Daniela Krien: Muldental

Tutustuin Daniela Krieniin ensi kerran muutama vuosi sitten ja luin hänen romaaninsa Vielä joskus kerromme kaiken. Se on intohimoinen kertomus paheksutusta suhteesta nuoren tytön ja keski-ikäisen miehen välillä, taustalla DDR:n eli entisen Itä-Saksan viimeiset ajat ennen Saksojen yhdistymistä. Se jätti vahvan muistijäljen intensiivisellä tunnelmallaan.

Samoihin entisten "ossien" sielunmaisemiin tutustuttavat myös Muldentalin novellit, kertomukset. Niitä maisemia leimaavat köyhyys, työttömyys ja siitä aiheutuvat rajut muutokset, pettymykset, syrjäytyminen ja mielenterveyden horjuminen, alkoholismi, prostituutiokin ajoittaisena perustarpeiden rahoittajana. Minun sankarini eivät ole voittajia. Silti jotkut heistä löytävät onnen, toteaa kirjailija prologissa.

Jollain tasolla entinen Saksan Liittotasavalta ja Saksan Demokraattinen tasavalta ovat kadottuaan, Saksojen yhdistyttyä, näyttäneet kauempaa ihmiskokeilulta: elämää jatkuvasti muuttuvassa markkinataloudessa, kapitalismissa, johon törmäytetään staattisen vanhoillisesta diktatuurista siirtyvien ihmisten kokemuksia. Niitä murroksia ja reaktioita, selviytymistä ja uupumista, rikkinäisyyttä ja identiteetin etsintää Krien havainnoi kertomuksissa.

Odotukset vihdoin koittavasta vapaudesta nousevat tähtiin ja kun vastassa onkin ihmisiä, jotka muurin murtumisen jälkeen nyrpistävätkin nenäänsä, tunteet heittelehtivät pettymyksestä vihaan. alemmuudentunteesta kostonhaluun. Sama kielikin voi murteissa muuttua pitkän etäisyyden jälkeen käsittämättömäksi. Kertomuksissa näyttäytyy koko elämän kirjo, neljän seinän sisällä perheen dynamiikkaa, rakkauskertomuksia ja muistojen saldoja, tyhjeneviä taloja rikottune ikkunoineen. Krien todellakin osaa näyttää, mitä murrokset merkitsevät, hänen ei tarvitse selittää. Hän taikoo viivyttelemättä kohtauksen baarissa, kaupassa, kadulla. Äärimmäisen tarkasti mutta pienin elein hän onnistuu valaisemaan vahvemman asenteita ja toisen suojautumista tunnistettavassa tilanteessa.

"Jos vieraat käyttäytyvät sillä tavalla, heidän ei tarvitse ihmetellä, miksei heitä haluta tänne."
Vieraat? Anne vinkkaa tarjoilijalle ja osoittaa tyhjää viinilasiaan.
Kanat kaakattavat kuorossa: "Siihen on vastattava kovin ottein."
"Minulla ei varsinaisesti ole mitään osseja vastaan, ei todellakaan, mutta tuollainen menee jo liian pitkälle."

Niminovelli kahdessa osassa kuvaa narsistisen taiteilijan varjostamaa perhehelvettiä. Pyörätuolissa istuva Hans valvoo toimintaa talossa keittiötä myöten seinään puhkaistusta aukosta. Koska taiteilija on saavuttanut asemansa jo vanhan vallan aikana, murros näkyy perheessä omalla tavallaan. Vaimo on kiristetty perheenjäsenten avulla Stasin ilmiantajaksi, mutta taitelija onnistuu pystyttämään kotonaan oman valvontakoneistonsa, jossa ei ympäröivän maailman moraalikadosta tarvitse välittää. Vaimo ja poika kantavat taakan ja saavat selviytyä miten taitavat eikä Hans tee sitä heille helpoksi.

Nämä ovat satuttavia kertomuksia eikä niissä useinkaan ole selkeitä loppuja, selviytymisiä ja elämän jatkumista kuitenkin. Daniela Krienin kertomukset tekevät syvän vaikutuksen, jokainen niistä on kihisevän draaman tihentymä. 

Romahtaneessa järjestelmässä valheet olivat olleet niin surkeita, että kaikki olivat tajunneet ne valheiksi, uudessa järjestelmässä taas harhakuvitelma ja todellisuus olivat kuin kaksi marjaa.

Kertomukset sijoittuvat Mulde-joen laaksoon entisen Itä-Saksan puolella.

Daniela Krien: Muldental, 2020, suomentanut Olli Sarrivaara
Lurra Editions, 2022, 264 s

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

Mutta silloin minä ajattelen omaa salaisuuttani ja tajuan, että jotkin asiat voi kertoa heti, jotkin vasta tietyn ajan kuluttua ja joitakin ei ollenkaan.

Kuuma kesä 1990 on DDR:n kuolinkorahtelun aikaa. Brendelin tila sijaitsee siellä Thüringenin maakunnassa pienen kylän reunamilla. Samoin naapurissa Hennerin tila. Brendelin tilalla elää usea sukupolvi perinteisen maatalousyhteiskunnan tyyliin: isoäiti Frieda ja hänen poikansa Siegfried vaimoineen ja lapsineen. Maria, romaanin minä-kertoja on kohta 17-vuotias, Siegfriedin pojan Johanneksen tyttöystävä, jonka perhesuhteet ovat hatarat. Äiti asuu lähimailla, mutta kaipaa muualle, isä on häipynyt Venäjän matkoillaan uusiin suhteisiin, nuortuviin naisiin. Maria notkuu nurkissa ikäiselleen tyypillisesti, vähän ulkopuolisena mutta tarkkaavaisena. Häntä kiinnostaa oikeasti eniten lukemansa Karamazovin veljekset ja toiseksi Johannes, jonka kanssa hän pussailee ja kuhertelee pojan huoneessa, hämähäkkihuoneessa. Karamazovin veljeksistä ja sen liitosta tämän romaanin kanssa en voi sanoa mitään. Keskeytin sen aikoinaan. Mutta kertoo se ainakin tytöstä, joka lukee painavaa. Johannes on intohimoinen valokuvaaja ja tilan jatkajaksi turhan taiteellinen. Kädetkin kapeat ja pehmeät. Kaikki tämä laiskanmukava oleskelu, kodikkuus ja turvallisuus on Marialta ohi eräänä päivänä.

Se on se päivä, kun hän tapaa naapurin isännän, äitinsä ikäisen Hennerin. Henner asuu yksin koiriensa ja hevostensa kanssa, juopottelee ja on muutenkin maineeltaan ja tavoiltaan arveluttava. Juopottelu ja raivokkuus kätkee vaiettuja salaisuuksia. DDR:n Stasi, salainen poliisi ja sen ilmiantoverkosto toimi tehokkaasti kodin seinien sisäpuolellakin. Varma ei voinut olla edes vieressä nukkujasta. Täällä päin venäläiset voittajat jättivät väkivallan traumat edelliseen sukupolveen. Eivätkä vanhemmat tiedä tarkkaan nuorisonsa kasvatuksesta pioneerileirillä. Kuinka vastarinta murrettiin, kuinka jokainen alkoi marssia samaan tahtiin. Kesän 1990 jälkeen, lokakuun kolmas päivä vietetään suurta yhdistymispäivää.

Marian poikaystävä Johannes on mukava poika, Marian ensimmäinen mies ja hän varmaankin rakastaa tätä. Tämän isä Siegfried on juureva maamies, hyvä työntekijä, kuin kuka hyvänsä maajussi joka tuntee joka neliösentin tilastaan ja käyttää siellä isännän ääntä. Yläkerrassa on hämärämpiä sidoksia isoäiti Friedan ja entisen renkipoika Alfredin välillä, jolla puolestaan on hyvä vainu salaisuuksista. Kyläilemään saapuu länteen siirtyneitä sukulaisia. Itäsaksalaisten alemmuudentunto on näkyvää lännen runsauden rinnalla.

Olen kuullut kuinka meille nauretaan länsipuolella; en saa mielestäni länsisaksalaislehden kansikuvaa "itävyöhykkeen immestä", naiivin näköisestä farkkutakkisesta tytöstä, jolla on onnenkyyneleet poskilla ja banaanin tapaan kuorittu iso kurkku kourassa.

Koko tämä ajan ja paikan kuva on kerrottu luontevasti, pakottomasti, vailla tarvetta keinotekoisiin näkökulman vaihdoksiin. Vanhanaikaista? Ei ollenkaan, kertomisen taito on ajatonta. Kaikkein koskettavinta romaanissa on ehdottoman kaunis rakkauden kuvaus. Eroottisen rakkauden väkevä voima uhmaa säädyllisyyttä ja sopivaisuutta. Sen Krien kertoo kirkkaalla ja pelkistetyllä tyylillään niin että siihen ei ole vastaan sanomista. Ei auta tätitellä 16-vuotiaasta tietämättömästä tytöstä ja häntä hyväksikäyttävästä nelikymppisestä juoposta. Niin vaativaa on rakkaus, joka hakee toteutustaan. Marian Traudel-mummikin meni naimisiin samanikäisenä ja oli vanhemman miehensä kanssa onnellinen loppuun asti. Siihen uskoo Maria, joka oikaisee maissipellon halki karatessaan päiviksi ja öiksi sen miehen luo jota rakastaa.

Rakastavaisten varmuus on haavanlehtimäistä, jokainen silmänräpäys on tulkittavissa väärin, jokainen poissaolo on kipua. Hetkessä eletään, hetkiä kaivataan mutta muu maailma on olemassa. Ulkona sudet ulvovat, eikä kukaan tule tätä rakkautta hyvällä katsomaan.

Hesarissa Veli-Pekka Leppänen vetää Henneristä metaforista lankaa DDR:ään. Hennerin äiti joutui venäläisten joukkoraiskaamaksi ja Henner on menettänyt luottamustaan uudelleen myöhemminkin. Joissain blogiarvioissa verrattiin kirjaa Lolitaan, puhuttiin pedofiliasta. DDR-metafora on minusta turha ja epäkiinnostava sittenkin. Miehen myöhempi Stasi-kokemus on selittävä. Maria hakee isää vanhemmasta rakastajasta. Ehkä. Epävarma ja masentunut äiti asuu entisten appivanhempiensa luona, sellainen malli ei nuorta tyttöä vahvista. Siihen hämäryyteen astuu mies ja halu, mies joka kaiken lisäksi lukee ja kirjoittaa. Ensimmäiset viestitkin ovat lapuille kirjoitettuja. Hennerin Maria haluaa ja mies hänet.

Selityksiä ja metaforia löytyy, mutta tämä nuotio lämpiää intohimosta, se on sen ydin. Pedofiliaa se ei ole. Kirjailija kertoo intohimoisesta rakkaudesta, epäselvästä tulevaisuudesta yksilön ja maan murroksessa - ja sen kaiken vilpittömästi, vailla ironiaa, tyylikkäästi ja semmoisella latauksella että yhtään turhaa sivua, yhtään tyhjää lausetta romaanissa ei ole.

Henner laskee nyt huokaisten päänsä syliini, ja minä levitän mekkoni hänen peitokseen. Silloin hän itkee. Niin, itkee, ja hänen kyyneleensä kostuttavat paljaat reiteni, jotka vapisevat yhä. Näin hänet vain yhden kerran sellaisena enkä sen jälkeen koskaan enää. Rakkaus pehmitti hänet.

Romaanista ollaan kuulemma tekemässä elokuvaa, mikä ei ihmetytä. Koko miljöön ja sen ihmiset näkee silmissään, puutarhan, kanat, kastanjapuut ja maissipellon takana rakastavaisten salatun maailman, talon jossa nuori tyttö pilkkoo vihanneksia pataan halutessaan nähdä heidän intohimonsa kotina, sen jatkuvan. Vaikka

Se on ensimmäinen kerta kun Henner sanoo minua naiseksi. Hän olisi varmasti pettynyt jos tietäisi, kuinka lapseksi minä juuri nyt itseni koen.

Daniela Krien voitti kirjalla palkinnon vuoden parhaana nuorena kirjailijana. Olen Hesarin kriitikon kanssa samaa mieltä, että suomennoksen kansi on harlekiinia. Romaani jotain ihan muuta.

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken
Irgendwann werden wir uns alles erzählen, 2011. Suomentanut Ilona Nykyri
Gummerus 2014, 200 s