Teatteria ja taidetta lokakuisessa Helsingissä

Vastoin joskus tekemääni päätöstä "ei enää teatteria, vain elokuvaa tästä lähtien" löysin itseni Lilla Teaternista. Se on kiva pieni teatteri, jossa olen muuttuvista päätöksistä huolimatta  hyvästä teatterikokemuksesta nauttinut, useammankin kerran. Tällä kertaa syytän teatteriarvostelua, että taas unohdin kerran päättämäni. Min fantastiska väninna sai lehdessä kiittävät arviot, jolloin äkillisen ja ohimenevän aamupirteyden tilassa tulin saman tien ostaneeksi lipun. Olenhan sentään yksi miljoonista Ferrante-faneista. Romaanit on luettu ja loistava tv-sarjakin nähty, siis se osa, mikä meillä on näytetty. Ymmärtääkseni lisää on vielä tulossa, toivottavasti.

Kuvassa Hotelli Torni alkuillan valaistuksessa. Komea ja muistorikas rakennus. Monet iloiset hetket olen Tornin baareissa viettänyt. Siellä takana Yrjönkadun kulmassa lymyilee Lilla Teatern.

Tietenkin Lilla Teaternin Napolissa puhutaan ruotsia, mutta miksi en saa aina selvää Lenún puheesta, vaikka Lila puhuu ihan selkeää suomenruotsia. Myöhemmin luen jostain Västra Nylandin tai vastaavasta arviosta, että näyttelijä on enimmäkseen näytellyt suomenkielisissä rooleissa, siitä erilainen painotus ilmeisesti. En ole myöskään kaksikielinen, joten ensin pitää syyttää itseä. Muutoin tyttöjen/naisten roolit on onnistuneesti valittu, tyypiltään näyttelijät vastaavat temperamenttisen Lilan ja epävarmemman Lenún persoonia. Enemmän häiritsee se, että kohtauksia neljästä pitkästä romaanista juoksutetaan lähes kiireella läpi näyttämön, ja runsasta henkilökavalkadia näyttelee suppea joukko näyttelijöitä. On tietenkin näyttelijän ammattitaitoa muuntautua monenlaisiin rooleihin, sukupuolesta, iästä etc riippumatta. Aika pieni nainen vetää sekä Pasqualen että Enzon roolit ja siinä alkaa jo olla tahatonta komiikkaa. Pitää kiittää erikseen kohtausta opettaja Gallianon (? en muista oliko nimi tuo) kutsuilta, jossa teennäinen hienosteleva puhe oli kuvattu onnistuneesti papukaijapapatuksena. Muistin kaiken Napoli-sarjasta liiankin hyvin ja näyttämölle tuotu vertautui epäedullisesti tv-filmatisointiin. En ole varma, onko tämän tyylinen romaanitetralogia sittenkään kovin omiaan teatteriesitykseksi.

Kulutin ennen teatteria aikaani muutamassa galleriassa ja Sinebrychoffin museossa. Siellä oli parhaillaan käynnissä japanilaisten puupiirrosten näyttely Kirsikkapuun alla. Hyvin suosittu näköjään. Hienoja ne ovat, mutta jotenkin samalla niin ilottomia ja muotoon kuristettuja.  

Niinpä olikin sitä hauskempi aloittaa seuraava maalaisen päivä pääkaupungissa Viggo Wallensköldin näyttelystä HAMissa. 

Minusta japanilaisen puupiirroksen täydellinen vastakohta on Viggo Wallensköld. Hän kuvaa elämän moninaisuutta antaen mielikuvituksen ja tunteiden näkyä pintaan asti. Taiteilijan käsittelyssä omintakeiset ja ajoittain surumieliset olennot saavat osakseen myötätuntoa ja arvokkuutta. Näin kerrotaan näyttelyn esittelytekstissä ja se kiteyttää hyvin maalausten maailman, niiden lämmön. Ihmisaiheisissa töissä on mukana historiallisten valokuvien tunnelmaa, hautausmaasarja on maalauksellista, lähes abstraktia ja täynnä harmonisia väriyhdistelmiä. 

Näyttelyssä esitetään lyhyttä elokuvaa, jossa taiteilija avaa taustaansa ja maalaustensa maailmaa. Wallensköld on myös kirjoittanut viisi kaunokirjallista teosta kuvitteellisesta tiedemiehestä, mykologi Anatolij D. Mbdrinovista. Omaperäiset tarinat keskittyvät Mbdrinovin elämään ja tutkimuksiin, jotka mullistavat käsityksemme sienistä ja ihmismielestä. Hän kertoo videolla, että hänen taiteilijaisänsä on osittain antanut mallin tuolle kuvitteelliselle sienimiehelle. Minusta sekä maalaukset sieniaterioista (resepteineen) että elokuva täydensivät hienosti taiteilijan kuvaa.

Kuinka ihana onkaan maailma rikkauksineen, kun sen osaa nähdä! Ja mikä hartaushetki taidenäyttely voi olla keskellä arkea, jossa synkkyys helposti näinä aikoina ottaa vallan.

Matias Riikonen: Iltavahtimestarin kierrokset

Ei tule enää tällä ikäonvainnumero-lukemalla ajelehdittua kaupungin yössä niinkuin joskus kolmekymmentä vuotta sitten. Muistan joskus työpaikan juhlista, baarista tai jostain matkalla kotiin ajatelleeni, että parasta tänä iltana on nyt kun tulen yöllä kävelleeksi täällä, reittiä mitä en yleensä kulje. Kuinka ihana Helsinki oli silloin, alkukesän valaistuksessa, yöhön hiljenneenä; puiston puut nukkumassa, vain kopina katukiveyksessä. Oli hienoa päästä palaamaan niihin tunnelmiin ja maisemiin, niille kaduille, oivallisen oppaan, Matias Riikosen Iltavahtimestarin kierroksilla.

Topeliusskolan on iltavahtimestarin lähtöpaikka Taka-Töölössä, josta yöllinen kävely suuntautuu Soutustadionin ja Hietaniemen kautta Eiran halki Kaivopuistoon. Vuodenajatkin vaihtuvat. Yöllinen seikkailija kohtaa monenlaista kulkijaa ja näkyä matkallaan, lintuja, puita, pilviä, juhlivia nuoria, rakastuneita pareja, humalaisia ja yön duunareita. Meteorisateita, utuista maisemaa, jossa Espoo on kadonnut. Muutama mustavalkoinen pieni valokuva, yön hämärtämä ja utuinen, elävöittää tekstiä. Siitä tuli mieleen W.G. Sebaldin Austerlitz, vaelluskertomusta sekin.

Onneksi Matias Riikonen on nuori mies ja muutenkin toinen. Siinä missä Sebald on jotenkin kävelyssään etäinen ja omissa maailmoissaan, Riikonen on kaikkea muuta, hän on kadun elämässä mukana, utelias, ja hiljaisella nokturnaalisella tavallaan - yllättäen pääsee naurunpurskahdus, useammankin kerran - hauska. Kuten siinä ajatuskulussa, missä yön kosteuden tuhrimat numerot lapussa liittyvät mahdollisen, tulevan musteläikkätestin vastaukseen. Toinen kaupunkiflaneeraaja, joka Iltavahtimestarista tulee mieleen on Patrick Modiano ja hänen Pariisinsa. Tosin se tuli mieleen vasta kun Aina joku kesken -blogi muistutti siitä.  Mutta Modiano on enemmän sukua Sebaldille, sama täydellinen huumorin puute: enemmän melankoliaa, mennyttä ja kadonnutta. Riikonen katsoo eteenpäin, maisema yllättää ja virkistää, vaikka yössä kuljetaankin. Täältä katsottuna se on myös haikeaa, vain nuorena voi kokea noin tuoreesti, ennakkoluulottomasti. Tai sitten se on hänen ainutlaatuista kykyään, iästä riippumatonta. Toivon niin.

Alkuperäinen Ruotsalainen teatteri oli jo aikaa sitten purettu ja koottu uudelleen jossain Espoossa asuinrakennukseksi. Aivan kuten Ruusulan- ja Ruusankadun tietämillä sijainnut Rosavillan huvila, josta kotikulmieni kadut ovat saaneet nimensä, on purettu ja koottu uudelleen Espoossa Golf-klubin tiloiksi. Tai kuten Lauttasaaren vesitorni, joka hajotettiin pieniksi betoninmurikoiksi ja rahdattiin pois. Pikkuhiljaa kaikki puretaan ja kuljetetaan Espooseen, se on väistämätöntä.

Kirjallinen sivistys ilmenee monina assosiaatioina; Thomas Bernhard ja sairaalan haju, Juhani Ahon teos Yksin yöpöydällä unen takaajana, Peter Paniin kulkee polku Eläinmuseon menneestä namusedästä. Kieli sädehtii ja oivallukset innostavat poimimaan sitaatteja, liian monia - siitä tässä tulee ongelma. Kauneuden keskeltä putoaa myös arjen konkreettisia ilmiöitä, kuten toiselle kilpailutettu homma, josta ei tälle vahtimestarille vaivauduttu ilmoittamaan. Eikä häneltä asiasta kysytä. Ei täällä ole tapana kysyä ihmisiltä, jotka asiasta kokemuksen kautta tietävät.

Jatkoin hautuumaata kohti, ja vaikka missään ei ollut ketään, maisema oli täynnä elämää. Mäntyjen heiluvilta oksilta alas suhahtavaa lumipuuteria, oksien varjoja kirmailemassa hangilla, pöllyävää lunta kulkemassa aukean yli kuin henkisaattue, roskiksen päälle nostettu huivi heilumassa kuin kutsuen luokseen.

Näitä yöllisiä katuja oli inspiroivaa kulkea tämän innostuneen kokijan seurassa ilman omiakin muistoja, mutta ne vielä syvensivät kokemusta. Kuten näkymä Helsingfors Segelsällskapin paviljonkiin, joka nyt, joulukuussa 2016, oli tyhjä mutta jossa on tapahtunut sisäkertomuksia, tanssiaisia, naamiaisia. Miellyttävää ajatella, että on ollut osa sitä traditiota, työpaikan kesäjuhlissa joskus.

Myös Mestaritallilla oli juhlat, ja sieltä käveli tuhiseva siili kuin pois käännytetty kuokkavieras. Pikkuruisella ja kallioiden kupeeseen piiloon jäävällä hiekkarannalla nuori pariskunta suuteli.

Kirja on rakkaudentunnustus karhean kauniille yölliselle Helsingille.

Matias Riikonen: Iltavahtimestarin kierrokset
Teos, 2019, 130 s

Muutama kuva Lux Helsingistä

Tein pienen promenadin Töölönlahdella Lux Helsingin viimeisenä iltana, 9.1. Siellä oli muutama muukin, tunnelma oli kuin taiteiden yössä. Ilta oli tuulinen ja lumi tuiskusi pohjoisesta, joten kävelin Oopperatalolta keskustan suuntaan myötätuulessa. Aluksi ei mikään viitannut muuhun valoshowhun kuin kaupungin valojen ja vastasataneen lumen ajattoman kauniiseen spektaakkeliin.

Puistossa tuli vastaan tämmöisiä kimmeltäviä kuplatikkuja.

Finlandia-talon edustalla oli jo ruuhkaa. Siellä avautui Mimmit peinttaa -nimisen katutaideryhmän teoksia.

Väkijoukko valui pitkin lumista polkua Hakasalmen huvilan lyhtypuistoon.

Siellä killui puista mielikuvituksellisia lyhtyjä eri väreissä, muodoissa ja ornamenteissa. Tunnelma  romanttisella pihalla vaaleanpunaisen vanhan huvilan edessä oli herttainen ja leikkisä.

Mäeltä tie kulki Kansalaistorille, jonka ympärillä kaikki uudet kylttyyrirakennukset Musiikkitalosta Oodiin  tykittivät kilpaa omilla näytöillään, Kiasma välkytti sateenkaaren värejä yläkerrasta. En nyt ottanut siitä kuvia, pienimuotoinen lyhtypuisto oli minusta vaikuttavin. Isot valotaulut efekteineen jättivät sittenkin aika kylmäksi. Isoja rakennuksia ei tarvitse buustata, ne tekevät sen itse. Taidan olla tuosta taiteesta vähän samaa mieltä kuin eräs, joka lehdessä kritisoi Amoksen teamLab -näyttelyä, ja kaipasi Malevitšin mustan neliön äärelle. Se oli minustakin ylihypetetty, täyssynteettistä todellakin.

Pieni kylttyyriretki Helsinkiin

Hietaniemen hautausmaa aamulla 3.5.

Sen jälkeen kun palasin 30 vuoden jälkeen Turkuun, Helsingin keskusta on näyttänyt entistä rumemmalta kolossaalisine kivitaloineen ja autoränneineen. Turussa maisemasta ei voi kiittää ainakaan ns Turun mafian tekosia 60-70-luvuilla. Eivät onnistuneet ihan kaikkea tuhoamaan. Jäljellä oleva kauneus johtuu luontaisesta maisemasta, pinnanmuodoista, kukkuloista, jokirannoista, laivoista; tietynlaisesta ilmavuudesta ja niistä vanhoista rakennuksista, jotka jäivät jäljelle. Se missä Helsinki päihittää Turun mennen tullen on tietenkin kulttuuritarjonta.

Teimme siskon kanssa retken pääkaupunkiin. Kiinnosti nähdä Lilla Teaternin tulkinta Lena Anderssonin Egenmäktigt förfarande -romaanista. Aina kun houkuttelee toisen mukaansa katsomaan jotain, tulee pieni stressi toisenkin kokemuksesta. No, esityshän oli oikein sopivasti kevennetty romaanista. Ester Nilssonin ystävät, järjen äänet, olivat saaneet esityksessä suuremman painon. He osoittivat meille oikeissa kohdissa, pienin tanssi- ja lauluosuuksin kuinka Ester oli menossa itsepetoksen tielle. Linda Zilliacus sekosi Esterinä ja Johan Fagerudd kukkoili Hugo Raskina. Ester itsensä ylittävänä rakastuvana naisena, joka yritti älynsä miekalla hurmata taidegurun ja mies itsetyytyväisenä ja itseriittoisena. Näinkin lähietäisyydeltä ei voi olla ihailematta näyttelijöiden lahjakkuutta - ja muistia! Linda Zilliacus varsinkin häkellytti, hänestä pursui tulvimalla monimutkaisia taidefilosofisia pohdintoja. Lilla Teatern ei ole pettänyt koskaan, muistaakseni. Päinvastoin kuin Turun Kaupunginteatteri. Sieltä muistan vain puuduttavia ja vaivaannuttavia kokemuksia. Kuten viimeisin, Legenda pienestä luusta. Siinä joukko sivistyneitä ihmisiä luennoi wikipediamaisesti antropologisista y.m. maailmanhistoriaan liittyvistä ilmiöistä opettajamaiseen sävyyn.

Näytelmän jälkeen käväisimme nauttimassa tapas-tyyppisen lajitelman Scandic Simonkentän alakerrassa Más -nimisessä ravintolassa. Herkullisen annoksen tarjoili romanialaissyntyinen tarjoilija, jolle muistelimme 60-luvun alussa vanhempien kanssa tekemäämme matkaa Mamaiaan, Constanzaan ja Bukarestiin. Romania eleli silloin esi-ceausesculaista aikaa ja oli itäblokin maista, Jugoslavian ohella, selvimmin vapautunut Neuvostoliiton ohjaimista. Mustanmeren mainingit löivät rantaan kun lämpimässä juhannusyössä rannalla grillattiin kokonaista lammasta. Espanjalainen tapas-lautanen vei 60-luvun Romaniaan, yllättäen.

Seuraavana aamuna aurinko pyyhki pois mereltä nousevaa sumua Hietaniemen hautausmaan rannassa. Missään ei Suomessa näe niin komeita mäntyjä. Ovatkohan Suomen metsäteollisuuden nykyiset puhemiehet koskaan nähneet semmoisia?

HAMissa esiteltiin vanhaa taidetta Leonard Bäcksbackan yksityiskokoelmista, teemana 30-luvun Pariisi. Vaikutteita Matisselta ja Toulouse-Lautrecilta näkyi ajan taiteilijoilla. Epäröimme portaiden juurella jaksammeko käydä yläkerran graffiti-taidetta katsomassa, mutta museon työntekijä vakuutti sen olevan aivan hirveää. Päätimme siis katsastaa sen, ja olihan se. Jollain videolla mustahuppuinen tyyppi tuhri viatonta junavaunua. Liian individualistinen lähestymistapa kollektiiviseen liikenteeseen!
Parasta tarjontaa löytyi naisten toiletin puolelta, Tuula Lehtisen vaaleanpunainen kaakeliteos.

Nautimme lounaan italialaisessa Il Sicilianossa. Italialainen ruoka on ihan parasta, mutta aina ärsyttää Italian koskematon brändi. Turistit kyselevät, ovatko tyypit varmasti aitoja italialaisia, kaikki vakuuttavat. Eikö mikään siihen vaikuta, ei mafia, ei Berlusconi, ei mikään? Italialaisista ravintoloista maailmalla suuri osa on kuulemma jonkinnäköisessä suhteessa mafiaan (lähteenä lukemani italialaiset Gomorra ja Mafiaexport -teokset), ja niitä käytetään rahanpesupaikkoina. Pakko sanoa, että pollo caprese, 9.90 e on hintaansa nähden älyttömän hyvää. Tomaattia ja mozzarellaa pienellä yrttihunnulla paistetun kanafileen päällä, tomaattikastiketta, pennepastaa kermassa ja parmesanissa. Eipä häirinnyt rahanpesu sen enempää.

Lopuksi Kiasmaan, jossa Grayson Perryn yksityiskohtaiset seinävaatteet meluavat silmissä liikaa ja ovat humoristisuudestaan huolimatta dystooppisia maisemia. Tavaraa niissä on överisti, mutta ideahan on hieno: nykytaidetta ryijyssä. Ruukuissa, keramiikassa toistuu sama idea, nekin taipuvat Perryn käsissä uuteen. Ja ovat sittenkin helpommin sulatettavia, eivät hyökkää päälle vaikka kuvat niissäkin ovat häijyjä. Pysyvät sentään nätisti vitriineissään.

Lapinlahti aamulla 3.5.

Torstaimessut

Tämän messuilijan kamera jäi kotiin ja ihan harkitusti, kun en halua kantaa liikoja, enkä oikeastaan tuolla kuvata. Siksi koristelen juttua kukkaisilla valokuvillani, teemana antaa kaikkien kukkien kukkia. Samalla se toimii pimeän ajan kukkaterapiana.

Porhalsin Pasilaan IC-junalla laukussa aikataulutettu ohjelma, oma messuohjelma jonka olin ohjelmakalenterista tikannut ja vielä tekstiohjelmassa paikat ja ajat lihavoinut. Siispä kovaa kyytiä Eino Leinoon kuuntelemaan ekaa valintaa, Kansankodin pimeämpi puoli. Eipä löytynyt vaan esitys oli tapahtunut jo tuntia aikaisemmin. Oma ohjelmani osoittautui täysin mielikuvitukselliseksi aikataulultaan. Ainoa oikea numeerinen tieto oli päivämäärä. Jokaisen esityksen kellonaika oli - anteeksi alatyylinen ilmaisu, mutta harvoin se on näin kohdallaan - päin persettä. Tulostin ohjelman hyvissä ajoin, oliko sitten kellonajoissa tapahtunut muutoksia, en tiedä mikä oli syynä. Mutta ei hätää. Heitin paperilla olematonta vesilintua ja lähdin laukkaamaan ympäri areenaa vanhan sotaratsun lailla, pöydältä napattu virallinen messulehti oikeine aikatauluineen viuhuen.

Päädyin Wine Corneriin ja helpotukseni oli suuri kun äkkäsin siellä Tommi Melenderin keskustelemassa Ville-Juhani Sutisen kanssa David Foster Wallacesta. Olin saanut lennossa kiinni edes yhden suunnitelmani palasen. Tunteeni olivat hämmentyneet, sekä laukkaamisestani että Tommi Melenderistä. Olen aina vähän nyrpistellyt hänelle mielessäni, koska en pitänyt lukemastani Ranskalaisesta ystävästä ja pidin häntä ylimielisenä. Mistähän semmoisenkin käsityksen voi jostakusta tuntemattomasta muodostaa? Anyway, Tommi Melender puhui Wallacesta hyvin kiinnostavasti, tämän omaperäisestä, vaikean lukemisen maineesta, jonka tietenkin kuolema kruunasi, kuten taiteilijoille usein tapahtuu. Sutinen oli eri mieltä vaikeudesta ja niin olen minäkin. Wallace on yksinkertaisesti kiehtovaa luettavaa. Hän on amerikkalainen kirjailija ja hän kertoo siitä maailmasta, mutta se on myös meille tuttua. Niinpä mekin voimme hyvin tunnistaa hänen analyysinsa, diagnoosinsa, tuomionsakin, kuten Melender sanoi. Suhteeni Melenderiin parani. Olisin kuunnellut häntä kauemminkin.

Uusin voimin lähdin metsästämään uutta. En löytänyt messulehdestä pohjapiirrosta (joka siellä oli) vaan vapaa ravini jatkui. Eläkeläisten taitettu itsetunto ja Kimmo Kiljunen oli seuraava kohteeni Kirjakahvilassa. Suuret ikäluokat olivat miehittäneet/naisittaneet kaikki paikat ja tunsin itseni yllättävän ei-eläkeläiseksi, joten jatkoin eteenpäin. Vailla pohjakarttaa jatkoin Ainon metsästystä. En muistanut edellisistä kerroista noita sijainteja, ja yläkerran paikat ovat alhaalla omituisen kehnosti viitoitettuja. Mutta lopulta löysin salin, jonka sisältö pursuili käytäville.

Siellä istuivat tietenkin naapurin megatähdet Ljudmila Ulitskaja ja Lev Rubinstein, näkemiseltäni monen selän peitossa lämpötilan noustessa salissa yhä ylemmäs. Tuntuivat viihtyvän keskenään muistellessaan kirjailijoiden tapoja neuvostosensuurin aikana. Yleistä oli, että mitään mitä sai julkaista, ei arvostettu. - Mutta tuonhan voisi vaikka julkaista, oli huono arvio. Vasta myöhemmin Ulitskaja kertoi palanneensa sinä aikana vapaasti julkaistuun materiaaliin, kaikki ei ollut siinäkään asiassa niin mustavalkoista. Samizdat- kirjoitukset eli maanalaiset, itse kopioidut ja levitetyt tekstit olivat niin tavallisia, että Lev Rubinstein vitsaili jonkun kirjoittaneen koneella puhtaaksi Sotaa ja rauhaa. Toinen oli ihmetellyt, miksi kirjoittaa kirjaa uudelleen. Vastaus oli, että poika lukee vain samizdateja. Salissa nauru kulki kahdessa aallossa, ensin venäjänkielisen puheen jälkeen ja sitten nauroivat ne, joille tulkkaus oli tarpeen.

Kuuntelin Ulitskajaa vielä myöhemminkin. Siellä olimme näköjään Ompun kanssa samaan aikaan, varmaan siellä oli muitakin bloggaajia, täyttä oli. Kyseessä oli Ulitskajan uusin suomennos Tyttölapsia. Lopuksi Ulitskaja kommentoi naisten ja miesten suhdetta: suuri osa meistä naisista elää kuitenkin miehen kanssa ja päinvastoin. Hän toivoi että hakisimme enemmän toistemme ymmärtämistä ja muisti, että hänen vanha ystävänsä, miespuolinen, oli sanonut  Medeia ja hänen lapsensa luettuaan että nyt hän tietää paljon enemmän naisista. Ulitskaja oli todella sympaattisen oloinen, rento ja hyväntuulinen.

Kun kerran olin löytänyt Ainon ja Kullervon, ei tarvinnutkaan heti laskeutua alakerran raviradalle, sillä Kullervossa vietettiin Pentti Haanpään 110-vuotisjuhlia. Siellä istuivat charmikkaat miehet Matti Salminen, joka on kirjoittanut Haanpäästä elämäkerran, Pentti Haanpään tarinan, Juha Hurme ja Into-kustannuksen Timo Forss.
Haanpään elämän legendoja ja vaiheita käytiin yhdessä läpi. Juha Hurme on niin armoitettu puhuja, että hänen puheenvuoroaan alkaa odottaa kuin nälkäinen suupalaa. Teatterimies on yhdistellyt Haanpään eri novelleista joitakin teatteriproduktioita, mutta hän totesi, että Haanpää karttaa teatteria. Vaikka hänellä on hyviä dialogeja, hänen arvokkainta antiaan on ironisen pureva kertojan ääni. Haanpään novellikokoelma Ilmeitä isänmaan kasvoilla on nyt ensi kertaa julkaistu kokonaisena. Se joutui nimittäin 30-luvulla Suomen oikeiston sensuurin kouriin. Se on Hurmeen mukaan hyvin ajankohtainen; nyt kun Suomessa leikataan niin rajusti kulttuurista ja koulutuksesta, aika on samankaltainen kuin silloin. Olin muiden mukana jonossa ja tämä kirja tuli ainoana mukaan messuilta.

Kukista hedelmiin: Kustantamo Arktinen Banaani julkaisee Jarkko Vehniäisen Kamala luonto-sarjakuvakirjoja. Kärppä ja Ilves, rakastunut Hirvi ja maaninen Kettu ovat minuakin monet aamut jo naurattaneet. Näistä sankareista on julkaistu kirja Vain eläimiä.
Vehniäinen kertoi sarjakuvan alkutaipaleesta. Kärppä ja Ilves eläiminä on valittu helsinkiläisiä muutenkin ärsyttämään, kun nuo jääkiekkojoukkueet silloin nöyryyttivät stadilaisia. Huumori kuitenkin uppoaa paremmin eteläsuomalaisiin kuin hänen synnyinpaikoillaan Keski-Suomessa. Kuulemma siksi että on nähty enemmän eikä pienestä hätkähdetä. Maaninen kettu liittyy toiseen kirjaan nimeltä Minäkö hullu? joka käsittelee mielenterveyttä. Vehniäinen on saanut kuulla pilkkaavansa mielenterveyspotilaita, mutta nimenomaan päinvastaisesta on kyse, siitä että eikö meillä kaikilla ole masennusta, hulluutta, kaksisataasuuntaista - milloin enemmän, milloin vähemmän.
- Onko aihe sinulle läheinen? kysyy haastattelija seuraavan kirjan Pieruterapiaa kohdalla. - En oikeastaan pidä pieruhuumorista, sain yliannostuksen kodissani, kertoo piirtäjäkirjailija. Mutta sitä hän harrastaa, harvakseltaan mielestään, vain ärsyttääkseen niitä jotka siitä ärsyyntyvät. Itse olen vankkumaton pieruhuumorin kannattaja. Se raikastaa ilmaa, vaikkei uskoisi. Terkkuja vain ex-kollegoille, jos satutte tänne. (Vaikka myönnän, että aihe hieman jakaa meidänkin porukkaamme. Osa ei näe sen arvoa.)

Harhailin lopulta Viini & ruoka-messuille. - Signora, parmigiano, vuoi assaggiare (että haluanko maistaa), huikkaa italialainen juustomyyjä. Hänellä silmät tuikkivat vaarallisen ammattimaisesti, syöksyn eteenpäin välttyäkseni parmesaanikiekolta kainalossa. Eikä aikaakaan kun vielä komeampi nuorimies astelee eteeni. Fortum tarjoaisi nyt hyviä sopimuksia! Herre gud, ovatko he erehtyneet messuista!

Aavikon vaeltajan viimeinen leposija - Hietaniemi

Vaikka oli eilen Helsingin reissulla mukana Hietaniemen hautausmaan kartta ja siinä vielä erikseen merkitty G.A. Wallinin hauta, ei ollut ihan helppoa löytää tätä vanhaa kiveä. Ei ihme, että sekä kristityt että muslimit ovat omineet Wallinin. Hautakivikään ei ota kantaa, ei ristiä eikä kuuta ja tähteä. Mutta sopii karuudessaan hyvin tämän miehen muistokiveksi.

Helsingin Hietaniemessä voisi kulkea ympäri hautoja tutkimassa kokonaisen päivän. Oravat vilistävät, mustarastas laulaa ja kaiken yllä lepää vanhojen puiden uuden vihreä hämy ja tuoksu.

Umayya Abu-Hanna: Alienin silmin. Helsinki ja Uusimaa muukalaisen kokemana.

Siltala 2014, 321 s

Maahanmuuttokriittisyys – rasismi on saanut pukeutua kokovartaloburghaan

Umayya Abu-Hanna muutti Suomeen 1980-luvun alussa 20-vuotiaana, suomalaisen miehen rakastettuna. Hänen 30-vuotinen sotansa kattaa ajan, jolloin Suomi, sen eteläisimmät kaupungit ensinnä, muuttuu sulkeutuneesta Kekkosen ajan, melkein itäblokin maasta Twitter-ajan EU-valtioksi. Tänä aikana Abu-Hanna opiskeli kirjallisuutta Helsingin yliopistossa ja valmistui maisteriksi Taideteollisesta Korkeakoulusta, valittiin Helsingin kaupunginvaltuustoon vihreiden ehdokkaana ja oli vielä ehdolla EU-vaaleissa. Hän on Suomen 'virallinen' maahanmuuttaja, joka otetaan mukaan esimerkkinä sellaisesta silloin kun se asialle/instituutiolle/organisaatiolle tulee tarpeelliseksi. Nyttemmin hän asuu Amsterdamissa, jonne muutti tyttärineen pari vuotta sitten. Muuton syynä oli vähemmän rasistinen ympäristö, mutta varmaan myös Hollantiin juurtunut sukulainen, veli, vaikutti.

Abu-Hanna oli Suomeen muuttaessaan palestiinalainen Israelin kansalainen, syntyisin Haifasta, jossa hänen vanhempansa elävät. Hänen syntyessään palestiinalaiset olivat jo kakkosluokan kansalaisia omassa maassaan. Suomessa Israelin ystävät enimmäkseen kannattavat nykyistä Israelin hallintoa ja nimenomaan juutalaista kansallisvaltiota.

Yritys tulla hyväksytyksi suomalaisena on muualta tulleelle kovaa työtä. Opiskelijana oli hyvä kuulua osakuntaan, niinpä Abu-Hanna päätti ruveta hämäläiseksi ja istua ravintola Ilveksen illanvietoissa. Hänen sitkeytensä ja työteliäisyytensä kantaa hedelmää, hän asuu lopulta ydinkeskustassa, 'valkoisen' keskiluokan alueella ja työskentelee monikulttuurisissa kaupungin, yleisradion ja Vihreiden projekteissa. Matkalla sinne hän teki töitä tiskaajana, kaupungin puutarhaosastolla, kirjastonhoitajana. Konkreettisesti hän huomasi Suomen muuttuneen 2000-luvulla perusteellisesti kun hän teki retken Helsingin Itäkeskukseen; siellä oli koko maailma ja sen värit.

Elämä maahanmuuttajana Suomessa - epäilemättä muuallakin Euroopassa - on säännöllistä törkeyksien kohtaamista. Kahdeksankymppinen mummo tulee hänen Etelä-Afrikasta adoptoidun tyttärensä vaunujen luo ja huutaa 'saatanan neekeri'. Rakenteellisen rasismin, jota Abu-Hanna kutsuu näyteikkuna-monikulttuurisuudeksi, hän kohtaa ymmärtävän kulttuuriväen organisaatioissa. Kulttuurikeskus Caisan hallintoon kelpuutetaan vain etnisiä suomalaisia. Pohjoismaisissa monikulttuurisuus-aiheisissa konferensseissa muiden maiden edustajina on asiantuntijoita eli maahanmuuttajia, mutta Suomesta siihen sopii valita vain etnisiä suomalaisia. Vähemmistö- ja marginaaliasemassa olevat siirtolaiset ovat materiaalia, jota työstetään, mutta he eivät saa tilaa olla itse subjekteja. Se on kulttuurista kolonialismia.

Monenlaista saa iloisen Välimeren kulttuurista muuttaja kärsiä Suomessa, ilmaston lisäksi. Abu-Hanna kertoo saaneensa erilaisissa komiteoissa ja organisaatioissa hankalan maineen. Se on varmasti tienraivaajan – ja feministin - osa usein. Positiivisia yllätyksiäkin sentään on: poliisimies viittaa sormella tulemaan auton luo ja Abu-Hanna menee lapsensa kanssa sydän läpättäen. Lapsi saa poliisin virallisen merkin. Monia tukijoitakin ja ystävällisiä kohtaamisia mainitaan Taina Westistä – jonka kanssa adoptiotytär haetaan Etelä-Afrikasta – Vuoden käyttäytyjään, Sauli Niinistöön, silloin eduskunnan puhemies.

Kirjailija ei ole loukkaantunut vain omasta puolestaan. Hän näkee, että Suomessa ei ylipäänsä tajuta sitä sivistystä mistä moni maahanmuuttaja on Suomeen tullut. Esimerkkinä irakilaiset, joiden kulttuuri ja sivistys on tuhansia vuosia vanhempaa kuin meidän. Kuten monen suomalaisen, niin Suomen maahanmuuttajienkin pitää ensin ansaita arvostuksensa muualla ennen kuin meidän silmämme avautuvat. Hassan Blasimiin Umayyakin ehti Suomessa tutustua ja tämän älykkyyden havaita. Irakilaissyntyinen kirjailija voitti Independence -lehden arvostetun palkinnon. Tässäkin blogissa häntä on luettu ja arvostettu ( Irakin purkkajeesus.)

Monia ilmiöitä Suomessa Abu-Hanna havainnoi terävästi. Esimerkiksi hän toteaa täkäläisestä alkoholikulttuurista, että alkoholismi on kollektiivisesti hyväksytty asia, ja se on yksi vaikeimmista siirtolaisten integraation esteistä.

Kirja on omaääninen puheenvuoro palestiinalaisnaisen elämästä suomalaisena. Kun minäsi on toisten silmissä epämääräinen ja epäselvä, muutut pian itsellesi epämääräiseksi ja epäselväksi. Persoonallista kipakkaa puhetta korostaa se, ettei suomen kieltä ole korjattu vaan Umayyan oma tapa sanoa kuuluu. On kuin hänen kanssaan juttelisi. Monen suomalaisten kannalta hävettävän raportoinnin ohella kokemukset sisältävät onneksi myös huumorilla maustettuja koheltamisia ja väärinkäsityksiä, itseironiaakin.

Kirja pomppii vuolaasti aiheesta toiseen ja takaisin. Tahattoman komiikan puolelle kieli menee joissakin yksittäisissä virheellisissä sanavalinnoissa. Kirjan toimittaja olisi voinut näitä siivota. Joka tapauksessa Abu-Hannalla on älyä, teräviä havaintoja, huumoria ja hän kirjoittaa vetävästi. Cicciolina-nimeä käyttävä italialainen entinen pornotähti ja kohupoliitikko oli 90-luvulla kova nimi ja käväisi Suomessakin:

Viinilasi kädessä Katajanokan hiljaisessa kodissa kuulemme, että Cicciolina oli ohjannut käärmeen pimppiinsä. Vieraat ovat hiljaa. Olemme avomielisiä, akateemisesti koulutettuja ihmisiä, jotka ajattelevat suopeasti seksuaalisuudesta, taiteesta ja naispoliitikoista. Kenelläkään ei ole hajuakaan (excuse my pun), miten käärmeen eksyminen pimppiin on taiteellinen performanssi. Mutta Cicciolina sekoitti progressiivisten ihmisten pakan ja laittoi suun kiinni. Tällaista piti ihailla.

Maahanmuuttokriittiset tekivät rasismista Suomessa 2010-luvulla taas salonkikelpoista samoihin aikoihin kun Umayya Abu-Hanna sai tyttären Etelä-Afrikasta. He lähtivät Suomesta.

Kjell Westö: Hägring 38

Schildts & Söderströms 2013, 300 s

 

Helsinki sodan kynnyksella vuonna 1938 on Westön Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 2014 voittaneen romaanin näyttämönä. Asianajaja Claes 'Klabben' Thune on nelikymppinen suomenruotsalainen, vaimostaan Gabista vasta eronnut, tämän yhdelle kavereistaan menettänyt. Tämän ja Thunen lisäksi neljä jo kouluajoista lähtien ystävystynyttä suomenruotsalaista ylemmän keskiluokan edustajaa kokoontuvat kuukausittain keskiviikkoklubiinsa 'keskustelemaan' eli parantamaan maailmaa miesten kesken pienessä pöhnässä, grogeja nautiskellen. Kiristyvä jännitys ja kovenevat poliittiset puheet tulevat väkisin myös miesten keskusteluihin ja vievät heitä vastakkaisiin leireihin. Liberaalit, samaan naiseen rakastuneet miehet ja konservatiivit, Hitlerin taloudenpitoa ylistävät liikemiehet ja onpa ryhmässä vielä juutalainen näyttelijä ja runoilija, kuin yleisen ilmapiirin puntarina, yhä pahemmin oireilevana.

Edellisen sodan traumat tuo mukanaan Thunen asianajotoimiston uusi konttoristi, kirjan toinen keskushenkilö Milja Matilda Wiik, nuorena punaisten vankileirilla virunut työläisperheen tytär. Hänellä on salaisuus, trauma, jota hän hoitaa päättäväisesti. Keskiviikkokerhon jäsenten joukosta, jonka illanviettoihin Matilda osallistuu hankkimalla herroille purtavaa ja juotavaa, kuuluu nimittäin eräs ääni menneisyydestä. Se kuuluu Kapteenille.
 
Westö on taas tutkinut ajan sanomalehtiä ja uutisotsikoita huolellisesti. Välillä sanomalehtiotsikot ja niista saksitut uutiset tuntuvat jo päälle liimatuilta; vuoden 1938 Helsingin sijaan päähän alkaa tunkea kuvia Westöstä kirjaston sanomalehtiarkistoissa. Ajankuva on kuitenkin elävä: Helsingin kadut, ravintolat, elokuvateatterit ja kaupunginosat tuoksuvat, iskelmä ja jazz soivat. Ansa Ikonen katsoo kioskin ikkunasta kun kadulla tehdään elokuvaa. Munkkiniemi on esikaupunkialuetta. Välillä katsotaan valokuvia. Oliko muuten vuonna 1938 yleisesti käytossä värivalokuvia? Eräässä valokuvassa jollakin on ruskea paita. 
 
Kansallisuustunne, antisemitismi, rotuoppi ja natsismi – kaikkia näitä teemoja Westö valottaa keskiviikkoklubin keskustelujen kautta. Juutalainen Jary järkkyy mieleltään ja siinä mitataan ystävyyttä. Thunea ei enää keskiviikkokerhon kaikkien kavereiden mielipiteiden kuunteleminen houkuta, kuten ei myöskään yhtiökumppaniksi värväämänsä sisarenpojan kehitys, tämä kun seuraa myös ajan trendejä. Konfliktit lisääntyvät.

Samalla Thune yrittää sietää kaveripiirissä entisen vaimonsa napanneen miehen läheisyyttä. Humanistin ja rauhanmiehen olo sotaisuuteen ja kovempiin otteisiin mieltyneen lähipiirin keskellä käy yhä tukalammaksi. Entinen vaimokin on ruvennut rohkeaksi kirjailijattareksi; 'Silkkityyny'-novellikokoelma sisältää intiimejä paljastuksia, joissa Thunen rooli on nahjusmaisen petetyn aviomiehen. Konttoristi Matilda on ainoa jonka kanssa hän enää viihtyy, mutta ei hän ota siitä tunteesta oikein selvää. Nämä kirjan kaksi yksinäistä ja hylättyä ovat liiaksi omissa suruissaan ja heidän maailmansa liian kaukana toisistaan. Lähentymistä yritetään; he käyvät pienessä seurueessa kuuntelemassa Matildan veljen Konni Ahlbäckin bändiä Arizonaa. Alkoholi näyttelee pääosaa ja illanvietto päättyy nyrkkitappeluun. Thune palaa kotiinsa murjottuna surullisen hahmon ritarina.

Trilleriä romaani lähestyy toisen pääjuonensa Matildan 20 vuoden takaisten vankileirikokemusten kautta. Tunnelma tiivistyy loppua kohden, sumuverho hälvenee. Kuka tulee saamaan rangaistuksen menneisyyden vääryyksistä, heikon naisvangin hyväksikäytöstä? Kenellä noista hyvin toimeentulevista ja sivistyneistä herrasmiehistä on verta käsissään? Matilda kulkee sisäisen pakkonsa ajamana omaa tietään, milloin hurjana Miljaneitinä, milloin huolehtivana Matildana, milloin nuhteettomana rouva Wiikinä. Hänessä on kolme mieltä, jotka käyvät hänessä vuorollaan hiljaista monologia. 
 
Aika on mielenkiintoinen. Keskiviikkokerho on hyvä ympäristö ajan poliittisten jännitteiden kuvaamiseen. Matilda Wiik on loppuun asti mystinen, vääryyttä kokenut nainen, joka siirtelee pelinappuloitaan synkkä päämääränsä kirkkaana,  kuin Jeanne Moreau elokuvassa Morsian pukeutuu mustaan. Claes Thune on sympaattinen päähenkilö. Juoni vetää, se on loppuun asti jännittävä. Pieni miinus siitä, että romaani minusta loppuu kananlentomaisesti. Kuin se vauhtiin päästyään ajaisi kaarteessa seinään. Sodan varjot ovat pitkiä - sen Matilda Wiikin kostolle omistautuva nainen kirjan toisena päähenkilönä näyttää.

Helsinki on kaunis

Monen blogistin tämän vuodenajan kuvakavalkadeista innostuneena, näppäilin minäkin muutaman kuvan lauhan joulukuun alun Helsingistä. Helsingissä on ihana kävellä vanhoja katuja. Kaupunki on pieni verrattuna maailman metropoleihin, mutta kuitenkin sen kokoinen että löytyy eri-ilmeisiä kaupunginosia.  Pitkäsilta on edelleen vaikuttava jakaja.  Vanhat duunarikaupunginosat, Vallila, Hakaniemi, Sörnäinen ovat karuja, samalla jotenkin mutkattomia. Hakaniemen halli ja tori ovat alkuperäisen oloisia verrattuna Kauppatorin turistisyöttölöihin.

Eteläinen Helsinki on koristeellisten vanhojen arvorakennusten hallitsema, hienojen kattojen vuoropuhelua, vanhojen puistojen paksurunkoisia puita. Sitten tulee vastaan meren peili. Kun näitä katuja kävelee, mieleen putkahtelevat Kjell Westön Missä kuljimme kerran, Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin, ja muut Komisario Palmu-leffat. Meren rannalla Kaurismäen Calamari Union jossa lähdettiin Kalliosta Eiraan paremman elämän toivossa. Tai vaikka  Georg Malmstenin laulu
 
Kun rantsussa näin skiglarit ja bulit ongarit,
niin skönelle mä kaipasin.

'Ethän koputa ikkunaan koska minä ja yks Iina saadaan slaagit /Hunden'

Kaivopuiston rannassa kaksi pikkupoikaa tasapainoilee kivetyksellä. Siitä tulee minulle tänään mieleen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni Kolmas kirja, jota luen lähijunassa matkalla Espoosta Helsinkiin. Ällistelen kuinka läheltä keski-ikäinen mies näkee omaan pikkupojan maailmaansa vieläkin.

  

Ja vielä Rikhardinkadun kirjastoon, jossa voi piipahtaa vain haistelemassa ilmaa ja tunnelmoimassa kirjatornin äärellä. En tiedä toista näin liikuttavaa kirjastoa. Hienoja uusia on monessa paikassa, mutta tämä on söpö!