Petina Gappah: Muistojen kirja

Edelleen Petina Gappahin Tanssimestarin novelleista vaikuttuneena piti lukea vielä Muistojen kirja, kun Takkutukka sitä suositteli - uusimman Pimeydestä loistaa valo-romaanin pettymyksen jälkeen. Gappah innostaa minua erityisesti siinä, kuinka hän yhdistää yhteiskunnallisuuden, loistavan tavan kuvata erilaisia ihmistyyppejä ja omaa synnyinmaataan Zimbabwea sekä aika hulvattoman huumorin. Korruptoitunut ja ahne hallinto saa osansa lahjomattoman juristin kynästä, feministisellä katseella täydennettynä. Sillä maassa laki turvaa tasa-arvon, mutta perinteet tekevät sen tyhjäksi kirjaimeksi.

Chikurubin vankilassa Zimbabwen Hararessa, Memory, romaanin minäkertoja, mustien vanhempien albiinotytär odottaa murhasta syytettynä kuolemantuomiota. Häntä syytetään varakkaan valkoisen adoptioisänsä, Lloydin murhasta. Hän kertoo tarinaansa lapsuudesta alkaen amerikkalaiselle toimittajalle, jonka kautta toivoo saavansa oikeutta ja vielä mahdollisuuden välttyä kuolemantuomiolta.

Lehdissäkin on kirjoitettu monissa Afrikan maissa homoihin ja albiinoihin kohdistetusta sorrosta ja syrjinnästä. Vanhat taikauskot ylläpitävät ihmisten pelkoja ja kauhua tämän erilaisuuden edessä, sen lisäksi että albiinolla on Afrikan auringossa hyvin hankalaa ihon palamisen ja jatkuvan suojautumistarpeen takia. Olen murungudunhuna musta nainen, jota ei leimaa murungun eli etuoikeuden valkoisuus vaan dunhun eli naurettavuuden ja teeskentelyn aavemainen valkoisuus.  - Tässä alkuperäiskielinen sana on sentään ystävällisesti englanninnettu/suomennettu, mutta jatkossa seuraa taas liikaa lauseita, joissa afrikkalaiskielinen (shona, manyika??) lause jätetään kylmän viileästi sellaisenaan tekstiin.

MaiNever huusi manyikaksi "Magemenzi andinobvire wonini, andinobvire wacha zuva ngezuva"
En ihan ymmärrä tätä Gappahille tyypillistä piirrettä. Olisi mukavaa ymmärtää paikalliskielisetkin huudahdukset, sen verran paljon niitä lauseita tässäkin romaanissa on. Lukija jää hölmönä raapimaan päätään.

Memory kertoo perhetragediasta, usean sisaruksen kuolemasta köyhällä slummialueella, uskontoja vaihtavasta epävakaasta äidistä ja sitäkin vakaammasta isästään. Muistot ovat niin kovia, että tyttö on selittänyt asiat itselleen toisin eikä muisto tapahtumista oikaise niitä. Äidin taikausko ja alttius tulkita uniaan toimintakäskyiksi tekee hänestä epäluotettavan ja tyttö joutuu keksimään selityksiä oudoille näkymille. Kertomuksen mysteeri, mikä on Memoryn suhde murhattuun mieheen ja mitä on tapahtunut vuosien varrella, keriytyy hiljalleen auki. Tarina liikkuu lapsuuden ja nuoruuden muistoista naisvankilan nykyhetkeen, sen mielivaltaisiin vartijoihin ja vankien keskinäiseen ystävyyteen.

Totta, Muistojen kirja päihittää tuon Pimeydestä loistavan valon. Hienoa kieltä, vetävää kerrontaa, luontevaa dialogia - lukuunottamatta niitä käsittämättömiä paikalliskielisiä. Kertomuksen edetessä, arvoitusten selvitessä, jännite lopahtaa ja tulee pientä paikallaan junnaamisen tuntua. Edelleen Tanssimestarin novellikokoelma jää minulle Gappahin ehdottomasti parhaimmaksi. Lisäksi juonen käänteissä on paha uskottavuusongelma olennaisessa kohdassa. Jopa Cambridgessa opiskellut päähenkilö petaa itselleen murhasyytteen siihen malliin, että siinä oli nielemistä.

Petina Gappah: Muistojen kirja
The Book of Memory, 2015, suomentanut Tero Valkonen
Tammi 2017, 307 s

Mukavia joulun pyhiä kaikille, toivottavasti pukki tuo hyviä kirjoja ja suklaata, joista nauttia kuusen tuoksussa. Se on parasta joulussa.

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo

eli tarkka kolmiosainen selonteko tohtori David Livingstonen viimeisistä vuosista, maallisista päivistä ja viimeisestä matkasta sisämaasta Afrikan rannikolle hänen afrikkalaisten toveriensa kertomana (lisätty 13.11. - kirjan nimi suomennettuna olikin näin pitkä. Ei näy kannessa.)

Tämä on kertomus siitä, miten me kannoimme pois Afrikasta bwana Daudin, tohtorin, David Livingstonen ruumisraasun, jotta hän pääsi meren yli omaan maahansa haudattavaksi.

Odotukseni olivat korkealla. Petina Gappahin novellikokoelma Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta oli täysosuma: hauska, ilkikurinen, koskettava, murheellinen eli elämää kaikissa sateenkaaren väreissä kuvaileva ja tyylikkäästi kerrottu kokoelma, täynnä yllätyksiä ja kipinöivää kielen ilotulitusta. Sitäkin kamalampaa on nyt todeta, että pettymys oli melkoinen, kun olin nääntyä ennen kuin David Livingstonen ruumis oli saatu roudattua Sambian Chitambon kylästä rannikolle. Retkikunnalle matka oli huomattavasti raskaampi.

Edelleen arvostan kirjailijaa korkealle siitä, ettei hän rakenna sankarimyyttejä, ei valkoisista, ei mustista, ei arabeista, juutalaisista, kristityistä, muslimeista tai pakanoista. Hän kertoo ihmisistä, olosuhteista, ajasta, kaikista löytyvistä valoisista ja pimeistä kohdista, rakkauden kaipuusta, haaveista ja ristiriidoista. Hänen tarinoissaan ei pahvikuvilla ole sijaa, ei tässä romaanissakaan.

Ihminen voi tehdä hyvää ja olla silti paha, ja tehdä pahaa ja olla silti hyvä. Mutta vaali hänestä sellaista muistoa, josta saat lohtua. Näin opastaa Halima, retkikunnan kokki poikaa, jonka hengen tohtori Livingstone pelasti, ja josta tämä ei haluaisi kuulla pahaa puhuttavan, esimerkiksi yhteistyöstä orjakauppiaiden kanssa. David Livingstone on tämän romaanin alusta loppuun ruumis, sisäelimistä tyhjennetty ja auringossa kuivattu. Retkikunnan jäsenet muistavat häntä matkan aikana eikä kuvasta tule kiiltokuvaa. Vaikka nuo mustat, palvelijat ja orjat eivät tule keräämään pyhiinvaeltajia haudoilleen, he ponnistelevat, jotta sellainen paikka löytyisi maailman tuntemalle tutkijalle. Heidän vaivalloinen matkansa ja uhrauksensa, kymmenen kuollutta ja viisitoista kadonnutta matkan aikana on se valo, joka loistaa pimeydestä.

Matka kuvataan kahden retkikunnan jäsenen näkökulmasta. Ensimmäinen on Halima, naispuolinen kokki ja toinen on Jacob Wainwright, harras kristitty, papiksi haluava mies. Näkökulmat ovat onnistuneita siinä mielessä, että nämä kaksi suhtautuvat vastakkaisilla tavoilla Livingstonen alkuperäiseen lähetystehtävään. Sittemmin Livingstone keskittyi enemmän Niilin lähteiden etsimiseen. Halima ei näe kristinuskon ylemmyyttä oikeutettuna vaan röyhkeänä ja omahyväisenä. Wainwrightille Livingstone ei ole riittävän harras kristitty.

Ruumissaattue kohtaa matkallaan sairautta ja kuolemaa ja joutuu kamppailemaan taikauskoa vastaan, sillä valkoihoisen ruumiin mukana kylään epäiltiin tulevan myös pahoja henkiä ja onnettomuutta. Villieläinten lisäksi todellinen uhka olivat myös orjanmetsästysjoukot. Alueella toimi valkoisten kanssa menestystä saavuttaneita orjakauppiaita.

Haliman kertomusta värittävät naisten ja miesten parisuhdekiemurat. Halima pelkää tulevaa kohtaloaan, koska Livingstone oli luvannut hänelle oman talon ja vapauden. Wainwright kiemurtelee uskonasioissaan, retkikunnassa on sekä kristittyjä että muslimeja ja käännytyshalu on kova. Hän joutuu vastentahtoisesti toteamaan, että muslimien rituaaleissa on alkuvoimaista kauneutta. Hartaan ja kiihkeän miehen - Livingstone kutsuu häntä Jakob Kiivailijaksi -  rukoukset ja tunnontuskat, kun hän oli rakastunut retkueen hehkeään nuoreen naiseen eivät jaksa kiinnostaa. Mies kun vaikuttaa aika lapselliselta ja omahyväiseltä.  Siihen nähden hänen päiväkirjamerkintönsä saavat turhan paljon tilaa.

Niin hyvin kuin ymmärränkin Petina Gappahin halun kirjoittaa romaani tästä itselleen tärkeästä aiheesta, ei se minusta ole onnistunut kovin hyvin.

Jo Tanssimestarissa Petina Gappah viljeli dialogissa paikalliskielen sanoja. Se antoi kertomuksille oikeaa maustetta ja sopi hänen hulvattomaan kertojan käsialaansa. Tässä sama ilmiö muuttuu rasittavaksi toistuessaan liian tiheään. Lopussa on parin sivun lista arabian-, swahilin- ja muunkielisistä sanoista ja sanonnoista: muzungu - valkoihoinen, horme - vaimo, bibi - emäntä, bwana - isäntä, pagazi - kantaja, askar i- sotilas, mtoto - lapsi jne. Ymmärrän ratkaisun, kun on kyse asioista, joille ei löydy käännöstä, kuten pombe - hirssistä valmistettu kalja, mutta kun sille on vastineensa muissa kielissä, en. Suomennosta en arvostele ollenkaan, se on sujuva.

Jukka Petäjä sanoo Hesarissa, että tässä madellaan varsin keskinkertaisen afrikkalaisen maagisen realismin maaperällä. Sitä en ymmärrä ollenkaan, en nähnyt tässä sitä. Myyteistä kerrotaan kyllä, mutta kertomus itsessään ei kulje niillä mailla, minusta. Mutta Petäjä on kokenut ammattikriitikko, joten hänen sanaansa voi epäilemättä luottaa.

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Out of Darkness, Shining Light, 2019, suomentanut Aleksi Milonoff
Tammi, 2019, 377 s

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

Kun me päästään takaisin Paratiisiin guavat on loppu ja meidän mahat niin täynnä että me melkein joudutaan ryömimään. Me pysähdytään pusikkoon kakalle koska me ollaan syöty liikaa. Sitä paitsi kakalla on paras käydä ennen  kuin tulee liian pimeä koska muuten kukaan ei suostu tulemaan mukaan. Yöllä on pelottavaa käydä yksin pusikossa siksi että sinne mennessä on pakko ohittaa Taivaantien hautuumaa ja vastaan saattaa tulla kummitus. Ne, jotka on perillä asioista, sanoo että Mosesin isä, joka kuoli viime kuussa, harhailee aina välillä Paratiisissa öiseen aikaan Barcelonan jalkapallojoukkueen keltainen paita päällä.

Zimbabwessa syntynyt, Kaliforniassa nykyisin asuva palkittu kirjailija  NoViolet Bulawayo kertoo nuoren tytön kasvukertomuksen, episodeina. Kulta, päähenkilö, minäkertoja elää lapsuutensa Zimbabwessa ja muuttaa teini-iässä köyhästä hökkelikylästä Detroitiin, amerikkalaiseen lähiöön.

Kulta ja hänen kaverinsa Sbho, Chipo, Stina, Kovanaama, Luojatietää asuvat Paratiisissa, slummissa mutta vierailevat Budapestissa, rikkaiden kaupunginosassa, kiipeilevät nälkäisinä villikissoina puutarhoissa guavavarkaissa. Puista käsin, piilopaikoistaan, hökkeleiden peltiovien läpi lapset, kymmenen- yksitoistavuotiaat, todistavat kovaa elämää. Kuolema on läsnä kaikkialla, muistoissa ja nykyhetkessä. Isä palaa vuosikausien jälkeen Etelä-Afrikasta, AIDSin runtelemana. Puskutraktorit ovat jyränneet entiset kodit. Isoisä on raiskannut lapsenlapsensa. Saarnaaja, profeetta Ilmestykset Bitchington Mborro rahastaa sairauksilla ja hautajaisilla, ilmestyen paikalle kuin paviaanilauman johtaja. Guavapuista lapset seuraavat, kuinka uusi poliittinen voima, Blak power, Muutos vyöryy kadulta koteihin. Kovanaama toteaa, että pahempaa kuin se että valkoiset veivät kaiken on kun sen tekevät mustat veljet. Avustustyöntekijät ja BBC:n toimittajat valokuvaavat raskaana olevaa tyttöä, rikkinäisten housujen verhoamia takamuksia, lapset vastaavat pilkkaamalla ja ilkkumalla. Heitä ei sääliraporteilla osteta.

Koko Zimbabwen kurjuuden kuvasto tulee vastaan kuin uutisotsikoista, poliittinen sorto, köyhyys, sairaudet, kiinalaiset uusina pomoina ja huonon tavaran tekijöinä, avustustyöntekijöiden hölmö idealismi. Taikausko. Asiat eivät yllätä, mutta se mikä yllättää on Bulawayon loistelias tapa kertoa; se on vaivatonta, kevyttä; taas kerran huumorintaju pelastaa maailman! Kontrasti on järisyttävä, ei vähempää. Nuoren tytön, lapsen silmin katsotaan annettua karua maailmaa ennakkoluulottomasti ja optimisesti, sillä kaveruuden lämmin syli kantaa. Se joka on hengissä, on vahva ja itseluottamusta täynnä. Voidaan Teho-osaston oppeja seuraten tehdä aborttikin. Siihen tarvitaan henkari. Maailma ja tämä maa on rankka mutta se on oma.

Lähes raamatullinen nuotti kaikuu luvusta 'Miten he lähtivät' . Lähtö katkaisee elämän Zimbabwessa ja Kulta muuttaa tätinsä Fostalinan luo Detroitiin.

Katsokaa miten he lähtevät joukolla vaikka tietävät, etteivät saa lämmintä vastaanottoa vieraissa maissa, koska eivät kuulu niihin; vaikka tietävät, etteivät voi istua mukavasti vaan joutuvat istumaan varuillaan, koska heitä saatetaan pyytää nousemaan ja poistumaan; vaikka tietävät, että joutuvat puhumaan vaimeasti kuiskaten, koska eivät saa peittää äänillään entisten asukkaiden ääniä; vaikka tietävät, että joutuvat kävelemään varpaillaan, koska eivät saa jättää jalanjälkiä uuteen maahansa - muutenhan heidän saatettaisiin luulla vaativan sitä omakseen. Katsokaa miten he lähtevät joukolla menneet ja menetykset käsipuolessaan, katsokaa miten he lähtevät joukolla.

Michiganin Detroit eli Melikan Destroyedmichygen muuttaa kertomuksen sekä vihaisemmaksi että väläyksittäin paatokselliseksi. Se on käsitettävää; englannin kieli on suunnattoman suuri rautaovi, jonka avaimet häviää kerran toisensa jälkeen, paperittoman pakko tehdä loputtomasti työtä ja jatkuva koti-ikävä omien luo, omien odotukset Amerikkaan muuttaneille. Kun sinne runsauden lähteille on päästy, sitä pitää jakaa oman maan näännyttämille. Sen maan vaikeudesta eivät Afrikkaan jääneet tiedä, eikä muuttaneiden ylpeys kestä kertoa nöyryytyksistä.

Bulawayon kerronnan säihke himmenee Amerikan mantereella, kuvaukset amerikkalaisesta elämästä, lumesta, laihduttamisesta, lihavuudesta, kielestä lähenevät kulahtanutta kuvastoa. Täälläkin huumori pelastaa paljon. Marinan - Nigeriasta, pitää itseään Afrikan prinsessana - ja Kristalin - hiustenpidennykset mutta ei osaa kunnolla kirjoittaa englantia - kanssa vietetään aikaa katsoen filmejä, jotka sisältää voimakkaita kohtauksia, jotka saattavat olla haitallisia. Sen he tekevät äänen mykistäen ja esittäen itse hyvin harjoitellut voihkinat.

Vaikka Me tarvitaan uudet nimet nosti odotukseni taivaisiin alkupuolen loisteliaan kerronnan aikana ja ne vähän laskeutuivat Amerikan Detroitissa, romaani on taidonnäyte, NoViolet Bulawayolla on vahva oma ääni. Ja on se myös aina ja nyt ajankohtainen puheenvuoro pakolaisuudesta, tärkeimmästä syystä miksi ihmisten on lähdettävä: kun ei jossain voi elää. Ihminen on ihminen toisten kaltaistensa ansiosta, toteaa kirjailija kiitossanoissaan.

Suomentaja Sari Karhulahti on onnistunut erityisen hyvin lasten ja nuorten dialogissa ja suomennos on muutenkin mallikas.

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet
We need new names, 2013, suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2013, 292 s

Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta

Zimbabwelainen maailma kaikessa korniudessaan aukeaa komeasti Petina Gappahin esittelemänä kolmessatoista novellissa. Robert Mugabe, yli-ikäinen presidentti ja diktaattori ja mielikuvituksellisiin yltävät inflaatioprosentit varjostavat kaikkien ja erityisesti köyhien elämää. Elämä virtaa voimallisena sittenkin. Gappah saa ja osaa kirjoittaa omistaan. Hän mäiskiikin heitä olan takaa; köyhiä ja juonittelevia petkuttajia, rikkaita ja korruptoituneita, yhtä lailla vaimojaan pettäviä miehiä kuin sukulaisiaan hyväksikäyttävää naista. Hän nauraa Ednalle, joka on aina valmis loukkaantumaan toisten puolesta. Maassa, missä leipäpalaan menee puolitoista miljoonaa zim-dollaria pitääkin osata nauraa. Se nauru on ihmisten pelastus sodassa ja kurjuudessa. Nauru ei ole lopulta häijyä, pikemminkin Gappah näyttää ihmisen epätäydellisyyden ja maailman todemmin kuin mustavalkoisen moralisoinnin kautta. Nelson Mandela syntyy kerran tuhannessa vuodessa, enemmän on Robert Mugabeja.

Surusävelten saatossa ministerin leski Esther on miehensä mahtipontisissa hautajaisissa, joissa luetaan samat puheet kuin aina kun aids on taas kerran korjannut korkean virkamiehen. Hän menehtyi pian pitkälliseen sairauteen, ja vaimo on tyytyväinen oltuaan vuosikausia vaimo vain sosiaalisessa mielessä. Zimbabwessa rikkaat miehet rakentavat puutarhoihinsa pikkutalon rakastajattarilleen. Sekä aids että hankkeet saada presidentti vallasta pidetään salassa. Paljon on salattavaa maassa, jossa diktaattori pitää kansaansa kyykyssä. Rosien sulhasen halkeilleet, vaaleanpunaiset huulet  kielivät siitä, minkä kaikki näkevät mutta kukaan ei sano ääneen. Niinpä jokainen katkoo tietään vahvemmalle oksalle parhaansa mukaan. Niin leskikin, jolla on tieto miehen viimeisestä toiveesta. Sekin voi olla vahva valuutta.

Ns nigerialaiskirjeitä lähetetään myös afrikkalaisille uhreille. Miehemme Genevessä voitti miljoona euroa on tyypillinen tarina, jossa petettyä potkitaan yhä syvemmälle suohon. Siinä sivussa kerrotaan Afrikan muiden maiden diplomaattien suhtautumisesta Zimbabween. Se on pilkan ja naureskelun sävyttämää. Te zimbabwelaiset, säestää Etiopian valtuutettu. Koskas teette selvän presidentistänne? Ja meidän Mengistusta, jota se hellii Hararessa.

Niminovellissa Mupandawanan tanssimestari, hinnat olivat hujahtaneet yhdessä vuodessa 97-kertaisiksi ja eräs M'dhara Vitalis Mukaro sai eläkkeen sijaan kolme paria kenkiä, puoli numeroa liian pienet.  Maine on venyvä käsite, varsinkin tällaisella paikkakunnalla, missä kaikki tuntevat toistensa kainalohien hajut. Mupandawana, koko nimeltään Gutu-Mupandawanan Kasvukeskus, on isompi kuin kylä, mutta kaupunki se ei vielä ole. Paikallinen Michael Jackson liian pienissä kengissä tanssii itsensä sanomalehteen, heti presidentin päivittäisen kuvan alle.

Petina Gappah täyttää novellinsa paikoitellen vuolaiksi värikkäistä tyypeistä, sukulaissuhteista ja ujuttaa lisäksi teksteihinsä shonan-kielisiä sanoja ja lauseita. Nämä varsinkin lauseen mittaisina jäivät eksoottiseksi mausteeksi kuten myös perheessä ja suvussa nimien edessä käytettävät, enimmäkseen kait sukulaisuutta  merkitsevät etuliitteet: Mainin'Juliana, SisiDessy, SekuruLazarus. Ne lienevät oleellisia Gappahin rennolle kirjoitusotteelle, paikallisessa dialogissa aina mukana. Jos se sen vaatii, niin hyväksyn. Gappahin tyyli ja kieli on nimittäin aivan loistavaa, nautittavaa luettavaa.

Viimeinen novelli Keskiyö hotelli Californiassa kertoo niljakkaasta myyntimiehestä, joka suupalttina ja kaikinpuolisena ketkuttajana pelastautuu tilanteesta kuin tilanteesta. Novelli on aivan hulvaton ja toi mieleeni vastaavanlaisen niljakkeen toiselta mantereelta, nimittäin australialaisen Bunny Munron Nick Caven romaanista Bunny Munron kuolema.

Novellikokoelman alkumietteeksi on valittu Jane Hirshfieldin runo 'Optimismi', jossa ihaillaan puun sitkeyttä, joustavaa perääntantamattomuutta: huomatessaan valon estyneen yhdeltä puolelta, se kääntyy toisaalle. Tästä sitkeydestä on rakennettu zimbabwelainen elämä Petina Gappahin novelleissa. Naurusta ja sitkeydestä. Kirja pääsi ehdolle Guardianin esikoiskirjapalkinnon saajaksi. 

Täälläkin luettu: Kirjaluotsi.

Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta
An Elegy for Easterly, 2009, suomentanut Seppo Loponen
Tammi, 2009, 199 s