Hanna-Riikka Kuisma: #Syyllinen

Luin viime vuonna Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalon. Se jätti vahvan jäljen, joten oli helppo tarttua tänä vuonna julkaistuun  #Syylliseen. Siitä huolimatta, että nimi ja hashtag eivät varsinaisesti innostaneet, sometunnisteet kun herättävät minussa lievää ällötystä, vaikka blogia lukuunottamatta somemaailma ei ole omaani. Tai ehkä siksi. 

Alussa ollaan jo pandemiavuoden 2020 syyskuussa ja nainen istuu vankilassa henkirikoksesta epäiltynä. Tarina etenee takaumana saman vuoden tammikuusta. Minäkertoja on nelikymppinen parisuhteessa elävä nainen, joka yrittää kehittää itselleen ansioita somevaikuttajana. Hän on siinä ajautunut pyramidihuijauksen tyyliseen riippuvuussuhteeseen epäterveellä pohjalla toimivan luontais-lisäravinneyrityksen kanssa. Sen lisäksi että hän on sitoutuessaan joutunut velkakierteeseen, hän on myös lähellä tuhota terveytensä, koska somettajat toimivat Felodese-tuotteiden esittelijöinä ja kasaavat päivittäiset ateriansa niistä. Vain niistä. Ne kuvataan Instagramiin. Vaimonsa "urasta" tietämätön mies - joka kertomuksessa on puhuteltu sinä - lähtee töihinsä naisen laittaman aamupalan jälkeen ja jättää asunnon naisen loputtoman kuvaamisen näyttämöksi. Pandemian lähdettyä vauhtiin, miehen etätyöt muodostavat naiselle uuden ongelman.

Naisen arki tapahtuu kännykässä. Postauksia sinne tänne, videoita, imartelevia filttereitä. Nettiyrityksen hierarkinen maailma karsii huonot eli vähemmän seuratut somettajat alimmalle tasolle, kun tiiminvetäjä matkustelee Balilta Malediiveille ja palkitsee parhaimmat kaverinsa, joihin kertojakin haluaa lukeutua. Somen tyly maailma, kamppailu paikasta auringossa, teeskentely ja petollinen toiminta, jossa vain kovin pokerinaama pärjää tulee liiankin selväksi. Jokainen haluaa rakentaa itsestään brändiä. Ystäviksi luullut paljastuvat lihaa repiviksi hyeenoiksi. Alatyyliset nimittelyt ja herjat ovat arkista kielenkäyttöä. Toisen menestys on ahdistavaa, toisen tappio sitäkin riemukkaampaa. Tervetuloa todellisuuteen. Siihen, jossa ei läheskään aina saa, mitä haluaa. 

Yhä repaleisemmaksi käy naisen elämä, kun velkakierre ja terveyden tila uhkaavat paljastua myös toistaiseksi siltä varjellulle miehelle. Naisen tausta entisenä anorektikkona ja bulimikkona, alkoholistiperheen tyttärenä, jonka filmaattinen äiti asuu vastapäisessä kerrostalossa, heittää lisää varjoa yhä pimenevälle mielelle. Solmuja löytyy jo parinkymmenen vuoden takaisesta nuoruudesta, jonne nainen on kätkenyt traumaattista seksuaalista historiaa. Koulukiusattukin hän on ollut, läskiksi haukuttu. 

En ole pystynyt kuvaamaan itseäni sen jälkeen, kun täytin helmikuussa neljäkymmentä kaikessa hiljaisuudessa. Tänään oli pakko, koska kaikki alkoi tuntua unelta. Minun on saatava todiste olemassaolostani niin, että muutkin näkevät minut. Sellaisena kuin itse haluan. On aika ottaa oma kuvani haltuun.

Pariskunnan suhde on ollut rakastava, mutta sitä kuormittaa elämän hallintansa täysin kadottanut nainen. Suhde on perinteinen, melkein kuin 50-luvulta, nainen keittiön hengettärenä, silloin kun mies on paikalla. Mutta yksin häärätessään, nainen ennen kaikkea esittää, siivoustakin. --- kierrätän tietenkin kaiken biojätteistä lasin ja muovin kautta metalliin. #zerowaste #nollahukka #ekoteko. 

Voi sanoa, että #syyllinen on ajassa kiinni. Mutta onko aika todella näin synkeää? Olen uskonut kaiken negatiivisen, mitä somemaailmasta olen lukenut, mutta tämä menee jo senkin yli nihilistisessä kuvassaan todellisuudesta. Lukukokemus tämän mieleltään pimenevän naisen klaustrofobisesta maailmasta on raskas. Se on myös kovin monotoninen, koska syöksykierrettä ei oikeastaan valaise mikään, ei huumori - ellei naisen mielipuolisiin kuvioihin suhtaudu hyvin mustana huumorina - eikä lämpö. Itsensä arvottomaksi tunteva päähenkilö ja hänen kujanjuoksunsa on varsinainen synkkä yksinpuhelu.

Lopussa pilkahtaa jonkinnäköinen toivo vapaudesta, vankilassa siis. Kovan kautta on pitänyt nähdä tyhjien kulissien tarpeettomuus.

Hanna-Riikka Kuisma: #syyllinen
Like, 2021, 287 s

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo

Betonibunkkerissa, tässä lähiössä ei nukuta. Jossain kämpässä on joku aina aloittamassa uutta trippiä kun toisaalla sammutaan. Jossain painitaan, toisaalla kuristetaan ja kiristetään, joku pistää suoneen, toinen sniffaa nenään. Ovet käyvät, käytävässä nujakoidaan, seinän takana huudetaan. Joku äiti ottaa vastaan asiakkaita ja tytär kykkii sen aikaa piilossa. Kaiken keskellä asuu myös yksi toisiaan rakastava vanha pariskunta, mutta on selvä - kahdessa mielessä - poikkeus ja ihme on, että jaksavat asua Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalossa.

Kansainvälinen sijoittajayhtiö on hankkinut omistukseensa rapistuneen, kaupungin ulkopuolelle jääneen lähiön. Siellä on baari, pubi, ruokajonot ja uskovaisten kahvilat. Lähiön kuvaus on sellainen kurjuuden ylistys, että se vaikuttaa suorastaan eksoottiselta. Onko näin tiivistä ja laajaa köyhyysloukkua jossain Suomessa vai olisiko se sittenkin dystooppinen tulevaisuuskuva? Jos siis annetaan eriarvoisuuden kasvaa, työttömyyden lisääntyä, ja koulutuksen katsotaan kuuluvan vain parempiosaisille. Luulisin, että tällainen lähiö, näin ekstreemi, voisi löytyä jostain Pariisin, New Yorkin tai Moskovan slummista, ehkä Tukholmankin pahimmilta alueilta. Pariisissa jyrättiin jo maan tasalle eräs ongelmalähiö joitakin vuosia sitten. Mutta ehkä me kuljemme samaa tietä, vähän perässä?

Kuinka kehittyy ja jatkuu ylisukupolvinen köyhyys ja näköalattomuus, sitä romaani kuvaa inhorealistisella naturalismilla. Kun äiti ja tytär ryyppäävät yhdessä aamulla keittiössä. Päähenkilö vaihtuu kerrostalon asukista seuraavaan; yhä syvemmälle huumediilereiden puristuksiin päätyy Jessica, jonka lapsi on otettu huostaan, Miko lisää volyymiä kuulokkeisiin ettei kuulisi äidin bisneksiä makuuhuoneesta, Teppo ei muista mitään tänäkään aamuna, Jadea kiusataan koulussa, Miikka tulee vankilasta ja herättää pelkoja, Sara ja Ossi löytävät toisensa ja ulkomaalaisvihan. Vanha Terttu on heitetty ulos vuokra-asunnosta, hän ei ole juoppo, hän on vain vanha ja köyhä. Orastavaa rakkautta voi joku tuntea, mutta se hukkuu toisen aamuiseen ryypiskelyyn. Lähistöllä, työmaakoppien ja parakkien keskellä rypee myös vanhin polvi alkoholisteja. Kahvilaa pitää entinen alkoholisti Sakke, joka päivittää blogiinsa joka aamu tarkan lukeman raittiista aamuistaan. Kestääkö se? Siinäpä pieni jännite. Toinen tulee siitä, keiden kanssa Miikka on tehnyt lapsia ja tietävätkö lapset isästään.

Joukossa kulkee myös Keijo, joka tutkii kerrostalon omistus- ja hyväksikäyttösuhteita. Hän ja Krisu, it-velho, pääsevät jyvälle haisevista bisneksistä lähiön kansainvälisten sijoittajaomistajien keskuudessa, mutta nämä ainoat, joilla on energiaa muuhun kuin päihde-elämään, jäävät häviävän vähäiseksi valon pilkahdukseksi tässä kamppailussa, jossa pienet pojat ja tytötkin tuomitaan kulkemaan betonoitua polkua synkässä viidakossa.

Kun viimeinen pussi on myyty, hän suuntaa kakkostorille. Jo kaukaa hän bongaa jätkiä, jotka on tuntenut tarhasta asti. Vaikka mitä tapahtuisi, hän näkee aina tatuointien, arpien, murtuneiden nenien ja päihteiden kovettamien kasvojen läpi ne kirkassilmäiset pikkupojat, joista osa oli villejä ja osa lähes mykkiä. Pusikko kahahtaa. Hän kääntyy katsomaan. Torin kulmalla huonossa piilossa on pari alaikäisen näköistä tyttöä fiksaamassa. Ne ovat viikon vetämisen jälkeen olevinaan koviakin kuosaajia, hän huokaa ja ohittaa tytöt vaimeasti nyökäten, koska kokee olevansa viimeinen ihminen saarnaamaan.

Romaani oli Finlandia-ehdokas vuonna 2019. Se on taidokkaasti kirjoitettu. Masentava kuvaus tyrmäsi ensin niin, että olin läväyttää talon oven kiinni. Sittemmin yhteiskunnallisen todellisuuden kuvaus ja näiden ihmisten kohtalo alkoi kiinnostaa, niin lohduttomalta kujanjuoksulta kuin se monen kohdalla näyttikin.

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo
Like, 2019, 333 s