Juha Hurme: Niemi

Niemi olisi varmasti oivallista kuultavaa, se toimisi äänikirjana huomattavan hyvin. Tietysti lukijana pitäisi olla Juha Hurme. Äänen kuulee silti näiltä sivuilta lukiessakin. Reippaan riehakkaana, suorapuheisena ja hauskana. Juttu kulkee mahtavasta tietomäärästä huolimatta vaivattomasti kuin vesi hanasta. Sillä Niemi on Juha Hurmeen maailmanselitys ja kulttuurihistoria alkuräjähdyksestä Suomen autonomian aikaan, katsottuna tältä Niemeltä tuona noin 14 miljardin pituisena ajanjaksona vuoteen 1809 asti.

Niemi on kiinteä osa Sveariketiä, se on Österlandet ja Pohjanlahti on sen sisämeri. Näin mentiin

Turku oli pitkään Å bo

vuosisatoja. Tässä historiankirjoituksessa Ruotsin kunkkujen nimiä ei myöskään ole suomennettu, vaan Gustav Vasan poikia ovat Johan ja Erik - kuten heitä kutsuttiin. Hauska tieto oli sekin, että kunkkujen numeroinnit seuraavat edelleen alkuperäistä, Ukko Nooan pojista alkaneiden kuningasluetteloiden järjestysnumeroita. Sillä Ruotsin historia alkoi vedenpaisumuksesta...

Hurme ei viihdy katederilla vaan juttelee niin Kalevalasta kuin Spinozasta jätkämiehen tapaan - tämä historia kuuluu kaikille. Muutama vittu särähti korvaan, mutta pistin kädet korville. Jokunen vahvistussana ei haittaa kun kieli rullaa freesisti ja on kirjoittajansa kuuloinen, välillä hiomatonkin.  Ainakin hetkeksi tulin viisaammaksi, kuten Elisabet Rehnkin, Finlandia-palkinnon valinnan tekijä  mainitsi. Näin tarjoiltuna, Suomenniemen historia oli paikoitellen läkähdyttävän hauskaa, milloin se ei ollut mielipuolisen kamalaa. Huhhuh ja herregud. Ainoa kohta, jossa jäin vähän venyttelemään oli Kalevalasta ja myyteistä kerrottu historia, se kun panee minut aina nukahtelemaan - vaikka runot ovatkin usein raisuja, rivoja ja väkivaltaisia. Mutta tämä seuraava runo liikutti. Sitä pohjustettiin kertomalla, että ihmiset varhaiskristillisenä aikana siirtyivät kristinuskon tuputuksen alta pohjoisemmas. Siinä tammi on myyttinen maalmanpuu, joka kieltäytyy toimimasta uuden aatteen aineksena:

Tammi vasten vastajeli:

"Ei minusta niiksi puiksi

ei o kirkon kynnyspuiksi

alttarin asetuspuiksi

lukkarille laulupuiksi

Maarian makauspuiksi:

sus on juossut juurillain

karhu on maannut kannollain

oravainen oksillaini

lintu laulo latvassain."

Hurmeen historianäkemyksessä painottuu kulttuurien hallitsematon vuorovaikutus; kaikki on lainaa.  Muutos on pysyvää. Tämän ohella korostuu kristillisen kirkon vaikutuksen havainnointi. Luku- ja kirjoitustaidon sekä kirjapainotyön leviämisestä tietenkin saadaan kiittää kristinuskoa ja kirkkoja, vaan ei siitä sisällöstä. Ja siihen lukutaitoonkin katekismuksen ulkoluku-tyyppinen tapa lukea jätti oivallukselle hidasteen. Valistuneet miehet, harvemmin naiset noina aikoina, joutuivat kukin vuorollaan - Kopernikus, Galilei, Halley, Newton, etc - sovittamaan tutkijan älynsä tuottamia hedelmiä tietämättömien mutta sitäkin fanaattisempien kirkonmiesten sanelemaan totuuteen. Kansa joutui tunnustamaan syntejänsä sekä kärsimään ja odottamaan kuoleman jälkeistä kadotusta. Muusikot joutuivat yksinkertaistamaan sävellyksiään virrenveisuuseen sopivaksi jne. Mukaansa uskontokiihkon kriitikoiden kulkueeseen Hurme on kutsunut näyttävän porukan Leonardo da Vincistä Goetheen, Shakespearesta Cervantesiin ja Diderot'sta ja Kafkaan.

Gustav Vasan poikien Johanin ja Erikin kilvoittelu vallasta ja naisista saa Hurmeen kertomana semmoisen draaman pyörteitä, että Dziisös! ja hän jos viitsisi kirjoittaisi siitä näytelmän, joka rullaisi sekä Suomen Kansallisteatterissa että Stockholmin Dramatenissa vuositolkulla ja sen päälle vielä kymmenen kautta taidokkaasti banalisoituna versiona Tampereen Pyynikin kesäteatterin näyttämöllä pyöriville, täysille katsomoille satoi tai paistoi. Todellisuus on tarua perverssimpää!

Ilahdutti vielä erikseen monen itseäni viehättäneen kirjailijan kohtaaminen uudelleen näissä historian pyörteissä. Siellä vilahtaa Laurence Sterne ja hänen ihana Tristram Shandynsä sekä ajan luotettava tietosanakirja Saxo Grammaticus, italialainen 1700-luvun lopun muusikko ja kulttuurimatkailija Giuseppe Acerbi, jonka hän valitsee 'puolueettomaksi kansainväliseksi kriitikoksi' arvioimaan Niemen kulttuurin tilaa. Hurme kun heittää soppaansa aina yllättäviä mausteita rennolla otteella.

Miehethän tässä historian kulussa rulettavat, mutta Hurme on kyllä pesunkestävä feministi, siitä ei mihinkään pääse, siitä hän laittaa mukaan mm monia kansanrunouden värssyjä, joissa naiset toimivat. Kristiina -kuningatar oli ainoa näkyvä naispuolinen persoona tällä ajanjaksolla Niemellä, mutta kirjan lopulla mainitaan Minna Canthin olevan tulossa, etunenässä ennen muita, sen jälkeen kun reformaation alistamat naiset olivat kauan vaienneet.

Miksi juuri tuo päätösajankohta tälle historian kirjoitukselle? Kuten Finlandia-palkinnon kiitospuheessa kuultiin, Hurme haluaa erityisesti painottaa Suomen ja Ruotsin pitkää yhteistä historiaa. Me olemme eläneet läpi samoja vaiheita samojen hallitsijoiden alaisuudessa, olleet niin samojen luonnonmullistusten kuin kulttuurivirtausten huuhtelemina. Tälle alueelle on tultu kaikista suunnista, täältä on menty moneen suuntaan. Ja tämä jatkuu.  Niemi on Hurmeen perusteellinen esitys ja opetus niin kreationisteille kuin maahanmuuton ja ruotsin kielen opetuksen vastustajille. Heipä hei, Ruotsi. Det var skönt. Ja kiitos niistä tuhannesta lainasanasta, jotka saimme kielemme aivan keskeisille paikoille.

Hurme on suomentanut hienon runon 1700-luvun ruotsalaiselta Carl Gustaf Tessiniltä. Se on ällistyttävän moderni:

Maailma. On.

Näyttämö.

Sen. Joka. On. Pitkään. Näytellyt.

Täytyy.

Jättää. Tila.

Toisille.

Me. Harmaa-hilseiset. Miehet. 

Olemme. Käheitä.

Nuorison. Ensi-ilta. On. Koittanut.

Meidän. Lopputilimme. On. Kuitattu.

Läh.Te.Käämme.

Lepoon.

Ajatelkaa.Meitä. Hyvällä.

Katselijat. Taputtakaa. Käsiänne.

Juha Hurme: Niemi
Teos, 2017, 448 s

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset

                                                                  Teos 2014, 487 s

Aimo ja Köpi, kaksi keski-ikäistä, oppinutta ja hyväkuntoista miestä soutaa Kustavista Hailuotoon. Alun perin matkan piti suuntautua Kokkolaan, oopperaan, mutta jatkuu sittenkin Hailuotoon asti. Niin kuulostavat miehet Juha Hurmeelta kaikissa pohdiskeluissaan ja sen verran vähän miehistä kerrotaan, että siinä näyttää soutavan kaksi pahvista juhahurmetta. Pitkän retken loppua kohden kaverusten matkanteostakin kerrotaan vähän enemmän ja alkavat Aimo ja Köpi siten muuttua vähän eloisammiksi, ja erillisiksikin, vaikka hyvin harmoninen parivaljakko on kyseessä. Mielipiteet käyvät hyvin yksiin ja loppupäässä aletaan jo telepaattisesti lähestyä toisen mietteitä.

Soutumatka on paitsi heinäkuinen luontoretki pitkin Länsi-Suomen rannikkoa, filosofinen matka taiteeseen, kirjallisuuteen, teatteriin, musiikkiin. Köpin ja Aimon vuoropuhelun kautta Hurme messuaa, saarnaa, paasaa, pohdiskelee, kertoo kaikesta tässä elämässä oppimastaan aina kosmologiaan ja alkuräjähdykseen asti, tai paremminkin sieltä saakka. Kustavista kun aloitetaan, niin Volter Kilvestä ja Alastalon salista sekä Saaristosarjasta. Ja paikkakunnista Laupunen ja Parattula – josta muuten mekin olemme lähteneet Iniöön omalle kesäpaikallemme vuosikymmenien ajan. Aimo kertoo aina päivän päätteeksi kansanperinne-tyyppisiä anekdootteja.

Vuorotellen nämä oppineet kaverukset saavat vettä myllyynsä toisiltaan. Kun toisen esitelmä – puhuttuja esseitä nämä ovat perehtyneisyydessään – pääsee päätökseensä, toinen on sillä välin vetristänyt puhumislihaksensa seuraavaan puheenvuoroon. Välillä soudetaan rantaan, etsitään leiriytymispaikka, joko virallinen tai epävirallinen. Tuntemattoman saunassakin piipahdetaan, mutta myös tuttujen kahvipöydissä, keitetään soppaa trangiassa, käydään ruokakaupassa ruokaostoksilla ja viinakaupassa viinaostoksilla. Sitten tehdään petipaikat, ja jos reitille osuu uimahyppyri rannalla, riittiin kuuluu molemmilla hypätä 10 metristä.

Täst'eteenpäin reitti olikin selvä kuin autokoulunopettaja. Vene laituriin, reppu selkään ja ripeää marssia Hernetkosken mökille 500 metrin päähän. Herne oli kotosalla ja kalasoppakin sopivasti valmiina. Herne oli siitä asiallinen jätkä, että se piti täysin luontevana, että Kustavista souti yllätysvieraita päivällispöytään.


Pääasia on yhteinen keskustelu, jossa rikastetaan lukijan tietopiiriä esimerkiksi monen suomalaisen jo manan majoille kadonneen kirjailijan kirjoituksista. Nopeita juoniselostuksia, analyyseja ja modernisoitujakin tiivistelmiä tarjotaan Volter Kilven lisäksi mm näistä: Juhani Aho, Bo Carpelan, Elmer Diktonius, Pentti Haanpää, Martti Haavio, Veikko Huovinen, Matti Hälli, Maria Jotuni, Ilmari Kianto, Aleksis Kivi, Selma Lagerlöf, Maiju Lassila, Väinö Linna, Veijo Meri, Timo K. Mukka, Nortamo, Teuvo Pakkala, Juhani Peltonen, Samuli Paronen, Samuli Paulaharju, Sakari Pälsi, Pentti Saarikoski, Pentti Saaritsa, Arto Salminen, Sally Salminen, Runar Schildt, Kaarlo Uskela y.m. Vastaava määrä ulkomaisia kirjailijoita Anna Ahmatovasta Virginia Woolfiin saa lumoutuneet arviot, joissa intohimoa ja rakastumista ei peitellä. Sillä jos Köpi ja Aimo jotain rakastavat niin kirjojen lukemista – se on perusasia, ja seuraavaksi niistä puhumista.

Eivät peittele Köpi ja Aimo myöskään suuttumustaan . 'Vittu mitä paskaa' tiivisti Alexander Stubb kommenttinsa Pohjoismaiden Neuvoston keskusteluista pari vuotta sitten. Sitä ei ollut tarkoitettu julkisuuteen. Köpi ja Aimo käyttävät samaa kieltä harkitusti ja julkisuuteen tarkoitetusti niistä asioista ja ilmiöistä, jotka sitä vaativat. Esimerkiksi Taru Mäkelän ohjaama elokuva Arto Salmisen romaanista 'Varasto' saa Köpin tulistumaan. Arto Salmisen provosoiva duunarikuvaus on vesitetty salonkikelpoiseksi ja hyväntuuliseksi komediaksi, särmät hiottu. Jo Hurmeen 'Hullusta' tuli selväksi kirkon ja uskonnon vastaisuus, ja niin tässäkin Köpi hyökkää uskonnon vallankäyttöä, tekopyhyyttä, eriarvoisuuden pönkitystä ja sovinismia vastaan. Ne ovat hänen – ja Albert Camusin - mielestä keinotekoisia tukipisteitä, ajatuksen kainalosauvoja ja tarjoavat ihmiselle vain rampauttavaa ja harhaanjohtavaa apua. Itse Jeesusta ei Köpillä ole mitään vastaan, esimerkiksi näin:

Jeesuksella ei ole muutoinkaan seksuaalisuudesta mitään rajoittavaa tai pahaa sanottavaa toisin kuin hänen vaikutuksensa synnyttämällä kristillisellä kirkolla, jonka pääteemoja kaikkinainen seksin demonisointi ja nujertaminen on ollut.

Kuin Hitchcockin filmeissä, joissa äijä itse vilahtaa ensimetreillä jossain katukuvassa ovesta sisään kadoten, tässä Juha Hurmeen teltta ilmestyy kavereiden naapurustoon oopperan aikana. Miehet eivät kohtaa tuttuaan hereillä, vaan Hurme on aamulla häipynyt ja jättänyt lapun, jossa kehottaa kavereita jatkamaan matkaa Hailuotoon. Näin tehtiin. Köpi perehdyttää soutukaverinsa myös teatterin ja musiikin maailmaan ja paiskaa tässäkin suustaan pohjattoman tietolaarin taiteen ja teatterin olemuksesta bluesin juurille. Kuulen hänen julistuksessaan teatterin ja taiteen tehtävästä - häiritä ihmisen laiskaa mukavuudenhalua, kohdata vieraus ja vihamielinen maailma, oppia että lopullista totuutta ja varmuutta ei ole - turkkalaisia kaikuja. Luulenpa olevani juuri noita henkisesti laiskoja, joita Köpi ja Aimo mäiskivät reippaalla kädellä.

Salvador Dalin valuvat kellot ovat pätevä kuvaus ajan todellisesta olemuksesta.

Köpi ihastelee monia muusikkoja eri sukupolvista Skip Jamesista Bob Dylaniin. Tässä pätkä hänen vuolaasta rakkaudentunnustuksestaan säveltäjä, muusikko Erik Lindströmille:
'Pikku midinetti' on kuin Tshehovin tai Maupassantin novelli yksinäisestä ompelijasta, joka tekee ammatikseen morsiuspukuja. Teksti operoi unen, unelman ja todellisuuden bermudankolmiossa varmoin ottein.

Juha Hurme on myös hyvin hauska kirjoittaja, Köpin ja Aimon soutumatka tarjoaa syvällisen kirjallisuus-, teatteri- ja taideanalyysin lisäksi monta raikuvaa naurua. Viime vuonna edesmennyt Martti Innanen suomalaisista muusikoista saa arvostavan muistokirjoituksen.

'Tyrvään närhet' täydentää Häme-trilogian sotkemalla menetetyn rakkauden ja Tyrvää-Borneo-reittiä seilaavan närhiparven inspiroimat kielikuvat lujaan poeettiseen umpisolmuun.

Hurmaava Juha Hurme ja sankarinsa Köpi & Aimo tarjosivat monta täysinäishyminöivää hetkeä. Sen lisäksi huomaan, että pitää tutustua Karen Blixenin Seitsemään salaperäiseen tarinaan ja Walt Whitmaniin. Noin alkajaisiksi. Mutta sataviisikymmentä muutakin vinkkiä tuli siinä samalla.

Merisoutu ja puiden välissä koskemattomassa maastossa puikkelehtiva perinteinen hiihto ovat samaa katoavaa perinnettä. Onneksi on Juha Hurme kertomassa niiden hyvää tekevästä vaikutuksesta.

Juha Hurme: Hullu

Teos 2012, 249 s

Korjattu versio 31.12.: Minäkertoja ei ole = kirjailija.
Lueskelin eilen löytämiäni lehtiarvosteluja. Huomaan tehneeni oikaisun siinä, kun kerron kirjasta Juha Hurmeen muistelmana. Vaikka pohjaakin kokemukseen, kirja on fiktiota, romaani, joten päähenkilö ei ole Juha Hurme vaan kertoja.

Saako nauraa sille, kun ihminen menee psykoosiin, joutuu mielisairaalan suljetulle osastolle, tapaa siellä kaltaisiaan ja kertoo kokemuksistaan? Pahalta näyttää, mutta nauroin monet kerrat. Voisin jopa käyttää tästä kirjasta  sanaa 'voimaannuttava', vaikka sana herättääkin minussa lievää pahoinvointia.

Psykoosi ja harhat eivät ole leikillisiä tiloja, varsinkaan pysyvinä tiloina, mutta noissa rajatiloissa ovat monet luovat ihmiset käyneet ja kyllä sieltä katsoen näkee monia asioita toisin, monen ns. normaalin asian voi kyseenalaistaa, pitää järjettömänä, ja täydestä syystä. Sitä tässä tehdään ja päähenkilön matkalla kohti tukevampaa maankamaraa Hurme filosofoi ja pohdiskelee elämää, rohkeasti, ymmärtävästi, ennakkoluulottomasti ja hauskasti – sekä kirjoittaa selkokielisesti kirkasta lausetta. Kirjan hullu hakee itseään ja paikkaansa ja löytää sen kirjoittajana ja teatterin tekijänä, myös suljetulla osastolla.

Juha Hurme on paimiolaissyntyinen – varsinaissuomalainen murre ja historia näkyy ja kuuluu - teatterimies, käsikirjoittaja ja kirjailija. Minäkertoja tuntee eräänä päivänä Helsingissä, että Se on tulossa. Se on tehnyt itseään tiettäväksi jo jonkun aikaa. Hulluus. Sydän hakkaa kahtasataa, ympärillä alkaa hajota ja parvekkeen kaide on liian matala. Hän tietää keltaisen talon, jonka ovinappia voi painaa. Näin on sisällä Auroran psykiatrisessa sairaalassa. - Kirja on fiktiota, mutta pohjaa koettuun. Tämän esimerkin valossa muuten Auroran kynnys näyttää matalalta. Tästä on polemiikkia viime aikoina näkynyt, kun psykiatrinen päivystys on Helsingissä päätetty järjestää uudelleen ja lopettaa Aurorassa.

Keltaisesta talosta kertoja päätyy nopeasti harmaaseen, suljetulle osastolle.

Marmoriportaisiin oli kulunut askelten painaumat. Tästä oli kuljetettu paljon porukkaa alas.

Harmaassa talossa päähenkilö jonottaa kontrollin lääkitystä muiden mukana, kelaa elämänsä naisia, äitiä, siskoa, rakastettuja ja tytärtä, lukee ja analysoi Raamattua, vertailee Uuden testamentin evankeliumikertomuksia, ja alkaa hahmotella luonnoksia uusista läheisistään. Ja palaa katsomaan kuvia lapsuuden kesistä. Naapuripetissä majailee Jysky, kuin suoraan elokuvasta Yksi lensi yli käenpesän, Nicholsonin inkkarikaveri, kiiltävänmustine letteineen. Mutta tässä käenpesässä ei  pesänhoitajien sadismi ole pääosassa, päinvastoin Auroran henkilökunta näyttäytyy neutraaleina, kaiken nähneinä ja asiallisina.

Alun epäluulon jälkeen potilaat Puupponen, Jysky ja kertoja aloittavat bändiyhteistyön, jossa päähenkilölle valikoituu luontevasti ensi työksi englanninkielisen rocklyriikan käännöstyö. Vain orja tai vanki voi tietää, mitä on vapaus. Ja vain rakkautta vailla oleva, mitä on rakkaus. Siksi reggae ja blues ja muu musta musa on niin ylivoimaista. Kirjoittamisesta löytyy päähenkilölle suunta hillitä kaikkialle karkaavia ajatuksia ja saada itselle samalla oma työtila tyhjästä, keskittymällä siihen, vaikka oma elämä näyttäytyykin epäselvempänä kuin Maiju Lassilan. Seuraava projekti on nimittäin kertomus Maiju Lassilasta alias Irmari Rantamalasta, ja muitakin nimiä on.

Kertomus pätkäisee kirjassa sairaalakokemusten kuvauksen, samoin kuin lopussa kertojan näytelmäprojekti osaston asukkaiden kanssa. Paras osio on nimenomaan tämä sekä tarkkanäköinen, arvostava että hauska kohtalotovereiden ja omien ajatusten kuvaus.

Haluatko sä täältä jo pois?

Ei minulla ole kiire. En ole vielä valmis.

Milloin sä olet valmis?

Sitten, kun olen oppinut rakastamaan koko sydämestäni vaimoni uutta miestä.

Omaa sairastumistaan tutkiessaan kertoja löytää painavia syitä kristinuskosta ja uskonnon opetuksen aivopesusta. Ihmiset uskovat jumaliin, koska eivät uskalla kantaa vastuuta elämästään, teoistaan, kohtaloistaan ja kuolemastaan. Ja koska pelkäävät kuolemaa niin kauhean paljon.

Loppuosan kirjasta muodostaa erillinen näytelmäesitys, jonka päähenkilö kirjoittaa osaston Uuden Vuoden juhliin. Siinä koe-eläin, amputoitu hiiri julistaa Suomen Turussa mielenrauhan. Osaston potilailla on kullakin roolinsa lukijoina. Päähenkilönä on J.J. Wecksell, Daniel Hjortin luoja, Lapinlahden sairaalaan päätynyt runoilija. Tässä J.J. Wecksellin patsaan puheenvuoro J.J. Wecksellille.

Minä ja minunlaiseni pidämme tätä maata pystyssä silloin kun sinä ja sinunlaisesi kaadutte, sekoatte ja lahoatte. Minä olen sinun tuotantosi kestävä osa. Minä olen Utvalda Dikter, valikoitujen runojesi suppea laitos. Minä olen keskivertoporvarin erektoitunut idea ja kolminkertainen eläköön-huuto. Minä edustan tasoa ja pysyvyyttä tööt tööt, kuolemattomuutta töttöröö, enkä siedä häilyvää liikkuvaa kasvavaa muuttuvaa elämää, sen versoja haaroja himoja iloja oikkuja erehdyksiä sykäyksiä lankeemuksia bakteereita soluja tumia sikiöitä virtaa verta virtaamista. 'Elämäss´ on likapyykin hajua; vain patsaassa on kauneuden tajua.' (Patsas innostuu liikaa ja meinaa kellahtaa kumoon.- - -)

Voiko tuota paremmin kuvata patsaan pönötystä. - Aina ei ole selvää, kuka on hullu ja kuka 'normaali'. Taiteilija tässäkin potkiskelee tiukkoja rajoja kauemmas, että kaikilla olisi helpompi hengittää. Kuten taiteilijat aina ovat tehneet.