torstai 30. elokuuta 2018

M.J. Hyland: Inga fler lögner



Viime vuonna luin M.J.  Hylandin (Maria Joan) romaanin This is how, ruotsinnettuna Utan ont uppsåt. Nyt luin kirjailijan edellisen romaanin Carry me down, myös ruotsiksi, koska sitä ei ole suomennettu. Onko mahdollista, että englanti jyrää kielenä niin että suomennokset siitä vähenevät kun 'kaikki osaavat' englantia? Hyland on nimittäin palkittu kirjailija ja aikamoinen velho sukeltaessaan hahmojensa päänsisäisiin syövereihin ja nostaessaan sieltä päivänvaloon ristiriitoja, haaveita, pelkoja ja uhkia.

John Egan on yksinäinen 12-vuotias poika, aikuisen kokoinen korsto, jonka kasvua vanhemmat ja opettaja seuraavat huolestuneina. Poika itse on vakuuttunut ja sitoutunut tulevaan menestykseensä ja sen seurauksena kirjaukseen Guinnessin ennätysten kirjassa. Hänellä on nimittäin lahja: hän on kävelevä valheenpaljastin.

Men när jag avslöjar lögner ser jag på en bråkdels sekund det som en maskin inte kan se, och jag lägger märke till massor av signaler och saker som kallas för mikrouttryck. Och jag mår illa och blir varm om öronen men inte lika mycket som i början.

Lahjaansa hän kokeilee ennen kaikkea vanhempiinsa, Heleniin ja Michaeliin, joiden reaktioita hän seuraa kuin hyönteistä mikroskoopilla. Vanhemmat ovat alle nelikymppisiä, filmitähden näköisiä; komea pariskunta. Perhe asuu Irlannin maaseudulla, Goreyn pikkukaupungissa, isoäidin talossa. Isoäiti on paha suustaan ja piittaamaton tavoiltaan. John rekisteröi kaiken tarkasti ja vanhempiensa valheet erikseen patjan alla säilyttämäänsä ajrikäviäpehlaviin eli valhepäiväkirjaan. Valheenpaljastus pohjaa fyysisten reaktioiden seurantaan ja on molemminpuolista; sekä kohteessa että Johnissa itsessään tapahtuu asioita, toisella ääni kohoaa, kädet riippuvat tai vapisevat, väri muuttuu kasvoissa,  hänellä korvat lämpiävät ja - räikeissä tapauksissa - oksettaa. Tämä ei estä vaan helpottaa häntä itseään pyrkimyksessä kohti pokerinaamaista valehtelua.

Isä Michael on kolmatta vuotta työttömänä ja yrittää päästä akateemiselle uralle, Trinity collegeen. Sen pitäisi onnistua heittämällä, sillä hän on Mensan jäsen. Isoäiti ei vakuutu poikansa näytöistä ja se konflikti ajaa perheen Dubliniin, Ballymunin surkeaan slummiin, jossa kerrostalot muistuttavat mätäneviä hampaita ja isommat jenginuoret ahdistelevat Johnia.

Kaikki kerrottu nähdään pojan katsomana ja hänen tulkitsemanaan. John vaikuttaa varhaiskypsältä, mutta on toisaalta sekä aggressiivinen että yliherkkä, seuraa itsevarmojen tyyppien puheen tauotusta mutta kaipaa äidin hellyyttä ja jumaloi tämän kauneutta. Murrosikäinen. Isää voi myös ihailla, mutta tähän kohdistuu selvästi kriittisempi katse. Perheen sisäinen dynamiikka vaihtelee levottomasti, eikä lukijana voi olla varma missä mennään. Onko tässä rakastava nuori perhe, vai onko jossain koira vai vielä pahempaa haudattuna?

Pojan katseen kohteena liikkuvat vanhemmat, joiden aikuisten maailmaa poika tulkitsee itsevarmasti - eikä muuta tulkintaa lukijallekaan anneta. Nopeasti ahdistuva ja hermostuva John seuraa puheen lisäksi omia ja toisten fyysisiä reaktioita. Välillä poika lipsahtaa holtittomaan käytökseen eikä itsekään ymmärrä mikä sai hänet toimimaan niin. Häpeästä toivuttuaan hän näkee päiväunia tulevasta kuuluisuudestaan, haastatteluja Niagara-putouksilla ja kirjoittaa taas uuden kirjeen , 'Rakas Guinnessin ennätysten kirja...'.

Paras kaveri Brendan on koulussa pitkälle valmis Johnin testeihin mutta katoaa uuden tyttöoppilaan tultua luokkaan. John on entistä yksinäisempi, eikä epäonnistunut pissatesti auta asiaa.  Uusi opettaja Mr Roche on yllättävä apu tukalassa tilanteessa, mutta jää hänkin vain ohimeneväksi tueksi pojalle, jota vanhemmat eivät osaa auttaa, huomaa tai välitä nähdä.

Irlannin maisemat, maaseudun koulupolusta Dublinin kaduille ja ostoskeskuksiin seuraavat mukana kun tarina porautuu yhä syvemmälle Johnin ja perheen konfliktiin, josta ei siitäkään saada varmuutta. Onko kyse Johnin kuvitelmista, jotka sysäävät aiemmin onnellisen perheen uuteen tilanteeseen? Vai onko hän sittenkin turvattomuuden aistiva lapsi, joka muita rehellisemmin näkee valheen ja voi siksi pahoin?  Hänen äitinsä yrittää valaista pojalle 'valkoista' valhetta, mutta poika jää aikuisten maailman vihaiseksi seuraajaksi. Onko Johnille tapahtunut jotain mikä nyt alkaa poreilla ja kiehua yli? John havainnoi eteen tulevaa toteavaan ja arkiseen tyyliin, vaikka hänen omat tekonsa kärjistävät tilannetta kohti umpikujaa. Kenenkään muun näkökulma ei tule apuun, lukijan on luotettava tähän omassa hauraan oloisessa, kutistuvassa maailmassaan kamppailevaan murrosikäiseen poikaan.  Romaani vangitsee lukijan pahan aavistuksen, ällistyksen ja lumouksen järisyttävään välitilaan.

"Visste du att de flesta som avslöjar lögner utvecklar sin superkänslighet inför känsloyttringar tidigt i livet? Och att den förhöjda känsligheten ofta har sin grund i ovanliga förhållanden under barndomen?"
Jag njuter av att bli tilltalad som om jag var en intelligent vuxen, men förstår inte vart han vill komma. "Jaha" säger jag.

Carry Me Down on voittanut palkintoja ja ollut ehdolla Booker-palkintoon vuonna 2006.

M.J. Hyland: Inga fler lögner
Carry Me Down, 2006, ruotsiksi kääntänyt Helena Ridelberg
Brombergs, 2007, 350 s


P.s. perheellä on kissa, joten se sopii Helmet -haasteeseen, kohtaan 40.


lauantai 25. elokuuta 2018

Elokuvissa: BlacKkKlansman

KuKluxKlan members and a burning cross 1921, Denver Colorado (Creative Commons)

Elokuva pohjautuu tositapahtumiin. Eletään 70-luvun loppua Colorado Springsissä. Musta poliisi Ron Stallworth soluttautuu Ku Klux Klaniin, yhdessä valkoihoisen kollegansa kanssa. He ovat sama henkilö klaaniin päin: musta, oikea Ron hoitaa asioita puhelimitse, kun valkoihoinen kollega Flip Zimmerman hoitaa edustamisen kasvotusten.

Elokuvaan on punottu  rotusorron historiaa väläyksinä. Alussa kuullaan raivokas puheenvuoro hyväosaiselta rasistilta, kuinka Amerikka on menossa hunningolle jos eivät valkoiset pidä varaansa. Seuraa mustan poliisin poliisilaitoksen arkistossa kohtaamaa arkipäivän rasismia.

Tulenarka tilanne kehkeytyy kaupungissa, kun Mustien panttereiden kutsuma, Afrikkaan jo muuttanut Stokely Carmichael, afrikkalaiselta nimeltään Kwame Toure, saapuu puhumaan opiskelijoiden tilaisuuteen. Ajankuvaa tulee tuutin täydeltä: opiskelijoiden ja Mustien Panttereiden kannattajien valtavat afrokampaukset melkein ryöstävät pääosan. Semmoisia ne olivat, vähän kuin seuraavan vuosikymmenen Charlien enkelien kuontalot. Peittävät paikoitellen sen verran ison osan kuvasta, että alkaa hymyilyttää väärässä kohdassa. Orastavaa romanssia kehittyy, musiikki pauhaa aika päällekäyvänä. Discopallon alla se vielä soi asiaankuuluvana, mutta muissa osuuksissa taas liiallisesti.

Jasper Pääkkönen astuu kuvaan Ku Klux Klanin tiukkana ja epäluuloisena rasistina, joka imee elinvoimansa vihasta mustia ja juutalaisia kohtaan. Hänessä ei ole pomoainesta, sillä heidän tulee olla salonkikelpoisia, hän on enempi kuumakalle. Pääkkönen vetää roolin todella hyvin, hänellä on karismaa eli aina kun hän astuu kuvaan pistävine katseineen, tunnelma sähköistyy ja sihahtaa kuin öljy kuumalla pannulla. Voi toki olla, että näin käy vain suomalaiskatsojalle. Joka tapauksessa hän on se kovin pala peitepoliiseille. Muut ovat pehmeämpiä ja isoin pomo David Duke esitetään Trumpin tyyppisenä, imartelulle persona narsistina. Työhuone ja repliikitkin ovat presidentillisiä.

Ku Klux Klanin rituaaleja on tutkittu tarkasti. Miitingissä, jossa uusi jäsen otetaan seuraan, hurrataan edelleen vuoden 1915 menestyselokuvalle Kansakunnan synty, jossa Ku Klux Klan tekee sankaritekojaan. Rituaaleissaan, univormuissaan Ku Klux Klanin tyypit näyttäytyvät monella tapaa köyhiltä ja väkivaltakoneistona kotikutoiselta, todellisesta vaarasta huolimatta.  Se ei myöskään jää epäselväksi, että poliisin ja armeijan joukoissa riittää sympatisoijia.

Mustat pantterit on esitetty kuin Ku Klux Klanin toisena ääripäänä, kun taas poliisiksi ruvennut Ron esittää maltillista 'tolkun' ihmistä. Yhtä outoa kuin kutsua meillä paikallisia natsiporukoita kritisoivia ihmisiä toiseksi ääripääksi. Voi olla, että pääosan esittäjä John David Washington (Denzel Washingtonin poika) vastaa todellista henkilöä, mutta minusta hän on hieman hampaaton roolissaan eikä tuo elokuvassa riittävästi vastapainoa klaanilaisille. Vähän enemmän paloa, särmää persoonaan olisi tehnyt hyvää. Kaikki elokuvan valkoiset ovat hyvin tyypiteltyjä, kun taas mustat ovat kiiltokuvamaisia.

Lopussa näytetään filmipätkiä 2000-luvun rotumellakoista ja pätkä Trumpin puheesta, jossa hän ei suostu kritisoimaan  Charlottesvillessä väkijoukkoon ajaneita natseja. Ja David Duken uusimpia sananparsia, jotka ovat hyvin saman henkisiä. Elokuvassa on muutama hyvä tiheätunnelmainen kohtaus, mutta myös jonkin verran patetiaa eikä elokuvan ainoa romantiikan siemen oikein pääse itämään. Ohjaaja Spike Lee on parhaimmillaan pahimpia kiusaajiaan, heidän tekosiaan ja dialogejaan kuvatessaan, ystävät jäävät pliisummiksi. Lisäksi holtittomasti käytetty musiikki vie elokuvasta tehoja päinvastaisesta tarkoituksesta huolimatta.

BlacKkKlansman, USA 2018
Ohjaus Spike Lee

keskiviikko 22. elokuuta 2018

Sarjakuvaa ja Grantaa

TV:ssä on pyörinyt sarja Kesäksi kotiin. Ella Kanninen vetää ohjelmaa kivalla tyylillä, luontevasti ja haastateltaviaan kuunnellen. En ole sarjaa varsinaisesti seurannut, mutta ne kaksi kertaa, kun olen sattumalta osunut avaamaan telkkarin ohjelman aikana, olen jäänyt siihen roikkumaan. Näin loppupätkän, jossa vieraana oli Roomassa asuva sarjakuvataiteilija Kati Kovács. Kati K. vaikutti tosi sympaattiselta tyypiltä. Hän puhui italialaisten tavasta puhua paljon sanomatta niinkään paljon. Maailmalla oli herätty huomaamaan vähemmän puhumisen arvo. Suomessa lapset saavat kastua ja likastua, Italiassa on hyvin paha, jos kastuu ylhäältä päin, paitsi suihkussa. Joka tapauksessa nainen vaikutti Italiaan ja elämäänsä tyytyväiseltä, ja aika italialaiseltakin temperamentiltaan ja spontaanisuudessaan. Tästä nappasin vinkin saada Helmet-haasteen kohta sarjakuva ruksattua.  Lainasin Kati Kovácsin Viidakkonaisena vatikaanin varjossa. Sarjakuvakirjoja en ole lukenut ollenkaan sitten lapsuuden. Päivittäisen annokseni sarjakuvaa saan lehdestä, aamukahviini kuuluu Fingerpori, Viivi ja Wagner, Kamala elämä ja Wumo. Aikaisemmin kuului myös Rauta-Reetta. Harmillisesti se poistui valikoimasta, mutta tylsä Harald Hirmuinen vain jatkaa.

Kati Kovácsin sarjakuvan maailma on absurdi ja piirrosjälki raisua. Parhaiten kolahti Salvador Dalin ja Galan kohtaamiseen keskittyvä Tehtävä vai totuus, jossa villin oloinen tyttö - alter ego, Kati K? - käy heillä kylässä. Gala on hieman tympääntynyt ja Salvador saa tehdä hommia vaimoansa virkistääkseen. Ja Kati K. sanoo lopulta totuuden. Pitää lukea Kovacsin esikoisteos Vihreä rapsodia.
- No joo, eihän tästä mitään ruksia haasteeseen saanut. Sarjakuvaromaani tämä ei ole.

Kati Kovács: Viidakkonaisena Vatikaanin varjossa
Arktinen Banaani, 2008, 56 s

Joihinkin luettavien listallani roikkuviin nimiin olen ehtinyt kyllästyä jo ennen lukemista ja monessa olen kirjaston varauslistoilla numerolla sata jotakin. Nappasin sitten ex tempore Grantan numero 8, keväältä 2017, teemana Eläin. Kirja sisältää sekä suomalaisten että ulkomaisten kirjailijoiden tekstejä, novelleja, esseitä, mietiskelyä aiheesta ihmisen suhde eläimeen. Kokoelma on onnistunut ja kiinnostava. Muutamia makupaloja tässä.

Tiina Raevaaran kirjoituksesta Keskusteluja vanhan koiran kanssa huokuu sellainen rakkaus ja lämpö, että uskon jokaisen jolle yksikin koira on joskus ollut tärkeä, liikuttuvan lukiessa. Samalla se on haikeaa valmistautumista eroon, jota vanhan koiran vieressä joutuu ajattelemaan. Hyvin kaunis kertomus.

Callan Wink on amerikkalainen esikoiskirjailija. Häneltä kokoelmassa on novelli Eksoottisia otuksia. Siinä kesälomaileva opettaja, levoton perheetön mies hankkiutuu kausityöntekijäksi ranchille Austiniin Texasiin. Pusikoissa vilisee eksoottisia eläimiä, jotka on päästetty irti metsästettäväksi, karanneet tarhoista tai syntyneet sattumalta lajille vieraassa ympäristössä. Tämä oli minusta kirjan paras novelli, rennolla otteella kerrottu, hyvin elokuvallinen tarina. Eläimet eivät varsinaisesti esiinny muuta kuin taustalla, esimerkkeinä elämän sattumanvaraisuudesta. Kirjailijan tyyli vaikutti, nasevaa kerrontaa. Kuin tämän päivän John Steinbeck.

Leena Krohnin Taiteiden yössä on mehukas pieni novelli  kaupunkilaisesta taiteiden yössä. Kertoja kohtaa vanhan naisen ja tämän kävelyttämän otuksen, joka on... Siitä ei ihan tule selvyyttä, mutta kertoja joutuu todella tiukoille yrittäessään ottaa siitä selvää vanhukselta, jonka omakin takki kiiltele epäilyttävästi. Onko tuo täti edes nisäkäs? Mainion mystinen taide-elämys on tämä Leena Krohnin kertomus.

Daisy Hildyard on englantilainen esikoiskirjailija. Hänen vetämänsä tutkimushanke Speaking Animal kartoittaa ei-inhimillisiä kokemuksia. Sukupuolielämää ilmestyi alun perin englanninkielisen Grantan verkkosivuilla vuonna 2015. Novellin näkökulma liikkuu maatilalla lehmästä mikrobin kautta hyönteiseen ja päätyy maatilan emäntään. Ei-ihmisosioissa ihmiset liikkuvat taustalla navetassa. Nainen-osiossa palataan maatilaa pyörittävien ihmisten askareisiin, vapaa-aikaan ja seksiin. Novellissa on omalaatuinen tunnelma, kaikki eliöt ovat samoissa puuhissa, mutta ihminen näyttää etäännytettynä sokealta omassa mittakaavassaan.

 Jenna Kunnas on tehnyt Eläin-Grantan hienot piirrokset
Toisten historia esittelee kuvataiteilija Terike Haapojan ja kirjailija Laura Gustafssonin vuonna 2012 käynnistyneen hankkeen, joka kartoittaa historiaa ja yhteiskuntaa toislajisten eläinten näkökulmasta. Se on ulkopuolelle jääneiden näkökulma. Hyvin akateeminen teksti lähdeluetteloineen.

Amerikkalaisen Mika Taylorin novelli Hänen poikansa sijoittuu Viestintätutkimuksen instituuttiin Brittiläisillä Neitsytsaarilla. Kyse on delfiinitutkijoista. Novellissa ihmisen suhde eläimeen ja sen rajapinta alkaa hajota, kun tutkija Lilyn suhde tutkittavaan etääntyy tutkimuksesta ja muuttuu tunnepitoiseksi läheissuhteeksi. Eikä ole ihan selvää, kumpi etääntyy kauemmas lajityypillisestä käytöksestä, delfiini vai ihminen.

Esseessään Wellington Zoo Pauliina Haasjoki kulkee Uuden Seelannin tuttujensa kanssa halki eläintarhan, katselee ja koskettaakin sen eläimiä, monet alueelle tyypillisiä, joita ei muualla tavata, kuten lentokyvytön kiivi. Essee on runsas lajeista ja ajatuksista, viisas ja kiinnostava. Pikkukarhut -otsikon alla Haasjoki puhuu sirkuskarhujen pakottamisesta tanssiin ja muistaa Aila Meriluodon runon Tyttö ja tanssiva karhu, jossa karhu rakastuu tyttöön. Hyvin inhimillinen tragedia, eikä mitään todelliseen verrattuna; jopa myötätunto voi eksyä.

Japanilaisen kirjailijan ja teatteriohjaajan Yukiko Motoyan novelli Koirat on surrealistinen tarina vuorimökkiin sulkeutuneesta kertojasta, joka tekee siellä etätyötä. Hänellä on seuranaan lauma lumenvalkoisia koiria, joiden alkuperää hän ei oikein itsekään tiedä. Hän nukkuu koiriin hautautuneena. Hiljalleen aukeaa yhteys alhaalla laaksossa olevaan kaupunkiin ja pienten tunnelmapalasten kautta novelliin hiipii kauhun mausteita. Kaupungin asukkaiden ja erakon sekä hänen koiralaumansa välille on heräämässä konflikti, jonka syitä lukija voi vain arvailla, koska kertoja ei halua niistä edes kuulla saatikka kertoa. Uhka alkaa kuitenkin kasvaa. Novellissa on painajaisunen tunnelmaa.

Tappava, rakastava eläinkuva on Elisa Aaltolan moraalifilosofinen essee ihmisen suhteesta eläimeen. Se pohjaa Simone Weilin ja Iris Murdochin filosofiaan rakkaudesta kaiken keskiönä. Siinä pohditaan muutoksen mahdollisuutta, luopumista ihmisen itsekeskeisyydestä, sen korvaamista nöyryydellä, valppaudella, tarkkaavaisuudella. Ei mitään helppoa tekstiä lihaa syövälle lukijalle - huonoksihan siinä itsensä tuntee.

Australialaisen tutkijan ja kirjailijan Rebecca Giggsin novelli Valaan saattajat kuvaa rannalle ajautunutta ryhävalasta ja tapahtuman ympärille kerääntyvän ihmisjoukon, katsojien ja auttajien reaktioita. Ihmiset riemuitsevat valaan omista yrityksistä palata mereen ja synkistyvät kun valas mereen autettuna toisen kerran palaa rannalle kuolemaan. Novelli on kiehtova yhdistelmä tietoa valaan, valtavan nisäkkään elämästä ja kuolemisen tavoista että runollisen kauniita lauseita. Voi tuntematonta valasta. Maailmaan sidottua valasta. Aaltojen kuvioimalle hietikolle levisi varjojen verkko. Me kaikki keinahtelimme paikoillamme. Olimme sivusaaliita. Kuului jatkuvasti harvenevia yksittäisiä puhahduksia. Vuoroveden vaimeaa kohinaa pikkuruisissa merenpoukamissa.

Granta 8: Eläin/Kevät 2017
Otava 2017, 256 s




tiistai 14. elokuuta 2018

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran



Minua katsotaan usein kuin uhria. Minun odotetaan olevan heikko ja nujerrettu, minä kun olen pakolaisnainen. En käsitä heidän ajatuksenjuoksuaan. Eivätkö he ymmärrä, että olen tääällä, koska olen vahva? Vaatii voimaa pysyä lujana ja kieltäytyä hyväksymästä kurjuutta ja sortoa.  Joskus ihmetyttää, kuvittelevatko he itse olevansa vahvoja. Luulevatko he ihmisen kasvavan vahvaksi, jos hän ei koskaan ole kohdannut vaikeuksia? Kuvitttelevatko, että vastaanpanemisen taito syntyy seisovassa vedessä?

Golnaz Hashemzadeh Bonde syntyi vuonna 1983 Iranissa ja pakeni pikkulapsena perheensä mukana Ruotsiin. Hän valmistui Tukholman kauppakorkeakoulusta ja johtaa perustamaansa ihmisoikeusjärjestöä.  Olimme kerran pohjannee paljolti perheen kokemuksiin, ainakin Iranin islamilaiseen vallankumoukseen ajoittuvilta osiltaan.

Viisikymppinen Nahid kuulee lääkäriltä, että hänellä on syövän takia korkeintaan puoli vuotta elinaikaa. Se nostattaa Nahidissa, eronneessa leskessä, aikuisen tyttären Aramin äidissä pelkästään raivoa. Hän rypee itsesäälissä, loukkaantuu kaikesta ja kaikille ja ennen kaikkea tyttärelleen ja miettii myrkyllisiä ystävistään. Kukaan heistä ei saavu ajoissa katsomaan, ei viivy riittävän kauan, ei lakkaa elämästä omaa elämäänsä muualla. Hän ei halua tehdä heille kohtaamistaan helpoksi, päinvastoin. Se ettei lähestyvä kuolema häntä ylevöitä tuntuu sympaattiselta, rehelliseltä ja oikealta. Hänet on petetty eikä hänellä ole aikaa tulla hyväksi ihmiseksi.

Potilaana Nahid on pakotettu paikalleen ja muistoihinsa, perheen ja omaan historiaan ja synnyinmaansa Iranin lähihistoriaan. Kuolema on kai aina kulkenut vierelläni, hän aloittaa vaikka epäilee kaikkien kuolevien sanovan tuon latteuden.

Perheessä on seitsemän tyttöä, kaikki koulutettuja ja Nahidkin pääsee lääketieteelliseen. Perheen äiti oli naitettu miehelleen yhdeksänvuotiaana. Hän tulee äidiksi kaksitoistavuotiaana. Perheen tyttäret sen sijaan ovat täynnä suunnitelmia, energiaa ja elämäniloa. Sille saattaa olla selityksensä myös perheen isässä, joka on suufilainen, dervissi, filosofiksi kutsuttu.  Opiskelijaystävineen Nahid kiinnittää julisteita Teheranin yöllisillä kaduilla. Kapinahanke, mielenosoitus, jonka uusi shaahin jälkeinen hallinto verisesti tukehduttaa on käännekohta ja merkitsee myös Nahidille suurta menetystä, elämän pituista syyllisyyttä, häpeän ja katumuksen tunteita. Ja pakoa rakastetun ja aviomiehen Masoodin kanssa tekaistuilla henkilöpapereilla. Niin vain tämäkin aviomies, entinen vallankumouksellinen ja tasa-arvoinen kumppani paniikkitilanteessa toteuttaa ns kulttuurinsa tapoja ja päätyy hakkaamaan vaimoaan kun ei muuta keksi.

Nahidin päivät vaihtelevat muistoista sairaalan nykyhetkeen, jossa hän koettelee tyttärensä Aramin ja lääkärinsä sietokykyä kovilla ja katkerilla lauseillaan, miettii pakolaisuutta, kotiseutua, juuria ja omaa osuuttaan tuleville sukupolville.

Luepa joku historiankirja. Mikään ei ole pysyvää. Kaikki katoaa ja maailma muuttuu. Kaiken sellaisen keskeltä sinä olet kotoisin. Sellainen veri sinussa virtaa. Kestää sukupolvia ennen kuin se on vaihtunut. Kestää sukupolvia ennen kuin tuhansien vuosien sodat, kapinat ja kaaokset ovat vaihtuneet ruotsalaiseen rauhaan. Ruotsalaiseen pysyvyyteen.

Naista vaivaa syövän lisäksi vahva syyllisyydentunne perheen tragediasta, kapinayön tapahtumista. Se kalvaa eikä Nahid saa tilaisuutta sopimiseen äitinsä ja muun Iraniin jääneen sukunsa kanssa. Sen sijaan tytär on se, jonka kanssa toivon virettä, rauhaa ja iloakin vielä voi löytyä. Voisiko tyttärestä ja tulevista tulla sellaisia, joilla on juuret, ei sellaisia kuin hän, ei mitään hiekkaihmisiä? Syyllisyyden painoa kasvattaa koko vallankumouksellinen into, sen jälkeen tuli kaaos ja krapula, kadonneita ystäviä, kaikkien ihanteiden tallautuminen sotaan ja väkivaltaan.

Sitä kuvittelee, että jos onnistuu pakenemaan sotaa ja pääsee rauhaan, voi elää paljon onnellisempana. Pitäisi olla paljon onnellisempi, jos on aikoinaan elänyt sylivauvan kanssa kellarissa, putoilevien pommien alla, mutta nyt on puutarhaa ja kirkasta taivasta. Kuvittelee tulevansa onnellisemmaksi, jos ei tarvitse elää puliukkojen keskellä ja kuunnella poliisiautojen ulvontaa. Mutta ei siinä niin käy, en vain tiedä miksi.

Olimme kerran on liikuttava, koskettava ja suorasukainen kuvaus ruotsiniranilaisen naisen kuolinvuoteelta. Nainen on virkistävästi muottiin sopimaton, oikukas ja ailahtelevainen, siis ensinnä ihminen - ja vasta sen jälkeen jotain kansallisuutta, jossakin asemassa jossakin maassa.  Samalla romaani on kiinnostava väläys Iranin lähihistoriaan yhden perheen kokemusten valossa, silmin nähtynä, autenttisena. Golnaz Hashemzadeh Bonde kirjoittaa lyhyitä lauseita, kuin hampaiden välistä puristettuja. Aikaa ei ole, ja siksi on keskityttävä oleelliseen. Se on tehokasta, lukija istuu sen vuoteen vierellä.

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran 
Det var vi, 2017, suomentanut Jaana Nikula, kansi Timo Numminen (hieno!)
Otava, 2018, 218 s

lauantai 11. elokuuta 2018

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys



Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyys on kirjailijan esikoisteos ja palkittu Italiassa Premio Strega-palkinnolla. Luin tämän kirjailijan seuraavan teoksen, Ihmisruumiin jälkeen. Minusta kirjailija on ottanut ison harppauksen tästä ensimmäisestä. Voi olla, että italialaisen komppanian Afganistanin sotaretki kiinnosti myös aihemaailmaltaan enemmän kuin Torinoon, Pohjois-Italiaan sijoittuva ahdistuksen täyteinen rakkauskertomus, mutta ennen kaikkea kirjailijan kertojanote on jälkimmäisessä selvästi rennompi. Henkilöhahmot on kuvattu vivahteikkaasti ja kiinnostavasti, huumoria on löytynyt karseissa olosuhteissa. Alkulukujen yksinäisyydessä ahdistunut noidankehä puristaa joka suunnalta, niin että tekstikään ei minusta hengitä - päinvastoin kuin takakannessa mainostetaan.

Giordano aloittaa niin, että lukija jää koukkuun heti. Pieni tyttö, ankara ja kunnianhimoinen isä, vaativa laskettelukoulu jossain Italian Alpeilla. Toisaalla Mattia, totinen mutta älykäs pikkupoika ja hänen kehitysvammainen kaksossiskonsa Michela, jonka takia  koulukaverien piiri kaihtaa perhettä. Mattia aiheuttaa siskon katoamisen, lopullisen. Se taakka on niin rankka, että Mattia päätyy ajan kuluessa viiltelemään itseään. Näistä kahdesta, Alicesta ja Mattiasta kehkeytyy romaanin pääpari, eri syistä ulkopuolisiksi jääneet nuoret, joille yksinäisyys ja erilaisuus on normaalitila. Muunlainen seurustelu - kavereiden kanssa hengailu tai bileet - on poikkeus. Mattia edustaa oppikirjaesimerkin omaisesti erityislahjakkuutta, joka ennen ihmiskasvoja näkee ympäristössä erilaisia matemaattisia säännönmukaisuusilmiöitä, on hyvin kömpelö ihmisten kanssa yleisesti ja tyttöjen kanssa erityisesti.  Alice kantaa mukanaan lasketteluturman vammaa eikä onnistu pääsemään mukaan suosittujen tyttöjen porukoihin. Silloin kun se näyttää onnistuvankin, kaikki paljastuu tarkkaan suunnitelluksi kiusaamiseksi. Alice kehittää hiljalleen anoreksian. Alicen ja Mattian tähtien radat näyttävät lähestyvän toisiaan. Vaikeuksista huolimatta heillä on sanatonta yhteisymmärrystä. Mutta uskaltavatko he luottaa siihen, että toinen ajattelee ja tuntee samoin? Kaikkien rakastuneiden ikuinen kysymys.

Uskottavasti Giordano pyörittelee nuorten valintoja ja kohtaamisia, ajatuksia ja tunteita samoin kuin heidän kohtaamiaan muita, heistä kiinnostuneita. Siitä huolimatta mielenkiintoni alkoi vähetä loppua kohden. Alkoi ärsyttää tuo Tuulen viemää-tyyppinen asetelma, jossa pari jatkuvasti jättää tarttumatta toisen heittämään liaaniin tai pelastusrenkaaseen ja sen sijaan mätkähtelee tyhjään ja jatkaa omaa polkuaan, yksin ja onnettomana. Päähenkilöt ovat niin tottuneet fyysiseen itsekidutukseen, että henkinenkin itsekidutus tuntuu oikealta valinnalta. Vai onko sittenkin yksinäisyys kummallekin tutumpaa, sitä ominta, kuin toisen läheisyys kaikkine vaivannäköineen, riippuvuuksineen?

Alicen anoreksia ja Mattian oirehtiminen etenevät kuin oppikirjassa. Yksinäisyys yhdistää heitä, mutta voiko se ketään yhdistää? Alkulukujen yksinäisyys on minusta ikävä nimi romaanille enkä olisi siihen tarttunut, ellen olisi lukenut Ihmisruumista - yhtä karseasta nimestä huolimatta. Alkuluvut kuvaavat sekä yksinäisyyttä että Mattian matemaattisesti orientoitunutta persoonaa. Nimi on kuulemma kustantajan valitsema ja sen perusteella näyttää, että kirjasta on markkinoinnissa haluttu antaa 'vaikeampi' vaikutelma kuin mitä se itse asiassa on. Se ei ole ollenkaan vaikea, vain hieman pitkäveteinen, kun annetut asetelmat alkavat selvitä ja tyypit jatkavat yksinäisten kehiensä kiertämistä.

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys
La solitudine dei numeri primi, 2008, suomentanut Helinä Kangas
WSOY, 2010, 298 s

tiistai 7. elokuuta 2018

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme





Olimme ihan suunniltamme petaa suurta salamyhkäisyyden peittoa. Sitä kohennellaan eri puolilta, mutta aloitetaan keskikohdasta. Rosemary on tytär, joka availee sieltä täältä perheensä historiaa. Perheeseen kuuluu äiti ja isä, psykologian tutkija ja professori, veli Lowell ja sisar Fern. Perhe ajautuu kriisiin ja puolet lapsista, tai siis kaksi kolmesta katoaa. Ongelma on se, että niistä katoamisista ei oikeastaan voida puhua. Eikä niistä puhuta myöskään lukijalle, vaan tämä hiljalleen avautuva mysteeri on se, jonka varaan romaanin jännite pingoitetaan.

Monesta kasvatuksellisesta syystä vanhemmat eivät halua puhua asioista ainoalle läsnäolevalle lapselleen, Rosemarylle - joka alussa on aikuinen opettaja, mutta tapahtumisen polttopisteessä 5-vuotias, liikaa pälpättävä tyttö, joka sitten myös hiljenee. Patoutunut puhumattomuuden tilanne aiheuttaa pitkittyneitä väärinkäsityksiä ja vääriä tulkintoja, joita selvitetään ajan kuluessa. Sinä aikana päästään myös 'keskikohdasta' sinne alkuun. Minunkin on nyt oltava hyvin salaperäinen, etten tässä paljasta kirjan varsinaista yllätystä, jota kannessa Jussi Valtonenkin mainostaa. Yllätyshän se on.

Miksi koko tämä kiemurainen ja salaileva tapa kertoa? Sitä en ihan ymmärrä, kiinnostun, mutta lopulta minulla on hieman nenästä vedetty olo.  On rakennettu suurta mysteeriä, ja kun salaisuuden verho lopulta on poissa - niin, se mikä paljastuu ei ihan vastaa kihelmöiviin odotuksiin. En ymmärrä, että noinkin fiksussa perheessä olisi toimittu niin. Eli pieni uskottavuusongelma syntyi tämän lukijan päässä.

Romaani on teemoiltaan kunnianhimoinen. Sen pääaiheena on kyseenalaistaa ihmisen oikeus alistaa muut lajit omiin tarkoituksiin, eläinkokeet ja niihin liittyvä etiikka. Romaanin aiheena se on omaperäinen ja toteutettu luontevasti keskiluokkaisen ja hyvin koulutetun perheen tarinassa, jossa juuri tutkimusprojekti perheen sisällä kasvattaa räjähdysherkän konfliktin. Siinä sivussa Olimme ihan suunniltamme puhuu muistamisesta, tarinan kun kertoo omista lapsuuden muistikuvistaan lähtien aikuinen Rosemary. Lisäksi se kuvaa perheen sisäisiä suhteita, vanhemmuutta, sisarrakkautta ja -kateutta, opiskelijaelämää 90-luvun Kaliforniassa ja heittää sekaan filosofian ja muita opin jyviä.  Eläinten oikeuksia ajavalla eläinten vapautusrintamalla (EVR) on roolinsa tarinassa.  Kidutus vahingoittaa sekä siihen syyllistyvää että sen uhria. Ei ole sattumaa, että yksi Abu Ghraibin kiduttajista tuli armeijan palvelukseen suoraan kanoja teurastamasta. 

Rosemary kertoo perheensä ja omaa historiaansa humoristisella otteella, vakava teema moraalisine valintoineen upotetaan rempseään puheeseen ja aikuistuvan nuorison ihmissuhde- ja opiskelukuvioihin. Opiskelija-asunnoissa bailataan, baareissa humallutaan ja vastaan tulee monenlaista maankiertäjää, mukaanlukien boheemi, kenen hyvänsä jääkaapille kävelevä ja sohvilla makoileva opiskelijaneitonen Harlow, jonka jäljiltä baarikaan ei ole entisensä. Elokuvaankin oivallista ainesta siis. Ohimennen mainitaan teemaan sopiva kirja, jonka olen lukenut: Simpanssini Washoe. Siinä käsitellään samaa aihemaailmaa perinteisemmässä muodossa.

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme
We Are All Completely Beside Ourselves, 2013, suomentanut Sari Karhulahti
Tammi 2015, 364 s

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Nawal El Saadawi: Nainen nollapisteessä



Egyptiläisen Nawal El Saadawin Nainen nollapisteessä ilmestyi vuonna 1975. Kirja on ollut kielletty monissa Lähi-idän maissa, myös kirjailijan kotimaassa. El Saadawi, koulutukseltaan lääkäri, joutui itse vankilaan mielipiteidensä takia vuonna 1981, Anwar Sadatin hallinnon aikana. Hän on kirjoittanut naisen asemasta arabiyhteiskunnassa, vastustanut naisten sortoa ja tyttöjen silpomista. Sitä arabimaailman jähmeän muuttumatonta tilannetta valaisee terävästi myös tämä romaani yhdestä naisesta, joka pyrkii kohti vapautta ja itsenäisyyttä, mutta joutuu näkemään sen kaksinkertaisesti mahdottomaksi. Se haave ei ole naiselle eikä köyhälle saavutettavissa.

Kirjailija kertoo tarinan olevan hänen vankilassa tapaamansa naisen elämäntarina, ja pohjautuvan siis todellisiin tapahtumiin. Nuori nainen, Firdaus, odottaa vankilassa kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa.  Ennen teloitustaan nainen kertoo tarinansa vankilan psykiatrille, kirjoittajalle. Firdaus syntyy köyhän lukutaidottoman maatyöläisen perheeseen. Isän rutiineihin kuului aterian jälkeen 'hakata äiti ennen kuin rauhoittui', mutta Firdaus oli isänsä suosikki ja sai käydä kouluja, yliopistoakin. Valinnanvapaus ja polku itsenäisyyteen umpeutuu kuitenkin nopeasti. Sitä ennenkin jo lähisukulainen raiskaa tytön ja hänet ympärileikataan. Seuraavaksi Firdaus naitetaan isoisänsä ikäiselle miehelle. Tyttö pakenee ja löytää kadulta seuraavan miehen, sitten naisen, joka opastaa eliitin prostituoiduksi. Kun eräs asiakkaista valistaa häntä siitä, että hänen ammattinsa ei ole kunniallinen, Firdaus kokeilee - huonommin - palkattua toimistotyötä. Täällä tulee vastaan oikeaakin rakkautta, mutta taas raha ja asema ratkaisevat.

Tällä arabinaisen kujanjuoksulla naisen valinnat torpedoidaan, hänet silvotaan fyysisesti ja amputoidaan henkisesti, mutta häntä ei lannisteta. Se ja puhujan äänensävy, vihainen ja omanarvontuntoinen, tekee romaanista voimallisen feministisen puheenvuoron. Naisen ääni kuuluu läheltä ja kovaa, kun hän tekee selvää patriarkaalisen yhteiskunnan väkivallasta ja vääryyksistä, sen jyrkästä hierarkiasta, uskonnollisten ja maallisten johtajien tekopyhyydestä ja vallanhimosta, naisen osasta ja pohdiskelee avioliiton ja prostituution eroja.

Nyt tajusin, että kaikista naisista juuri prostituoitua oli petkutettu kaikkein vähiten. Juuri avioliitto oli naisten uskomattoman julmien kärsimysten varaan rakennettu järjestelmä. 

Naisen kokemusten valossa hänen miesvihamielisen asenteensa ymmärtää hyvin. Hänen pelottomuutensa vain kasvaa, kunnes hän on umpikujassa, odottamassa teloitustaan. Jotenkin tulen tätä 70-luvun romaania lukiessani ajatelleeksi, että arabimaidenkin feministisessä liikkeessä on tapahtunut samaa kuin muuallakin maailmassa. Yhteiskunnallisessa aktivismissakin on kuljettu konservatiivisempan suuntaan. Miten ihmeessä naiset, oppineetkin naiset on saatu näissä maissa pitämään hijabin, niqabin etc peittävän vaatetuksen käyttämistä omana valintana - kun siitä oli jo päästy? Ja nuoret feministit voivat arabimaissa vastustaa naisen autoilua, jota heidän äitinsä ikäiset feministit pitävät voittona? Siinä on kyllä tapahtunut massiivinen silmänkääntötemppu kun näin on käynyt.

Nainen nollapisteessä on lyhyt 138 sivun romaani, mutta sen juonenkäänteiden perusteella sivuja voisi olla tuplaten. Yhdestä kamppailusta loikataan nopeasti seuraavaan ja hetkessä ollaan taas pimeässä kadunkulmassa öisessä Kairossa odottamassa jotakin. Se antoi häiritsevän Valitut palat-tyyppisen vaikutelman tiivistyksestä, mutta toisaalta romaanissa päästään nopeasti tunnelmalliseenkin kuvaukseen ja napakkaan dialogiin. Sen mustavalkoinen todellisuus vaikutti tendenssimäiseltä, mutta uskottava se on.  Oman tiensä valinnut nainen pohdiskelee kiinnostavasti naisten ja miesten oikeuksia, rahan valtaa, perinteiden ja uskonnon voimaa. Firdaus päätyy buddhalaistyyppiseen filosofiaan.

En halua mitään. En toivo mitään. En pelkää mitään. Siksi olen vapaa. Meistä tekevät orjia meidän halumme, toiveemme ja pelkomme.

Se on ainoa alue, jossa nainen nollapisteessä voi olla vapaa. Omissa ajatuksissaan.

Nawal El Saadawi: Nainen nollapisteessä, 1975
Englanninkielisestä teoksesta suomentanut Kaija Anttonen
Kääntöpiiri Oy, 1988, 138 s