Andrei Kurkov: Kiovan korva

Vuonna 1919 elämä Ukrainan Kiovassa oli kaoottista; siellä käytiin sekä Venäjän sisällissotaa että Ukrainan itsenäisyyssotaa. Tälle näyttämölle ukrainalainen kirjailija ja toimittaja Andrei Kurkov on kattanut romaaninsa Kiovan korva tapahtumat. Sitä kuvataan takakannessa hirtehiseksi, ja kieltämättä tyylistä tuli mieleen sekä Kunnon sotamies Švejk että Mihail Bulgakov ja ehkä hieman Gogolkin - vai johtuisiko viimemainittu vain tuosta aistimesta, nenästä? Tässä kun korvalla on merkittävä roolinsa, ei kuitenkaan niin ylivoimainen kuin nenällä Nikolai Gogolin satiirissa.

Samson Koletški nimittäin menettää oikean korvalehtensä sapelin sivalluksesta heti ensi tutustumisella, samalla kun hänen isänsä kuolee. Nuorimies nappaa korvalehtensä mukaansa paetessaan ja siitä tulee hänen uudenlaisen kuulonsa jonkinlainen etäapuri, joka sijaitsee peltipurkissa, tarkemmin sanottuna klassisessa hedelmäkaramelli Monpensiers -purkissa.

Kaikki muu Kiovan korvassa onkin sitten melko realistista kaupungin köyhän ja kurjan väestön kamppailua mielivaltaisessa kaaoksessa, jossa kukaan ei tunnu kaupunkia hallitsevan, kaikki ovat epäilyksenalaisia, kukaan ei luota mihinkään ja kaupungin kaduilla tapetaan puolihuolimattomasti pimeyden turvin.

Samson asustaa vanhempiensa entistä asuntoa talossa, jonka porraskäytävää valvoo talonmiehen leski. Ajan olosuhteissa oli normaalia, että asuinoloja tiivistettiin, joten Samsoninkin pitää alistua seuraamaan sekä parin puna-armeijalaisen muuttoa kotiinsa että heidän huonekalujen ja muiden tavaroiden ryöväämistä. Asunnoista saatettiin viedä myös huone.

Yhtä sattumanvaraisesti mies miliisin luona käydessään huomaa saaneensa univormun ja työskentelevänsä miliisinä, vaikka oli suunnitellut opiskelevansa sähkötekniikkaa. Hänellä on näet hyvä käsiala ja selkeät lauseet ja sitä bolshevikit arvostavat. Luontaisetuna tulevat kupongit neuvostoruokalaan ja sen ihrapuuroihin.

Omaa pakoaan suunnittelevien puna-armeijalaisten melskeessä Samsonkin tempautuu mukaan mystiseen kaksoismurhaan, jota lähtee selvittämään ja yrittää samalla saada vastahakoisen esimiehensä suostumaan omiin tutkimuksiinsa. Kodissakin tapahtuu, kun Samson tarjoaa orastavalle rakkaudelleen Nadeždalle huonetta samoin kun tämän vanhemmille tilapäistä suojapaikkaa.

Kaoottiset tapahtumat seuraavat toistaan murhatutkimuksen hukkuessa monenlaiseen väkivaltaan ja yllätykseen. On ihme, että Samsonin rakastettu on niinkin selväpiirteisessä toimessa kuin väestönlaskentavirastossa. Sellaista ei uskoisi tarvittavan yhdyskunnassa, joka on lähes hajoamassa keskenään sotivien osapuolten rähinöissä. Kirjan epilogissa osapuolia mainitaan olevan ainakin viisi, ukrainalais-, saksalais- ja venäläistaustaiset sekä talonpoikaiskapinalliset ja kenraalin johtamat valkoiset. Kasakkarykmenttejäkin riittää useampaan ryhmään.

- Kellarissa, pidätettyjen tiloissa, on rottia! Siellä on nurkassa  reikä, joka vie vissiin viemäriin. Sieltä niitä tulee! - Käske sitten tukkia se reikä. - Jaa ketä käsken? - Sitä neuvostolaitosta, joka tukkii reikiä! - Meillä on toistaiseksi vain semmoisia laitoksia, jotka kirjoittavat papereita. Semmoisia, jotka jotain tekevät, ei ole kuin raitiotielaitos, rautatielaitos ja sähkölaitos!

Kiovan korvassa tapahtuu paljon, liikaakin, kiinnostus lopahtaa. Kertomuksessa on mustaa huumoria ja satiiria, joka kohdistuu ihmisten valtapyrkimyksiin, korruptioon, kirkkoonkin. Kuitenkin ihmispolojen kamppailu väkivaltaisessa kaaoksessa ja köyhyydessä tuntuu ahdistavalta. Tässä on liian vähän humoristisia aineksia hirtehiseen romaaniin. Monenlaisiin asuntoihin murtaudutaan ja niiden salakäytäviä ja ovien takaisia kätköjä tutkitaan väsyttävän yksityiskohtaisesti.

Kieli on kekseliästä, leikkisää, taidokasta ja siitä voi kiittää upeaa suomentajaa Arja Pikkupeuraa samoin kuin lopun epilogista, joka onnistui edes hieman ryhdistämään romaania, joka oli loppuun mennessä hajonnut sadan vuoden takaisen Kiovan kaduille kuin ratsurykmentin jälkeinen pölypilvi. Teos aloittaa Kiovan mysteerit -sarjan, johon en aio tutustua tämän enempää.

Andrei Kurkov: Kiovan korva

Самсон и Надежда, 2020, suomentanut Arja Pikkupeura

Otava, 2025, 296 s

Victoria Belim: Punaiset seireenit. Ukrainalainen sukutarina

Kukkojen talo ei näyttänyt kammottavalta. Itse asiassa se oli koko Pultavan kaunein rakennus. "Talo" ei myöskään ollut oikea sana, sillä kyseessä oli 1900-luvun alussa pankille rakennettu kartano. Pääportin molemmin puolin oli uhkeat punaiset seireenit, kansan kielessä "kukot", ja karmiininpunaisessa julkisivussa oli kaunista mosaiikkia, jossa tulilinnut nousivat tuhkasta.

Elämme Ukrainan aikaa. Victoria Belimin (alkuperäiseltä nimeltään Frolova) Punaiset seireenit on lyhyen ajan sisällä toinen lukemani Ukrainaan sijoittuva romaani. Kun Kysykää Mialta oli komediallinen kertomus yhden suvun värikkäistä naisista, tämä romaani on omaelämäkerrallinen kuvaus nuoren naisen vaikeastakin matkasta moneen suuntaan muuttaneen suvun historiaan. Ukrainasta Yhdysvaltoihin muuttanut ja nykyään Brysselissä asuva Victoria Belim on lahjakas kertoja, toimittaja ja persialaisen kirjallisuuden kääntäjä, joka kuvaa suku- ja kotiseuturakkauttaan suurella tunteen palolla. Ja kun tunteista aistii lukiessa aidon, koetun, se koskettaa. Belimin kirjoituksia on julkaistu monissa kansainvälisissä lehdissä Financial Timesista Marie Claireen.

Romaani on kirjoitettu vuosina 2014 - 2019, Krimin miehityksen jälkeen, Belimin Ukrainaan tekemien matkojen jälkeen ja omistettu hänen isoäidilleen Valentinalle, intohimoiselle puutarhurille, joka kannettiin puutarhastaan sairaalaan koronan uuvuttamana. Voi uskoa, että nainen ei kirsikkapuitaan helposti jättänyt. Kirjassa on sekä Ukrainan kartta paikannimineen että sukupuu. Sukupuuta ei onneksi paljon tarvitse vilkuilla, koska avainhenkilöt selviävät riittävästi yhteyksistä. 

Belimin suvulle sota on ollut läsnä vuosikausia. Ennen Venäjän tunkeutumista Itä-Ukrainan maakuntiin ja Krimille moni ukrainalainen oli osallistunut Neuvostoliiton Afganistanin "operaatioihin". Monet suvun ja Victoria Belimin tärkeimmistä maamerkeistä ovat itäisessä Ukrainassa: Harkova, Mariupol, Donetsk, Pultava, jonka lähellä sijaitsevassa kylässä on suvun alkukoti. Kiovaan on muutettu sodan alta, Odessa on tuttu kaupunki. Potjomkinin portaille katosi Victoria-tytön nalle.

Ukrainalaisten kokemukset vertautuvat helposti muihin Neuvostoliiton naapurimaiden vastaaviin, virolaisten tai itä-saksalaisten kohtaloihin. Suhtautuminen perheissä tuottaa uusia konflikteja suvun ja perheen sisällä ajan mittaan, kun seuraava sukupolvi asemoi itseään suhteessa entisiin aikoihin, vaiettuihin salaisuuksiin, kadonneisiin, vääristeltyihin tietoihin. Totuuden puuttuminen, se kasaa umpikujia Victoriallekin, varsinkin kun isoäiti Valentina katsoo hänen tutkimushalujaan karsaasti eikä suostu puutarhanhoidoltaan avoimiin keskusteluihin.

Krimin miehityksen jälkeen käynnistyi myös sota Victorian ja hänen setänsä välillä. Vladimir-setä on nimeä myöten putinisti, vaikka asuukin Tel Avivissa. Hän ylläpitää Venäjän hallinnon käsitystä Ukrainan natsimielisestä hallinnosta. Yhteydenpito päättyy välirikkoon. Se jää haavana vuotamaan sukurakkaan Victorian mieleen, jonka isä on Kaliforniassa tehnyt aiemmin itsemurhan. Sekin tapahtuma on jäänyt salaisuuden verhoon ja vain veljellä saattoi olla siitä jotain tietoa. 

Toinen vaiettu kohtalo on Neuvostoliiton aikana arvostetun Serhin, isoäidin isän perheessä tapahtunut katoaminen, jota Victoria yrittää selvittää. Se on erityisen vaikeaa, koska perhe on kuin yhteistuumin päättänyt vaieta kipeistä menneisyyden tapahtumista. Ehkä se on osallisille ainoa tapa selvitä, mutta ei jälkeläisille, ei sinnikkäälle toimittajalle. Nikodim oli vain yksi tuhansista Stalinin aikoina kadonneista, mutta hänen muistonsa katoaminen myös suvun puheissa on Victorialle sietämätöntä. Varsinkin kun käy ilmi, että hän oli mitä tunnollisin perheenisä, arvostettu vanhin veli synnyinperheessä.

Kukkojen talo Pultavassa on se KGBn entinen bunkkeri, jossa edelleen säilytetään mittavia historiallisia arkistoja.

"Miten minä voin löytää asiakirjoja sukulaisestanne, kun teillä ei ole häntä koskevia tietoja?" ääni kysyi linjan toisesta päästä. "Tupsahditteko te taivaasta?"

Belim näyttää oivallisesti sen tavan, jolla diktatuurissa on opittu kyykyttämään kansalaisia edelleen voimissaan olevan byrokratian ja korruption keinoin. Se elää pitkään ihmisten asenteissa ja on varmaan kivijalan tyyppinen rakenne ja este demokratian tiellä. 

Victoria Belimin matkoista Ukrainan kylissä ja vanhojen arkistojen äärellä tuli mieleen Katja Petrovskajan teos Ehkä Esther, mutta Belim on määrätietoisempi ja selkeämpi projekteissaan. Ne ukrainalaiset sukulaiset, jotka edelleen elävät siellä, Valentina kirsikkapuineen, ystävätär Kiovassa etc tekevät Punaisista seireeneistä eloisamman ja ihmiskuvauksineen hauskemmankin, nasevia dialogeja myöten. Yhteistä ovat ihmisten kohtalot, hirmutekoihin hautautuneet, jotka Ukrainassa edelleen jatkuvat.

On kiinnostavaa lukea, kuinka Victoria tutkii edeltävän sukupolven asenteita, niin poliittisia kuin uskonnollisiakin, löytäen niistä omiinsa eroavuuksia ja yhteneväisyyksiä. Kirjailija on lähtenyt maasta, elänyt kauan Yhdysvalloissa, on akateemisesti oppinut ja kuitenkin löytää uudelleen vahvan yhteyden Ukrainaan. Historian kokemuksilla on suuri merkitys ja niiden selvittäminen voi jäädä myöhempien sukupolvien tehtäväksi, kuten tässä. 

Suomalaisena lukijana ei voi olla huomaamatta lämpöä ja vieraanvaraisuutta, sitä samaa, jota venäläisissä parhaimmillaan sanotaan löytyvän. Victoria kulkee pienissä kylissä, joista oven avauksella löytää ihmisiä, jotka ovat oitis valmiita kattamaan pöydän, tarjoamaan kyydin tai opastusta vaivaa kaihtamatta. Mahtavatko suomalaiset tuntua ukrainalaisista pakolaisista kalseilta käytöstavoiltaan? 

Ukrainan puutarhat hedelmäpuineen alkoivat tätä lukiessa melkein tuoksua, niin lumoavasti Victoria Belim kertoo isoäitinsä puutarhasta ja retkistään maan pikkukyliin. Hänen sitkeä pyrkimyksensä selvittää kadonneiden kohtaloita, isän ja monen sukupolven takaisen sukulaisen, herättää ihailua samoin kuin sovinnon etsiminen änkyrä-putinistin kanssa. Meidän pienessä suvussamme on osattu sekä arkisesti riidellä enemmän kuin tarpeeksi että katkaista välit lopullisesti. Arvokkaita ja harvinaisia nuo sovinnon tekijät, luulisin. Muutenkin tämä tapa kertoa maan historiaa lähisuvun kokemusten ja oman identiteetin etsinnän kautta on sata kertaa innostavampi kuin mikään tietokirja.

Elämää jatketaan ja puutarhaa hoidetaan päivä kerrallaan, puu kerrallaan. Tarha on yhä pystyssä ja edelleen täynnä auringonpaistetta ja linnunlaulua, sen sato edustaa sitä, että kieltäydytään antamasta periksi epätoivolle ja pelolle. Jokainen nuppu ja oksa muistuttaa vastustamattomasta vivere mementosta, joka luo synkimpiinkin päiviin toivon valoa.

Victoria Belim: Punaiset seireenit. Ukrainalainen sukutarina
The Rooster House. A Ukrainian Family Secret, 2023, suomentanut Tero Valkonen
Tammi (WSOY), 2023, 307 s

Jevhenija Kuznjetsova: Kysykää Mialta

Ukrainalaisen kirjailijan Jevhenija Kuznjetsovan teos ilmestyi vuonna 2021, vuosi ennen Venäjän hyökkäystä. Tämä on ehkä siinä mielessä oleellista, että vaikka Itä-Ukrainassa ja Krimillä oli ollut sodan olosuhteet jo Krimin miehityksen aikana ja sittemmin, muualla Ukrainassa elettiin rauhassa eikä kai tavallisten ihmisten kesken osattu kuvitella tämän päivän todellisuutta.

Kysykää Mialta on nimittäin "hyvän mielen" kirjallisuutta. Se kertoo monen sukupolven naisista, joita ripotellen saapuu isoäiti Teodoran luo Ukrainan maaseudulle tuulettamaan tunteitaan, olemaan yhdessä, juttelemaan ja riitelemään, kunnostamaan taloa ja terassia, raivaamaan riehaantunutta omenatarhaa, käymään läpi kunkin historiaa ja kätkettyjä salaisuuksia. Niihin kuuluvat menneet parisuhteet, käynnissä olevat irtiotot ja kehkeytymässä olevat romanttiset suhteet. 

Kuvioissa on riehakkaita ja suomalaisen silmissä villejä ratkaisuja, kuten 2-vuotiaasta Ljosa-tytöstä käyty tikun veto siitä, kuka hänet ottaa hoitaakseen. Eräs ex-puoliso nimittäin tipauttaa tytön paikalle ja porhaltaa pois, kuten tytön äitikin on jo kadonnut. Mutta ei hätää, tässä porukassa ottajia on monia. Nuoret aikuiset Mia (vaihtelevasti myös Solomiaksi kutsuttu) ja Lilia, sisarukset ovat parhaita kavereita, heidän serkkunsa Marta on omanarvontuntoinen bisnesnainen, joka on kadonnut Intiaan ja saapuu selityksiä antamatta kaksosraskauden tilassa kesän viettoon. 

Dialogit ovat pippurisia, sisarusten keskinäinen ymmärrys ja perheen boheemius sallii railakkaan jutustelun. Kun talossa ja puutarhassa hiippailee myös monenlaista miespuolista eksää tai remonttimiestä - vaikkakin aina vain taustalla - joita kerätään pöydän ympärille, katettuna on italialaistyyppinen mekastava ja värikäs hallittu kaaos, jonka näkee silmissään elokuvana. 

- Meidän Marta on jäänyt syntyessään vaille hormoneja, Mia sanoi. - Mitä hänellä voi tulla mukaan? Hänhän on Marta.
- Jos Herra on antanut hänen hedelmöityä, niin antaa kyllä hormonitkin, isoäiti sanoi.
- Marta! huikkasi Mia. - Tule tänne, isoäiti sekoaa kreationismiin!
- Älä nyt tuommoisia, isoäiti pyöritti päätään. - Jumalaan pitää uskoa, silloin ihmiset ovat onnellisempia eivätkä ratkea ryyppäämään.

Kysykää Mialta ylistää naisten yhteisön voimaa ja rentoa elämisen taitoa. Joissakin Lähi-idästä tulevissa romaaneissa olen nähnyt samaa. Ehkä se on sitä parasta yhteiskunnassa, jossa naiset kuitenkin on jätetty enemmän tai vähemmän passiiviseksi yhteiskunnan osaksi, vailla todellista vaikutusvaltaa. Naiset löytävät ystävyyden ja solidaarisuuden kenties helpommin kuin meillä. Paikoitellen epäuskottavine käänteineen romaani on aikuisten satu kauniista kesästä ja lämpimistä tunteista mustan mullan ja sen hedelmällisyyden keskellä. Romantiikka puhkeaa siellä täällä kukkimaan, naiset ovat ronskeja mutta tunteellisia.

Ymmärtää hyvin, että venäläiset eivät Ukrainassa edes ennen nykyistä sotaa nauttineet suurta suosiota. Silti ainoan venäläisen naisen kuvaaminen tympeänä luksusprostituoituna on minusta ikävä klisee. Käsitykset venäläisten asenteista vilahtavat yhdessä muisteltavassa keskustelussa, jossa törmätään venäläisten ylläpitämään yleisselitykseen ukrainalaisista fasisteina.

Joka tapauksessa tässäkin romaanissa kuvataan muutosta ajassa, isoäiti, ja naapuri edustavat vanhan ajan naisia, joille kaikki valinnat ovat selkeitä; lapset määrittävät ne. Miehet nyt voivat sitten lähteä mihin lähtevät. Ja lähtevätkin. Sen sijaan 3-kymppiset päähenkilöt miettivät jo omia valintojaan ja sitoutumisiaan suunnitelmallisemmin. Toisaalta loppuratkaisut viittaavat perinteisiin kuvioihin, kuten tämän tapaiseen kirjaan sopiikin, nätisti solmitut suhteet.

Kysykää Mialta oli Euroopan Unionin vuoden 2022 kirjallisuuspalkintoehdokas.

Jevhenija Kuznjetsova: Kysykää Mialta

Спитайте Мієчку, suom. Eero Balk

Aula & Co., 2022, 217 s

ELÄKÖÖN UKRAINA - STOP PUTIN!

 

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther

Taas yksi juutalaisen suvun jälkeläinen matkustaa ympäri Eurooppaa isoäitiensä ja -isiensä polkuja, heidän joukkohautoihin päättyviä kohtaloitaan tutkimassa. Ei niin, etteikö tämänkin ukrainalais-puolalaisen suvun historia ansaitsisi tulla kerrotuksi, mutta olen itse tullut niitä lukeneeksi viime vuosina aika monta. Katja Petrovskajan katkelmalliset muistelmat ja filosofiset esseet syntyvät palasista, joita hän kerää matkoillaan nykyisestä kotikaupungistaan Berliinistä Ukrainan Kiovaan, Itävallan Wieniin, Puolan Varsovaan. Siihen sekoittuu setien ja tätien kautta sukuhaaroja Neuvostoliiton Moskovasta Yhdysvaltoihin. Sama on sävel tämänkin suvun kohdalla kuin monesta aiemmin luetusta historiasta jo on tullut opittua: valtava määrä lahjakkaita ihmisiä, joiden elämä on tuhottu natsismin ja kommunismin likaviemäreihin.

Petrovskaja  perkaa  runsashaaraisen sukupuunsa eri oksia, ennen Petrovskeja oli Gellereitä, Krzewinejä, Levejä ja Sternejä. Tädit, sedät, isosedät vilahtelevat isoäitien ja isoisien lisäksi runsaana kavalkadina. Punaisena lankana suvussa äidin puolella on kulkenut kuuromykkien kouluissa opettajana toimiminen, mikä ammatti on periytynyt suvussa. Toinen punainen lanka on verta ja se on kaikkien Euroopan juutalaisten historiaa toisen maailmansodan aikoihin.

Katja Petrovskaja googlaa, facettaa, matkustaa museoiden arkistoissa, tapaa ihmisiä, käy läpi kirjeitä. Sukunsa käänteitä kerratessaan hän samalla pohdiskelee historiaa, kieltä, juutalaisuutta, sukulaistensa persoonallisuuksia, toiminnan motiiveja. Isosetä Judas Stern ampuu saksalaista lähetystöneuvosta keskellä Moskovaa vuonna 1932 ja teloitetaan myöhemmin. Onko tällä teolla vaikutusta toisen maailmansodan syttymiseen? Oliko Judas Stern hullu, poliittinen aktivisti vai tekoon värvätty?

Babi Jarin rotkoon saksalaiset tappoivat kaikki Kiovaan syyskuussa 1941 jääneet juutalaiset, mukana myös Petrovskajan sukulaisia. Isoäiti Rozan ja isoisä Vasilin tiet erosivat 41 vuodeksi. Vasili-isoisä eli elämäänsä Neuvostoliiton hallitsemassa Ukrainassa datsallaan, puutarhaansa hoitaen:

Isoisällä oli myös omenapuita, joiden lajike oli Kunnia voittajille ja hedelmät fasismista saadun voiton todellinen, runsas ja mehukas nautinto. Mutta koska hän ei ollut mikään voittaja, hänen puutarhassaan kasvoi paraatipaikalla paratiisiomenapuu, kuin jalosukuinen kääpiö jättiläisten joukossa.

Minä luulen, että hänen nimensä oli Esther, sanoi isäni. Niin, ehkä Esther. Kirjalle nimen antanut, aina vain babushkaksi kutsuttu nainen raahustaa kadunkulmaan saksalaisten upseerien luo kysyäkseen, miten hän pääsisi sinne Babi Jariin, jonne virallisen määräyksen mukaan - jossa juutalaisia kutsutaan jutkuiksi - jokaisen juutalaisen on mentävä. Hänet ammutaan siinä paikalla.

Hitler tappoi lukijat ja Stalin kirjailijat, kuului isäni kiteytys jiddishin kielen katoamisesta. Kaliszin kaupungissa Puolassa on heprealaisia kirjaimia katukivissä. Ne oli jo sodan aikana viety juutalaisten hautausmaalta, käytetty katukivinä kirjaimet piilossa, mutta putkirikkojen jälkeen huomaamatta palautettu kirjaimet näkyviin.

Tätä lukiessani tuli välillä mieleen W.G. Sebaldin Austerlitz valokuvineen. Monet henkilönimet ja tarinat sekoittuneena Petrovskajan arkistomatkoihin, kuvitelmiin ja tunnelmiin tekivät pikku hiljaa lukemisesta kuitenkin hermostuttavan katkelmallisen ja rikkonaisen. Ohi kiitävistä tarinoista ja ihmisistä ei oikein ehdi kiinnostua. Kaikkea on vain liikaa. Kirja on esikoisteos ja palkittiin Saksassa vuonna 2014. Se ei kuitenkaan ole romaani eikä muistelmakaan vaan niiden yhdistelmä. Kirjan nimi on oikein onnistunut, se kuvaa hyvin sitä kuinka epävarmaa voi olla ihmisen oman historian ja identiteetin etsintä.

Adolf vahvisti pelkoni etten kykene hallitsemaan menneisyyttä, se elää niin kuin tahtoo, mutta kuolemaan siitä ei vain ole.

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther
Vielleicht Esther. Suomentanut Ilona Nykyri
Tammi, Keltainen kirjasto, 2015, 277 s