Édouard Louis: Kuka tappoi isäni

Kansi Tom Backström

Édouard Louis on köyhän perheen poikana tehnyt luokkanousun  korkeakoulutetuksi menestyskirjailijaksi Ranskassa, jossa niistä lähtökohdista kouluttautuminen on ilmeisesti harvinaisempaa ja työläämpää kuin meillä tai ylipäätään Pohjoismaissa. Olen tutustunut häneen tähän mennessä parin teoksen verran ja arvostanut lukukokemusta.

Kuka tappoi isäni jatkaa kirjailijan vahvaa yhteiskunnallista puhetta. Pieni kirjanen on oikeastaan J'Accuse/Minä syytän -tyyppinen pamfletti, joka vastaa otsikkonsa kysymykseen. Tapa, jolla Louis siihen vastaa on lakoninen ja hyvin konkreettinen. Samalla kirja on isälle sinä-muodossa kirjoitettu kirje.

Edellisissä kirjoissa jo ilmeni homoseksuaalin pojan ja isän vaikea suhde. Pienellä teollisuuspaikkakunnalla työttömätkin miehet ovat pitäneet tiukasti ja väkivalloin kiinni machomiehen esikuvista. Esikuvia, joihin isäkin on aikoinaan joutunut itseään sovittamaan, unohtamaan tanssin ja oopperan. Louis kuvaa niitä halkeamia, joita isän kovaan kuoreen alkaa ilmestyä, kun poika kasvaa ja tiedonjano samalla; isällä ei ole oikeaa tietoa asioista. Se on hävettävää, isä ei olekaan ylivoimainen - eikä se ole isän syytä. Köyhän perheenisän taakka on raskas, vanheneva keho ei kestä, tulee työtapaturma, työt vähenevät mutta eivät kevene.

Peter Handke kirjoittaa: "Äitini katseli aina maailmanmenoa ihmeissään." Sinä et katsellut. Sinä et ollut ihmeisssäsi, koska olit menettänyt kyvyn hämmästellä tai kauhistella, sinua ei yllättänyt enää mikään, koska et enää odottanut mitään, mikään ei enää ollut väkivaltaista, koska väkivalta ei ollut sinulle väkivaltaa, se oli vain elämää, et kutsunut sitä millään nimellä, se oli läsnä, sitä nyt vain oli.

Poika etsii isänsä hyväksyntää ja se tuleekin ajan myötä, mutta perheessä roolit ja tavat ovat kivettyneet. Hyväksynnän poika oppii lukemaan isän puheista sivullisille. Pojan menestys opinnoissa ei ole isälle yhdentekevää, se on lupaus paremmasta. 

Louis listaa vastaansanomattomasti Ranskan presidenttejä ja lainsäädäntöä, joka on kiristänyt köyhimmän kansanosan mahdollisuuksia saada elää ihmisarvoista elämää, sairaus- ja työttömyyskorvauksiin kohdistuvia leikkauksia, monenlaista vähempiosaisten nöyryyttämistä. Miten tuttua näinä päivinä meilläkin! Onneksi kaiken keskellä isä ja poika löytävät lähemmäs toisiaan ja yhteisen kielen, jossa on vahva poliittinen juonne. Muutos on kuvattu koskettavasti. Muuan ystäväni sanookin, että lapset muuttavat vanhempiaan, ei päinvastoin.

Tilanne tuntuu suomalaiselle jotenkin tutulta, ja suorastaan hämmästyttää, että tätä kovettuneiden, helposti väkivaltaan tarttuvien isien historiaa löytyy Ranskastakin. Toisaalta, miksei löytyisi, eteläisempi kulttuuri ei ole vain aurinkoisia rantoja vaan myös kovaa machoilua - eikä se helposti vähene köyhissä olosuhteissa.  

Hollande, Valls, El Khomri, Hirsch, Sarkozy, Macron, Bertrand, Chirac. Sinun kärsimystarinallasi on monta nimeä.

Édouard Louis: Kuka tappoi isäni
Qui a tué mon père, 2018, suomentanut Lotta Toivanen
Tammi/WSOY, 2022, 76 s

Valentina Camerini: Gretan tarina. Et ole koskaan liian pieni tekemään suuria asioita

Aikuiset toistelevat, että heidän on valettava nuoriin toivoa. Mutta minä en halua toivoa, haluan, että olette paniikin vallassa ja ryhdytte toimiin. Haluan, että toimitte niin kuin kriisissä toimitaan, sillä nyt on kiire.  - Our house is on fire... (Davos 25.1.2019)

Vaikeaa oli ilmastokokouksessa Dubaissa päästä edes puheen tasolla sopimukseen fossiilisista polttoaineista, teoista puhumattakaan. Saudi-Arabia vastusti ennen sopimusta niinkin lievän aikeen ilmausta kuin phase out. Bensiinistä, dieselistä, hiilestä ja maakaasusta pitää luopua ja pian, se tiedetään. Ilmasto on painavin syy, mutta hyviä syitä löytyy myös Venäjän tai muiden öljymaiden suunnalta. Riippuvuudesta noihin maihin olisi hyvä päästä eroon.

Ruotsalainen Greta Thunberg aloitti ilmastoaktivismin 15-vuotiaana koululaisena vuonna 2018 koululakolla, joka sitten levisi ympäri maailmaa somekanavien välityksellä. Greta oli lukenut aiheesta jo siinä vaiheessa, huolestuessaan, huomattavasti ikäisiään enemmän. Hän tiesi, että nuoret eivät kuuntele puhetta, he seuraavat esimerkkiä. Sen hän antoi ja syntyi #fridaysforfuture - liike.

Italialainen Valentina Camerini on kirjoittanut Gretan tarinan nimenomaan nuorille. Piirroksin kuvitettu kirja on lähes selkokielinen ja kirjastossa saatavana nuorten osaston hyllyllä. Kirja on suppea mutta selkeä läpikäynti nuoren aktivistin toiminnasta vanhemmallekin lukijalle. Se kuvaa hänen määrätietoista kulkuaan perheestä ja lähipiiristä kohti suuren maailman estradeja, joissa puhetta kuuntelivat globaalien organisaatioiden ja parlamenttien edustajat.

Vähän kerrallaan Ernman-Thunbergit luopuivat kaikista huonoista tavoista ja tottumuksista, jotka saattoivat vahingoittaa maapalloa. Greta oli voittanut ensimmäisen taistelunsa!

Hänen näyttelijäisänsä lopetti toistaiseksi työnsä tukeakseen tyttärensä toimintaa. Äiti Malena Ernman kierteli oopperalaulajana maailmaa konserteissa, mutta hänkin luopui sittemmin kansainvälisestä urastaan ja sen vaatimasta tiheästä lentämisestä ympäri maailmaa. Perhe siirtyi kasvissyöntiin, sähköautoon ja lisäsi polkupyörän käyttöä.

Kirjassa kerrotaan myös Gretan asperger-diagnoosista, jonka maailma on hänen kohdallaan nähnyt edesauttavan uskomattoman sitkeään keskittymiseen tärkeään asiaan, ehdottoman tarkkaan valintaan kaikessa omassa elämässään, johon on siis todellakin saanut vanhempansa mukaan samalla ehdottomuudella. Kaksi "ääripäätä" nähtiin kulkevan toistensa ohi jossain tapahtumassa, kun Donald Trump häivähti samassa kuvassa Gretan kanssa. Kukaan ei voi kyseenalaistaa hänen aitoa huoltaan, ei vaikka itku silmässä ja vihaisena puhuminen kansainvälisissä tilaisuuksissa on hämmentänyt. Oikeastihan meidän pitäisi olla juuri niin huolissaan, mutta me tavikset emme vaan jaksa. Gretan esimerkki on vahva ja on varmasti vaikuttanut myös siihen, että iso laiva on hitaasti kääntymässä ja Dubaissa saatiin sentään sovittua yhteisestä tavoitteesta irrottautua fossiilisista polttoaineista. 

Kirjan loppuun on liitetty aikajana vuosilukuina ilmaston lämpenemisen kehityksestä. Viimeiseksi listataan vielä vaikuttavia lehtikirjoituksia kansainvälisestä mediasta nettiosoitteineen. Masha Gessen: The fifteen-years old climate activist who is demanding a new kind of politics, The New Yorker, 2.10.2018 esim.

Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin, Helmet haasteen kohtaan 27 voin täten nakata ruksin ja lopettaa tämän tekstin raamatullisesti: se on täytetty.

Valentina Camerini: Gretan tarina. Et ole koskaan liian pieni tekemään suuria asioita
La storia di Greta. Non sei troppo piccolo per fare cose grandi, kuvittanut Veronica "Veci" Carratello, 2019, suomentanut Taru Nyström

Into Kustannus Oy, 2019, 120 s

Jyri Hänninen & Jarno Liski: Keskustan valtakunta. Kertomus rahasta, vallasta ja korruptiosta

Rahalla ei ole isänmaata, mutta puoluekirjan se sentään tunnistaa. Säätiön varoja oli päätynyt lähinnä keskustalaisille poliitikoille.

Nimi ei kuulosta kovin raflaavalta, mutta osuva se on. Valtakunta Suomi-valtiossa. Tämä pamfletti hakkaa mennen tullen keskivertodekkarin juonen mielikuvituksellisissa käänteissä ja useat sen päähenkilöistä päihittävät häikäilemättömyydessään paatuneetkin konnat.

Kirja kertoo epämääräisin keinoin operoivasta ja vaikutusvaltaiseksi paisuneesta verkostosta, jossa suihkii enemmän tai vähemmän menestyneitä liikemiehiä ja poliitikkoja. Heitä yhdistää Keskustapuolue. Kun uutta rahaa tarvitaan tai rahahana alkaa ehtyä, aina löytyy kaveri säätiössä, jolla on rahastoidea, keinot ja suhteet. Jos vanha firma jää kiinni hämärähommista, uusi entistä ehompi pöytälaatikkofirma, holding-rahasto tai muu keinottelukuvio perustetaan käden käänteessä ostamaan, myymään, vaihtamaan samojen henkilöiden nimissä tarkoituksenmukaisesti hinnoiteltuja osakkeita, lupia, arvopapereita. Mukana kuviossa on aina helppoa julkista rahaa, joka kanavoidaan sivuraiteelle, valvonnan ulottumattomiin, tai siis omille valvottavaksi. Yhtenä hyvin voideltuna rahahanana esitellään Ara-järjestelmä, joka on mahdollistanut valtavien julkisella rahalla hankittujen omaisuusmassojen siirtymisen yksityiseen omistukseen. Aran 60 hengen vahvuisen organisaation on määrä valvoa, mutta kun Nuorisosäätiön sotkut tulivat julkisuuteen, se palkkasi konsultit tekemään selvityksen.

Isoja summia liikutellaan, mutta yllättävän vähän niillä saadaan aikaan julkisten tukien pykälissä tarkoitettua uutta yrittäjyyttä, uutta elinkeinoa, uutta tervetta toimintaa. Ei, lopputuloksena on samojen tyyppien hyvä veli-verkosto, joka turvaa jäsenilleen jatkuvan hyvän elintason ja nostaa turvalleen menneet bisnekset uudessa muodossa tolpilleen. Liiketoimien todellisen motiivin selvittäminen on kuin jahtaisi varjoa.

Yleisradion toimittajan Jyri Hännisen ja vapaan toimittajan Jarno Liskin kirja ei muuttanut vain kuvaani Keskustapuolueesta vaan koko Suomi-kuvaani. Eikä parempaan suuntaan, siihen tuli sävyjä, jotka muistuttavat oligarkkien Putin-Venäjää tai Italian mafiaa. Keskustapuoluetta, entistä Maalaisliittoa kutsutaan usein valtionhoitajapuolueeksi, sen verran yleisesti se on ollut hallituspuolue. Sillä on pitkät juuret ja harvaan asutussa maassa pitkä historia selittänee osaksi sen nykypäiviin asti kestäneen mahtiaseman. Muualla Euroopassa entiset agraaripuolueet ovat kutistuneet tai kadonneet puoluekentästä. Keskustapuolue on ehtinyt pedata asemiaan kauan. Se on mahdollistanut esimerkiksi säätiöiden valvontaorganisaation miehittämisen omilla. Pukki kaalimaan vartijana sopii moniin tapauksiin. Eikä nyt puhuta Teemu Pukista.

Kirjan eri osioissa käsitellään pimeää rahaa, jo oikeuteen päätynyttä nuorisosäätiötä, Matintalon salaisuuksia, julkisen rahan lähteestä kasvavaa yksityistä asuntojättiä eli TA-yhtymää, veroparatiiseja, Esko Ahoa Putinin palveluksessa ja vielä kerrotaan, kuinka Juha Sipilä oikeastaan miljoonaomaisuutensa teki. Oliko kyseessä sittenkään yksityisen innovatiivisen insinöörin kasvuyritys ja siitä saatu myyntivoitto? Oli kyllä, mutta se insinööri  ei ollut Juha Sipilä, vaan Nokialla uraa tehnyt Lauri Kuokkanen, jonka yrityksen Sipilä taitavasti hoiti omiin nimiinsä aika salaperäisellä tavalla, Rautaruukin tytäryhtiön johtajana. Moni kaupassa mukana olleista ei enää muista yksityiskohdista tai on poistunut joukosta. Sipilä on julkisuudessa ylläpitänyt toisenlaista legendaa omasta yrittäjyydestään eikä tämä tutkivan journalismin - kirjan lähteenä kauppa-, yhdistys- ja säätiörekisterit, sähköpostit ja puolueen sisäiset asiakirjat - faktatieto ole pahemmin näkynyt julkisuudessa.

Tekijät kertovat myös, että Keskustapuolue ei ole ainoa, jota he tutkivat, mutta keskustan pitkä historia ja sieltä paljastuneet väärinkäytökseet osoittautuivat luultua laajemmiksi. Talousrikostutkija oli myös sitä mieltä, että "kun ollaan riittävän korkeassa asemassa, ei ole olemassa enää puoluekantaa. Eliitillä on yhteiset edut, on kyse sitten demarista, kepulaisesta tai kokoomuslaisesta." Kaikkea ei haluta tai pystytä selvittämään.

Sipilän ja monen muun keskustavaikuttajan lisäksi kirja kertoo Esko Ahon urasta. En tiennyt, että Aholla on uhkapeliongelma. Jotenkin se sopii kyllä nykyisiin kuvioihin. Luvussa käsitellään Fennovoiman vaaditun kotimaisuusasten täyttämistä kroatialaisin voimin. Nakkikioskin kokoluokkaa oleva yhtiö lähtisi rahoittamaan ydinvoimaa Suomessa. Sylttytehdas löytyi venäläisestä Sberbankista, jonka hallituksen jäsen Esko Aho on. Tässä käsitellään kiinnostavasti myös venäläisten oligarkkien tilannetta Krimin valtauksen jälkeisten pakotteiden aikana. "Miksi varastaa rahaa, jos voit lomailla vain Sotšissa", sanoi brittiläinen toimittaja MOT:n haastattelussa.

Valokiila suunnataan lopuksi Sitraan ja Sipilän toimintaan sen rahojen vastaanottajana. Kaikki keskustalaiset eivät osallistu väärinkäytöksiin tai hyväksy niitä, mutta maaseudulla pienissä kunnissa esimerkiksi yrittäjän voi olla vaikeaa olla muuta kuin valtapuolueen kannattaja. Keski-Pohjanmaalla kaikki eivät sulata vanhoillislestadiolaisia keskustalaisten hyväveli-verkostoja.

Mutta eihän tämä todellisuus pienessä Suomessa toisaalta ole mikään ihme, sillä

Keskustan puoluekokous on osanottajamäärältään maailman toiseksi suurin. Isompi on vain Kiinan kommunistisella puolueella.

Vaikka kökkötraktori joskus köhii, ei sen sammumista kannata jäädä odottelemaan.

Keskustapuoluetta koskevia juttuja ei toimittajien mukaan ole Ylessäkään saanut ongelmitta ja nopeasti julkisuuteen, joten sekin kertoo jotakin puolueen mahdista. Kiitos kirjasta, se oli sekä jännittävä että valaiseva.

Jyri Hänninen & Jarno Liski: Keskustan valtakunta. Kertomus rahasta, vallasta ja korruptiosta
Into, 2019, 198 s

Billgren, Ernst: Mitä on taide ja sata muuta tositärkeetä kysymystä
Osaluettu 10/10

 

Ateneumissa lähiaikoina näyttelyssä esiintynyt Ruotsin kauhukakara, joka on siellä vakiinnuttanut asemansa eikä siis enää ole mikään kauhukakara. Kirjassa käy leikkimielisesti läpi erinäisiä taiteilijanalkujen yleisesti esittämiä kysymyksiä ja vastaa niihin sitten lnäppärästi. Se on olevinaan hauska, mutta siinä on kuitenkin sen verran paljon vaikeasti peiteltyä omahyväisyyttä että hohhoijaa. 'Miten vältetään virheet? . Lyhyt vastaus: Älä vältä, se on virhe. Pitkä vastaus: pälä pälä... älä vältä, vaan tee virhe... sen jälkeen voimistut etkä enää pelkää virhettä.. ja mitä vikaa on kakkossijassa..' Ihan viisastahan se on mutta ei ehkä silti kirjan arvoista viisautta.

Harakka, Timo: Luoton loppu
Luettu 12/2009

 

Taloustoimittajan kirjoittama ajankohtainen pamfletti globaalista finanssikriisistä, johon koko maailma ajautui tyhjän päälle kasvaneen sijoitusbisneksen kuplan puhjettua, ensin USA:ssa ja sitten dominot kaatuivat Islannissa, Baltian maissa, ja koko teollistunut maailma on nyt sitten taantumassa. Selkeä ja hauskakin. Kuitenkin sen verran nopeasti asia selvisi, etten saanut ihan viimeiseen sivuun luettua, kun piti palauttaa kirjastoon. Luoton loppu on ankara traktaatti äärikapitalismia vastaan ja ymmärrettävä selvitys talouskatastrofin syistä ja seurauksista.

Maier, Corinne: Tervetuloa laiskuus

Taidosta ja välttämättömyydestä tehdä työssä mahdollisimman vähän. (Bonjour Paresse. De l’art et de la nécéssité d’en faire le moins possible en entreprise.)

Luettu 11/2006

 

Ranskalainen vihainen nuori nainen on kirjoittanut bestsellerinsä toimihenkilöiden kapinan lietsomiseksi. ‘Kirja on tarkoituksella kyyninen ; yksikään yritys ei halua palveluksessaan olevalle hyvää eikä kunnioita esillä pitämiään arvoja, kuten voidaan nähdä talousskandaaleista ja lomautusohjelmista, joita uutiset ovat väärällään.’ Olisin halunnut copy-pastata sivuja kirjasta ja pistää isoon jakeluun firmassamme. Niin hyvin kaikki sanottu istuu niihin kuvioihin. Tyhjät iskulauseet uteliaisuudesta luovuuteen ympäristössä, jossa ihmiset tappelevat päivittäin itsensä uuvuksiin kaikenkarvaisten kontrollityökalujen kanssa. Todellisuudessa luovuudesta olisi pelkkää haittaa, jokaisen edellytetään kyntävän päivittäistä sarkaansa samalla tavalla mistään poikkeamatta. Jo 17 % ranskalaisista toimihenkilöistä on ‘irtautunut aktiivisesti’ työstään, mikä tarkoittaa että he ovat omaksuneet niin lepsun asenteen, että se lähentelee jo sabotaasia. ‘Yrityskulttuuri: kulttuuria perseestä. Se mitä sanotaan yrityskulttuuriksi, on vain yhden ihmisryhmän typeryyden tiivistymä jollakin tietyllä hetkellä. Sen mikroisänmaallisuus on tiukka klöntti, joka on puristettu kokoon eltaantuneista tavoista, keskinkertaisuuksista, pukeutumisoikuista ja karikatyyrejä lähentelevistä käyttäytymismalleista’.