Douglas Stuart: Shuggie Bain

Det blev mörkt tidigt nu. Gatubelysningen var tänd och en flock herrelösa hundar vandrade av och an och sniffade mellan diken och läckande avloppsledningar. En av dem lyfte på benet och pissade, och de andra följde efter i tur och ordning. När Agnes vände sig mot kvinnorna igen log de allihop hungrigt tillbaka. "Ja, skål då", sa hon.

Laitoin Douglas Stuartin Shuggie Bainin varaukseen ensin alkukielisenä ja jouduin aika pitkään jonoon, ennen kuin huomasin että teos löytyy jo ruotsiksi - ja hyvä niin, minulle helpompi. Suomennos lienee tulossa, toivottavasti. Sen verran timanttinen lukukokemus Shuggie Bain oli.

Skotlannin Glasgow 1980-luvulla muistuttaa vähän kuvauksia Pohjois-Amerikan ruostevyöhykkeeltä. Näivettyvän teräs- ja telakkateollisuuden aiemmin tarvitsemia, toimeentulossaan kärvisteleviä, köyhtyviä perheitä, suljettuja kaivoksia hiilikasoineen. Hugh "Shuggie" Bain elää lapsuuttaan Thatcherin Britanniassa. Rautarouvan mukaanhan yhteiskuntaa ei ollut olemassa, oli vain yksilöitä, oman onnensa seppiä. 

Shuggien isä Big Shug ajaa taksia ja hoitaa samalla naisasioitaan, tarpeen mukaan. Perhe asuu ahtaasti äidin, Agneksen vanhempien luona. Perheeseen kuuluvat Agneksen lapset edellisestä avioliitosta, Alexander, Leekiksi kutsuttu ja Catherine. Kaikki ovat nyt Baineja, koska uusi isä on protestanttinen kunkku eikä katolista nyhveröä, Brendan McGowania kukaan enää muista, lapset ajan mittaan vähiten. Työväenluokan piirissä on tärkeää mitä värejä tunnustaa, kunnon protestantti kantaa Glasgow Rangersin värejä, katoliset Celticin. Shuggielle se ei ole tärkeää, mutta jos poikajengi kiusaa kadulla, on hyvä tietää etukäteen mikä on oikea vastaus. Naisten paikka on kotona, hoitamassa kasvavaa perhettä. Ainakin mies tietää, missä vaimo viettää aikaansa, vaikka sitten juopotellen, kuten Agnes.

Romaani alkaa ja päättyy vuoden 1992 Glasgown South side-kaupunginosan asuntolan huoneessa. Perhehistoria avautuu Shuggie-pojan näkökulmasta kymmenen vuoden takaisista tapahtumista. Muille perheenjäsenille äiti voi olla taakka, mutta hänelle Agnes, hieno ja kaunis kuin filmitähti on aina päähenkilö, muut ovat pelkkiä statisteja. Siitä huolimatta, että hänen ensimmäisiä lapsuuden kokemuksiaan on humalaisen äidin sytyttämä huonepalo, kuin enteenä tulevasta. Äidille taas rakkaus mieheen on ensisijaista, eikä hän etsi kaukaa lääkettä kun hän joutuu sietämään itsekkään Big Shugin kohtelua, jossa hän on vain yksi monista naisista, joita tämä hoitelee mielensä mukaan, vierelleen ja kauemmas. Kuten niin että Shug muuttaa koko perheensä uuteen osoitteeseen Pitheadissä, entisen kaivoksen ympärille kasvaneeseen yhteisöön - muuttamatta kuitenkaan itse mukana. 

Agneksen lääkkeen nimi on Special Brew, mutta vodka ja muukin alkoholi käy. Dricker du vad som helst? - kysyy eräs uusista naapureista, naisista jotka kiinnostuneina seuraavat tulokkaiden elämää, varsinkin kun perheen äiti on erityisen kaunis ja luulee selvästi olevansa muita parempi, hienoine turkisjakkuineen ja korkokenkineen, kun taas paikalliset naiset kulkevat likaisissa rytkyissään, tukka kampaamatta, kuten lapsensakin. 

Niin, romaanin nimi on Shuggie Bain, mutta enemmän se on äidin tarina. Hän on vain päähenkilöksi liian paljon pelistä pois, kännissä. Agnes on alkoholisti, mutta myös kiinnostava hahmo, teräväkielinen, levoton nainen mutta rakastava äiti, kun siihen kykenee. Agneksen kamppailu on Shuggie Bainin tuhovoimainen tulen liekki. Sitä alkaa seurata sydän pamppaillen, parasta toivoen, pahinta odottaen. Ei kai hän voi nyt retkahtaa, juuri nyt kun kaikki alkaa näyttää aika hyvältä sittenkin... Lapsen, Shuggien rakkaus on mittaamaton, kärsivällisyys loputonta. Ei edes vanhemman veljen Leekin vetäytyminen yhä kauemmas saa 10-vuotiasta pikkuveljeä Shuggieta muuttamaan mitään. Sisar on jo aikoja sitten häipynyt Afrikkaan. Toivo herää aina uudelleen ja koittaa pidempikin raitistumisen aika. Kodissa alkaa olla normaalia. Ateriat, vaatteet, koulu. Ainoa, mikä poikaa kirvelee on, että muutoksen saa aikaan uusi mies. Miksei hän riittänyt siihen?

Shuggie hörde kvinnan säga till en skötare att Agnes nog arbetade på gatan. "Det gör hon inte alls", sa Shuggie med stolthet i rösten. "Min mamma har inte arbetat en dag i hela sitt liv. Hon är alldeles för snygg för det".

Shuggiella on tekemistä omankin olemuksensa kanssa. Hän opettelee miesmäistä kävelyä isonveljen opastuksella autioilla hiilikaivoksen takamailla. Sillä hänen epäilyttävä tyttömäinen olemuksensa on huomattu. Äidin maine lastensa ruokarahat viinaostoksiin käyttävänä juoppona, vieläpä liian kauniina sellaisena lisätään Shuggien syntitaakkaan, kiusaajat ilkkuvat kaikkialla. Alkoholistien lapsia löytyy kyllä muitakin, brittiläinen luokkayhteiskunta varmistaa sukupolvien ketjun tehokkailla köyhyyden kahleilla. 

Douglas Stuart kuvaa Glasgown köyhien arjen vavahduttavasti, mutta tunnelma ei kaikesta huolimatta painu synkäksi, koska näköala on niin tiukasti kasvavan pojan. Tulee hyviä hetkiä, viime hetken pelastuksia, ystävyyttä, rakkautta, veljeyttä. Poika ei näe tulevaisuutta toivottomana, vaikka kaikki toistuu tappavaan tahtiin: kunnalta saadut viikottaiset tukirahat katoavat viinakauppaan, Shuggie oppii kääntämään sammuneen äitinsä, laittamaan teen ja maidon ja pienen korjaavan huikan sängyn viereen, riisumaan kengät ja rintaliivit. 

Jokainen oluentuoksuinen hetki, jokainen Shuggien ylivoimaiselta näyttävä kamppailu äidin puolesta, Angien tapa koota raunioitunut olemuksensa uudelleen ryhdikkääksi ( kylpy, puhtaat vaatteet, hiusspray, helmet), Angien kannustava asenne poikaa kohtaan, silloin harvoin kun hän tämän todellisuuden näkee  - kaikesta rakentuu väkevä ja pakahduttava kertomus. Parempaa käännettä alkaa odottaa sekä epätoivoisena että toiveikkaana. Että nämä muiden hylkimät ihmiset, äiti ja poika, tämä itsetuhoinen nainen ja hänen ainutlaatuinen poikansa, että he sittenkin onnistuisivat. Sitä alkaa toivoa silmät sumeina ja sydän pamppaillen.

Huhh mikä esikoisromaani! Shuggie Bain jätti syvän jäljen, se on vaan niin hieno. Romaani voitti Booker palkinnon vuonna 2020 ja National Book Award -ehdokkuuden.

Jag har minnet av min mor och hennes kamp att tacka för allt, och min bror som gav mig allt han kunde.

Douglas Stuart: Shuggie Bain, 2020
Ruotsintanut Eva Åsefeldt
Albert Bonniers Förlag 2021, 459 s

Evie Wyld: Me olemme susia

Synkeänhauskaa  - jollain vastakohtia sisältävällä adjektiivilla tekee mieli kuvailla Evie Wyldin tapaa kertoa. Se on pulppuilevan kevyttä ja helppolukuista, vaikka vastaan tulee väkivallan uhkaa, matkalaukusta löytyviä raajan osia, maatuneita uhreja, pettämistä ja kärsimystä. Jokin tuttu, uhkaa pakeneva nainen, mullan tuoksu ja ihmisen ikuinen yhteys karuun luontoon liittää Me olemme susia -romaanin Wyldin esikoiseen, Kaikki laulavat linnut. Kuten nimetkin kertovat. Tosin Me olemme susia on suomennettu alkuperäisestä The Bass Rock -nimestä, joka pistää hieman ihmettelemään. Että ketkä me? Romaanin teema ikiaikaisesta patriarkaalisesta väkivallasta kohdistaa katseen yhteen suuntaan, mutta jossain kohtaa lause näyttäisi vertaavan naista takaa-ajettuun suteen. Mutta tosiaan nimi liittää romaanin hyvin jatkoksi ensimmäiselle teokselle. Osa luontoa me olemme. Bass Rock on saari Skotlannin koillisrannikolla, iso möhkäle, uhkaava ja arvoituksellinen ulkomuodoltaan. 

Kertomuksessa on kolme toistuvaa osiota, joista yksi seuraa 1700-luvulla noituudesta syytetyn Saran pakomatkaa ja muutamaa muuta väkivaltaa kohdanneen naisen tarinaa, ja muut kaksi ovat perinteisempää sukutarinaa kahdessa aikaikkunassa. Hamiltonin suvun naiset ovat pääosassa: 1900-luvulla, toisen maailmansodan jälkeen perheeseen toisen avioliiton kautta tullut Ruth ja 2000-luvulla nuori nainen, Viviane, pari sukupolvea myöhemmin. Tapahtumapaikka on Skotlanti, Edinburghin lähellä sijaitseva pikkukaupunki North Berwick, josta näkyy Bass Rock. Sara ja muut anonyymit, miesten väkivaltaa kokeneet naiset tuovat kertomukseen selvemmin mustanpuhuvia synkeitä sävyjä. Ne läiskitään päin lukijaa yllättäen kuin näyttönä siitä, kuinka helposti se käy. 

Hamiltonin sukuun ja sen tyhjentyvän talon asukkaisiin kätkeytyy monenlaisia suhteita ja ristiriitoja, alkaen poikien sisäoppilaitoksen hullusta pastorista Ruthin ja Peterin hiljalleen raunioituvaan avioliittoon. Koko suku näyttää päivittäin marinoituvan viskissä, sherryssä, ginissä, sekä edelliset että myöhemmät sukupolvet. Ruthilla on vaikeuksia sopeutua uuden avioliiton arkeen, hiljaisen talon emäntänä, miehen käydessä töissä muualla, pojat sisäoppilaitoksessa.

Lontoolainen Viviane on yli 3-kymppinen sinkku. Hän haahuilee aika epävarmana äitinsä ja siskonsa suhteen edelleen hieman lapsena, ja sen mukaisesti sähläten. Viviane ja hänen siskonsa Katherine toivat elävästi mieleeni pari vuotta sitten tvssä pyörineen Fleabag-sarjan, sen kiusallisesta tilanteesta seuraavaan seilaavan nuoren naisen - ja sen siskon. Viviane ystävystyy toisen baarikärpäsen kanssa. Maggie on kovia kokenut ja kovapintainen nainen, joka elättää itsensä ajoittain maksullisella seksillä, mutta häneenkin kätkeytyy enemmän kuin mitä ensivaikutelma antaa ymmärtää. Katherine noudattelee paljon tuossa Fleabagissa esiintyneen hillityn hallitun isosiskon mallia.

"Voidaan kyllä mennä jos haluat. Viv, tuntuuko tämä vaikealta?" On niin Katherinen tapaista kääntää omat vaikeudet minun ongelmikseni. Tarkoitus on korostaa hänen hyvyyttään ja epäitsekkyyttään minun paskamaisuuteni rinnalla, ja menen heti paniikkiin.

Miehet ja maskuliinisuus eivät tässä kuviossa näytä alkuun niinkään uhkaavilta, pikemminkin houkuttelevilta, mutta se on ohimenevää, sillä pienikin särö, naisen ennakoidusta poikkeava käytös näyttää miehessä sytyttävän alistamisen halun ja paljastavan hain hampaat. Tavanomainen talvinen perinnejuhla voi hetkessä kääntyä voimankäytöksi. Kun nainen ei ymmärrä leikkiä.

Me olemme susia hämmentää vastakkaisten sävyjen ja kirjallisten lajityyppien samanaikaisuudella: sisarusten suhde, heidän miessuhteensa ja yhteiset tapaamiset etenevät koomisena sähellyksenä kun seuraavassa luvussa jatkuu teema uhkaavasta pakomatkasta, noituudesta syytetystä Sarasta joka kerää juuria hänet pelastaneelle isälle, pojalle ja Kokille. He jatkavat rämpimistään halki pimeiden metsien kohti rannikkoa. Pojan, Joen näkökulmasta kerrotulla pakomatkalla tullaan samaan ikiaikaiseen umpikujaan; naiseus koettelee miestä. Näiden kahden toisistaan selvästi erottuvien tunnelmien välissä Ruthin traagisempi kertomus yhdistää palaset. Hänellekin näytetään paikka miehen omaisuutena, silloinkin kun hän on jo hylätty osapuoli. 

Nykyajassa kulkevat tapahtumat yhdistyvät Hamiltonien myytävänä olevassa talossa edellisten sukupolvien rönsyihin. Vanha talo antaa sopivat puitteet maagisten mielikuvien ja unien sotkeutumiselle - jota antelias ginin ja viskin tarjoilu vauhdittaa. 

Oletko ikinä katsonut peiliin ja irvistänyt tahallaan, paljastanut hampaat, ärissyt ja murissut ja tajunnut yhtäkkiä, että sisälläsi on joku toinen jota et päästä ulos? Että me olemme susia ja sen takia meitä jahdataan?

Evie Wyld saa tarinan kuin tarinan lentämään ja lukijan seuraamaan kuin pillipiiparia, viivytyksettä, ilman tyhjäkäyntiä. Siinä tulee nieltyä muutama ylimääräinen rönsy ja  goottilaisella vivahteella tarjoiltu kummituskin nikottelematta. Kun kirjailija osaa, sekä teeman kehityksen, dialogin että mehukkaan paikallisvärin. Ja vielä hienoja luontonäkymiä.

Liikkumaton ja säästä piittaamaton Bass Rock muistutti ponia. Saaren kyljessä välkehti kalastusalus, ja siitä Ruth huomasi sään muuttuneen. Pilvet olivat painuneet alas ja taivaasta oli tullut tummankeltainen, mikä enteili lunta. Nyt oli tarpeeksi kylmäkin. Vesi tummeni ja tihentyi ja työnsi rantaan pieniä teräviä aaltoja, joiden harja väikkyi valkoisena. Näky oli kaunis, ja romantiikanpuuskassa Ruth kiipesi kallioiden yli kohti rantaa nähdäkseen paremmin, kuvitellen, että odotti siellä laivaa huivi hartioilla ja lyhty kädessä joskus sata vuotta sitten.

Onneksi kaikki kirjan miehet eivät ole nilkkejä. Viviane kaipaa isäänsä ja isän veli kertoo ikävästä kokemuksesta sisäoppilaitoksessa, jossa kasvatetaan miehiä. Sitä kasvatusta hän ei olisi tarvinnut. Ruth muistelee läheisintä ihmistään, sodassa kaatunutta Antony veljeään.

Kiitos hienosta suomennoksesta!

Evie Wyld: Me olemme susia
The Bass Rock, 2020, suomentanut Aleksi Milonoff
Tammi, 2020, 417 s

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema

Kuvittelin olevani toisella mantereella. On näistä luettu ja nähty elokuvia: lapsia, nuoria heitteille jätettyinä, vanhemmilleen vanhempia kouluikäisinä, lehtikuvia opioidien sammuttamista vanhemmista. Kaikki lukiessa nousseet mielikuvat ovat olleet amerikkalaisista elokuvista (Winter's Bone esim) tai romaaneista tai raporteista (Hillbilly Elegy, Basquaitin leski, Rakkaudesta aseisiin). Lucia Berlinin Ilta Paratiisissa sisälsi saman suuntaista kuvastoa, myös Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton kertoi köyhyyden näivettämästä lapsuudesta. Mutta pitikin siis tehdä korjausliike Atlantin tälle puolen, Skotlannin Glasgown tuntumaan. Siellä Lisa O'Donnellin Mehiläisten kuoleman sisarukset Marnie ja Nelly kaivavat kuoppaa kodin takapihalle haudatakseen sinne vanhempansa Genen ja Izzyn. Eivät olleet rakkaita vanhempia, se tehdään heti selväksi. Meiltä oli vanhemmat aina hukassa. Nyt me sentään tiedetään, missä ne ovat.

Sisarukset ovat varttuneet teini-ikäisiksi ja sitä mukaa illuusiot elämästä ja aikuisten turvasta ovat rapisseet. Ulkopuolinen elämä näyttää muodostuvan ainoaksi uhaksi, nyt kun he ovat lopulta päässeet elämänsä suurimmista rasitteista ja siitä valtavasta pettymyksestä, mitä täysin holtittomien päihteitten käyttäjien lapsina kasvaminen on merkinnyt. Tätä uutta avautuvaa polkua kertomus seuraa pienin lakonisin luvuin, joissa 15-vuotias Marnie ja 12-vuotias Nelly kuvailevat samaa tapahtumaa vuorotellen omasta näkökulmastaan. Luvut on otsikoitu kulloisenkin minäkertojan nimellä, ja niihin liittyy kohta kolmantena osapuolena Lennie, naapurin hyväntahtoinen ja huolehtivainen homomies, mainio ruoanlaittaja ja ensimmäinen vastuullinen aikuinen tyttöjen elämässä. Päämääränä on ennen kaikkea välttyä viranomaisten toimenpiteiltä, sillä Marnien täysivaltaisuus 16-vuotiaana häämöttää. Siihen tarvitaan kekseliäitä valheita ja huumediilereitä, joita lähipiirissä on vanhastaan jo pyörinyt. Lennie on kuitenkin avainasemassa.

Kirjan selkeä rakenne on lukijaystävällinen, kertomus kulkee vaivattomasti ja kieli on tyylikkään hiottua. Tyttöjen erilaiset luonteet on tavoitettu hienosti kielessä. Marnie on sarkastinen jalat maassa-tyyppi, kun taas viulua soittavalla pikkusiskolla on ikäiselleen epätavallinen sivistynyt kielenkäyttö, ja muutakin tavallisuudesta poikkeavaa käytöstä.

Silloinkin kun olin kiitollinen, en ollut kiitollinen sellaisista asioista kuin normaalit ihmiset. "Kiitos kun et tullut kotiin vieraiden ihmisten kanssa ja valvottanut minua koko yötä soittamalla Blue Mondayta". "Kiitos kun ostit tällä viikolla kananmunia etkä crackia" "Kiitos kun ehdit viime yönä vessaan etkä paskonut sohvalle."

Kaiken kaikkiaan kertomus kääntyy hieman sadunomaiseksi loppupuolen vauhdikkaine käänteineen, kun tyttöjen vapauden tielle ponkaisee epätoivottu hahmo, ennen näkemätön isoisä, sukunsa tiennäyttäjä, sittemmin uskoon herennyt tyyppi. Palkittu Mehiläisten kuolema on makaaberi kertomus ystävyydestä, nuoruudesta, selviämisestä, joka on kerrottu tyylillä ja vetävästi; siinä ei taida olla yhtään turhaa lausetta. Sen musta huumori löytää paikkansa. Kaikissa olosuhteissa, karmeimmissakin, huumori ylläpitää elämää, se on vettä janoiselle. Siksi romaani ei oikeastaan synkistä, vaikka raajan palasia pihalta kantava koira antaisi siihen aihetta. Lisäksi kirjailija on onnistunut punomaan tyttöjen survival gameen trillerinomaista jännitystä. Loistava suomennos ilahduttaa.

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema
The Death of the Bees, 2012, suomentanut Seppo Raudaskoski
Moreeni 2013, 304 s