tiistai 29. syyskuuta 2020

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä



Vaikeiden perhesuhteiden näyttämöt voivat sijaita mitä moninaisimmissa paikoissa. Bolivialaisen Rodrigo Hasbúnin romaanissa Kiintymyksiä kulissit ovat eksoottiset, Bolivian Amazonin viidakossa. Juonen käänteet ovat mielikuvitukselliset, mutta se onkin tosipohjainen. Siihen kytkeytyy toisen maailmansodan jälkeen Etelä-Amerikkaan paenneita saksalaisia, natseja tai lähellä heitä, vanhan inkakaupungin Paititín etsintää, isän ja tyttären tuliherkkä suhde sekä muutoinkin ristiriitaiset rakkaus- ja perhesuhteet, perheessä, jonka reitti on kulkenut Münchenistä Bolivian La Paziin. On Che Guevaran sissejä ja murha Hampurissa.

Luulisi, että tämän mittaluokan dramaattisen kokonaisuuden kertominen vaatisi noin kolmiosaisen tiiliskiviromaanin. Hasbún sen sijaan on käynyt käsiksi tähän liaanien peittämään sademetsäpuuhun ja karsinut sen viidakkoveitsellä lähes japanilaiseksi bonsaiksi. Muhkea perhekronikka, ajan virta parikymmentä vuotta ja villisti vaihtuva kertoja, minästä hänen kautta sinään, ilman sen enempiä selityksiä. Tämä kaikki kerrotaan vain sadallakolmellakymmenellä sivulla, täsmäiskuilla, jotka paljastavat perhedraaman solmukohtia kuin sumuisesta maisemasta, samoin sen päähahmot isä ja tytär ristivalaistaan lähipiirin kautta.

Niin, jos minulta kysytään, niin tällaisena minä hänet näen: naisena, joka aiheutti lopulta niin paljon vahinkoa. 

Millaista olisi kutistua aina hänen rinnallaan, tuntea itseni aina rumemmaksi ja tyhmemmäksi, vähemmän hauskaksi ja vähemmän kiinnostavaksi kuin siskoni?

Ertlin perheen isä Hans on aikanaan kuvannut natsien propagandafilmejä Hitlerin suosikkikuvaajan Leni Riefenstahlin kanssa. Ertlit pakenevat Saksasta sodan jälkeen Boliviaan, jossa Hans keskittyy tekemään dokumenttia luonnon ihmeistä, vuorikiipeilee ja löytöretkeilee. Koko perhe saa taipua tiukan ja määrätietoisen isän kulloisiinkin projekteihin, perheen kolme tytärtä Monika, Trixi, Heidi ja äiti Aurelia. Isän mukana kulkee suosikkitytär, esikoinen Monika. Äidillä ei ole perheessä paljon sananvaltaa, hän rakastaa miestään ehdoitta, ketjupolttaa, juo viiniä ja odottaa miestään palaavaksi seikkailuiltaan. Leskeksi jäätyään isä vetäytyy Bolivian maaseudulle omalle haciendalleen.

Ajan kuluessa Monikasta alkaa paljastua isän piirteitä, ns johtajuutta, joka etsii kanavaansa ja löytää sen hyväntekeväisyyden kautta totaalisesta kapinasta, vasemmistosissien taistelusta Che Guevaran jälkiä seuraten. Onko se tyttären yritys hyvittää isän häpeää, liittymällä sissitaisteluun? Vallankumousromantiikka ja sen tarjoama seikkailu vetää Monikaa puoleensa kuin konsanaan aikanaan Patty Hearstiä. Perhe alkaa hajota henkisesti ja fyysisesti.

Kirjan rakenne monine näkökulmineen, usein arvoituksellisine kertojineen ja selittämättömine persoonamuotoineen maistuu itsetarkoitukselliselta kikkailulta. Monikan salaisen rakastetun, miehen veljen Reinhardin osuudessa jokainen lause alkaa sanalla Niin, ja suorat lauseet on runon tyyppisesti erotettu // kenoviivoilla. Muutenkin pienoisromaani näin laajasta juonimetsiköstä menee lopulta ryteiköksi, vaikka siinä on paljon uteliaisuutta herättävää. Monika kuvataan epävakaaksi, mutta sekin, kuten moni yllättävästi eteen heitetty yksityiskohta jää sivumäärän suppeuden takia kuin keskeneräiseksi. Natsimenneisyyttä pakeneva, seikkailuja ja ääriolosuhteita hakeva isä ei nyt ole kovin vakaa malli kenellekään.

Tämä oli erikoinen lukukokemus, koska tyylillisesti kuvaus on hienoa, mutta tarina omituisella tavalla jäsentymätön. Perhe tai paremminkin sen isä etsii uuden elämän alkua häpeää tuottavan menneisyyden jälkeen, mutta lopulta kukin löytää oman erillisen tiensä. Ja mitä kukin siitä muistaa tai haluaa muistaa, se jää tässäkin perheessä ainoaksi totuudeksi. 

Ei ole totta, että muistissa kaikki pysyy tallessa. Sielläkin asiat vääristyvät ja katoavat, ja lopulta etäännymme ihmisistä, joita rakastamme eniten maailmassa.

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä
Los Afectos, 2015, suomentanut Sari Selander
Like, 2017, 132 s

perjantai 25. syyskuuta 2020

Karin Fossum: Carmen Zita ja kuolema


Neljäs Karin Fossumin Konrad Sejer-sarjan dekkari luettu. Rakas Poona pitää edelleen kärkisijaa. Muutkin ovat olleet mukiinmeneviä, viihdyttäviä ja - taas se yllättävä adjektiivi dekkarille - kodikkaita tunnelmaltaan ja kuvaustavaltaan. Ei mitään vertahyytävää kauhua tai väkivaltaisia kohtauksia. Sen sijaan sympaattinen komisario Konrad Sejer ja hänen ystävällinen koiransa Frank, jotka yhdessä nuoremman poliisin, Jacob Skarren kanssa pungertavat rauhalliseen tahtiin selville vesille sotkuisista suhteista ja epäilyttävistä tapahtumista, kokeneen intuitionsa ja vähäisten johtolankojen varassa. Näitä dekkareita voi lukea viihtyisästi lukulampun valossa hämärän tihentyessä ulkona, ilman öisten painajaisten pelkoa.

Niin Carmen Zitaa ja kuolemaakin. Parikymppisen nuorenparin, Carmenin ja Nicolain puolitoistavuotias poika, Tommy löytyy talon viereisestä suolammesta hukkuneena. Tommy on Down-lapsi. Tragedia näyttää onnettomuudelta, joka johtuu muutamasta yhteensattumasta. Lapsi on vastikään oppinut kävelemään, loppukesän helle pakottaa pitämään ovet auki ja äiti on yksin keittiössä lapsen kanssa. Mies korjailee työkseen moottoripyöriä talon kellarissa. Ja vielä, Carmen Zita on lapsuudesta saakka kärsinyt epileptisistä kohtauksista. 

Carmenin, turhamaisen ja lapsellisen oloisen, mutta päättäväisen nuoren naisen kyky tarttua välittömästi ja sujuvasti käytännön asioihin, hautajaisjärjestelyihin ja tulevaisuuden suunnitelmiin murtuneen isän seuratessa apaattisena vieressä herättää komisariokaksikon epäilykset. Tarina on hyvin pienimuotoinen eikä asiassa tapahdu kovin suuria käänteitä. Juoni on todella yksinkertainen ja sopii siinä mielessä kaltaiselleni harvoin dekkareihin tarttuvalle, joka helposti putoaa kärryiltä. Fossum väläyttää taas sitä parhaintaan: psykologinen tyypittely motiiveineen on vahvaa ja uskottavaa. Nuoripari tekee hautajaisten jälkeen matkan Mallorcan Alcudiaan ja tässä vaiheessa tarinassa on annos mukavaa paikallisväriä sekä kasvavaa jännitettä, kun lapsen äidin ja isän arvomaailmat törmäävät matkalla. Matka on toiselle tapa päästä irti synkästä tragediasta, kun taas toiselle se on siirtymistä pois lapsen pinnasängyn luota ja vain syventää murhetta. Carmen ei lakkaa vakuuttamasta itselleen ja muille olevansa miestä vahvempi, Nicolai taas alkaa yhä kauhistuneempana ihmetellä, minkälainen nainen hänen lapsensa äiti oikein onkaan. Pojan syntymisen hetki palaa mieleen ja Fossum syventää kuvausta vammaisen lapsen syntymän nuoressaparissa aiheuttamilla tunteilla.

Romaani on henkilömäärältään hyvin suppea. Carmenin vanhemmat, hampurilaiskioskin pitäjät eikä paljon muita ulkopuolisia. Onko kuolema onnettomuus vai onko syytä epäillä rikosta, sitä epäilyä Sejer ja Skarre yrittävät mielestään hälventää. 

Myöntyväisyys, kielto, selittely ja sitten kaikki ne valheet. Niitä hän oli kuullut poliisivuosinaan vaikka kuinka, aivan kuin paniikki itsessään olisi tehnyt tekijästä syyntakeettoman. Aivan kuin normaalit säännöt eivät olisi koskeneet raivostunutta ihmistä...

Konrad Sejer itse kärsii itseltään ja tyttäreltään salassa huimauksesta, jota hän epäilee vakavaksi. Sitäkin setvitään matkan varrella, epilepsian luonteen ohella. Tarina etenee verkkaiseen tahtiin, kunnes loppukäänteessä tulee vastaan jättimäinen epäuskottavuusongelma. Loppu on ytimekäs ja koira osaa hommansa.

Dekkarit ovat kai viihdekirjallisuutta, jolta ei pidäkään vaatia liikaa uskottavuutta. Ei varmaan ole sattumaa, että dekkareita harvakseltaan lukevana pidän Karin Fossumin dekkareista. Se johtunee paitsi tyylikkäästä kielestä myös hänen taidostaan rakentaa monivivahteista eli uskottavaa henkilö- ja yhdyskuntakuvausta. Ehkä juuri sen takia häneltä lukijana odottaa vahvaa ja tosipohjaisen oloista juonen kehittelyä. Tällä kertaa lopussa tuli iso kompastus. Siitä en ihan toipunut.


Karin Fossum: Carmen Zita ja kuolema
Carmen Zita og døden, 2013, suomentanut Tarja Teva
Johnny Kniga Publishing, 2013

maanantai 21. syyskuuta 2020

Kai Ekholm: Jörn Donner, kuinka te kehtaatte


Donnerin uppopaistettu itsekkyys on rehellisyyden peruskurssi. Meitä ei lopulta kiinnosta kuin omat kasvomme ja kohtalomme. Rembrandt teki 80-90 omakuvaa. Dürer oli toinen omasta kuvastaan pakkomielteisen kiinnostunut taiteilija; ne osoittivat, että hän oli nero.

Tämän kirjan Jörn Donner on ansainnut. Palkittu tietokirjailija, tutkija, Kansalliskirjaston entinen ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm on kirjoittanut loistavan, tyylikkään teoksen, jossa raaputtaa esille Donnerin  elämää ja merkitystä suomalaisessa kulttuurihistoriassa. Raaputtaa sitä esille samean julkisuuskuvan ja tunkkaisen maineen takaa. Sillä sen me jokainen, sanotaanko noin yli 40-vuotias suomalainen tunnemme enemmän kuin hyvin. Maine provosoivana huonosti käyttäytyvänä intellektuellina ja poliitikkona, eksibitionistisena elokuvantekijänä ja kirjailijana, naistenkaatajana ja - viime aikoina eniten huomiota saanut - huonona isänä.

Kirja on monivuotisen työn tulos, esseetyylinen kulttuurihistoriallinen teos, jossa Donnerin elämää tutkaillaan eri näkökulmista, enimmäkseen ymmärtämyksellä ja arvostaen. Ja sehän on aika virkistävää, silmiä avaavaa monella tapaa, sen lisäksi että kirja on monipuolinen teos Suomen poliittisesta ja kulttuurihistoriasta lähimmän noin 70 vuoden ajalta, suomalaisuudesta, ruotsalaisuudesta ja suomenruotsalaisuudesta. Ekholmin kirjallinen sivistys ja taito antaa mahdollisuuden rentoon assosiointiin ja syvällisiin analyyseihin. Joten lukijana ei voi kuin nauttia!

Poliittinen Jörn Donner oli eurooppalainen jo 50-luvun sisäänlämpiävässä Suomessa. Donnerin isä, Kai Donner oli valkoisten puolella näkyviä persoonia - vasemmisto määritteli fasistiksi - mutta poika otti kurssin päinvastaisen suuntaan. Välit sukuun katkesivat myös. Donner matkusti ja lumoutui Berliinistä, josta hän on Ekholmin mukaan kirjoittanut yhden parhaista teoksistaan ja  tutustui mm Bertolt Brechtiin. Sittemmin hän irtaantui marxilaisuudesta ja Suomen kommunistit näkivät hänessä piankin epäluotettavan hahmon, koska Donner sai jo varhaisessa vaiheessa rokotuksen nuorten keskuudessa esiintyvää neuvostouskoa vastaan. Christer Kihlmanista tuli läheinen ystävä, joka jakoi saman kokemuksen. Toinen Donneria myöhemmin tukenut oli Johannes Salminen, kun vielä 90-luvulla Suomessa oli paljon itsesensuuria. Kuinka freesiltä nämä reaktiot tuntuvatkaan näinä päivinä! Muutenkin kirjasta paljastuu, kuinka Donnerin aikoinaan ajamat poliittiset asiat ovat myöhemmin toteutuneet ja ovat nyt itsestäänselvyyksiä. Kuinka moni nykyhelsinkiläinen mahtaa tietää Donnerin yhteyden Helsingin Kaapelitehtaaseen? Kaapelitehdas oli Jörn Donnerin merkittävä saavutus. Donner halusi nähdä Kaapelitehtaalla filmiyhtiöitä, pienkustantamoita ja mainoskuvastudioita: " Niiden avulla tehtaaseen saataisiin synergiaa".

Donneria on haukuttu poliittiseksi tuuliviiriksi, mutta nykyvalossa hän näyttää käyttäytyneen johdonmukaisemmin ja rohkeammin kuin moni puolueelleen uskollinen poliitikko.  

Venäjää Donner oli isänsä esimerkin mukaan tutkinut paljon ja piti eduskunnassa sitä koskevan puheenvuoron, jota Ekholm siteeraa kirjassaan hienona retorisena suorituksena. Laitan tähänkin sen lopun, koska se on upea - ja ajankohtainen:

"Yksi kokonainen sukupolvi menetti henkensä taistelussa sen vapauden puolesta, jossa elämme nyt. Meille läheisistä Baltian maista tuli jälleen neuvostovaltioita synkän sorron yönä, joka kesti yli neljä vuosikymmentä. Arvoisa puhemies! Edustamiemme arvojen ansiosta voimme rauhallisesti kohdata venäläisen yksipuolisen propagandan ja toimia sitä vastaan."

Kirjailija, toimittaja, filosofian maisteri Jörn Donner teki gradunsa suomenruotsalaisesta modernistista, Elmer Diktoniuksesta ja myöhemmin kirjoitti myös tämän elämäkerran. Atos Wirtanen oli Donnerin oppi-isä lehtimaailmaan, kansandemokraattisessa Ny Tidissä, jonne myös Tove Jansson ja Ralf Parland oli kiinnitetty avustajiksi. Mielenkiintoinen esimerkki Donnerin omasta päättäväisestä tiestä on Maailman rauhanneuvoston kokous Helsingin Messuhallissa vuonna 1955. Suomalainen media päätti vaieta siitä, vaikka osallistujina olivat mm Simone de Beauvoir ja Sartre. Pablo Nerudakin Donnerin mukaan oli paikalla. Otin selvää, missä pariskunta asui, marssin Torniin ja mentiin alakerran ravintolaan. Kai heitä kiinnosti nuori utelias henkilö, kun ei muitakaan ollut tarjolla. Hän tunsi nuo kansainväliset persoonat Berliinin tapaamisista.

Jörn Donner kirjoitti yli 60 teosta. Parhaimpiin kuuluvana Ekholm mainitsee Berliini - arkea ja uhkaa -teoksen, joka sai mm New York Timesissa kiittävän arvion.

Donner antoi amerikkalaisille ensimmäisenä kirjailijana kuvan eristetystä, uhatusta Berliinistä. Häntä kiitettiin itsenäisyydestä - siitä, ettei kylmän sodan propagandakoneisto ollut tehnyt häneen mitään vaikutusta.

Samanlaisen vaikutuksen, nyt ruotsalaisiin, teki Uusi maammekirja. Diktonius-elämäkerta painotti suomenruotsalaisten modernistien merkitystä: he avasivat ovet Eurooppaan, eivät sisäsiistit 50-lukulaiset. Romaanikirjailijana ei Donner Ekholmin mielestä onnistu; niistä puuttuu yllätys ja seikkailu, ne ovat siis tylsiä. Kieltämättä, jos olen joskus selaillut jotain hänen kirjoittamaansa romaaniaan, en ole yhtään lukenut. Oman lukunsa Mammutti, kirjanperkele saa vuonna 2013 ilmestynyt yli 1000-sivuinen järkäle, joka näyttää hyllyssä pirun hyvältä.  

Teoksen lujuuslaskelmat eivät ole, kauniisti sanoen, hyvän rakennustavan mukaisia. Mammutti ei ole best of, pikemminkin rest of. Siitä puuttuu paljon, aivan liian paljon. Mammutti sojottaa suomalaisessa kirjallisuudessa kuin jättidildo, johon on kirjoitettu Jörn Donnerin nimi.

Lehtimiehenä ja raportoijana kirjallisella journalistilla oli paljon esikuvia, joista tärkeimpinä mainitaan Christopher Hitchins, myös Hemingway ja Orwell. Yliopistossa Donner opiskeli ja vaikuttui Georg Henrik von Wrightin seminaareista.

Donnerin monet elokuvat, pääosassa JD, ovat herättäneet huomiota ja sensaatioita ei-elokuvallisista syistä. Sen sijaan kirja kertoo Jörn Donnerin tuottajana käytännössä mahdollistaneen Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander-elokuvan, josta voitti Oscarin. Elokuva tuotti hyvin, mutta Donner itse ei hyötynyt taloudellisesti. Jörn Donnerilla oli muutenkin kirjan mukaan aika erilainen rooli Ruotsissa kulttuurivaikuttajana, elokuvainstituutin johtajana kuin Suomessa, jossa toimi poliitikkona ja ryvettyi monissa skandaalikuvissa. Hän kiisti viha-rakkaussuhteen Ruotsiin ja piti itseään suomalaisena, ei suomenruotsalaisena. 

Nuori Donner teki vapaasta seksistä tavaramerkin, joka vuosikymmeniä myöhemmin takasi hänelle hirviön kasvot.

Vaikuttaa, että tämä seksuaalinen eksibitionismi ja naisten suosio on ollut suomalaisille se kaikkein happamin asia sulattaa donnerismissa. Täällä on oltu puritaanisia ja konservatiivisia. Säälittää, että intiimiasioiden paljastelu on voinut sittenkin olla Donnerille ratkaisevampi riippa kuin mikään muu, vaikka siinäkin on kyse provosointi- ja ravisteluhalun lisäksi oikeastaan vain rehellisyydestä: nämä ovat kaikille tärkeitä asioita.  Miehelle penis merkitsee sitä, että hän on elossa. Elävämpi kuin syöpä.

Tärkeämpää kai kuitenkin tässä tabujen ja normien täyttämässä seksuaalitematiikassa on se, että häntä ei koskaan ole syytetty häirinnästä. Ei donjuanismia. Kaikki naisnäyttelijät kertovat hänen käyttäytyneen ammattimaisesti. Donner oli naisten kasvattama naistenmies, häneen rakastuttiin ja hän rakasti,  hävitettyjä kirjeitä oli 3000.

Kai Ekholm ei halua selittää Donnerin vanhuuden aikaisia lausuntoja lapsistaan, jotka tekivät hänen julkisuuskuvastaan entistä tylymmän. Mutta yrittää kuitenkin. Hän pitää asian tulkintaa osittain väärinkäsityksenä. Hänen mielestään Donner geeniperintönsä huonolla hoidolla tarkoitti aristokraattisen sukunsa perintöä, ei sen yksittäisiä jäseniä. Välirikko sukuun tapahtui jo nuoruudessa ja hänen sieltä saamansa rahallinen perintö oli tuhlattu nopeasti. Siksi Kristiina Halkolan räväkkä laulu 20 perheestä, jossa Donner yhtenä mukana ei pidä paikkansa. Oli siellä riimityksen takia muutama muukin jo köyhtynyt suku listattuna.

Kirjan lopulla vanheneva sairaalloinen Donner peittää anarkistisen ja toimeliaan nuoren Jörnin. Hän kohtaa ennen poismenoaan viimeiset myrskyt. En malta olla tässä vielä siteeraamatta Kai Ekholmia. Ja nimenomaan häntä, en Donneria. Tämä on Ekholmin loisteliaan tyylin näyte:

Kun Donner eräänä aamuna herää levottomista unista, hän huomaa muuttuneensa sosiaalisessa mediassa suunnattomaksi syöpäläiseksi. Päivystävä Twitter-älymystö talloo hänet, ja sosiaalisen median likapesukone pyörittää loputtomasti hänen suhdettaan isättömiin lapsiin. Kansalaisten kommentteina on kaikkea mahdollista myötähäpeästä kuohitsemiseen. Jokainen kertoo olevansa parempi isä ja ihminen kuin Donner. Tämä kuvataan sydämettömänä hirviönä, jonka puolustajaksi ei kukaan järkevä ihminen asetu. Hänen perhesuhteensa ovat julkista omaisuutta. Hänesta on tehty moitteettoman kansakunnan liskokuningas.

Onko Suomi tylsempi paikka ilman Jörn Donneria? On. Samoin kuin se on tylsempi ilman Claes Anderssonia, Pentti Linkolaa, Leif Salménia, Pentti Saarikoskea, Matti Wuorta, Jukka Kajavaa. Onneksi on Kai Ekholm, Pirkko Saisio, Leena Krohn, Juha Hurme, Jukka Kemppinen - ja muitakin. Mistä minä tiedän, kun en ole Twitterissä. Hankalien älykköjen sietäminen on tolerantin yhteiskunnan laadunparantamista, kirjoittaa Kai Ekholm.

Jörn Donner, kuinka te kehtaatte on täynnä älyllistä ilotulitusta, se on kiinnostava, koskettava ja hauska historiikki miehestä joka ansaitsee sen. Siinä on runsaasti valokuvia, hieno lay-out ja lähde- ym viiteluetteloita parikolmekymmentä sivua. 

Kai Ekholm: Jörn Donner, kuinka te kehtaatte
Docendo, 2020, 389 s


keskiviikko 16. syyskuuta 2020

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä



Ihminen on enkelin toukka-aste, siteerataan kirjan alkulehdellä perhostutkija Vladimir Nabokovia. Nainen joka rakasti hyönteisiä, Maria muuntautuu ihmeellisen ja pitkän, lähes 370 vuotta, elämänsä aikana moneksi. Toukka-akkana hän kuitenkin aloittaa ja lopettaa elämänsä.

Maria syntyy noitavainojen aikana Saksassa yhdeksänlapsiseen perheeseen, jonka kirjanpainaja-isä kuolee. Uusi isäpuoli on taiteilija ja ymmärtäväinen Marian piirrosharrastukselle. Maria keräilee hyönteisiä, perhosen toukkia ja kuoriaisia ja piirtää niistä tarkkoja piirroksia. Maria naitetaan aikanaan Johanille, jonka katseesta jo näkyy, ettei siitä hyvää tule. Samaa kertoo kai Mariankin katse Johanille. Tytär syntyy, mutta Mariaa kiinnostavat edelleen enemmän hyönteiset ja niiden ihmeen kaunis maailma ja perhosen mysteeri: muuntautuminen munasta toukaksi, toukasta koteloksi, kotelosta perhoseksi.  Tuhatkuusisataaluvun Maria tulkitsee hyönteisten hienoudessa Jumalan rakkauden. Marian omakin muutos on tulossa, ja muutos kulkee siihen suuntaan, että uskonnon selitykset eivät enää riitä.

Mia Kankimäen yönaisten tapaan Selja Ahavan Mariakin on oman tiensä kulkija, ympäristölle kummajainen, joka repii itsensä irti sen normeista niin, että tyttären tuijottava katsekin on vain sitä, se ei herätä Mariassa suurempaa hellyyttä, kuten ei tytön isäkään. Hänen kukkamaalauksiaan ihaillaan, mutta miksi hän maalaa niihin liikaa hyönteisiä? Yhä pidemmälle Maria kulkee ja ajassa vuosisatoja eteenpäin, Saksasta Hollannin kautta Japaniin ja vielä Berliiniin. Heinäsirkkojen ja kaskaiden laulu lumoaa. Niin tulikärpästen tanssi kuin heinäleivosen laulu johtotähtinä nainen etsii ja löytää aina vain vahvemmin oman tiensä ja itsensä. Marian hahmolla on historiallinen esikuva, Maria Sibylla Merian (1647-1717), luonnontutkija ja taiteilija, joka dokumentoi ensimmäisenä perhosen metamorfoosin neljä vaihetta.

Marian tarina, ja toisaalta yleisesti naisen roolin muutos, kerrotaan vanhahtavan kronikan tyylisesti. Seitsemän lukuakin on nimetty latinankielisillä otsikoilla OVUM, LARVA, PUPA, IMAGO, CONCEPTIO, EXTINCTIO ja EXCIDIUM ja kertovat Marian kehityksestä perhosen muunnosten mukaisesti munasta täysikasvuiseksi ja samalla loppuvaiheessaan maailman muutoksesta - ja hyönteisiä rakastavan naisen painajaisesta, niiden vähenemisestä, kaiken katoamisesta. 

Hyönteiset todistavat meille, että yksi voi muuttua toiseksi ja että se, joka on tässä nyt, on saattanut olla toisaalla toinen, ja se mikä on aina ollut yhtä, voi huomenna tulla muuksi. Vaan ehkä juuri muutos on se, joka saa ihmiset kavahtamaan hyönteisiä. Jopa kaikkein tutuin voi käydä vieraaksi, eikä mikään maailmassa ole pysyvää. 

En tiedä, mitä ajatella tästä naisesta, joka on niin lumoutunut kotelon näkymättömistä tapahtumista ja hyönteismaailman ihanuudesta, mutta samalla niin välinpitämätön itsestään riippuvaisen jälkeläisensä toiveille - ja sille ihmeelle. Onko hän kuin ne (miespuoliset) taiteilijanerot, joille vain taide merkitsee? Äidiksi pakotettu ei sitä tunnettakaan löydä, vaan löytää itsensä vasta yksinäisyydessä ja hyönteisten salaisuuksia tutkiessaan. Ainakin tuhatkuusisataaluvun Maria jää hyvin etäiseksi hahmoksi eikä hänen lumoutumisensa ihastelu oikeastaan elähdytä, niin tarkkaan ja toistuvasti kuin se kuvataankin. Kaipasin vieraita muotoja, uudenlaisia olentoja, ratkaisemattomia arvoituksia.

Charles Darwin alkaa ilmestyä Jumalan asemesta naisen ajatuksiin luonnon ääri-ilmiöiden tulviessa tutkijan ja taiteilijan aivoihin Etelä-Japanin tsunamin jälkeisissä järistyksissä, joissa maaginen japanilainen kahdeksanmetrinen käärmekala ennustaa tulevan, meren halkaisun.

Kuulaan kauniilla kielellä kirjoitettu Nainen joka rakasti hyönteisiä on kunnianhimoinen, omaperäinen ja suuria teemoja mukanaan kantava romaani. Se on vähän käärmekala itsekin, arvoituksellinen, liukas ja tunteetonkin. Eläväisemmäksi käyvät perhoset ja hyönteiset kuin tämä puusta veistetty nainen. Sitäkin ihanammin on kuvattu luonnon kauneus, Fujin korkeus pilvistä ilmaantuessaan. Mutta totta on sekin, että mitä enemmän naisen historiaa miettii, sen perustellumpana tuon kovettumisenkin voi nähdä. Pienen tunteiden liekin nähdään sentään syttyvän, myöhään, mutta kuitenkin matkalla Japanista Hong Kongiin ja mitä lähemmäs nykyaikaa Maria ehtii, sen läheisemmäksi hän itsekin lukijalle tulee.

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä
Gummerus, 2020, 331 s

keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Per Petterson: Miehet minun tilanteessani



Tuttu mies tuli vastaan, kirjailija Arvid Jansen. Sama tyyppi muisteli lapsuuttaan ja varsinkin äitisuhdettaan Per Pettersonin romaanissa Kirottu ajan katoava virta. Nyt ollaan toisessa tilanteessa ja muistellaan romuttunutta avioliittoa, vaimoa ja kolmea tytärtä, jotka ovat häipyneet uuteen osoitteeseen. Edelleen Arvid käy tiuhasti oslolaisissa baareissa, ottamassa ahdistukseensa ja etsimässä kosketusta, naista, jotain.

Per Pettersson todella noudattaa sitä ohjetta, että pitää kirjoittaa siitä minkä hyvin tuntee. Yhtenä pääelementtinä on tässäkin Oslon kaupunki. Kuten edellinenkin romaani, Miehet minun tilanteessani kirjaa tarkkaan oslolaisia katujen nimiä, niitä kuljetaan kävellen, ratikalla ja taksilla. Kaupunki elää ja hengittää vastasataneessa lumessa kun mies aika suomalaistyylisesti ajautuu humalaisten painiin, kai naista puolustaessaan - naiselta ei kysytä - Salomonin kenkätehtaan varjossa tai kuumana kesäpäivänä asemalla, josta lähdetään lähiöön.  Kuuntelin Pettersonin haastattelun, jossa hän vahvistaa että hänelle on tärkeää nimetä kadut romaaneissaan. Lukijana ymmärrän, että niistä saa kiinni, jos Oslo on tuttu, muuten ei saa. Kun nimet eivät sano mitään, ne jättävät välinpitämättömäksi - ja niitä on paljon. Paikallisväriä osaan toki arvostaa, varsinkin kun enemmän ulkomaisten kuin kotimaisten romaanien lukijana haluankin lukutuolissani matkustaa maailmalla.

Arvid autoilee mielellään. Auto auttaa irrottautumaan kodin paineista ja maisemista, jopa niin että se toimii lopulta parhaana nukkumispaikkana levottomalle miehelle. Parhaimmillaan se tuo vapauden kuin laivan hytissä, arvatenkin hiljaisessa norjalaisessa talviyössä, tuulen suhistessa ulkopuolella. Kuvittelin heitä ja kaikkia autoja, jotka oli pysäköity tällaisiin paikkoihin, teiden ja katujen varsille, bussipysäkeille, autotalleihin ja pihapoluille, ja niiden sisällä miehiä minun tilanteessani, puoliksi maaten, puoliksi istuen penkilllä, takki ja auto tiiviisti ympärillään, yrittämässä nukkua pari tuntia yksin ja ...

Tarkkakatseisesti kuvaillaan norjalaisen keskiluokan elämää. Arvid muistelee Turid-vaimon etääntymisen aikoja, kun tämän seurapiirissä alkoi olla "värikkäitä" eli trendikkäästi pukeutuneita, vaatteissa joita Arvid ei olisi koskaan suostunut pukemaan päälle. Nelikymppinen mies poimii erilaisia kohtaamiskokemuksia, sukeltaa välistä kauemmas muistoihin ja palaa taas nykyhetkeen, itseään, omanarvontuntoaan, pettymyksiään ja väärinkohtelujaan tutkaillen. Parhaimmillaan mies on itseironisen pateettinen, koominenkin äkkiväärissä liikkeissään, joissa on paljon sellaista häpeänsekaista noloa toimintaa, mihin voi samastua, mitä voi ymmärtää - ja muutama sellainen mitä ei niinkään. Samanoloisia mitä Knausgårdin Taistelussakin kohtaa. Ihminen yrittää esittää jaloa sankaria, mutta repsahtaa lapselliseksi, kateellisena tai väärinymmärrettynä. Luultavasti minut heitettiin ulos, koska en ollut ihonväriltäni tumma, ja sanoin sen kovaan ääneen, vastustelin, mutta nainenkin tuli perässäni taksiin.

Mies ei oikein tiedä, mitä haluta. Haluaako rakastajattaren vai ei, haikaileeko vaimoa takaisin vai ei. Niinpä siitä eivät saa sen enempää selvää muutkaan. Ystävätkin häneltä unohtuvat pitkiksi ajoiksi. Hajanaisista mietteistä voi noukkia hauskoja ja vähemmän hauskoja tilanteita ja päätelmiä, kuten esimerkiksi keski-ikäisen miehen päätelmiä omien vanhempien avioliitosta. ... he jäivät ikuisesti omille radoilleen. Tämän ikäisenä lukijana voi jo sanoa, että seuraava sukupolvi ei kovin syvällisesti edellisen asioita tunne, edes silloin kun luulee tietävänsä.

Karl Ove Knausgård on muistaakseni maininnut Pettersonin vaikuttajana ja häntä verrataan myös W.G. Sebaldiin ja J. Coetzeehen. Sebaldin kanssa yhteistä on ainakin maisemassa kulkeminen ja meditointi aiheesta toiseen samalla, mutta Sebald on etäännyttänyt itsensä jonnekin ihmissuhteitten tuolle puolen kun taas Pettersonille ne ovat arkista leipää. Niissä pohdiskeluissa Jansen löytää itsensä milloin seksuaalisesti hyväksikäytettynä, milloin epäonnistuneena isänä ja puolisona ja toisinaan taas naapurin rouvan kanssa harmonisesti yhteistuumin sängyssä. Esimerkiksi isä-lapsi kuvauksissaan Pettersson ja Knausgård muistuttavat toisiaan todella paljon. Lasten reaktioiden ja käyttäymisen kuvat ovat autenttisen oloisia ja tarkkanäköisiä, molemmilla. Vanhin tytär Vigdis on se, joka alkaa vanhempien touhuista selvimmin oirehtia ja näin saa kuin saakin isän jotenkin ulos omista maailmoistaan.

Avioeron lisäksi taustalta nousee harvakseltaan esille toinen traumaattinen tapahtuma, laiva-onnettomuus, jossa Arvid on menettänyt vanhempansa ja sisaruksensa. Se jää sinne, kuin hajoavaksi ukkospilveksi taivaanrantaan. Miehet minun tilanteessani on kuin edellisen romaanin kierrätystä uusilla vuosirenkailla, Arvid Jansenin pohdiskelut, itsesyytökset, muistot ja unohdukset ovat kohtuullisen kiinnostavia, pateettiset elokuvalliset kuvitelmat naurattavat pienesti, mutta kokonaisuudessaan Miehet minun tilanteessani jätti tämän naisen viileään tilanteeseen.  Ehkä oslolaisia kadunnimiä risteili vastaan liikaa, ehkä avioliiton rauniot ja suhteet tyttäriin jäivät sittenkin hieman epäkiinnostaviksi, ehkä mies juopotteli ja ajautui älyttömiin tilanteisiin liian helposti. Sanoisinko, että jännite jää puuttumaan, irralliset havainnot, muistelut - muistanko, miksi sanoin niin, sanoinko niin - monologit toistuvat, mutta unohtuvat taas. Kirjailija vaikuttaa hieman väsähtäneeltä.

Per Pettersonin kielessä on kuitenkin se jokin maaginen, joten vähemmänkin vetävän tarinan jaksaa. Katriina Huttusen loistavan suomennoksen ansiota se on myös. Aina tulee vastaan nautittavia väläyksiä, kuten maaliskuinen kevätaamu lumisen tien varrella, jossa yksinäinen hevonen tekee miehelle seuraa. Hän joutuu muksauttamaan heppaa kankuille, kuin cowboyelokuvissa ennen hirttäjäisiä, kun ei se suostu liikkumaan.

Hevonen seisoo suoraan auton edessä eikä suostu siirtymään. Ajan hitaasti sitä kohti ja tuuppaan sitä puskurilla ja se siirtyy vastahakoisesti ja vain vähän kerrassaan. Kun lopulta olen päässyt pois laaksosta, näen takapeilistä, että se seisoo vieläkin siellä, vaaleana ja keltaisena valkoisessa sumussa. 

Per Petterson: Miehet minun tilanteessani
Menn i min situasjon, 2018, suomentanut Katriina Huttunen
Otava, 2019, 279 s

keskiviikko 2. syyskuuta 2020

Ocean Vuong: En stund är vi vackra på jorden



This little light of mine, I'm gonna let it shine.

Huomasin tämän kirjan Hanneles bokparadis-blogissa, sen kansikuvan ja haikean runollisen nimen. Ja kirjahan löytyi kirjastosta.

Ocean Vuong tuo taustaltaan mieleen Kim Thúyn. Molemmat ovat syntyneet Vietnamin Saigonissa, mutta Thúy on parikymmentä vuotta vanhempi. Vuonginkin ilmoitetaan kirjan takakannessa syntyneen Saigonissa, vaikka vuonna 1988 kaupunki on Vietnamin sodan jälkeen virallisesti Hồ Chí Minh. Molempien perheet ovat joka tapauksessa muuttaneet Vietnamista Pohjois-Amerikkaan ja saaneet sittemmin kansainvälistä mainetta kirjailijoina, Ocean Vuong ensin runoilijana. En stund är vi vackra på jorden (On Earth We're Briefly Gorgeous) on hänen esikoisromaaninsa.

Little Dog-nimellä perheessä kutsuttu poika kirjoittaa elämäänsä auki kirjeessä lukutaidottomalle äidilleen, Roselle. Perheen kolmas jäsen on isoäiti Lan (orkidea vietnamiksi). Molemmat naiset työskentelevät kynsisalongissa Connecticutin Hartfordissa. Siinä missä Kim Thúyn pienoisromaanit etenevät kirkkaan pelkistetyn kielen kautta karmeista kokemuksista selvinneen, jotenkin käytännöllisen ja määrätietoisen oloisen naisen kertomina, Ocean Vuongin kertomus on täynnä tunteita: haavoja, traumoja ja suurta ulkopuolisuutta. Little Dog on jo ennestään vietnamilainen, kuten perheen naiset hänelle korostavat, hänen ei pitäisi olla sen lisäksi homoseksuaali. Vaalenpunaiseksi maalattu pyörä toimiikin jo koulukavereille signaalina lisäkiusaamiselle. Perheen naiset kantavat mukanaan sodan traumoja; väkivaltainen sota purskahtelee välähdyksinä molempien naisten mielen häiriöissä. Äidistä se purkautuu äkillisenä pahoinpitelynä myös poikaan, jota isoäiti satunnaisesti onnistuu suojaamaan. Ehkä äiti haluaa valmentaa poikaa sotaan, Little Dog etsii selitystä, sillä äiti ja poika ovat sittenkin läheisiä.

Ibland föreställer jag mig att monarkfjärilarna inte flyr vintern utan din barndoms napalmmoln i Vietnam. - - - Du är en mor, mamma. Du är också ett monster.

Tässäkin maahanmuuttajaperheessä poika oppi kielen vanhempia nopeammin. Hän saa tulkita ulko-oveen punaisella spreijatun herjan: Siinä lukee Hyvää Joulua, äiti. Pojan nykyhetki pirstoutuu äidin ja isoäidin nuoruuden aikaisiin tuokiokuviin Vietnamin maantien varsilta ja baareista. Jossakin niistä miehet jatkavat vanhaa perinnettä: elävän makakiapinan aivojen syöntiä. Apina on ennen pyöreän pöydän keskelle sitomista juotettu viinalla. Niin ovat miehetkin. Perinteen mukaan tämä  - tietenkin - parantaa potenssia. Vieläkin makaaberimpaa on lukea tästä perinteestä nykyisen pandemian aikana. - Olin jo kuullut tästä, vuosikymmeniä sitten eräs työpaikkani vientipäälliköistä kertoi hymyssäsuin osallistuneensa samaan. En voinut enää erottaa sitä mielikuvaa tuosta miehestä. - Makaker kan känna självtvivel och ägna sig åt introspektion, egenskaper man en gång tillskrev bara människor. Några arter har uppvisat beteende som indikerar att de använder urskillning, kreativitet, till och med språk.

Hartfordin elinpiirin kuvauksissa romaani liittyy moniin muihin, dokumentteihin ja elokuviin, joissa kuvataan syrjäytyneen Amerikan väestöä, köyhyyttä, rasismia, työttömyyttä, asunnottomuutta, hyväksikäyttöä ja opioidikriisin laukaisemia huumekuolemia. Kynsisalongissa ja tupakkapelloilla anteeksi, espanjaksi lo siento ovat tavallisimmat sanat. Det är att sänka ner sig själv så att kunden känner sig överlägsen och välvillig och att hon har rätt.

Little Dog pestautuu salaa tupakkapelloille, muiden alaikäisten, nuorukaisten joukkoon. Vuong kuvaa hyvin kauniisti poikarakkauden löytymistä, hauraita hetkiä aitassa, jossa tupakan lehdet kuivuvat katossa. Trevor on valkoinen poika, joka vihaa juoppoa isäänsä ja asuu tämän kanssa trailerissa. Trevor, eikä Little Dog halua olla semmoinen, joksi heidänlaisiaan haukutaan, mutta rakastuminen ei lupia kysele. Ja poika vakuuttaa äidilleen, että vain se että tälle ei ole mahdollista kirjettä lukea, tekee sen kirjoittamisen mahdolliseksi.

Ocean Vuongin runotausta näkyy ja tuntuu tekstissä. Se koostuu sirpaleisistä  kuvista ja tunnelmista, jotka loppua kohden hajoavat yhä enemmän pisaroiksi, joista en aina saanut kiinni ja myös jotenkin latistuvat. Tekstin pirstominen alkoi maistua itsetarkoitukselliselta. Kuin Vuong haluaisi ottaa kiinni rakastettunsa huumeisen maailman pyörteistä, väreistä ja kuvista. Biisonilauma syöksyy jyrkänteeltä, yksi toisensa perään ja muuttuu ilmassa monarkkiperhosiksi. Niin, tuntuu kuin runoilija olisi tyytymätön proosateoksensa proosaan ja yrittää ahtaa siihen enemmän runoa - ja samalla proosa samenee.

Mutta sitä ennen, nuori rakkaus ja intohimo on kauniisti kuvattu.

Han sjunger "This little Light of Mine" igen, så som han brukade sjunga den - abrupt, mellan pauser i våra samtal, med armen hängande ut genom fönstret på Chevan och takten i knackningar på den blekta röda utsidan. Jag ligger där i mörkret, mimar orden tills han uppenbarar sig igen - ung och varm och tillräcklig.

Ocean Vuong: En stund är vi vackra på jorden
On Earth We're Briefly Gorgeous, 2019 ruotsintanut Andreas Lundberg
Natur & Kultur, 2020, 269 s