulee sekä kirjoissa että nettisivuissa olla jokin pohjoismaisista kielistä - siis tanskaksi, norjaksi, islanniksi, suomeksi, ruotsiksi, fääriksi, grönlanniksi, saameiksi, kveeniksi, meänkielellä jne
  • Tietokirjat ovat niitä, joiden perässä mitä todennäköisimmin on laaja lähdeluettelo.
  • Aikaisempi kirjoitukseni tietokirjoista. Siitä voi katsoa mitä ei ainakaan lasketa tietokirjaksi.
  • Haasta mukaan vähintään kolme blogia jakamaan tietoa eteenpäin.

Haaste on jo kauan pyörinyt blogeissa. Muutamalle muullekin ensimmäinen kohta on tuottanut ongelmia, tuo 'joita et ole vielä esitellyt blogissasi'. Tänne blogimaailmaan ryntäsin minäkin innolla kolme vuotta sitten ja otin jo aloittaessani mukaan vanhan 'hännän' eli vuodesta 2003 alkaen kirjoittamani merkinnät, vaikka niitä ei oikein arvioina voi pitää. Halusin ne kuitenkin tänne, koska blogi on minulle myös tapa muistella lukemaani, ja sieltä se kirjoittaminen alkoi. Niinpä tässä löysin taas itselleni tärkeän periaatteen, 'siitä yli missä aita matalin'. Sieltä 'vanhoistani' löysin nämä, joita en ole varsinaisesti 'esitellyt' blogissani eikä niitä paljon ole katseltukaan.


Peter Englund: Sodan kauneus ja kauheus. WSOY 2009 Ruotsalaisen palkitun historioitsijan ja tietokirjailijan teos kertoo ensimmäisen maailmansodan kurjan tarinan. Vuodesta 1914 alkava ja vuonna 1918 päättynyt sota eletään läpi noin parinkymmenen eri maista kotoisin olleiden, eri puolilla rintamia taistelleiden rivimiesten ja -naisten aikalaiskirjoitusten kautta. Lehtihaastattelussa Peter Englund mainitsi, että ihmiset harhautuvat toisesta maailmansodasta päättelemään sodan olevan selkeää hyvän ja pahan taistelua. Kun paha eli Hitler nujerrettiin, vaikutti selvemmin kuin muissa sodissa, että sota oli oikea ratkaisu. Ensimmäisen maailmansodan historia osoitti paremmin sen mitä sotien olemus yleisemmin on: kaaosta, tappamista vailla syytä, epäselviä tavoitteita, kurjuutta, kaiken hajoamista - päällystö pelastautuu mutta rivimiehet uhrataan, ja lopulta seuraavan sodan siemen kylvetään häviäjien kokiessa rauhan ehdot epäoikeudenmukaisina.



Bengt Jangfeldt: Panoksena elämä - Vladimir Majakovski ja hänen piirinsä, WSOY 2008 Ruotsin vuoden 2007 palkittu tietokirja kertoo runoilija Vladimir Majakovskin lyhyestä ja tulenpalavasta elämästä Venäjän vallankumouksen alkuvuosina. Sinä aikana hän eli elämänsä rakkauden, Lili Brikin kanssa kolmen hengen boheemissa suhteessa, alistui tämän uusiin miessuhteisiin ja löysi itsekin uusia naissuhteita. Suhteet, myös erilaiset kirjalliset piirit ja niissä vaikuttavat persoonat tekevät kirjasta elävän. Niiden kautta vuosisadan myllertävät historialliset muutokset valaistaan: Venäjän vallankumous, sen herättämä innostus nuorissa futuristeissa/anarkisteissa, ja sen jähmettyminen kuristavaksi totalitarismiksi. Bengt Jangfeldt on hieno yhdistelmä historioitsijaa ja tyylikästä kirjoittajaa. Axel Munthe - Tie Caprin huvilalle on toinen häneltä lukemani loistava historiateos.




Christer Pursiainen: Trotski. Gummerus 2011. Viime vuosisadan sosialistisen liikkeen eräästä johtohahmosta, Lev Trotskista (alun  perin Bronstein) ei ole kirjoitettu kovin montaa teosta, verrattuna toiseen aikalaiseen, Staliniin - tai Hitleriin. Suomalainen tutkija Christer Pursiainen kertoo mullistusten ajasta sata vuotta sitten. Hän piirtää samalla elävän muotokuvan sitkeästä ja itseensä uskovasta juutalaissyntyisestä agitaattorista, poliitikosta ja ajattelijasta. Julmaksi diktaattoriksi Trotskikin ehti jo paljastua, ennen kuin joutui Stalinin karkoittamana poistumaan Venäjältä, Turkista, Euroopasta päätyen lopulta Meksikoon. Karismaattisella puhujalla ja kirjoittajalla oli aina oma hovinsa ympärillään. Stalin ei koskaan unohtanut Trotskin häntä kohtaan ilmaisemaa halveksuntaa, vaan hänen kätyrinsä seurasivat Trotskia hellittämättä. Trotski saavutti kuitenkin Stalinin lähipiiriin jääneitä, entisiä tovereitaan korkeamman iän Stalinin tehokkaasti lahdatessa ensinnä lähellä olevat uhkaajansa. 



Heikki Ylikangas: Suomen historian solmukohdat. WSOY 2009. Professori Heikki Ylikangas on kirjoittanut useita lukevalle yleisölle tarkoitettuja teoksia Suomen historiasta. Niiden päätelmiä on usein kirjojen julkaisemisen jälkeen sitten toisten tutkijoiden toimesta haastettu lehtien palstoilla. Tätä lukiessa sain ensi kertaa jonkin näköisen valaistumisen siitä, että kyllä Suomen kehitys köyhästä maatalousvaltaisesta harvaanasutusta ja 1900 -luvulle saakka Ruotsin ja Venäjän kyykyttämästä maasta nykyiseksi vauraaksi teollistuneeksi länsimaaksi on oikeastaan ollut ällistyttävän nopeaa. Siihen on vaikuttanut myös mainittujen kahden maan kissanhännän veto; ne valitsivat eri säädyt vaikutusvaltansa kasvattamiseksi, Ruotsi ylimmän ja Venäjä alemman aateliston eli keskiluokan, joka sai Venäjän alaisuudessa enemmän valtaa, ja kansallisuusaate vahvistui. Seuraava hyvä tuuri sattui Venäjän vallankumouksen aikana ja toisessa maailmansodassa suomalaiset sitten yhdistyivät yhteistä vihollista vastaan.




Roberto Saviano: Gomorra. Mafian valtakunta. WSOY 2007. Italialainen toimittaja pureutuu henkensä kaupalla Napolin mafian, camorran toimintatapaan. Mafia hallitsee monialaisesti teollisuutta, paikallisista kiinalaisten omistamista piraatti-tekstiiliyrityksistä jätteidenkuljetukseen, huumausaineisiin ja rahanpesuun, välineinä kiristys, uhkailu, murhat. Italialaisten ravintoloiden takahuoneisiin kätkeytyy ketjuuntunut rahanpesun organisaatio. Kamppailu jatkuu ja toimittajalla on ympärivuorokautinen suojelu. Pakersin tämän kovalla vaivalla italiankielisenä, mutta kirja on suomennettu samannimisenä.

Nettisivuja en osaa sen kummemmin mainostaa. Useimmin käyn kurkkimassa näitä yleisiä juttuja eli
uutisia: Yle, sää: Ilmatieteen laitos, kaikki todelliset ja luulotaudit: Terveyskirjasto Duodecim, linnut, kasvit: Luontoportti ja mitä hyvänsä: Wikipedia. Kirjablogien lisäksi luen Saku Timosen Uuninpankkopoikaa ja se virkistää joka päivä. Erkki Tuomiojan blogia seurasin hänen ministeriaikanaan, mutta se hiljeni pitkäksi aikaa ministerikauden jälkeen. Nyt huomaan ilokseni hänen palanneen linjoille. Häneltä olen löytänyt Bengt Jangfeldtin.

Haastan Marilen, Sannan ja Lukijattaren.







tiistai 7. kesäkuuta 2016

Sara Stridsberg: Darling River.Doloresvariationer



Toukokuisen Helsinki Lit-tapahtuman lauantaissa minulle kiinnostavin oli Sara Stridsbergin ja Claes Anderssonin keskustelu. Claes Andersson oli luonteva haastattelija, runoilija-kirjalija-psykiatrina, joka on itse kirjoittanut ja puhunut paljon mielen järkkymisestä, herkkyydestä, hulluudesta. Sara Stridsbergistä uutisoitiin meilläkin jokin aika sitten, kun hänet kutsuttiin Ruotsin Akatemiaan, jota kutsua hän ei miettimättä hyväksynyt. Hän on ansioitunut ja palkittu kirjailija. Hänen uusin romaaninsa on omaelämäkerrallinen Beckomberga, joka oli Helsinki Lit
-keskustelun aiheena. Beckomberga oli Tukholmassa sijaitseva valtava mielisairaala, joka suljettiin vuonna 1995 kuusi vuosikymmentä toimittuaan. Näkökulma romaanissa on ilmeisesti toinen kuin mitä näistä isoista laitoksista nykyään yleisesti ajatellaan. Positiivisempi, ymmärtävämpi. Näin ymmärsin keskustelusta. Kirjaa en saanut ostettua, koska se myytiin tilaisuudessa loppuun ennen kuin pääsin tiskille. Ostin sen sijaan Darling Riverin, johon sain oikein söpön signeerauksenkin. Vai miten tuohon nuolen lävistämään sydämeen nyt pitäisi suhtautua?

Ehkä symboli kirjailijan signeerauksessa kertoo siitä, mistä romaanikin: tuskasta. Via dolorosaa ajaa outoja pareja, tiettömillä teillä, Darling Riverin mutaan päättyen, ilman päämäärää. Alaska on välistä päämäärä, mutta saavutaanko sinnekään? Ensimmäinen pari on isä ja teini-ikäinen tytär Lo, jotka lähtevät usein yöllä ajamaan, isän levottomuuden ajamana. Samalla poimitaan kyytiin prostituoituja, joita isä nai etupenkillä katsoen samalla peilistä takana istuvaa tytärtä. Tämä taas ottaa rannalla vastaan keitä tahansa miehiä, joita kutsuu veljikseen - isältä oppineena. Isä ja tytär elävät alkoholilla, makeisilla ja leivoksilla. Äiti oli kerran mukana ajeluilla. Hän katsoi miestään ja tytärtään kameran linssin läpi ennen kuin lähti. Isä ja tytär elävät tuhoon tuomittua elämäänsä kuin se olisi ainoa vaihtoehto. Isä on arkkitehti. Lon luhistuvaa elämää ja mädäntyvää ruumista, joka lihoo hiljalleen muodottomaksi, täydentää hitchkockmainen ja dystooppinen luonto: puihin puhkeavat silmut irtoavat nopeasti, mustia lintuja nousee siivilleen, joki virtaa  mustana ja liejuisena, musta aurinko hiiltyy taivaalla.

Sjöarnas svala rop genom bilens fönster och fågelskriken tar henne ut ur detta gyttjiga drömlandskap där hon springer över förstörda åkrar med nedfallna ihjälfrusna fåglar. En vägg av gråa moln täcker himlen. Mors hjärta och kista klädd i svart sammet.

Toisaalla, Ranskassa Jardin des Plantesissa, mies, albinon valkea ja epämuodostuneen hintelä, yrittää läpilyöntiä tutkimukselleen simpanssin älykkyydestä. Simpanssi on tarkoitus opettaa piirtämään. Tutkija tekee työtään saadakseen rakkautta, arvostusta ja läheisyyttä. Mitä kiihkeämmin hän sitä tekee, sen kauemmas muut vetäytyvät. Yön pimeydessä tutkijan armoilla oleva simpanssi on myös hänen eroottisten tutkimustensa kohteena. Päivisin hän saa maksaa kalliisti saadakseen edes yhden prostituoidun palveluja. Mutta lopulta hänelle on tärkeää vain mitä tuo pieni simpanssityttö hänestä ajattelee.

Stranden är övergiven och de är ensamma med havet som de var med floden vid Elfenbenskusten en gång. Han står handfallen inför sin avvisade gåva, han ville ge henne allt detta, dessa bågar av vatten och himlen som en gång skyddade henne. Han har hoppats på att hon ska röra vid honom trots att hon aldrig har gjort det tidigare. Han har längtat efter Célestes tunga kropp över hans magra bröstkorg.

Kappaleiden välissä on osuus 'Encyklopedi', jossa puretaan avainkäsitteitä, kuten peili. Peilistä Céleste-simpanssi voi katsoa itseään. Peilin kautta katsotaan auton takapenkille. Mutta lähes-ihmiset, kuten simpanssit, eivät ymmärrä että peili ei heijasta heitä itseään. Sen sijaan kuvaa erehdytään pitämään kadonneena ystävänä tai äitihahmona.

Kolmas levoton kulkija on tuntematon äiti, joka pakenee pitkin moottoriteitä Yhdysvalloista Eurooppaan, Istanbuliin, Wieniin. Hän kirjoittaa kirjeessä, että ei halua asua talossa, joka on vieraan eikä halua nähdä lastaan. Hänenkin leninkinsä nuhjaantuu matkalla, liha katoaa luiden päältä.

Takakannessa romaania kuvataan melankoliseksi romaaniksi lapsesta ilman lapsuutta ja naisesta ilman tulevaisuutta. En saanut selvää neljännestä tarinasta, mutta sellainen siitä löytyy. En pystynyt erottamaan sitä tuosta kolmannesta. Luin DN:n arvostelusta, että neljäs liittyy Nabokovin Lolitaan ja on sen jatkumoa: pedofiili-isäpuolen hyväksikäyttämä Dolores pakenee Alaskaan.

Minusta romaani on lohduttoman ja pimenneen mielen maisemaa. Runolliset kuvaukset luonnosta - kuitenkin vihamielisestä  - viimeistelevät liejun harmaaksi värjäämän mekon tytön päällä. Tytön jonka silmätkin sairastuvat lopulta. Hän ei näe itseään peilistä eivätkä muutkaan enää kohta näe häntä. Romaani on niin täynnä rakkaudettomuutta, hylättyjen traumaa, pahoinvointia että lukukokemus oli raskas. Kirjailija kritisoi naisen ruumiin riistoa, nuorten naisten hyväksikäyttöä. En silti tunne tuota naisen kuvaa, jonka Stridsberg näyttää. Olisin keskeyttänyt, ellen olisi viimeisen puolen vuoden aikana tullut hankkineeksi/saaneeksi useita kirjoja, jotka olen tähän mennessä keskeyttänyt. Päätin kestää loppuun asti. Nyt se on kestetty enkä voi lukea seuraavaksi Sara Stridsbergin Beckombergaa vaikka se olisi odottamassa. Oli sen verran vahva myrkkyannos.


Sara Stridsberg: Darling River
Albert Bonniers Förlag, 2010, 327 s