Andrea Abreu: Pilvipeitto

Taloja alkoi nousta ylärinteeseen kuin multasieniä neulasmaton alle sateen kostuttamaan maahan. Ensimmäiset talot nousivat maasta männikköön tulivuoren juurelle, vulkaanin helmaan; vulkaaniksi mummu sitä kutsui ja puhui aina helmasta, ihan kuin vulkaani olisi Shakira. Ylimpänä olevien talojen katot ja terassit täyttyivät männynkävyistä ja monesti näytti etteivät ne mitään ihmisasumuksia olleet, vaan noitien ja haltijoiden koteja. Loput alueesta, se puoli missä ei ollut enää taloja, oil pelkkää syvänvihreää ryteikköä. Tulivuoren erotti ainoastaan niinä päivinä kun taivas oli pilvetön, eli käytännössä ei koskaan. Siitä huolimatta kaikki tiesivät, että pilvimassan takana asui 3718 metriä korkea jättiläinen, joka saattoi halutessaan sytyttää kylän tuleen.

Päästyäni Andrea Abreun kanssa Teneriffan maisemiin lukujumini helpotti vihdoin. Lukujumi manifestoitui neljän kirjan pinon palauttamisessa kirjastoon, joita kaikkia nakersin haluttomasti. Miksi lukisin elämäkertaa runoilijasta jonka runoja en ole lukenut?  Jostain blogista innostuin eräästä 90-luvun Keltaisen kirjaston romaanista, joka maistui ummehtuneelta. Vielä yksi runokirjakin lisäsi tuskaani. Mikä siinä on, että sisäinen algoritmini tarjoaa jatkuvasti Venäjää? Putinin alttaripoika ei enää napannut. Šiškin kirjoitti jo aiheesta - Venäjän ortodoksikirkon ja diktaattorin suhteesta - sekä tyylikkäästi että informatiivisesti. 

Tämän jälkeen pääsin hyrisemään kissamaisesti lukutuolissani, sillä Abreun Pilvipeiton tapaista en ole lukenut koskaan - siitä näkökulmasta, sillä tyylillä, siitä ympäristöstä. Sen maailma on kaukana turisteille tutusta Teneriffasta. Se vie köyhään kylään jyrkillä vihreillä rinteillä, joiden kaikkien takana, enimmäkseen sumuisen pilvipeiton alla lymyää tulivuori. Teiden alueelle Teneriffan turisteja kuljetetaan päiväretkille. Vuoren nimeä ei kirjassa mainita, mutta se on kylän asukkailla kaikilla takaraivossa. Pilvipeitto lepää rinteiden yläpuolella ja toisinaan sitä täydentää Saharan hiekkamyrskyistä nouseva Calima-sumu. Ranta on kaukana, liftausmatkan päässä.

Kahdelle noin kymmenvuotiaalle tytölle, Isoralle ja minäkertojalle, turistit, ulkkarit, grigit ovat vain taustalla näkyvää rekvisiittaa, tyhmiä ja osaamattomia, punaiseksi palaneita. Tytöt sen sijaan pujottelevat kuin vuorikauriit kotimaisemissaan, imeskelevät käenkaalia saniaismetsässä, pujahtavat hieman hullun Carmenin keittiöön syömään, leikkivät Juanita Banaanin - joka on kai virallisesti Juanito - kanssa, katsovat telenoveloita, tanssahtelevat, hyräilevät Aventuraa, ja hinkkaavat itseään ja toisiaan, pimperojaan. 

Isora on räväkkä ja paha suustaan ja sitä toinen ihailee, Isoran rohkeutta ja itsevarmuutta. He ovat parhaat kaverit, mutta Isora on se joka päättää ja johtaa. Isoralla alkoivat menkatkin jo 9-vuotiaana, joten hän on kaikessa edellä, rinnan mitalla. Ainoa, mistä kertoja ei ole kateellinen, on Isoran äidittömyys. Isora asuu komentelevan mummonsa kanssa, joka panee hänet säännöllisesti sipulikeittokuurille, koska tyttö on lihava. Isora taas on päätynyt oksentelemaan aterioitaan. Telenoveloiden kaunottaret ja barbiet määrittelevät ihannetta. Kertojan äiti siivoaa turistien jätöksiä etelän hotelleissa, isä rakentaa siellä loma-asuntoja. Etelä tekee miehet alakuloiseksi, vahvistavat kylän naiset. 

Tytöt tekevät havaintojaan, tutkivat itseään ja toisiaan. Hinkuttavat keskenään, telenoveloista ja tirkistyksistä on saatu oppia. Kertomus hengittää kasvavien tyttöjen mukana. Heitä kiinnostaa seksi, hinkutusta harrastetaan kun siltä tuntuu, usein. Köyhyyden vastapainona voi nähdä, että lapset kasvavat vapaina syyllisyydestä, jota ainakin luterilaisissa maissa on osattu masturbointiin liittää. Isora on pitelemätön. Häntä eivät pelota opettajan varoitukset. Mummoa hän kutsuu bitchiksi, se on mummo englanniksi, hän valistaa kieltä taitamatonta. Paras kaveri, minäkertoja taas on hänelle nimeltään shit - ja se on toisesta rajua ja ihanaa.

Eritteiden tahma, ruokailut, nylkyttävät koirat, ristinmerkkejä tekevät, siunailevat vanhat naiset rukousnauhoineen, viiniä ryystävät miehet, pihoilla rönsyävät puutarhat ruusuineen, sammakoineen - kaikesta kasvaa elämälle tuoksuva/haiseva virta, jota Abreu kuvaa ällistyttävällä voimalla. Se on taustamaisemaa nuorten tyttöjen mielenmaisemalle, kaiken nielevälle uteliaisuudelle ja elämän kiihkolle. Lapset kasvavat kuin piikkipensaat, villeinä ja ympäristölle alttiina, aikuiset ovat kaukana, heistä ei ole tukea, siksi heidän neuvojaan ei edes kaivata. Läsnä olevat aikuiset ovat liian vanhoja, hulluja tai sitten opettaja. Seksuaalisuus vaanii kaikkialla vaarallisena ja viekoittavana. Kaikkea kokeillessa väkivallan uhka ja pelon tunnelma tiivistyy kuin kasvava sadepilvi, rakkaus vaihtuu vihaan äkillisesti. Vulkaanin tuhon minäkertoja maalaa jo unessaan, koko saari häipyy sen mukana. 

Kiivaasti kasvavien lasten seikkailujen, tunteiden vuoristoradan ja paikalliskuvauksen lisäksi Pilvipeitossa ei oikeastaan ole juonta, paitsi lopun yllätyskäänne - tyylikkäästi kuvattu tulivuoren purkaus tyttöjen mikrokosmoksessa.

Anni Valtosen (HS) arviossa romaania verrattiin meksikolaiseen  FernandaMelchoriin. Jotain yhteistä tuossa virtaavassa vimmaisessa kielessä onkin. Minusta Pilvipeitto on kuitenkin kevyempi tunnelmaltaan kuin lukemani Hurrikaanien aika, se ei ole niin toivoton. Johtunee sekä päähenkilöiden iästä että maantiedosta: Teneriffan köyhätkin seudut lienevät  hivenen paremmassa jamassa kuin Meksikon vastaavat. 

Sari Selander on suomentanut romaanin loistavasti. Uskon että hän on saavuttanut alkuperäisen kielen sävyt, tyttöjen oman kielen, kiroilut, laulujen sanat, tunnemyrskyjen monologit just eikä melkein.

Andrea Abreu: Pilvipeitto
Panza de burro, 2020, suomentanut Sari Selander
Siltala, 2024, 192 s

Sarjakuvaa ja elokuvaa - Pjongjang ja Siskoni

Sain kolmannen osan Guy Delislen piirtämistä matkakirjoista luettua/katsottua. Pjongjang oli Jerusalemia ja Burmaa vähätekstisempi, ilmeisestä syystä: maailman suljetuimmassa diktatuurissa puhetta on vähän. Pohjois-Korean Kimit ovat kolmen sukupolven aikana onnistuneet naulimaan kansansa sellaiseen kuriin, että siinä stalinit ja hitlerit joutuvat kateudesta haudoissaan pyörimään. Henkilökultti on saanut megalomaaniset mitat. Sen tiivistävät hyvin massiiviset johtajan patsaat, jotka ainoina kohteina valaistaan yöaikaan pimeässä kaupungissa. Tyhjään katuun heijastuu suuri varjo. Missään muualla nykymaailmassa yksinvalta ei taida näyttäytyä niin groteskina kulissina. Siis satunnaisille vierailijoille, koska kansa on peloteltu ja näännytetty nälällä ja köyhyydellä uskomaan tähän vaihtoehdottomuuteen. Vain pakenemaan onnistuneet pystyvät muutokseen.

 

Maassa  on jo ehditty hylätä marxismi-leninismi ja kehitetty tilalle juche-aate. Siitä löytyy netissäkin tekstiä, sisältäen viittauksia monen Kimin ajatteluun.

Tämän matkan piirtäjä/animaattori tekee yksin ilman perhettään ja siinä on ymmärtääkseni kyse Ranskan valtion tv-yhtiön tilaamista töistä, joita Delisle tarkistaa/ohjaa (?) paikallisessa animaatiostudiossa. Työt tulevat epäilemättä edullisiksi teettää siellä. Jotain yhteistyötä lännen kanssa siis on. Entisen itäblokin tyylisesti täällä kohdistetaan turistiin tarkkaa valvontaa: oppaita on usein kaksi. Heidän harhauttamisestaan esim YK-virkailijoiden joukossa - joihin kohdistuu lievempi valvonta - tulee pientä viihdearvoa Delislelle ja muutamalle kollegalle. Tosin oppaiden kuolemaa lähentelevän paniikin näkeminen sittemmin kaduttaakin tätä huonosti diktatuuriin sopeutuvaa matkaajaa. Matkalukemistona Delislellä on luonnollisesti George Orwellin Vuonna 1984. Sille tuskin löytyy autenttisempaa lukuympäristöä tässä maailmassa.

Kaikissa kohteissaan Guy Delisle säilyttää huumorintajunsa, jota lukijan onneksi ryydittää annos anarkismia. Sen ansiosta hän onnistuu hankkiutumaan alueille, joille ei hänenlaisiaan länsimaisia tarkkailijoita haluta, sananmukaisesti kuolemaa halveksuen. Kynä on vahva ase, piirtäjän kynä varsinkin!

Guy Delisle: Pjongjang, 2003, suomentanut Saara Pääkkönen 

WSOY, 2009, 176 s

                                     *********************************************

Kävin katsomassa uuden ruotsalaisen kehutun ja palkitun elokuvan Siskoni, alkukielellä Paradiset brinner. Se kuvaa kolmen alaikäisen, ilman vanhempiaan elävän siskoksen arkea. Vanhempien poissaolo näkyy kaikessa, myös se että  siihen kaaokseen lapset ovat kasvaneet jo pidemmän ajan. Vanhin tyttö valvoo miten kuten murrosikäistä pikkusiskoaan ja 7-vuotiasta veljeä. Päivien rytmi on ajelehtimista vailla rutiineja,  nimet koulun lappuihin väärennetään rutiinilla. Päämääränä on tilanteen peittely niiltä aikuisilta, jotka saattaisivat panna tälle asiantilalle pisteen. Vanhin, Laura pelkää sosiaalitoimen puuttumista asioihin ja siskosten joutumista eroon toisistaan. Heillä on vain  toisensa. Lähiön kaveriporukka, teinitytöt hoilaavat ja tanssivat ulkona, toisinaan murtautuvat jonkin omakotitalon pihalle, jossa on uima-allas ja asukkaat muualla. Murrosikäisillä on omia riittejään, esimerkiksi kun kuukautiset alkavat, purskutellaan punaviinillä. 

Miksi vanhempia ei näy tai mihin he ovat lähteneet, sitä ei tässä ja nyt, hetkessä elävä kuvaus kerro. Kiertävästä sirkuksesta löytyy täti. Laura yrittää löytää sijaisäitiä sosiaalitoimen käynnin ajaksi. Tädistä ei siihen ole, mutta se miksi vanhemmat ovat kadonneet, ei tätiä katsellessa ihmetytä enää niin paljon. Laura kohtaa kiperässä tilanteessa nuoren naisen. Hanna on hyvin toimeentuleva ja halukas tutustumaan Lauran elämään. Hän hakee ikään kuin uutuuden viehätystä ja on utelias oppimaan esimerkiksi kuinka murtautua vieraisiin koteihin. Vähän jännitystä turvattuun elämään. Laura vaikuttaa ihastuvan Hannaan, hänen hallittuun elämäänsä, hetkiin olla ilman vastuuta pienemmistä - ja ehkä tästä aikuisesta on sijaisäidiksikin?

Aikuiset ovat elokuvassa sivuosassa ja he kaikki vaikuttavatkin teini-ikäisten silmin nähtynä hieman omituisilta. Keskimmäinen tytöistä tukee naapurin karaokeharrastajaa, joka hyväksyy tytön "managerikseen". Niistä yhteisistä hetkistä syntyy lämpöisiä katveita, vaikka tyypit baarissa ovat resuisia juoppoja ja köyhiä. 

Laura kuitenkin näkee päivittäin, kuinka hauraalla pohjalla heidän olemisensa on. Hänen katseestaan ahdistus ei vähene. Musiikkivideon omaiset kuvaukset teini-ikäisten pirskeistä rannalla eivät onnistuneet luomaan minulle kuvaa ihanasta elämästä ja vapaudesta (jonka tapaista kuvausta kritiikistä luin). Lasten kaoottinen elämä ilman vanhempia on traagista, elämältä on pohja poissa liian aikaisin. Ristiriita kesäisen ilottelun ja taustalla väijyvän maailman välillä kasvaa. Joten jäin ihmettelemään, että mikä tässä on pointti. Lapset tukevat toisiaan, yrittävät selvitä siinä elämässä mikä heille on tuttua, ja pitävät hauskaa aina kun voivat. Aikuisia on vaikeampi käsittää, varsinkin tuota hyväosaista, joka kiinnostuu teini-ikäisestä villistä tytöstä kuin seikkailuna. Vieläkin hullumpien aikuisten armoille lapsi voi viidakossa joutua. Oh baby it's a wild world... 

Siskoni (Paradiset brinner).
Ruotsi, 2023, ohjaus Mika Gustafson

Saara Turunen, Petra Maisonen: suurteoksia II

Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittamien suurteosten toinenkin osa tarjosi ilon ja kunnian tutustua noin 40een enimmäkseen uuteen kirjailijaan. Kaksikymmentä naiskirjailijaa oli valinnut 20 itselle tärkeää naiskirjailijaa. Esseekokoelma esittelee vahvan feministisen näkökulman pääosin edeltävien sukupolvien naisten kirjoihin, valikoima on monipuolinen ja kaikin puolin virkistävää luettavaa.

Olen tutustunut muutamaan esitellyistä kirjailijoista. Miellyttävä jälleennäkeminen alkoi heti ensimmäisestä luvusta: Tuuve Aro kirjoittaa itsellenikin unohtumattomasta Jean Rhysin romaanista Herra McKenzien jälkeen, joka palautui hyvin mieleen hänen tekstistään. Melankolian lomasta jatkuvasti pilkahteleva uhman ja kapinan liekki... Vaikka joku tässä kirjassa taisi suhtautua kriittisesti lukijoiden hehkuttamaan samaistumiseen romaania lukiessa, minä en näe siinä muuta kuin lohtua ja iloa, sellaisen tunnelman Jean Rhys jätti minulle. Samaistumisen ilo ei ole sen väheksyttävämpää kuin mikään muukaan kirjan herättämä reaktio, älyllinen oivallus, analyysi tai tapa lukea. Tässä sitä on myötäeläminen heikoilla olevan, vanhenevan, mutta kuitenkin uhmakkaan naisen kokemuksissa.

Johanna Holmströmin essee Sylvia Plathista käsitteli runokokoelmaa Ariel. Plathia ja hänen itsemurhaansa ei voi käsitellä mainitsematta aviomiestä, Ted Hughesia. Olen lukenut Plathin romaanin Lasikellon aika, josta en muista paljon mitään. 

Laura Lindstedtiltä olen lukenut romaanin Natalia, josta aistin suurta kunnianhimoa, mutta pidin lähtöasetelmaa keinotekoisena. Tässä essee tarkastelee ranskalaisen Nathalie Sarrauten teosta Kultaiset hedelmät, josta Lindstedtillä on tekeillä (?) väitöskirja. Essee oli minulle työläs luettava. Vaikka siinä on oivalluksia kirjoittamisesta, se ei oikein vetänyt. Oikeastaan vasta kirjallisuuspuhe hävittää elävän teoksen, mutta kuten Kultaisten hedelmien lukijat tulevat huomaamaan, elävä teos on mahdollista lukea uudelleen. Kirjallisuuspuhe tosiaankin voi olla kuivakasta, kuten tässä.

Rosa Liksom on kirjoittanut teokseen hienon novellin, muistelman kohtaamisista Marguerite Duras'n Rakastajan kanssa, siis kohtaamisista kirjan kanssa matkoillaan, alkaen nuoruuden matkasta Pariisiin, myöhemmin Vietnamin, Kuuban ja Tukholman matkoista. Ilojen, surujen, halun ja yksinäisyyden sinfonia eteni tahti tahdilta. Se huumasi Rosa Liksomin ja hänen novellinsa hurmasi minut. Olen lukenut sekä Rosa Liksomia että tuon Rakastajan, mutta sen niin kauan sitten, että se on enimmäkseen huuhtoutunut mielestäni.

Pauliina Vanhatalon essee Jhumpa Lahirin Kaimasta palautti mieleen ensimmäisen Lahirilta (italiaksi) lukemani In altre parolen. Sen Lahiri kirjoitti ensimmäisenä kirjanaan italiaksi, hänen muutettuaan sinne perheineen. Vanhatalon teksti oli erityisen inspiroivaa. Hän peilaa kirjaan sekä omaa elämäntilannettaan että kirjailijuuttaan ja kuvaa, kuinka on hiljalleen ymmärtänyt kirjailijan radikaalia päätöstä valita aivan uusi kielirakastettu välineeksi, kuoria itsensä, uudestisyntyä. Pidin myös tästä havainnosta: Rakastan tällaisia sisäisen kokemuksen narratiiveja, niiden tapaa tiivistää aikaa, kiteyttää ja tuoda näkyviin ihmisen tunne-elämän ydin. Samalla niihin törmää kirjallisuudessa yhä harvemmin. Kuinka ollakaan, tämä lause iski suoraan hermoon ja palautti mieleen ennen kaikkea Henry Jamesin hienon klassikon Washingtonin aukio, jota lukiessa tuli todellakin tunne harvinaisen herkun nauttimisesta. - Kaiman saatan lukea myöhemmin tänä vuonna, koska on hyvä vaihtoehto Helmet-haasteen kohdalle, jossa haetaan saman suomentajan kahta teosta. Kaiman on suomentanut Kerttu Juva, joka lumosi nimenomaan tuolla Washingtonin aukiolla.

Saara Turunen taisi taas saada minut hakemaan kirjaa, kuten tapahtui ekan osan suurteoksia kohdalla. Huvittavaa sikäli, kun olen kantanut häntä kohtaan aiemmin ennakkoluuloa ja nyt nappaan jatkuvasti hänen suosituksiaan. Iris Uurto ja Ruumiin ikävä kuulostaa syvälle haudatulta romaanilta. Turunen kertookin, että sen löytämisessä piti nähdä vaivaa. Kiinnostavasti hän vertaa sitä belgialaiseen kulttielokuvaan Jeanne Dielman, 23 quai du Commerce, 1080 Bruxelles, jota kukaan sen nähnyt ei voi unohtaa, niin uskon. Se elokuva kuvasi sisäistyneesti porvarillisen yhteiskunnan naiselle, perheenäidille asettamia ahdistavia normeja ja raameja ja sen kauheita seurauksia. Minulla siihen sekoittui toki Belgiaa maana kohtaan tuntemani vastenmielisyys, jolla on kaukaiset, mutta sittenkin aika pinnalliset juurensa. Turunen käsittelee Iris Uurtoa ja tuota teosta monipuolisesti oman historiansa ja elämäntilanteen (raskaus) kautta. Tiukka ja vaativa äiti sieltä selän takaa kurkkii. Ikävä huomata, että Uurtoa (synt. Mielonen) vainosi erityisen inhottavasti Laurila -niminen kriitikko. (Ei sukua!) 

Suurteoksissa on mukana joukko minulle ei niin inspiroivia, akateemisen makuisia esseitä. Aina Bergroth kirjoittaa Simone Weilin teoksesta Painovoima ja armo, jossa Weil purkaa väkivallan filosofiaa. Sitaatit ja niiden analyysi hermostuttivat laiskaa ajatteluani ja saivat kiemurtelemaan. Tyydynkin toistamaan Bergrothin ystävän Niko Hallikaisen toteamuksen: Se on raju kirja. Jotenkin ei-terve. Riemumielin hyväksyn sen luonnehdinnan, koska minulla ei ole energiaa eikä ilmeisesti kykyä filosofiseen ajatteluun. Simone Weilin väkivallan vastaisuus ja arvostettu asema kirjailijana ja filosofina on tietenkin kaikki kunnioitettavaa.

Outi Mäkiselle Astrid Lindgrenin Mio, poikani Mio säilyttää muistissa lapsen lukemisen tavan, lumoutumisen vastakohtana analyyttiselle lukutavalle. Essee päättyy kauniiseen toiveeseen omasta lapsesta, jolle saisi näyttää maailman ihanuuden kirjaa lukemalla. Riikka Pulkkinen vertaa omaa fuksisyksyään Pirkko Saision Punaisen erokirjan aikaan ja löytää hauskoja yhtymäkohtia oman kirjailijuutensa alkutaipaleesen, mm pirkkosaisiolaisen futuurin, olisi käyvä. Saisio osoitti hänelle, ettei tarvinnut elää ja kuolla isänmaan puolesta tai hiihtää metsässä hahmottoman suuren asian tähden, tullakseen kirjailijaksi.

Vielä yksi kiinnostava essee on mainittava: Minna Salami kirjoittaa Maryse Condén kirjasta What Is Africa to Me. Kirjaan hänellä on suomalais-nigerialaisena toimittajana erityinen näkökulmansa ja hänen tapansa tutkailla samaan aikaan afrikkalaisuutta ja feminismiä on virkistävän uusi ja harvinainen. Condé oli guadaloupelainen varakkaan perheen tytär, kirja on hänen muistelmansa aktivistina ja feministinä, jolla on viha-rakkaussuhde sekä miehiin että Afrikkaan. Sekä Condé että Salami toteavat feminismin ja patriarkalismin, afrikkalaisuuden ja vapauden kulttuurisidonnaisuuden. Salami sanoo äitinsä perintönä saamansa kapinallisuuden auttaneen häntä feminismiin ja itsenäisiin ratkaisuihin, mutta samalla hän sanoo menettäneensä yhteenkuuluvuuden tunteen. - Tätä kirjaa ei löydy meillä kirjastossa. Sen sijaan löytyy hänen tunnetuin teoksensa, tässäkin mainittu Segu, jonka perusteella kirjailija on esiintynyt Nobel-veikkauksissakin. Maryse Condé kuoli 90-vuotiaana runsaat kaksi viikkoa sitten, 2. huhtikuuta 2024 .

Saara Turunen, Petra Maisonen: suurteoksia II
WSOY, 2023, 303 s

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta

Kanadalais-ranskalaisen Guy Delislen vaikuttavan sarjakuvateoksen Merkintöjä Jerusalemista jälkeen peruutin hänen esikoisalbumiinsa, jonka hän julkaisi vuonna 2007 matkastaan vaimonsa ja pienen poikavauvan kanssa. Vaimo työskenteli jo siinä vaiheessa Lääkärit ilman rajoja  (MSF, Médecins sans frontières) -järjestössä ja työ vie perhettä sittemmin kriisialueelta toiselle. Kirjassa käytetään Myanmarin vanhaa nimeä Burma, jota käyttävät yhä maat, jotka eivät tunnusta vuoden 1989 hallitusta, kuten Ranska, Australia, Yhdysvallat...

Sama tarkka tyyli kuvaa tässäkin Rangoonin kaupungin katukuvaa: sen kirjavia rakennuksia - joita Delisle kattoineen, parvekkeineen, pylväineen luonnehtii kreikkalais-burmalais-kiinalaiseksi - usein pitkiin kaapuihin verhottuja asukkaita, puita ja sähköpylväitä, lampia ja puistoja. Ja - diktatuurin merkkinä - usein jossain vilahtavia sotilaita univormuissaan. Tässä vaiheessa sotilashallinto on sulkenut demokraattisen opposition johtajan Aung San Suu Kyin kotiarestiin.

                  

Muiden maiden MSF-yksiköt Burmassa auttavat perhettä ja muodostavat muutenkin tiiviin ystäväpiirin. Kirjan lopussa MSF on vetäytymässä Burmasta kokonaan, koska sotilashallinto tekee toiminnan mahdottomaksi, ts kieltäytyy päästämästä järjestöä alueille, jotka nimenomaan apua tarvitsisivat. 

Samaan humoristiseen ja itseironiseen tyyliinsä kuin Jerusalem-kirjassa Delisle kuvaa omia seikkailujaan kaupungilla, retkillä maaseudulla, ainoana isänä äitien päiväkutsuilla ja kolmen päivän meditaatioleirillä munkkien hoteissa. Pieni vaaleaihoinen vauva saa kaiken huomion paikallisilta, mutta isää ilman vauvaa ei seuraavana päivänä tunnisteta, vaikka hän tervehtii oikeaoppisesti ming'laba. Isä on hieman loukkaantunut, vaikka myöntääkin että hänen vauvansa on harvinaisen soma. Eikä se ole sama mitä kaikki vanhemmat sanovat lapsistaan, vaan fakta...

Juuri tämä Delislen tapa kertoa kaikista pienistä ja suurista epämukavuuksista, tylsyydestä, ripulista, hyvistä päätöksistä, joita ei sitten jaksakaan pitää, lentokauhusta Myanmar Airwaysin lennolla tyynen vaimonsa vieressä, tekee kirjasta niin freessin.  Ei mitään turhaa patsastelua, vaan valppain silmin kohti uusia seikkailuja, kuin iätön pikkupoika, sellaisen kuvan tästä perheenisästä ja piirtäjästä saa. Milloin hän sukeltaa dvd-myymälään, joka on lattiasta kattoon täynnä piraattikopioita, milloin vietetään päivää paikallisen water festivalin merkeissä, jolloin kastavia vesisuihkuja osuu ihmisiin joka puolelta ja aamusta iltaan. Kuin pikkuipanoiden toivefestarilla. 

Ei voi olla ihailematta tietenkin ensinnä tätä järjestöä, joka kaikkialla maailman kriisipesäkkeissä tarjoaa tärkeää apuaan, mutta myös tätä nuorta perhettä, joka kohtaa suurta epämukavuutta monsuunisateiden trooppisessa ilmastossa, malaria- ja muiden riskien keskellä pienen vauvan kanssa. Tälläkin matkalla pariskunta tekee retken hollantilaisen sisarjärjestön toimipisteeseen, joka sijaitsee paljolti kiinalaisten hallussa olevien jadekaivosalueiden keskellä. Hiv ja kovat huumeet ovat arkipäivää, kokonaiset perheet ovat narkomaaneja. Tuli mieleen USAn opioidikriisi siitä maisemasta.

Hyvin on perhe ilmeisesti selvinnyt kriisialueilla, koska tämän ensimmäisen kirjan jälkeen ilmestyi Jerusalem ja sitä ennen Pjongjangista kertova matkakirja - joka minulla onkin odottamassa.

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta
Chroniques Birmanes, 2007, suomentanut Saara Pääkkönen
WSOY, 2008 (ei sivunumerointia)

Andrev Walden: Jävla karlar

Jag behöver inte säga någonting. Lillasysters ansikte förvrids. Det ser ut som att en osynlig hand försöker strypa henne. Det nya skrattet är ljudlöst. Det kommer tårar. - "Har du svårt att andas?" säger jag med rösten stämd i Växtmagikerns ton. "Ska jag hämta lite gurkvatten?" Hon halkar av stolen och försvinner bakom bordskanten. Vi har upptäckt en ny genre och vi ska aldrig sluta skratta.

Harvoin lukee näin liikuttavaa kuvausta sisarusten välisestä yhteisymmärryksestä kuin Andrev Waldenin romaanissa Jävla karlar. Kyse on pikkusiskon ja minäkertojan välisestä hyvin henkilökohtaisesta kokemuksesta. Vain he kaksi tietävät, millaista oli aika tuon isän kanssa. Oikein kunnon hippi-isä yrtteineen, Växtmagikern. Vuosien jälkeen he tekevät siitä keskinäistä esitystä, jolla naurattaa toinen henkihieveriin. Huumori auttaa lapsia käsittelemään maagikon vähemmän aurinkoisia puolia.

Romaani on pikkupojasta murrosikäiseksi kasvavan pojan kasvukertomus elämästä tuossa vaihtuvien isien ja asuntojen perheessä. Kirjailija on toimittaja ja Jävla karlar hänen esikoisromaaninsa, joka palkittiin viime vuonna Ruotsissa August-palkinnolla.

Isät eivät jää tähän, heitä kohdataan kaikkiaan seitsemän seitsemän vuoden aikana. He ovat pikemminkin miesystäviä kuin edes isiä, mutta kuitenkin miehiä, jotka jonkin aikaa asuvat äidin ja lasten kanssa. Heistä viiden kohdalla tulee vastaan hetki, jolloin "jag ska aldrig se honom igen". Kuudes isä jää ja äitikin on raskaana. Seitsemäs on Indianen eli minäkertojan, Andrevin biologinen isä, josta poika on rakentanut haaveiden sankarikuvan eli intiaanin hevosen selässä. Pitkä musta tukka on riittänyt siemeneksi kertomukseen, jota voi kavereillekin esittää ja ansaita ihailua, johon ei tavallisen svenssonin perhe pysty. 

Jag vet fortfarande inte hur pappor börjar och slutar men om det här är en pappa har han nog börjat nu.

Isät poika nimeää osuvasti. Växtmagikern rajoittaa läheistensä elämää omalla eri lähteistä ammentamillaan vaihtoehtokulttuurin opeilla. Äiti, poika, pikkusisko ja pikkuveli oppivat näkemään myrskyn merkit, jolloin muovia vastustava elämäntapaintiaani ei näe väkivaltaa yhteensopimattomana katsomuksiinsa. Konstnären on lyhytaikainen isä Olof Palmen murhan aikaan. Tjuven näyttää kasvimaagikkoakin hullummalta - ja vaarallisemmalta. Prästen on järjestyksen mies ja Mördaren sitäkin tarkempi äidin kotiintuloajoista.

Romaanista voi ammentaa muutaman keittiöpsykologisen havainnon. Äiti on iloinen punatukkainen, hennavärin suurkuluttaja, joka on lapsuudessaan kärsinyt väkivallasta omassa lapsuuskodissaan. Ikävän yleiseltä vaikuttaa, että väkivalta ei päätykään vaan aikuisena naista pahoinpitelee useampi mustasukkainen mies, ilman että hän osaa tunnistaa ajoissa  tuota pelokkaan ihmisen raukkamaista ominaisuutta. Tätä äitiä voi onnitella siitä, että hän sittenkin lopulta saa lähdettyä. Pojasta taas näkee, että kunhan lapsella on yksi lämminsydäminen vanhempi, hän on vahvoilla. Lämminsydäminen on tämä boheemin oloinen äiti, världsmästaren i korsdrag, ristivedon maailmanmestari ja ehkäpä 60-luvun kukkaistyttöjä. Hän on asunut niin monenlaisissa kämpissä, että ensinnä on avattava kaikki ikkunat, jotta saadaan se ristiveto ja kunnon tuuletus.

Kodit ja isät vaihtuvat, ja äidin työpaikat - siivousta, kioskin myyjää - samoin. Se mikä elintasossa hävitään, voitetaan äidin ja ystävättären, Lilla Molnet (hänet nähdään ketjupolttajana enimmäkseen pilven sisällä) rennossa ja jotenkin pelottomassa elämän asenteessa. Dialogit putoilevat nasevina eivätkä toisiaan tukevat naiset kaihda tyhjän nauramista. Hekottamiseen löytyy aina aihetta. Naiset summaavat usein arvionsa naurun sekaiseen jävla karlar. Poika ei välitä ex-isän huomautuksesta äidistä: vem som helst kan få henne. Niin voi Andrevinkin saada kuka hyvänsä tyttö.

Jävla karlar toi mieleen Niko Hallikaisen romaanin Suuri märkä salaisuus. Aika on sama, tässä eletään 80-90-luvun Ruotsissa, Norrköpingissä ja lähistöllä. Näkökulma on kasvavan pojan ja molemmilla on rakastava äiti. Äidit ovat kuitenkin tunne-elämältään lähes vastakkaisia. Hallikaisen romaanissa äiti on vakaasti sairaanhoitajan töissä ja muutenkin vain pojalleen omistautunut, kun taas Andrevin äiti haalii aina uusia isäkandidaatteja kotiin. Poika vaikuttaa tilanteeseen sopeutuvan - ainakaan hänellä ei ole vaihtoehtoja. Hänestäkin äiti on ihana.

Murrosiän kynnyksellä hänkin näyttää rakastuvan lähes jokaiseen lähistölle sattuvaan tyttöön ennen kuin käänteentekevä tapahtuu. Sitä ennen on pitänyt suunnitella bussissa edessä istuvan tytön kiharan leikkaamista ja sekoilla kesäbileissä. Kaikessa on mukana paras kaveri Cyklopen, joka odottaa raporttia ratkaisevasta tapahtumasta. Kaveri kuolaa myös liharuoan perään, koska isä on Waldorf-koulun opettaja ja kotona ollaan kasvissyöjiä. Waldorf-koulu oli minulle uusi käsite, mutta on ilmeisesti meidän Steiner-kouluamme vastaava.

Intiaani-isän, sen oikean isänkin vuoro tulee. On kulunut liikaa aikaa, poika on jo iso eikä isä näytä enää intiaanilta vaan taksikuskilta.

Jävla karlar on hellyttävä kuvaus omanlaisestaan perheestä, jossa kuitenkin sisaruus ja spontaani huumori paikkaavat pahuksen miesten aiheuttamia kriisejä ja siis äidin repaleista persoonaa. Aivan kutkuttavia ovat kuvaukset, joissa isoveli ja pikkusisko kehittelevät hysteeristä naurukohtausta. Pikkusisko nimittäin on vuoroviikoin kasvimaagikon luona ja päivittää isoveljelle tämän omituisuuksia.

Det är underbart att skratta åt Växtmagikern och jag vill inte att det ska ta slut.

Kirja on omistettu äidille pienellä lisämaininnalla: (Obs, ej passivt aggressivt). Ruotsin kielen taitoni on taas pykälän verran ruostunut, jouduin tarkistamaan sanojen merkityksiä useammankin kerran.

Andrev Walden: Jävla karlar
Polaris, 2023, 376 s