Ágota Kristóf: Kolmas valhe

Kansi Tuomo Parikka

Vastaan, että yritän kirjoittaa todellisia asioita mutta jossakin vaiheessa asiat muuttuvat oman todellisuutensa painosta sietämättömiksi, jolloin minun täytyy muutella niitä. Kerron, että yritän kertoa oman tarinani mutten voi, minulta puuttuu rohkeutta, se sattuu liikaa. Silloin kaunistelen enkä kerro asioita niin kuin ne tapahtuivat vaan niin kuin olisin halunnut niiden tapahtuvan.

Ison vihkon ja Todisteen jälkeen Ágota Kristófin Kolmas valhe päättää Klausin ja Lucasin, kaksosten yhteisen tarinan. Sota on jo kaukana takana. Klaus asuu äitinsä kanssa. Lucas elää muistoissaan ja unissaan, toisessa  maassa, hän haluaa palata veljensä luo. Molemmat ovat yksinäisiä ja kaipaavat toista, molemmilla on tapansa muistaa menneet tapahtumat. 

Kolmas valhe kuvaa hajonneita mieliä ja identiteettejä. Perheen vaiheet sodan kynnyksellä selviävät pieninä välähdyksinä, lapsen kuulemina dialogeina, toisesta huoneesta, seinän takaa. Onko niihinkään uskominen, mikä on totta, mikä unta - se kaikki jää epäselväksi. Selviämistaistelussa lapset ehtivät opetella itselleenkin valehtelemisen, eikä se taito ole kadonnut aikuisikään mennessä. 

Minun täytyy puolustautua. Minun on puolustettava Äitiä. En halua, että Lucas särkee meidän rauhamme, meidän arkemme, meidän onnemme. En halua, että meidän elämämme järkkyy. Äiti ja minä emme kumpikaan kestä, että Lucas tulee tonkimaan menneitä, hämmentämään muistoja, kyselemään Äidiltä asioita. Minun on kaikin keinoin väisteltävä Lucasia, estettävä häntä repimästä auki sitä vanhaa, kamalaa haavaa.

Traagisinta on ennen läheisten kaksosten etääntyminen ja valhe, joka estää uutta lähentymistä. Rikkinäisten lasten on vaikeaa kasvaa tunteviksi aikuisiksi, kun he tempoilevat uniensa ja muistojensa keskellä, äidin kärsiessä yhtä lailla lamaannuttavan syyllisyyden taakan alla. Toisaalta, enää ei ole varmaa, onko heitä edes kaksi veljestä vai ovat he yksi ja sama henkilö, psykoottisen mielen maisemassa.

Kulttimaine tai ei, en voi sanoa trilogian lukukokemusta hyväksi. Jäljen se jätti, mutta yritän unohtaa sen. Kaksi ensimmäistä osaa alkoivat rakentua jotenkin ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi, mutta Kolmas valhe - nimensä mukaisesti - hajotti kaiken sekavaksi maailmaksi, jossa muistikuvat ja unet sekoittuvat eikä varsinkaan ensimmäisessä luvussa (kahdesta) ollut selvää kenestä puhutaan ja milloin ollaan keskellä unennäköä.

Kerrontatyyli mukautuu täydellisesti tunteettomiksi invalidisoituneiden hahmojen mieleen. Jopa tuo nakuttavan pelkistetty esineiden ja arjen kuvaus alkoi puistattaa. 

Ágota Kristóf: Kolmas valhe
Le Troisième Mensonge, 1991, suomentanut Ville Keynäs
Tammi/WSOY, 2023, 163 s

Ágota Kristóf: Todiste

Kansi Tuomo Parikka

On kulunut riittävästi aikaa Isosta vihosta, että uskalsin käydä käsiksi Ágota Kristófin trilogian toiseen osaan. Sen verran kolea oli tunnelma tuossa ensimmäisessä kirjassa, että se painui mieleen tyrmäävänä kokemuksena. Kristófin ankaran askeettinen käsiala, vailla mitään pehmentäviä sävyjä, jatkuukin Todisteessa tutun oloisena. 

Sota on jo takana, mutta väkivallan koneisto vain muuttaa ilmiasuaan ja kohdistuu henkisen vapauden nujertamiseen ja sitä edesauttavaan valvontaan. Kiellettyjä kirjoja löytää piiloista, kiellettyjä asioita kirjoitetaan päiväkirjoihin ja kätkettyihin kirjeisiin. Kirjakauppias Victorilla ei siksi ole paljon myytävää, kaikki on kiellettyä, paitsi sellainen kirjallisuus, josta kukaan ei ole kiinnostunut.

Koska näissä teoksissa ei ole pienintäkään huumoria, tapahtumapaikan alkaa nähdä dystooppisena ja ihmiset pystyyn kuolleina zombeina, epä-ihmisinä. Se on totalitaarisen valtion sielunmaisema. Suurin osa tekstistä on pelkistettyä ja toteavaa dialogia. Paikka on myös edelleen anonyymin oloinen, vaikka jossain kohtaa Unkarin vuoden 1956 kansannousu vilahtaa taustalla, uutena väkivallan ryöpsähdyksenä.

Kaksoset Lucas ja Claus erosivat Ison vihon lopussa, vaikka olivat läheisiä kuin yksi ja sama henkilö. Claus pakeni rajan yli ja Lucas palaa 15-vuotiaana asumaan isoäitinsä taloon pikkukaupungissa. Hän ottaa luokseen asumaan nuoren Yasminen ja tämän vammautuneen lapsen, joka ilmeisesti on insestin seuraus. Poika, Mathias on kuitenkin älykäs ja Lucasin tukemana hän kestää kiusaamisen koulussa. Sitä ennen äiti on jo kadonnut. Lucas on kieltänyt äitiä ottamasta poikaa mukaansa suurempaan kaupunkiin. Lapsi ikävöi äitiään. Lucas sen sijaan on tyhjä tunteista, vaikka hän on komea nuorukainen, johon naiset ihastuvat. 

Kertomuksessa tavataan sodan murjomia ihmisiä, jotka kaikki ovat jollain tavoin vaurioituneita, kuten Clara, johon Lucas tuntee vetoa, koska tämä muistuttaa hänen äitiään. Isoäidin talon ullakolla roikkuu kaksi luurankoa, hänen tyttärensä ja tämän vauva, sodan uhreja hekin. Lucas ja poika suhtautuvat niihin kuin huonekaluihin:

- Pidän, varsinkin vauvasta. Se on rumempi ja pienempi kuin minä. Eikä kasva ikinä. En tiennyt että se oli tyttö. Sellaista ei voi tietää jos toinen on pelkkä luujuttu. - Niitä juttuja kutsutaan luurangoiksi.

Karut näkymät täydentyvät monen yöllisillä painajaisilla. Erään talon parvekkeella Uneton viettää öitään, kellonaikaa satunnaisilta ohikulkijoita kysellen. Hänelläkin on muistonsa, sodan jälkeen tapettu vaimo, orpokodiksi muutettu kotitalo, entinen kartano.

Kaupungin asukkaat sentään yrittävät tukea toisiaan. Sekin pitää tehdä viranomaisten tietämättä. On hyvä tuntea puolueen virkamiehiä, heillä on  mahdollisuus järjestelyihin. Kaikilla kaupunkilaisilla on kauheat menetyksensä ja varsinkin seksuaalinen hyväksikäyttö on jättänyt useaan henkilöön parantumattoman jäljen.

Vaikka Lucas vakuuttaa, ettei tunne rakkautta ketään kohtaan, jotain sen tapaista joka tapauksessa ilmentää hänen huolenpitonsa Mathias -pojasta. On kuin nuori mies opiskelisi kadonnutta tunne-elämää ja orpo poika on hänen opetusvälineensä. Niin hyvin Lucas on onnistunut sisäistämään kaksosveljensä kanssa Isoon vihkoon kirjoittamansa elämisen ohjeet, tapetut tunteet ja julmuuden harjoittelun, joilla valtiossa piti pärjätä. Lucas auttaa myös kommunistisessa valtiossa työttömäksi joutunutta pappia, vanhaa ja masentunutta miestä.

Kaksosveljeä Clausia muut pitävät kuolleena, mutta Lucas on varma veljen paluusta. Onko paluu totta vai ei, siitä ei lukijakaan pääse varmuuteen. Luotettavaa tietoa ei tule. Lopussa on viranomaisten vahvistus, ettei kummankaan pojan elämästä ole virallista todistetta, siksi heitä ei ole.

Hautojen ja luurankojen luona yöpyvät ihmiset jatkavat varjojen elämäänsä, kaikki ovat sodan ja totalitarismin uhreja.  Samalla kun tyly kieli ja sisältö karmaisevat, on outoa havaita, että Todiste - kuten Iso vihkokin - on helppolukuinen. Se johtuu äärimmilleen hiotusta kerrontatavasta, jossa dialogi nakuttaa armottomasti eikä salli lukijan herpaantua. Tyylin on kerrottu ainakin osaksi johtuvan kirjailijan ranskan kielestä, jonka hän oppi vasta aikuisella iällä ja jolla tämän trilogian kirjoitti.

Ágota Kristóf: Todiste
La Preuve, 1988, suomentanut Ville Keynäs
WSOY/Tammi, 2023, 192 s

Ágota Kristóf: Iso vihko

Iso vihko on klassikkotrilogian ensimmäinen osa. Tämän luettuani en ole varma, uskallanko jatkaa. Sen verran kylmäävää luettavaa oli tämä kirja, joka kertoo sodan raaistavasta vaikutuksesta kahteen poikaan. Heidän äitinsä pakenee ja tuo poikansa, kirjassa nimettömät kaksoset hoidettavaksi isoäidille. Paikkakin, Pieni kaupunki, johon ihmiset ovat paenneet Suuresta kaupungista jää nimeämättä, mutta lienee Unkarissa, Saksan ja Venäjän taistelujen keskellä toisen maalmansodan loppuvaiheessa. Kirjailija Ágota Kristóf syntyi Unkarissa ja pakeni vuoden 1956 kansannousun aikana Sveitsiin. Kaksospojat ovat kuin yksi henkilö, he ovat erottamattomat me-kertojat.

Tulemme Suuresta Kaupungista. Olemme matkustaneet koko yön. Äitimme silmät ovat punaiset. Hän kantaa suurta pahvilaatikkoa ja me kumpikin pientä matkalaukkua, joissa vaatteemme ovat, sekä Isämme suurta sanakirjaa, jota käsiemme väsyessä kannamme vuorotellen.

Lapset ovat tottuneet rakastavaan äitiin, mutta nyt kaikki muuttuu. Isoäiti on kaikkea muuta kuin lempeä mummo, hänellä ja lasten äidillä on vihan sävyttämä suhde, välit ovat vuosiksi katkenneet. Häneltä eivät lapsetkaan kuule ilahtuneita tervetulotoivotuksia. Isoäitiä kutsutaan paikkakunnalla noita-akaksi ja vihjataan myrkyttämisestä. Taustoja tilanteelle ei tässä trilogian ensimmäisessä osassa ainakaan kerrota. Kertomusta luin puuttuvista "maamerkeistä" uteliaana ja sitten varoittamatta vastaan tulevan julmuuden takia varuillani, kuin kirja polttelisi käsissä.

Julmuuteen kaksospojat alkavat tietoisesti kouluttaa itseään. He opiskelevat karaisemalla itseään, kiduttavat itseään fyysisesti, totuttavat toisiaan olemaan loukkaantumatta rumasta kielestä, tappavat eläimiä, myöhemmin ihmisiä - altistavat itseään koko sille maailmalle, jossa heillä on vain yksi tarkoitus: selvitä hengissä. Isoäiti antaa heille ensimmäiset eväät rakkaudettomalla saituudellaan ja itsekkyydellä. Muualla he näkevät raiskauksia, sadomasokismia, eläimiin sekaantumista, hyväksikäyttöä. He opiskelevat tämän maailman sääntöjä omin silmin ja kirjoittavat havaintonsa ullakolla säilyttämäänsä vihkoon. Pojat uskovat kielen kautta hallitsevansa kaoottista maailmaansa. 

Tunteita ilmaisevat sanat ovat hyvin epätarkkoja, niiden käyttöä kannattaa välttää ja pitäytyä esineiden, ihmisten ja itsensä kuvaamiseen, siis tosiasioiden rehelliseen kuvaamiseen.

Koko sodan dystooppinen maisema kuvataan lakonisilla, toteavilla lauseilla ja tarkalla dialogilla. Sota etenee kohti kasvavaa kaaosta, pojat näkevät tirkistyspaikastaan isoäidin salaisuuksia ja toisenlaisia salaisuuksia upseerin ja sotilaspalvelijan huoneissa. Ristihuuli on tyttö, joka kasvaa omin päin psykoottisen äitinsä luona. Poikien katse tunkeutuu myös kirkkoherran kammioihin eikä se ole sen pyhempi paikka. Pojat ovat toisinaan vain tarkkailijoita, toisinaan itse osapuolia. Eikä loppukaan tuo helpotusta.  Pojat ovat oppineet ja saavuttaneet tavoitteensa täydellisesti.

Kirjan luvut ovat lyhyitä napakoine otsikoineen -  mm Julmuusharjoitus, Suutari, Ruumisröykkiöt, Äitimme, Ero, Sodan loppu - ja jymähtävät kuin tiiliskivi päähän. Tämä lukukokemus on sen verran tyrmäävä, että en tullut kirjanneeksi mitään muistiin lukemisen aikana. Toteavan kylmän tyylin selityksenä on pidetty myös sitä, että kirjailija ei ole kirjoittanut sitä äidinkielellään.

Ágota Kristóf: Iso vihko
La Grand Cahier, 1986, suomentanut Anna Nordman
Tammi, 1988, 198 s

Vilmos Kondor: Budapestin varjot

Budapest tuoreena mielessäni palasin kaupunkiin noin kymmenen vuotta varhaisempaan aikaan, vuoteen 1936 (Helmet lukuhaaste 47-48 Kaksi kirjaa joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin).

Budapestin varjot on pseudonyymi Vilmos Kondorin Budapest Noir-sarjan aloitusdekkari. Sen päähenkilö, rikostoimittaja Zsigmond Gordon vie nopeasti ajatukset vanhoihin amerikkalaisiin rikoselokuviin, pääosassa Humphrey Bogart. Gordon on jossain vaiheessa palannut Unkariin Philadelphiasta. Historiaa ei sen enempiä tässä avata. Mies käyttäytyy elokuvatyyliin: kulkee tyhjiä öisiä katuja kaulukset pystyssä, hattu silmillä, rööki suupielessa, täyttää baarikaapista itselleen viskilasillisen, jättää naisystävänsä nukkumaan hotelliin, kun kiperä tilanne niin vaatii. Hän on periksi antamaton tutkija, joka ei kaihda vaarallisia tilanteita.

Kaupungissa vallitsee hautajaistunnelma. Pääministeri on kuollut ja Unkarissa kuohuu valtakunnan politiikassa natsimielisten pyrkiessä valtaan. Saksassa Hitlerillä on jo maa näpeissään ja Mussolini häärii Abessinian, nykyisen Etiopian suunnalla. Budapestin paikallispolitiikkaa kuvaillaan aluksi aika puuduttavasti, kymmeniä ministereitä, virkamiehiä, poliisineuvoksia vilahtelee niminä vailla taustoitusta tai kovin kummoista kytkentää itse kertomukseen.  Hermann Göring nähdään hautajaisvieraiden joukossa. Vuolas henkilönimistö saa seurakseen loputtomasti katujen ja aukioiden nimiä Gordonin liikkuessa Budan ja Pestin katuja raitiovaunulla, taksilla ja jalan. Jos kaupunki ei ole tuttu, kadunnimet kertovat vähän.

Gordon maksoi laskun, ojensi kätensä Armand Manteaulle, L'Echo de Parisin kirjeenvaihtajalle, ja nousi kahvilan edestä nelosen raitiovaunuun. Berliininaukiolla hän vaihtoi linjalle 49 ja jatkoi sillä Kalvininaukiolle. Kecskemétinkadulta hän kääntyi Bástyankadulle ja saapui Helmikanaan muutamaa minuuttia vaille kaksitoista. Hän loi nopean silmäyksen ympärilleen puolihämärässä ravintolassa, mutta ei nähnyt Gellértiä.

Yhteiskunnallisuus ja poliittinen taustoitus on painavista nimistä huolimatta hieman irrallista ja päälleliimatun oloista. Vain muutamassa kohdassa romaanin päähenkilöt tuovat siihen elävän näkökulman. Taustalla kuvataan toki juutalaisen perheen selviytymistapaa ahtaaksi käyvässä ilmapiirissä ja siitä osittain johtuvia ristiriitoja.

Se mikä saa Zsigmond Gordonin paneutumaan tutkintatyöhön- vaikkei olekaan rikosetsivä - on nuoren kauniin naisen ruumis, joka löytyy ministerihautajaisten aikaan hiljaiselta sivukadulta. Ruumiinavauksessa paljastuu, että nainen on varakkaasta juutalaisperheestä, ainoa tytär ja lisäksi raskaana. Hänen alastonkuvansa löytyy eliitin prostituoitujen valokuvakirjasta. Saman valokuvan Gordon on sattumalta nähnyt aiemmin korkea-arvoisen rikosetsivän työpöydällä. Poliisi ei osoita mielenkiintoa rikoksen selvittämiseen. Se päätellään itsemurhaksi. Tie on avoinna rikostoimittajalle. Hän näkee monta epäilyttävää asiaa, jotka lopulta yhdistävät rikokseen sekä silmäätekeviä että alamaailman väkivaltaisia nyrkkeilijöitä.

Gordonin työläitä tutkimuksia auttaa hänen lähipiirinsä: naisystävä, taitava graafikko Krisztina ja isoisä, pappa Mór, joka on eläköitynyt lääkäri ja intohimoinen marmeladin keittäjä sekä uusien marmeladiainesten kokeilija. Kokeiluista on ollut hankaliakin seurauksia ukolle, mutta into on niiden myötä vain kasvanut. Muutenkin romaani on tunnelmallisimmillaan kaupungin katujen ja kortteleiden kuvauksessa, huolellisesti interiöörien, baarien ja salonkien, asujen ja tapojen kautta aikaansa paneutunut. Tie vie kuitenkin yhä synkempiin kuvioihin, mutaisiin köyhien kortteleihin eikä väkivallalta lopulta voida välttyä.

Salapoliisityyppinen rikoksen selvittely ja syyllisen etsintä ei oikein onnistu nostamaan jännitystä. Alkoi päin vastoin huvittaa ihan väärässä kohdassa. Agatha Christien tapaisessa loppuselvittelyssä rikostoimittaja latelee tutkimustuloksiaan aukottomaan tyyliin, käy vieraiden kaapilla täyttämässä lasinsakin, epäiltyjen, varakkaiden ja vaikutusvaltaisten henkilöiden kodissa. Nämä kuuntelevat häntä kiltteinä kuin pyhäkoululapset. Vähän alkoi siinäkin uskottavuus repeillä eikä kyllä jännittänyt missään vaiheessa. 

Vilmos Kondor: Budapestin varjot
Budapest Noir, 2008, unkarin kielestä suomentanut Tähti Pullinen
Tammi, 2012, 295 s

Ernö Szép: Ihmisen haju

(myöhemmin talvella tämäkin hieno mies tapettiin)

Vieläkin löytyy uusia näkökulmia juutalaisten vainoon toisen maailmansodan loppuvaiheissa. Unkarilaisen runoilijan, näytelmäkirjailijan ja esseistin Ernö Szépin Ihmisen haju kuvaa päiväkirjanomaisissa lyhyissä, kronologisesti etenevissä pätkissä Budapestin juutalaisten arkea ja myöhemmin kamppailua pakkotyöleirillä saksalaismiehityksen aikana loka-marraskuussa 1944. Kirjailija oli yksi kaupungista häädetyistä, pitkälle marssille tietymättömään kohteeseen osallistuneista.

Takakannen mukaan kirjailijan muistelmat eivät sopineet aikanaan (1945) sosialistiseen kirjallisuuskäsitykseen ja ne ovatkin saaneet suuremman huomion vasta viime vuosina - ja suomennettu tänä vuonna.

Ennen työleiriä romaani kuvaa juutalaisväestön kutistuvaa elintilaa ja ahdistelua Budapestissä. He joutuivat Budapestissäkin käyttämään näkyvää  merkkiä vaatetuksessaan, heistä tuli keltatähtisiä. Unkarin natsimieliset käyttivät omaa merkkiään hakaristin sijaan, heitä kutsuttiin nuoliristiläisiksi. 

Kuten muualla maailmassa, monet juutalaiset olivat Budapestissäkin menestyneitä yrittäjiä, usein vauraita ja sivistyneitä -  ja kadehdittuja. Szép kuvaa lämmöllä asuinkorttelinsa Pozsonyi-kadun asukkaiden taustoja, tapoja ja persoonallisuuksia.

Sen ohella, että herra F. oli kauppias ja toimitusjohtaja, joka möi tavaraa merten taa, hänen päätyönsä ja kutsumuksensa oli kasvinjalostus.Nyt hän joutui täällä kotona olemaan toimettomana, suljettuna tähän taloon äitinsä ja sisarensa kanssa, jonka aviomies oli viety pois. On mielenkiintoista, että niin uudenaikainen, nuori ihminen noudattaa mitä ortodoksisimpia juutalaisdogmeja. Hän on saanut syvästi uskonnollisen kasvatuksen. F:n perhe syö vain kosheria.

Korttelissa asuu värikästä väkeä, sekä hienoja ihmisiä että pölkkypäitä. Szép ei rakenna omistaankaan sankareita. On riitoja vääristä vävyistä, on Hitleriä ihaileva rouva, jonka pojat oli viety pakkotyöleirille. Toteavasti Szép raportoi juutalaisten valmistautumisesta odotettavissa oleviin tapahtumiin, heikompia yritetään tukea ja säästää heitä kaikilta tiedoilta, syanidia pitäisi olla pahimman varalle. En tiedä, en usko, en voi kuvitella muuta kuin elämän. 

Ruotsin Unkarin lähetystö oli rakentanut juutalaisille mahdollisuuden pakoon: Ruotsi piti Ruotsin kansalaisena juutalaista tai kristittyä, jolla oli Ruotsissa sukulainen ja lupasi järjestää kuljetuksen sinne. Kirjeistä syntyi tulva ja määrittely sukulaisuudestakin laajeni käsittämään ystävät ja liikekumppanit.

Rivit suoriksi, korkea-arvoiset herrat! Liikettä, liikettä Abel, ei raahata koipia! - Kun kirjassa päästään saksalaisten saapumiseen kortteliin ja varsinaiseen pakkotyöleirille marssittamiseen, alkaa lukijallekin kurjempi aika. Nuoret virkaintoiset sotilaat nöyryyttävät ja näännyttävät juutalaisia, nuoria ja vanhoja, laihoja ja lihavia, herroja ja köyhiä loputtomalla marssilla vailla vettä ja ruokaa. Eikä perillä kaivuutyömaalla ole helpompaa. Päämääränä näyttää olevan juutalaisten kiduttaminen, kunnes paikalle saadaan lisää saksalaisia hoitamaan lopullisen kuljetuksen.

Kurjuuden keskellä Szép ei luovu tarkkailemasta ihmisyhteisöä, vaan piirtää siitä edelleen moninaista kuvaa, ovelista keinottelijoista, ystävällisistä ja epäitsekkäistä, vaivoista ja sairauksista, toiveikkuudesta ja toivon menetyksestä. Ja kuinka loka/marraskuu kohteli ankarasti kolmen metrin syvyistä ojaa kaivavia ihmisiä. Samalla moralisoimattomalla tavalla kirjailija kuvaa myös saksalaisia, heidän joukossaankin voi nähdä tyyppejä, jotka eivät halua tuottaa kärsimystä. Huumori kukkii mustana, kun sadat ihmiset yöpyvät sateen kastelemilla tiilillä lomittain, raajojaan toisiinsa sovitellen, unettomat onnellisesti nukkuvien kuorsausta kuunnellen. Kuin huomaamattomana heittona, Szép mainitsee usein suluissa, kuinka juuri kuvattu värikkään anekdootin päähenkilö tapetaan myöhemmin. Niin halpa oli ihmisen henki.

Rakas lukija, tämän tarinan täytyy jo kyllästyttää teitä. Mutta kuten huomaatte, pian tulee loppu, jäljellä ei ole kuin muutama sivu. Totta, olin väsynyt lukemaan tästä kammottavasta historiasta - ehkä nykyhetki tekee siitä vielä raskaamman - vaikka näen Ihmisen hajun poikkeuksellisen kerrontatavan. Tällä kauhukertomuksella on kirjoittajalle ja usealle muulle onnellinen loppu, ruotsalaisen diplomaatin Raul Wallenbergin järjestelemän suojelupassin ansiosta. Olimme kotona yhdeksäs marraskuuta.

Kiitos hyvästä suomennoksesta ja alaviitteiden tietoiskuista, joita oli juuri sopivasti.

Ernö Szép: Ihmisen haju
Emberszag, 1945, unkarista suomentanut Anssi Halmesvirta
Basam Books, 2023, 174 s

Anne Applebaum: Demokratian iltahämärä

Autoritaarisuuden viettelevä kiusaus 

Anne Applebaum on amerikanjuutalaista syntyperää oleva toimittaja. Hän on kirjoittanut useita kirjoja, muun muassa Pulitzer-palkitun Gulag: A History (2004) ja Iron Curtain: The Crushing of Eastern Europe 1944–56 (2013). Applebaum toimii professorina London School of Economicsissa ja kirjoittaa kolumnia Washington Post -lehteen. Hänellä on sekä Yhdysvaltain että Puolan kansalaisuus. Hänen aviomiehensä Radosław Tomasz Sikorski on nykyään europarlamentaarikko, konservatiivipoliitikko, joka aiemmin toimi Puolan puolustus- ja myöhemmin ulkoministerinä. Tuossa vaiheessa Puolaa johti jo, kuten nykyäänkin pääministeripuolueen, Laki ja oikeus -puolueen johtama kokoomushallitus. Jostain syystä kirjassa käytetään puolueesta (PiS) Laki- ja oikeudenmukaisuus -käännöstä.

Kirjassaan Applebaum tarkastelee viime vuosien poliittista muutosta ensisijaisesti Euroopassa ja Yhdysvalloissa nimenomaan maltillisen oikeiston näkökulmasta. Tässä näkyy historia ja Neuvostoliiton jälki: entisissä itäblokin maissa liberaali älymystö taitaa harvemmin sympatisoida vasemmistoa kun taas meillä ja Pohjoismaissa se on tavallista. 

Applebaum lähtee liikkeelle omasta, vaikuttavan laajasta tuttavapiiristään ja uudenvuodenkekkereistään vuonna 1999. Juhliin osallistui iso joukko journalisteja ja poliitikkoja. Tunnelma oli toiveikas uuden vuosituhannen kynnyksellä ja maailma avoin raskaiden vuosikymmenten jälkeen.

Näiden henkilöiden poliittinen kehitys lähti sittemmin eri suuntiin ja näistä henkilökohtaisista kertomuksista Applebaum lähtee pohtimaan muutoksia, joita nykyään enimmäkseen kutsutaan populististen liikkeiden esiinmarssiksi. Hän puhuu nativistisista liikkeistä, jotka yleisesti kertovat vastustavansa vieraiden kulttuureiden vaikutusta. Kuinka ihmeessä entisistä hyvistä ystävistä tuli vihamiehiä, jotka eivät vastaa viesteihin, mutta sen sijaan juonittelevat selän takana.

Mikä sitten on aiheuttanut tämän muodonmuutoksen? Olivatko jotkut ystävistämme aina olleet kaappiautoritaareja?

Hän viettää ilmeisesti päivänsä internetissä täysiaikaisena trollina edistäen  fanaattisesti kaikenkarvaisia salaliittoteorioita, monet niistä myrkyllisen antisemitistisiä

Tämä henkilökohtainen ja oikeilla nimillä käyty entisten ystävien takinkäännön arvostelu - oman edun hakeminen puolueuskollisuudesta ja entisten ihanteiden dumppaus - aiheutti lievää vastenmielisyyttä. Vaikka olisi hyvinkin kirjoittajan kanssa samaa mieltä, mukana on selkään puukottamisen ja juoruilun makua. Samalla kuitenkin esimerkit elävästä elämästä, politiikan toimijoista, tekevät kirjasta kiinnostavamman. Ristiriitaista, tässä käsiteltyjen henkilöiden versiota tapahtumista ei kuulla.

Kiipijöistä, pyrkyreistä, opportuneista vailla ihanteita Applebaum käyttää nimitystä kirjurit. Kirjurit ymmärtävät tehtävänsä, joka on johtajien puolustaminen aina. Toisaalta henkilökohtaisen osion voi ymmärtää. Nykyisessä Puolassa, puhumattakaan Unkarista, moniääniselle keskustelulle ei ole julkisessa mediassa tilaa. Kirja on Applebaumin keino ottaa sitä tilaa ja ilmeisesti myös vastaus vihamielisiin kommentteihin.

Puolassa on muitakin politiikassa vaikuttavia veljeksiä kuin ministeriksi asti yltäneet Kaczyńskin kaksoset. Yhden veljesparin vastakkaisia teitä Applebaum käy läpi. Kun toinen veli saa häneltä arvostusta, toisesta hän maalaa täysin selkärangattoman niljakkeen. Siitä seuraa yleisiä määritteitä opportunistisesta poliitikosta. Hän ei ole ideologi tai tosiuskovainen, hän on mies, joka haluaa häneltä hänen mielestään evättyä valtaa ja mainetta. Miljonääri George Soroksen nimi oikeistolaisten ääriliikkeiden pääpahiksena ja salaliittoverkostonsa keskellä häärivänä ristilukkina on digiaikana levinnyt globaaliin tietoisuuteen, mutta varsinkin Unkarissa hänestä on rakennettu valtava sylkykuppi Orbánin ja hänen lähipiirinsä toimesta.

Käsiteltyään Puolan itselleen läheisimmät intrigit, Applebaum pääsee henkilökohtaisesta yleisempään ja taustoittaa analyysejään demagogian vetovoimasta sekä ranskalaisella Julien Bendalla että Hannah Arendtilla ja Theodor Adornolla. Viimemainittu pakeni natseja Yhdysvaltoihin ja tutki autoritaarisuuden houkutusta Freudin analyysein, mm tukahdutetun homoseksuaalisuuden ilmenemisenä.

Puola ei sittenkään ole vielä niin pahassa jamassa kuin Unkari, kuten on mediasta jo pitkään voinut lukea. Orbánin asemaa ja keplottelua kohti yksinvaltaa kirja kuvaa mielenkiintoisesti kuten myös hänen statustaan menestyksellisenä poliitikkona omien hengenheimolaistensa keskuudessa. Orbánin metodi toimii: Puhu tunnepitoisista aiheista. Esiinny läntisen sivilisaation puolustajana, etenkin ulkomailla. Silloin ei kukaan huomaa kotoista nepotismia ja mädännäisyyttä. Applebaum osallistui eurooppalaisten oikeistopuolueiden kokoukseen, jossa Orbàn oli kunniavieraana. Siellä hän oli kiteyttänyt viestinsä: tärkeää ettei joudu jakamaan valtaa toisten puolueiden kanssa ja että tiedotusvälineet ovat tukena.

Puolan ja Unkarin lisäksi, kirjassa käydään läpi Englannin UKIP-puolueen Brexitiin johtama polku, Boris Johnsonin vikkelät suunnanvaihdokset ja oikaisematta jääneet valheet, Espanjan VOX-puolue, Venezuela ja Trumpin kausi Yhdsvalloissa. Maita, joissa salaliittoteoriat ja valheet ovat jo saaneet suuren seuraajajoukon ja sen myötä nakertaneet vanhoja demokraattisia instituutioita. Eivätkä Trumpin presidenttikauden päätöskuviot edes ole ehtineet tähän kirjaan.

Monet teemat ovat tuttuja viime vuosien poliittisista katsauksista, joita esim Yuval Noah Harari ja monet muut ovat tuoneet esille.  Kirjassa on myös jonkin verran toistoa, ehkä Applebaum on käyttänyt muualla julkaisemiaan artikkeleita tai puheenvuoroja kirjaansa. Algoritmit ovat meidän aikamme vitsaus, josta Applebaum toteaa niiden totuttavan vihaan, suosiessaan tunnepuhetta, löytäessään somen käyttäjälle lisää samanlaista, vielä kärjekkäämpää keskustelua. Valheet leviävät digitaalisina maastopaloina, ilman että faktan tarkistajat ehtivät perässä.

Ketkä ovat eliittiä nyt, kun entinen meritokratia, ansioituneisuus ja asiantuntemus horjuu, kysyy Applebaum ja suree Englannin kunnianarvoisien toryjen puolesta, jotka tekivät EU:ssa hyvää työtä, mutta saivat kotimaassa kokea hyljeksintää. Pane tory kärsimään, tee hänestä europarlamentaarikko. Populistien mustavalkoiset ja yksinkertaistetut nostalgiaan vetoavat vastaukset hän näkee reagointina sirpaloituneeseen ja monimutkaiseen maailmaan, erimielisyyden kumuun. Esimerkiksi ulkomaalaisten ja muslimien vastustus on erityisen suurta Unkarissa, jossa koko kamppailu on harvinaisen perusteetonta, ulkomaalaisia ei edes ole.

Selkeästi Euroopan yhteisöä puoltavana Applebaun näkee myös ns nostalgisten konservatiivien hänen näkökulmastaan haukkuvan väärää puuta: EU nimenomaan pyrki suojelemaan ja edistämään eurooppalaista tuotantoa ja tavaramerkkejä ylikansallisten yhtiöiden ja pankkien hallitsemalta maalmalta. Modernit demokraattiset instituutit näyttävät byrokraattisilta ja hitailta nopeiden klikkausten maailmassa.

Yhdellä napin painalluksella voi puhelimitse tilata kengät, mutta Ruotsissa hallitusyhteistyöhön pääseminen voi viedä kuukausia.

Venäjän etnonationalismi Yhdysvaltain trumpilaisten ihanteena, siinäpä paradoksaalinen nykytilanne! Samaa Putinin kutsua kuulevat muutkin äärioikean puolueet ympäri maalmaa. Lisäksi heitä yhdistää moraalisen tasapäisyyden muoto: Trumpin Amerikka ei näe merkittävää eroa demokratian ja diktaturin välillä. Siinä America first tai 'mikä hyvänsä mikä minulle on parasta' -filosofian nihilistinen aate. 

Ehkä toivomme on populistien vaikeus mihinkään yhteistoimintaan, edes keskenään. Toiveikkaisiin yhteistoiminnan ajatuksiin Applebaumkin päättää. Kekkereihin, jotka pidetään vuonna 2019, korona-ajan kynnyksellä. 

Anne Applebaum: Demokratian iltahämärä. Autoritaarisuuden viettelevä kiusaus
Twilight of Democracy: The Seductive Lure of Authoritarianism, 2020, suomentanut Antero Helasvuo
Siltala, 2020, 207 s

Péter Gárdos: 117 kirjettä

Unkarilainen dokumentaristi  ja kirjailija Péter Gárdos kirjoitti vanhempiensa, Miklósin ja Lilin rakkaustarinan. Se onkin kertomisen arvoinen, on se sellainen todiste elämänilosta ja rakkauden voimasta. Kontrasti on sitäkin suurempi, kun molemmat nuoret ovat keskitysleiriltä selvinneitä juutalaisia, hädin tuskin hengissä kumpikin. Samalla romaani valaisee sittenkin vähemmän kuvattua aikaa holokaustin jälkeen ja naapurimme Ruotsin hyväntekijän roolia, vaikkakin Punainen Risti oli varsinainen toimeenpaneva organisaatio.

Belsenin keskitysleiriltä selvinnyt 25-vuotias Miklós kera serkkunsa Harryn ja muutaman muun kaverinsa pääsee Ruotsiin kuntoutukseen. Nälkäkuoleman partaalla käyneet nuoret ovatkin kuntoutuksen tarpeessa, alipainon lisäksi on hoidettava sairaudet. Miklósille annetaan vain muutama kuukausi elinaikaa. Aikansa hän käyttää määrätietoisesti: hän on ottanut selvää, että Ruotsissa kuntoutuu samanaikaisesti 117 hänen kotikylästään Debrecenistä kotoisin olevaa nuorta naista - ja Miklós haluaa naimisiin.

Sodan jälkeen syntyivät Suomessakin suuret ikäluokat. Sama ahneus elämälle henkii Miklósista ja hänen kavereistaan. Elossa ollaan sittenkin! Miklós on idealisti, vakaumuksellinen kommunisti ja romantikko. Hän lähestyy kaipaamaansa, vielä tuntematonta rakkautta lähettämällä kaikille kotikylän naisille kirjeet. Serkku Harry sen sijaan tarttuu niin sanotusti hetkeen, vaikka ei vaikeuksitta.

117 kirjettä herättää henkiin vuosikymmenten takaiset kuvat. Keskitysleiriltä selvinneillä ei riitä aikaa enää kärsimiseen. Ilmassa on optimismia ja toiveikkuutta. Jääräpäinen, metallihampainen, tuberkuloottinen tyhjä vaatekasa eli Miklós käy taistelua häntä hoitavan lääkärin, Lindholmin kanssa eikä suostu odottamaan kuolemaansa tyhjin toimin. Ei nyt, kun hän on selvinnyt pahimmasta. Terveyden tai sairauden kriteereitä tai jäljellä olevaa aikaa ei nyt mietitä.

Romanssin ja rakkauden sytyttäminen kirjeitse ei keneltä hyvänsä onnistu. Mutta Miklós onkin lehtimies ja runoilija. Lyhyet otteet Lilin ja Miklósin kirjeistä täydentävät pieninä etenevinä dialogin pätkinä Miklósin ja Lilin ja heidän ystäviensä uuden elämän kuvauksia. Ensin teititellään, sitten sinutellaan, sitten lähetetään yksi suudelma ja myöhemmin monta.

Peter Gardos kertoo vanhempiensa suloisen tarinan lämmöllä, aikaa ja ympäristöä tarkasti havainnoiden. Junat kolisevat, Ruotsin talvinen metsä on hiljainen. Unkari on kaukana, mutta sieltä saadaan uutisia, kadonneista äideistäkin. Lääkäri Lindholm joutuu antautumaan yhä ovelammaksi käyvän rakastuneen parin edessä. Naimapuuhat etenevät, niin, kuin juna. Koko uskomaton tarina on kerrottu huumorilla ja loistavalla dialogilla. Elämä voittaa, heti kun se saa mahdollisuuden.

- Nähtävästi minulla ei riittänyt kielitaito! Kuusi kuukautta, suunnilleen. Se teillä on jäljellä. Tiedättekö, Miklós, että kun lääkäri sanoo tällaista, se on kauheinta hänelle itselleen.
- Ymmärrän täydellisesti, herra ylilääkäri.
Siihen oli paha vastata mitään. Niinpä he istuivat siinä äänettöminä sohvan eri päissä.
He jäykistelivät vielä viitisen minuuttia kasvavan hämmennyksen vallassa. Lindholm punnitsi mielessään, oliko hänen tehtävänsä ryhtyä opettamaan kuolemaantuomittua, kehottaa arvioimaan selväjärkisesti mahdollisuuksia. Isäni taas mietti, kannattiko tuollaista paljon nähnyttä tiedemiestä vihkiä optimistiseen maailmankatsomukseen. He päättivät kuitenkin jättää toisensa rauhaan.

Vanhempiensa myöhempiä vaiheita lyhyesti lopussa kerratessaan Gárdos palaa Unkarin sodanjälkeiseen aikaan, vuoteen 1956 ja siihen romaaniin, jonka hänen isänsä oli suunnitellut kirjoittavansa mutta ei koskaan kirjoittanut, yhteisistä kauhunhetkistä matkalla kohti Saksan keskitysleirejä. Sen kirjoitti hänen puolestaan Jorge Semprún, jonka palkittu Suuri Matka mainittiin myös hänen  Kirjoittaminen tai elämä teoksessaan, jonka luin pari vuotta sitten.

Muita lukijoita: Ullan kirjat, Kannesta kanteen, Tuijata, ,Kirjasähkökäyrä, Mari A

Péter Gárdos: 117 kirjettä
Hajnali láz, 2015, suomentanut Juhani Huotari 
Siltala 2016, 257 s

György Faludy: Iloiset päiväni helvetissä

Palladium kirjat 2014, 692 s

Pokolbéli víg napjaim (1962), suomentanut Juha Valkeapää

Unkarilainen runoilija György Faludy (1910-2006) kertoo elämänsä dramaattisimmista vaiheista näissä muistelmissa, jotka ilmestyivät jo vuonna 1962, mutta on käännetty suomeksi vasta nyt. Se että näin tapahtui saa kyllä miettimään viime aikoina vilkkaasti toistettua sanaa 'suomettuminen'. Meillä elettiin silloin tiukasti YYA-sopimuksen aikaa ja voipa hyvin olla, että tämän kirjan julkaiseminen ei silloin sopinut kustantamoiden ohjelmaan. Hienoa, että se tapahtuu kuitenkin nyt ja Juha Valkeapää otti urakakseen tämän valtavan käännöstyön, teki sen tyylikkäästi ja samalla tuli julkisuuteen luullakseni aika paljon Unkarin ulkopuolella huomiotta jääneitä historian tapahtumia. Unkarin kommunistihallitus onnistui pitämään piilossa julkisuudelta mm Recskin pakkotyöleirin, jonne 1950-53 kuljetettiin noin 1300 ihmistä kammottaviin olosuhteisiin sadististen kiduttajien kammioihin, mielivaltaisista ja keksityistä syistä, erehdyksessä, joita erehdyksiä ei koskaan korjattu jne, vainoharhaisen kyttäys- ja ilmiantojärjestelmän seurauksena, jolla poliittisista vastustajista haluttiin ja päästiin eroon. Kaikkiaan pakkotyöleirejä oli kommunistihallinnon aikana 199.

Tähän ajanjaksoon Faludyn elämässä viittaa kirjan nimi. Tämä osio on kuitenkin kirjasta noin 250 viimeistä sivua. Sitä edeltävät yli 400 sivua kertovat riemastuttavalla tavalla tämän värikkään ja vapaan elämänrakastajan, monipuolisesti sivistyneen runoilijan ja paroni von Münchhausenin veroisen humoristin jännittävästä elämästä. Vaikka tämän mittaiset muistelmat yksityiskohtaisine dialogeineen väistämättä sisältävät kertojan omia lisämausteita, en silti vihjaa tällä vertauksella valehteluun, vaan siihen että Faludyllä selvästi on älynsä ja oppineisuutensa lisäksi eväinään hyvin herkkä ja valpas huumorintaju ja mielikuvitus, jotka varmasti ovat auttaneet selviytymään käsittämättömän kovista koettelemuksista. Pakkotyöleirin kuvauksissa hänen todistuksensa ei myöskään jää ainoaksi vaan kohtalotovereita on ollut mukana ainakin kahden Recksin leiriä käsitelleen elokuvan teossa.

Juutalaissyntyinen Faludy pakeni Budapestista vuonna 1938 unelmiensa Pariisiin (Faludy oli jo tullut Unkarissa tunnetuksi François Villonin runojen kääntäjänä.) natsien tieltä. Sieltä pako jatkui saksalaisten hyökätessä Ranskaan edelleen Marokkoon ja sieltä Yhdysvaltoihin, jossa hän eli viisi vuotta arvostuksesta nauttien. Kaipaus kotimaahan ja omaan kieleen ja usko siihen, että asiat olivat Unkarissa sodan jälkeen menossa parempaan suuntaan, saivat hänet palaamaan. Paluun syytä hänen monet ystävänsä ja tukijansa häneltä ihmetellen tivasivat kun poispääsy oli jo mahdotonta ja väistämätön vankeus epäilyttävänä Amerikasta palanneena 'vastavakoilijana ja fasistina' häämötti.

Kirjailija listaa syitä pakolaisuudelleen; niitä olivat natsivallan etenemisen lisäksi kosmopoliittista, antiikin Sokratesta ihailevaa runoilijaa ärsyttävä unkarilainen 'provinsialismi': horisonttimme yltää Unkarin rajoille ja loppuu siihen. Hän luulee myös pakomatkalla pääsevänsä eroon kuvankauniista mutta rasittavan hysteerisestä vaimostaan. Tämä seuraa häntä riidanhaluisena mutta uskollisena. Matkaseurueessa halki sodan kynnyksellä seisovan Ranskan kulkee mukana kirjava joukko expatriootteja kulttuurihenkilöitä, joita Faludy kuvaa herkullisesti ajan poikkeusolosuhteissa, kun kaikki Ranskan kaupungit alkoivat tyhjetä ja ihmiset ahtautuivat autoihin, laivoihin ja juniin. Eräs ystävistä, historioitsija Ernö Lorsy luotti olemuksensa auktoriteettiin ja raivasi itselleen paikan junassa, joka muuten täyttyi tyttökoulun oppilaista:

Hän oli huutanut jylisevällä äänellään joka oli kiirinyt kaikkialle lasihallissa: Nihil humanum, nec superhumanum, nec inhumanum a me alienum esse puto (Uskon että mikään inhimillinen, yli-inhimillinen tai epäinhimillinen ei ole minulle vierasta.) - ja kadonnut vaunuun ruhtinaan liukuaskeleella.

Jonkin matkaa mukana kulki bordellin pitäjä rouva Marfa jolla oli oma näkökulmansa ja luokituksensa miehistä: Yksi ovat koirasvarpusiin verrattavat miehet, jotka hetken kestävän, hätäisen pökkimisen jälkeen sukivat sulkansa ja lentävät pois kuin eivät olisi koskaan paikalla olleetkaan.

Ulkomaalaiset saivat häädön sotaa käyvästä Ranskasta ja unkarilaisseurueen pakomatka jatkui Marokon Casablancaan ja Marrakechiin, tukijoita löytyi Casablancan konsulaatista ja avuliaista paikallisista. Faludy on onnellinen maan raukeassa ja aistillisessa ilmapiirissä. Täällä keskustelut unkarilaisten ja paikallisten arabituttavuuksien kesken ovat täynnä syvällistä sivistystä antiikin filosofeista lähtien, tarinankerrontaa teehuoneissa, paikallismausteilla ja mainioiden tyyppien kuvauksilla kevennettyinä. Tässä kuvaus marokkolaisten naisten parfyymeistä: Kaikkein hienoin ranskalainen parfyymi oli näiden tuoksujen rinnalla kuin appelsiininmakuinen karamelli vastapoimitun apppelsiinin tai Dekobran tai Pitigrillin erotiikka Catulluksen erotiikan rinnalla. Ei ollut epäilystäkään, etteivätkö nämä hajuvedet olleet ikiaikaisia, aitoja ja oikeita, ihmislajille sopivia; kaikki eurooppalaiset parfyymit olivat tyhmien alkemistien keitoksia, raffinoituja ja steriilejä tislekokoelmia, jotka eivät ansainneet edes tisleen nimeä, sillä niistä puuttui juuri asioiden ydin, kvintessenssi.

Elämä Marokossa on miesten keskeistä, runoilijan rakkauselämäänkin tulee uusi aluevaltaus, homoerotiikka: kaunis ylimysperheen poika Amar.

Jälkeenpäin kävelimme hämärtyvässä illassa, joka oli pastellinvärinen ja tahmea kuin baklava.

Marokostakin unkarilaiset joutuvat pakenemaan ja vuonna 1941 saavat järjestettyä Rooseveltin kutsukirjeen Yhdysvaltoihin. Faludy toimii lehtimiehenä ja sodan aikana värväytyy lopulta Yhdysvaltain armeijaan. Hän pohtii paljon amerikkalaisuutta, arvostaa kokemaansa ystävällisyyttä mutta

Rauhallisesti ja arvokkaasti liikkuvien arabituttavieni jälkeen nämä kiihkeät, miltei hysteeriset, niin täydellisesti kinetiikan laeille antautuvat amerikkalaiset toivat mieleeni elokuvateollisuuden kaksi ensimmäistä vuosikymmentä, jolloin näyttelijät pomppivat kankaalla kuin heitä olisi temmottu naruista.

Pitkäaikaisen ystävänsä, poliitikko ja lehtimies László Fényerin varoittelusta välittämättä, Faludy palaa Unkariin vuonna 1946. Todellisuus valkenee nopeasti, kun lännestä tulevien laukut, rahat, korut sekä asiakirjatkin ryöstetään jo Bratislavassa. Budapestissa Faludy työskentelee sosiaalidemokraattisessa lehdessä, lähtee lopulta pois tuittupäisen vaimonsa luota, löytää toimituksesta Zsuzskan, rakastetun joka on Stalinin tottelevainen toveri. Niinpä Faludyn pitää kätkeä ajatuksensa myös häneltä ja toimituksen 25 ilmiantajalta. Mutta jää lopulta kiinni Stalinin syntymäpäivärunosta, jonka hän nimettömänä, sanomalehdestä leikatuista sanoista koottuina lähettää. Siitä alkaa Helvetti, vankilan kautta Recksin pakkotyöleirille Unkarin kauniille vuoristoseuduille.

Pakkotyöleiri on runoilijalle myös helpotus: fyysinen ja psyykkinen kidutus jättää silti ajatuksen vapauden kun pahin on jo tapahtunut. Pakkotyöleirin kidutusmenetelmät ovat loputtomia pelottelusta, uhkailusta, hakkaamisesta, nälkiinnyttämiseen ja jäädyttämiseen. Puoleen entisestään laihtuneet miehet työskentelivät kaivoksella hakuilla ja kivikuormia raahaten. Faludy kerää ympärilleen ystävien ryhmän jotka lämmittävät toisiaan ruumiillaan ja tarinoillaan. Häneltä tilataan uusia kertomuksia iltaisin, hänen nääntymistään pelätään, hän saa nälkiintyneiltä leipää. Paperia runojen kirjoittamiseen ei ole – paitsi yhden vangin viemäristä keräämiä sanomalehden palasia – mutta Faludy kirjoittaa runoantologiaa mieleensä. Kaiken kurjuuden keskellä kirjailija havainnoi elävästi erilaisia ihmistyyppejä, kuten tämän kauniin selliin saapuvan nuorukaisen kuvaus: Aluksi hän käyttäytyi hiljaisesti ja vaatimattomasti; vain aamuisin hän seisoskeli pitkään täysin alasti ylimmällä lavitsallaan kuin haluten näytellä vartaloaan. Silloin hän kääntyi selin kalkittuun ikkunaan ja katseli pitkään ja lumoutuneena sen heikohkosta peilistä pyöreitä, punakoita pakaroitaan ja kivespussejaan, jotka olivat sileät ja valtavat kuin siitossonnilla. Hän veti pikkuruiset silkkialushousunsa hitaasti, vastentahtoisesti jalkaansa hyvästellen surumielisiä katseita luoden alaruumiinsa kun olisi paketoinut ainoan aarteensa panttilainaamoon viemistä varten.

Faludy ja muutama eloon jäänyt vankitoverinsa pääsivät ulos pakkotyöleiriltä vuonna 1953. Hän selviää hengissä vahvan elämänhalunsa – voiko tällä luonteella kärsiä, hän ihmettelee nuorena miehenä – ansiosta, mutta Unkarin kansannousu oli vielä edessä 1956 ja Faludy poistui maasta toisen kerran.

Tämä kirja on runsaudensarvi. Kuusikymmenluvun nuorelle tässä on vieläkin virkistävää tomuttamista, muun muassa ns. vasemmistoälyköiden roolista jotka kävivät kilvan Moskovassa ja Pekingissä kumartelemassa diktaattoreille - - - että elämämme olisi paljon siedettävämpää, mikäli säästyisimme samanlaisilta länsimaisilta vierailuilta, kunniallisilta ja hyvää tarkoittavilta mutta aivohalvauksen saaneilta miehiltä, kuten hän (Julien Benda), Martin Andersen Nexo ja Paul Èluard, puhumattakaan sellaisista epämääräisistä kaunosieluista kuten Lion Feuchtwanger tai poliittisista ja kirjallisista korttihuijareista kuten Jean-Paul Sartre. Sillä me toivoimme niin paljon hänen ja kaltaistensa vierailuista, että kun omien idealististen pakkomielteittensä ja bysanttimaisen vieraanvaraisuuden juovuttamat miehet palasivat kotiin, tiesimme entistä selvemmin, että Lännestä ei ollut odotettavissa mitään. Menköön hemmettiin ja kirjoittakoon Pariisissa mahdollisimman paksun kirjan, miten onnellisia me olimme.