Wolfram Eilenberger: Taikurien aika. Filosofian suuri vuosikymmen 1919-1929

Saattaa olla hyväkin tilanne lukea maineikkaiden filosofien teeseistä ankaran influenssan (?) kourissa. Varsinkin jos lukee Ludwig Wovonmannichtsprechenkanndarübermussmanschweigen Wittgensteinin metafyysisistä fenomenologian mietteistä, tokkurainen tila toimii hyvänä verukkeena - kun ei aina kytke. Filosofi itsekin, Wolfram Eilenberger tarjoilee kuitenkin haastavat ajatukset sellaisella kevyen henkevällä, lämpimällä tyylillä, että filosofeja lukee hartaan raukeuden vallitessa sohvalla. Oleminen kohti kuolemaa Heideggerin tapaan tuntuu jotenkin läheiseltä. 

Mutta olisi syvä väärinkäsitys tulkita, että Heideggerin käsitys täälläolosta kuolemaa kohti olisi jonkinlainen kehotus itsemurhaan. Se, joka päättää elämänsä oman käden kautta, luopuu lopullisesti kaikista niistä mahdollisuuksista, jotka kuolemaa kohti olemiseen sisältyivät. Tätä prosessia, jossa jatkuvasti tartutaan mahdollisuuksiin päättäväisesti, Heidegger nimittää olemassaoloksi.

Taikurien aika. Filosofian suuri vuosikymmen 1919-1929 kohdistaa katseen ensimmäisen maailmansodan - enkö nyt pääse tuosta ajasta?? - jälkeiseen henkiseen tilaan ja aatevirtauksiin sodan hävinneessä Saksassa. Siinä toimivat valon näyttäjinä neljä aikalaisajattelijaa: Ludwig Wittgenstein, Walter Benjamin, Ernst Cassirer ja Martin Heidegger. Yhtä heistä kutsutaan sittemmin jumalaksi, toista kuninkaaksi.

Taikurien aika jakaantuu seitsemään kronologiseen lukuun. Kussakin jaksossa reaalimaailman tapahtumat myllertävät eteenpäin filosofien painiskellessa ankarasti ideoidensa parissa. Euroopassa kuohuu, Saksa kulkee kohti uutta katastrofia, mutta Berliinissä ja Pariisissa juhlitaan. Juutalaiset suuntaavat pois Saksasta. 

Nuorten miesten olemiseen ja olevaisuuden pohdintaan sekoittuvat keskinäiset suhteet, perhesuhteet, rakastumiset sekä huolet toimeentulosta ja asemasta yliopistollisessa maailmassa. Kunnianhimoa saada teesinsä julkisuuteen on jokaisella, itseluottamusta myös. Kamppailu jalansijasta ja tunnetuista tukijoista on jatkuvaa. Jokaisen arjen kuvaukset ja omat polut tekevät kirjasta kiinnostavan ihan yleisenäkin historiateoksena. 

Raivatessaan omaa tietään opiskelijoista auktoriteeteiksi he luonnollisesti ryhtyvät kumoamaan historiallisten esikuvien ajatuksia, kuten Rene Descartesin kartesiolaisuutta, jota vastaan Heidegger polemisoi. Kantin ja Goethen perintöjä kukin arvioi uudelleen.

Erääksi kliimaksiksi nousee Heideggerin ja Cassirerin väittely vuonna 1929 Sveitsin Davosissa - paikalla on totisesti perinteitä! - omilla teeseillään, kun molemmilla jo on nimeä. Dramaattisesti Heidegger vaikuttaa poistuvan voittajana ja uuskantilaiseksi tunnustautuva Cassirer poistuu lopulta maasta. Heidegger liittyi muutaman vuoden sisällä natsipuolueeseen. Takana perheenisällä on intohimoinen rakkaussuhde juutalaisen Hannah Arendtin kanssa. Ernst Cassirer on vakain ja rauhallisin filosofeista. Heidegger ei pääse myöhemmin maineestaan natsien hännystelijänä - vaikka natsit aikanaan epäilivät häntäkin, kuten kurissa ja järjestyksessä marssivat aina itsenäisiin ajattelijoihin suhtautuvat.

Kirjassa on valokuvaliite

Filosofeista Ludwig Wittgenstein vaikuttaa omaa eriskummallisuuttaan jäävän yksinäisimmäksi. Hän on jo etukäteen harmissaan ihmisten kyvyttömyydestä ymmärtää itseään. Se ei estä hänen päätymistään jumaloiduksi filosofiksi Cambridgeen.

Mikäli lähtee liikkeelle halusta sanoa jotain elämän perimmäisestä merkityksestä, ehdottomasta arvosta, se ei voi olla mitään tiedettä. Mitä se sanoo ei lisää missään mielessä tietoamme. Se on kuitenkin dokumentti ihmismielen pyrkimyksestä, jota en henkilökohtaisesti voi muuta kuin syvästi kunnioittaa, enkä ikinä saattaisi sitä pilkan kohteeksi.

 

Kieli ei missään tapauksessa palvele maailmassa tapahtuvaa viestimistä vaan olemisen paljastumista. Tämä Benjaminin paljastumis- ja valaistumistapahtuma jäi hieman hämäräksi, olisin tarvinnut lisää valoa...Filosofin vaikea elämä herätti suurta myötätuntoa. Hän seikkailee pitkin Eurooppaa eikä saa raha-, kirjoitus- tai rakkausasioitaan kuntoon. Oli ilahduttavaa, että hänkin sai hetken lepoa lukemalla mainiota  Tristram Shandy romaania. Benjaminille on ollut raskasta seurata latvialaissyntyistä rakastettua Aisja Lācisia ja kaiken lisäksi joutua jakamaan hänet toisen kanssa. Lopulta Walter Benjamin pakenee natseja ja tekee itsemurhan Pyreneillä. 

En nyt aina oivaltanut, mihin kukin ajattelija kulloinkin tähtäsi, mutta virkisti, jopa ylevöitti nuutunutta minuuttani pohtia olemisen kysymyksiä ja heittäytyä kielifilosofisiin pohdintoihin, joita asiantuntijapiireissäkin saatetaan arvioida kutkuttavasti asteikolla potaskasta nerokkaaseen. Sen lisäksi Eilenberger on helpottanut filosofian pähkinöiden pureksimista pilkkomalla niitä selkeisiin osakysymyksiin - tyyliin Miksi maailmaa ei ole olemassa - kunkin omimpia teesejä esitellessään. Kirjan ilmava taitto ja lyhyet luvut napakoine otsikoineen innostavat eteenpäin. Tommi Uschanovin suomennos on niin selkokielinen kuin vain voi olla.

Wolfram Eilenberger osaa asiansa ja osaa myös kirjoittaa siitä kiehtovasti. Olin häneen jo tutustunut vallan toisessa genressä, nimittäin kirjassa Minun suomalainen vaimoni.

Wolfram Eilenberger: Taikurien aika. Filosofian suuri vuosikymmen 1919–1929

Zeit der Zauberer. Das grosse Jahrzehnt der Philosophie 1919–1929, 2018,  suom. Tommi Uschanov

Siltala, 2019, 399 s

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta

Yhtä salaperäinen kuin ankerias on sen syntymäpaikka, Sargassomeri. Sanakin maistuu joltain maapallon ja avaruuden välimaastolta, arkaaiselta, ennen meitä syntynyt, meidän jälkeemme vielä paikoillaan, levineen, pyörteineen, sumuineen. Siellä ankerias syntyy pienenä pajunlehtimäisenä toukkana, joka ajelehtii yli Atlantin, kehittyäkseen rannikolla seuraavaksi olomuodokseen, lasiankeriaaksi, sormen paksuiseksi ja siitä edelleen täysikasvuiseksi. Ankerias siirtyy, päinvastoin kuin lohi, suolaisesta makeaan. Ja jossain vaiheessa se tuntee pakottavaa tarvetta palata Sargassomerelle. Niin se tekee, ja monet niistä onnistuvat vaeltamaan tuhansien kilometrien takaa, lisääntymään ja sitten kuolemaan.

Ankeriaan arvoitus, luonto ja ihminen siinä synnyttävät Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentissa metafyysisen ja filosofisen ajatusvirran, josta lapsuusmuistot palauttavat maan pinnalle, joen rantaan, yöllisille kalastusreissuille isän kanssa. Kirja liikuttaa, koskettaa ja sivistää, eikä ole ollenkaan pitkäveteinen, vaikka lukija ei olisikaan kalastusbiologi. Patrik Svensson osaa kertoa lumoavasti ankeriaan paikasta maailmassa, ihmisen historiallisesta ja nykyisestä suhteesta siihen ja muuhun luontoon. Ankeriasta, käärmemäistä raadonsyöjää, alkaa miettiä myös muista näkökulmista. Sehän on tosi jännittävä, sitkeä ja ihmeellinen luontokappale!

Niin suuri joukko ihmisiä on uhrannut niin paljon aikaa ja vaivaa ankeriaan tutkimiseen ja yrityksiin ottaa siitä selvää, että meidän pitäisi tosiaankin jo tietää siitä enemmän kuin tiedämme. Se, ettemme siltikään tiedä enempää, on edelleen jonkinasteinen mysteeri. Eläintieteen piirissä tätä nimitetään yleisesti "ankeriaskysymykseksi".

Ankeriaskysymyksen ydin on se, ettei täysikasvuisia ankeriaita ole nähty Sargassomeressä, mutta sieltä ankeriaan pienen alkumuodon, läpikuultavan pajunlehden tiedetään ajelehtivan matkaan. Aristoteles jo oli tutkinut ankeriasta. Yhdeksäntoistavuotias Freud tutki Triestessä ankeriaan sukuelimiä, hän halusi löytää sen kivekset. Ei onnistunut, sillä ne kehittyvät vasta kun ankerias tarvitsee niitä, ei silloin kun Freud niitä syynäili. Ankeriaasta tulee se, mikä siitä pitää tulla, silloin kun aika on käsillä.

Eräs monista ankeriasta tutkineista on Rachel Carson, Äänettömän kevään kirjoittaja, yhdysvaltalainen biologi. Hänen tavastaan tutkia ankeriasta, ei vain laboratoriotutkimuksin, vaan eläytymällä, mielikuvituksella Svensson kertoo kirjassaan. Se eläinten inhimillistäminen, johon Rachel Carson syyllistyi, oli tietysti täysin tarkoituksellista, ja sillä oli oma tarkkaan mietitty tavoitteensa. Samaistumalla ankerias saa olla ankerias, edelleen arvoitus mutta ei täysin vieras.

Kiinnostavasti kirjailija miettii ihmisen aikakäsitystä, elämän mittaista selkeää biologista kelloa verrattuna olentoon, jonka elämä koostuu monesta muodonmuutoksesta. Ankeriasta tutkineet ovat havainneet, että sen elämä voi olla hyvin eri pituinen. Ei ole mitään näkyvää kaavaa sille, milloin se päättää palata Sargassomerelle.

Kokeeko tällainen olento ylipäätään ajan eteenpäin menevänä vai onko aika enemmänkin olotila? Onko sillä aivan oma ajanlaskunsa, toisenlainen kuin meidän? Ehkä se on meren ajanlasku?

Ihmisen aikakäsityksen lisäksi ankerias saa miettimään elämää ja kuolemaa. Isä, asfalttityöntekijä, eikä kai akateemisesti koulutettu poikakaan, ei usko Jumalaan, mutta ankerias, kuolleena veteen heitettynä elämään herännyt saa luonnontieteen faktoihin uskovat herkistymään. He tuntuvat olevan vähän onnellisiakin siitä, että ankerias uhmaa ihmisen pyrkimyksiä eikä paljasta arvoitustaan. Hyvin kauniisti Svensson kirjoittaa isästään, jonka kanssa hänellä oli yhteinen ankeriaan kalastusharrastus, ja kokee, että isällä oli omasta isästään tietämättömänä erityistä ymmärrystä ankeriaan vaellukselle ja sen kaipuulle kotiin. Jos ei tiedä mistä tulee, ei voi liioin tietää, minne on menossa.  Tämä kirjailijan tapa sekoittaa luonnontieteellistä ja historiallista faktaa omiin lapsuusmuistoihin, yöllisiin kalastusretkiin vaitonaisen isän kanssa, skoonelaisen joen rannalla tekee todella sen: ankeriaasta tulee lukijallekin läheinen otus. En olisi kyllä uskonut!

Ankeriaankin tutkimuksen aika on käymässä vähiin: sitä uhkaa kuolema sukupuuttoon. Syytä ei tiedetä, eikä ankerias ole ollut asian selvittämisessä yhteistyöhaluinen. Japanilaiset ovat onnistuneet tuottamaan keinohedelmöityksellä lectocephalus-toukkia, noita pajunlehtimäisiä ankeriaan ensimuotoja, mutta ne eivät suostuneet syömään akvaario-olosuhteissa ja kuolivat pois. Voisiko Sargassomereen kerääntyvällä muovipyörteellä olla osansa ankeriaan vähenemisessä? Tällainen neronleimaus syttyi päässäni. Ehkäpä sitäkin on jo ehditty tutkia.

Ankeriaan testamentti palkittiin Ruotsissa tietokirjallisuuden August-palkinnolla vuonna 2019.

Jäin vähäksi aikaa polvilleni veden äärelle. Oli aivan hiljaista ja järvi kimalsi tyynenä, aurinko heijastui sen pinnasta valkoisena hohteena ja kaikki pinnan alla jäi piiloon kuin peilin taakse. Oli salaisuus, mitä sen alla piili, mutta nyt se salaisuus oli myös minun.

Lisäys 23.8. Päivän Hesarissa toimittaja Oona Komonen suosittelee kirjaa. Tyylistä hänelle tulee mieleen Morten A Strøksnesin Merikirja. Tyyli kyllä voi muistuttaa, mutta sisältö on vastakkainen. Siinä missä Svenssonia ankeriaan mysteeri kiehtoo ja sukupuuton uhka ahdistaa, Strøksnes kavereineen täyttää kirjansa kuvauksella jäähain lopullisesta nujertamisesta ja tappamisesta. Aika iso ero.
Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti
Ålevangeliet, 2019, suomentanut Maija Kauhanen
Tammi, 2020, 272 s 

Nigel Rodgers & Mel Thompson: Huonosti käyttäytyvät filosofit

Brittiläisten tietokirjailijoiden (historia, filosofia, taide) Nigel Rodgersin ja Mel Thompsonin tarkoitus ei ole nostaa itseään alentamalla kahdeksan valitsemansa maineikkaan filosofin kunniaa. Vaikka alkuvaroituksessa sanotaankin että tässä teoksessa mainitsematta jättäminen ei tarkoita, että k.o. filosofia voisi pitää erityisen hyväluonteisena. Tarkoitus on pelastaa filosofien muisto kiusalliselta pyhittämiseltä, palauttaa heidät kuolemattomuudestaan, kipsipäistä eläviksi ihmisiksi. Samalla kirjailijat havainnollistavat sitä yleistä totuutta, että elämän omistaminen järjelle ei välttämättä johda järkevään elämään. Siitä huolimatta he antavat täyden arvon filosofien ajatustyölle, joka tulee Huonosti käyttäytyvissä filosofeissa elämäkerta-tyyppisessä kuvauksessa esiteltyä. Tämä lyhyt summeeraus eli pikakatsaus maineikkaiden filosofien teeseihin ja historiaan oli se, joka sai minut onkimaan kassiini tämän luettavan ja monella tavalla mielenkiintoisen opuksen huhtikuun lopun maalaismarkkinoilta Turun Aurajoen rannalla.

Länsimaisen filosofian historia on sovinistista, toteavat Rodgers & Thompson. Valitut kahdeksan miespuolista filosofia ovat: Rousseau, Schopenhauer, Nietzsche, Russell, Wittgenstein, Heidegger, Sartre ja Foucault. Kattaus on arvovaltainen ja näyttää hyvin myös sen, kuinka kukin omassa ajassaan etenee ketjussa edellisen oppilaasta, ystävästä, seuraajasta omaksi autonomiseksi ja arvostetuksi ajattelijaksi, kukin vaikuttaa toiseen ja inspiroi toista filosofien maailmassa, samoin kuin taiteilijat ottavat toisiltaan vaikutteita. Ei silti ole harvinaista, että aiempi kunnioitus vaihtuu julkisen riidan kautta nälvimiseksi ja vihaksi, kuten kävi Rousseaulle ja Voltairelle. Siinä riitelivät tunne ja järki, kyynisyys ja turmeltumaton luontosuhde.

Kun teos kuvaa akateemisen filosofisen pohdiskelun rinnalla arkeen, aikaan, ympäristöön, poliittiseen tilanteeseen sidottuja filosofeja, heistä paljastuvat kriittiset - ja mielenkiintoiset - suon silmäkkeet. Sana filosofi tarkoittaa kuitenkin viisauden rakastajaa ja siksi yleisö odottaa heiltä pyrkimystä elää itse rakennettujen ideaalien mukaisesti.  Mutta: heidän inhimilliset heikkoutensa eivät automaattisesti heikennä heidän päättelynsä pätevyyttä.

Filosofille elämän käyttöohje, sen merkityksellisyys, oikea elämä ja sen mahdollisimman tyhjentävä selitys on työtä. Siksi filosofit jos ketkä osaavat myös pukea sanoiksi, solmia osaksi teoriaansa omat piirteensä, elämisen tapansa, heikkoutensa. Jean-Jacques Rousseaun vanhemmuus ei kestä lähempää tarkastelua, mutta silti hänen ajatuksensa vapaasta kasvatuksesta, demokratiasta ja ihmisen luontosuhteesta kiinnostivat ja niillä oli suuri vaikutus modernin maailman kehitykselle. Monille filosofeille, kuten Bertrand Russellille, seksuaalinen kyltymättömyys näyttäytyy suorastaan pakkomielteenä tai ainakin se ajaa heidät umpikujiin ja vie uskottavuutta omalta filosofiselta opetukselta. Ei niin helposti matemaattiselta trilogialta mutta kylläkin rauhan ja rakkauden vakuutuksilta, kun oma sekasortoinen avio- ja perhe-elämä toi maineen filosofisena elostelijana. Arthur Schopenhauer taas oli filosofian historian suurin ihmisvihaaja, ja vielä erikseen naisvihaaja - äitinsä torjumasta pikkupojasta kasvoi synkkä yksinäinen. Siitä huolimatta hän korosti seksuaalisen halun keskeisyyttä ihmisen elämässä, ennakoiden Freudin ajatuksia.

Useampi näistä filosofeista  saisi meidän ajassamme helposti heitetyn diagnoosin Asperger, autisti kuten älyn jättiläinen Ludwig Wittgenstein ('Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen'), joka kykeni viemään filosofian kävelylle kuten normaali-ihminen vie koiran; johdattaen sitä ensin yhteen suuntaan ja tuoden sen sitten takaisin. Martin Heidegger ei koskaan tehnyt selvää pesäeroa läheisestä suhteestaan natsihallintoon, mutta hänen ajattelussaan on kirjoittajien mukaan arvonsa edelleen eikä tämä arvo kokonaan katoa suuresta poliittisesta sekoilusta huolimatta. Poliittinen sekoilija oli myös Jean-Paul Sartre, joka nuoleskeli diktaattoreita mukaanlukien Stalin ja Mao, mutta teki eksistentialismista muoti-ilmiön ja jakoi kuuntelijansa; häntä rakastettiin ja vihattiin.

Uskonnonvastaisuus, ateismi oli monen filosofin vastaus kirkon opetuksiin kuten Nietzchellä, jonka päämaalina pysyi kristillisyys. Jos ihminen siirtää painopisteensä elämästä 'tuolle puolen' - olemattomuuteen - elämä jää ilman painopistettä. Henkilökohtaisen kuolemattomuuden suuri valhe tuhoaa kaiken rationaalisuuden, kaiken vaistonvaraisen luonnollisuuden - kaiken mikä on terveellistä. Nietzschen yli-ihmiskäsitteet on yleisesti ja väärin liitetty natsismiin. Nietzsche tuomitsi antisemitismin ja hänellä oli paljon sekä juutalaisia ystäviä että esikuvia filosofiassa ja musiikissa. Sen lisäksi Nietzsche ihaili ranskalaista kulttuuria ja väitti itse olevansa puolalainen, koska inhosi saksalaisia, maanmiehiään.

Natsismi elää ja voi hyvin Russellin, Wittgensteinin, Sartren ja Michel Foucaultin vaikutusaikana. Ranskalainen Sartre oli saksalaisten vankina ja vankilaoloaikanaan pohdiskeli Martin Heideggerin, ajattelijan ja natsin, ajattelua.

Huonosti käyttäytyvät naisfilosofit ovat saaneet pari sivua teoksessa, ja taas korostetaan filosofian pysyneen  pitkään fallokraattisen arroganssin linnoituksena. Naisista mainitaan Mary Wollstonecraft, joka Ranskan vallankumouksen aikaan julkaisi Naisten oikeuksien puolustuksen ja vaikutti viiveellä feministiseen ajatteluun. Epäsovinnaisista tavoista kiitetään myös Iris Murdochia, jolta lisäksi puuttui mieskollegojen älyllinen ylimielisyys. Ainoana vakavasti otettavana ehdokkaana seksuaalisesti kyltymättömien, itserakkaiden ja toisia hyväksi käyttävien filosofien joukkoon kirjoittajat mainitsevat Simone de Beauvoirin, Sartren elämänkumppanin, joka tämän kanssa vaihtoi avoimesti kokemuksiaan monista seksipartnereistaan.  - Näin ollen meillä ei ole mitään syytä uskoa, etteivät naisfilosofit olisi kyenneet yltämään yhtä suureen sekoilun määrään, jos heitä olisi ollut yhtä paljon kuin miehiä, toteavat Rodgers & Thompson tyytyväisinä.

Viimeisenä kahdeksasta käsitellään Michel Foucault, joka seksihurjasteluistaan sai AIDSin, mutta tutkittuaan sitä ennen paitsi seksuaalisuutta myös hulluutta ja sen historiaa ehti sitä ennen kiteyttää oman sanomansa vapaasta ihmisestä. Hän näki sosiaalisen kontrollin ja ihmisen leimaamisen 'normaaleiksi' ja 'epänormaaleiksi' kurin muotona, jota hän jyrkästi vastusti.

Pidin paljon Rodgersin & Thompsonin tavasta avata maineikkaiden filosofien ajatusmaailmaa ja kuvata heidän historiallista todellisuuttaan, aikaa ja ympäristöä. Liian yksinkertaiseen popularisointiinkaan ei sorruttu, muutama kysymysmerkki nousi pikku päähäni. Se on kai ihan paikallaan, kun lukee filosofian ja ajatusjärjestelmien historiasta.

Nigel Rodgers & Mel Thompson: Huonosti käyttäytyvät filosofit
Philosophers Behaving Badly, 2005
Suomentanut Mikko Metsämäki 
Ajatus Kirjat Gummerus Kustannus Oy, 2009, 268 s

Ojanen, Eero: Järjen valossa
Luettu 01/2012

Suomalainen filosofi on valikoinut joukon historiassa vaikuttaneita ajattelijoita ja pelkistää näiden ydintuumailut pienessä kirjassa. Muistan että pidin lukemastani mutta mihin se kaikki viisaus katosi, koska en kuitenkaan muista mitään erikseen noiden filosofien sanomasta. Toivon, että se on jäänyt kuitenkin pieneksi kerrostumaksi aivojeni poimuihin ja kenties jonain päivänä pullautan sieltä jotain muutakin kuin tämän, luvusta 'Hyvä ja paha': 

 'Niin kuin maalitaulua ei aseteta siksi, että ammuttaisiin ohi, ei ole myöskään luontaista pahuutta.' 

Ja näin sanoi filosofi Epiktetos joka vaikutti vuosina 55-135.