lauantai 19. elokuuta 2017

Zinaida Lindén: Nuorallatanssija



Nuorallatanssija on ensimmäinen novellikokoelma, jonka olen lukenut Zinaida Lindéniltä. Tätä ennen olen lukenut hänen kolme romaaniaan,  Monta maata sitten, Kirjeitä Japanista ja Ennen maanjäristystä. Kaikista pidin paljon. Lindén kirjoittaa hengittävää, rentoa, huumorilla maustettua tekstiä mutta tarkasti ja omaperäisesti varsinkin kulttuurieroja, suomalaisuutta havainnoiden. Hän on syntynyt Neuvostoliiton Leningradissa, sittemmin suomenruotsalaistunut, ja turkulaistunutkin. Turku on jokirantoineen hänen silmissään kuin Pietari pienoiskoossa.

Novellien maailmaan en päässyt ihan yhtä mutkattomasti sisälle. Niissä käydään Lapissa, viritellään pientä eroottista paikalliseen retkeilymajayrittäjään; nähdään Helsinkiä tulkin ja sukututkijan silmin, edelleen pientä latausta siinäkin; koetaan kaipausta tuntemattomaan uimahallissa;  taiteilijan suhdekokemuksia..

Voin moittia siitä vain neuvostokasvatustani. Kadehdin suomalaisia naisia. He ovat täysin vapautuneita. Jos suomalainen nainen pitää miehestä, hän tyrkyttää tälle puhelinnumeroaan. Ei mitään ongelmaa, vaikka viikko kuluu ilman miehen soittoa - nainen soittaa hänelle itse.

Juice Leskisen Syksyn säveleen rakastunut venäläis-suomalainen purkaa rakkauttaan suomi.ru-keskustelupalstalla eikä sieltäkään tavoita ymmärtäjiä. Hän jää ulkopuoliseksi sekä suomalaisten että venäläisten keskellä.

 Ja nyt pääsen lopulta siihen herkkuun, eli peukutukseen. Koko kokoelman ajan luin kieli roikkuen, kuola valuen - no vain vähän liioittelen - että tuleeko peukutettavaa. Tuli.

Peukutan hahmoa tämän kokoelman suosikkinovellissani Kumari. Siinä ollaan huipulla, nimittäin Nepalissa. Kumari on paikallinen neitsytjumalatar, joka tuo novellin kertojan, taas kerran tulkin, mieleen neuvostoliittolaisen huipun eli kahdeksanvuotiaan ihmelapsen, Polina Lebedevan. Novelli kuvaa varhaiskypsän runoilijan, Polinan kautta ihmelasten muotia, lapsia jotka valjastettiin supervallan maskoteiksi. Maskottia, joka kasvoi aikuiseksi ja hajosi maailman tuuliin, kuten tuo supervalta. Toisaalta novelli katsoo Mount Everestin huipulta yli ajan Neuvostoliitosta Perestroikan kautta nykyiseen Pietariin. Runoja kirjoittelevat pikkutytöt esiintyvät tv:ssä napa paljaana eivätkä venäläisnaiset enää haaveile muutosta Suomeen.

Ajattelin vielä peukuttaa juonta viimeisessä novellissa Ofelia. Kertoja on tavannut kiltin suomalaisen miehen, joka vaihtaa tapetit, jolla on työkalulaatikko ja vain vähän sanoja tunteidensa kertomiseen. Hänen nimensä on Paavo. Tämäkin siis parisuhdepohdintaa, rakkaudesta on kyse. Mutta en sittenkään voi sitä peukuttaa. Jotain väkisinpuserrettua tragiikkaa on sittenkin miehen yöllisissä unissakävelyissä ja onnettomassa äidissä, surun kahleissa, joita lämmin ja ymmärtäväinen nainen sitten hänestä pois terapoi. Vähemmän on enemmän, ajattelen siitä nyt.

Moniin novelleista on kasattu samantyylisiä kulttuurisia näkökulmia, venäläissyntyisen tuntemuksia suomalaisista enimmäkseen. Ne osittain puurouttavat novellin varsinaista kertomusta ja muuttuvat toisteisiksi. Pikkuisen dejà vu tai ainakin bon voyage.

Zinaida Lindén: Nuorallatanssija
Lindanserskan, 2009, suomentanut Jaana Nikula
Gummerus 2009, 179 s





tiistai 15. elokuuta 2017

Mark Levengood: Vasten auringon siltaa




Kyynikot älkööt vaivautuko tälle auringon sillalle. Mark Levengoodin optimismi kestää. Kyynikosta moni optimisti on vain naiivi ja epärealistinen idealisti. Levengoodilla on kanttia, hän on nähnyt, kokenut, sietänyt. Silti hän on säilyttänyt sen parhaansa: elämänilonsa, huumorinsa, rohkeutensa. Niitä täydentää äly, tarkka havainnointi ja sanomisen kyky.

En ole aiemmin lukenut ruotsinsuomalaisen, monialaisen kulttuurivaikuttajan ja toimittajan kirjoja.Tämä Solblekt av livet  (Elämän auringon haalistama, Auringossa haalistunut ... öhh, taitaa olla ihan hyvä suomennos tuo Katri Helenalta lainattu) on viimeisin ja luullakseni hän on ennenkin kirjoittanut tämän tyylisiä kirjoja: hyväntuulisia anekdootteja, pieniä kertomuksia omasta elämästä. Ne ovat kepeästi ja humoristisesti kerrottuja, mutta kepeyteen verhoutuu painaviakin teemoja byrokratiasta, uskonnollisesta fanaattisuudesta, suvaitsevaisuudesta, peloista, vanhenemisesta, tekopyhyydestä, ja epärehellisyydestä. Sillä se on Levengoodilla se pointti: ole se mikä olet, kelpaa itsellesi, kelpaat muillekin ja jos et kelpaa, älä sitä mieti vaan mene. Eteenpäin. Mies haluaa rohkaista ja kannustaa, omalla esimerkillään. Eihän tämmöisiä ihmisiä ole ikinä liikaa! Mutta hänkin asuu siis nykyään Ruotsissa, vaikka syntyi Yhdysvalloissa ja eli lapsuutensa Suomessa. Mukana on myös aika villi kolmiodraama, jossa päärooleissa koulun talkkari, keittiön emäntä ja kanslisti.

Suomalaisesta äidistä selviäminen karaisee kuulemma elämää varten ja suomalaisuus antaa muutenkin herkullisia eväitä mm pohjoismaiden vertailulle, vaikkakin suomalaiset tuntuvat aina kulkevan aika omaa polkua noissa vertailuissa. Jotenkin hän tuntuu sitä arvostavan, onhan siinä, suomalaisuudessa, kliseisesti ja yleistäen, paitsi kömpelyyttä ja eleganssin puutetta myös ripaus teeskentelemättömyyttä (huh mikä sana tuokin). Ei Levengood mitään kliseitä viljele, mutta jotain tuon suuntaista rivien välistä tunkee. Lisäksi helluntailainen sukuhaara totisine täteineen antaa aihetta muutamaan herkulliseen kuvaelmaan. Kieltämättä äiti vaikuttaa aika kekseliäältä: 'Leikitään piilosta. Menkää lapset piiloon.' Ja lapset menivät mutta kukaan ei tullut hakemaan. Äiti väitti sohvalta dekkarin parista yllätettynä etsineensä. Ja Mark L. ihmettelee että menivät lankaan useamman kerran.

Levengoodissa asuu pieni anarkisti, ilkikurinen ja ennakkoluuloton. Hän saattaa hyvin turvautua Kjell-Åkeen ja Leffeen, pariin ruotsalaiseen puistokemistiin kun tarvitaan 'tuttujen' allekirjoituksia ruotsalaiseen järjestelmään sisäänkirjoittautumiseen.

Kuten aina kun luen Tukholman kesäöistä, nostalgian suloiset väreet puristelevat vanhaa sydäntäni. Muistan heti nuoruuteni kesäyöt Tunnelbanan tyhjillä asemilla, sen tuoksun, sen suussa sulavan Mars-suklaan joka kolahti makeisautomaatista, sen ehdottoman elämänhalun vaikka en tiennyt millä asemalla aina olin ja mihin menossa. Ja sen etten pelännyt mitään, ei tullut mieleen että mitään voisi tapahtua. Voi kahdeksantoistavuotiasta! - No, Levengood työskentelee nuoruudessaan Sabbatsbergetin sairaalassa, kirjailija Astrid Lindgrenin asuntoa vastapäätä. Hoitaa heroinisteja ja myös salaista ystävää, puistossa asuvaa mäyrää, joka saa häneltä Vasaparkin aamuyön hämärässä säännöllisen kinkkuannoksen. Se on varmasti kiellettyä, mutta suoraan sanottuna...

Levengood ei usko että mitään hyvää tulee kärsimyksen kautta, oli kyse sitten kasvatuksesta tai kouluopetuksesta, uskosta tai terveydestä. Hänen tätinsä joi terveysmehuja, Blutsaft, koska halusi elää satavuotiaaksi. Hän onnistui osittain, kuoli 79-vuotiaana, mutta näytti satavuotiaalta..  

Elämä on eläviä varten. Aina on liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus, mutta ei koskaan ole myöhäistä saada onnellista aikuiselämää. 

Mark Levengood: Vasten auringon siltaa
Solblekt av livet, 2015, suomentanut Maija Kauhanen 
Siltala 2016, 135 s

tiistai 8. elokuuta 2017

Jean Rhys: Huomenta, keskiyö




Tuli kuljettua 1930-luvun Pariisin öisiä katuja levottoman naisen seurassa. Sasha, englantilainen nainen, l'anglaise,  asuu halvassa hotellissa, suunnittelee seuraavaa päiväänsä: missä syödä, missä ottaa aperitiivi, missä viinilasillisen päivällisen jälkeen. Ennen kaikkea nainen miettii mennyttä elämäänsä, sen nöyryytyksiä, sen pettymyksiä, rakkauksiaan, miehiään. Joisi itsensä hengiltä, sitäkin hän on ajatellut, eikä se näytä mahdottomalta. Ei riitä viinilasillinen illallisella, pari Pernodia sitä ennen, pullo punaviiniä, sitten muutama konjakki ja ehkäpä vielä muutama viski. Sitten nainen onkin kännissä kuin käki ja puhuu ranskaakin sujuvasti. Moni voisi saada juoppohulluuskohtauksen, mutta ei hän. Mitään ei tapahdu. Ilmeisesti olen vankka kuin tammi. Paitsi silloin kun itken.

Nainen - hän on ottanut uuden nimen Sasha; uusi nimi, uusi elämä -  ei päästä hetkeksikään irti itsestään, omasta ahdistuksestaan. Hän on palannut Pariisiin Lontoosta. Hän asui Pariisissa kymmenen vuotta aiemmin, vastanaineena, Ennon kanssa. Luulimme kumpikin, että toisella on rahaa. Mutta järjettömyyksiä tehdään kaikkialla. Sota on ohi. Ei enää sotaa - ei ikinä, ei ikinä, ei ikinä. Se avioliitto, lapsi, kaikki on haudattu. Nyt hän kulkee kymmenen vuotta myöhemmin samoja katuja, yksinäisenä, irrallisena, ulkopuolisena, muiden keskusteluja kuunnellen. Tu la connais, la vieille..? Minäkö vanha?

Kaikista muista ihmisistä, lähinnä miehistä, hän heijastaa omaa kuvaansa, mitä he hänestä haluavat, mitä he hänestä ajattelevat - eikä lopputulema tee häntä onnellisemmaksi. Päinvastoin. Näyttää kuin hän kärsisi entisen kaunottaren syndroomasta; mikään ei ole enää mitään, hän voisi heittäytyä virtaan, kukaan ei kaipaisi, kuuluisi hohottavaa naurua. Pitää kuitenkin käydä kampaajalla värjäyttämässä hiukset tuhkanvaaleiksi, on hankittava uusi leninki.

Sasha päättelee, että on parasta ottaa taksi, mutta minne? Jostakin ravintolasta, Montparnassella, Montmartrella tai Quartier Latinissä, hän itsensä löytää ja ihmettelee toistuvasti, mitä helvettiä siellä tekee. Raha, raha, raha. Se on aina mielessä. Mistä sitä saisi? Entä luulevatko miehet häntä rikkaaksi? Ovatko he siksi hänestä kiinnostuneita. Jatkuvaa kamppailua kovilla markkinoilla, kun keinot näyttävät naisella olevan vähäiset. Työelämää pariisilaisessa muotisalongissa, asiakkaiden vastaanottajana on kokeiltu. Sekä asiakkaat että miespuoliset pomot nöyryyttävät. Niinpä jää jäljelle tädin viikottaiseksi annosteltu perintöraha, lainasetelit, entisen miehen lahjoittama astrakaaniturkki ja heittäytyminen Pariisin yön, miesten armoille.

Nostalgian kullanhohtoinen pöly peittää 30-luvun hotellihuoneen yksityiskohdat, pesualtaan piilossa verhon takana, leveä sänky madamelle, kapeampi monsieur'lle, ravintolan käymälävahdit, Luminal-unilääkkeen, mallinukkejen sahanpurusydämen. Mutta dialogit, monologit, koko Rhysin tapa kertoa on tuoretta, ihmeellisen ajatonta, vaikka jo 80 vuotta sitten kirjoitettua. Ei mitään teeskentelyä, sievistelyä, maalailua, vaan häkellyttävän suoraa ja rajua kerrontaa, konkreettista ja pelkistettyä. Modernia.

Näen hänessä myös feministin, joka ihmettelee loppuun asti, miksi se mikä on mahdollista miehelle, ei naiselle onnistu. Luoja, että on kummallista olla nainen! Ja tuo toinen - nainen tiskin takana - aikooko hänkin tirskua tai sanoa minusta jotakin niin kovalla äänellä että minäkin sen kuulen? Siltä vaikuttaa.  Ja se, vapauden kaipuu on hänen kapinointinsa sytyttäjä, kapinointi joka kyllä yöhön mennessä lakastuu, kun monen grogin jälkeen itku alkaa. Hän on umpikujassa kuin se katu, jonka varrella hotelli sijaitsee. Kun hän joskus nostaa katseensa lasista, itsestään, hän näkee tämänkin: Tuon naistyypin minä tunnen. Tuo laji tekee likaiset työt ja saa siitä hyvin pienen palkan.  Sasha on umpikujassa, koska ei halua sitä mikä hänelle olisi tarjolla. Ei edes sen varakkaan naisen elämää, jolle kirjoitti satuja. (Ei, ei todellakaan, senkin piloille hemmoteltu kiinanpystykorva.)

Mielenkiintoista, että Raija Siekkinen on kirjoittanut saatesanat. Siinä missä Raija Siekkisen novellien alakulo on marraskuun hiipuvaa valoa ja tyhjän huoneen äänettömyyttä, Jean Rhysin Sashan masennuksessa on uhmaa, hän on itseironinen, dramaattinen ja meluisa. Yhteistä on loistelias taito luoda tunnelma, päästä ja joutua päähenkilön ihon alle.

Tunsin Sashan ennestään, hän on Julia Martin Herra Mackenzien jälkeen romaanista, hän on Jean Rhys. Tuttavuus on vaikea, synkkä ja silti, omituisella tavalla virkistävä.

Kukaan muu ei minua tunne, mutta katu tuntee. 'Ja siinä sinä', sanon kaataessani Pernodin kurkkuuni, nyt jo aika lailla humalassa. 'Salut, salut!'
(Mutta joskus paistoi aurinko... Kuljin auringonpaisteista katua ylläni iloisenvärinen leninki, sinipunaraidalinen...Sitä katua en enää koskaan kävele.)

Muita lukijoita: NipvetReader, why did I marry himUllan kirjat

Jean Rhys: Huomenta, keskiyö
Good Morning, Midnight, 1939, suomentanut Hanna Tarkka
Otava, 2002, 254 s

lauantai 5. elokuuta 2017

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin


Pojat eivät sanoneet mitään. He tuijottivat Yawia ja odottivat. 'Uskomme sitä, jolla on valtaa. Hän saa kirjoittaa tarinan tapahtuneesta. Historiaa tutkiessa joutuu siis kysymään aina itseltään: Kenen tarina puuttuu? Kenen ääni tukahdutettiin, jotta tämä ääni kuuluisi? Ensin täytyy selvittää se ja sitten kaivaa puuttuvakin tarina esiin. Niin alkaa saada asioista entistä paremman joskin yhä epätäydellisen kuvan.'

Ghanalais-yhdysvaltalainen Yaa Gyasi kertoo puuttuvia tarinoita lähtien kahden sisaruksen haarautuvasta polusta, 1700-luvun lopun Kultarannikon Cape Coastilta nykyiseen New Yorkin Harlemiin. Kahdeksan sukupolven ketju kulkee suvun matriarkka Maamesta kahtaalle: Effia naitetaan brittiläiselle orjakauppiaalle,  Esi kulkee saman orjakauppiaan myyntitavarana linnakkeen kellarin kautta valtameren yli Amerikan puolelle.

Matkalla kotiin nimeää jokaisen lukunsa aina seuraavan sukupolven etunimillä, vuorotellen kummankin sukuhaaran puolelta. Tarinoista kasvaa kronikka jonka palaset liittyvät yhteen afrikkalaiseksi sukuhistoriaksi. Puun juurella näkee tarkasti ja läheltä, kuinka orjakauppa monimutkaisine valtasuhteineen käynnistyy. Ashantit ja fantit epäilevät toisiaan yhteistyöstä orjakauppiaiden kanssa, mutta keskellä yötä majastaan kadonneesta ei kukaan tiedä. Linnoitus tiedetään. Linnoituksen yläkerrassa kaikki eivät tiedä kellariin ahdetuista nääntyvistä ihmisistä. 'Fanti- ja ewe- ja gaheimoihin kuuluvat välittäjät vartioivat vankeja ja myivät heidät sitten briteille tai hollantilaisille, kulloinkin eniten maksaneille. Kaikki olivat syyllisiä. Me kaikki olimme...me kaikki olemme.'

Matkalla kotiin piirtää ensimmäisellä sivullaan koko sukupuun nimineen. Jamesin tytär Abena saa isältään mustan kiven, kaulariipuksen joka kulkee suvun naiselta toiselle. Suvussa kulkevat unet ja painajaisetkin, tulen ja veden uhrit, on magiaa, uskovaisia ja kapinallisia. Yksi pakenee ylhäistä sukuaan alkeellisempiin oloihin saadakseen tehdä omat valintansa, päästäkseen tekemästä yhteistyötä orjakauppiaiden kanssa. Yksi päätyy niukasta vapaudesta Yhdysvalloissa rangaistusvangiksi hiilikaivokseen.

"Kävin vähän koulua Huntsvillessä ennen kuin isä joutui vankilaan. Kun poliisit pidätti isän, ne sano että isä ja koko meidän perhe oli tulossa liian koppavaks. Ne sano, että isä jätti siks vaihtamatta puolta, kun valkonen nainen tuli sitä vastaan kadulla."

Sukupuun tarinat ovat erillisiä, niissä on vain vähän jos ollenkaan liittymäkohtia edellisiin. Vain joku muisto  tai suvussa kulkeva koru. Kaikkiin tarinoihin kuuluu kuitenkin oleellisena osana rakkauskertomus - ketjun seuraava osanen syntyy.  Nuori kirjailija (s. 1989) Yaa Gyasi on kirjoittanut kunnioitettavan, tiheästi hengittävän romaanin omista juuristaan, afrikkalaisten siskojensa ja veljiensä tarinan. Sen kielessä ei ole ihan samaa lumovoimaa kuin oli NoViolet Bulawayon Zimbabwen lapsuudesta kertovassa romaanissa, Me tarvitaan uudet nimet parhaimmillaan, mutta se on ehyt ja kokonainen, Baabelin torni, joka on ollut tärkeä rakentaa. Orjuuden ja rasismin historiankirjoitukseen se antaa elävää kuvaa; haava on avoin ja vuotaa sukupolvesta toiseen.

Tässä Kirjaluotsin ja Ompun arviot.

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
Homegoing 2016, suomentanut Sari Karhulahti
Otava 2017, 373 s