Margaret Atwood: Vanhaa rakkautta. Kertomuksia

Mietiskelin tässä, mikä ero on novellilla ja kertomuksella. En keksinyt/löytänyt hyvää selitystä, joten kaipa ne sitten ovat suunnilleen synonyymeja. Tässä Margaret Atwoodin viimeisimmässä suomennoksessa Vanhaa rakkautta pariskunta Tig & Nell esiintyy kertomuskokoelman alkuosassa ja uudelleen, muodossa Nell & Tig loppuosassa. Lopun nimijärjestys selittyy Tigin dementoitumisella ja lopulta poistumisella Nellin viereltä.

Pariskunta on tyyppiä yhteenkasvanut puu, he rakastavat, matkustavat, mökkeilevät yhdessä ja sovussa, heistä muodostuu muutaman kertomuksen mittaan kuva toisiaan harmonisesti täydentävistä persoonallisuuksista. Mies on värikäs ja temperamenttinen oman tiensä kulkija, nainen rauhallisempi tarkkailija - kuin kirjailija itse ja hänen edesmennyt miehensä Graeme Gibson, jolle kirja on myös omistettu, muiden läheisten ohella.

Aktiivi-ikäisenä pariskunta maailman kansalaisina matkustelee ja kertomuksissa tavataan heidän tuttujaan mm Ranskan Provencessa. Vanhoina he luennovat luontoaiheista risteilymatkustajille, jota varten heidän on käytävä ensiapukurssi. Siitä ensimmäinen kertomus. Kerronta on humoristista ja lämminhenkistä, tuttaviin mahtuu eksentrisiä tyyppejä, taiteilijaluonteita ja eläköityneitä yliopiston opettajia, feministejä.

Tuttava-, ystävä- ja sukupiiriä lähestyvien kertomusten joukossa on myös muutama dystooppinen tarina, joissa voi lukea Atwoodin tunnetuimpien romaanien, Orjattaresi ja Testamentti, ajatuskulkuja, lisääntymisen säätelyä tautien näivettäessä väestöä esimerkiksi. Omaa erilaista kertomustaan edustaa myös eräs kotiloksi itsensä kokeva, joka on joutunut kauhukseen naisen olomuotoon. Maailmaa muunlajisen silmin vähän kuin Anni Kytömäen Mirabiliksen ensimmäisessä ja viimeisessä luvussa.

Vanhukset ovat jo vapaita käymään käsiksi edellisen sukupolven, vanhempiensa omituisuuksiin. Niin Atwoodkin. Paha äitini kuvaa monenlaiseen hörhöilyyn taipuvaisen äidin edesottamuksia. Tilanne antaa mahdollisuuden peilata omaa 15-vuotiaan riitaa äidin kanssa murrosikäisen tyttären uhmakkaaseen käytökseen. Äiti on niin vahvaluonteinen, että hänen mahdollisesta noituudestaan ei voi olla täysin varma.

Kertomuksessa Vainajan haastattelu Margaret Atwood keskustelee meedion välityksellä George Orwellin kanssa yhteiskunnan tilasta ja näkee tietenkin Orwellin profeetallisuuden edelleen, sen entistä terävämmän ajankohtaisuuden. Orwellia informoidaan nykyisestä cancel- kulttuurista. Siinä kohtaa voi havaita meille vanhan polven edustajille tyypillistä siunailua. MA suosittelee Orwellille elokuvaa Stalinin kuolema. 

Kuolemista ja vanhenemista sekä yhteisiä kokemuksia, entisiä rakkauksia käsitellään ystävien kesken. Kuten myös Tigin dementoitumisen myötä. Viimeinen osa onkin täynnä lesken ikävää ja kaipausta, toisen tavaroiden läpikäyntiä, hajoamisen ja lahoamisen näkemistä kaikkialla. Tässä osiossa päästään kirjeiden kautta edellisenkin sukupolven sotatraumoihin ja ajan kätkemiä salaisuuksia paljastuu, mutta aina liian vähän. Nell vainuaa edesmenneen appiukkonsa ja tunnetun sotakirjeenvaihtaja Martha Gellhornin välille virinneen jotain kiinnostavaa.

Atwoodilla on viisautta, huumoria ja räväkkyyttä sekä vanhan ihmisen kokemusmaailma mistä ammentaa. Kertomuksiin sisältyy eri aikoina muualla julkaistuja novelleja. En tiedä, vaivaako minua tämä vuoden maanantain turtumus ja tympeys, mutta en oikein innostunut näistä kertomuksista, turhan moni vaikutti hieman jaarittelevalta ja yhdentekevältä. Niitä tuli verrattua esimerkiksi Alice Munron tai Raymond Carverin häikäiseviin novelleihin. Margaret Atwood onkin tunnetumpi romaaneistaan. 

Margaret Atwood: Vanhaa rakkautta. Kertomuksia
Old Babes in the Wood, 2023, suomentanut Hilkka Pekkanen
Otava, 2024, 286 s

Margaret Atwood: Testamentit

Ensimmäinen e-kirjani kirjastosta oli yllättävän miellyttävä kokemus, teknisesti ja vastoin ennakkoluulojani. Tabletilta lukemisessa on omat hyvät puolensa, esimerkiksi mahdollisuus suurentaa fonttia, tai lukea hämärämmässäkin paikassa valoja sytyttämättä, tabletin keveys. Margaret Atwoodin Testamentissa näyttää painettuna olevan 489 s, joten se ei ole ihan pieni opus.

Dystopiat ovat taas yksi genre, jota olen aina vierastanut, scifin ja fantasian lisäksi. Ja dekkareiden. Onpa noita aivan liikaa... Tässäpä alkaa kuitenkin aitaa kaatua näköjään. En olisi ehkä tähän tarttunut ellen olisi seurannut tiiviisti aikaisemmasta Orjattaresi-romaanista tehtyä sarjaa Handmaid's Tale, jonka jatko-osa Testamentit on. Toiseksi katsoin Margaret Atwoodin elämää ja kirjoja käsittelevän dokumentin Sanojen voima maaliskuun alussa. Vaikuttava nainen, ei voi kuin antaa aplodit.

Orjatarta en ole lukenut. Tv-sarja kuvasi tapahtumia lähitulevaisuudessa fundamentalistikristittyjen Gilead-nimisessä puritaanisessa teokratiassa jossain päin Yhdysvaltoja, jota ydinkatastrofi on kohdannut. Naiset on nyt rankattu eri arvoihin lähinnä hedelmällisyyden perusteella. Hedelmällisyys kun oli kärsinyt ydinlaskeuman jälkeen. Epälapsia syntyy. Kaikki naiset ovat tiukasti myös eri arvoihin rankattujen miesten alaisia ja kulkevat pukeutuneina arvoa osoittaviin, eri värisiin kaapuihin ja nunnamaisiin päähineisiin. Massateloitusten ohella kaupungin muureilla roikkuu sääntöjä rikkoneita hirtettyjä.

Orjatar päättyi päähenkilön karkaamiseen. Hänellä oli siinä vaiheessa kaksi lasta, toinen oli viety häneltä kiinni otettaessa ja toisen hän sai ns synnytyskoneeksi alistettuna. Lapsi salakuljetettiin ulos Gileadista. Tästä lähtökohdasta Testamentti alkaa kuvata tapahtumia ja henkilöitä Gileadissa. Tapaamme joukon komentajia onnettomine vaimoineen ja koko heille alistetun joukon orjattaria, helmityttöjä, tätejä, lapsia. Täti Lydia tätijoukon armottomana ja pelättynä johtajana on edelleen voimissaan. Tätien muodostama yhdyskunta elelee omassa miehiltä rauhoitetussa talossaan ja tekee heille määrättyjä askareita. He saavat mm opetella lukemaan - Raamattua - päin vastoin kuin muut naiset, joille on rajattu kodin seinien sisäpuoliset työt, sekä henkinen että fyysinen vankila.

Alkuun vaikuttaa että Testamentit ei tuo mitään uutta Orjattareen. Sama mielivaltainen touhu jatkuu ja vaivihkaa herää kysymys, miksi toinen samaa painajaista kuvaava teos. Testamentit pureutuu kuitenkin syvemmälle totalitaarisen järjestelmänsä sisuksiin esitellessään sen rakenteita ja kuinka epäluuloon, valvontaan ja pelkoon perustuva rakennelma on kuitenkin altis repeämiselle. Ihmisen ajatuksia ja haaveita ei pysty pitämään aisoissa. Sitä kautta Testamentit tuo uuden näkökulman ja vaiheen Gileadin yhdyskunnan kuvaukseen.

Täti Lydiallakin on menneisyytensä edellisessä maailmassa, vaikka hallitseekin suvereenisti tätien valtakuntaa Ardua Hallia - jonka motto Per ardua cum estrus tarkoittaa Synnytyskipujen ja kuukautiskierron kautta - ja sen Hildegard-kirjastoa. Siellä säilytetään mm Sukulinja-arkistoa, josta kehkeytyy avaindokumentti trilleriksi kääntyvässä kertomuksessa. Arkisto on tarpeen, koska hierarkian ylimmät miehet mielellään vaihtavat vaimoa nuorempaan ja onnistuvia synnyttäjiä etsitään. Sukurutsaa ei kuitenkaan haluta, sen verran tieteestä on otettu oppia tässäkin uskontoon perustuvassa tyranniassa.

Komentaja Judd uskoo lujasti nuorten naisten virkistävään vaikutukseen, samoin kuin kuningas Daavid aikoinaan, ja myös useat väliamerikkalaiset huumepomot.

Testamentit sukeltaa Lydia-tädin historian myötä myös totalitaarisen yhteiskunnan syntymekanismeihin. Vallankumouksen jälkeisen sodan tilanteeseen, jossa koulutetut muodostivat fundamentalisteille uhan, joka oli eliminoitava. Muuta ei tarvittu kuin oikeustieteellinen tutkinto ja kohtu: se oli hengenvaarallinen yhdistelmä. - Sivistyksen ja oppineiston vastaisuus on samaa mitä oikeassa elämässä on nähty Hitlerin Saksassa tai Maon Kiinassa. Viimemainitun kulttuurivallankumouksen jälkiä saatamme nykyään olla siivoamassa maailmanlaajuisesti. Sen verran perusteellisesti koulutettu väestö siellä tuhottiin.

Romaani on kirjoitettu historiikin muotoon, jossa viimeisenä lukuna on Kolmastoista symposiumi, historiantutkijjoiden kansainvälisestä kokouksesta vuonna 2197 ja keskeisenä osana täti Lydian Ardua Hallin käsikirjoitus. Testamentit oli lopulta jännittävä ja vaikuttava kuvaus dystopiasta - ja upeaa kieltä, myös suomennettuna. Handmaid's Tale haalistui sittenkin taka-alalle ja kirjailijan ääni voimistui. Aiheesta huolimatta musta huumori kukoisti paikoitellen sen ovelissa henkilöhahmoissa, täti Lydiassa varsinkin.

Margaret Atwood: Testamentit
The Testaments, 2019, suomentanut HilkkaPekkanen
Otava, 2019, e-kirja