Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin

Yksinäinen nainen kulkee italialaisen kaupungin katuja. Olisiko Rooma? Nimiä ei mainita, mutta jostain väläyksistä se tunnelma syntyy. Kuin siellä vilahtaisi jopa Villa Lante Gianicolo-kukkulalla ja toisaalla Trasteveren kaupunginosan trattoria. Jhumpa Lahiri ei kerro paikannimiä. Olen tutustunut kirjailijaan nimenomaan italian kielen kautta ja lukenut hänen ensimmäisen uudella kielellään kirjoittamansa kirjan In altre parole. Tämä on hänen toinen italiaksi kirjoittamansa teos. Kieli on kirkasta ja selkeää. Tulee mieleen, että pitäisi tutustua hänen vanhempiin englanniksi kirjoittamiinsa teoksiin, että näkisi onko tyyli uuden kielen tuomaa pelkistystä. Tämäkin olisi sopinut luettavaksi alkukielellä tämmöiselle pitkäaikaiselle kielen harrastajalle, vaikkakin pahasti laiskistuneelle. Pitäisi siinä tapauksessa hankkia omaksi, meidän kirjastostamme ei löydy italiankielistä teosta, eikä näköjään Helmetistäkään.

Nainen katsoo kaupunkia ja itseäänkin kuin sumuverhon läpi, hieman melankolisena, ulkopuolisena, mutta rekisteröi samalla kaiken ympärillään hyvin tarkasti, sekä maiseman, interiöörit että puheen, hänelle osoitetun tai ohimennen kahvilassa kuullun keskustelun. Luvut ovat hyvin lyhyitä, puolentoista tai parin sivun pituisia. Jalkakäytävällä, Kadulla, Työhuoneessa, Trattoriassa, Keväällä, Terapeutilla, Ei missään, Junassa jne. Yksikseen toistuu pari kertaa.

Sillä nainen toteaa olevansa: Päämäärätön, eksyksissä, harhateillä, hukassa, ihmeissään, neuvoton, vieraantunut, juureton, vaivautunut, rauhaton; siitä seurasta minä löydän itseni. Nuo sanat ovat asuinsijani, niistä muodostuu maailma jossa elän.

Romaanista ei pidä vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä, mutta tätä tulee peilattua vasten kirjailijan aika radikaalia elämänmuutosta: asettua asumaan aivan uuteen maahan ja kieleen, johon ei ole aiemmin ollut yhteyksiä. Missä milloinkin näyttää ahdistuneen ihmisen mielen maisemalta enkä voi olla ajattelematta tällaisen suuren muutoksen merkitystä tässä kodittomuudessa, kun kielikin on yksi koti. Lahirin kotipaikka taitaa olla ainakin tällä hetkellä taas muualla, hän opettaa Princetonin yliopistossa.

Romaanin naisella on ollut suhde, joka paljastui valheelliseksi, hän unelmoi - aika laimeasti tosin - toisesta, toisen miehestä. Hänellä on hankala äiti ja etäinen suhde tyttäreen. Kaiken kaikkiaan kaupunkilaisnainen heijastaa monia urbaaniin elämään liitettyjä piirteitä, epämääräistä kaipausta läheisyyteen, vaikeutta löytää keinoja, jatkuvaa itsen ja toisen etsimistä levottomassa maailmassa.  

Tietystä alistuneesta melankoliasta huolimatta kirja ei ole synkkä,  pieniä lämpimän sävyjä löytyy. Onneksi kaupungista voi ammentaa ohimennen kuullustakin. Tähän kaupunkielämän virtaan nainen osaa uppoutua ja löytää siitä mielenkiintoista havainnoitavaa. Itsekin vuosikymmeniä baareissa ja junissa vieraita seurueita niin tarkalla korvalla kuunnelleena kuin vain kykenee - joutumatta syytteeseen häirinnästä - ymmärrän tämän viehätyksen hyvin. Kadulla -luvussa nainen seuraa pariskunnan ajautumista yhä äänekkäämpään riitaan.

Seuraavassa risteyksessä hän kuitenkin pysähtyy, ja vaimo saavuttaa hänet. - Kuinka ihmeessä sinä et halunnut kävellä kotiin tässä ihanassa auringonpaisteessa? - Nämä uudet kengät puristavat. -No, olisit voinut sanoa sen. - Sinä olisit voinut kysyä. Jätin heidät siihen kuunneltuani jo aivan liikaakin.

Jhumpa Lahirin naisen kuva toi mieleen Elena Ferranten Ledan Tyttären varjossa, välillä Patrick Modianon katuja vaeltava hahmot, alakulossa ja rakkauden kaipuussa oli ripaus Raija Siekkistäkin, mutta sittenkin hieman valoisampana. Missä milloinkin jätti kuitenkin turhan kevyen jäljen, sen irralliset tuokiokuvat täydensivät kuvaa ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden leimaamasta naisesta, mutta olisin kaivannut jotain syventävää punaista lankaa, kun nyt sentään kuljettiin niin houkuttelevissa maisemissa.

Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin
Dove mi trovo, 2018, suomentanut Helinä Kangas
Tammi, 2020, 148 s

Eläköön essee!

Sain Marjatalta tämän hänen lanseeraamansa haasteen, jonka säännöt ovat

1. Anna kirjoituksellesi otsikko Eläköön essee!
2. Kerro haasteen alkuperä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.
3. Kerro, keneltä sait haasteen ja linkitä hänen blogiinsa.
4. Kirjoita nämä säännöt postaukseesi.
4. Esittele 1 - 2  hyvää esseekirjaa, joko aiemmin lukemasi tai tuore lukukokemus. Voit kirjoittaa muutakin esseekirjallisuuteen liittyvää. 
5. Haasta yksi tai useampi bloggaaja kirjoittamaan esseistä. Linkitä hänen blogiinsa/heidän blogeihinsa ja käy ilmoittamassa hänelle/heille haasteesta. 

Tässä vielä Marjatalta määritelmää esseekirjallisuudesta: Essee on lähellä kaunokirjallisuutta olevaa asiakirjallisuutta.  Essee voi olla tieteellinen tai enemmän omaa henkilökohtaista ainesta sisältävä kirjoitus, jossa pohditaan asioita. 

Esseekirjallisuus on minulle mieleistä. En ole pettynyt yhteenkään lukemaani tämän lajityypin teokseen. Esimerkiksi Antti Arnkil avaa Lauantaiesseissään henkilökohtaisten elämysten kautta enimmäkseen kirjallisuus- mutta myös elokuvakokemuksiaan. Tyyli on rohkean ilakoivaa, kun hän pyyhkii pölyä menneistä kipsipäistä ja palvotuista guruista, myötäelävää ja liikuttavaa kun hän kertoo henkilökohtaisesta menetyksestä.

David Foster Wallace minun on pakko mainita. Luulen että puolelle maailmaa amerikkalainen maisema, fyysinen ja mielenkin maisema, on jollain tavoin tutunoloinen sen kaikkialle levinneestä elokuvatuotannosta. DFW:n esseiden maisema on lähellä indie-elokuvien maailmaa: Winter's Bone, Nebraska, Big Lebowski. Hänen kirjoituksensa ovat täynnä mustaa huumoria, ällistyttävän tarkkoja huomiota, mutta myös myötätuntoa kohteille, joille tätä tunnetta ei useinkaan näe kohdistettavan. Kirjoituksia värjää tietty mustuus, se on myönnettävä mutta niissä ei ole mitään banaalia tai teennäistä. Se tekee ne ehdottoman virkistäviksi.

Alkuhöpinän lopuksi mainitsen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni 1-6. Knausgårdia kriittisesti arvioivat mainitsevat usein sen, kuinka hän kirjoittaa arkisesta elämästään ja kuka hyvänsä voisi siis tehdä vastaavaa, tai mitä tuo arki on naisen/hänen vaimonsa näkökulmasta, jolla hänet liitetään yhdeksi miessukupuolen loputtomista machoilijoista. Yhtä paljon kuin arjestaan hän kertoo kuitenkin ajatuksista, jotka syntyvät noissa arjen hetkissä. Pienistä väläyksistä hän kehittää laajoja filosofisia esseitä, jotka ovat täynnä oleellisia kysymyksiä ja oivalluksia elämästä.

Uusi aiheeni tähän haasteeseen on Jhumpa Lahirin esseeteos 'In altre parole', suomeksi Toisin sanoen tai Toisin sanoin. Teosta ei ole vielä suomennettu, ruotsinnettuna Med andra ord. Kiitän tästä tuttavuudesta Omppua. Hänen arviostaan tunnistin jotain itselleni läheistä. Olen harrastanut italian kieltä koko ikäni, raahautunut kursseilta toisille, ympäri Helsingin oppilaitoksia ja pari kertaa Italiaankin. Jossain vaiheessa kyllästyin ja hyppäsin portugalin kieleen. Koin silloin jotain kummallista. Kuin olisin hyljännyt lapseni, rakkaani, italian kielen. Sen puolentoista vuoden ajan, jonka käytin portugalin sanojen vääntämiseen ja lausuntaharjoitukseen, italiani alkoi sammaloitua, kadota menneisyyden sumuun. Se vaivasi jollain kummallisella tavalla, kuin olisin kohdellut sitä huonosti, tunsin syyllisyyttä - mikä on älytöntä. En tarvitse tuota kieltä, mutta olen tottunut siihen kuin vanhenevaan ihooni, kirjaviin muistoihini; se on osa historiaani. Tässä vaiheessa luin Ompun kirjoituksen Jhumpa Lahirista ja hankin kirjan italiankielisenä. Tämän on Lahirin ensimmäinen italiaksi kirjoittama teos.

Jhumpa Lahiri on kirjoittanut aikaisemmat menestysteoksensa englanniksi Yhdysvalloissa. Hänen vanhempiensa kieli on bengali. Kirjassa hän kertoo näiden kolmen kielen muodostamasta ristiriitaisesta kolmiosta elämässään. Italia on hänen rakkaansa, jonka takia hän muutti perheineen Roomaan ottaakseen kielen haltuunsa, tämän uuden vauvan syliinsä. Silti se pysyy hänelle aina vieraana ja opettaa häntä sietämään jatkuvaa epävarmuutta.

Epävarmuuden tunne kohosi minullakin eksponentiaalisiin lukemiin ollessani 90-luvulla Bolognassa kolmen viikon italian kurssilla. Puolessavälissä  vaikutti, että olin kadottanut kaikki kieleni, niin italian, englannin kuin suomenkin. Vaeltelin Bolognan sateisia katuja - hellekausi eli kesä oli ohitse - baarien ja ravintoloiden ovet sulkeutuivat kuin Suomessa, samoin suuni. Kirjoitin pienessä alivuokralaishuoneessani päiväkirjaa italiaksi, pipo päässä. Viimeisellä viikolla kielet palasivat, mutta hetkellinen kielten kaaos oli ilkeää. Jatkuva riittämättömyyden, osaamattomuuden tunne painoi toisina päivinä alas, välillä taas oli myötätuulta.

Jhumpa Lahirin italia on pakoa englannista - ja bengalista, se on kolmas kieli, vapauttavan rakastumisen kieli. Englanti läheisimpänä kielenä merkitsee etäisyyttä bengalinkielisiin vanhempiin. Molemmat aiemmat kielet merkitsevät hänelle ristiriitaista kieli-identiteettiä. Englanti on tuonut hänelle menestyksen, hänet tunnetaan. Kun hän kirjoittaa italiaksi, hän pakenee sekä englanninkielistä epäonnistumista että sen tuomaa menestystä.  Lahirille on tärkeää irrottautua ja juurtua uudelleen, olla välittämättä muiden odotuksista.

Minulle italia ei merkitse ratkaisua mihinkään ristiriitaan, kielten opiskelu on itselleni luontaista, kuten lukeminen. Sen pitkäikäisyys ja sitkeys, jolla aikoinaan sitä harrastin, tekee siitä yhden punaisen langan omassa elämässäni. Siksi Jhumpa Lahirin ajatukset kielen opiskelusta ja siitä mitä uusi kieli, oppiminen ja opiskelu on, kolahtavat, voin tunnistaa ne. Hän jatkaa oman italiansa juurruttamista oikeassa ympäristössä, hänen kielivauvansa on kohta teini-ikäinen,  minä jatkan oman aina hyvin epätäydellisenä pysyvän italiani miettimistä, aina vähän vähemmän kunnianhimoisesti. Lahiri on heittäytynyt rohkeasti ulapalle, minä uin rannan tuntumassa. Nyt käytän uimarenkaana tätä esseeteosta. Luen vain muutaman kappaleen päivässä. Luen sen sitten uudelleen ja tarkistan muutamat sanat sanakirjasta. Jhumpa Lahirin italia on kyllä lähes selkeintä mitä olen sillä kielellä lukenut ja kuitenkin kirja on perusteellista filosofointia kielen olemuksesta ja kieli-identiteetistä. Kun ymmärsin, että hän on kirjoittanut tämän italiankielisen kirjan aikuisena opetellulla kielellä, jota hän ei ole vielä edes kauan opiskellut, tiesin että se voisi olla minullekin ymmärrettävää kieltä. Tämä teos on kaikille kieliä opiskeleville kiinnostava.

Helsingin divareista löysin usein italiankielisiä romaaneja, Turusta olen löytänyt yhden, Oscar Wilden Il ritratto di Dorian Gray.

Haastan Marikan.